Litku Klemetin puoli vuosikymmentä

Litku Klemetti: Ding Ding Dong (2019).En muista, eletäänkö nyt astrologisesti ajatellen Vesimiehen vai jonkin muun tähtimerkin ajanjaksoa, mutta ainakin kuhmolaisessa horror-skoopissa on jo puolen vuosikymmenen verran jatkunut Litkun aika. Kainuussa kasvanut ja Jyväskylään asettunut Sanna ”Litku” Klemetti (s. 1987) nimittäin on sinä aikana kasvanut kotimaisen indien kärkinimeksi. Sen hän on tehnyt omalaatuisella otteella, lauluntekijän lahjoilla ja hämmästyttävällä tuotteliaisuudella.

Klemetin kappaleissa Finnhits-kaliiperin suuret, värisevät tunteet, suojaava huumori ja uuden aallon potku kohtaavat 70-lukulaisen lepatuslahjerockin ja hifistelyä karttavat vinkeät marginaalivisiot tavalla, joka muokkaa selkeistä vaikutteista jotakin aivan omanlaistaan. Litku Klemetti & Tuntematon numero -otsikon alla julkaistut albumit Horror ´15 ja Päivä päivältä vähemmän sekä simppelisti Litku Klemetin levyiksi luokitellut Juna Kainuuseen (2017), Taika tapahtuu ja Ding ding dong muodostavat kasvutarinan, jonka jatkoa voi vain arvailla.


Vaikka Horror ´15 -debyytissä (2016) on ensiaskelille tyypillistä haparoivuutta, se sisälsi myös himmeän hienoja helmiä. Niistä kaunein on levyn päättävä ’Kimaltava mekko’, jonka melodiassa on kiinalaisen folkin (ja Taotao-piirretyn!) tyyntä haurautta. Kun se yhdistyy sanoituksen juhlimisteemaan, päähenkilön ympärille muodostuu merkillinen oma tila, myrskyn ihmeellinen silmä, jossa hän tuntuu katsovan ulkopuolelta kaikkea, jopa itseään.

Litku Klemetti: Juna Kainuuseen.’Nyt helvetin iso pato murtuu’, lauletaan Juna Kainuuseen -levyn (2017) nimikappaleessa. Niin todella pääsi käymään, joskin odottamattomalla tavalla: ensimmäisen soololevyn myötä Litku Klemetin nimi tuli tutuksi arvaamattoman suurelle yleisölle. Musiikkimedioiden vuoden paras albumi -listausten kärkikahinat tulivat Klemetin koplalle tutuiksi ja huipentuivat siihen, kun Juna Kainuuseen palkittiin Kriitikoiden valinta -Emmalla.

Samana vuonna Litkun soolodebyytin kanssa ilmestyi bändilevy Päivä päivältä vähemmän (2017), jonka soundi ja ote kumpusivat Tuntemattoman numeron jäsenten uuden aallon diggailusta. Klemetille itselleen levy ei ilmeisesti ole muodostunut kovin läheiseksi. Ehkä siksi se julkaistiin ensin ainoastaan kasettina.

Klemetti keksi Litku-nimen alun perin karaokekäyttöön, ja rakkaus tuohon laulutaiteen lajiin on heijastunut myös hänen omaan tuotantoonsa. Päivä päivältä vähemmän -levyn starttaava ”Litku-show” kanavoi ujon ihmisen unelman artistiudesta juuri karaoketilanteeseen. Nimestä huolimatta biisiä ei voi pitää pelkästään päähenkilönsä showna, perustuuhan sen menevyys pitkälti iskevään bändisoittoon.

Seuraava LP Taika tapahtuu (2018) syntyi sikäli reaktiona Juna Kainuuseen -levyn saamalle huomiolle, että Klemetti tahtoi tehdä sen niin nopeasti, ettei ehtisi ajatella menestyspaineita tai laskelmoituja siirtoja. Lauluntekijä mainitsi Aamulehden haastattelussa halunneensa luoda ”lempeän, kepeän ja mukavan kotipuuhastelulevyn.”

