Mokoma: Kuoleman laulukunnaat – suomimetallin voimannäyttö

Kuoleman laulukunnaat | Sakara 2006

Suomeksi laulettu hevimetalli tuntui vielä 1990-luvulla jokseenkin absurdilta konseptilta, mutta aika muuttui ja kulttuuri sen mukana. Ensimmäisellä kotimaisella laulaminen oli ollut punkissa aina normaalia, ja hardoresta ja jyrkän laidan suomenkielisestä rockista tulleet kielivaikutteet läpäisivät lopulta metallinkin haarniskan. Sellaiset raskaat yhtyeet kuin Stam1na, Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus, Kotiteollisuus ja Mokoma alkoivat puhutella yleisöä niin väkevästi, että pian ne kamppailivat myyntilistojen kärkisijoista.

Mokoma. Kuva: Joonas Brandt.

Vaikka ilmiö oli osa maatamme myllertänyttä metallibuumia, uudet suomihevibändit eivät saavuttaneet menestystä helposti tai nopeasti. Laulaja Marko Annalan sooloprojektikseen perustama Mokoma oli jo levyttänyt EMI:lle floppialbumit Valu (1999) ja Mokoman 120 päivää (2001). Vasta kolmas levy Kurimus (2003) esitteli maailmalle sen Mokoman, joka tänäkin päivänä tunnetaan. Kokoonpanonsa hiljalleen vakiinnuttanut ja tyylinsä löytänyt bändi alkoi levyttää omalle Sakara Records -yhtiölleen, josta tuli suomenkielisen metallin merkittävin lipunkantaja. Sen vaikutus kuului suomenkielisinä sanoituksina ja näkyi kolmetavuisina bändinniminä kautta maan.

Kun Mokoma oli löytänyt oman soundinsa, se alkoi laajentaa sitä. Kurimus ja Tämän maailman ruhtinaan hovi (2005) olivat speed/thrash-levyjä, eikä noita vaikutteita Kuoleman laulukunnailtakaan puuttunut. Bändi kuitenkin puski ilmaisuaan kauemmas äärirajoille. Kuoleman laulukunnailla kaikuivat death metal, hardcore ja grindcore – ’Tulkin’ ja ’Ärräpään’ riffit ja laulu olivat raakoja, tempot kipakoita ja tunnelma säälimätön. (Pelkkää kaahausta levy ei sisällä. Esimerkiksi ’Itken silmät päästäni’ vyöryy päälle hitaana ja massiivisena, eikä Mokoma-klassikko ’Kuu saa valtansa auringolta’ ole säkeistöissään metallia ensinkään.)

Kun Marko Annala lauloi rankan musiikin päälle ajattelevan miehen vakavia ja paljaita sanoituksia, syntyi vaikutelma suuresta henkisestä myllerryksestä. Sellainen olikin meneillään. Kuoleman laulukunnaat on pitkän parisuhteen päättymistä ja elämän murrosvaihetta käsittelevä teemalevy.

Studiossa bändi tavoitteli rujoa ja luonnollista sointia. Tuottajaksi pestattiin Miitri Aaltonen, pitkän linjan muusikko, studiomies ja nykyinen Kotiteollisuus-kitaristi. Sessiot alkoivat rumpuäänityksillä Hollolan maineikkaalla Petrax-studiolla lokakuun puolivälissä 2005 ja jatkuivat Imatralla Music Brosissa. Levy oli bändin puolesta purkissa, kun marraskuu oli kääntynyt kohti loppuaan.

Kuoleman laulukunnaat nousi albumilistan kärkeen ja myi parissa vuodessa kultaa – se oli Mokoman ensimmäinen albumista saama kultalevy. Vuonna 2012 bändi soitti yleisöäänestyksen voittaneen levyn kokonaisuudessaan läpi Tuska-festivaalilla.

Hevibuumin hiivuttua suomenkielinen metalli jäi elämään. Vuonna 2018 kahdennentoista albuminsa, vahvan Hengen pitimet -levyn julkaissut Mokoma kuuluu edelleen sen suuriin nimiin. Kuoleman laulukunnaat on yhä edustettuna Mokoman keikkaohjelmistossa.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Mokoma kotisivu
Mokoma Facebook
Mokoma Twitter
Sakara Records Facebook

Levyhyllyt | Finna.fi
Valu | EMI 1999
Mokoman 120 päivää | EMI 2001
Kurimus | Sakara Records 2003
Tämän maailman ruhtinaan hovi | Sakara Records 2004
Kuoleman laulukunnaat | Sakara Records 2006
Luihin ja ytimiin | Sakara Records 2007
Sydänjuuret | Sakara Records 2010
Varjopuoli | Sakara Records 2011
180 astetta | Sakara Records 2012
Elävien kirjoihin | Sakara Records 2015
Laulurovio | Sakara Records 2016
Hengen pitimet | Sakara Records 2018

Lue lisää | Finna.fi
Alanko, Tero & Silas, Petri: Neljäs sukupolvi – suomalainen rock nyt | Johnny Kniga 2006
Annala, Marko: Värityskirja – romaani | Like 2017
Annala, Marko: Paasto | Like 2019
Brandt, Joonas, (valokuvaaja) & Romsi, Severi (kuvittaja) & Hyrkäs, Janne & Tsubaki, Masami: Mokoma in Japan | Sakara Records 2017
Hämäläinen, Tuukka: Kirosäkeet – 20 uuden suomirockin sanoittajaa | Idiootti 2011

Mokoma: Kuoleman laulukunnaat (2006).

