Tulenkantajat: Tulenkantajat – tiimi timmein toi rapin Rolloon

Tulenkantajat (Poko Rekords, 2001)

Internetin keskustelupalstoilla näkee monenlaista mielipidettä. Kerran noilla tyhmyydentiivistysjoukkojen kasarmeilla puhuttiin, että suomiräppiä pitäisi tehdä vain pääkaupunkiseudulla, koska Uudenmaan maakunnan murre on ainoa, joka kuulostaa oikealta.

Oikeat amerikkalaiset räppärit hymyilisivät tuolle Pohjois-Puolan ulkorajoilta kummunneelle käsitykselle empaattisesti, sillä he tietäisivät, että rapissa on olennaisinta toimittaa asiansa omaan tyyliinsä ja omalla kielellään, oli kyseessä sitten äidinkieli tai ei. Toki hip-hop on syntynyt kaupunkiympäristössä, mutta kaupunkilaisuuskin on kovin suhteellista. Rovaniemi esimerkiksi muistuttaa Helsinkiä siinä, että molempien keskusta on jossain määrin urbaanimpi alue kuin taajaman ulkopuolinen seutu.

Halusitte tai ette kuulette Hannibaalii
Joka nakkaa paskaa aamuun saakka siis jaksaa
Jatkaa jatkaa eikä todella lopettakkaan
Talossa tiimi timmein Tulenkantajaat!
Ja Hannibal puottaa sitä rolloslangia.
– Puritaani

Rovaniemeläinen Tulenkantajat sikisi Nuorista Herroista, Headsista, Mugglesista ja Absoluuttisesta Nollapisteestä, soitti funkin, räpin, jazzin, soulin ja Lapin sävyttämää rytmimusaa ja hajosi kolme pitkäsoittoa tehtyään. Tasokkaan tuotannon tärkeimmäksi ja funkeimmaksi teokseksi jäi debyyttialbumi Tulenkantajat, joka antoi äänen pohjoiselle hip-hop-sukupolvelle. Tulenkantajat myös antoi Rovaniemelle uuden nimen. Rankkuudessaan parodisen Rollofunk-singlen ilmestymisen jälkeen Lapin pääkaupunki on yleisesti tunnettu Rollona.

Rovaniemi oli 2000-luvun taitteessa elävä musakaupunki, ja se näkyi bändin kovassa kokoonpanossa. Taitavassa rytmiryhmässä svengailivat basisti J. Karttimo ja Absoluuttisen Nollapisteen rumpali Tomi ”Tomba” Krutsin. Kosketinsoittaja-perkussionisti Janne ”Herra Hadji” Hast on sittemmin vaikuttanut Absoluuttisessa Nollapisteessä, Dxxxa D:n Nukkehallituksessa ja Jaakko Laitinen & Väärä raha -yhtyeessä, jossa soittaa myös Tulenkantajien puhaltaja Jarkko ”UnikJage” Niemelä. Marko Ylianttila on viime vuosina kitaroinut Absoluuttisen Nollapisteen Tommi Liimatan Hot Contents -soolobändissä ja Hastin lailla Nukkehallituksessa. DJ-osastosta ja ajoittain räpeistä vastasi ensilevyn aikaan Mixtec Timmi. Bändin sydän olivat räppärit Hannu ”Hannibal” Stark ja Soni ”Herra Soppa” Yli-Suvanto, joiden sanailun ympärille kaikki muu punoutui.

Tuuppa Rolloon, on se varma soon se pleissi
Tuuppa Rolloon, basa iskee suoraan feissiin (eipä vissiin)
Aivoissa dänkki, vyöllä veitsi
Soon vissi, täällä jengi kusee viskii.
– Rollofunk

”Bändiräppi” ei ole puritaanien mielestä puhdasoppisin tie tällaisen musiikin toteutukselle, mutta Tulenkantajille oli kokoonpanostaan pelkästään etua. Se oli elävästi soiva kokoonpano, joka taipui helposti kipakkaan funkiin, lämpöiseen afrobeatiin, lempeään souliin ja tyylikkääseen jazziin. Hannibalin ja Sopan mölähtelevän pohjoinen räppäys ja taitava sanankäyttö korostuivat sellaista taustaa vasten, eivätkä he suoltaneet murrerunoutta vaan käyttökelpoista kieltä. Tulenkantajien debyytti on makiasti groovaava levy, jonka pohjoiset sävyt värjäävät uniikiksi. Siinä on ollut roolinsa myös tuotantojoukoissa häärineillä Absoluuttisen Nollapisteen Aake Otsalalla ja Headline-studion Jani Viitasella.

