Leonard Cohen: Thanks For The Dance – lempeä epilogi

Thanks For The Dance | Columbia/Legacy/Sony Music 2019

Laulaja-lauluntekijä-runoilija Leonard Cohen kuoli vähän You Want It Darker -levyn ilmestymisen jälkeen 82-vuotiaana vuoden 2016 lopulla – ja nyt hän on palannut. Thanks For The Dance on uutta materiaalia sisältävä albumi. Cohenin osuudet äänitettiin samoissa sessioissa kuin You Want It Darker.

Maestron poika Adam Cohen on korostanut, ettei tämä postuumi albumi ole mikään ylijäämäroskasta kasattu julkaisu. Niinhän hänen tuottajana tietysti odottaakin sanovan, mutta muutama seikka todistaa hänen puolestaan. Ensinnäkin Thanks For The Dance ei kestä puolta tuntiakaan, joten sille tuskin on kritiikittömästi survottu ihan mitä sattuu. Toisekseen poika varmaankin tahtoo vaalia isänsä muistoa pieteetillä. Cohenit olivat ehtineet keskustella siitä, millaisia tunnelmia ja soittimia Leonard tahtoisi näissä kappaleissa kuulla. You Want It Darkerin sessioissa oli ollut selvää, ettei leukemiaa sairastanut isä olisi mukana enää pitkään.

Kolmas vakuuttava seikka on itse albumi. Thanks For The Dance on juuri niin vahva teos kuin Leonard Cohenin levyt tapasivat olla. Kaikki sillä on alisteista matalalle ja karhealle spoken wordille, joka sivuaa melodisuutta vain herkimmissä kohdissa. Vanha Leonard oli väkevä lyyrikko loppuun saakka. Puhuipa hän mistä tahansa, hänen jokaisella sanallaan tuntuu olevan painoa. Se kertoo siitä, miten kirkas Cohenin visio oli aina elämän iltaan asti. Thanks For The Dancesta on vaikea löytää vikaa, koska se on juuri sellaista musiikilla höystettyä lausuntataidetta kuin hänellä oli viimeisinään vuosinaan tapana tehdä. Yllätyksettömyydestä voi tietysti moittia, mutta kuka nyt edesmenneeltä taiteilijalta uusiutumista odottaisi.

Thanks For The Dance on klassista tai tyypillistä Cohenia, tuttua henkisyyden ja lihallisuuden kilvoittelua. Akustisten soittimien kuten laúdin, kitaran ja pianon käyttö luo sanojen taustalle ikuisuuden tuntua. Maltillinen, hiljainen musiikki väistyy maestron tieltä aina tarvittaessa, ja niin tekevät myös nimekkäät vierailijat (mm. Beck, Daniel Lanois, Feist, Bryce Dessner, Damien Rice), jotka esiintyvät kappaleilla kuin muistotilaisuudessa, eivät itseään korostaen.

Toisin kuin You Want It Darker, Thanks For The Dance kuulostaa ainakin jälkiviisauden valossa levyltä, jolla kuolema on loppuun käsitelty asia. Se on jälkikirjoitus, ei mikään merkittävä osa Cohenin tarinaa. Se lohduttaa ja sanoo, että kaikki on lopulta hyvin, että kuoleman ei tarvitse olla loppu.

”Kiitti tanssista.” Kuinka kepeät ja epämuodolliset hyvästit mieheltä, joka valssattuaan oman maailmansa loppuun jätti sen yhtäkkiä, keskellä yötä, unessa. Tai ehkäpä nämä eivät ole hyvästit.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Leonard Cohen | kotisivu
Leonard Cohen | Facebook

Levyhyllyt | Finna.fi
Leonard Cohen | studioalbumit 1967–2019
Songs Of Leonard Cohen | Columbia 1967
Songs From A Room | Columbia 1969
Songs Of Love And Hate | Columbia 1971
New Skin For The Old Ceremony | Columbia 1974
Death Of A Ladies’ Man | Columbia 1977
Recent Songs | Columbia 1979
Various Positions | Columbia 1984
I’m Your Man | Columbia 1988
The Future | Columbia 1992
Ten New Songs | Columbia 2001
Dear Heather | Columbia 2004
Old Ideas | Columbia 2012
Popular Problems | Columbia 2014
You Want It Darker | Columbia 2016 Levyhyllyt • You Want It Darker
Thanks For The Dance | Columbia/Legacy/Sony Music 2019

