Pyhimys: Mikko – reflektointia mielikuvien suojassa

MIKKO | Johanna Kustannus 2020

Suomen suosituimmaksi räppäriksi kasvanut Pyhimys on tehnyt ristimänimeään kantavan albumin, jolla hän peilailee suhdettaan itseensä ja urahuippujen langettamiin varjoihin. Mikko on siis klassinen rap-artistin menestyskrapulalevy, mutta samalla cd:n mittainen nostalgiatrippi ja pastissisarja.
Mitä tulee Mikkoon Pyhimyksen takana, musiikin informaatioarvosta on paha sanoa mitään varmaa. Kuvajainen on häilyvä ja vääristelty, ja juuri niin artisti haluaakin sen olevan.

Mikko ”Pyhimys” Kuoppala, keikkailet tänä keväänä Mikko pienenä -otsikon alla. Millainen kiertue on kyseessä?
– Keikkailen sooloartistina pitkästä aikaa pienemmissä paikoissa, koska haluan tehdä niin. Tätä ennen olen esiintynyt konserttisaleissa sekä Tampereen Klubin ja Jyväskylän Lutakon kaltaisissa keikkapaikoissa. Nyt on ohjelmassa sellaisia paikkoja kuin Joensuun Ilona, ja niissähän profiili on aika erilainen.

Miksi haluat esiintyä pienemmissä paikoissa?
Mikko-levyn maailmaan eivät liity niinkään konserttisalit ja jousisovitukset kuin räppimeininki. Koen myös, että tällainen epäkypsä repäisy on tehtävä nyt tai ei koskaan. Kun seuraava levy tulee, olen yli neljänkymmenen ja väkisinkin aikuisempi.

Millaisella kokoonpanolla esiinnytte?
– Pienemmät paikat, pienempi bändi. Me kutsuttiin meidän aikaisempaa kokoonpanoa suomiräpin Ultra Braksi, koska siinä oli kaksi mies- ja kaksi naislaulajaa. Porukka on nyt karsittu kolmeen henkeen. Väinö Wallenius soittaa kitaraa ja laulaa – jos Pyhimys olisi bändi, Väinö olisi mun luottomies, biisintekijäpari. Me ollaan kirjoitettu yhdessä paljon biisejä, muun muassa ’Jättiläinen’ ja ’Kynnet, kynnet’ sekä uuden albumin ’V!@%#mikko’. Seidi Guzejev on myös laulamassa, koska biiseissä on paljon naislauluosuuksia, joita ei voi mullikuorolla hoitaa.

Ristimänimesi Mikko on vahvasti läsnä nykyisissä tekemisissäsi. Oletko mennyt itseesi?
– Enemmän on kyse itsensä ottamisesta pöydälle. Räpmusassa ekan levyn teemana on usein huipulle pyrkiminen ja unelmien tavoittaminen, ja menestyksen jälkeen ilmestyy reflektointilevy. Eminem eli Marshall Mathers julkaisi The Slim Shady LP -menestyslevynsä perään The Marshall Mathers LP:n, jolla on biisi, jossa sanotaan, että I am whatever you say I am. Siihen riviin kiteytyy myös se, mistä Mikko-levyssä on kyse.

Kyse on siis sekä itsetutkiskelusta että sinua koskevista mielikuvista.
– Internet on vahva peili. Siellä ihmiset puhuvat mitä puhuvat ja mielikuvat ovat mitä ovat. Levyllä ruoditaan mielikuvaa minusta. Eli sitä, kun puhutaan, että tää jätkä on tällainen laskelmoija ja toisaalta tyyppi, joka valittaa kaikesta… Mukana on kaikki puolet. Herää kysymys, kerrotaanko levyllä lopulta minusta yhtään mitään vai palautetaanko mielikuva ihmisille.

Pyhimys. Kuva: Jouni ”Jones” Lehtonen.

Olet myös innokkaasti luonut mielikuvia itsestäsi, esimerkiksi kieltämällä levyn saatekirjeessä Mikko-albumin julkisen arvostelemisen. En keksi varmempaa keinoa saada kriitikoilta huomiota.
– Yhtään hyvää arvostelua en ole lukenut, mutta tietysti provosoinnin tarkoitus on saada ihmiset provosoitumaan. Tämä on väärinymmärretyin albumini. Minun ajatellaan asettuvan Mikko-levyllä kiukkuisesti ja tosissani musatoimittajia ja mediaa vastaan. Jotkut levyllä sanomani jutut, kuten ”raha on tärkeintä” ja ”boikotoidaan yhdessä kaikkia aitoja artisteja”, on otettu tosissaan, vaikka yritin vain laittaa sinne kevennyksiä. Itse ajattelen, että jos tarkastelee toimintaani, niin ei se ehkä ihan siltä näytä, että tekisin asioita pelkästään rahan takia.