Tilhet, pajut ja muut – syvän pään romantikot

Ari Väntäsen haastattelussa Anna-Sofia Tuominen ja Juho Hoikka

Ajattomana ja luonnollisena soivaa popmusiikkia soittava turkulainen Tilhet, pajut ja muut työstää parhaillaan kolmatta albumiaan. Yhtyeen laulaja Anna-Sofia Tuominen ja kitaristi Juho Hoikka avaavat Levyhyllyt-blogille ajatuksiaan musiikistaan, yhtyeestään ja aivan odottamattomistakin asioista.

Aloititte kolmannen albuminne äänitykset kesäkuussa. Mitä voitte kertoa tästä projektista?
Juho: – Prosessi on jatkunut jo pitkään. Jo pari vuotta sitten alkoi tuntua, ettei kolmannen samantyylisen levyn tekeminen ole vaihtoehto. Se olisi uuvuttanut lopullisesti. Ensimmäiset kappaleet demotettiin puolitoista vuotta sitten, ja tämän vuoden tammikuussa tehtiin taas uudet demot. Kesäkuussa käytiin Porvoon Magnusborgissa äänittämässä suurin osa levyn kappaleista, ja niitä on nyt työstetty mm. tuottaja Jarno Takkumäen työhuoneella, kitaristi Heikin kellarissa ja mun kotonani. Loppusyksystä käydään vielä Mankussa koko porukalla. Välillä on silmissä sirissyt, kun on ollut haasteita. Mutta levy julkaistaan näillä näkymin ensi keväänä!

Tilhet, pajut ja muut. Kuva: Venla Helenius.

Anna-Sofia: – Levy tulee poikkeamaan edellisistä paljon. Me ollaan kokeiltu omia rajojamme saundien etsimisessä ja yllätetty toinen toisemme. On ihan tervettä kokeilla välillä jotain muuta kuin sitä, mitä luulee, että itseltä esimerkiksi laulajana odotetaan.
Juho: – Albumia tehdessä ajatukset ovat liikkuneet kai ainakin pärjäämiseen liittyvän ahdistuksen, päämäärättömyyden, kesän, vapauden ja sen eri puolten ympärillä. Tärkeintä on se, että yhtyeen rooli on korostunut. Me ollaan otettu askeleita uuteen suuntaan. Ristiriidoilta ja riidoilta ei ole vältytty, mut kaikki työ on vienyt meitä eteenpäin. Jännittävintä on ollut tutkia mihin kaikkeen Tilhet, pajut ja muut voi taipua. Esimerkiksi psykedeelinen musa nostalgisine trip-hoppeineen on inspiroinut meitä.

Teidän on sanottu tuovan lämmön takaisin musiikkiin. Mistä lämpö syntyy?
Juho: – ”Lämmön palauttaminen musiikkiin’” on toimittajan keksimä ihana ilmaisu, johon on helppo tarttua jälkeenpäin. En usko, että lämpö olisi mitenkään kadonnut musiikista. Ehkä se liittyy meidän tapauksessamme herkistelevään ja varsinkin alkuvaiheessa tietoisen naivistiseen otteeseen.
– Me ei olla koskaan oltu cooleja missään piireissä. Me ollaan ulkopuolisia sekä popskenessä että rosoisuutta vaalivissa indieporukoissa, mutta siihen on alkanut tottua. Tapamme esittää musiikkia ei ole kovin seksikäs, rupinen tai turvallisen ironinen. Mutta kyllä musiikki saa olla myös sentimentaalista, ja yritän oppia olemaan häpeämättä sitä.
– Tahtoisin, että musiikkimme olisi pehmeää ja lämmintä kovan ja viileän sijaan. Popmusakulttuuriin on vakiintunut viileyden metafora ja siihen luettavat taiteilijat saavat korostetusti huomiota. Kritiikkien tekstianalyysit, jos sellaisia on, ovat melkein aina harvasanaisia ja pintapuolisia, ja niissä terävyys ja pienet osuvat havainnot tai ihan mikä vain ilmiselvä intertekstuaalisuus arvotetaan esimerkiksi sen edelle, millä eri tavoin ja mistä positiosta tekstin puhuja tunnustaa kipuaan. Siksi sellaisista jutuista, joissa on ymmärretty musiikkimme keinoja ja teemoja, kuten tunnustuksellisuutta ja eksistentiaalisia kokemuksia, tulee hyvä olo.
Anna-Sofia: – Meitä on yhdessä radiohaastattelussa kutsuttu myös älykköbändiksi. Juhon edellistä vastausta lukiessa en ihmettele kyseistä väläytystä. Älykkyys ei kai myöskään ole kauhean mediaseksikästä nykyään.
Juho: – No, onhan maailmassa paljon älykkäitä ja herkkiä tekijöitä. Onneksi.