Lue lisää
Cohen, Leonard: The Lyrics Of Leonard Cohen, 176 sivua | Omnibus 2009
Cohen, Leonard: The Lyrics Of Leonard Cohen – All The Answers Are Here, 288 sivua | Omnibus 2017
Cohen, Leonard: Stranger Music – Selected Poems And Songs, 245 sivua | Jonathan Cape 1993
Cohen, Leonard: Poems And Songs, 245 sivua | Alfred A. Knopf 2011
Cohen, Leonard & Burger, Jeff: Leonard Cohen On Leonard Cohen, 604 sivua | Omnibus Press 2014
Devlin, Jim: In Every Style Of Passion – The Works Of Leonard Cohen, 223 sivua | Omnibus Press 1996
Dorman, Loranne S. & Rawlins, Clive L.: Leonard Cohen – Prophet Of The Heart, 383 sivua | Omnibus Press 1990
Footman, Tim: Leonard Cohen: Hallelujah – A New Biography, 272 sivua | Chrome Dreams 2009
Nadel, Ira B.: Leonard Cohen – A Life In Art, 160 sivua | Robson Books 1994
Nadel, Ira B.: Various Positions – A Life Of Leonard Cohen, 325 sivua | Bloomsbury 1996 • Vintage Canada 1997
Nadel, Ira B.: Leonard Cohen – elämäkerta, 417 sivua | Johnny Kniga 2010
Simmons, Sylvie: I’m Your Man – The Life Of Leonard Cohen, 546 sivua | Ecco 2012 • Jonathan Cape 2012 • Vintage 2013
Simmons, Sylvie & Jouni Jussila (kääntäjä): I’m Your Man – Leonard Cohenin elämä, 541 sivua | Sammakko 2014

Leonard Cohen: Thanks For The Dance (2019).

Plutonium 74 – epärealistiset optimistit kohtalon kourissa

Helsinkiläisen Plutonium 74:n tyyliä on luonnehdittu ”psykedeeliseksi rytmimusiikiksi” ja ”haikean merelliseksi grooveksi”. Pitkän linjan bändin jäsenet ovat sanoneet bändin rumpalin ja perustajajäsenen Ville Pystysen keksineen nuo määreet itse jaloviinaa juotuaan. Pystynen kuittaa väitteet huomauttamalla, ettei asiasta löydy todisteita.

Erno Haukkala ja Joanna Sulonen yhtyeestä Plutonium 74. Kuva: Ylermi Rajamaa.

Siitä sen sijaan löytyy evidenssiä, että Plutonium 74 on pitkästä aikaa aktiivisessa tilassa. Bändi on parhaillaan laajalla Suomen-kiertueella, ja pitkään työstetty kolmas albumikin hahmottuu hiljalleen.

Plutonium 74 on ollut olemassa yli 20 vuotta. Ville Pystynen kertoo, että bändin laulaja-kosketinsoittaja Ylermi Rajamaa on ensimmäinen ihminen, jonka kanssa hän on tehnyt musiikkia.

– Lapsuudenystäväni Lauri Johansson, joka perusti Plutonium 74 -yhtyeen kanssani, esitteli minut ja Ylermin toisillemme noin vuonna 1996. Lauri myös keksi bändin nimen. Kuulemma 74 kuulosti siistimmältä kuin plutoniumin oikea järjestysluku 94. Mentiin yläasteen musaluokkaan soittamaan grungea. Siitä asti Ylermi on ollut sielunkumppanini musan tekemisessä ja muutenkin elämässä. Meillä on ollut pahoja riitoja, mutta vaikeistakin asioista voi päästä yli. Se, mitä me tehdään yhdessä, on niin siistiä, etten luopuisi siitä mistään hinnasta.