Vaikka levyn tunnetuin biisi onkin rokkaava skeneanthem ’Rollofunk’, ja vaikka soul-, funk- ja jazzlaulujen aiheet löytyivät silloisen Sampoaukion välittömästä läheisyydestä, ei bändi sortunut nurkkakuntaisuuteen. Esimerkiksi riemukkaassa ’Hyvät naiset ja herrat’ -biisissä Tulenkantajat kävi yhteistyöhön turkulaisen Ritarikunnan kanssa. Kantaaottavimmillaan bändi oli ’Get Downissa’, jonka nasevasti kiteytetty natsikriittinen sanoma ei vanhene: ”Vihaat vapaa-aikas – ei se sullakaan oo heleppoo”. Erehdyttävästi muusikko-kirjailija-sarjakuvataiteilija Liimatalta kuulostavan Ralf Schnabelin tähdittämä ’Do the Henkirikos’, on kiehtova loppusyvennys joka päättää albumin surrealistisiin noir-tunnelmiin: ”Äiti. Tiedän, ettet ole halunnut lähettää minulle rahaa sen jälkeen, kun kusin huoneeseesi.”

Tulenkantajien debyytti tulee ajankohtaiseksi taas tänä vuonna, kun Svart Records julkaisee sen ensimmäisen vinyylipainoksen. Saman kohtalon soisi myös bändin kahdelle myöhemmälle studioalbumille.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Tulenkantajat Facebook

Levyhyllyt
Tulenkantajat (Poko Rekords, 2001)
Teillä laki, meillä laulu (Poko Rekords, 2002)
Hyvää syntymäpäivää rouva presidentti (Poko Rekords, 2003)

Lue lisää suomiräpistä
Miettinen, Karri (Paleface): Rappiotaidetta – suomiräpin tekijät, 251 sivua. Like 2011.
Miettinen, Karri (Paleface) & Salminen, Esa: Kolmetoista kertaa kovempi – Räppärin käsikirja. Like 2019, ei vielä ilmestynyt)
Strand, Heini: Hyvä verse – suomiräpin naiset, 200 sivua. Into 2019.

Tulenkantajat: Tulenkantajat (2001).

Kojo: Time Won’t Wait – revanssi Englannissa

Time Won’t Wait (Dig It, 1983)

Kun se pommi jäi suutariksi, Kojon oli kovin vaikeaa jatkaa mihinkään suuntaan – mutta hän jatkoi. Laulaja puri hammasta ja lähti Lontooseen tekemään englanninkielistä albumia.

Mainittu pommi oli Juice Leskisen sanoittama ja Jim Pembroken säveltämä pasifistinen rockbiisi nimeltä ’Nuku pommiin’, joka sai vuoden 1982 euroviisuissa nolla pistettä. Kojo lauloi kilpailussa juuri niin kuin pitikin, mutta Suomen kansa valitsi hänet silti kollektiivisen viisutappionsa syntipukiksi. 

Kojo jäi ikävään rakoon. Yhtäällä oli suuri yleisö, joka hoivasi kehnoa kansallista itsetuntoaan torumalla maan maineen muka lokaan vetänyttä rääkyjää. Toisaalla kirkasotsaiset rockpiirit nyrpistelivät soulrokkarille, joka oli myynyt itsensä osallistumalla korniin laulukilpailuun. Yhtä hurja tunnemyrsky on pyyhkinyt viisusuomalaisia vain silloin, kun maskeissaan muriseva Lordi oli valittu Suomen edustajaksi eikä sen vielä arvattu voittavan.

Ennen Euroviisuja kotimaista rockia tuntevat olivat tehneet Kojolle kunniaa. Timo Kojo (s. 1953) oli säestänyt Rauli Badding Somerjokea jo vuonna 1974, tehnyt duokeikkaa Dave Lindholmin kanssa, vieraillut Albert Järvisen singlellä ja laulanut bändissä Madame George, jolle oli langennut edelläkävijän epäkiitollinen osa soul- ja funkrockin tuomisessa Suomeen. 

