Erja Lyytinen: Another World – uuden aikakauden taitteessa

Another World | Tuohi Records 2019

Maailman parhaiden blueskitaristien äänestyksissä menestyvien ei enää tarvitse olla ikonisia, mieluiten kuolleita britti- tai amerikkalaismiehiä. Nykyisin arvostettu soittaja voi olla sellainen kuin Erja Lyytinen (s. 1976). Nainen Savosta.

Vaikuttaa jopa siltä, että ukkoutunut genre kaipaa Lyytisen kaltaisia freesejä tekijöitä. Hän on nimittäin niittänyt mainetta kautta modernin bluesuniversumin – muun muassa European Blues Awardsissa, Finnish Blues Awardsissa, Blues Matters– ja Guitar World -lehtien äänestyksissä sekä brittiläisen Independent Blues Broadcasters Associationin sekä kanadalaisen Blues Underground Networkin taholla.

Lyytinen on kerännyt ansioita blueskitaran hall of fameen pääsemiseksi jo vuosikymmeniä. 15-vuotiaana soittimeensa tarttuneen kitaristi-laulajan debyyttialbumi, jump blues -vaikutteinen Attention! ilmestyi vuonna 2002. Jo se oli aikamoinen harppaus maineessa: kakkosalbumi Wildflowerin (2003) julkaisukeikkana toimi Puistoblues, jonka pääkonsertin ainoa kotimainen esiintyjä Lyytinen oli.

Seuraavat vuodet vierähtivät kansainvälisissä kuvioissa. Sibelius-Akatemiassa maisterintutkintoa suorittanut Lyytinen opiskeli musiikkia Tanskassa ja Yhdysvalloissa ja teki ensimmäisen Suomen ulkopuolella julkaistun levynsä. Saksalaisen Ruf Recordsin kautta ilmestynyt Pilgrimage – Mississippi To Memphis (toinen kahdesta vuonna 2005 julkaistusta Lyytisen levystä) äänitettiin Amerikassa. Bluesin syntysijoilla valmistui myös seuraava julkaisu, slidesoittopainotteinen Dreamland Blues (2006). Sen seuraajaa The Grip Of The Bluesia Lyytinen on luonnehtinut ensimmäiseksi omaksi albumikseen, koska sillä hän esiintyy oman yhtyeensä kanssa.

Jos 2000-luku oli Lyytiselle uran alkusoittoa, 2010-luvulla hän ryhtyi tositoimiin: Lyytinen starttasi vuosikymmenen entistä laajemmilla Euroopan-kiertueilla. Noihin aikoihin havaittiin, ettei Lyytinen halunnut maalata itseään niché-artistiksi bluesnurkkaan. Voracious Lovella (2010) hän avarsi soundiaan muun muassa Nightwishistä (Marco Hietala) ja Apocalypticasta (Paavo Lötjönen) tuttujen muusikoiden avulla. Sama kehitys näkyi artistiprofiilissa. Lyytinen oli vuonna 2012 mukana Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa, joka teki hänet tutuksi suurelle yleisölle.

Mutta jotta totuus ei unohtuisi, Forbidden Fruit -levyä (2013) seurannut The Sky Is Crying (2014) oli tribuutti sähköisen slidesoiton uranuurtajalle Elmore Jamesille. Sitä seuraavan albuminsa The Stolen Heartsin Lyytinen teki klassikkorockin tunnelmissa: yhteistyökumppanina studiossa oli Rolling Stonesin ja Pink Floydin projekteissa kannuksensa ansainnut Chris Kimsey.

Erja Lyytisen uusin albumi Another World kertoo ensimmäiseksi sen, että häntä ei voi pitää kokeilevana muusikkona, vaihtoehtoartistina tai bluespuristina. Levyllä soi blues, mutta musiikissa on vaikutteita myös räväkästä hardrockista ja kiltistä aikuisrockista sekä vähäeleisempiä viitteitä moneen muuhunkin suuntaan popista funkin kautta progeen. Hänen soundissaan on jotakin hyvin suomalaista, mikä saa musiikin kuulostamaan täällä arkiselta ja kaiketi maailmalla eksoottiselta. Vierailevat tähdet tulevat bluesista ja sen tuolta puolen. Lyytisen kanssa soittavat louisianalainen slidekitaramestari Sonny Landreth sekä Michael Jacksonin bändissäkin soittanut Jennifer Batten.