Vuonna 2003 julkaistu ensialbumi Pasilasta Kallioon oli arvostelumenestys, joka nosti Plutonium 74:n kulttisuosioon. Pystynen muistelee levyn tekemistä lämmöllä.
Pasilasta Kallioon syntyi kokeilunhalusta, nuoresta innosta ja rakkaudesta usvaiseen rytmimusiikkiin. Levy tehtiin niin, että ensin äänitettiin treeniksellä pohjat ja sitten mentiin Harjun nuorisotalon studiolle yöksi ja kokeiltiin, miten laitteet toimivat. Ihmeteltiin, että ”mitä tosta vivusta tapahtuu?” ja että ”vau, onpa siisti kaiku”, ja sitten Ylermi sanoi, että ”älä laita noin paljon. Kaiku toimii niin, että sitä on juuri sopivassa suhteessa kuivaan signaaliin. Pitää löytää se oikea suhde.” Me leikittiin Mad Professoria ja hulluteltiin. Kaikki oli uutta. Ei ollut mitään fakkiutunutta työtapaa, joka olisi estänyt etenemisen.

Viisi vuotta myöhemmin ilmestynyt Peittoalueen ulkopuolella oli debyyttiä seesteisempi kokonaisuus ja toteutukseltaan bändilevy.
– Melkein kaikki Peittoalueen ulkopuolella -levyn biisit soitettiin studiossa livenä sisään Antti Patrosen hellässä huomassa. Jälkityöt tehtiin Neitsytpolun pahamaineisella matalakattoisella studiolla. Jasse Kesti miksasi levyn – me yritettiin ensin miksata se itse, mutta koska ei lähtenyt, Jasse sai homman hoitaakseen.

Plutonium 74:n kolmannen pitkäsoiton ilmestymispäivää on arvioitu moneen kertaan, mutta albumi antaa edelleen odottaa itseään. Pystynen kertoo sen ilmestyvän sitten, kun se on valmis.
– Kaksi ensimmäistä levyä kuulostavat hyviltä. Olen tuhottoman ylpeä, kun voin sanoa olleeni tekemässä niitä. Kolmas levy tulee olemaan näiden kahden levyn epäpyhä liitto. Sille on tehty matskua koko ajan, pikkuhiljaa sulatellen ja makustellen. Me ollaan oltu kunnon studiomyyriä ja nysvätty potikkaa oikeen huolella. Eikä me tehdä virheitä musiikissa tai elämässä – suoritus on aina sataprosenttinen. Yritin sämplätä yhteen biisiin jopa norjalaista deathmetallia, mutta vielä se ei ainakaan sinne uponnut. Täytyykin tästä kokeilla taas.

Pystysen mukaan tulevan levyn tekijät kyllä tunnistaa.
– Jengi, joka on kuullut tulevia biisejä, on sanonut, että kuulostaa ihan Plutskuilta. On hienoa, että bändillä on tunnistettava soundi, vaikka takana on 20 vuotta ja paljon kilometrejä. Mun on vaikea käsittää, että olen keski-ikäinen. Soittaessa taantuu parikymppiseksi ja kokee olevansa voittamaton. Se on todella siistiä!

Miten studiosessiot ovat sujuneet?
– Kerran kävi niin, että oltiin just tehty studiossa jokin hemmetin siisti juttu, kun Ylermi meni laittaa ovenpielessä olevasta valokatkaisijasta valot päälle, jotta voitaisiin pistää pillit pussiin siltä yöltä. No, valokatkaisijan vieressä vähän ylempänä oli studion päävirtakytkin. En tietenkään ollut muistanut seivata hommia. Parin tunnin duuni meni siinä – onneksi, koska se, mitä me tehtiin sen jälkeen, oli saletisti kovempaa matskua, jossa kuului menetyksen tuska. Me päästiin siitä tilanteesta yli huumorilla ja saatiin tehtyä homma valmiiksi.

– Aina, kun näyttää siltä, että nythän tämä meneekin tosi kivasti, tapahtuu jotain tuollaista. Ihan AINA. Koskaan ei uskalla iloita mistään ennen kuin vasta parin viikon päästä, kun ollaan varmasti päästy selville vesille. Olen luonteeltani epärealistinen optimisti, mutta silti koko ajan on takaraivossa fiilis, että joku kuolee tai studiolla tapahtuu vesivahinko. Me otettiin vakuutuskin sen varalta. Yrittivät vielä laittaa päälle soittimen rikkoutumisvakuutuksen. Se ei ollut kallis, ja kysyin, paljonko omavastuu. ”600 euroa.” ”Kuussataa euroa?! Joku roti nyt tohon puuhaan!” Oho, meni vähän sivuraiteille.