Taika tapahtuu ei kuulosta lainkaan nopeasti kootulta, ja useimpien kappaleiden (esimerkiksi ’Pikkubeethoven’, ’Sytkäri’) tapauksessa lempeys ja mukavuus ovat siitä kaukana. Itse asiassa Taika tapahtuu saattaa olla edelleen Klemetin levytysuran harkituimman ja treenatuimman kuuloinen julkaisu. Se on sellainen bändilevy, jollaisen kokoonpano kaavaili tekevänsä Päivä päivältä vähemmän -albumista.

Ding ding dongilla meno muuttui vielä vakavammaksi. Klemetti ajatusleikkii levyllä identiteetillään ja mahdollisilla kohtaloillaan. Hän taantuu erilaisuutta kammoavan pikkukaupungin hyljeksityksi Hullu-Sannaksi, nousee indie-idoli Litku Klemetiksi ja seestyy mietteliääksi Sanna Klemetiksi, jonka sielussa nuo hahmot yhdistyvät. Vaikka Ding ding dongissa on ahdistavia piirteitä, se jättää helpottuneen olon. Kasvuympäristönsä ilkeämielisen painostuksen alla hän olisi voinut tehdä elämässään toisenlaisiakin ratkaisuja, mutta eipä tehnyt, ja se on kulttuurin kannalta onnellinen asia.

Ding ding dongilla musiikilliset vaikutteet eivät törrötä enää esillä näkyvinä, suorina viittauksina, vaan Klemetin ääni on omempi kuin koskaan. Tunteiden tasolla levyyn kiteytyy kaikki se, mikä on synnyttänyt Litkun laulut. Ulkopuolisuuden, erilaisuuden ja kelpaamattomuuden tunteista on muodostunut voimavara, lähdeaineisto ja maaperä, jossa kasvaa tietynlainen taiteilija. Toisaalta myös Klemetille tyypillisen vapauttavan leikkisyyden takana aina häilynyt surumielisyys on esillä avoimemmin kuin ennen. Onnellisena levyä ei voi pitää, mutta terapeuttinen se saattaa olla. Ehkä paras taide tosiaan joskus harvoin syntyy kärsimyksestä.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Litku Klemetti | Facebook

Litku Klemetin singleraita Mona julkaistiin elokuussa 2020.

Levyhyllyt | Finna.fi
Sanna ”Litku” Klemetti

Jesufåglar | Finna.fi

Matka ajan rannoille | 2010

Mäsä | Finna.fi

Mä&Sä | 2016
Viimesen päälle | 2017

Litku Klemetti & Tuntematon Numero | Finna.fi

Horror ’15 | 2016
Päivä päivältä vähemmän | 2017

Litku Klemetti | Finna.fi

Juna Kainuuseen | 2017
Taika tapahtuu | 2018
Ding ding dong | 2019

22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean – outo auto ja viimeinen matka
Aija Puurtinen & Jalavei: Keltaisen talon ullakko – sanoja sieltä jostakin
Death Hawks: Psychic Harmony – astronautiskelijan yllätyssiirto
Ellips: Yhden naisen hautajaiset – hippihenkeä ja sovitustyötä
Hearthill: Graveyard Party Blues – hurmos ja sykkivä sydän
Jukka Nousiainen: Ei enää kylmää eikä pimeää – kyynisyyden ja toiveikkuuden vuoristoradassa
Kuusumun Profeetta: Kukin kaappiaan selässään kantaa – magneettista tajunnanvirtaa
Lasten Hautausmaa: IV – lohtua ja jatkuvuutta
Pimeys: Aika tihentyy – elämänmakuista popmusiikkia
Tuomari Nurmio: Luuta ja nahkaa – koruton mestariteos

Lue lisää | Finna.fi

Klemetti, Sanna: Mitä on undie? Jaettu estetiikka ja kokeellisuus suomalaisessa undergroundmusiikissa 2010-luvulla, 75 sivua | Musiikkitieteen pro gradu -työ 2015

Litku Klemetti: Ding Ding Dong (2019).
Litku Klemetti: Ding Ding Dong (2019).