2020-luku aloittaa jälleen uuden aikakauden Lyytisen uralla – tai siltä ainakin vaikuttaa, koska artisti päätti kymmenluvun julkaisemalla urastaan kirjan. Se on tarina (tai itse asiassa monta tarinaa) naisen elämästä bluesin miehisessä maailmassa, artistin luovimisesta musiikkialalla ja työn ja perhe-elämän ristiaallokossa, sekä Lyytisen muusikkouden ja uran kehityksestä. Musiikkitoimittaja Mape Ollilan kirjoittama välitilinpäätös Erja Lyytinen – Blueskuningatar ilmestyi samana vuonna kuin Another World.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Erja Lyytinen | kotisivu
Erja Lyytinen | Facebook
Erja Lyytinen | Instagram
Erja Lyytinen | Twitter

Levyhyllyt
Attention! | Bluelight Records 2002
Wildflower | Bluelight Records 2003
Pilgrimage – Mississippi To Memphis | Ruf Records 2005
It’s A Blessing | Ruf Records 2005
Dreamland Blues | Ruf Records 2006
Grip Of The Blues | Ruf Records 2008
Voracious Love | Ruf Records 2010
Forbidden Fruit | Ruf Records 2013
The Sky Is Crying | Tuohi Records 2014
Stolen Hearts | Tuohi Records 2017
Another World | Tuohi Records 2019

Katso DVD
Ruf’s Blues Caravan – The New Generation | 2006
Songs From The Road | 2012
Live In London | 2015
Erja Lyytinen & Heikki Silvennoinen: Live 2016 | 2016

Lue lisää 
Ollila, Mape: Erja Lyytinen – Blueskuningatar, 191 sivua | Docendo 2019

Erja Lyytinen: Another World (2019).

Marko Hietala: Pyre Of The Black Heart / Mustan sydämen rovio – rocktähti menee henkilökohtaisuuksiin

Pyre Of the Black Heart | Nuclear Blast 2020 • Mustan sydämen rovio | Savonian Rooster 2019

Nyt se kirjoitetaan koolla. Se, että paremmin Marcona tunnettu Marko Hietala teki ensimmäisen soololevynsä kirjaimellisella ristimänimellään, kertoo projektin luonteesta. Nightwishin, Tarotin ja muiden yhtyeiden Marco on bändijätkä, hahmo ja rocktähti. Sooloartisti Marko taas on itsensä kanssa henkilökohtaisuuksiin menevä ihminen.

Musiikillisesti kyseessä ei ole mikään mahdoton metamorfoosi. Hietalan lauluääni jylisee yhä ylhäisellä paatoksella, joka muistuttaa Ronnie James Dion kaltaisista klassikkovokalisteista. Haarapartaisen laulajan leipälaji, hevimetalli, on vahvasti läsnä sanoitusten toismaailmallisissa metaforissa sekä mahtipontisissa sävellyksissä ja sovituksissa. Nyt musiikissa kuitenkin kuulee myös hiukan vanhan progressiivisen rockin vaikutusta. Hietalan lanseeraama ”hard prog” ei ole lainkaan hassumpi luonnehdinta, vaikkakin paino on raskaan rokin puolella.

