Death Hawks: Psychic Harmony – astronautiskelijain yllätyssiirto

Psychic Harmony | Svart Records 2019

Death Hawksin seitsemän vuotta sitten ilmestynyt ensialbumi Death & Decay teki välittömästi vaikutuksen. Sen dynaaminen, psykedeelinen ja hypnoottinen hippibluesrock haki tarveaineensa historiasta. Tamperelaisten boogie polki itsensä irti kaikesta nykyaikaisesta, mutta musiikki ei kuulostanut retrolta mielikuvituksettomuuden mielessä. Pikemminkin vaikutti siltä, että tuo ajassa vapaasti liikkuva yhtye oli tullut jäädäkseen. Seuraavat kaksi albumia saivat nyökyttelemään: kyllä, Death Hawks lunastaa kaikki debyyttinsä jakelemat lupaukset ja enemmänkin. Se luo ja kasvaa.

Kesäkuussa 2019 julkaistu neljäs albumi Psychic Harmony on toista maata. Se on Death & Decayta vastaava yllätys, jolla Death Hawks ei vahvistele asemiaan vaan keksii itsensä uudelleen. Se ei taatusti ole kaikkien vanhojen fanien mieleen, mikä on oikein.

Kannen persikkainen taustaväri on tyylitajuinen valinta nelikolta, joka on tietoisesti kääntänyt sisäavaruusaluksensa kohti toisenlaisia maailmoja. Psychic Harmonylla supernovat räjähtelevät vaaleanpunaisen samppanjan sävyissä ja tähtisade on purppuraista. Musiikki, joka oli ennen psykedelia, kraut, folk ja rock, on nyt psykedelia, soul, funk ja (deep) pop – mutta kuten vaikkapa levyn päättävä, Nicole Willisin kanssa duetoitu ’I Am A Tree’ todistaa, ei Death Hawks ole repinyt juuriaan irti. Synteettiset soundit ovat vieneet tilaa orgaanisilta, purskahdukset räjähdyksiltä, keinunta jumitukselta ja pehmeys särmikkyydeltä, mutta lopulta kyse on vain uudenlaisen astronautiskelijanasun sovittamisesta.

Sisimmässään Death Hawks on yhä sama mystifiointiin taipuvainen hippiyhtye, joka svengin löytäessään tarttuu siihen lujasti. Se ei vain enää tunne tarvetta toimittaa asiaansa kitara edellä. Psychic Harmonylla pääosaan nousevat Teemu Markkulan entistä taipuisammaksi kehittynyt lauluääni ja paksut, synteettiset sävelkudelmat. Muutos on tehty vaihtamalla työtapaa. Psychic Harmony on sävellysten puolesta edellisiä enemmän bändilevy – siinä missä uuden materiaalin kirjoittaminen oli ennen lähinnä Markkulan asia, nyt moni aihio on tullut rumpali Miikka Heikkisen, saksofonisti-kosketinsoittaja Tenho Mattilan ja basisti Riku Pirttiniemen suunnalta.

Eniten vanhasta muistuttaa ’A Room With A Viewn’ ja ’I Am A Treen’ syntetisaattorien avulla levitoiva mystinen folk. Sen sijaan vaikkapa vocoder-vokalisoitu ’Synchronicity’, ’Whisperin’ pulputtava princefunk tai ’Re-Runin’ kepeä leijunta eivät Death Hawks -kelloja soita. Psychic Harmonysta on helppo pitää, jos vain pystyy päästämään irti ennakko-odotuksista. Tämä materiaali pääsisi parhaiten edukseen festivaalien telttalavojen intiimissä hämärässä. Siellä reaktio voi olla yhtä hyvin transsi kuin tanssi.

Death Hawksille ”matka” ei ole vain musiikin hämytunnelmien metafora. Tähänastisen tuotannon kuunneltuaan huomaa, että bändi on ollut kaiken aikaa menossa jonnekin, levy levyltä eteenpäin. Mutta siinä missä Death & Decayn (2012), Death Hawksin (2013) ja Sun Future Moonin (2015) otettiin pieniä askelia, on Psychic Harmony hämmentävä harppaus, joka jakaa mielipiteitä. Se saattaa osoittautua poikkeukseksi tai aloittaa toisen seitsemän vuoden syklin. Elämme kiinnostavia aikoja.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Death Hawks | Facebook
Svart Records | Death Hawks
Alt Agency | Death Hawks

Hae Death Hawksin nelosalbumi ’Psychic Harmony’ kirjastosta.