Miten Mikko pitäisi ymmärtää? Millaisena levynä sinä pidät sitä?
– Kutsun sitä pastissikollaasiksi. Mikko on siinä mielessä kokeellinen levy, että sen jokainen biisi kuulostaa erilaiselta. Sille ei haettu yhtenäistä linjaa, vaan välillä jopa tehtiin peräkkäisiin biiseihin ihan erilaiset laulusoundit. ’V!@%#mikkoa’ on sanottu Eminemin kopioinniksi, jolloin on jäänyt tajuamatta, että se on biisinä selkeä pastissi. Menestyksestä valittaminen on itsessään aihepiiri. ’V!@%#mikko’ kuuluu niiden biisien joukkoon, jossa tilitetään, miten vaikeata on.

Miten vaikeata sinulla sitten on?
– Jokaisella on ongelmansa, mutta totta kai tajuan, että minulla menee musiikissa hyvin. Mutta mitä muuta voin tehdä tähän väliin kuin jonkinlaisen kommentaarin siitä? Jos olisin yrittänyt tehdä vaikka jatko-osan ”Jättiläiselle”, se olisi ollut tuhoon tuomittu yritys.

Mikko on suunniteltu epäajanmukaisesti ensisijaisesti CD-levyksi. Mistä tämä ajatus lähti?
– Siitä, että lempilevyni ilmestyivät ensisijaisesti siinä formaatissa ja 120 markan hintaan. CD on mitaltaan tietynlainen julkaisu, joka sopii minulle. Levyllä on muutenkin omia lempijuttujani menneiltä vuosilta. Esimerkiksi ”Timo Ö:ssä” käytetty Bitch Alertin ”Loveson” on biisi, josta tykkäsin aikoinaan.

Millaisia tulevaisuudensuunnitelmia sinulla on?
– Keikat jatkuvat yli kesän. Tämän periodin lopuksi julkaisen maaliskuun lopussa aikakauden sulkevan jäähyväisbiisin. Sen jälkeen jään pitkälle julkaisutauolle soolomateriaalista, koska haluan ottaa siihen etäisyyttä. Mikko on erilainen levy kuin edeltäjänsä, enkä jatka tätä linjaa seuraavalla levylläni. Aina täytyy tehdä jotain uutta. Visioita on jo, mutta kyllä tässä silti pari vuotta menee niin, etten julkaise uutta soolomateriaalia.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Pyhimys | kotisivu
Pyhimys | Facebook
Pyhimys | Instagram
Pyhimys | Twitter

Mikko pienenä*
12.3.2020 Turku, Apollo
13.3.2020 Pori, Cabaret
14.3.2020 Seinäjoki, Ilona
20.3.2020 Joensuu, Ilona
21.3.2020 Kuopio, Ilona
28.3.2020 Tahko, Piazza
10.4.2020 Rovaniemi, Halfmoon
11.4.2020 Ruka, Piste
12.4.2020 Levi, Hullu Poro Areena
16.4.2020 Lutakko, Jyväskylä
17.4.2020 Tampere, Ilona
18.4.2020 Rauma, Domino

* Kiertue peruuntui koronavirusepidemian vuoksi. Pyhimys esiintyi 21.3. Yle Olohuoneen ohjelmassa Kaikki kotona live.

Levyhyllyt | Finna.fi
Pyhimys
Poikkeustapaus | Yellowmic 2004
Rajatapaus | Yellowmic 2004
Ongelmatapaus | Yellowmic 2004
Pyhimysteeri? The Pink Album • promo | Yellowmic 2005
Salainen maailma | Monsp 2007
Tulva | Monsp 2008
Medium | Monsp 2011
Paranoid | Monsp 2011
Pettymys | Johanna Kustannus 2015
Tapa poika | Johanna Kustannus 2018
Mikko | Johanna Kustannus 2020

Pyhimys & Saimaa | Finna.fi
Olisinpa täällä | Etenee Records/Warner Music Finland 2019

Pyhimys & Timo Pieni Huijaus | Finna.fi
Arvoitus koko ihminen | Yellowmic/Rähinä Records 2008

Perhosveitsi-Heikki & Lika-Aki | Finna.fi
Katuvisioita | Yellowmic/Monsp Records 2012

Lika-Aki | Finna.fi
Hotdog Hall Of Fame | Överdog 2017

Ruger Hauer | Finna.fi
Se syvenee syksyllä | Monsp Records 2010
Erectus | Monsp Records 2012
Ukraina | Monsp Records 2013
Mature | Johanna Kustannus 2016

Teflon Brothers | Finna.fi
T | 2009
Iso hätä • internet-mixtape | 2010
© | 2010
Valkoisten dyynien ratsastajat | 2013
Isänpäivä | 2014
Circus | 2017

Steve iVander
Olen musta | 2013

Paleface: Helsinki–Shangri-La – sanomaa suomen kielellä
Tulenkantajat: Tulenkantajat – tiimi timmein toi rapin Rolloon

Lue lisää | Finna.fi
Taatila, Hippo: Teflon Bible – Pyhimyksen, Heikki Kuulan ja Volin tie Maltsun ghetosta suomiräpin messiaiksi, 463 sivua | Johnny Kniga 2019

Pyhimys: MIKKO (2020).