Mielenkiintoisen julkaisusta tekee se, että Hietalan sooloalbumi on ilmestynyt kahdella kielellä. Mustan sydämen rovio tuli saataville loppuvuodesta 2019, Pyre Of The Black Heart tammikuussa 2020. Koko uransa englanniksi laulanut artisti suoriutuu suomenkielisistä tulkinnoista ja sanoituksista puhtain paperein, mikä ei suinkaan ole itsestään selvää. Hietala tuntuu silti olevan paremmin kotonaan Pyre Of The Black Heartilla. Vaikka suomenkielinen raskas rock ei enää ole mikään kuriositeetti (toisin kuin Hietalan aloittaessa uransa 1980-luvulla, jolloin koko ajatus oli vielä käsittämätön) eikä Mustan sydämen rovio kuulosta väkinäiseltä, biisien melodiamaailma nousee englanninkielisen musiikin perinteestä.

Toisaalta suomenkielinen versio albumista on näistä kahdesta se taiteellisesti rohkeampi ja kunnianhimoisempi teos. Englanninkielinen tuntuu lähinnä kädenojennukselta Nightwishin globaalille faniarmeijalle, joka tosin saattaa mielellään larppailla oudon pohjoisen kielenkin äänimaisemissa.

Sooloalbumit paljastavat artistista jonkin verran uusia piirteitä. ’Star, Sand and Shadow’n’ eli ’Tähti, hiekka ja varjon’ intron analogisynteettiset rutinat muistuttavat paitsi menneiden aikojen progen futuristisista visioista myös Hietalan scifi-faniudesta. Niitä löytyy myös pinkfloydmaisen hillityksi sovitetusta kappaleesta ’Laulu sinulle’ eli ’For You’. Melodioissa on suomalaisen kansanmusiikin sävyjä, jotka paikoin tuntuvat alleviivatuilta, paikoin tiedostamattomilta. Näin esimerkiksi ’Kuolleiden jumalten pojassa’ eli ’Dead God’s Sonissa’, jonka kertosäe on joukon jylhin.

Vaikka mukana onkin huvittavuuteen asti kipakka ’Runner Of The Railways’ (Juoksen rautateitä), ovat Pyre Of The Black Heart ja Mustan sydämen rovio enemmän pohdiskelevia kuin revitteleviä albumeja. Siitäkään huolimatta Marko Hietala, olkoon sitten vaikka koolla, ei tunnu tulevan kuulijalleen entistä tutummaksi. Hänen sävellyksissään on kosolti loputtomien tähtitaivaiden ja äärettömiin katoavien horisonttien sydäntä kouraisevaa, etäistä kauneutta, mutta tekijästä näkyy lopulta vain pitkä varjo. Ehkäpä artistiin tutustuisi paremmin hänen elämänkertansa kuin musiikkinsa kautta. Kirjakin on saatavilla kahdella kielellä.

Vaikka Hietala on tiukasti kiinni perinteissä, hänellä on myös vahva, oma ääni. Eikä pelkästään laulajana.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Marko Hietala Official | Facebook

Levyhyllyt | Finna.fi
Marko Hietala 
Mustan sydämen rovio | Savonian Rooster 2019
Pyre Of The Black Heart | Nuclear Blast 2020

Lue lisää
Hietala, Marco & Kangasluoma, Timo: Marco Hietala – Ruostumaton, 186 sivua | Docendo 2017
Hietala, Marco & Kangasluoma, Timo & Majalahti, Michael (kääntäjä): Marco Hietala – Stainless?, 191 sivua | Docendo 2018
Nikula, Jone: Rauta-aika – suomimetallin historia 1988–2002, 288 sivua | Johnny Kniga 2002
Ollila, Mape: Nightwish, 370 sivua | Like 2006
Ollila, Mape & Pohjola, Olga (kääntäjä): Once Upon A Nightwish – The Official Biography 1996–2006, 370 sivua | Deggael Communications 2007

Marko Hietala: Pyre Of The Black Heart (2020) • Mustan sydämen rovio (2019).

Leonard Cohen: Thanks For The Dance – lempeä epilogi

Thanks For The Dance | Columbia/Legacy/Sony Music 2019

Laulaja-lauluntekijä-runoilija Leonard Cohen kuoli vähän You Want It Darker -levyn ilmestymisen jälkeen 82-vuotiaana vuoden 2016 lopulla – ja nyt hän on palannut. Thanks For The Dance on uutta materiaalia sisältävä albumi. Cohenin osuudet äänitettiin samoissa sessioissa kuin You Want It Darker.

