Body/Head: Coming Apart – intuition järjetön ääni

Coming Apart | Matador 2013

”Suurin osa ihmisistä ei oikein osaa suhtautua improvisaatioon: heidän mielestään se ei voi olla hyvää tai se ei merkitse mitään”, Kim Gordon kirjoitti Tyttö bändissä -elämäkerrassaan. Hän oli juuri päässyt kertomasta kuinka oli perustanut muusikko Bill Nacen kanssa improvisoinnille rakentuvan kahden kitaran noise-projektin nimeltä Body/Head. Duon debyytti Coming Apart ilmestyi Matador Recordsin julkaisemana tupla-albumina vuonna 2013.

Coming Apart oli Gordonille eräänlainen paluu alkuun. Hän oli noussut maineeseen Sonic Youthissa 1980-luvun lopulla, ja juuri sen varhaisiin metelivoittoisiin levytyksiin Body/Headin ensimmäistä albumia useimmiten verrattiin. Atonaalisuutta arvostaneesta ja rockin kliseitä karsastaneesta New Yorkin no wave -skenestä noussut Sonic Youth todellakin kuuluu samaan The Velvet Undergroundista ja vapaasta jazzista vedettyyn kokeellisen laidan sukuhaaraan kun Body/Head. Eikä duo sitä kieltänytkään – sehän nimesi jopa vuoden 2016 albuminsa No Wavesiksi.

Siinä missä Sonic Youth kulki pitkän taiteellisen matkan kohti muodoltaan perinteisempää vaihtoehtomusiikkia, Body/Headilla ei ollut aikomusta tehdä mitään vastaavaa. ”Minulla ei ollut pienintäkään tarvetta tehdä nimenomaan rockia”, Gordon kertoo kirjassaan. ”Halusimme luoda sitä, mitä halusimme kuullakin: modernia musiikkia, äänekästä, dynaamista, tunteellista ja vapaata.” Gordon ja Nace pyrkivät yhteistyöllään niin kauaksi popmusiikista kuin sähkökitaralla pääsee. Jos esimerkiksi ruotsalainen popyhtye Roxette olisi paikka maapallolla, sijaitsisi Body/Head täsmälleen vastakkaisella puolella planeettaa, kaukana taide-viihdeakselin vasemmassa äärilaidassa.

Coming Apartin kappaleet ovat rakenteista vapaita sävellyksiä, hahmottomia olentoja, jotka kerääntyvät levyllä yhteen muodostaakseen yhden synkän ja vahvan tunnelman. Musiikin sanotaan olevan ääniksi tulkittuja tunteita, ja Body/Headin dronen, dissonanssin ja feedbackin värittämä säveltaide todellakin on sitä, eivätkä ne tuneet ole kepeitä. Tietoisuus tai järki ei ohjaa Coming Apartin musiikkia juuri missään määrin, mutta lyriikoissa on havaittavissa tietynlaista tematiikkaa. Kappaleilla on sellaisia nimiä kuin ’Murderess’, ’Actress’ ja ’Last Mistress’ (joka syntyi Catherine Breillat’n Une vieille maitresse -elokuvan innoittamana), ja Gordon käsittelee levyllä naisen rooleihin liittyviä kysymyksiä. Hän ei taatusti panekaan pahakseen, jos Coming Apartia kutsuu feministiseksi teokseksi.

Nacen ja Gordonin bändi ei jäänyt yhden levyn ihmeeksi. Se on julkaissut kolme albumia, joilla musiikillista linjaa ei ole tarkistettu ainakaan leppeämpään suuntaan. Body/Head on pysytellyt mielipiteitä jakavana marginaaliyhtyeensä. Joidenkin mielestä sen taide ei ole edes musiikkia, ja toisten mielestä se on musiikkia puhtaimmillaan. Kim Gordonin kanta asiaan on selkeä: ”Paras musiikki syntyy intuitiolla, kun ei tiedosta omaa ruumistaan ja tavallaan unohtaa kokonaan mielensä. Kyse on ruumiin ja mielen dynamiikasta: Body/Head.”

