Santa Lucia: Arktista hysteriaa – uranuurtaja aikaansa edellä

Arktista hysteriaa | Poko Rekords 1990

Se oli kaikessa outoudessaan lopulta aivan järkeenkäypää. Kun näki amerikkalaisen Rolling Stonen julkaisseen jutun Santa Luciasta, ensin teki mieli läpsiä itsensä hereille. Mutta kun miettii, millainen bändi Santa Lucia oli ja mihin aikaan, artikkelin kirjoittaneen Hank Shteamerin ilahtumisen kyllä ymmärtää. Mikään ei ollut ihan niin kuin Santa Lucia. Eikä ole vieläkään.

Santa Lucia syntyi ja kuoli teini-iän mukana. Kun bändi perustettiin Kemissä vuonna 1984, sen jäsenet olivat vasta 12-vuotiaita. Ensimmäisen singlensä bändi julkaisi neljä vuotta myöhemmin ja ainoaksi jääneen albuminsa, Arktista hysteriaa, vuonna 1990. Siihen aikaan rockmusiikki oli nuoruuden ääni, ja se kuuluu Santa Luciassa vimmaisuutena ja vilpittömyytenä.

Santa Lucia erottui monella tavalla, ei vähiten sukupuolellaan. Muut teinitytöt eivät soittaneet siihen aikaan sillä tavalla (eivätkä kyllä pojatkaan, mutta naispuolisten soittajien rockbändi oli 1980-luvun Suomessa jo itsessään kuriositeetti, joka sai äijät ymmälleen). Santa Lucian erotti myös kieli. Niin oudolta kuin se nyt tuntuukin, 1980-luvulla ei missään tapauksessa ollut normaalia laulaa metallista rockia suomeksi.

Erottuva oli myös tyyli: Santa Lucian musiikki oli merkillinen yhdistelmä eri elementtejä, joista kuuluvimmat olivat metalli ja post-punk. Kitaristi Aide Pyykkö, basisti Kultsi Kultalahti ja rumpali Häte Mattila olivat kovaotteisia, tiukkoja ja taitavia soittajia, joiden vaikutteet tulivat rockista, hevistä ja metallista. Laulaja Mape Morottaja sen sijaan ei ollut hevilaulaja, vaan tulkitsi kirkkaalla ja pirteällä äänellä melodioita ja sanoituksia, jotka eivät tulleet metallin suunnalta. Sipe Mäen koskettimet tekivät Santa Lucian crossover-soundista juhlavamman, suuremman ja mystisemmän. Hienoimmin tämä kulminoitui Arktista hysteriaa -albumilla.

Niille aikalaisille, joiden käsitys Santa Luciasta perustui vuonna 1988 singlellä julkaistuun höpsöön Miljoona ruusua -huitaisuun, vuoden 1990 Arktista hysteriaa tuli taatusti yllätyksenä. Se oli kunnianhimoinen ja kosiskelematon albumi, jonka luokitteleminen pelkäksi metalliksi olisi vähän liian laiskaa. Vaikka tuplabassarit jytisivät ja riffitulitus oli säälimätöntä, Santa Lucia olisi löytänyt oikeita hengenheimolaisia vasta myöhemmästä vaihtoehto- ja taidemetalliskenestä, hetkittäin vaikkapa Jane’s Addictionista. Bändin viimeiseksi jäänyt levytys, Neljä tunnelia tuonelaan -ep (1992) kuulostaa siltä, että jos Santa Lucia ei olisi hajonnut, se olisi ollut kotonaan 1990-luvulla.

Santa Lucian tuotanto on ollut kuluvalla vuosikymmenellä helposti saatavilla. Pokon vuonna 2011 julkaisema Koko tuotanto 1988–1992 sisälsi kaikki levytykset ja saatteli bändin pitkästä aikaa keikoille. Svart Records julkaisi äskettäin vielä laajemman katsauksen Santa Luciaan. Kolmen vinyylin boksi Perse palaa! sisältää alaotsikkonsa mukaisesti ”kaikki levytykset ja vähiten hävettävät demot 1987–1992.”