Maestron poika Adam Cohen on korostanut, ettei tämä postuumi albumi ole mikään ylijäämäroskasta kasattu julkaisu. Niinhän hänen tuottajana tietysti odottaakin sanovan, mutta muutama seikka todistaa hänen puolestaan. Ensinnäkin Thanks For The Dance ei kestä puolta tuntiakaan, joten sille tuskin on kritiikittömästi survottu ihan mitä sattuu. Toisekseen poika varmaankin tahtoo vaalia isänsä muistoa pieteetillä. Cohenit olivat ehtineet keskustella siitä, millaisia tunnelmia ja soittimia Leonard tahtoisi näissä kappaleissa kuulla. You Want It Darkerin sessioissa oli ollut selvää, ettei leukemiaa sairastanut isä olisi mukana enää pitkään.

Kolmas vakuuttava seikka on itse albumi. Thanks For The Dance on juuri niin vahva teos kuin Leonard Cohenin levyt tapasivat olla. Kaikki sillä on alisteista matalalle ja karhealle spoken wordille, joka sivuaa melodisuutta vain herkimmissä kohdissa. Vanha Leonard oli väkevä lyyrikko loppuun saakka. Puhuipa hän mistä tahansa, hänen jokaisella sanallaan tuntuu olevan painoa. Se kertoo siitä, miten kirkas Cohenin visio oli aina elämän iltaan asti. Thanks For The Dancesta on vaikea löytää vikaa, koska se on juuri sellaista musiikilla höystettyä lausuntataidetta kuin hänellä oli viimeisinään vuosinaan tapana tehdä. Yllätyksettömyydestä voi tietysti moittia, mutta kuka nyt edesmenneeltä taiteilijalta uusiutumista odottaisi.

Thanks For The Dance on klassista tai tyypillistä Cohenia, tuttua henkisyyden ja lihallisuuden kilvoittelua. Akustisten soittimien kuten laúdin, kitaran ja pianon käyttö luo sanojen taustalle ikuisuuden tuntua. Maltillinen, hiljainen musiikki väistyy maestron tieltä aina tarvittaessa, ja niin tekevät myös nimekkäät vierailijat (mm. Beck, Daniel Lanois, Feist, Bryce Dessner, Damien Rice), jotka esiintyvät kappaleilla kuin muistotilaisuudessa, eivät itseään korostaen.

Toisin kuin You Want It Darker, Thanks For The Dance kuulostaa ainakin jälkiviisauden valossa levyltä, jolla kuolema on loppuun käsitelty asia. Se on jälkikirjoitus, ei mikään merkittävä osa Cohenin tarinaa. Se lohduttaa ja sanoo, että kaikki on lopulta hyvin, että kuoleman ei tarvitse olla loppu.

”Kiitti tanssista.” Kuinka kepeät ja epämuodolliset hyvästit mieheltä, joka valssattuaan oman maailmansa loppuun jätti sen yhtäkkiä, keskellä yötä, unessa. Tai ehkäpä nämä eivät ole hyvästit.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Leonard Cohen | kotisivu
Leonard Cohen | Facebook

Levyhyllyt | Finna.fi
Leonard Cohen | studioalbumit 1967–2019
Songs Of Leonard Cohen | Columbia 1967
Songs From A Room | Columbia 1969
Songs Of Love And Hate | Columbia 1971
New Skin For The Old Ceremony | Columbia 1974
Death Of A Ladies’ Man | Columbia 1977
Recent Songs | Columbia 1979
Various Positions | Columbia 1984
I’m Your Man | Columbia 1988
The Future | Columbia 1992
Ten New Songs | Columbia 2001
Dear Heather | Columbia 2004
Old Ideas | Columbia 2012
Popular Problems | Columbia 2014
You Want It Darker | Columbia 2016  Levyhyllyt • You Want It Darker
Thanks For The Dance | Columbia/Legacy/Sony Music 2019