SOFA haluaa heilauttaa

SOFA ei sulje ulos vaan kutsuu luokseen

Helsingissä vuonna 2013 perustetun bändin perustajat, räppärit ja lyyrikot Sonja Kuittinen ja Fanni Noroila noudattavat hip-hop-kulttuurin kirjoittamatonta ydinsääntöä siinä, että räppäävät omista kokemuksistaan – ja juuri se tekee heidän taiteestaan erilaista, uudenlaista ja raikasta. SOFAn näkökulma todellisuuteen on positiivisen feministinen.

SOFA. Kuva: Iiris Heikka.

SOFA tunnetaan tiedostavista sanoituksistaan. Oletteko aina samoilla linjoilla asioista, joista tahdotte räpätä?

Fanni Noroila: Olemme kaksi eri ihmistä, joten näkemyksemme eroavat. Meillä on kuitenkin hyvin vahva sama arvopohja, joten järjettömiä kahnauksia siitä, mikä mielestämme on merkittävää, liikuttavaa tai ihanaa, ei tule.

Sonja Kuittinen: Se, että meidän on mahdollista kirjoittaa yhdessä, vaatii sen, että jaamme jonkinlaisen samanlaisen tavan katsoa tätä maailmaa. Mutta tietenkin on myös rikkaus, että meillä on eri päät. Kun keskustellaan jostakin tai kirkastetaan jotakin ajatusta, voi pallotella ideoita ja näkökulmia. Se on hyvä ja eteenpäin vievä asia.

Aika on nyt otollinen vahvoille naisräppäreille. Keihin tunnette hengenheimolaisuutta?
SK: Esimerkiksi D.R.E.A.M.G.I.R.L.S.-kokoonpanoon, jonka kanssa olemme saaneet tehdä mielettömiä keikkoja tänä kesänä. Siinä hengenheimolaisia ovat kaikki eli F, Yeboyah, Nisa, B.W.A, Adikia, MonsalaTaika ja Lina. On tosi tärkeää saada fanittaa heidän työtään, ajatteluaan ja musiikkiaan. Yhdistyminen on ollut arvokasta.

SOFA on sanoutunut irti hip-hopin machosta, naisia esineellistävästä ja misogyynisestä puolesta. Koetteko tehtäväksenne muuttaa kulttuuria?
FN: Nyt pitää kirkastaa, että puhe on suomirap-kulttuurista, ei rap-kulttuurista yleisesti. Olemassaolomme ja taiteellinen ambitiomme liittyy koko kulttuurin heilauttamiseen tai ehkä enemmänkin laajentamiseen.
SK: Ei me yksin voida koko kulttuuria muuttaa tai tehdä keskenämme vallankumousta sen sisällä. Laajentaminen on hyvä sana. Se tapahtuu myös niin, että tulee lisää tekijöitä, joille tehdään tilaa. Sitten me kaikki yhdessä heilautetaan kulttuuria.
FN: Laajentaminen koskee sitä, mitä kulttuurin sisällä nähdään arvokkaana, uskottavana ja voimakkaana.
SK: Eli että esimerkiksi myös feminiiniset piirteet ja pehmeät arvot saavat tilaa.
FN: Vastuu entistä inklusiivisemman kulttuurin luomisesta on meillä kaikilla – tekijöillä, kuuntelijoilla, levy-yhtiöillä ja musiikkimedioilla. Loppujen lopuksi me voidaan vain tehdä musiikkia, puhua ja kirjoittaa asioista, jotka tuntuvat meistä tärkeiltä.

SOFA:n ensimmäinen single ilmestyi kuusi vuotta sitten. Ovatko omat ajatuksenne bändin tavoitteista tai roolista elämässänne muuttuneet sitten alkuaikojen?
FN: Ihmiset ovat kasvavia, muuttuvia ja kehittyviä olentoja. Eihän sitä ole sama ihminen kuin kuusi vuotta sitten. Me ollaan aikuistuttu näiden vuosien aikana.
SK: Ehkäpä me yhdistyttiin aikoinaan osin siksi, että me molemmat halutaan olla ajatuksellisesti ja taiteellisesti jatkuvassa liikkeessä. Tietenkin tämä muuttuu eikä me tiedetä, mihin tämä menee, ja hyvä niin. Tällä pitää olla tilaa hengittää.
FN: Mutta ei bändin rooli elämässä ole muuttunut.
SK: SOFA on meidän rakkauslapsi.