Madame Georgen afroamerikkalaiset vaikutteet kuuluivat myös Kojon soolouralla, jonka hän käynnisti 1970-luvun lopulla. Albumit So Mean (1979) ja Lucky Street (1980) saivat kriitikot kirjoittamaan kansainvälisen tason soulrockista. Kumpikin levy nousi listalla korkealle ja myi kultaa, mikä todisti, että Suomessa kuunneltiin noihin aikoihin muutakin kuin rockabillyä, punkkia ja pateettisia iskelmiä. 

Vuoden 1981 vähemmän funkyksi ja enemmän ajanmukaiseksi sovitettu Go All The Way oli yllättäen ollut notkahdus Kojon suosiossa, ja hän oli alkanut pohtia, kannattaisiko Suomen pienillä musiikkimarkkinoilla kokeilla laulaa myös suomeksi niin kuin toinen kova rockvokalisti Kirka oli hyvällä menestyksellä tehnyt. Niin Kojo tuli kolaroineeksi uransa lommoille Euroviisuissa. Huono menestys ei oikeasti ollut hänen syytään sen enempää kuin kenenkään muunkaan, mutta se ei kiinnostanut ketään. Tarvittiin syyllinen.

Kuin osoittaakseen olevansa muutakin kuin ivattu ”Nolla-Kojo” laulaja palasi tappionsa maille Englantiin levyttämään uuden albumin. Time Won’t Waitin tuotti Madame Georgessa ja Jukka Tolonen Bandissa rumpuja soittanut amerikkalainen Billy Carson. Hän oli myös tehnyt tai ollut mukana tekemässä noin puolta levyn biiseistä. Yhtä suuri osuus oli Jim Pembrokella. Krediittejä saivat myös paikan päältä rekrytoidut kitaristi Gus Isadore ja basisti Paul Williams

Kojolle jäi tulkitsijan rooli. Jos ’Nuku pommiin’ -katastrofille naureskelleet olisivat malttaneet kuunnella Time Won’t Waitin tai minkä tahansa Kojon englanninkielisistä levytyksistä, he olisivat huomanneet hörötelleensä kansainvälisen tason vokalistille. Time Won’t Waitilla Kojo palasi kahden ensimmäisen soololevynsä tunnelmiin, mutta monipuolisemmin. Vaikka kyseessä ei ehkä ollut So Meanin kaltainen klassikko, englannissa tehtiin tasokasta jälkeä. Bändi soittaa svengaten ja napakasti, ja David Baptisten, Nat Augustinin, Colin Granhamin ja Raoul D’Oliveran torvisektio esiintyy edukseen. 

Keväällä 1983 ilmestyneen Time Won’t Waitin tekee uraauurtavaksi levyksi ’Whatugonnado?’. Tuo Billy Carsonin kirjoittama biisi on ensimmäinen suomalainen raplevytys. (Se kunnia annetaan yleensä General Njassan samana vuonna julkaistulle ’I’m Young, Beautiful And Naturalille’, mutta sehän ei ole raplevytys, vaikka hip-hop-kulttuurista ammentaakin.) Väkevästi Sugarhill Gang -vaikutteinen ’Whatugonnado?’ oli luonnollinen askel funkista inspiroituneelle Kojolle. Suomalaisen rapin alkusanat lausuttiin siis Lontoossa Kojon ja Carsonin suulla vuonna 1983, mutta harva ymmärsi kuunnella.

Time Won’t Wait ei vienyt Kojoa takaisin suuren sukseen vuosiin. Hädin tuskin Suomen albumilistan kolmenkymmenen kärjessä piipahtaneen julkaisun jälkeen Kojo vaihtoi esityskielensä suomeksi, mutta siitäkään ei ollut ihmeemmin etua hänen uralleen. On sääli, ettei suomalaisella musiikkibisneksellä ollut osaamista eikä resursseja auttaa Kojoa laulamaan siellä, mistä hänen rakkaimmat vaikutteensa tulivat. Se olisi saattanut olla jäiden kauppaamista inuiiteille tai sitten jotakin paljon hienompaa.

Kojon vaiheista voi lukea lisää myöhemmin tänä vuonna ilmestyvästä elämäkerrasta Tasasta ku Sveitsissä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Hae Kojon ’Time Won’t Wait’ kirjastosta.