Joni Mitchell: Song To A Seagull – kun aitous välittyy
Leonard Cohen: Thanks For The Dance – lempeä epilogi

Lue lisää | Finna.fi
Cohen, Leonard: The Lyrics Of Leonard Cohen, 176 sivua | Omnibus 2009
Cohen, Leonard: The Lyrics Of Leonard Cohen – All The Answers Are Here, 288 sivua | Omnibus 2017
Cohen, Leonard: Stranger Music – Selected Poems And Songs, 245 sivua | Jonathan Cape 1993
Cohen, Leonard: Poems And Songs, 245 sivua | Alfred A. Knopf 2011
Cohen, Leonard & Burger, Jeff: Leonard Cohen On Leonard Cohen, 604 sivua | Omnibus Press 2014
Devlin, Jim: In Every Style Of Passion – The Works Of Leonard Cohen, 223 sivua | Omnibus Press 1996
Dorman, Loranne S. & Rawlins, Clive L.: Leonard Cohen – Prophet Of The Heart, 383 sivua | Omnibus Press 1990
Footman, Tim: Leonard Cohen: Hallelujah – A New Biography, 272 sivua | Chrome Dreams 2009
Nadel, Ira B.: Leonard Cohen – A Life In Art, 160 sivua | Robson Books 1994
Nadel, Ira B.: Various Positions – A Life Of Leonard Cohen, 325 sivua | Bloomsbury 1996 • Vintage Canada 1997
Nadel, Ira B.: Leonard Cohen – elämäkerta, 417 sivua | Johnny Kniga 2010
Simmons, Sylvie: I’m Your Man – The Life Of Leonard Cohen, 546 sivua | Ecco 2012 • Jonathan Cape 2012 • Vintage 2013
Simmons, Sylvie & Jouni Jussila (kääntäjä): I’m Your Man – Leonard Cohenin elämä, 541 sivua | Sammakko 2014

Leonard Cohen: Thanks For The Dance (2019).

Plutonium 74 – epärealistiset optimistit kohtalon kourissa

Helsinkiläisen Plutonium 74:n tyyliä on luonnehdittu ”psykedeeliseksi rytmimusiikiksi” ja ”haikean merelliseksi grooveksi”. Pitkän linjan bändin jäsenet ovat sanoneet bändin rumpalin ja perustajajäsenen Ville Pystysen keksineen nuo määreet itse jaloviinaa juotuaan. Pystynen kuittaa väitteet huomauttamalla, ettei asiasta löydy todisteita.

Erno Haukkala ja Joanna Sulonen yhtyeestä Plutonium 74. Kuva: Ylermi Rajamaa.

Siitä sen sijaan löytyy evidenssiä, että Plutonium 74 on pitkästä aikaa aktiivisessa tilassa. Bändi on parhaillaan laajalla Suomen-kiertueella, ja pitkään työstetty kolmas albumikin hahmottuu hiljalleen.

Plutonium 74 on ollut olemassa yli 20 vuotta. Ville Pystynen kertoo, että bändin laulaja-kosketinsoittaja Ylermi Rajamaa on ensimmäinen ihminen, jonka kanssa hän on tehnyt musiikkia.

– Lapsuudenystäväni Lauri Johansson, joka perusti Plutonium 74 -yhtyeen kanssani, esitteli minut ja Ylermin toisillemme noin vuonna 1996. Lauri myös keksi bändin nimen. Kuulemma 74 kuulosti siistimmältä kuin plutoniumin oikea järjestysluku 94. Mentiin yläasteen musaluokkaan soittamaan grungea. Siitä asti Ylermi on ollut sielunkumppanini musan tekemisessä ja muutenkin elämässä. Meillä on ollut pahoja riitoja, mutta vaikeistakin asioista voi päästä yli. Se, mitä me tehdään yhdessä, on niin siistiä, etten luopuisi siitä mistään hinnasta.