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Levyhyllyt | Finna.fi
Body/Headin albumit
Coming Apart | Matador Records 2013
No Waves | Matador Records 2016
The Switch | Matador Records 2018

Sonic Youthin albumit | Finna.fi
Confusion Is Sex | Sonic Oooh 1983
Bad Moon Rising | Geffen Records 1985
EVOL | Geffen Records 1986
Sister | Geffen Records 1987
Daydream Nation | Geffen Records 1988 • 2CD Deluxe Edition Geffen Records 2007
Goo | Geffen Records 1990 • 2CD Deluxe Edition Geffen Records 2012
Dirty | Geffen Records 1992 • 2CD Deluxe Edition Geffen Records 2003
Experimental Jet Set, Trash And No Star | DGC Geffen Records 1994
Washing Machine | DGC Geffen Records 1995
A Thousand Leaves | DGC Geffen Records 1998
NYC Ghosts & Flowers | DGC Geffen Records 2000
Murray Street | DGC Geffen Records 2002
Sonic Nurse | Geffen Records 2004
Rather Ripped | Geffen Records 2006
The Eternal | Matador Records 2009

Lue lisää | Finna.fi
Gordon, Kim: Girl In A Band | Harper Collins 2015
Gordon, Kim / Niitepõld, Sirje (kääntäjä): Tyttö bändissä | Like 2015

Black Sabbath: Black Sabbath & 13 – alun loppu ja lopun alku

Black Sabbath (Vertigo, 1970) & 13 (2013)

Black Sabbath: s/t (1970).Black Sabbath soitti viimeisen konserttinsa viime vuonna. Vuonna 1968 perustettu yhtye päätti matkansa sinne mistä sen aloittikin, Birminghamiin.

Black Sabbathin puolen vuosisadan matka piirsi syvän uran länsimaiseen populaarimusiikkiin. Tony Iommin innovatiivinen tyyli soittaa tuomiopäivän kitarariffejä ja basisti Geezer Butlerin synkeät sanoitukset viittoivat suuntaa heville ja metallille. Laulaja Ozzy Osbournen tinnerihuuruisen demonin lavahabitus ja ääni ja rumpali Bill Wardin jatsahtava groove olivat olennaisia tekijöitä siinä, että Black Sabbath oli niin ainutlaatuinen yhtye. Se synnytti kokonaisen lajityypin ja koulukuntia sen sisälle.

Kaikki alkoi perin vaatimattomasti. Black Sabbathin nimetön debyyttialbumi äänitettiin yhdessä kahdentoista tunnin sessiossa lokakuussa 1969 Lontoon Regent Sound Studiosissa. Levy ilmestyi bändin kotimaassa Englannissa helmikuussa 1970 ja Yhdysvalloissa saman vuoden kesällä. Sabbath merkittiin menestyjäksi saman tien. Albumi kipusi Iso-Britanniassa sijalle kahdeksan, ja amerikkalaisella Billboardin listalla se pääsi sijalle 23. Vuoden kuluttua myytyjä levyjä oli jo toista miljoonaa. Salaman ja jyrähdyksen väli oli vaikuttavan lyhyt.

Black Sabbathin alkuperäinen kokoonpano: Geezer Butler (vas.), Tony Iommi, Bill Ward ja Ozzy Osbourne.

Black Sabbathin alkuperäinen kokoonpano: Geezer Butler (vas.), Tony Iommi, Bill Ward ja Ozzy Osbourne.

Menestys ei ollut ihme. Kun Black Sabbathin nimikappaleen pelottava tritonusriffi pyörähti käyntiin ukkosintron jälkeen, tuskin kukaan oli kuullut mitään vastaavaa. Black Sabbath oli ensimmäisellä levyllään jammaileva bluesrockbändi, mutta täysin uudenlaisella tavalla. Aikalaiskriitikot eivät suhtautuneet tehdaskaupungin poikien mekkalaan kovin suopeasti, mikä tuntuu jälkiviisauden valossa koomiselta.

Iommin raskaskätisen soiton kontrasti Wardin irtonaiseen ja kepeään rummutukseen oli herkullinen, ja Osbournen kajahtaneen kuuloinen, kitarariffejä myötäilevä laulu oli hyvin haavoittuvaa ja samaistuttavaa. Musiikki oli synkkää, rumaa ja raskasta, mutta siinä oli myös herkkyyttä ja inhimillisyyttä, joka myöhemmässä metallissa on ollut useammin hukassa kuin hallussa. Soundi oli muodostunut osin sattumien kautta: Iommin soitto- ja sävellystyyliä muokkasi tehdastyössä tullut sormivamma. Hän tuli soittaneeksi levyn kitaraosuudet sittemmin tavaramerkikseen muodostuneella, Sabbath-soundia määrittelevällä Gibson SG:llä vain siksi, että Fender Stratocasterin mikki oli mennyt rikki.