Hae Psychic Harmony kirjastosta:
esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Death Hawksin albumit
Death & Decay | GAEA Records 2012
Death Hawks | GAEA Records 2013
Sun Future Moon | Svart Records 2015
Psychic Harmony | Svart Records 2019

Lue lisää | Finna.fi
DeRogatis, Jim: Kaleidoscope Eyes – Psychedelic Rock From The ’60s To The ’90s | Citadel Press 1996
DeRogatis, Jim: Turn on Your Mind – Four Decades Of Great Psychedelic Rock | Hal Leonard 2003
Joynson, Vernon: Fuzz, Acid And Flowers – A Comprehensive Guide To American Garage, Psychedelic And Hippie Rock (1964-1975) | Borderline Productions 1993

Death Hawks: Psychic Harmony (2019).

Kaaos törkytehtaassa – Mayhemin ja Mötley Crüen kohutut saagat

Mötley Crüe – The Dirt | Mayhem – Lords Of Chaos

Kumpi oli parempi, kirja vai elokuva? Yleensä tuon pohtiminen on täysin epäolennaista, koska kyse on kahdesta aivan erilaisesta ilmaisumuodosta. Toisinaan ero on kuitenkin niin selkeä, ettei sitä voi olla huomaamatta. Näin on Mötley Crüen The Dirtin ja Mayhemin Lords Of Chaosin kohdalla.

Mötley Crüe ja Mayhem ovat pahamaineisia bändejä, joiden tarinoita arvotetaan usein sen pohjalta, mitä mieltä niistä ja niiden tekemisistä muuten ollaan. Jos yhtyeen edustama maailmankuva tuntuu vastenmieliseltä ja korni musiikki ällöttää, se näkyy usein myös biografiakritiikeissä, vaikka leffa tai kirja kuvaisi kohdettaan täysin totuudenmukaisesti. (Sen sijaan esimerkiksi sotaelokuvia ja -kirjoja harvemmin moititaan siitä, että asiat on päästetty niissä siihen pisteeseen, että pommit ryskäävät inhottavasti ja ihmisiä tapetaan ja raiskataan. Hulluahan se olisikin moittia tulkkia tarkasta työstä.)

Mötley Crüesta kertova elokuva The Dirt mukailee Neil Straussin samannimisessä kirjassa rakentamaa bändin ja sen jäsenten tarinaa, joka tietysti pohjautuu tositapahtumiin. Vaikka on syytä epäillä, että ihan kaikki ei aina mennyt ihan niin kuin Strauss bändin jäsenten suilla kertoo, The Dirtistä eli Törkytehtaasta on tullut virallinen totuus bändistä. Strauss pelasti Mötley Crüen luomalla sille legendan ja sankarihahmot kauan bändin varsinaisen kulta-ajan jälkeen, ja The Dirt on yksi kaikkien aikojen parhaista rockbiografioista. Strauss muokkaa jokaisesta jäsenestä persoonallisen ja kiinnostavan henkilön, jonka edesottamukset ja luonne selittyvät henkilöhistorian kautta ja joiden monologit menevät usein herkullisesti ristiin. Kirjassa kuvatuissa häpeämättömissä kommelluksissa on kaiketi paljon Losin-lisää, mutta eipä Mötley Crüen maailmalla muutenkaan ole paljon tekemistä arkitodellisuuden kanssa.

Elokuvana Jeff Tremainen ohjaama The Dirt ei ole häävi. Pahiten se epäonnistuu siinä, missä kirja onnistuu parhaiten. Kun käsikirjoitus yrittää rakentaa Nikki Sixxin, Vince Neilin, Mick Marsin ja Tommy Leen uudelleen valkokankaalle Straussin reseptin mukaan eli kertoa jokaisen tarinan kaikkine tragedioineen, filmi on loppua kesken. Lopputulos on dramaturgisesti heikko, liian täyteen ahdettu elokuva, yhtyeen ja neljän ihmisen tarinan pikakelaus, joka näyttää kivalta mutta ei pääse pintaa syvemmälle – se, mikä toimii kirjassa, ei toimi elokuvassa. Toisaalta tuntuu vähän hassulta moittia Mötley Crüe -elokuvaa pinnallisuudesta. Bändihän oli menestystä, rahaa, valtaa, eskapismia ja kohtuuttomuutta ihannoineen aikakautensa tarkka kuvajainen.