Millaista musiikkia teillä oli aloittaessanne tarkoitus tehdä, ja onko visio yhä sama?
Juho: – Ensi vuonna tulee kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun Anna-Sofian kanssa tehtiin ensimmäiset Tilhet, pajut ja muut -laulut. En edes muista, mistä aloitimme… Varmaan vain yritettiin opetella tekemään lauluja. Suurellisuus on kulkenut yhtyeemme musiikissa läpi vuosien. Samoin tietty lyyrinen tyyli, joka nojaa suomalaisten 1900-luvun naisrunoilijoiden kehittelemään tunneilmaisuun. Avoin lähestyminen muistoihin, kipuun ja kaipuuseen.
Anna-Sofia: – Vaikka musan tyyli ja muoto saattaa muuttua, on meille aina ollut tärkeää, että biisin pystyy vetämään kahdestaan kitara-laulu-kokoonpanolla niin, että se toimii!
Juho: – Totta. Myös tietty omaelämäkerrallisuus ja lähellä olevien ihmisten elämiin pohjautuva kirjoittaminen on pysynyt mukana, vaikka aina jälkeenpäin onkin tullut epäiltyä, että ”enhän mä tai joku toinen ole noin voinut jotain asiaa kokea ja miksi se nyt on noin tyhmästi sanallistettu’”. Silloin on jo kasvanut erilleen jostain menneestä.
– Mutta ehkä laulut ovat kirjoittamisen hetkinä olleet jollain tavalla tosia. Se on yksinkertaisuudessaan se visio: tärkeintä on ollut koettaa rakentaa arkoja tunteita ilmaisevaa ääntä, joka ei pakene ulkokohtaisen muodon taakse. Huomiotalouden maailmassa se tuntuu olevan sivullisen tai sivustakatsojan ääni. Mutta viime kädessä se on Anna-Sofian elävä ääni. Sen tilalle ei voi lopulta tulla mikään, eikä se pyytele mitään anteeksi.

Mitä ajattelette julkisuudesta?
Anna-Sofia: – Se on todella oleellinen osa tätä hommaa jo ihan siitä syystä, että me ollaan riippuvaisia kuuntelijoista, jotka mahdollistavat meidän olemassaolomme tulemalla keikoille. Pitää olla tietoinen siitä, että musiikki on julkista ja kaikkien saatavilla ja että sitä ei tehdä vain itselle. Nautin siitä, että mulle tuntematon ihminen samastuu johonkin kappaleeseen, joka on myös mulle äärimmäisen tärkeä ja henkilökohtainen. Silloin tuntuu, että olemme jakaneet jotain aitoa yhdessä, vaikka emme toisiamme tunnekaan. Se on aika ainutlaatuista, ja siksi mä tätä teen.
– Olisi ihanaa, jos joku miettisi meidän julkisuuskuvaa ja ulkoasua meidän puolesta. Se olisi nykyaikaa. Olisi myös ihanaa osata käyttää esimerkiksi sosiaalista mediaa luontevasti ja hienosti, mutta se meinaa koko ajan unohtua. Pitää kai vain harjoitella. En mä ainakaan siitä ahdistu, sellaiseen menisi ihan liikaa energiaa. Pitäisi vaan hyväksyä, että some voi olla osa tätä hommaa ja yrittää nauttia siitä.
– Me petrataan koko ajan. Mutta toisaalta ehkä tämä on meidän juttu, että ollaan vaan bändi, joka tekee sellaista musiikkia kun itse haluaa ja soittaa oikeilla soittimilla. Kaikki on aina niin nopeasti ja helposti määriteltävissä ulkopuolelta, että pitäisi olla aika julkisuusnero, jos sitä jotenkin haluaisi muuttaa. Me ollaan siis akateeminen älykköbändi, joka soittaa lämmintä musiikkia.

Mikä merkitys bändillä – siis sillä, että olette ryhmä – on ilmaisullenne?
Juho: – Se miten yhtyeenä toteutamme ja esitämme jonkin kappaleen, on merkittävin osa Tilhiä, pajuja ja muita. Etenkin kolmannen albumin kohdalla sovituksia ja sävellyksiä on tehty rinnakkain niin, että sovitusajatukset ovat palauttaneet sävellyksiä takaisin työstettäviksi. Jos jokin asia on toiminut bändin kanssa soitettaessa, se on ohjannut sävellystä siihen suuntaan. Musta tuntuu, että koko bändi voi allekirjoittaa sen, että seuraavasta albumista tulee yhtyelevy.
– On ihanaa ja samalla raastavaa soittaa yhtyeessä, jossa on kuusi ihmistä mielipiteineen. Joskus, kun treenikämpällä soittaa kappaletta, jota kukaan ulkopuolinen ei ole vielä kuullut ja hajoillaan ratkaisujen kanssa, saattaa yhtäkkiä tajuta, että tässä soi meidän oma musiikkimme. Ja että jos meitä ei olisi tässä, olisi vain ilmastointiputken suhina. Se on helpottava ajatus. Bändissä voi ja on pakko nojata toisiin.
Anna-Sofia: – On maailman epäkannattavinta soittaa bändissä. Se on hankalaa logistisesti, se ei ole enää kauheen coolia, eikä rahaa jää jaettavaksi keikoilta. Toisaalta bändissä soittamisessa on koko musiikin ydin – se, että se jaetaan ja koetaan yhdessä. Tämä on klisee, mutta bändi on kuin perhe: niitä tyyppejä vaan joutuu kestämään ja toisaalta niitä rakastaa maailman eniten. Sitä takuulla tietää toisten hyvät ja huonot puolet, eivätkä mitkään tunteet jää peittoon keikkareissuilla tai studiossa. Kai se lopulta on aikamoinen rikkaus. Ja varmasti se näkyy myös lavalla.