Vuonna 2003 julkaistu ensialbumi Pasilasta Kallioon oli arvostelumenestys, joka nosti Plutonium 74:n kulttisuosioon. Pystynen muistelee levyn tekemistä lämmöllä.
Pasilasta Kallioon syntyi kokeilunhalusta, nuoresta innosta ja rakkaudesta usvaiseen rytmimusiikkiin. Levy tehtiin niin, että ensin äänitettiin treeniksellä pohjat ja sitten mentiin Harjun nuorisotalon studiolle yöksi ja kokeiltiin, miten laitteet toimivat. Ihmeteltiin, että ”mitä tosta vivusta tapahtuu?” ja että ”vau, onpa siisti kaiku”, ja sitten Ylermi sanoi, että ”älä laita noin paljon. Kaiku toimii niin, että sitä on juuri sopivassa suhteessa kuivaan signaaliin. Pitää löytää se oikea suhde.” Me leikittiin Mad Professoria ja hulluteltiin. Kaikki oli uutta. Ei ollut mitään fakkiutunutta työtapaa, joka olisi estänyt etenemisen.

Viisi vuotta myöhemmin ilmestynyt Peittoalueen ulkopuolella oli debyyttiä seesteisempi kokonaisuus ja toteutukseltaan bändilevy.
– Melkein kaikki Peittoalueen ulkopuolella -levyn biisit soitettiin studiossa livenä sisään Antti Patrosen hellässä huomassa. Jälkityöt tehtiin Neitsytpolun pahamaineisella matalakattoisella studiolla. Jasse Kesti miksasi levyn – me yritettiin ensin miksata se itse, mutta koska ei lähtenyt, Jasse sai homman hoitaakseen.

Plutonium 74:n kolmannen pitkäsoiton ilmestymispäivää on arvioitu moneen kertaan, mutta albumi antaa edelleen odottaa itseään. Pystynen kertoo sen ilmestyvän sitten, kun se on valmis.
– Kaksi ensimmäistä levyä kuulostavat hyviltä. Olen tuhottoman ylpeä, kun voin sanoa olleeni tekemässä niitä. Kolmas levy tulee olemaan näiden kahden levyn epäpyhä liitto. Sille on tehty matskua koko ajan, pikkuhiljaa sulatellen ja makustellen. Me ollaan oltu kunnon studiomyyriä ja nysvätty potikkaa oikeen huolella. Eikä me tehdä virheitä musiikissa tai elämässä – suoritus on aina sataprosenttinen. Yritin sämplätä yhteen biisiin jopa norjalaista deathmetallia, mutta vielä se ei ainakaan sinne uponnut. Täytyykin tästä kokeilla taas.

Pystysen mukaan tulevan levyn tekijät kyllä tunnistaa.
– Jengi, joka on kuullut tulevia biisejä, on sanonut, että kuulostaa ihan Plutskuilta. On hienoa, että bändillä on tunnistettava soundi, vaikka takana on 20 vuotta ja paljon kilometrejä. Mun on vaikea käsittää, että olen keski-ikäinen. Soittaessa taantuu parikymppiseksi ja kokee olevansa voittamaton. Se on todella siistiä!

Miten studiosessiot ovat sujuneet?
– Kerran kävi niin, että oltiin just tehty studiossa jokin hemmetin siisti juttu, kun Ylermi meni laittaa ovenpielessä olevasta valokatkaisijasta valot päälle, jotta voitaisiin pistää pillit pussiin siltä yöltä. No, valokatkaisijan vieressä vähän ylempänä oli studion päävirtakytkin. En tietenkään ollut muistanut seivata hommia. Parin tunnin duuni meni siinä – onneksi, koska se, mitä me tehtiin sen jälkeen, oli saletisti kovempaa matskua, jossa kuului menetyksen tuska. Me päästiin siitä tilanteesta yli huumorilla ja saatiin tehtyä homma valmiiksi.