Lords Of Chaosin tapauksessa tilanne on päinvastainen: elokuva on kirjaa parempi sekä draamallisena teoksena että bändibiografia. Toisaalta niiden vertaileminen on aivan erityisen vaikeaa, sillä jos kokonaisuuksia katsotaan, teoksilla on yhteistä lähinnä nimi.

Michael Moynihanin and Didrik Søderlindin vuonna 1998 julkaistu teos Lords Of Chaos: The Bloody Rise Of The Satanic Metal Underground (suom. Kaaoksen ruhtinaat – Mustan metallin messu, 2008) on katsaus black metaliin ja sen tiimoilla tapahtuneisiin rikoksiin ja tragedioihin. Erityisen tarkasti se keskittyy Mayhemiin ja Burzumiin, josta erinäisten veritekojen ja tuhopolttojen myötä tuli genren legendaarisimpia bändejä. Bändibiografiana sitä ei kuitenkaan voi pitää.

Tapahtumat ovat sinänsä kiinnostavia ja hämmästyttäviä, mutta kirjassa nuoret norjalaiset metallimuusikot jäävät olkiukkomaisiksi karikatyyreiksi, joilla ei tunnu inhimillistä puolta olevankaan. Lisäksi puolet teoksesta käytetään Hyvinkään paloittelusurman kaltaisten hyvin, hyvin, hyvin etäisesti black metaliin liittyvien rikostapausten ruotimiseen. Mutta kyllä kirja viihdyttää ja antaa tietoa, kunhan Lords Of Chaosiin vain ymmärtää alkavansa lukea rikoskirjallisuutta eikä musiikkikirjaa.

Jonas Åkerlundin elokuva Lords Of Chaos keskittyy pelkästään Mayhemiin ja Burzumiin ja kertoo niiden räjähdysherkästä suhteesta. Mayhemin Euronymous, Dead, Necrobutcher ja Hellhammer ja Burzumin Count Grishnackh saavat kaikki omanlaisensa luonteen ja hahmon. Muut kuitenkin jätetään viisaasti sivuhahmoiksi, jotta elokuva ehtii keskittyä Varg ”Grishnackh” Vikernesin ja Øystein ”Euronymous” Aarsethin kärjistyvään suhteeseen norjalaisen black metal -skenen ytimessä. Tapahtumat ovat enimmäkseen faktaa, mutta niiden sävyt ja syyt vaihtelevat kertojasta riippuen. Åkerlund onkin viisaasti ilmoittanut elokuvansa perustuvan totuuteen ja valheisiin.

Lords Of Chaos -elokuvan suurin ansio on se, että Mayhemin ja Burzumin myyttiset hahmot näytetään siinä moniulotteisina, tuntevina ihmisinä. Se on verestä ja liekeistä huolimatta kohteilleen lempeä elokuva. Vikernesin nörttiys, Aarsethin perhesuhteet ja Pelle ”Dead” Ohlinin isän huolestunut puhelinvastaajaviesti ovat koskettavaa katsottavaa.

Synkkyyden keskelle on ripoteltu myös huumoria – siinä missä Mötley Crüeen suhtaudutaan usein paheksuen, reaktio black metaliin on usein nauru, ja sillä on paikkansa myös Åkerlundin elokuvassa. Lords Of Chaos on elokuva keskiluokkaisten hyvien perheiden poikien radikalisoitumisesta. Black metal -fanaatikkojen mielestä sen olisi pitänyt keskittyä musiikkiin, mutta hiukan epäselväksi on jäänyt, mitä ihmettä siihen sitten olisi kuvattu.