Millainen merkitys kirjallisuudella on teille ja musiikillenne?
Anna-Sofia: Kirjat ovat olleet mulle aina erottamaton osa arkea. Äiti luki mulle iltaisin, kun olin lapsi, ja me käytiin viikoittain Turun kirjastoissa lainaamassa vinot pinot kirjoja.
Tällä hetkellä olen kirjallisuuden kanssa tekemisissä myös näyttelijäntöissäni. Olen aina ajatellut, että kirjat kuuluvat jokaisen ihmisen arkeen. Vasta kavereiden luona kyläillessä olen tajunnut, että kaikilla ei ole edes kirjahyllyä.
– Bändissä Juho kirjoittaa tekstit, mutta mä kommentoin niitä usein ennen kun biisit menee bändin käsittelyyn. Juhon kanssa on aina kiehtovaa käydä keskustelua teksteistä, koska se on niin perusteellinen ja paljon lukenut. Mitään löperöä ei pääse levylle asti, kaikki on tarkkaan harkittua ja perusteltua. Kirjallisuuden fiilistely yhdistää meitä. Tuntuu, että me ollaan aina samalla sivulla, kun puhutaan lyriikoista, koska molemmat lukevat paljon ja tuntevat samoja romaaneja, runoja ja laululyriikkaa.

Juho: – Tätä ei pystyisi tekemään ilman, että joku noin lähellä työprosessia olisi kommentoimassa ja kehittämässä tekstejä. Olen kirjallisuudenopiskelija ja ollut teini-ikäisestä asti kiinnostunut kaikenlaisesta tunteisiin vetoavasta taiteesta. Niin proosassa kuin runoudessakin mua on aina puhutellut nimenomaan omaelämäkerrallisuus ja fiktio, jossa liikutaan minäkertojan maailmassa. Laajemmassa kontekstissa olen kokijana vääjäämättä lähentynyt anteeksipyytelemätöntä romanttista ilmaisua. Suomalaisessa popmusakulttuurissa sekä kaunokirjallisessa ja akateemisessa kontekstissa, romanttinen – suurellisen tunteellinen – ilmaisu ei ole mun elinaikanani ollut suuressa suosiossa. Se on hivutettu hymähdellen ’”ei-älylliseen’” marginaaliin.
– Ei ole olemassa hävettävän ylitsevuotavaa ja sentimentaalista tunteellisuutta, joka olisi irti älyllisyydestä. On vain tunneilmaisua eri muodoissaan. Tajutessani tuon tajusin myös, että sen rajapinnan voi rikkoa ja että kirjoittajan ääni voi rakentua juuri sen varaan. Mua kiinnostavat rajallisuus, angsti, kuohut ja rakkaus. Pienten havaintojen varaan rakentuva arkirealismi ei aina kykene tavoittamaan sitä, mikä tunnepuheena muotoutuu isoiksi kuviksi. Mua ei enää hävetä myöntää, että olen romantikko. Tän ajan maailmassa, jossa jokainen teko on rationaalisesti laskelmoitavissa, mua kiinnostaa enemmän syvä pää eli se, että elämä on sekava mutta kaunis ja tuntuu järjettömältä ihan koko ajan.
– Kirjallisuus on aina tullut avuksi, kun olen hävennyt sitä mitä olen tai mitä olen kirjoittanut. Mua ennen ja mun aikanani on elänyt ihmisiä, jotka ovat kokeneet jotain suunnilleen samalla tavalla kuin minä nyt tässä. Kun haroo läpi heidän ajatuksiaan, muistaa, ettei ole yksin tässä maailmassa. Tässä kokemuksessa murtuu romantiikan yksilökeskeisyys. Ja sitten on meidän yhtyeemme, joka on parhaimmillaan silloin, kun se yhteen soittaessaan on myrskyä ja kiihkoa.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Tilhet, pajut ja muut kotisivu
Twitter | Tilhet, pajut ja muut
Facebook | Tilhet, pajut ja muut

Tilhet, pajut ja muut
Anna-Sofia Tuominen – laulu
Juho Hoikka – kitara
Timo Sihvonen – bassokitara
Henri Lyysaari – piano
Juhana Kiiski – rummut
Heikki Hänninen – kitara

Levyhyllyt | Finna.fi
Tilhet, pajut ja muut | KHY Suomen Musiikki 2016
Kunnes aika mennyt on | KHY Suomen Musiikki 2017

Lue lisää | Finna.fi
Juhon viime aikojen suosikit
Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylistä nousee rukous & Sodalla ei ole naisen kasvoja & Zinky boys – parhaat maailmankirjallisuuden klassikot.
Claudia Rankine: Don’t Let Me Be Lonely – An American Lyric
Maggie Nelson: Bluets
Pauli Tapio: Varpuset ja aika

Anna-Sofian suositukset
Saara Turunen: Rakkaudenhirviö & Sivuhenkilö
Edith Södergranin runot
Leo Tolstoi: Anna Karenina
Erkka Mykkänen: Jatkuu!



Tilhet, pajut ja muut. Kuva: Venla Helenius.

Sentenced: Down – suunta kohti viimeistä rajaa

Down | Century Media 1996

Pitkän linjan bändien uralla jotkut albumit osoittautuvat merkittävämmiksi kuin toiset. Oulun seudulta maailmanmaineeseen nousseelle Sentencedille sellainen levy on vuoden 1996 Down.