Plutonium 74:n uusin julkaisu on syksyllä 2019 ilmestynyt single ’Jonotusmusa’.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Plutonium 74 | Facebook

Plutonium 74
Ylermi Rajamaa – laulu, koskettimet
Stella Kullström – laulu, viulu
Joanna Sulonen – laulu, keytar
Olli Rautiainen – trumpetti, haitari, tinapilli, syntetisaattorit
Eero Savela – trumpetti
Erno Haukkala – pasuuna, huilu
Kaj Kääriäinen – kitara, laulu
Joonatan Kotila – basso
Ilja Juutilainen – perkussiot
Ville Pystynen – rummut, koneet
Eppu Helle – miksaus

Keikat
La 16.11. Tampere, Olympia
Pe 22.11. Turku, Apollo
La 23.11. Hämeenlinna, Suisto-klubi
Pe 29.11. Lahti, Tirra
La 30.11. Helsinki, Tavastia
Su 1.12. Helsinki, Tavastia

Levyhyllyt
Pasilasta Kallioon | CD • Rapu Records 2003
Peittoalueen ulkopuolella | CD • Stupido Records 2008

Knipi ja menetysten kauneus

Knipi | Capitol/The Fried Music Oy 2019

Zachris Stierncreutz (s. 1972) on nyt tehnyt itsensä näkyväksi. Erinomaisena laulunkirjoittajana, Egotripin partasuuna ja Knipinä tunnettu muusikko on säveltänyt paljon suosittua musiikkia, mutta henkilönä hän on jäänyt melko huomaamattomaksi. Egotripin lisäksi ainakin Anna Puulle, Irinalle, Jenni Vartiaiselle ja Jonna Tervomaalle lauluja laatinut mies on sanonut suoraan halunneensa jättää maailmaan myös sellaisen jäljen, josta tunnistaa juuri hänet. Tämä sooloalbumi on se jälki.

Knipin levy ei ole tyylillisesti mikään yllätys. Sillä on Egotripin, J. Karjalaisen ja vaikkapa Jonna Tervomaan levyiltä tuttua melodista, suomenkielistä popmusiikkia, jonka katkeransuloinen melankolia ei kumpua Volgan mutkasta vaan paljon lännempää. Sekään ei suoranaisesti sokeeraa, että hän on kirjoittanut levylleen toimivia kappaleita tutulla tyylillä, jonka hän taitaa suvereenisti. Eivät kai muidenkaan käsityöammattien mestarit sähellä pajoissaan käsittämättömyyksiä, kun oma ala kerran on hallussa.

Jos Knipi jostakin tietystä asiasta laulaa, niin menetyksestä. Avausraidassa ’Katkoviivoja’ on kyse paikkaan kuulumisen tunteen menettämisestä. Kappaleessa ’1986’ kertoja on jäänyt sinne, minne kokee kuuluvansa, mutta niin tekemällä hän on menettänyt kaiken sen, mitä lähtemisestä olisi seurannut. ’Sotku’ ja ’Hölösuu’ ovat lauluja parisuhteen menettämisestä. Ensin mainitussa mennyt hyvä on kadotettu peruuttamattoman teon kautta, jälkimmäisessä kaiken annetaan mennä huolimatta siitä, että suhde tahdottaisiin säilyttää.

’Menneestä ajasta’ kertoo ihmisestä, jonka aika on muokannut niin toisenlaiseksi, että hän on menettänyt entisen itsensä. ’Mustassa aukossa’ kertoja on menettänyt mielenrauhansa, turvallisuudentunteensa ja jonkun ihmisenkin. Tyhjentävästi nimetty ’Maitojuna’ on laulu siitä, kuinka omien suurten luulojen vastaisesti rohkealla siirrolla hävitään elämän pelissä enemmän kuin voitetaan. ’Seinäruusu ja kynnysmatto’ -kappaleessa altavastaajat saavat toisensa, mutta sekin johtuu vain siitä, että he näkevät toisissaan menetysten arvet.