Black Sabbath: 13 (2013).Vuonna 2013 ilmestynyt 13 tuli maailmaan täysin toisenlaisista lähtökohdista. Black Sabbathin merkittävyys ei enää ollut mikään mielipidekysymys vaan itsestään selvä asia. 13 oli ensimmäinen Sabbath-albumi, jonka Osbourne, Butler ja Iommi (Ward ei ollut mukana) tekivät yhdessä sitten vuoden 1978 Never Say Dien. Onnistumisen paineet olivat melkoiset, odotukset riippuivat bändin yllä raskaina kuin sadepilvet, ja ilmassa leijaili kärsimättömiä kysymyksiä. Neljäkymmentäviisi vuotta on pitkä aika. Olisiko yhtä jäsentä vajaan klassisen kokoonpanon enää mahdollista tavoittaa vanhaa taikaa? Sitä jota hippiunelman painajaismaiseen puoleen ihastuneet vastakulttuurinuoret aikoinaan rakastivat ja elitistiset kriitikot inhosivat?

Tavallaan se ei ollut mahdollista. Musiikki ja sen vaikutus on sidoksissa aikaan ja olosuhteisiin. Ikämiehet Ozzy, Tony ja Geezer eivät tietenkään enää voineet säväyttää niin kuin ennen vanhaan: 13 ilmestyi maailmaan, jonka he olivat jo kerran muuttaneet.

Toisaalta se oli mahdollista, mutta ei taikana vaan vanhana temppuna. Kiusallisinta, hauskinta ja ihailtavinta 13:issä oli se, miten moni Iommin riffi oli tieten tahtoen tehty muistuttamaan vuosikymmenien takaisesta kulta-ajasta. Albumilla oli paljon oppikirjamaisia ideoita ja elementtejä, kuten sovituksia, soundeja ja muita tuotantoratkaisuja, jotka oli kopioitu suoraan Sabbathin vanhoilta levyiltä. Se ei ollut edistyksellistä tai luovaa vaan itsevarma muistutus yhtyeen kunnian päivistä ja niiden merkityksestä rockmusiikille. Samalla se teki Black Sabbathista pastissin itsestään.

Bill Ward todella loisti poissaolollaan 13:illä. Rumpaliksi pestattu Brad Wilk hoiti hommansa ammattimaisesti, mutta hänen tatsinsa instrumenttiin oli kaukana Wardin tyylistä (joskaan ei niin kaukana kuin myöhemmin kiertueella soittaneella Tommy Clufetosilla). 13:iä kuunnellessa ei voi olla miettimättä, millaiselta se olisi kuulostanut Wardin komppaamana.

Black Sabbath teki albumin 13 triona Tony Iommi, Ozzy Osbourne ja Geezer Butler.

Black Sabbath teki albumin 13 triona Tony Iommi, Ozzy Osbourne ja Geezer Butler.

Siitäkin huolimatta, etteivät uudet kappaleet saaneet pientä sivuroolia kummempaa osaa Black Sabbathin maailmanlaajuisella nostalgia- ja jäähyväiskiertueella, 13 ei ollut varsinaisesti pettymys levyksi. Se ei vain enää merkinnyt juuri mitään kenellekään. Ja jos merkitsi, oli vaikea sanoa, mitä. ”Is this the end of the beginning or the beginning of the end?”, ihmetteli Ozzy Osbourne itsekin albumin ensimmäisessä biisissä.

13 oli molempia – Black Sabbathin alun loppu ja lopun alku.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Black Sabbath
Ozzy Osbourne – laulu
Tony Iommi – kitara
Geezer Butler – bassokitara
Bill Ward – rummut
Tuottaja: Rodger Bain

13
Ozzy Osbourne – laulu
Tony Iommi – kitara
Geezer Butler – bassokitara
Tuottaja: Rick Rubin

Hae 'Black Sabbath' kirjastosta!

Hae ’Black Sabbath’ kirjastosta!