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Santa Lucia Facebook

Santa Lucia 1984–1992
Outi-Maria ”Kultsi” Kultalahti – bassokitara
Virpi ”Häte” Mattila – rummut
Eija ”Mape” Morottaja – laulu
Mari-Anne ”Sipe” Mäki – kosketinsoittimet
Kati ”Aide” Pyykkö – kitara

Levyhyllyt | Finna.fi
Arktista hysteriaa | LP • CD Poko Rekords 1990
Arktista hysteriaa – koko tuotanto 1988-1992 | CD • Poko Rekords 2011
Perse palaa! – kaikki levytykset ja vähiten hävettävät demot 1987–1992 | 3LP • Svart Records 2019

Lue lisää | Finna.fi
Aho, Arja & Taskinen, Anne: Rockin korkeat korot – suomalaisen naisrockin historia!, 321 sivua | WSOY 2003
Santa Lucia: Perse palaa! – kaikki levytykset ja vähiten hävettävät demot 1987–1992. Sisältää 32-sivuisen historiikkiliitteen | Svart Records 2019

Svart Recordsin vuonna 2019 julkaisema 3LP-kokoelma Perse palaa! sisältää informatiivisen historiikkiliitteen.

Mokoma: Kuoleman laulukunnaat – suomimetallin voimannäyttö

Kuoleman laulukunnaat | Sakara 2006

Suomeksi laulettu hevimetalli tuntui vielä 1990-luvulla jokseenkin absurdilta konseptilta, mutta aika muuttui ja kulttuuri sen mukana. Ensimmäisellä kotimaisella laulaminen oli ollut punkissa aina normaalia, ja hardoresta ja jyrkän laidan suomenkielisestä rockista tulleet kielivaikutteet läpäisivät lopulta metallinkin haarniskan. Sellaiset raskaat yhtyeet kuin Stam1na, Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus, Kotiteollisuus ja Mokoma alkoivat puhutella yleisöä niin väkevästi, että pian ne kamppailivat myyntilistojen kärkisijoista.

Mokoma. Kuva: Joonas Brandt.

Vaikka ilmiö oli osa maatamme myllertänyttä metallibuumia, uudet suomihevibändit eivät saavuttaneet menestystä helposti tai nopeasti. Laulaja Marko Annalan sooloprojektikseen perustama Mokoma oli jo levyttänyt EMI:lle floppialbumit Valu (1999) ja Mokoman 120 päivää (2001). Vasta kolmas levy Kurimus (2003) esitteli maailmalle sen Mokoman, joka tänäkin päivänä tunnetaan. Kokoonpanonsa hiljalleen vakiinnuttanut ja tyylinsä löytänyt bändi alkoi levyttää omalle Sakara Records -yhtiölleen, josta tuli suomenkielisen metallin merkittävin lipunkantaja. Sen vaikutus kuului suomenkielisinä sanoituksina ja näkyi kolmetavuisina bändinniminä kautta maan.

Kun Mokoma oli löytänyt oman soundinsa, se alkoi laajentaa sitä. Kurimus ja Tämän maailman ruhtinaan hovi (2005) olivat speed/thrash-levyjä, eikä noita vaikutteita Kuoleman laulukunnailtakaan puuttunut. Bändi kuitenkin puski ilmaisuaan kauemmas äärirajoille. Kuoleman laulukunnailla kaikuivat death metal, hardcore ja grindcore – ’Tulkin’ ja ’Ärräpään’ riffit ja laulu olivat raakoja, tempot kipakoita ja tunnelma säälimätön. (Pelkkää kaahausta levy ei sisällä. Esimerkiksi ’Itken silmät päästäni’ vyöryy päälle hitaana ja massiivisena, eikä Mokoma-klassikko ’Kuu saa valtansa auringolta’ ole säkeistöissään metallia ensinkään.)

Kun Marko Annala lauloi rankan musiikin päälle ajattelevan miehen vakavia ja paljaita sanoituksia, syntyi vaikutelma suuresta henkisestä myllerryksestä. Sellainen olikin meneillään. Kuoleman laulukunnaat on pitkän parisuhteen päättymistä ja elämän murrosvaihetta käsittelevä teemalevy.

Studiossa bändi tavoitteli rujoa ja luonnollista sointia. Tuottajaksi pestattiin Miitri Aaltonen, pitkän linjan muusikko, studiomies ja nykyinen Kotiteollisuus-kitaristi. Sessiot alkoivat rumpuäänityksillä Hollolan maineikkaalla Petrax-studiolla lokakuun puolivälissä 2005 ja jatkuivat Imatralla Music Brosissa. Levy oli bändin puolesta purkissa, kun marraskuu oli kääntynyt kohti loppuaan.