1980-luvun lopulla perustetun Sentencedin jäsenet olivat vasta teinejä tehdessään debyyttialbuminsa Shadows Of The Pastin (1991) ranskalaiselle Thrash Recordsille. Nousevan Spinefarmin kautta julkaistu kakkoslevy North From Here (1993) innoitti suuremman Century Media Recordsin sainaamaan suomalaisyhtyeen. Amokin (1995) maailmanlaajuinen julkaisu ja pitkät Euroopan-kiertueet olivat läpimurto laajempiin kuvioihin.

Asiat eivät kuitenkaan edenneet niin suoraviivaisesti kuin Amokin aikaan luultiin. Basisti-laulaja Taneli Jarvan eroilmoitus kesällä 1996 sekoitti pakan – mutta vain hetkeksi. Sentenced keräsi lattialle levinneet valttikortit takaisin kouriinsa yllättävänkin nopeasti ja uusiutui samalla totaalisesti. Itse asiassa laulajan vaihtuminen avasi mahdollisuuksia, joista bändin uudet biisit olivat vihjanneet.

Neljännen albumin studiosessioiden alkuun oli aikaa kolmisen viikkoa, kun Sentenced löysi vokalistin. Hän oli Ville Laihiala, muutamissa Oulun seudun metalliyhtyeissä laulanut komistus ja raspikurkku, joka oli viimeksi vaikuttanut pari demoa tehneessä Breedissä. Lyhyen treenijakson jälkeen Laihiala lähti uuden bändinsä matkassa Saksaan tekemään ensimmäistä oikeaa albumiaan. Studiobasistiksi lupautui Sentencedin biisintekijä ja soolokitaristi Miika Tenkula.

Downin tuotti Tiamatin, Moonspellin ja The Gatheringin kanssa työskennellyt Waldemar Sorychta. Woodhouse-studiossa Hagenissa pidetyt sessiot olivat ensimmäinen kerta, kun Sentencedin äänityksiä todella tuotettiin. Ilmassa oli muutenkin ammattimaistumisen tuntua. Bändin soittoa taltioitiin ensimmäistä kertaa instrumentti kerrallaan, ja muusikot pysyttelivät skarppeina studiossa. Toimiviin sävellyksiin ja soittoon tyytyväinen Sorychta panosti sovituksiin ja soundeihin ja toimi siten Sentencedin uuden soundin kätilönä.

Jo Amokin aikaan pahaa aavistelleet vanhat death metal -diggarit pöyristyivät Downin äärellä: Sillä ei ollut äärimetallia vaan tarttuvaa rockmetallia ja syntikoita. Sekä vahvasti itsemurhatematiikkaa – suurin osa levyn biiseistä käsitteli tavalla tai toisella oman elämän päättämistä..
Down-albumi esitteli entistä melodisemman ja rokkaavamman musiikillisen linjan, josta yhtye ei mainittavammin seuraavilla albumeillaan poikennut”, Infernon päätoimittaja Matti Riekki kertoo kirjassaan Täältä pohjoiseen – Sentencedin tarina. ”Voisi jopa sanoa, että neljä jälkimmäistä Sentenced-albumia ovat kuin samasta hirsipuusta veistettyjä.”

Down oli vedenjakaja, joka antoi kohtalokkaista aiheista inspiroituneelle Sentencedille suunnan kohti lopullista rajaa. Kun uudeksi basistiksi valittiin Sami Kukkohovi, kokoonpano pysyi samana hamaan loppuun saakka. Seuraavat kymmenen vuotta Sentenced raivasi suomimetallille tietä maailmalle hyvällä menestyksellä. Viimeiseksi albumiksi jäi vuoden 2005 kultalevy The Funeral Album, jonka ilmestyttyä päätti maallisen vaelluksensa vapaaehtoisesti hautajaiskeikkaan Oulussa. Jäähyväiskonsertin tunnelmat taltioitiin platinaa myyneelle Buried Alive -dvd:lle.

Elämää on ollut Sentencedin jälkeenkin. Pitkään Poisonblackissä laulanut Ville Laihiala vaikuttaa nyttemmin S-Toolissa. Tänä vuonna toisen romaaninsa julkaissut komppikitaristi Sami Lopakka on KYPCK-yhtyeessä, jossa soittaa myös basisti Sami Kukkohovi. The Man-Eating Treessäkin soittanut rumpali Vesa Ranta tunnetaan valokuvaajana – tänä vuonna häneltä ilmestyy Sentenced-valokuvateos Agony Walk. Soolokitaristi ja säveltäjä Miika Tenkula vietti hiljaiseloa kunnes kuoli sairauskohtaukseen vuonna 2009.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Facebook | Täältä pohjoiseen: Sentencedin tarina

Levyhyllyt
Sentencedin studioalbumit
Shadows Of The Past | Thrash Records 1991 • Century Media Records 1995 • 2CD Century Media Records 2008
North From Here | Spinefarm Records & Century Media Records 1993 • 2CD Century Media Records 2008 • LP 1993 & 2009 & 2018
Amok | Century Media Records 1995 • LP 2014 & 2018
Down | Century Media Records 1996 & 2007
Frozen | Century Media Records 1998 & 2007 • LP 2016
Crimson | Century Media Records 2000 • LP 2016
The Cold White Light | Century Media Records 2002 • LP 2016
The Funeral Album | Century Media Records 2005 • LP 2016

Muista myös Sentencedin boksi | Finna.fi
The Coffin – The Complete Discography, 16CD + 2DVD | Century Media Records 2009

Lue lisää | Finna.fi
Lopakka, Sami: Marras | Like 2014
Lopakka, Sami: Loka | Like 2019
Ranta, Vesa: Agony Walk – On The Road With Sentenced | Western Siberia Media House 2019
Riekki, Matti: Täältä pohjoiseen – Sentencedin tarina | Like 2014
Räinä, Jenni & Ranta, Vesa: Reunalla – tarinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä | Like 2017
Vuori, Katariina & Pekkala, Janne & Ranta, Vesa: Saunakeittokirja – ruokaa ja tunnelmia kiukaan lämmössä | Tammi 2014
Vuori, Katariina & Ranta, Vesa: Lottovoittajien pöydässä – tarinoita köyhyysrajan takaa | Like 2017

Sentenced: Down (1996).