Hae Black Sabbath kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Black Sabbathin studioalbumit
Black Sabbath (1970)
Paranoid (1970)
Master Of Reality (1971)
Vol. 4 (1972)
Sabbath Bloody Sabbath (1973)
Sabotage (1975)
Technical Ecstasy (1976)
Never Say Die! (1978)
Heaven And Hell (1980)
Mob Rules (1981)
Born Again (1983)
Seventh Star (1986)
The Eternal Idol (1987)
Headless Cross (1989)
Tyr (1990)
Dehumanizer (1992)
Cross Purposes (1994)
Forbidden (1995)
13 (2013)

Lue lisää:
Crawford, Sue: Ozzy – Unauthorized, 224 sivua. Michael O’Mara.
Iommi, Tony & Lammers, T. J. & Niemi, Jussi (kääntäjä): Iron Man – Muistelmat, 441 sivua. Like 2012.
McIver, Joel: Sabbath bloody Sabbath, 405 sivua. Omnibus Press 2014.
McIver, Joel & Männistö, K: Sabbath Bloody Sabbath, 423 sivua. Like 2007.
Osbourne, Ozzy & Ayres, Chris & Salmenpohja, Ilkka (kääntäjä): Minä, Ozzy, 414 sivua. Like 2014.
Osbourne, Sharon & Dening, Penelope: Extreme – My Autobiography, 372 sivua. Time Warner 2005.
Rosen, Steven & Osbourne, Ozzy: Black Sabbath, 205 sivua. Sanctuary 2001.
Wall, Mick: Paranoid – Black Days With Sabbath & Other Horror Stories, 222 sivua. Mainstream Publishing 1999.

Black Sabbath (1970).

Black Sabbath (1970).

Black Sabbath: 13 (2013).

Black Sabbath: 13 (2013).

 

Dream Theater: Dream Theater – progemetallia rennomman kautta

Dream Theater (Roadrunner, 2013)

Dream Theater: Dream Theater (2013).1980-luvulla perustuksiaan luonut yhdysvaltalainen progemetalliyhtye Dream Theater kasvoi jo 90-luvulla yhdeksi maailman innovatiivisimmista rockbändeistä. Vuonna 1992 julkaistu klassikkoalbumi Images And Words on yksi progen suurteoksista. Historiaan ovat jääneet myös Metropolis Pt 2: Scenes From A Memory ja Six Degrees Of Inner Turbulence (2002). Yhtyeen kahdestoista albumi Dream Theater nosti esiin totuttua kompaktimpia rakenteita.

Vuoteen 2013 mennessä yhtye oli päässyt huomattavan askeleen eteenpäin. 2010 sattunut rumpali Mike Portnoyn ero oli jo mennyttä aikaa. Edeltävällä albumilla aloittanut rumpali Mike Mangini osoittautui oivalliseksi valinnaksi. Jos A Dramatic Turn Of Events tuntuu ilmaisultaan osin kireältä, niin kaksi vuotta myöhemmin julkaistu Dream Theater on toista maata – täynnä musiikillista riemukkuutta. Virtuoosimaiset muusikot John Petrucci, Jordan Rudess, John Myung ja Mangini sekä vokalisti James LaBrie tuntuvat iloitsevan progestaan.

Aiempaa lämpimämpään tunnelmaan vaikuttaa kitaristi Petruccin keskittynyt sävellystyö. Petruccin säveltämä ja tuottama albumi tuntuu varsin biisiorientoituneelta, vaikka raidat nivahtavat helposti yli kuuden minuutin mittaan. Sotilaiden traumanjälkeistä stressihäiriötä (PTSD) käsittelevä The Enemy Inside on mitä edustavinta Dream Theateria, kantava ja haastava sävellys.

The Looking Glass kiitää samaan tyyliin kuin 80-luvun alun Rush. Single käy loistokkaasta tribuutista kanadalaistrion hiteille Limelight ja Freewill.

Rushin ystäviä miellyttänee myös Surrender To Reason. Riffittely tekee sopivasti tilaa LaBrien äänelle. Ilmavuutta lisää tuotannon lähes kuorrutuksenomainen eteeriys. Kuulijan haastavia rytmityksiä seuraa mielellään kun kaikki elementit kilvoittelevat tasapainossa. Ikään kuin alleviivaten rauhan ja tilan tärkeyttä Along For The Ride nostaa tunnelmaa kohti loppua.