Chisu: Momentum 123 – suuren muutoksen maisemissa

Momentum 123 | Warner Music Finland 2019

Vanhan artistiminän symbolinen surmaaminen ja itsensä uudelleen synnyttäminen on tätä päivää. Tai toki taiteilijat ovat kautta aikojen tehneet radikaaleja siirtoja, mutta nykyajan popmusiikissa se on aivan oma ilmiönsä, joka voi näkyä musiikin ohella artistin nimessä, sanoituksissa tai vaikka kansitaiteessa. Christel ”Chisu” Roosberg teki tuon tempun viimeisimmällä albumillaan Momentum 123. Hänen muutoksensa on ensisijaisesti musiikillinen, mutta myös kokonaisvaltainen.

Momentum 123 on pisin taiteellinen harppaus Chisun tuotannossa, mutta ei silti täysin arvaamaton. Hän on aina vaikuttanut liian kunnianhimoiselta muusikolta jämähtämään vain yhteen kaikista ulottuvillaan olevista ulottuvuuksista. Jälkiviisauden valo paljastaa jo Polaris-levyltä (2015) selkeitä merkkejä halusta uudistua.

Silti voi hyvin puhua siitä, että artisti on keksinyt itsensä uudelleen – onhan Chisu muuttanut sekä musiikkinsa kirjoittamisen että viimeistelemisen tapaa. Useimmat biisit on rakennettu biiteistä ja soundeista lähtien, ei melodioista tai sointukuluista alkaen. Ne on toteutettu elektronisilla instrumenteilla, ei akustisilla tai vanhan liiton bändisoittimilla. Momentun 123:n tunnelmassa voi olla jotakin samaa kuin Chisun Alkovi-debyytillä (2008), mutta paluusta juurille ei ole kyse.

Momentum 123:n voi lainata kirjastosta cd:nä tai vaikka ostaa kaupasta vinyylinä, mutta ensisijaisesti se on lyhytjännitteiselle streaming-sukupolvelle tehty lyhyempien osien summa, eikä kuulijan ole pakko laskea osia yhteen. Chisun kuudes albumi koostuu kolmesta ep:n mittaisesta ”momentumista”. Se on tätä päivää, mutta itse asiassa jäsentely tekee albumin helpommin lähestyttäväksi myös niille, jotka vannovat perinteisten kolmen vartin kokonaisuuksien nimeen.

Momentum 1, visuaaliselta teemaltaan meri, on viipyilevä ja odottava. Läsnä on epävarmuuden ja toivon sävyttämä tietoisuus siitä, että vastarannalla kaikki on toisin kuin kotisatamassa, jossa matkaajalle vielä hurrattiin. Osan avainkappale on ”Momentum” – laulu, joka voi olla yhtä aikaa hiipuvan parisuhteen päätöslaulu että muutosta kaipaavan artistin tilitystä entiselle itselleen. Sama pätee koko Momentum 123:een. Se tilittää, mutta on myös samaistuttavissa.

Momentum 2:lla Chisu visualisoi taiteensa aavikoksi, ja se onkin osakokonaisuuksista paahteisin. Tuotannollisesti se on myös niistä leikkisin, vapain ja ärsyttävin, rutiseva ja vingahteleva elektro-ep. ’Chisu kuka?’ ja ’Artisti/narsisti’ ovat kiinnostavaa, itsekeskeistä peilailua, mutta toiselta momentumilta löytyy myös kokonaisuuden svengaavin biisi, ’Ydinsota’. ’Ydinsodan’ jälkeen huolestunut ’Tipping Point’ käynnistää uuden osan. Momentum 3 on visuaalisesti jäätikkö, ja kylmänviileän tyyni on myös musiikillinen maisema. Raikas päätöskappale ’Viimeiset tekstarit’ on eräänlainen selitys sille, miksi kaikki on muuttunut – rakkaudessa tai taiteessa, mene ja tiedä.

Momentun 123 on aikamoinen trippi. Se on varmasti häkellyttänyt niitä, jotka tutustuivat häneen Vain elämää -ohjelman kautta. Taiteilija tekee selväksi, että tekee ihan mitä tahtoo.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Chisu | Facebook
Chisu | Instagram
Chisu | Twitter

Varaa Momentum 123 kirjastosta.