Haluaisitteko tehdä musiikista itsellenne työn vai olisiko se parempi pitää asiana, joka ei ole työtä?
FN: Me ollaan keikkailtu koko kesä ja saadaan siitä palkkaa, joten musiikkia voi jo kutsua työksi. Mutta voisi sitä kutsua työksi, vaikka siitä ei maksettaisi. Me ollaan ammatiltamme taiteilijoita – se on meidän työ.
SK: Se on hauskaa ja ihanaa, mutta on siinä sekin puoli, että siinä tekee työtä eli se on työlästä. Siihen liittyy monia tunteita ja erilaisia kerroksia. Hyviä hetkiä, epäuskon hetkiä, innostusta. Se vaihtelee, mutta me ollaan sitouduttu siihen, ja siksi me halutaan möyhiä näissä asioissa.
FN: Tätä voi kutsua työksi myös siksi, että me tehdään tätä ammattimaisesti eli meillä on tietyt praktiikat ja työajat. Tämä ei voi olla pelkkää ajelehtimista.
SK: Me voidaan itse määritellä, että tämä on työtä.
FN: Tämä on kauhean laaja kysymys…
SK: …johon liittyy myös työn käsite eli se, mikä ylipäänsä käsitetään työksi.
FN: Se murtuu. Meidän sukupolvella se on murtunut jo.
SK: Työn tekeminen ei välttämättä näy ulospäin. Jos tulee mielikuva jostakin muusta, niin eikö se silloin ole työtä, vaikka sisältä päin katsottuna se olisi täyttä työtä?

SOFA on julkaissut tähän mennessä kolme singleä ja kaksi ep:tä, ja nyt se työstää ensimmäistä albumiaan tuottajansa Noah Kinin kanssa. Miltä laajemman kokonaisuuden rakentaminen tuntuu?
FN: Kokonaisuudet ovat aina olleet meidän juttu, vaikka se ei ole ehkä näkynyt ulospäin. Olemme aina tehneet pidempiä kokonaisuuksia, mutta meillä on monia julkaisemattomia biisejä, joten muut eivät ole nähneet sitä prosessia.
SK: Julkaistut biisit ovat osa suurempaa kokonaisuutta. Viimeksi halusimme julkaista nimenomaan EP:n, koska sen biisit tukivat toisiaan ja avasivat maailmaamme oikealla tavalla. Emme halunneet heittää niitä maailmaan yksittäisinä sinkkuina.
SK: Me tehtiin albumia jo aikaisemmin, mutta lopulta sen musiikillinen suunta ei enää tuntunut oikealta. Siispä me palattiin alkuun tutkimaan, minkälaisen musiikillisen ja sanoituksellisen maailman me halutaan tehdä. Viimeiset puolitoista vuotta me ollaan väännetty albumia koko ajan.

Hip-hopista on kasvanut todella merkittävä kulttuurin muoto, minkä huomaa vaikkapa festivaalien räppipitoisesta ohjelmistosta. SOFA on tänä kesänä soittanut isoissa tapahtumissa. Millaisia kokemuksia ne ovat olleet?
SK: On tosi mahtavaa saada tilaa ja mahdollisuus soittaa kunnon setti omaa materiaalia. On liikuttavaa huomata, että se, mitä me kellarissa mietitään, resonoi myös muissa.
FN: Joo, se on ollut liikuttavaa ja voimaannuttavaa. Eihän kukaan halua tehdä taidetta niin, ettei kukaan koskaan koe tai kuule sitä. Ne hetket ovat vahvistaneet uskoa siihen, että olemme oikealla tiellä. On ollut kertakaikkisen siistiä, että kaikki isot festarit ovat ottaneet meidät ohjelmistoonsa.

Millaisissa keikkapaikoissa olette parhaiten kotonanne?
FN: Me voidaan tehdä koti ihan mistä tahansa paikasta. Tämän jutun ydin on, että minkäänlaisia paikkoja tai yleisöjä ei ylenkatsota. Meidän setti ja koko ilmaisutapa on niin energiapitoinen ja vauhdikas, että parhailta tuntuvat tiiviit klubikeikat tai festarivenuet, joissa energia tiivistyy tiettyyn spottiin. Kun on pimeää ja valot osuvat lavalle, energia suuntautuu sinne. Silloin ihmiset pystyvät paremmin keskittymään siihen, mitä lavalla hääräillään.
SK: Me ollaan energisiä ja tykätään liikkua lavalla ja ottaa ihmisiin kontaktia. On ihanaa, jos puitteet ovat otolliset ja lavalla on niin paljon tilaa, että siellä voi mennä niin villisti kuin huvittaa. Kun keikkapaikkoja katsoo mahdollisuutena toimia ja kuljettaa energiaa, niistä saa irti vaikka mitä. Totta kai on paikkoja, jotka tiivistävät ja kirkastavat meidän juttua tai energiaa. Mutta ei me lähtökohtaisesti mennä mihinkään niin, että ”tää nyt ei varmaan ihan lähe”.
FN: Tavoitteena on luoda jokaiselle keikkapaikalle sellainen fiilis, että kaikilla on hyvä olla.

SOFA AllDay
SOFA Facebook

Levyhyllyt | SOFAn julkaisut
Kuumempi kesä | 2013
Lisää lempee | 2013
Se on fakin aitoo ‎| 2014
Tyttörukka | 2015
Puolukoita | 2016
Sotamaalauksii feat. Ringa Manner | 2018
Tää kestää vaik en kestä sua – feat. F | 2019
BFF • LP | Warner Music Finland 2020

Lue lisää
Strand, Heini: Hyvä verse – suomiräpin naiset | Into 2019

SOFA. Kuva: Iiris Heikka.