Muun biisimateriaalin tapaan albumin päättävä eepos Illumination Theory rytmittyy tyylikkäästi. Reiluun 22 minuuttiin sisältyy runsaasti elementtejä, jotka ovat parasta DT:tä: harkittu biisinrakentaminen, metallinen rock, uskaltava progeiloittelu ja kaiken ympäröimä mahtipontisuus. Kokemus on elähdyttävä.

Dream Theater
James LaBrie – laulu
John Petrucci – kitara, taustalaulu
Jordan Rudess – kosketinsoittimet
John Myung – bassokitara
Mike Mangini – rummut, lyömäsoittimet
Tuottaja: John Petrucci

Dream Theater julkaistiin CD- ja 2LP-painoksina. Laajennettu CD-painos sisältää DVD-A-levyn, jolta löytyy albumin 5.1-miksaus. Albumi menestyi hyvin Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Albumi nousi Suomen virallisen listan sijalle 2 (vko 39/2013). Dream Theaterin menestystarina jatkui tuplalevyllä The Astonishing (2016).

Tuomas Pelttari

Dream Theater kotisivu

Hae 'Dream Theater' kirjastosta!

Hae ’Dream Theater’ kirjastosta!

Hae Dream Theater kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
When Dream And Day Unite (1989)
Images And Words (1992)
Awake (1994)
Falling Into Infinity (1997)
Metropolis Pt. 2: Scenes From A Memory (1999)
Six Degrees Of Inner Turbulence (2002)
Train Of Thought (2003)
Octavarium (2005)
Systematic Chaos (2007)
Black Clouds & Silver Linings (2009)
A Dramatic Turn Of Events (2011)
Dream Theater (2013)
The Astonishing (2016)

Lue lisää:
Wilson
, Rich: Lifting Shadows – The Authorized Biography Of Dream Theater, 352 sivua. (Rocket 88, 2013).

Dream Theater: Dream Theater (2013).

Dream Theater: Dream Theater (2013).

Prefab Sprout: Crimson/Red – lauluntekoa suoraan sydämestä

Crimson/Red | Kitchenware • Icebreaker 2013

Prefab Sprout: Crimson/Red.

Miten poliisi voi tietää että kuuntelen tätä? Onko Crimson/Red niin rikollisen hieno, että kuuntelemisesta seuraa välitön poliisihäytys? Entä miksi tunnen syyllistyväni? Nämä ajatukset valtaavat mielen hetkeksi, kun hälytysajoneuvon sireenit tuntuvat lähestyvän kadulta. Oikean hälytyksen sijaan kyseessä on Prefab Sprout-albumin aloitusraita The Best Jewel Thief In The World. Kieltämättä kuuntelijan nautinnollinen tila saattaa olla jotenkin verrattavissa jopa jalokivivarkauden tuottamaan jännitystilaan. Ollaanhan tässä ottamassa haltuun poikkeuksellista aarretta. Guilty pleasure, indeed.

* * *

Brittiläinen laulaja-lauluntekijä Paddy McAloon on johtanut Prefab Sproutia suurella tunteella 1970-luvun lopulta lähtien. McAloon (s. 1957) nousi musiikintekijänä nopeasti satumaisen dandymaiseksi hahmoksi, jonka aseistariisuvaa sävellys- ja kirjoitustyötä suorastaan ahmittiin. Musiikillisen toteutuksen tarkkaan punnitusta ylituotannosta muotoutui mitä olennaisin elementti McAloonin hämmästyttävän ilmeikkään lauluäänen rinnalle, kirjallisen kaltaisesta tarinankerronnasta puhumattakaan. Lähes käsittämätön sokerikuorrutus kuuluu Prefabin tyyliin.

Vuonna -84 julkaistu ensialbumi Swoon antoi maailmalle kuvan omanarvontuntoisesta popbändistä, jolla oli oma yltiöromanttinen ja eklektinen suunta. Kakkosalbumista Steve McQueen tuli yhtyeen ensimmäinen klassikko. Thomas Dolbyn tuottamalta levyltä julkaistiin unohtumattomat singlet When Love Breaks Down ja Appetite. The King Of Rock ’n’ Roll nousi Prefabin Sproutin suurimmaksi hitiksi keväällä -88.

Yhtye oli kolmihenkinen vielä albumilla Andromeda Heights (1997), mutta sekä Wendy Smith että Martin McAloon ovat sittemmin jättäneet yhtyeen. Rumpali Neil Conti erosi jo aiemmin. Vuosien varrella Prefab Sproutista kehkeytyi yhä selkeämmin Paddy McAloonin projekti. Yhdeksäs albumi Crimson/Red tuntuu kuitenkin siltä, että mikään ei ole muuttunut. Ei edes Paddyn hivelevän totinen lauluääni.