Kuoleman laulukunnaat nousi albumilistan kärkeen ja myi parissa vuodessa kultaa – se oli Mokoman ensimmäinen albumista saama kultalevy. Vuonna 2012 bändi soitti yleisöäänestyksen voittaneen levyn kokonaisuudessaan läpi Tuska-festivaalilla.

Hevibuumin hiivuttua suomenkielinen metalli jäi elämään. Vuonna 2018 kahdennentoista albuminsa, vahvan Hengen pitimet -levyn julkaissut Mokoma kuuluu edelleen sen suuriin nimiin. Kuoleman laulukunnaat on yhä edustettuna Mokoman keikkaohjelmistossa.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Mokoma kotisivu
Mokoma Facebook
Mokoma Twitter
Sakara Records Facebook

Levyhyllyt | Finna.fi
Valu | EMI 1999
Mokoman 120 päivää | EMI 2001
Kurimus | Sakara Records 2003
Tämän maailman ruhtinaan hovi | Sakara Records 2004
Kuoleman laulukunnaat | Sakara Records 2006
Luihin ja ytimiin | Sakara Records 2007
Sydänjuuret | Sakara Records 2010
Varjopuoli | Sakara Records 2011
180 astetta | Sakara Records 2012
Elävien kirjoihin | Sakara Records 2015
Laulurovio | Sakara Records 2016
Hengen pitimet | Sakara Records 2018

Lue lisää | Finna.fi
Alanko, Tero & Silas, Petri: Neljäs sukupolvi – suomalainen rock nyt | Johnny Kniga 2006
Annala, Marko: Värityskirja – romaani | Like 2017
Annala, Marko: Paasto | Like 2019
Brandt, Joonas, (valokuvaaja) & Romsi, Severi (kuvittaja) & Hyrkäs, Janne & Tsubaki, Masami: Mokoma in Japan | Sakara Records 2017
Hämäläinen, Tuukka: Kirosäkeet – 20 uuden suomirockin sanoittajaa | Idiootti 2011

Mokoma: Kuoleman laulukunnaat (2006).

Sentenced: Down – suunta kohti viimeistä rajaa

Down | Century Media 1996

Pitkän linjan bändien uralla jotkut albumit osoittautuvat merkittävämmiksi kuin toiset. Oulun seudulta maailmanmaineeseen nousseelle Sentencedille sellainen levy on vuoden 1996 Down.

1980-luvun lopulla perustetun Sentencedin jäsenet olivat vasta teinejä tehdessään debyyttialbuminsa Shadows Of The Pastin (1991) ranskalaiselle Thrash Recordsille. Nousevan Spinefarmin kautta julkaistu kakkoslevy North From Here (1993) innoitti suuremman Century Media Recordsin sainaamaan suomalaisyhtyeen. Amokin (1995) maailmanlaajuinen julkaisu ja pitkät Euroopan-kiertueet olivat läpimurto laajempiin kuvioihin.

Asiat eivät kuitenkaan edenneet niin suoraviivaisesti kuin Amokin aikaan luultiin. Basisti-laulaja Taneli Jarvan eroilmoitus kesällä 1996 sekoitti pakan – mutta vain hetkeksi. Sentenced keräsi lattialle levinneet valttikortit takaisin kouriinsa yllättävänkin nopeasti ja uusiutui samalla totaalisesti. Itse asiassa laulajan vaihtuminen avasi mahdollisuuksia, joista bändin uudet biisit olivat vihjanneet.

Neljännen albumin studiosessioiden alkuun oli aikaa kolmisen viikkoa, kun Sentenced löysi vokalistin. Hän oli Ville Laihiala, muutamissa Oulun seudun metalliyhtyeissä laulanut komistus ja raspikurkku, joka oli viimeksi vaikuttanut pari demoa tehneessä Breedissä. Lyhyen treenijakson jälkeen Laihiala lähti uuden bändinsä matkassa Saksaan tekemään ensimmäistä oikeaa albumiaan. Studiobasistiksi lupautui Sentencedin biisintekijä ja soolokitaristi Miika Tenkula.