Tulenkantajat: Tulenkantajat – tiimi timmein toi rapin Rolloon

Tulenkantajat | Poko Rekords 2001

Internetin keskustelupalstoilla näkee monenlaista mielipidettä. Kerran noilla tyhmyydentiivistysjoukkojen kasarmeilla puhuttiin, että suomiräppiä pitäisi tehdä vain pääkaupunkiseudulla, koska Uudenmaan maakunnan murre on ainoa, joka kuulostaa oikealta.

Oikeat amerikkalaiset räppärit hymyilisivät tuolle Pohjois-Puolan ulkorajoilta kummunneelle käsitykselle empaattisesti, sillä he tietäisivät, että rapissa on olennaisinta toimittaa asiansa omaan tyyliinsä ja omalla kielellään, oli kyseessä sitten äidinkieli tai ei. Toki hip-hop on syntynyt kaupunkiympäristössä, mutta kaupunkilaisuuskin on kovin suhteellista. Rovaniemi esimerkiksi muistuttaa Helsinkiä siinä, että molempien keskusta on jossain määrin urbaanimpi alue kuin taajaman ulkopuolinen seutu.

Halusitte tai ette kuulette Hannibaalii
Joka nakkaa paskaa aamuun saakka siis jaksaa
Jatkaa jatkaa eikä todella lopettakkaan
Talossa tiimi timmein Tulenkantajaat!
Ja Hannibal puottaa sitä rolloslangia.
– Puritaani

Rovaniemeläinen Tulenkantajat sikisi Nuorista Herroista, Headsista, Mugglesista ja Absoluuttisesta Nollapisteestä, soitti funkin, räpin, jazzin, soulin ja Lapin sävyttämää rytmimusaa ja hajosi kolme pitkäsoittoa tehtyään. Tasokkaan tuotannon tärkeimmäksi ja funkeimmaksi teokseksi jäi debyyttialbumi Tulenkantajat, joka antoi äänen pohjoiselle hip-hop-sukupolvelle. Tulenkantajat myös antoi Rovaniemelle uuden nimen. Rankkuudessaan parodisen Rollofunk-singlen ilmestymisen jälkeen Lapin pääkaupunki on yleisesti tunnettu Rollona.

Rovaniemi oli 2000-luvun taitteessa elävä musakaupunki, ja se näkyi bändin kovassa kokoonpanossa. Taitavassa rytmiryhmässä svengailivat basisti J. Karttimo ja Absoluuttisen Nollapisteen rumpali Tomi ”Tomba” Krutsin. Kosketinsoittaja-perkussionisti Janne ”Herra Hadji” Hast on sittemmin vaikuttanut Absoluuttisessa Nollapisteessä, Dxxxa D:n Nukkehallituksessa ja Jaakko Laitinen & Väärä raha -yhtyeessä, jossa soittaa myös Tulenkantajien puhaltaja Jarkko ”UnikJage” Niemelä. Marko Ylianttila on viime vuosina kitaroinut Absoluuttisen Nollapisteen Tommi Liimatan Hot Contents -soolobändissä ja Hastin lailla Nukkehallituksessa. DJ-osastosta ja ajoittain räpeistä vastasi ensilevyn aikaan Mixtec Timmi. Bändin sydän olivat räppärit Hannu ”Hannibal” Stark ja Soni ”Herra Soppa” Yli-Suvanto, joiden sanailun ympärille kaikki muu punoutui.

Tuuppa Rolloon, on se varma soon se pleissi
Tuuppa Rolloon, basa iskee suoraan feissiin (eipä vissiin)
Aivoissa dänkki, vyöllä veitsi
Soon vissi, täällä jengi kusee viskii.
– Rollofunk

”Bändiräppi” ei ole puritaanien mielestä puhdasoppisin tie tällaisen musiikin toteutukselle, mutta Tulenkantajille oli kokoonpanostaan pelkästään etua. Se oli elävästi soiva kokoonpano, joka taipui helposti kipakkaan funkiin, lämpöiseen afrobeatiin, lempeään souliin ja tyylikkääseen jazziin. Hannibalin ja Sopan mölähtelevän pohjoinen räppäys ja taitava sanankäyttö korostuivat sellaista taustaa vasten, eivätkä he suoltaneet murrerunoutta vaan käyttökelpoista kieltä. Tulenkantajien debyytti on makiasti groovaava levy, jonka pohjoiset sävyt värjäävät uniikiksi. Siinä on ollut roolinsa myös tuotantojoukoissa häärineillä Absoluuttisen Nollapisteen Aake Otsalalla ja Headline-studion Jani Viitasella.