Varaa Momentum 123 kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi

Alkovi | HMC Helsinki Music Company/Warner Music Finland 2008
Vapaa ja yksin | HMC Helsinki Music Company/Warner Music Finland 2009
Kun valaistun | HMC Helsinki Music Company/Warner Music Finland 2011
Kun valaistun 2.0 | HMC Helsinki Music Company/Warner Music Finland 2012
Polaris | Warner Music Finland 2015
MOMENTUM 123 | Warner Music Finland 2019

Alma: Have U Seen Her? – varjoa jahtaamassa
Anssi Kela: Aukio – rohkeutta aallonpohjalla
Classix Nouveaux: Night People – futuristisen uusi aalto
Duran Duran: Big Time – iso juttu, unohdettu klassikko
Ellips: Yhden naisen hautajaiset – hippihenkeä ja sovitustyötä
Jean-Michel Jarre: Electronica 1 – The Time Machine
Jean-Michel Jarre: Electronica 2 – The Heart Of Noise
Jonna Tervomaan Ääni kasvaa kuunnellessa
Maija Vilkkumaa: Aja! – kun kaava rikotaan
Maija Vilkkumaa ei aja puolivaloilla
New Order: Movement – vaiston varassa eteenpäin
Nine Inch Nails: Pretty Hate Machine – loikka lähitulevaisuuteen
Pet Shop Boys: Behaviour – pop osuu sydämeen
Ruusut: Kevätuhri – inhimillisyyttä ajankuvan alla
Zen Café: Helvetisti järkeä – rumia sanoja rakkaudesta

Lue lisää | Finna.fi

Aho, Arja & Taskinen, Anne: Rockin korkeat korot – suomalaisen naisrockin historia!, 321 sivua | WSOY 2003
Bruun
, Seppo & Lindfors, Jukka & Luoto, Santtu & Salo, Markku: Jee jee jee – suomalaisen rockin historia, 543 sivua | WSOY 1998
Kauppinen
, Eetu (toim.): Miten lauluni syntyvät?, 243 sivua | Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2017

Chisu: Momentum 123 (2019).

Erja Lyytinen: Another World – uuden aikakauden taitteessa

Another World | Tuohi Records 2019

Maailman parhaiden blueskitaristien äänestyksissä menestyvien ei enää tarvitse olla ikonisia, mieluiten kuolleita britti- tai amerikkalaismiehiä. Nykyisin arvostettu soittaja voi olla sellainen kuin Erja Lyytinen (s. 1976). Nainen Savosta.

Vaikuttaa jopa siltä, että ukkoutunut genre kaipaa Lyytisen kaltaisia freesejä tekijöitä. Hän on nimittäin niittänyt mainetta kautta modernin bluesuniversumin – muun muassa European Blues Awardsissa, Finnish Blues Awardsissa, Blues Matters– ja Guitar World -lehtien äänestyksissä sekä brittiläisen Independent Blues Broadcasters Associationin sekä kanadalaisen Blues Underground Networkin taholla.

Lyytinen on kerännyt ansioita blueskitaran hall of fameen pääsemiseksi jo vuosikymmeniä. 15-vuotiaana soittimeensa tarttuneen kitaristi-laulajan debyyttialbumi, jump blues -vaikutteinen Attention! ilmestyi vuonna 2002. Jo se oli aikamoinen harppaus maineessa: kakkosalbumi Wildflowerin (2003) julkaisukeikkana toimi Puistoblues, jonka pääkonsertin ainoa kotimainen esiintyjä Lyytinen oli.

Seuraavat vuodet vierähtivät kansainvälisissä kuvioissa. Sibelius-Akatemiassa maisterintutkintoa suorittanut Lyytinen opiskeli musiikkia Tanskassa ja Yhdysvalloissa ja teki ensimmäisen Suomen ulkopuolella julkaistun levynsä. Saksalaisen Ruf Recordsin kautta ilmestynyt Pilgrimage – Mississippi To Memphis (toinen kahdesta vuonna 2005 julkaistusta Lyytisen levystä) äänitettiin Amerikassa. Bluesin syntysijoilla valmistui myös seuraava julkaisu, slidesoittopainotteinen Dreamland Blues (2006). Sen seuraajaa The Grip Of The Bluesia Lyytinen on luonnehtinut ensimmäiseksi omaksi albumikseen, koska sillä hän esiintyy oman yhtyeensä kanssa.