– Aina, kun näyttää siltä, että nythän tämä meneekin tosi kivasti, tapahtuu jotain tuollaista. Ihan AINA. Koskaan ei uskalla iloita mistään ennen kuin vasta parin viikon päästä, kun ollaan varmasti päästy selville vesille. Olen luonteeltani epärealistinen optimisti, mutta silti koko ajan on takaraivossa fiilis, että joku kuolee tai studiolla tapahtuu vesivahinko. Me otettiin vakuutuskin sen varalta. Yrittivät vielä laittaa päälle soittimen rikkoutumisvakuutuksen. Se ei ollut kallis, ja kysyin, paljonko omavastuu. ”600 euroa.” ”Kuussataa euroa?! Joku roti nyt tohon puuhaan!” Oho, meni vähän sivuraiteille.

Plutonium 74:n uusin julkaisu on syksyllä 2019 ilmestynyt single ’Jonotusmusa’.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Plutonium 74 | Facebook

Plutonium 74
Ylermi Rajamaa – laulu, koskettimet
Stella Kullström – laulu, viulu
Joanna Sulonen – laulu, keytar
Olli Rautiainen – trumpetti, haitari, tinapilli, syntetisaattorit
Eero Savela – trumpetti
Erno Haukkala – pasuuna, huilu
Kaj Kääriäinen – kitara, laulu
Joonatan Kotila – basso
Ilja Juutilainen – perkussiot
Ville Pystynen – rummut, koneet
Eppu Helle – miksaus

Keikat
La 16.11. Tampere, Olympia
Pe 22.11. Turku, Apollo
La 23.11. Hämeenlinna, Suisto-klubi
Pe 29.11. Lahti, Tirra
La 30.11. Helsinki, Tavastia
Su 1.12. Helsinki, Tavastia

Levyhyllyt
Pasilasta Kallioon | CD • Rapu Records 2003
Peittoalueen ulkopuolella | CD • Stupido Records 2008

Knipi ja menetysten kauneus

Knipi | Capitol/The Fried Music Oy 2019

Zachris Stierncreutz (s. 1972) on nyt tehnyt itsensä näkyväksi. Erinomaisena laulunkirjoittajana, Egotripin partasuuna ja Knipinä tunnettu muusikko on säveltänyt paljon suosittua musiikkia, mutta henkilönä hän on jäänyt melko huomaamattomaksi. Egotripin lisäksi ainakin Anna Puulle, Irinalle, Jenni Vartiaiselle ja Jonna Tervomaalle lauluja laatinut mies on sanonut suoraan halunneensa jättää maailmaan myös sellaisen jäljen, josta tunnistaa juuri hänet. Tämä sooloalbumi on se jälki.

Knipin levy ei ole tyylillisesti mikään yllätys. Sillä on Egotripin, J. Karjalaisen ja vaikkapa Jonna Tervomaan levyiltä tuttua melodista, suomenkielistä popmusiikkia, jonka katkeransuloinen melankolia ei kumpua Volgan mutkasta vaan paljon lännempää. Sekään ei suoranaisesti sokeeraa, että hän on kirjoittanut levylleen toimivia kappaleita tutulla tyylillä, jonka hän taitaa suvereenisti. Eivät kai muidenkaan käsityöammattien mestarit sähellä pajoissaan käsittämättömyyksiä, kun oma ala kerran on hallussa.

Jos Knipi jostakin tietystä asiasta laulaa, niin menetyksestä. Avausraidassa ’Katkoviivoja’ on kyse paikkaan kuulumisen tunteen menettämisestä. Kappaleessa ’1986’ kertoja on jäänyt sinne, minne kokee kuuluvansa, mutta niin tekemällä hän on menettänyt kaiken sen, mitä lähtemisestä olisi seurannut. ’Sotku’ ja ’Hölösuu’ ovat lauluja parisuhteen menettämisestä. Ensin mainitussa mennyt hyvä on kadotettu peruuttamattoman teon kautta, jälkimmäisessä kaiken annetaan mennä huolimatta siitä, että suhde tahdottaisiin säilyttää.