Kiehtovin tarina on biisissä ’Se on menoa nyt’. Sen kertoja herää eteisestä vaatteet päällä sormus taskussaan. Hän on selvästikin ollut juopottelemassa, mutta mitä muuta oikein on tapahtunut? Onko hän ottanut vihkisormuksensa pois lähtiessään juhlimaan? Onko sormus palautettu hänelle baarissa erotilanteessa? Hän kertoo tehneensä päätöksen, joka saa hänet kyseenalaistamaan oman täyspäisyytensä – mitä? Mitä ”se on menoa nyt” merkitsee? Ei kai hän sentään itsemurhaa suunnittele? Vai onko hän rakastunut yöllä niin tulisesti, että on päättänyt erota puolisostaan?

Toinen vaikuttava kappale on ’Värejä’. Se kertoo mielen toipumisesta, siitä miten maailman sävyt alkavat taas hehkua kirkkaina pitkän synkeän jakson jälkeen. Katarttinen päätösbiisi on (taas kerran) toimiva ratkaisu – näin surumielisestä albumista jää toiveikas olo. Teosmainen ’Värejä’ on toivoa täynnä myös musiikillisesti. Teemoihinsa nähden Knipin levy voisi olla musiikillisesti paljon synkempikin – mutta hyvä, ettei ole. ’Sotkussa’ lempeä sävellys kontrastoi synkkään tarinaan hämmentävän tunnelman, ja Maitojunaan se tuo itsensä armahtamisen tuntua. Toki levyltä löytyy myös paljon samaa surumielistä silmäkulmain kimmellystä kuin Egotripin albumeiltakin. Merkittävin ero emoyhtyeeseen on Knipin ääni, ja utuiseksi tuotettu laulusoundi istuu hyvin kaihoisaan tematiikkaan.

Knipin levy osoittaa, miten suuri osa Egotripin soundia hän ja hänen kappaleensa ovat. Sopii toivoa, että hänen henkilökohtaiset jälkensä johtavat pitkälle.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Knipi Official | Facebook

Levyhyllyt | Finna.fi
Knipi
Knipi | CD • LP The Fried Music Oy/Universal 2019

Egotripin albumit | Finna.fi
Egotrippi | CD • Sony Music Entertainment Finland 1995
Superego | CD • Zen Garden 1997
Alter ego | CD • Zen Garden 1998
Helsinki–Hollola | CD • Zen Garden 2000
Matkustaja | CD • BMG Finland 2003
Vielä koittaa uusi aika | CD • KHY Suomen Musiikki 2006
Maailmanloppua odotellessa | CD • Suomen Musiikki/Sony BMG/RCA 2008
Pilvien alla, maan päällä | CD • KHY Suomen Musiikki 2013
Vuosi nolla | CD • Warner Music Finland 2015
10 | CD • Warner Music Finland 2017 Levyhyllyt • 10

The Krispies | Finna.fi
Solid Gold Rockstars | CD • Zen Garden 1998

The Tunes | Finna.fi
Bright Yellow Sun | CD • Grandpop Records 2005

Lue lisää | Finna.fi
Mattila, Ilkka: Egotrippi – aina matkalla jonnekin, 216 sivua | Minerva 2013
Rikkinen, Eila: Kitara, tähdet ja kuu – suomipopin parhaat säkeet, 127 sivua | F-kustannus 2006

Knipi (2019).

Maustetytöt: Kaikki tiet vievät Peltolaan – kurjuuden kuningattaret

Kaikki tiet vievät Peltolaan | Is This Art! 2019

Nolottaa myöntää, että kesti yllättävän kauan ennen kuin hoksasin, mistä Maustetyttöjen nimi tulee. Se johtui siitä, miltä he vaikuttavat. Spice Girlsin pirskahteleva voimaannuttamispop on niin kaukana Maustetyttöjen raadollisesta, surumielisestä ja kauniista musiikista, etten pystynyt ajattelemaan molempia yhtyeitä samana päivänäkään.

Maustetytöt. Kuva: Alt Agency 2019.

Maustetyttöjen eli Anna ja Kaisa Karjalaisen yhteinen bändihistoria ulottuu noin kymmenen vuoden taakse. Heidän ja kolmannen sisaren Maija Karjalaisen trio Kaneli julkaisi ainoaksi jääneen albuminsa Hazy Daysin vuonna 2016. Englanninkielinen garagepop ennakoi läpimurtoyhtyeen tuloa mausteikkaalla bändinnimellä ja surumielisellä tunnelmalla. Ensimmäisen singlensä Maustetytöt julkaisi vuoden 2019 helmikuussa, ja nyt on ensialbumin aika.