Hae Time Won’t Wait kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Madame George
What’s Happening?!! (1977)

Kojo
So Mean (1979)
Lucky Street (1980)
Go All The Way (1981)
Hitparade (1982)
Time Won’t Wait (1983)
Rommia sateessa (1986)
Pyöri maa pyöri kuu (1990)
Kojo And The Great Boogie Band (1993)
Suloinen Maria (1997)
Lentävä pyörätuoli (2002)

Kojo & Jim Pembroke 
Bee tai Pop (1985)

Lue lisää
Ahomaa
, Petteri: Kojo – Tasasta ku Sveitsissä, 250 sivua. Docendo 2019. (Ilmestyy syksyllä)
Bruun, Seppo & Lindfors, Jukka & Luoto, Santtu & Salo, Markku: Jee jee jee – Suomalaisen rockin historia, 543 sivua. WSOY 1998.
Murtomäki, Asko: Finland 12 points – Suomen Euroviisut, 255 sivua. Teos 2007.
Rantanen, Miska: Love Records 1966–1979 – Tarina, taiteilijat, tuotanto, 303 sivua. Schildts & Söderströms 2005.

Kojo: Time Won’t Wait (1983).


Mercedes Bentso: Ei koskaan enää – debyytti, joka katosi

Ei koskaan enää (Överdog, 2017)

Rankan musiikin ongelmana on usein teennäisyys. Liian usein siitä kuulee, että kyse ei ole mistään sen rajummasta kuin lapsellisesta halusta värittää oma keskiluokkaisuutensa kiinnostavammaksi, tai sitten aivottomasta pyrkimyksestä glorifioida moniongelmaisuus ihailtavaksi ja väkivalta voimaksi. Ihan genrestä riippumatta.

Mutta sitten on Mercedes Bentson kaltaisia artisteja, joiden kovasta elämästä revityt biisit eivät (ainakaan useimmiten) ole myötähävettävää hehkuttelua vaan keinoja puhdistautua. Tai siltä ne ainakin kuulostavat.

Mercedes Bentson eli Linda-Maria Roineen (s. 1993) ensimmäinen albumi Ei koskaan enää on mystinen tapaus. Huhtikuussa 2017 julkaistu pitkäsoitto jäi ihmeen vähälle huomiolle siihen nähden, miten tunnetuksi artistin nimi oli jo tullut. Levyarvosteluja ei juurikaan netistä löydä, ja artisti itse on ollut julkisuudessa enemmän ottamassa kantaa kuin kertomassa julkaisustaan. Suorasanaisen herättelijän rooli on vain lisännyt Mercedes Bentson uskottavuutta, mutta samalla hänen musiikkinsa on jäänyt kontekstin varjoon.

Se ei ole ihme, sillä viitekehys on vahva. Roineen elämä on rankka tarina. Hän on joutunut kokemaan traumatisoivaa väkivaltaa kotona, koulussa ja ihmissuhteissa, ja entisenä laittomien ja laillisten päihteiden ongelmakäyttäjänä hän on päässyt tuntemaan myös laitapuolen maailman koko raadollisuudessaan. Siitä on Mercedes Bentson taide tehty, eikä siinä ole mitään kaunista tai kepeää.

Välillä se on vastenmielistä. Munaton mies -biisin naismachoilu kuulostaa yhtä typerältä kuin lukemattomat vastaavat toksismaskuliiniset räpstyget, vaikka se kääntääkin gangstarapin kliseiset sukupuoliroolit päälaelleen. Sitä ja raakaa vihaa uhkuvaa ’Huorantelotusta’ on kuunneltava väkivallan ja alistamisen kulttuurin heijastumina. Siellä, missä artisti nimeltä Mercedes Bentso syntyi, ilmeisesti on juuri niin rumaa, ja rumuus tarttuu.

Nuo biisit asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin, kun ’Anneli Alderton’, ’Verikosto’, ’Tallinnanaukion kirkko’ ja ’Tuutulaulu’ osoittavat Bentson olevan humaani, älykäs ja moniulotteinen ihminen. Hän jopa ymmärtää olla lukematta uutta elämäänsä yksin omaksi ansiokseen. ”Tehdä musta esimerkki oli hyvä yritys, mut fakta on et kaikkia ei pelasta Pyhimys”, Bentso räppää viitaten siihen, miten Mikko ”Pyhimys” Kuoppalan tapaaminen vuonna 2011 johti hänen uransa alkuun.