Vaikka levyn tunnetuin biisi onkin rokkaava skeneanthem ’Rollofunk’, ja vaikka soul-, funk- ja jazzlaulujen aiheet löytyivät silloisen Sampoaukion välittömästä läheisyydestä, ei bändi sortunut nurkkakuntaisuuteen. Esimerkiksi riemukkaassa ’Hyvät naiset ja herrat’ -biisissä Tulenkantajat kävi yhteistyöhön turkulaisen Ritarikunnan kanssa. Kantaaottavimmillaan bändi oli ’Get Downissa’, jonka nasevasti kiteytetty natsikriittinen sanoma ei vanhene: ”Vihaat vapaa-aikas – ei se sullakaan oo heleppoo”. Erehdyttävästi muusikko-kirjailija-sarjakuvataiteilija Liimatalta kuulostavan Ralf Schnabelin tähdittämä ’Do the Henkirikos’, on kiehtova loppusyvennys joka päättää albumin surrealistisiin noir-tunnelmiin: ”Äiti. Tiedän, ettet ole halunnut lähettää minulle rahaa sen jälkeen, kun kusin huoneeseesi.”

Tulenkantajien debyytti tulee ajankohtaiseksi taas tänä vuonna, kun Svart Records julkaisee sen ensimmäisen vinyylipainoksen. Saman kohtalon soisi myös bändin kahdelle myöhemmälle studioalbumille.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Tulenkantajat | Facebook

Hae ’Tulenkantajat’ kirjastosta.

Hae debyyttialbumi Tulenkantajat kirjastosta:
esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Tulenkantajat Poko Rekords 2001 | LP-uusintapainos Svart Records 2019
Teillä laki, meillä laulu | Poko Rekords 2002
Hyvää syntymäpäivää rouva presidentti | Poko Rekords 2003

Paleface: Helsinki–Shangri-La – sanomaa suomen kielellä
Pyhimys: Mikko – reflektointia mielikuvien suojassa

Lue lisää | Finna.fi
Miettinen, Karri (Paleface): Rappiotaidetta – suomiräpin tekijät, 251 sivua | Like 2011
Miettinen, Karri (Paleface) & Salminen, Esa: Kolmetoista kertaa kovempi – räppärin käsikirja | Like 2019
Strand, Heini: Hyvä verse – suomiräpin naiset, 200 sivua | Into 2019

Tulenkantajat: Tulenkantajat (2001).

Kojo: Time Won’t Wait – revanssi Englannissa

Time Won’t Wait | Dig It 1983

Kun se pommi jäi suutariksi, Kojon oli kovin vaikeaa jatkaa mihinkään suuntaan – mutta hän jatkoi. Laulaja puri hammasta ja lähti Lontooseen tekemään englanninkielistä albumia.

Mainittu pommi oli Juice Leskisen sanoittama ja Jim Pembroken säveltämä pasifistinen rockbiisi nimeltä ’Nuku pommiin’, joka sai vuoden 1982 euroviisuissa nolla pistettä. Kojo lauloi kilpailussa juuri niin kuin pitikin, mutta Suomen kansa valitsi hänet silti kollektiivisen viisutappionsa syntipukiksi. 

Kojo jäi ikävään rakoon. Yhtäällä oli suuri yleisö, joka hoivasi kehnoa kansallista itsetuntoaan torumalla maan maineen muka lokaan vetänyttä rääkyjää. Toisaalla kirkasotsaiset rockpiirit nyrpistelivät soulrokkarille, joka oli myynyt itsensä osallistumalla korniin laulukilpailuun. Yhtä hurja tunnemyrsky on pyyhkinyt viisusuomalaisia vain silloin, kun maskeissaan muriseva Lordi oli valittu Suomen edustajaksi eikä sen vielä arvattu voittavan.

Ennen Euroviisuja kotimaista rockia tuntevat olivat tehneet Kojolle kunniaa. Timo Kojo (s. 1953) oli säestänyt Rauli Badding Somerjokea jo vuonna 1974, tehnyt duokeikkaa Dave Lindholmin kanssa, vieraillut Albert Järvisen singlellä ja laulanut bändissä Madame George, jolle oli langennut edelläkävijän epäkiitollinen osa soul- ja funkrockin tuomisessa Suomeen. 

Madame Georgen afroamerikkalaiset vaikutteet kuuluivat myös Kojon soolouralla, jonka hän käynnisti 1970-luvun lopulla. Albumit So Mean (1979) ja Lucky Street (1980) saivat kriitikot kirjoittamaan kansainvälisen tason soulrockista. Kumpikin levy nousi listalla korkealle ja myi kultaa, mikä todisti, että Suomessa kuunneltiin noihin aikoihin muutakin kuin rockabillyä, punkkia ja pateettisia iskelmiä. 

Vuoden 1981 vähemmän funkyksi ja enemmän ajanmukaiseksi sovitettu Go All The Way oli yllättäen ollut notkahdus Kojon suosiossa, ja hän oli alkanut pohtia, kannattaisiko Suomen pienillä musiikkimarkkinoilla kokeilla laulaa myös suomeksi niin kuin toinen kova rockvokalisti Kirka oli hyvällä menestyksellä tehnyt. Niin Kojo tuli kolaroineeksi uransa lommoille Euroviisuissa. Huono menestys ei oikeasti ollut hänen syytään sen enempää kuin kenenkään muunkaan, mutta se ei kiinnostanut ketään. Tarvittiin syyllinen.