Downin tuotti Tiamatin, Moonspellin ja The Gatheringin kanssa työskennellyt Waldemar Sorychta. Woodhouse-studiossa Hagenissa pidetyt sessiot olivat ensimmäinen kerta, kun Sentencedin äänityksiä todella tuotettiin. Ilmassa oli muutenkin ammattimaistumisen tuntua. Bändin soittoa taltioitiin ensimmäistä kertaa instrumentti kerrallaan, ja muusikot pysyttelivät skarppeina studiossa. Toimiviin sävellyksiin ja soittoon tyytyväinen Sorychta panosti sovituksiin ja soundeihin ja toimi siten Sentencedin uuden soundin kätilönä.

Jo Amokin aikaan pahaa aavistelleet vanhat death metal -diggarit pöyristyivät Downin äärellä: Sillä ei ollut äärimetallia vaan tarttuvaa rockmetallia ja syntikoita. Sekä vahvasti itsemurhatematiikkaa – suurin osa levyn biiseistä käsitteli tavalla tai toisella oman elämän päättämistä..
Down-albumi esitteli entistä melodisemman ja rokkaavamman musiikillisen linjan, josta yhtye ei mainittavammin seuraavilla albumeillaan poikennut”, Infernon päätoimittaja Matti Riekki kertoo kirjassaan Täältä pohjoiseen – Sentencedin tarina. ”Voisi jopa sanoa, että neljä jälkimmäistä Sentenced-albumia ovat kuin samasta hirsipuusta veistettyjä.”

Down oli vedenjakaja, joka antoi kohtalokkaista aiheista inspiroituneelle Sentencedille suunnan kohti lopullista rajaa. Kun uudeksi basistiksi valittiin Sami Kukkohovi, kokoonpano pysyi samana hamaan loppuun saakka. Seuraavat kymmenen vuotta Sentenced raivasi suomimetallille tietä maailmalle hyvällä menestyksellä. Viimeiseksi albumiksi jäi vuoden 2005 kultalevy The Funeral Album, jonka ilmestyttyä päätti maallisen vaelluksensa vapaaehtoisesti hautajaiskeikkaan Oulussa. Jäähyväiskonsertin tunnelmat taltioitiin platinaa myyneelle Buried Alive -dvd:lle.

Elämää on ollut Sentencedin jälkeenkin. Pitkään Poisonblackissä laulanut Ville Laihiala vaikuttaa nyttemmin S-Toolissa. Tänä vuonna toisen romaaninsa julkaissut komppikitaristi Sami Lopakka on KYPCK-yhtyeessä, jossa soittaa myös basisti Sami Kukkohovi. The Man-Eating Treessäkin soittanut rumpali Vesa Ranta tunnetaan valokuvaajana – tänä vuonna häneltä ilmestyy Sentenced-valokuvateos Agony Walk. Soolokitaristi ja säveltäjä Miika Tenkula vietti hiljaiseloa kunnes kuoli sairauskohtaukseen vuonna 2009.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Facebook | Täältä pohjoiseen: Sentencedin tarina

Levyhyllyt
Sentencedin studioalbumit
Shadows Of The Past | Thrash Records 1991 • Century Media Records 1995 • 2CD Century Media Records 2008
North From Here | Spinefarm Records & Century Media Records 1993 • 2CD Century Media Records 2008 • LP 1993 & 2009 & 2018
Amok | Century Media Records 1995 • LP 2014 & 2018
Down | Century Media Records 1996 & 2007
Frozen | Century Media Records 1998 & 2007 • LP 2016
Crimson | Century Media Records 2000 • LP 2016
The Cold White Light | Century Media Records 2002 • LP 2016
The Funeral Album | Century Media Records 2005 • LP 2016

Muista myös Sentencedin boksi | Finna.fi
The Coffin – The Complete Discography, 16CD + 2DVD | Century Media Records 2009

Lue lisää | Finna.fi
Lopakka, Sami: Marras | Like 2014
Lopakka, Sami: Loka | Like 2019
Ranta, Vesa: Agony Walk – On The Road With Sentenced | Western Siberia Media House 2019
Riekki, Matti: Täältä pohjoiseen – Sentencedin tarina | Like 2014
Räinä, Jenni & Ranta, Vesa: Reunalla – tarinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä | Like 2017
Vuori, Katariina & Pekkala, Janne & Ranta, Vesa: Saunakeittokirja – ruokaa ja tunnelmia kiukaan lämmössä | Tammi 2014
Vuori, Katariina & Ranta, Vesa: Lottovoittajien pöydässä – tarinoita köyhyysrajan takaa | Like 2017

Sentenced: Down (1996).