Ei koskaan enään piti ilmestyä jo vuonna 2012, mutta erinäisten artistista riippumattomien sekavien käänteiden vuoksi se saatiin julkaistuksi vasta viisi vuotta myöhemmin. Siinä vaiheessa momentum ei ollut enää kohdallaan, ja albumi julkaistiin vain kasettina ja diginä. Se on onnistunut debyytti, joka ikään kuin katosi. Useimmat assosioivat Ei koskaan enää -nimen viime syksynä julkaistuun Aino Sunin dokumenttielokuvaan, joka kertoo Linda-Maria Roineen selviytymistarinan. Sen voi katsoa Yle Areenasta vielä tässä kuussa.

Tänä keväänä Mercedes Bentso on edelleen ajankohtainen: hän on tehnyt Venla Pystysen kanssa kirjan Ei koira muttei mieskään, joka kertoo niistä huonoista vuosista. Manaamalla menneisyytensä haamuja musiikissa, elokuvassa, kirjassa ja julkisuudessa hän on onnistunut kääntämään paljon pahaa hyväksi.

Nyt Mercedes Bentson kerrotaan tekevän toista albumiaan. Ehkäpä sitä riivaa historian sijasta tulevaisuus.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt
Mercedes Bentso: Ei koskaan enää (Överdog)

Venla Pystynen ja Linda-Maria Roine tekivät Mercedes Bentso -elämäkerraliisen (Johnny Kniga, 2019).

Lue lisää
Pystynen, Venla & Roine, Linda-Maria: Mercedes Bentso – Ei koira muttei mieskään. Johnny Kniga 2019.
Strömsholm, Sonja & Lahti, Emilia & Järvilehto, Lauri & Koutaniemi, Meeri: Sisu – tarinoita itsensä ylittämisestä ja hyvän tekemisestä. PS-kustannus 2015.

Kuuntele haastattelu
Vesa Marttinen tapasi ohjaaja-käsikirjoittaja Aino Sunin ja elokuvan päähenkilön Linda-Maria Roineen. Radio Suomi Helsinki | Yle Areena 27.9.2019.

Paleface: Helsinki–Shangri-La – sanomaa suomen kielellä

Helsinki–Shangri-La (XO Records, 2010)

Paleface: Helsinki–Shangri-La (2010).Kieli ei ole mikään pikkujuttu. Räppäri Paleface eli Karri Miettinen (s. 1978) oli puhunut painavaa asiaa jo kolmella englanninkielisellä sooloalbumillaan, mutta vasta ensimmäisellä suomenkielisellä levyllään Helsinki–Shangri-La hänen viestinsä kirkastui ja välittyi. Sanomallisuus, joka oli aiemmilla levyillä tuntunut musiikkityyliin kuuluvalta yleisluonteiselta lisukkeelta, oli Helsinki–Shangri-La’lla homman ydin.

Muuttuessaan paikallisemmaksi Palefacen musiikki muuttui todellisemmaksi: vaihtaessaan kieltä Paleface kiinnitti musiikkinsa tiettyyn aikaan ja paikkaan. Sarastavan 2010-luvun Suomi näyttäytyi hänen kriittisissä biiseissään pitkän kulttuurisen, poliittisen ja taloudellisen kehityksen lopputuotteena. Enemmän pahassa kuin hyvässä.

Kielenvaihto avasi uusia musiikillisia mahdollisuuksia. Helsinki–Shangri-La’n nimibiisi, ’Saapuu elokuun yö’ ja ’Talonomistaja’ poimivat melodiansa kotimaisista kansanlauluista ja liittivät siten Palefacen suomalaisen kansan- ja protestilaulun perinteeseen. Samalla vanhan ajan Suomen tunnelmista tuli säväyttävä kontrasti sille, mitä Paleface kertoi nykyajasta: maan pinta oli muuttunut mutta sen sisin oli ennallaan. Mikään suomifolklevy Helsinki–Shangri-La ei kuitenkaan ollut. ’Leijonakypärät’ ja aavikkoblues ’Karavaani kulkee’ veivät sen välillä Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan maisemiin, ja ’Sammuva soihtu’ nousi Wimme Saaren joiun siivillä tuntureille. Monikulttuurista albumia yhdistävä punainen lanka oli punottu empatiasta altavastaajia kohtaan.