Jos 2000-luku oli Lyytiselle uran alkusoittoa, 2010-luvulla hän ryhtyi tositoimiin: Lyytinen starttasi vuosikymmenen entistä laajemmilla Euroopan-kiertueilla. Noihin aikoihin havaittiin, ettei Lyytinen halunnut maalata itseään niché-artistiksi bluesnurkkaan. Voracious Lovella (2010) hän avarsi soundiaan muun muassa Nightwishistä (Marco Hietala) ja Apocalypticasta (Paavo Lötjönen) tuttujen muusikoiden avulla. Sama kehitys näkyi artistiprofiilissa. Lyytinen oli vuonna 2012 mukana Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa, joka teki hänet tutuksi suurelle yleisölle.

Mutta jotta totuus ei unohtuisi, Forbidden Fruit -levyä (2013) seurannut The Sky Is Crying (2014) oli tribuutti sähköisen slidesoiton uranuurtajalle Elmore Jamesille. Sitä seuraavan albuminsa The Stolen Heartsin Lyytinen teki klassikkorockin tunnelmissa: yhteistyökumppanina studiossa oli Rolling Stonesin ja Pink Floydin projekteissa kannuksensa ansainnut Chris Kimsey.

Erja Lyytisen uusin albumi Another World kertoo ensimmäiseksi sen, että häntä ei voi pitää kokeilevana muusikkona, vaihtoehtoartistina tai bluespuristina. Levyllä soi blues, mutta musiikissa on vaikutteita myös räväkästä hardrockista ja kiltistä aikuisrockista sekä vähäeleisempiä viitteitä moneen muuhunkin suuntaan popista funkin kautta progeen. Hänen soundissaan on jotakin hyvin suomalaista, mikä saa musiikin kuulostamaan täällä arkiselta ja kaiketi maailmalla eksoottiselta. Vierailevat tähdet tulevat bluesista ja sen tuolta puolen. Lyytisen kanssa soittavat louisianalainen slidekitaramestari Sonny Landreth sekä Michael Jacksonin bändissäkin soittanut Jennifer Batten.

2020-luku aloittaa jälleen uuden aikakauden Lyytisen uralla – tai siltä ainakin vaikuttaa, koska artisti päätti kymmenluvun julkaisemalla urastaan kirjan. Se on tarina (tai itse asiassa monta tarinaa) naisen elämästä bluesin miehisessä maailmassa, artistin luovimisesta musiikkialalla ja työn ja perhe-elämän ristiaallokossa, sekä Lyytisen muusikkouden ja uran kehityksestä. Musiikkitoimittaja Mape Ollilan kirjoittama välitilinpäätös Erja Lyytinen – Blueskuningatar ilmestyi samana vuonna kuin Another World.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Erja Lyytinen | kotisivu
Erja Lyytinen | Facebook
Erja Lyytinen | Instagram
Erja Lyytinen | Twitter

Levyhyllyt
Attention! | Bluelight Records 2002
Wildflower | Bluelight Records 2003
Pilgrimage – Mississippi To Memphis | Ruf Records 2005
It’s A Blessing | Ruf Records 2005
Dreamland Blues | Ruf Records 2006
Grip Of The Blues | Ruf Records 2008
Voracious Love | Ruf Records 2010
Forbidden Fruit | Ruf Records 2013
The Sky Is Crying | Tuohi Records 2014
Stolen Hearts | Tuohi Records 2017
Another World | Tuohi Records 2019

Katso DVD
Ruf’s Blues Caravan – The New Generation | 2006
Songs From The Road | 2012
Live In London | 2015
Erja Lyytinen & Heikki Silvennoinen: Live 2016 | 2016

Tinariwen: Elwan – aavikon blues

Lue lisää 
Ollila, Mape: Erja Lyytinen – Blueskuningatar, 191 sivua | Docendo 2019

Erja Lyytinen: Another World (2019).