’Menneestä ajasta’ kertoo ihmisestä, jonka aika on muokannut niin toisenlaiseksi, että hän on menettänyt entisen itsensä. ’Mustassa aukossa’ kertoja on menettänyt mielenrauhansa, turvallisuudentunteensa ja jonkun ihmisenkin. Tyhjentävästi nimetty ’Maitojuna’ on laulu siitä, kuinka omien suurten luulojen vastaisesti rohkealla siirrolla hävitään elämän pelissä enemmän kuin voitetaan. ’Seinäruusu ja kynnysmatto’ -kappaleessa altavastaajat saavat toisensa, mutta sekin johtuu vain siitä, että he näkevät toisissaan menetysten arvet.

Kiehtovin tarina on biisissä ’Se on menoa nyt’. Sen kertoja herää eteisestä vaatteet päällä sormus taskussaan. Hän on selvästikin ollut juopottelemassa, mutta mitä muuta oikein on tapahtunut? Onko hän ottanut vihkisormuksensa pois lähtiessään juhlimaan? Onko sormus palautettu hänelle baarissa erotilanteessa? Hän kertoo tehneensä päätöksen, joka saa hänet kyseenalaistamaan oman täyspäisyytensä – mitä? Mitä ”se on menoa nyt” merkitsee? Ei kai hän sentään itsemurhaa suunnittele? Vai onko hän rakastunut yöllä niin tulisesti, että on päättänyt erota puolisostaan?

Toinen vaikuttava kappale on ’Värejä’. Se kertoo mielen toipumisesta, siitä miten maailman sävyt alkavat taas hehkua kirkkaina pitkän synkeän jakson jälkeen. Katarttinen päätösbiisi on (taas kerran) toimiva ratkaisu – näin surumielisestä albumista jää toiveikas olo. Teosmainen ’Värejä’ on toivoa täynnä myös musiikillisesti. Teemoihinsa nähden Knipin levy voisi olla musiikillisesti paljon synkempikin – mutta hyvä, ettei ole. ’Sotkussa’ lempeä sävellys kontrastoi synkkään tarinaan hämmentävän tunnelman, ja Maitojunaan se tuo itsensä armahtamisen tuntua. Toki levyltä löytyy myös paljon samaa surumielistä silmäkulmain kimmellystä kuin Egotripin albumeiltakin. Merkittävin ero emoyhtyeeseen on Knipin ääni, ja utuiseksi tuotettu laulusoundi istuu hyvin kaihoisaan tematiikkaan.

Knipin levy osoittaa, miten suuri osa Egotripin soundia hän ja hänen kappaleensa ovat. Sopii toivoa, että hänen henkilökohtaiset jälkensä johtavat pitkälle.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Knipi Official | Facebook

Levyhyllyt | Finna.fi
Knipi
Knipi | CD • LP The Fried Music Oy/Universal 2019

Egotripin albumit | Finna.fi
Egotrippi | CD • Sony Music Entertainment Finland 1995
Superego | CD • Zen Garden 1997
Alter ego | CD • Zen Garden 1998
Helsinki–Hollola | CD • Zen Garden 2000
Matkustaja | CD • BMG Finland 2003
Vielä koittaa uusi aika | CD • KHY Suomen Musiikki 2006
Maailmanloppua odotellessa | CD • Suomen Musiikki/Sony BMG/RCA 2008
Pilvien alla, maan päällä | CD • KHY Suomen Musiikki 2013
Vuosi nolla | CD • Warner Music Finland 2015
10 | CD • Warner Music Finland 2017 Levyhyllyt • 10

The Krispies | Finna.fi
Solid Gold Rockstars | CD • Zen Garden 1998

The Tunes | Finna.fi
Bright Yellow Sun | CD • Grandpop Records 2005

Lue lisää | Finna.fi
Mattila, Ilkka: Egotrippi – aina matkalla jonnekin, 216 sivua | Minerva 2013
Rikkinen, Eila: Kitara, tähdet ja kuu – suomipopin parhaat säkeet, 127 sivua | F-kustannus 2006

Knipi (2019).