Body/Head: Coming Apart – intuition järjetön ääni

Coming Apart | Matador 2013

”Suurin osa ihmisistä ei oikein osaa suhtautua improvisaatioon: heidän mielestään se ei voi olla hyvää tai se ei merkitse mitään”, Kim Gordon kirjoitti Tyttö bändissä -elämäkerrassaan. Hän oli juuri päässyt kertomasta kuinka oli perustanut muusikko Bill Nacen kanssa improvisoinnille rakentuvan kahden kitaran noise-projektin nimeltä Body/Head. Duon debyytti Coming Apart ilmestyi Matador Recordsin julkaisemana tupla-albumina vuonna 2013.

Coming Apart oli Gordonille eräänlainen paluu alkuun. Hän oli noussut maineeseen Sonic Youthissa 1980-luvun lopulla, ja juuri sen varhaisiin metelivoittoisiin levytyksiin Body/Headin ensimmäistä albumia useimmiten verrattiin. Atonaalisuutta arvostaneesta ja rockin kliseitä karsastaneesta New Yorkin no wave -skenestä noussut Sonic Youth todellakin kuuluu samaan The Velvet Undergroundista ja vapaasta jazzista vedettyyn kokeellisen laidan sukuhaaraan kun Body/Head. Eikä duo sitä kieltänytkään – sehän nimesi jopa vuoden 2016 albuminsa No Wavesiksi.

Siinä missä Sonic Youth kulki pitkän taiteellisen matkan kohti muodoltaan perinteisempää vaihtoehtomusiikkia, Body/Headilla ei ollut aikomusta tehdä mitään vastaavaa. ”Minulla ei ollut pienintäkään tarvetta tehdä nimenomaan rockia”, Gordon kertoo kirjassaan. ”Halusimme luoda sitä, mitä halusimme kuullakin: modernia musiikkia, äänekästä, dynaamista, tunteellista ja vapaata.” Gordon ja Nace pyrkivät yhteistyöllään niin kauaksi popmusiikista kuin sähkökitaralla pääsee. Jos esimerkiksi ruotsalainen popyhtye Roxette olisi paikka maapallolla, sijaitsisi Body/Head täsmälleen vastakkaisella puolella planeettaa, kaukana taide-viihdeakselin vasemmassa äärilaidassa.

Coming Apartin kappaleet ovat rakenteista vapaita sävellyksiä, hahmottomia olentoja, jotka kerääntyvät levyllä yhteen muodostaakseen yhden synkän ja vahvan tunnelman. Musiikin sanotaan olevan ääniksi tulkittuja tunteita, ja Body/Headin dronen, dissonanssin ja feedbackin värittämä säveltaide todellakin on sitä, eivätkä ne tuneet ole kepeitä. Tietoisuus tai järki ei ohjaa Coming Apartin musiikkia juuri missään määrin, mutta lyriikoissa on havaittavissa tietynlaista tematiikkaa. Kappaleilla on sellaisia nimiä kuin ’Murderess’, ’Actress’ ja ’Last Mistress’ (joka syntyi Catherine Breillat’n Une vieille maitresse -elokuvan innoittamana), ja Gordon käsittelee levyllä naisen rooleihin liittyviä kysymyksiä. Hän ei taatusti panekaan pahakseen, jos Coming Apartia kutsuu feministiseksi teokseksi.

Nacen ja Gordonin bändi ei jäänyt yhden levyn ihmeeksi. Se on julkaissut kolme albumia, joilla musiikillista linjaa ei ole tarkistettu ainakaan leppeämpään suuntaan. Body/Head on pysytellyt mielipiteitä jakavana marginaaliyhtyeensä. Joidenkin mielestä sen taide ei ole edes musiikkia, ja toisten mielestä se on musiikkia puhtaimmillaan. Kim Gordonin kanta asiaan on selkeä: ”Paras musiikki syntyy intuitiolla, kun ei tiedosta omaa ruumistaan ja tavallaan unohtaa kokonaan mielensä. Kyse on ruumiin ja mielen dynamiikasta: Body/Head.”