Kaaos törkytehtaassa – Mayhemin ja Mötley Crüen kohutut saagat

Mötley Crüe – The Dirt | Mayhem – Lords Of Chaos

Kumpi oli parempi, kirja vai elokuva? Yleensä tuon pohtiminen on täysin epäolennaista, koska kyse on kahdesta aivan erilaisesta ilmaisumuodosta. Toisinaan ero on kuitenkin niin selkeä, ettei sitä voi olla huomaamatta. Näin on Mötley Crüen The Dirtin ja Mayhemin Lords Of Chaosin kohdalla.

Mötley Crüe ja Mayhem ovat pahamaineisia bändejä, joiden tarinoita arvotetaan usein sen pohjalta, mitä mieltä niistä ja niiden tekemisistä muuten ollaan. Jos yhtyeen edustama maailmankuva tuntuu vastenmieliseltä ja korni musiikki ällöttää, se näkyy usein myös biografiakritiikeissä, vaikka leffa tai kirja kuvaisi kohdettaan täysin totuudenmukaisesti. (Sen sijaan esimerkiksi sotaelokuvia ja -kirjoja harvemmin moititaan siitä, että asiat on päästetty niissä siihen pisteeseen, että pommit ryskäävät inhottavasti ja ihmisiä tapetaan ja raiskataan. Hulluahan se olisikin moittia tulkkia tarkasta työstä.)

Mötley Crüesta kertova elokuva The Dirt mukailee Neil Straussin samannimisessä kirjassa rakentamaa bändin ja sen jäsenten tarinaa, joka tietysti pohjautuu tositapahtumiin. Vaikka on syytä epäillä, että ihan kaikki ei aina mennyt ihan niin kuin Strauss bändin jäsenten suilla kertoo, The Dirtistä eli Törkytehtaasta on tullut virallinen totuus bändistä. Strauss pelasti Mötley Crüen luomalla sille legendan ja sankarihahmot kauan bändin varsinaisen kulta-ajan jälkeen, ja The Dirt on yksi kaikkien aikojen parhaista rockbiografioista. Strauss muokkaa jokaisesta jäsenestä persoonallisen ja kiinnostavan henkilön, jonka edesottamukset ja luonne selittyvät henkilöhistorian kautta ja joiden monologit menevät usein herkullisesti ristiin. Kirjassa kuvatuissa häpeämättömissä kommelluksissa on kaiketi paljon Losin-lisää, mutta eipä Mötley Crüen maailmalla muutenkaan ole paljon tekemistä arkitodellisuuden kanssa.

Elokuvana Jeff Tremainen ohjaama The Dirt ei ole häävi. Pahiten se epäonnistuu siinä, missä kirja onnistuu parhaiten. Kun käsikirjoitus yrittää rakentaa Nikki Sixxin, Vince Neilin, Mick Marsin ja Tommy Leen uudelleen valkokankaalle Straussin reseptin mukaan eli kertoa jokaisen tarinan kaikkine tragedioineen, filmi on loppua kesken. Lopputulos on dramaturgisesti heikko, liian täyteen ahdettu elokuva, yhtyeen ja neljän ihmisen tarinan pikakelaus, joka näyttää kivalta mutta ei pääse pintaa syvemmälle – se, mikä toimii kirjassa, ei toimi elokuvassa. Toisaalta tuntuu vähän hassulta moittia Mötley Crüe -elokuvaa pinnallisuudesta. Bändihän oli menestystä, rahaa, valtaa, eskapismia ja kohtuuttomuutta ihannoineen aikakautensa tarkka kuvajainen.

Lords Of Chaosin tapauksessa tilanne on päinvastainen: elokuva on kirjaa parempi sekä draamallisena teoksena että bändibiografia. Toisaalta niiden vertaileminen on aivan erityisen vaikeaa, sillä jos kokonaisuuksia katsotaan, teoksilla on yhteistä lähinnä nimi.

Michael Moynihanin and Didrik Søderlindin vuonna 1998 julkaistu teos Lords Of Chaos: The Bloody Rise Of The Satanic Metal Underground (suom. Kaaoksen ruhtinaat – Mustan metallin messu, 2008) on katsaus black metaliin ja sen tiimoilla tapahtuneisiin rikoksiin ja tragedioihin. Erityisen tarkasti se keskittyy Mayhemiin ja Burzumiin, josta erinäisten veritekojen ja tuhopolttojen myötä tuli genren legendaarisimpia bändejä. Bändibiografiana sitä ei kuitenkaan voi pitää.