Marko Hietala: Pyre Of The Black Heart / Mustan sydämen rovio – rocktähti menee henkilökohtaisuuksiin

Pyre Of the Black Heart | Nuclear Blast 2020 • Mustan sydämen rovio | Savonian Rooster 2019

Nyt se kirjoitetaan koolla. Se, että paremmin Marcona tunnettu Marko Hietala teki ensimmäisen soololevynsä kirjaimellisella ristimänimellään, kertoo projektin luonteesta. Nightwishin, Tarotin ja muiden yhtyeiden Marco on bändijätkä, hahmo ja rocktähti. Sooloartisti Marko taas on itsensä kanssa henkilökohtaisuuksiin menevä ihminen.

Musiikillisesti kyseessä ei ole mikään mahdoton metamorfoosi. Hietalan lauluääni jylisee yhä ylhäisellä paatoksella, joka muistuttaa Ronnie James Dion kaltaisista klassikkovokalisteista. Haarapartaisen laulajan leipälaji, hevimetalli, on vahvasti läsnä sanoitusten toismaailmallisissa metaforissa sekä mahtipontisissa sävellyksissä ja sovituksissa. Nyt musiikissa kuitenkin kuulee myös hiukan vanhan progressiivisen rockin vaikutusta. Hietalan lanseeraama ”hard prog” ei ole lainkaan hassumpi luonnehdinta, vaikkakin paino on raskaan rokin puolella.

Mielenkiintoisen julkaisusta tekee se, että Hietalan sooloalbumi on ilmestynyt kahdella kielellä. Mustan sydämen rovio tuli saataville loppuvuodesta 2019, Pyre Of The Black Heart tammikuussa 2020. Koko uransa englanniksi laulanut artisti suoriutuu suomenkielisistä tulkinnoista ja sanoituksista puhtain paperein, mikä ei suinkaan ole itsestään selvää. Hietala tuntuu silti olevan paremmin kotonaan Pyre Of The Black Heartilla. Vaikka suomenkielinen raskas rock ei enää ole mikään kuriositeetti (toisin kuin Hietalan aloittaessa uransa 1980-luvulla, jolloin koko ajatus oli vielä käsittämätön) eikä Mustan sydämen rovio kuulosta väkinäiseltä, biisien melodiamaailma nousee englanninkielisen musiikin perinteestä.

Toisaalta suomenkielinen versio albumista on näistä kahdesta se taiteellisesti rohkeampi ja kunnianhimoisempi teos. Englanninkielinen tuntuu lähinnä kädenojennukselta Nightwishin globaalille faniarmeijalle, joka tosin saattaa mielellään larppailla oudon pohjoisen kielenkin äänimaisemissa.

Sooloalbumit paljastavat artistista jonkin verran uusia piirteitä. ’Star, Sand and Shadow’n’ eli ’Tähti, hiekka ja varjon’ intron analogisynteettiset rutinat muistuttavat paitsi menneiden aikojen progen futuristisista visioista myös Hietalan scifi-faniudesta. Niitä löytyy myös pinkfloydmaisen hillityksi sovitetusta kappaleesta ’Laulu sinulle’ eli ’For You’. Melodioissa on suomalaisen kansanmusiikin sävyjä, jotka paikoin tuntuvat alleviivatuilta, paikoin tiedostamattomilta. Näin esimerkiksi ’Kuolleiden jumalten pojassa’ eli ’Dead God’s Sonissa’, jonka kertosäe on joukon jylhin.

Vaikka mukana onkin huvittavuuteen asti kipakka ’Runner Of The Railways’ (Juoksen rautateitä), ovat Pyre Of The Black Heart ja Mustan sydämen rovio enemmän pohdiskelevia kuin revitteleviä albumeja. Siitäkään huolimatta Marko Hietala, olkoon sitten vaikka koolla, ei tunnu tulevan kuulijalleen entistä tutummaksi. Hänen sävellyksissään on kosolti loputtomien tähtitaivaiden ja äärettömiin katoavien horisonttien sydäntä kouraisevaa, etäistä kauneutta, mutta tekijästä näkyy lopulta vain pitkä varjo. Ehkäpä artistiin tutustuisi paremmin hänen elämänkertansa kuin musiikkinsa kautta. Kirjakin on saatavilla kahdella kielellä.