Kuin osoittaakseen olevansa muutakin kuin ivattu ”Nolla-Kojo” laulaja palasi tappionsa maille Englantiin levyttämään uuden albumin. Time Won’t Waitin tuotti Madame Georgessa ja Jukka Tolonen Bandissa rumpuja soittanut amerikkalainen Billy Carson. Hän oli myös tehnyt tai ollut mukana tekemässä noin puolta levyn biiseistä. Yhtä suuri osuus oli Jim Pembrokella. Krediittejä saivat myös paikan päältä rekrytoidut kitaristi Gus Isadore ja basisti Paul Williams

Kojolle jäi tulkitsijan rooli. Jos ’Nuku pommiin’ -katastrofille naureskelleet olisivat malttaneet kuunnella Time Won’t Waitin tai minkä tahansa Kojon englanninkielisistä levytyksistä, he olisivat huomanneet hörötelleensä kansainvälisen tason vokalistille. Time Won’t Waitilla Kojo palasi kahden ensimmäisen soololevynsä tunnelmiin, mutta monipuolisemmin. Vaikka kyseessä ei ehkä ollut So Meanin kaltainen klassikko, englannissa tehtiin tasokasta jälkeä. Bändi soittaa svengaten ja napakasti, ja David Baptisten, Nat Augustinin, Colin Granhamin ja Raoul D’Oliveran torvisektio esiintyy edukseen. 

Keväällä 1983 ilmestyneen Time Won’t Waitin tekee uraauurtavaksi levyksi ’Whatugonnado?’. Tuo Billy Carsonin kirjoittama biisi on ensimmäinen suomalainen raplevytys. (Se kunnia annetaan yleensä General Njassan samana vuonna julkaistulle ’I’m Young, Beautiful And Naturalille’, mutta sehän ei ole raplevytys, vaikka hip-hop-kulttuurista ammentaakin.) Väkevästi Sugarhill Gang -vaikutteinen ’Whatugonnado?’ oli luonnollinen askel funkista inspiroituneelle Kojolle. Suomalaisen rapin alkusanat lausuttiin siis Lontoossa Kojon ja Carsonin suulla vuonna 1983, mutta harva ymmärsi kuunnella.

Time Won’t Wait ei vienyt Kojoa takaisin suuren sukseen vuosiin. Hädin tuskin Suomen albumilistan kolmenkymmenen kärjessä piipahtaneen julkaisun jälkeen Kojo vaihtoi esityskielensä suomeksi, mutta siitäkään ei ollut ihmeemmin etua hänen uralleen. On sääli, ettei suomalaisella musiikkibisneksellä ollut osaamista eikä resursseja auttaa Kojoa laulamaan siellä, mistä hänen rakkaimmat vaikutteensa tulivat. Se olisi saattanut olla jäiden kauppaamista inuiiteille tai sitten jotakin paljon hienompaa.

Kojon vaiheista voi lukea lisää myöhemmin tänä vuonna ilmestyvästä elämäkerrasta Tasasta ku Sveitsissä.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Hae Kojon ’Time Won’t Wait’ kirjastosta.

Hae Time Won’t Wait kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Madame George | Finna.fi
What’s Happening?!! | LP • Kasetti Love Records 1977 • CD-julkaisu Love Records/Siboney 1999

Kojo
So Mean | LP • Kasetti Dig It/Finnlevy 1979 • CD-julkaisu Warner Music Finland 2002
Lucky Street | LP • Kasetti Dig It/Finnlevy 1980
Go All The Way | LP • Kasetti Dig It/Finnlevy 1981
Hitparade | LP Philips/Oy Finnlevy Ab 1982
Time Won’t Wait | LP • Kasetti Dig It/Finnlevy 1983
Rommia sateessa | LP • Kasetti Finnlevy 1986
Pyöri maa pyöri kuu | LP • CD Fazer Finnlevy 1990
Kojo And The Great Boogie Band | LP • CD KGBB 1993
Suloinen Maria | CD Kojo/St. D.M. 1997
Lentävä pyörätuoli | CD Timo Kojo & Juha Salo 2002

Kojo & Jim Pembroke | Finna.fi
Bee tai Pop | LP • Kasetti Finnlevy 1985

Lue lisää | Finna.fi
Ahomaa
, Petteri: Kojo – Tasasta ku Sveitsissä, 250 sivua | Docendo 2019 (Ilmestyy lokakuussa)
Bruun, Seppo & Lindfors, Jukka & Luoto, Santtu & Salo, Markku: Jee jee jee – Suomalaisen rockin historia, 543 sivua | WSOY 1998
Murtomäki, Asko: Finland 12 points – Suomen Euroviisut, 255 sivua | Teos 2007
Rantanen, Miska: Love Records 1966–1979 – Tarina, taiteilijat, tuotanto, 303 sivua | Schildts & Söderströms 2005 & 2014

Kojo: Time Won’t Wait (1983).


Mercedes Bentso: Ei koskaan enää – debyytti, joka katosi

Ei koskaan enää | Överdog 2017

Rankan musiikin ongelmana on usein teennäisyys. Liian usein siitä kuulee, että kyse ei ole mistään sen rajummasta kuin lapsellisesta halusta värittää oma keskiluokkaisuutensa kiinnostavammaksi, tai sitten aivottomasta pyrkimyksestä glorifioida moniongelmaisuus ihailtavaksi ja väkivalta voimaksi. Ihan genrestä riippumatta.