Kaikki tiet vievät Peltolaan on kymmenen biisin levyllinen lauluja ihmisistä, joista on syytä olla huolissaan. Samanhenkistä karun todellisuuden ja inhimillisen herkkyyden törmäysten kuvausta löytää vaikkapa Charlie Chaplinin ja Aki Kaurismäen elokuvista, joskin bändillä huumori ja toivo piilevät syvemmällä.

Mitä sanoituksiin tulee, lähin vertailukohta Maustetytöille on Pää Kii. Toisin kuin Teemu Bergmanin bändin, Maustetyttöjen musiikilliset vaikutteet eivät tule punkrockista päinkään, mutta muuten yhteistä on aika paljonkin. Molempien lauluissa kauneus löytyy rumuudesta, ihmiset ovat yksin, elämälle ei löydy tarkoitusta, suhteet eivät toimi, ja apteekissa ja Alkossa asioidaan tiuhaan kuin ruokakaupassa, ja keskushermostoa lamaavat yhdisteet tekevät olemisen hiukan siedettävämmäksi. Siinä missä Pää Kii purskahtaa ajoittain kyyniseen nauruun huonojen uutisten edessä, Maustetyttöjen lauluissa alakulo on kroonista sorttia, vaikka alituisen vakavuuden koominen ulottuvuus on tuskin jäänyt heiltä itseltään huomaamatta. Molempien musiikissa pinnalle nousee myötätunto, itseironia ja herkkyys.

Ei tarvitse olla kaksinen musatietäjä tai -guru löytääkseen sylttytehtaalle Viidestoista päivä -kappaleen tai Se oli S.O.S:n viittauksia seuraten, mutta ei Maustetyttöjä silti voi pitää Juicen tai Abban opetuslapsina. Usein tässä yhteydessä mainittu Leevi & The Leavings kuuluu selvästi, mutta toisaalta se on välillistä suomalaisen ja slaavilaisen iskelmän ja 1960-luvun lopun amerikkalaisen popin vaikutusta. Oman, tällaisessa aihepiirissä ennenkuulumattoman äänensä Maustetytöt löytää nuoren suomalaisen naisen kokemusmaailmasta. Vaikka Karjalaiset pitävät yllä tiettyjä perinteitä eivätkä sinänsä keksi mitään uutta, heidät kyllä tunnistaa.

Sinkkubiisit ’Se oli SOS’ ja ’Tein kai lottorivini väärin’ tekivät bändin tunnetuksi, mutta ensimmäistä albumia ei tarvinnut rakentaa niiden varaan. Vahvempaakin materiaalia nimittäin on, ja lujimmasta päästä ovat hienosti sisään tunnelmaan imaiseva ’En saa unta varmaan haudassakaan’, liikuttava ’Soitin sulle sanoakseni ei mitään’, hiukan kuplettimainen ’Kaikki tiet vievät Peltolaan’ ja levyn päättävä ’Mä loistan kuin hämärä’, joka muistuttaa synkistelyn puhdistavasta vaikutuksesta.

Maustetyttöjen ensimmäisen albumin päättyessä tuntuu, että yksi tie on kuljettu loppuun. Mahdollisilla seuraavilla levyillään heidän olisi hyvä löytää uusia näkökulmia konseptiinsa. Se tuskin tulee tuottamaan ongelmia, sillä se olennaisin eli laulunteon taito on heidän hallussaan. Vaihtoehtoisia reittejä kyllä riittää: esimerkiksi söpösti nakuttavat konerytmit ja minimalistisen kitarasoinnuttelun voisi vaihtaa vaikka jousiorkesteriin ja kalja-särkylääkecocktailit johonkin muuhun eskapistiseen, eikä ideasta katoaisi mitään olennaista.

Siinä mielessä kurjuuden kuningatarten tulevaisuus näyttää yllättävänkin valoisalta.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Maustetytöt | Facebook
Maustetytöt | Instagram

Levyhyllyt | Finna.fi
Maustetytöt
Kaikki tiet vievät Peltolaan | CD • LP Is This Art! 2019

Maustetytöt: Kaikki tiet vievät Peltolaan (2019).