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Levyhyllyt | Finna.fi
Body/Headin albumit
Coming Apart | Matador Records 2013
No Waves | Matador Records 2016
The Switch | Matador Records 2018

Sonic Youthin albumit | Finna.fi
Confusion Is Sex | Sonic Oooh 1983
Bad Moon Rising | Geffen Records 1985
EVOL | Geffen Records 1986
Sister | Geffen Records 1987
Daydream Nation | Geffen Records 1988 • 2CD Deluxe Edition Geffen Records 2007
Goo | Geffen Records 1990 • 2CD Deluxe Edition Geffen Records 2012
Dirty | Geffen Records 1992 • 2CD Deluxe Edition Geffen Records 2003
Experimental Jet Set, Trash And No Star | DGC Geffen Records 1994
Washing Machine | DGC Geffen Records 1995
A Thousand Leaves | DGC Geffen Records 1998
NYC Ghosts & Flowers | DGC Geffen Records 2000
Murray Street | DGC Geffen Records 2002
Sonic Nurse | Geffen Records 2004
Rather Ripped | Geffen Records 2006
The Eternal | Matador Records 2009

Lue lisää | Finna.fi
Gordon, Kim: Girl In A Band | Harper Collins 2015
Gordon, Kim / Niitepõld, Sirje (kääntäjä): Tyttö bändissä | Like 2015

SOFA haluaa heilauttaa

SOFA ei sulje ulos vaan kutsuu luokseen

Helsingissä vuonna 2013 perustetun bändin perustajat, räppärit ja lyyrikot Sonja Kuittinen ja Fanni Noroila noudattavat hip-hop-kulttuurin kirjoittamatonta ydinsääntöä siinä, että räppäävät omista kokemuksistaan – ja juuri se tekee heidän taiteestaan erilaista, uudenlaista ja raikasta. SOFAn näkökulma todellisuuteen on positiivisen feministinen.

SOFA. Kuva: Iiris Heikka.

SOFA tunnetaan tiedostavista sanoituksistaan. Oletteko aina samoilla linjoilla asioista, joista tahdotte räpätä?

Fanni Noroila: Olemme kaksi eri ihmistä, joten näkemyksemme eroavat. Meillä on kuitenkin hyvin vahva sama arvopohja, joten järjettömiä kahnauksia siitä, mikä mielestämme on merkittävää, liikuttavaa tai ihanaa, ei tule.

Sonja Kuittinen: Se, että meidän on mahdollista kirjoittaa yhdessä, vaatii sen, että jaamme jonkinlaisen samanlaisen tavan katsoa tätä maailmaa. Mutta tietenkin on myös rikkaus, että meillä on eri päät. Kun keskustellaan jostakin tai kirkastetaan jotakin ajatusta, voi pallotella ideoita ja näkökulmia. Se on hyvä ja eteenpäin vievä asia.

Aika on nyt otollinen vahvoille naisräppäreille. Keihin tunnette hengenheimolaisuutta?
SK: Esimerkiksi D.R.E.A.M.G.I.R.L.S.-kokoonpanoon, jonka kanssa olemme saaneet tehdä mielettömiä keikkoja tänä kesänä. Siinä hengenheimolaisia ovat kaikki eli F, Yeboyah, Nisa, B.W.A, Adikia, MonsalaTaika ja Lina. On tosi tärkeää saada fanittaa heidän työtään, ajatteluaan ja musiikkiaan. Yhdistyminen on ollut arvokasta.

SOFA on sanoutunut irti hip-hopin machosta, naisia esineellistävästä ja misogyynisestä puolesta. Koetteko tehtäväksenne muuttaa kulttuuria?
FN: Nyt pitää kirkastaa, että puhe on suomirap-kulttuurista, ei rap-kulttuurista yleisesti. Olemassaolomme ja taiteellinen ambitiomme liittyy koko kulttuurin heilauttamiseen tai ehkä enemmänkin laajentamiseen.
SK: Ei me yksin voida koko kulttuuria muuttaa tai tehdä keskenämme vallankumousta sen sisällä. Laajentaminen on hyvä sana. Se tapahtuu myös niin, että tulee lisää tekijöitä, joille tehdään tilaa. Sitten me kaikki yhdessä heilautetaan kulttuuria.
FN: Laajentaminen koskee sitä, mitä kulttuurin sisällä nähdään arvokkaana, uskottavana ja voimakkaana.
SK: Eli että esimerkiksi myös feminiiniset piirteet ja pehmeät arvot saavat tilaa.
FN: Vastuu entistä inklusiivisemman kulttuurin luomisesta on meillä kaikilla – tekijöillä, kuuntelijoilla, levy-yhtiöillä ja musiikkimedioilla. Loppujen lopuksi me voidaan vain tehdä musiikkia, puhua ja kirjoittaa asioista, jotka tuntuvat meistä tärkeiltä.

SOFA:n ensimmäinen single ilmestyi kuusi vuotta sitten. Ovatko omat ajatuksenne bändin tavoitteista tai roolista elämässänne muuttuneet sitten alkuaikojen?
FN: Ihmiset ovat kasvavia, muuttuvia ja kehittyviä olentoja. Eihän sitä ole sama ihminen kuin kuusi vuotta sitten. Me ollaan aikuistuttu näiden vuosien aikana.
SK: Ehkäpä me yhdistyttiin aikoinaan osin siksi, että me molemmat halutaan olla ajatuksellisesti ja taiteellisesti jatkuvassa liikkeessä. Tietenkin tämä muuttuu eikä me tiedetä, mihin tämä menee, ja hyvä niin. Tällä pitää olla tilaa hengittää.
FN: Mutta ei bändin rooli elämässä ole muuttunut.
SK: SOFA on meidän rakkauslapsi.