Tapahtumat ovat sinänsä kiinnostavia ja hämmästyttäviä, mutta kirjassa nuoret norjalaiset metallimuusikot jäävät olkiukkomaisiksi karikatyyreiksi, joilla ei tunnu inhimillistä puolta olevankaan. Lisäksi puolet teoksesta käytetään Hyvinkään paloittelusurman kaltaisten hyvin, hyvin, hyvin etäisesti black metaliin liittyvien rikostapausten ruotimiseen. Mutta kyllä kirja viihdyttää ja antaa tietoa, kunhan Lords Of Chaosiin vain ymmärtää alkavansa lukea rikoskirjallisuutta eikä musiikkikirjaa.

Jonas Åkerlundin elokuva Lords Of Chaos keskittyy pelkästään Mayhemiin ja Burzumiin ja kertoo niiden räjähdysherkästä suhteesta. Mayhemin Euronymous, Dead, Necrobutcher ja Hellhammer ja Burzumin Count Grishnackh saavat kaikki omanlaisensa luonteen ja hahmon. Muut kuitenkin jätetään viisaasti sivuhahmoiksi, jotta elokuva ehtii keskittyä Varg ”Grishnackh” Vikernesin ja Øystein ”Euronymous” Aarsethin kärjistyvään suhteeseen norjalaisen black metal -skenen ytimessä. Tapahtumat ovat enimmäkseen faktaa, mutta niiden sävyt ja syyt vaihtelevat kertojasta riippuen. Åkerlund onkin viisaasti ilmoittanut elokuvansa perustuvan totuuteen ja valheisiin.

Lords Of Chaos -elokuvan suurin ansio on se, että Mayhemin ja Burzumin myyttiset hahmot näytetään siinä moniulotteisina, tuntevina ihmisinä. Se on verestä ja liekeistä huolimatta kohteilleen lempeä elokuva. Vikernesin nörttiys, Aarsethin perhesuhteet ja Pelle ”Dead” Ohlinin isän huolestunut puhelinvastaajaviesti ovat koskettavaa katsottavaa.

Synkkyyden keskelle on ripoteltu myös huumoria – siinä missä Mötley Crüeen suhtaudutaan usein paheksuen, reaktio black metaliin on usein nauru, ja sillä on paikkansa myös Åkerlundin elokuvassa. Lords Of Chaos on elokuva keskiluokkaisten hyvien perheiden poikien radikalisoitumisesta. Black metal -fanaatikkojen mielestä sen olisi pitänyt keskittyä musiikkiin, mutta hiukan epäselväksi on jäänyt, mitä ihmettä siihen sitten olisi kuvattu.

Kirjoja ja elokuvia pääsee vertailemaan vastaisuudessakin, sillä suunnitteilla on useita musiikin legendoista kertovia teoksia. Viimeksi valmistuneista leffoista suurimmaksi menestykseksi on osoittautunut Bohemian Rhapsody, joka kertoo Queen-yhtyeestä ja sen laulajasta Freddie Mercurysta, joka yrittää päästä sinuiksi itsensä ja seksuaalisuutensa kanssa. Toukokuussa 2019 ensi-iltansa sai Elton John -leffa Rocketman.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

DVD | Blu-ray | Finna.fi
Tremaine, Jeff (ohjaaja): The Dirt. 2019.
Åkerlund, Jonas (ohjaaja): Lords Of Chaos. 2019.

Soundtrack | Finna.fi
Mötley Crüe: The Dirt – Soundtrack | Masters 2000 2019

Levyhyllyt
Mayhemin studioalbumit | Finna.fi
De Mysteriis Dom. Sathanas | Voices Of Wonder 1994
Grand Declaration Of War | Season Of Mist 2000
Chimera | Season Of Mist 2004
Ordo Ad Chao | 2007
Esoteric Warfare | Season Of Mist 2014