Michael Monroe: One Man Gang – jengi soittaa sydämestä

One Man Gang | Silver Lining Music 2019

Hanoi Rocks -ajoistaan saakka Michael Monroe on toivonut pääsevänsä bändiin, joka olisi kuin jengi, veljeydelle rakennettu luja liitto, joka pitää yhtä ja vetää pitkää linjaa kohti tuntematonta. Hän löysi sellaisen kymmenisen vuotta sitten, kun uuden Hanoin aika päättyi ja sooloura jatkui. Laulaja Monroe, basisti Sami Yaffa, rumpali Karl Rockfist, kitaristi Steve Conte ja myöhemmin mukaan tullut kitaristi Rich Jones ovat olleet kimpassa pitkään. Se kuuluu siinä, miten heidän bändinsä soi tänä syksynä. Se kuulostaa ikään kuin entistä enemmän… No niin, jengiltä.

Viiden vahvan jäsenen lisäksi juuri muuta ei tarvitakaan – vain yksi kitarasoolo The Damnedin Captain Sensibleltä, toinen Hanoi Rocksin Nasty Suicidelta, Tero Saartin trumpetti ja Apocalyptican Eicca Toppisen sello. Näillä maileilla ei kaivata edes ulkopuolista valmennusta: One Man Gangin tuottajiksi on merkitty Monroe, Conte ja Jones. Se toimii heille, jotka tietävät mitä haluavat ja kuinka temppu tehdään. Ja näinhän nyt on, sillä tämän jengin levyillä nimituottajienkin rooli on tuntunut lähinnä nimelliseltä.

Statementiksi kärkeen julkaistu rokkaava avausbiisi ’One Man Gang’ ja ensimmäinen varsinainen single, uusimpien Monroe-levyjen nostalgisten kaupunkibiisien perinnettä vastustamattomasti jatkava haikeanpirteä ’Last Train To Tokyo’ eivät kerro kokonaisuudesta omaa osaansa enempää. 2010-luvun neljäs ja viimeinen Michael Monroe -albumi on edeltäjäänsä Blackout Statesia värikkäämpi, dramaattisempi ja vahvempi kokonaisuus ja selkeästi vuoden paras rocklevy.

Yksi levyn jännitteisimmistä sovituksista löytyy sen ainoasta Monroen kirjoittamasta biisistä ’Heaven Is A Free State’, joka starttaa flamencorytmeillä ja mariachi-trumpetilla ja etenee latinohenkiseen säkeistöön vain kiihtyäkseen svengaavaksi rockiksi. Rauhallisimmillaan tunnelma on suurieleisessä sytkäriballadissa ’Midsummer Nights’ ja tyylikkäässä ’In The Tall Grassissa’. Sen jälkeen katupunk rämisee rajuimmillaan, kun äkäinen ’Black Ties And Red Tape’ luo sarkastisen silmäyksen alan nykytilaan.

Rich Jones on kirjoittanut suurimman osan albumin biiseistä ja onnistunut tehtävässään hyvin. Synkeän groovy ’The Pitfalls Of Being An Outsider’, The Rolling Stonesin Goats Head Soupista sekä Hanoi Rocksin hulluista vuosista muistuttava ’Wasted Years’ ja teatraalisen mantran kautta loppuaan lähestyvä ’Low Life In High Places’ ovat hienoja mustia helmiä. Jones osoittautuu myös päteväksi rocklyyrikoksi. Siinä missä aiemmin osa teksteistä oli kirjoitettu vähän liiankin huolella laulajan suuhun, nyt ne ovat luontevampia ja omaäänisempiä. Biiseissä ’In The Tall Grass’ ja ’Helsinki Shakedown’ soivat myös Manic Street Preachersin kaltaisten yhtyeiden vaikutteet.

Conte on tehnyt Jonesin kanssa suurten kertosäkeiden kappaleet ’Last Train To Tokyo’, ’Midsummer Nights’ ja ’Hollywood Paranoia’. Tymäkästi jytäävän ’Junk Planetin’ hän levytti The Crazy Truthin albumille jo kymmenen vuotta sitten. Vaikka säv/san-osastolla ei näy Yaffan ja Rockfistin nimiä, eivät he ole sivuroolissa. Sovitukset ja komppiosaston työskentely rullaavat tavalla, josta monilla olisi oppimista.