Vaikka Hietala on tiukasti kiinni perinteissä, hänellä on myös vahva, oma ääni. Eikä pelkästään laulajana.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Marko Hietala Official | Facebook

Levyhyllyt | Finna.fi
Marko Hietala 
Mustan sydämen rovio | Savonian Rooster 2019
Pyre Of The Black Heart | Nuclear Blast 2020

Metsatöll: Äio – balttimetalli nousee maailmankartalle

Lue lisää
Hietala, Marco & Kangasluoma, Timo: Marco Hietala – Ruostumaton, 186 sivua | Docendo 2017
Hietala, Marco & Kangasluoma, Timo & Majalahti, Michael (kääntäjä): Marco Hietala – Stainless?, 191 sivua | Docendo 2018
Nikula, Jone: Rauta-aika – suomimetallin historia 1988–2002, 288 sivua | Johnny Kniga 2002
Ollila, Mape: Nightwish, 370 sivua | Like 2006
Ollila, Mape & Pohjola, Olga (kääntäjä): Once Upon A Nightwish – The Official Biography 1996–2006, 370 sivua | Deggael Communications 2007

Marko Hietala: Pyre Of The Black Heart (2020) • Mustan sydämen rovio (2019).

Leonard Cohen: Thanks For The Dance – lempeä epilogi

Thanks For The Dance | Columbia/Legacy/Sony Music 2019

Laulaja-lauluntekijä-runoilija Leonard Cohen kuoli vähän You Want It Darker -levyn ilmestymisen jälkeen 82-vuotiaana vuoden 2016 lopulla – ja nyt hän on palannut. Thanks For The Dance on uutta materiaalia sisältävä albumi. Cohenin osuudet äänitettiin samoissa sessioissa kuin You Want It Darker.

Maestron poika Adam Cohen on korostanut, ettei tämä postuumi albumi ole mikään ylijäämäroskasta kasattu julkaisu. Niinhän hänen tuottajana tietysti odottaakin sanovan, mutta muutama seikka todistaa hänen puolestaan. Ensinnäkin Thanks For The Dance ei kestä puolta tuntiakaan, joten sille tuskin on kritiikittömästi survottu ihan mitä sattuu. Toisekseen poika varmaankin tahtoo vaalia isänsä muistoa pieteetillä. Cohenit olivat ehtineet keskustella siitä, millaisia tunnelmia ja soittimia Leonard tahtoisi näissä kappaleissa kuulla. You Want It Darkerin sessioissa oli ollut selvää, ettei leukemiaa sairastanut isä olisi mukana enää pitkään.

Kolmas vakuuttava seikka on itse albumi. Thanks For The Dance on juuri niin vahva teos kuin Leonard Cohenin levyt tapasivat olla. Kaikki sillä on alisteista matalalle ja karhealle spoken wordille, joka sivuaa melodisuutta vain herkimmissä kohdissa. Vanha Leonard oli väkevä lyyrikko loppuun saakka. Puhuipa hän mistä tahansa, hänen jokaisella sanallaan tuntuu olevan painoa. Se kertoo siitä, miten kirkas Cohenin visio oli aina elämän iltaan asti. Thanks For The Dancesta on vaikea löytää vikaa, koska se on juuri sellaista musiikilla höystettyä lausuntataidetta kuin hänellä oli viimeisinään vuosinaan tapana tehdä. Yllätyksettömyydestä voi tietysti moittia, mutta kuka nyt edesmenneeltä taiteilijalta uusiutumista odottaisi.

Thanks For The Dance on klassista tai tyypillistä Cohenia, tuttua henkisyyden ja lihallisuuden kilvoittelua. Akustisten soittimien kuten laúdin, kitaran ja pianon käyttö luo sanojen taustalle ikuisuuden tuntua. Maltillinen, hiljainen musiikki väistyy maestron tieltä aina tarvittaessa, ja niin tekevät myös nimekkäät vierailijat (mm. Beck, Daniel Lanois, Feist, Bryce Dessner, Damien Rice), jotka esiintyvät kappaleilla kuin muistotilaisuudessa, eivät itseään korostaen.