Helsinki–Shangri-La oli tarpeellinen muistutus siitä, miten tehokas ase rap voi runouden ja protestin muotona olla. Palefacen rapit olivat yhtä täynnä asiaa kuin myöhempien aikojen mäkimontturap oli täynnä tyhjää. ”Peilari” (joksi häntä Merkit-kappaleessa Andy McCoyn äänellä kutsutaan) oli tosiaankin peilari eli peilaaja, jonka kuvastin heijasti ympäriltä suurin piirtein kaiken. Se teki Helsinki–Shangi-La’n biiseistä hengästyttäviä, herätteleviä mielikuvatulvia, joissa riitti sekä vertauskuvallisia visioita että tapahtuneita asioita. Heijastuskulma oli valittu sen perusteella, mitä sydän sanoi, mutta sen ei voinut väittää vääristävän todellisuutta.

Mukavan svengaava juopottelukuvaus ’Syntyny rellestää’ oli albumin biiseistä ainoa, jonka Paleface tuntui tehneen sekä ironisesti että kirjaimellisesti kuultavaksi: molemmat tulkinnat tuntuvat yhtä oikeilta. Rellestäminen tuntui laulunaiheena tyhmältä ja turhan kepeältä ördääjien kosiskelulta, mutta toisaalta sekin oli osa Helsinki-Shangri-La’lle maalattua inhorealistista kuvaa maan tilasta.

Palefacen kantaaottavuus ei nostanut päällimmäiseksi toimintaohjeistusta vaan kysymyksen: mitä me aiomme tehdä näille asioille? Helsinki–Shangri-La’n julkaisun jälkeen kulunut vuosikymmen on osoittanut, että emmepä juuri mitään.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Hae Paleface-klassikko 'Helsinki–Shangri-La' kirjastosta!

Hae Paleface-klassikko ’Helsinki–Shangri-La’ kirjastosta!

Hae Helsinki–Shangri-La kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Paleface
The Pale Ontologist (2001)
Quarter Past (2003)
Studio Tan (2007)
Helsinki–Shangri-La (2010)
Palaneen käryä (remixalbumi, 2011)
Maan tapa (Räjähtävän Nyrkin kanssa, 2012)
Food For The Gods (Matren kanssa, 2013)
Luova tuho (2014)

Conscious Youths
See Why (2008)

Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana
Burnaa (2013)
Korottaa panoksii (2015)
Pidä valot päällä (2018)

Lue lisää
Alanko, Tero & Silas, Petri: Neljäs sukupolvi – suomalainen rock nyt, 223 sivua. Johnny Kniga 2006.
Albany A. J. & Miettinen, Karri (kääntäjä): Tylympi totuus – Kamaa, jazzia ja muita satuja lapsuudesta, 201 sivua. Johnny Kniga 2004.
Happonen, Kaisa & Miettinen, Karri & Mendelin, Laura & Špaček, Daniel: Revi se – ja kokoa maailma uusiks!, 116 sivua. WSOY 2018.
Paleface: Rappiotaidetta – suomiräpin tekijät, 251 s. Like 2011.
Paleface & Leinonen, Jani: Viides Maamme-kirja eli Ajatuksia suomalaisuudesta, 246 sivua. Like 2017.
Williams, Saul & Miettinen, Karri (kääntäjä) & Pentikäinen Matti (kääntäjä): , sanoi haulikko päälle, 192 sivua. Like 2006.

Paleface: Helsinki–Shangri-La (2010).

Paleface: Helsinki–Shangri-La (2010).

Silvana Imam: Naturkraft – ulkopuolisten ääni

Silvana Imam: Naturkraft (Refune Music, Woah Dad!, 2016)

Silvana Imam: Naturkraft (2016).Ruotsalainen rap-artisti Silvana Imam kutsui itseään luonnonvoimaksi jo 2015 ilmestyneen Jag dör för dig -ep:nsä nimiraidalla. Vuonna 2016 hän nimesi albuminsa Naturkraftiksi. Vertaus kuulostaa hippasen pöyhkeältä, mutta mahtailevalla väitteellä on totuuspohjaa. Se, mikä ajaa Imamia eteenpäin artistina ja ihmisenä, on sisäsyntyistä, hänessä luonnostaan.