Mötley Crüen studioalbumit | Finna.fi
Too Fast For Love | Leathür Records 1981 | Elektra 1982
Shout At The Devil | Elektra 1983
Theatre Of Pain | Elektra 1985
Girls, Girls, Girls | Elektra 1987
Dr. Feelgood | Elektra 1989
Mötley Crüe | Elektra/Mötley Records 1994
Generation Swine | Elektra/Mötley Records 1997)
New Tattoo | Mötley Records 2000
Saints Of Los Angeles | Mötley Records 2008

Lue lisää | Finna.fi
Beste, Peter (valokuvaaja) & Kugelberg, Johan (toim.) & Kristiansen, Jon (toim.): True Norwegian Black Metal – We Turn In The Night Consumed By Fire, 208 sivua | Vice Books 2008
Lee, Tommy & Mars, Mick & Neil, Vince & Sixx, Nikki & Strauss, Neil: Mötley Crüe – The Dirt, 431 sivua | Harper Collins 2001
Lee, Tommy & Mars, Mick & Neil, Vince & Sixx, Nikki & Strauss, Neil & Kärkkäinen, Sami (kääntäjä): Mötley Crüe – Törkytehdas, 480 sivua | Like 2007
Moynihan, Michael & Søderlind, Didrik: Lords Of Chaos, 403 sivua | Feral House 2003
Moynihan, Michael & Søderlind, Didrik & Latvalehto, Kai (kääntäjä): Kaaoksen ruhtinaat – mustan metallin messu, 511 sivua | Johnny Kniga 2008
Stubberud, Jørn Necrobutcher & Szepessy, Victor (kääntäjä) & Bruun, Jan, (kääntäjä) & Moore, Thurston: The Death Archives – Mayhem 1984–94, 255 sivua | Ecstatic Peace 2018

Lords Of Chaos (2019).

Belzebubs: Pantheon Of The Nightside Gods – vapauden ja vastuun kiirastulessa

Pantheon Of The Nightside Gods | Century Media 2019

Sarjakuvamaisia bändejä riittää Kissistä Lordiin ja Immortalista Ramonesiin. On myös yhtyeitä, joiden jäseniksi on kehitelty piirros- tai virtuaalihahmoja, kuten Gorillaz ja ja Studio Killers. Mutta onko yksikään bändi herännyt eloon sarjakuvasta? Kyllä vain, esimerkiksi suomalainen Belzebubs, jonka musta ja metallinen viikate niittää ihastuksen satoa.

Todella trve ja kvlt black metal -akti Belzebubs luonnosteltiin paperille viitisen vuotta sitten, kun sarjakuvataiteilija JP Ahonen kaipasi terapiaprojektia. Viimeksi kuluneen neljän vuoden ajan sitä on manattu maailmalle virkeällä strippi viikossa -tahdilla. Mustavalkoisen yhtyeen ensimmäinen reaalimaailmassa julkaistu albumi Pantheon Of The Nightside Gods ilmestyi keväällä 2019.

Belzebubs-sarjakuva kertoo söpöstä black metal -perheestä (isä Sløth, äiti Lucyfer, poika Leviathan ja tytär Lilith) ja isän luotsaamasta Belzebubs-yhtyeestä. Ahonen leikkii hyvän ja pahan teemoilla, kivan ja julman kontrasteilla sekä lapsiperhearjen ja blackmetalkulttuurin stereotypioilla ja kliseillä. Sillä ei yksin Levyhyllyt-blogin suosituksia saisi, mutta Belzebubs lausuikin portinvartijan penäämän tunnussanan tekemällä toimivan black metal -albumin, joka heittää Ahosen konseptin aivan uuteen ulottuvuuteen.

Belzebubsin musiikillista kehitystä Quis Novit Daemonis Astusin (2006) ja Moth Of Satanasin (2009) jälkeen on paha kuvailla, koska bändin kaksi ensimmäistä albumia ovat ilmestyneet ainoastaan sarjakuvamaailmassa. Pantheon Of The Nightside Gods -levyllä laulaja-basisti Hubbath, soolokitaristi Obesyx, kitaristi-laulaja Sløth ja rumpali Samaël soittavat suurieleistä, täyteläistä ja vereväksi orkestroitua äärimetallia, jossa on sekä black metalin että death metalin aineksia. Hubbath kärisee räikeän saatanalliset lyriikat demonisesti, mutta kitara- ja kosketinosuuksista löytyy paljon melodioita ja harmaan sävyjä.