One Man Gang on katurockia, glam punkia ja rock and rollia, joka ei kuulosta kuolleeksi puunatulta eikä vireenkorjaimilla siistityltä vielä studiokäsittelyn jälkeenkään. Se on potkiva ja hienostunut rocklevy jengiltä, joka osaa laulaa ja soittaa, ja tässä ajassa sellainen kuulostaa notkealta, elävältä ja hengittävältä. Mikä parasta, sen kuulee tulleen sydämestä.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Michael Monroe kotisivu
Michael Monroe Official | Facebook

Levyhyllyt | Finna.fi
Michael Monroe
Nights Are So Long | LP & CD Yahoo Records 1987/1988 • CD-uusintapainos Warner Music Finland 2004 • 2LP-uusintapainos Svart Records 2017
Not Fakin’ It | LP Polygram Records 1989 • CD Polygram Records 2003
Peace Of Mind | CD Poko Records 1996 • CD Deadline Records 2000 • 2LP-uusintapainos Svart Records 2017
Life Gets You Dirty | CD Steamhammer 1999
Whatcha Want | CD Steamhammer 2003
Sensory Overdrive | CD & LP & CD+DVD Spinefarm Records 2011
Horns And Halos | CD & LP Money Cash Flow/Spin-Farm 2013
Blackout States | Money Cash Flow 2015
One Man Gang | CD & LP 2019

Jerusalem Slim | Finna.fi
Jerusalem Slim | CD Polygram Records 1992
J.S. – The Demos | CD-omakustanne 1998

Demolition 23 | Finna.fi
Demolition 23 | CD Renegade Nation Records/Music For Nations 1994

Hanoi Rocks
Bangkok Shocks Saigon Shakes Hanoi Rocks | LP & kasetti Johanna 1981 • CD-uusintapainos Love Kustannus 1997 & Love Kustannus 2017 & Sanctuary/BMG 2017 • LP-uusintapainos Back On Black 2017
Oriental Beat | LP & kasetti Johanna 1982 • CD-uusintapainos Johanna/Love Kustannus 1997, Essential/Castle Music 2001 • LP-uusintapainos Back On Black 2017
Self Destruction Blues | LP & kasetti Johanna 1982 • CD Essential 1995, Castle Music/Sanctuary Records 2001
Back To Mystery City | LP & kasetti Johanna 1983 • CD PVC Records 1988, Lick Records 1988 • CD-uusintapainos Essential 1995, Castle Music/Sanctuary 2001, Johanna/Love Kustannus 2004
All Those Wasted Years (live) | 2LP • CD 1984
Two Steps From The Move | LP • CD 1984
Rock & Roll Divorce (live) | 1985
Twelve Shots On The Rocks | 2002
Another Hostile Takeover | 2005
Street Poetry | 2007

Kokoelmalevyt ja boksit | Finna.fi
Hanoi Rocks
Hanoi Rocks | 4CD Johanna/Love Kustannus 2001 • Sisältää 40-sivuisen tekstiliitteen.
Lightnin’ Bar Blues – The Albums 1981–1984 | 6CD Sanctuary Records Group 2005 • Sisältää 12-sivuisen tekstiliitteen.
This One’s For Rock’n’Roll – The Best Of Hanoi Rocks 1980–2008 | 2CD Johanna/Backstage Alliance/Hanoi Productions 2008 • Sisältää 12-sivuisen tekstiliitteen.
Parhaat | CD Johanna Kustannus 2011
Johanna Years 1980–1984 | 3CD Johanna Kustannus 2014 • Sisältää 12-sivuisen tekstiliitteen.
Mental Beat 1980–1985 | 6LP Universal Music 2016 • Sisältää 12-sivuisen tekstiliitteen.
Michael Monroe
The Best | 2CD Universal Music 2017

Lue lisää | Finna.fi
Väntänen, Ari: Hanoi Rocks – All Those Wasted Years | Like 2009
Väntänen, Ari: Michael Monroe | Like 2011 & 2014

Michael Monroe: One Man Gang (2019).