Silvana Imam. Kuva: Elisabeth Ohlson Wallin.

Silvana Imam. Kuva: Elisabeth Ohlson Wallin.

Imamin (s. 1986) toinen albumi Naturkraft selittää nuo voimat taustan ja identiteetin kautta. Hon va -biisissä liettualaisen äidin ja syyrialaisen isän neljävuotias pikkutyttö saapuu perheensä mukana Ruotsiin. Pian käy ilmi, että pohjoismainen kansankoti ei ole kaikille kansallisuuksille aivan yhtä kotoisa paikka. Ulkopuolisuuden kokemus määrittää Silvanaa edelleen.

Hon va livenä televisiossa:

Imam innostui hip-hopkulttuurista jo lapsena mutta huomasi, ettei pystynyt samaistumaan mihin tahansa pröystäilevään höpinään. Rap oli hänelle ihanteellinen kokemusten jakamisen väline, mutta kukaan ei kirjoittanut asioista, johon hän itse olisi seksuaalisuuttaan ja omaa paikkaansa etsivänä nuorena maahanmuuttajanaisena voinut samaistua. Macho ja materialistinen valtavirtaräppi ei kerta kaikkiaan puhunut hänenkaltaistensa kieltä. 22-vuotiaana Imam päätti ryhtyä itse tekemään musiikkia, jollaista olisi itse halunnut kuunnella. Hänen ensimmäinen albuminsa Rekviem ilmestyi vuonna 2013.

Silvana Imam Gröna Lundissa toukokuussa 2016.

Silvana Imam on nyt 30-vuotias ja yksi Ruotsin tunnetuimpia rap-artisteja, mutta hän määrittelee itsensä edelleen ulkopuolisuuden kautta. Hän kirjoittaa lyriikkansa maahanmuuttajan, lesbon, naisen ja feministin näkökulmasta. Imam on ihmishahmoinen julkilausuma, joka julistaa rasismin, fasismin ja seksismin vastaista sanomaa ja kyseenalaistaa valkoisen heteroseksuaalisen patriarkaatin normit. Hänestä on tullut sen sukupolven tai kansanosan ääni, jota yhdistää poikkeavuus.

Naturkraftilla Imamin paikan kulttuurien välissä osoittavat hänen äitinsä puhuma balttilainen Lietuva -introlla ja Lähi-idästä inspiroitunut Talal, jossa on äänessä Silvanan isä. Seksuaaliseen suuntautumiseen ja tasa-arvoon liittyvät näkemyksensä Imam ilmoittaa hyvin suorin sanoin.

Imam edustaa useita eri vähemmistöjä, ja kirjoittamalla omasta elämästään hän nostaa ”henkilökohtainen on poliittista” -hokeman aivan uudelle tasolle. Vaikka hän ei halua leimautua niinkään poliittiseksi kuin tiedostavaksi artistiksi, päämääränä tuntuu olevan yhteiskunta, jossa on tilaa myös hänenlaisilleen. Samalla hänestä on tullut feministisen ja antirasistisen taistelun äänitorvi.

Liveversio I·M·A·M pt. 2 -kappaleesta, jossa julistus on jyrkimmillään.

Silvana Imamin hiphop-kollektiivi RMH:n kanssa työstämä musiikki ei ole kovin pop. Se on hengeltään varsin progressiivista, taiteellista ja paikoin vaikeasti lähestyttävääkin. Niin marginaalista se ei kuitenkaan ole, etteikö sille löytyisi ostajia. Kun musiikkibisnes jakaa palkintoja, perusteena on kaupallinen menestys, ja Imam sai viime vuonna vuoden artistin Grammis-palkinnon.

Silvana Imamilla ei varmastikaan ole mitään sellaisia palkintoja vastaan. Nehän osoittavat, että sanoma löytää kuulijansa.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Silvana Imam kotisivu

Levyhyllyt:
Rekviem (2013)
Naturkraft (2016)

Silvana Imam Suomessa 2016:
Ke 26.10. Turku, Gong,
To 27.10. Tampere, Klubi,
Pe 28.10. Helsinki, Tavastia
La 29.10. Oulu, 45 Special

Silvana Imam: Naturkraft (2016).

Silvana Imam: Naturkraft (2016).