Ei bändi sinänsä mitään uutta ja rajoja rikkovaa luo, mutta Belzebubsin musiikilliset ansiot ovat kiistattomat. Pantheon Of The Nightside Gods on enemmän kuin sarjiksen sivutuote. Se on mielenkiintoiseksi sovitettu metallialbumi, joka briljeeraa sekä tiukkuudella että ilmavuudella, ja tässä vaiheessa konseptin kehitystä se tekee vaikutuksen. Sarjakuvahahmojen nimissä toimivien muusikkojen henkilöllisyyksien arvaileminen tuntuisi ankealta, mutta he ovat aivan selvästi alan miehiä – esimerkiksi ’The Crowned Daughtersin’ kaltaista folkista helvettiin kulkevaa eeposta ei päivätöiden ohessa luoda. Levyllä vierailevat Arcturusissa, Dimmu Borgirissa ja Borknagarissa vaikuttanut hahmo ICS Vortex ja Cradle Of Filthin kosketinsoittaja-taustalaulaja Lindsay Schoolcraft.

Belzebubs kulkee virtuaalisen death metal -bändi Dethklokin avaamaa tietä ja jalostaa edelleen Ahosen Perkeros-sarjakuvassaan ideoimaa bänditeemaa. Samalla se heijastaa black metalin nykyistä tilaa: paha pingviini -estetiikka hymyilyttää jo niin suuria massoja, että Belzebubsin menestystarinaa voi jatkaa vaikka mihin.

Parhaiten Belzebubsia ymmärtänevät ne, joilla on kokemusta sekä alakulttuureista että keski-ikäisyydestä. Okkultistisen black metal -lapsiperheen arki sijoittuu ihmiselon kontekstissa nuoruuden ja aikuisuuden väliseen limboon, rajapinnalle, vapauden ja vastuun väliseen kiirastuleen. Kun katsoo siitä vinkkelistä tämän päivän festivaaliyleisöjä, näkee paljon potentiaalisia Belzebubs-faneja – tuo välitilahan on yhden sukupolven henkinen koti. Toivottavasti Hubbath, Obesyx, Sløth ja Samaël nousevat vielä lavoille. Jos Ronnie James Dion hologrammi pystyy siihen, mikseivät hekin.

Vain se harmittaa, että Belzebubsin logo ei ole trve ja kvlt. Se ei muistuta lainkaan kuolevan papin rintamukselle kuivahtanutta veriysköstä vaan on luettavaa tekstiä. Ettei vain olisi niin, että Belzebubsin herra ja mestari tahtoo luomuksensa tulevan tunnetuksi?

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Belzebubs kotisivu
Belzebubs Instagram
Belzebubs Facebook

Hae Belzebubs-klassikko ’Pantheon Of The Nightside Gods’ kirjastosta.

Hae Pantheon Of The Nightside Gods kirjastosta:
esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna
Belzebubs: Pantheon Of The Nightside Gods | Century Media 2019

Lue lisää | Finna
Ahonen, JP: Belzebubs, 127 sivua | Kustannusosakeyhtiö Kumiorava 2018
Ahonen, JP: Belzebubs (englanniksi), 127 sivua | Top Shelf Productions 2018

JP Ahosen muita sarjakuvia | Finna.fi
Ahonen, JP & Kangasluoma, Jussi: Villimpi Pohjola – Northern overexposure, 84 sivua | Daily Hero Press 2007
Ahonen, JP: Ink Retrospect, 24 sivua | Daily Hero Press 2008
Ahonen, JP & Kangasluoma, Jussi: Villimpi Pohjola – Northern overexposure 2, 98 sivua | Daily Hero Press 2009
Ahonen, JP: Kypsyyskoe, 88 sivua | Arktinen Banaani 2011 / WSOY 2019
Ahonen, JP: Puskaradio, 63 sivua | Arktinen Banaani 2012
Ahonen, JP & Alare, KP: Perkeros, 185 sivua | WSOY 2013
Ahonen, JP: Pelinavaus, 163 sivua | Arktinen Banaani 2013
Ahonen, JP: Lapsus, 98 sivua | Arktinen Banaani 2014
Ahonen, JP & Alare, KP: Sing no evil (Perkeros englanniksi), 180 sivua | Abrams 2014
Ahonen, JP: Valomerkki, 96 sivua | WSOY 2015
Ahonen, JP: Irtiotto, 96 sivua | WSOY 2018

Belzebubs: Pantheon Of The Nightside Gods (2019).