Toisin kuin You Want It Darker, Thanks For The Dance kuulostaa ainakin jälkiviisauden valossa levyltä, jolla kuolema on loppuun käsitelty asia. Se on jälkikirjoitus, ei mikään merkittävä osa Cohenin tarinaa. Se lohduttaa ja sanoo, että kaikki on lopulta hyvin, että kuoleman ei tarvitse olla loppu.

”Kiitti tanssista.” Kuinka kepeät ja epämuodolliset hyvästit mieheltä, joka valssattuaan oman maailmansa loppuun jätti sen yhtäkkiä, keskellä yötä, unessa. Tai ehkäpä nämä eivät ole hyvästit.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Leonard Cohen | kotisivu
Leonard Cohen | Facebook

Varaa Thanks For The Dance kirjastosta.

Varaa Thanks For The Dance kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Leonard Cohen 

1960-luku

Songs Of Leonard Cohen | Columbia 1967
Songs From A Room | Columbia 1969

1970-luku

Songs Of Love And Hate | Columbia 1971
New Skin For The Old Ceremony | Columbia 1974
Death Of A Ladies’ Man | Columbia 1977
Recent Songs | Columbia 1979

1980-luku ja 1990-luku

Various Positions | Columbia 1984
I’m Your Man | Columbia 1988
The Future | Columbia 1992

2000–

Ten New Songs | Columbia 2001
Dear Heather | Columbia 2004
Old Ideas | Columbia 2012
Popular Problems | Columbia 2014
You Want It Darker | Columbia 2016  Levyhyllyt • You Want It Darker
Thanks For The Dance | Columbia/Legacy/Sony Music 2019

Hector: Nostalgia – romantiikkaa tekniikan sukupolvelle
Jane Siberry: The Walking – artistista vapautta parhaimmillaan
Joni Mitchell: Song To A Seagull – kun aitous välittyy
Leonard Cohen: You Want It Darker – liekki palaa pimeässä
Nick Drake – lauluja suljettujen ovien takaa
Paul Simon: Graceland – silta yli synkän virran
Tracy Chapman – altavastaajien ääni

Lue lisää | Finna.fi
Leonard Cohen 

The Lyrics Of Leonard Cohen, 176 sivua | Omnibus 2009
The Lyrics Of Leonard Cohen – All The Answers Are Here, 288 sivua | Omnibus 2017
Stranger Music – Selected Poems And Songs, 245 sivua | Jonathan Cape 1993
Poems And Songs, 245 sivua | Alfred A. Knopf 2011
Leonard Cohen On Leonard Cohen  Leonard Cohen & Jeff Burger, 604 sivua | Omnibus Press 2014

Lue lisää | Finna.fi

Leonard Cohen – elämäkerta  Ira B. Nadel417 sivua | Johnny Kniga 2010
I’m Your Man – Leonard Cohenin elämä  Sylvie Simmons & Jouni Jussila (kääntäjä), 541 sivua | Sammakko 2014

In Every Style Of Passion – The Works Of Leonard Cohen  Jim Devlin, 223 sivua | Omnibus Press 1996
Leonard Cohen – Prophet Of The Heart  Loranne S. Dorman & Clive L. Rawlins, 383 sivua | Omnibus Press 1990
Leonard Cohen: Hallelujah – A New Biography  Tim Footman, 272 sivua | Chrome Dreams 2009
Leonard Cohen – A Life In Art  Ira B. Nadel, 160 sivua | Robson Books 1994
Various Positions – A Life Of Leonard Cohen  Ira B. Nadel, 325 sivua | Bloomsbury 1996 • Vintage Canada 1997
I’m Your Man – The Life Of Leonard Cohen  Sylvie Simmons, 546 sivua | Ecco 2012 • Jonathan Cape 2012 • Vintage 2013

Leonard Cohen: Thanks For The Dance (2019).