Mutta sitten on Mercedes Bentson kaltaisia artisteja, joiden kovasta elämästä revityt biisit eivät (ainakaan useimmiten) ole myötähävettävää hehkuttelua vaan keinoja puhdistautua. Tai siltä ne ainakin kuulostavat.

Mercedes Bentson eli Linda-Maria Roineen (s. 1993) ensimmäinen albumi Ei koskaan enää on mystinen tapaus. Huhtikuussa 2017 julkaistu pitkäsoitto jäi ihmeen vähälle huomiolle siihen nähden, miten tunnetuksi artistin nimi oli jo tullut. Levyarvosteluja ei juurikaan netistä löydä, ja artisti itse on ollut julkisuudessa enemmän ottamassa kantaa kuin kertomassa julkaisustaan. Suorasanaisen herättelijän rooli on vain lisännyt Mercedes Bentson uskottavuutta, mutta samalla hänen musiikkinsa on jäänyt kontekstin varjoon.

Se ei ole ihme, sillä viitekehys on vahva. Roineen elämä on rankka tarina. Hän on joutunut kokemaan traumatisoivaa väkivaltaa kotona, koulussa ja ihmissuhteissa, ja entisenä laittomien ja laillisten päihteiden ongelmakäyttäjänä hän on päässyt tuntemaan myös laitapuolen maailman koko raadollisuudessaan. Siitä on Mercedes Bentson taide tehty, eikä siinä ole mitään kaunista tai kepeää.

Välillä se on vastenmielistä. Munaton mies -biisin naismachoilu kuulostaa yhtä typerältä kuin lukemattomat vastaavat toksismaskuliiniset räpstyget, vaikka se kääntääkin gangstarapin kliseiset sukupuoliroolit päälaelleen. Sitä ja raakaa vihaa uhkuvaa ’Huorantelotusta’ on kuunneltava väkivallan ja alistamisen kulttuurin heijastumina. Siellä, missä artisti nimeltä Mercedes Bentso syntyi, ilmeisesti on juuri niin rumaa, ja rumuus tarttuu.

Nuo biisit asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin, kun ’Anneli Alderton’, ’Verikosto’, ’Tallinnanaukion kirkko’ ja ’Tuutulaulu’ osoittavat Bentson olevan humaani, älykäs ja moniulotteinen ihminen. Hän jopa ymmärtää olla lukematta uutta elämäänsä yksin omaksi ansiokseen. ”Tehdä musta esimerkki oli hyvä yritys, mut fakta on et kaikkia ei pelasta Pyhimys”, Bentso räppää viitaten siihen, miten Mikko ”Pyhimys” Kuoppalan tapaaminen vuonna 2011 johti hänen uransa alkuun.

Ei koskaan enään piti ilmestyä jo vuonna 2012, mutta erinäisten artistista riippumattomien sekavien käänteiden vuoksi se saatiin julkaistuksi vasta viisi vuotta myöhemmin. Siinä vaiheessa momentum ei ollut enää kohdallaan, ja albumi julkaistiin vain kasettina ja diginä. Se on onnistunut debyytti, joka ikään kuin katosi. Useimmat assosioivat Ei koskaan enää -nimen viime syksynä julkaistuun Aino Sunin dokumenttielokuvaan, joka kertoo Linda-Maria Roineen selviytymistarinan. Sen voi katsoa Yle Areenasta vielä tässä kuussa.

Tänä keväänä Mercedes Bentso on edelleen ajankohtainen: hän on tehnyt Venla Pystysen kanssa kirjan Ei koira muttei mieskään, joka kertoo niistä huonoista vuosista. Manaamalla menneisyytensä haamuja musiikissa, elokuvassa, kirjassa ja julkisuudessa hän on onnistunut kääntämään paljon pahaa hyväksi.

Nyt Mercedes Bentson kerrotaan tekevän toista albumiaan. Ehkäpä sitä riivaa historian sijasta tulevaisuus.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Levyhyllyt | Finna.fi
Mercedes Bentso: Ei koskaan enää • kasetti | Överdog 2017

Venla Pystynen ja Linda-Maria Roine tekivät Mercedes Bentso -elämäkerrallisen (Johnny Kniga, 2019).

Lue lisää | Finna.fi
Pystynen, Venla & Roine, Linda-Maria: Mercedes Bentso – Ei koira muttei mieskään | Johnny Kniga 2019
Strömsholm, Sonja & Lahti, Emilia & Järvilehto, Lauri & Koutaniemi, Meeri: Sisu – tarinoita itsensä ylittämisestä ja hyvän tekemisestä | PS-kustannus 2015

Kuuntele haastattelu
Vesa Marttinen tapasi ohjaaja-käsikirjoittaja Aino Sunin ja elokuvan päähenkilön Linda-Maria Roineen. Radio Suomi Helsinki | Yle Areena 27.9.2019.