Haluaisitteko tehdä musiikista itsellenne työn vai olisiko se parempi pitää asiana, joka ei ole työtä?
FN: Me ollaan keikkailtu koko kesä ja saadaan siitä palkkaa, joten musiikkia voi jo kutsua työksi. Mutta voisi sitä kutsua työksi, vaikka siitä ei maksettaisi. Me ollaan ammatiltamme taiteilijoita – se on meidän työ.
SK: Se on hauskaa ja ihanaa, mutta on siinä sekin puoli, että siinä tekee työtä eli se on työlästä. Siihen liittyy monia tunteita ja erilaisia kerroksia. Hyviä hetkiä, epäuskon hetkiä, innostusta. Se vaihtelee, mutta me ollaan sitouduttu siihen, ja siksi me halutaan möyhiä näissä asioissa.
FN: Tätä voi kutsua työksi myös siksi, että me tehdään tätä ammattimaisesti eli meillä on tietyt praktiikat ja työajat. Tämä ei voi olla pelkkää ajelehtimista.
SK: Me voidaan itse määritellä, että tämä on työtä.
FN: Tämä on kauhean laaja kysymys…
SK: …johon liittyy myös työn käsite eli se, mikä ylipäänsä käsitetään työksi.
FN: Se murtuu. Meidän sukupolvella se on murtunut jo.
SK: Työn tekeminen ei välttämättä näy ulospäin. Jos tulee mielikuva jostakin muusta, niin eikö se silloin ole työtä, vaikka sisältä päin katsottuna se olisi täyttä työtä?

SOFA on julkaissut tähän mennessä kolme singleä ja kaksi ep:tä, ja nyt se työstää ensimmäistä albumiaan tuottajansa Noah Kinin kanssa. Miltä laajemman kokonaisuuden rakentaminen tuntuu?
FN: Kokonaisuudet ovat aina olleet meidän juttu, vaikka se ei ole ehkä näkynyt ulospäin. Olemme aina tehneet pidempiä kokonaisuuksia, mutta meillä on monia julkaisemattomia biisejä, joten muut eivät ole nähneet sitä prosessia.
SK: Julkaistut biisit ovat osa suurempaa kokonaisuutta. Viimeksi halusimme julkaista nimenomaan EP:n, koska sen biisit tukivat toisiaan ja avasivat maailmaamme oikealla tavalla. Emme halunneet heittää niitä maailmaan yksittäisinä sinkkuina.
SK: Me tehtiin albumia jo aikaisemmin, mutta lopulta sen musiikillinen suunta ei enää tuntunut oikealta. Siispä me palattiin alkuun tutkimaan, minkälaisen musiikillisen ja sanoituksellisen maailman me halutaan tehdä. Viimeiset puolitoista vuotta me ollaan väännetty albumia koko ajan.

Hip-hopista on kasvanut todella merkittävä kulttuurin muoto, minkä huomaa vaikkapa festivaalien räppipitoisesta ohjelmistosta. SOFA on tänä kesänä soittanut isoissa tapahtumissa. Millaisia kokemuksia ne ovat olleet?
SK: On tosi mahtavaa saada tilaa ja mahdollisuus soittaa kunnon setti omaa materiaalia. On liikuttavaa huomata, että se, mitä me kellarissa mietitään, resonoi myös muissa.
FN: Joo, se on ollut liikuttavaa ja voimaannuttavaa. Eihän kukaan halua tehdä taidetta niin, ettei kukaan koskaan koe tai kuule sitä. Ne hetket ovat vahvistaneet uskoa siihen, että olemme oikealla tiellä. On ollut kertakaikkisen siistiä, että kaikki isot festarit ovat ottaneet meidät ohjelmistoonsa.

Millaisissa keikkapaikoissa olette parhaiten kotonanne?
FN: Me voidaan tehdä koti ihan mistä tahansa paikasta. Tämän jutun ydin on, että minkäänlaisia paikkoja tai yleisöjä ei ylenkatsota. Meidän setti ja koko ilmaisutapa on niin energiapitoinen ja vauhdikas, että parhailta tuntuvat tiiviit klubikeikat tai festarivenuet, joissa energia tiivistyy tiettyyn spottiin. Kun on pimeää ja valot osuvat lavalle, energia suuntautuu sinne. Silloin ihmiset pystyvät paremmin keskittymään siihen, mitä lavalla hääräillään.
SK: Me ollaan energisiä ja tykätään liikkua lavalla ja ottaa ihmisiin kontaktia. On ihanaa, jos puitteet ovat otolliset ja lavalla on niin paljon tilaa, että siellä voi mennä niin villisti kuin huvittaa. Kun keikkapaikkoja katsoo mahdollisuutena toimia ja kuljettaa energiaa, niistä saa irti vaikka mitä. Totta kai on paikkoja, jotka tiivistävät ja kirkastavat meidän juttua tai energiaa. Mutta ei me lähtökohtaisesti mennä mihinkään niin, että ”tää nyt ei varmaan ihan lähe”.
FN: Tavoitteena on luoda jokaiselle keikkapaikalle sellainen fiilis, että kaikilla on hyvä olla.

SOFA AllDay
SOFA Facebook

Levyhyllyt | SOFAn julkaisut
Kuumempi kesä | 2013
Lisää lempee | 2013
Se on fakin aitoo ‎| 2014
Tyttörukka | 2015
Puolukoita | 2016
Sotamaalauksii feat. Ringa Manner | 2018
Tää kestää vaik en kestä sua – feat. F | 2019

Lue lisää
Strand, Heini: Hyvä verse – suomiräpin naiset | Into 2019

SOFA. Kuva: Iiris Heikka.