* * *

Vuonna 2009 Jeesuksesta reilusti ammentava Let’s Change The World With Music ilmestyi ikään kuin Prefab Sproutin uudeksi ponnahduslaudaksi. Neljä vuotta myöhemmin seurasi vielä keskittyneempi albumi Crimson/Red. Kädet nousevat pystyyn jo levyn ensimmäisellä raidalla.

Mistä McAloonin musiikin taika syntyy? Mieleen tulee vilpitön kyky kirjoittaa biisejä ikään kuin yliluonnollisena käsityönä, juuri sinun tunteittesi menoksi. Miten muuten kuvata esimerkiksi sydänveristä raitaa Adolescence? Tekstiä myötäilee musiikin sydämentykytys ja mielialanvaihteluita kuvaavat äänet. Samastuminen on helppoa, koska sinäkin olet ollut nuori.

Lokakuussa 2013 toimitetussa BBC-radiohaastattelussa Paddy McAloon kertoo Crimson/Redistä sekä albumin nimestä ja kansikuvasta, jotka viittaavat taiteilija Mark Rothkoon.

Crimson/Red
Paddy McAloon – laulu, instrumentit
Tuottajat: Paddy McAloon ja Calum Malcolm

Lue lisää:
Birch, John: Myths, Melodies And Metaphysics – Paddy McAloon’s Prefab Sprout, 122 sivua | John Birch 1993
Birch, John: Prefab Sprout – The Early Years, 230 sivua | Paper Portal Publishing 2017
Paddy McAloonin ajatuksenjuoksua voi lukea kokoelma-albumin The Best Of Prefab Sprout: A Life Of Surprises (Kitchenware, 1992) kannesta. Vuonna 2007 julkaistu 2CD-kokoelma Kings Of Rock & Roll – The Best Of Prefab Sprout sisältää Matthew Leesin kirjoittaman esseen yhtyeen vaiheista.

Edellä mainitut kirjoitukset avaavat jotain erityistä ja harvinaistakin, sillä Paddy McAloon ja Prefab Sprout ovat vuosikausien ajan karttaneet taidokkaasti elämäkerrallisia, kattavaa historiankirjoitusta ja jopa internetiä. John Birch on tehnyt tiettävästi ainoat Prefab-kirjat, mutta teoksia voi olla vaikea löytää. Verkosta löytyy kuitenkin oivallisia tietolähteitä, kuten

prefabsprout.net,
sproutology.co.uk ja
prefabsproutbooks.com

Ja lopulta, pitkän odotuksen jälkeen Birchin teos Myths, Melodies And Metaphysics sai jatkoa. Uusi bändistä kertova kirjatrilogia aukeni kesällä 2017 teoksella Prefab Sprout – The Early Years. Sproutology kertoi, että Birchin ensimmäinen painos myytiin nopeasti loppuun.

Prefab Sprout: The Early Years breaks down the story of Paddy McAloon’s Prefab Sprout from early on in the band’s conception in autumn 1977, through to their first official album release, Swoon.

Tuomas Pelttari

Hae Crimson/Red kirjastosta!

Hae Crimson/Red kirjastosta!

Hae Crimson/Red kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Prefab Sproutin studioalbumit
Swoon
(Kitchenware, 1984)
Steve McQueen (1985 | Yhdysvaltalaismarkkinoilla julkaisu oli nimeltään Two Wheels Good | Laajennettu 2CD Legacy Edition julkaistiin vuonna 2007).
From Langley Park To Memphis (1988)
Protest Songs (1989)
Jordan: The Comeback (1990)
Andromeda Heights (1997)
The Gunman And Other Stories (2001)
Let’s Change The World With Music (2009)

Prefab Sproutin kokoelma-albumit
A Life Of Surprises – The Best Of Prefab Sprout (1992)
38 Carat Collection, 2CD (1999)
Kings Of Rock & Roll – The Best Of Prefab Sprout (2007)

Paddy McAloon
I Trawl The Megahertz (2003/2019)

Prefab Sprout: Crimson/Red (2013).

Prefab Sprout: Crimson/Red (2013).