Kirjoja ja elokuvia pääsee vertailemaan vastaisuudessakin, sillä suunnitteilla on useita musiikin legendoista kertovia teoksia. Viimeksi valmistuneista leffoista suurimmaksi menestykseksi on osoittautunut Bohemian Rhapsody, joka kertoo Queen-yhtyeestä ja sen laulajasta Freddie Mercurysta, joka yrittää päästä sinuiksi itsensä ja seksuaalisuutensa kanssa. Toukokuussa 2019 ensi-iltansa sai Elton John -leffa Rocketman.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

DVD | Blu-ray | Finna.fi
Tremaine, Jeff (ohjaaja): The Dirt. 2019.
Åkerlund, Jonas (ohjaaja): Lords Of Chaos. 2019.

Soundtrack | Finna.fi
Mötley Crüe: The Dirt – Soundtrack | Masters 2000 2019

Levyhyllyt
Mayhemin studioalbumit | Finna.fi
De Mysteriis Dom. Sathanas | Voices Of Wonder 1994
Grand Declaration Of War | Season Of Mist 2000
Chimera | Season Of Mist 2004
Ordo Ad Chao | 2007
Esoteric Warfare | Season Of Mist 2014

Mötley Crüen studioalbumit | Finna.fi
Too Fast For Love | Leathür Records 1981 | Elektra 1982
Shout At The Devil | Elektra 1983
Theatre Of Pain | Elektra 1985
Girls, Girls, Girls | Elektra 1987
Dr. Feelgood | Elektra 1989
Mötley Crüe | Elektra/Mötley Records 1994
Generation Swine | Elektra/Mötley Records 1997)
New Tattoo | Mötley Records 2000
Saints Of Los Angeles | Mötley Records 2008

Lue lisää | Finna.fi
Beste, Peter (valokuvaaja) & Kugelberg, Johan (toim.) & Kristiansen, Jon (toim.): True Norwegian Black Metal – We Turn In The Night Consumed By Fire, 208 sivua | Vice Books 2008
Lee, Tommy & Mars, Mick & Neil, Vince & Sixx, Nikki & Strauss, Neil: Mötley Crüe – The Dirt, 431 sivua | Harper Collins 2001
Lee, Tommy & Mars, Mick & Neil, Vince & Sixx, Nikki & Strauss, Neil & Kärkkäinen, Sami (kääntäjä): Mötley Crüe – Törkytehdas, 480 sivua | Like 2007
Moynihan, Michael & Søderlind, Didrik: Lords Of Chaos, 403 sivua | Feral House 2003
Moynihan, Michael & Søderlind, Didrik & Latvalehto, Kai (kääntäjä): Kaaoksen ruhtinaat – mustan metallin messu, 511 sivua | Johnny Kniga 2008
Stubberud, Jørn Necrobutcher & Szepessy, Victor (kääntäjä) & Bruun, Jan, (kääntäjä) & Moore, Thurston: The Death Archives – Mayhem 1984–94, 255 sivua | Ecstatic Peace 2018

Lords Of Chaos (2019).

Belzebubs: Pantheon Of The Nightside Gods – vapauden ja vastuun kiirastulessa

Pantheon Of The Nightside Gods | Century Media 2019

Sarjakuvamaisia bändejä riittää Kissistä Lordiin ja Immortalista Ramonesiin. On myös yhtyeitä, joiden jäseniksi on kehitelty piirros- tai virtuaalihahmoja, kuten Gorillaz ja ja Studio Killers. Mutta onko yksikään bändi herännyt eloon sarjakuvasta? Kyllä vain, esimerkiksi suomalainen Belzebubs, jonka musta ja metallinen viikate niittää ihastuksen satoa.

Todella trve ja kvlt black metal -akti Belzebubs luonnosteltiin paperille viitisen vuotta sitten, kun sarjakuvataiteilija JP Ahonen kaipasi terapiaprojektia. Viimeksi kuluneen neljän vuoden ajan sitä on manattu maailmalle virkeällä strippi viikossa -tahdilla. Mustavalkoisen yhtyeen ensimmäinen reaalimaailmassa julkaistu albumi Pantheon Of The Nightside Gods ilmestyi keväällä 2019.

Belzebubs-sarjakuva kertoo söpöstä black metal -perheestä (isä Sløth, äiti Lucyfer, poika Leviathan ja tytär Lilith) ja isän luotsaamasta Belzebubs-yhtyeestä. Ahonen leikkii hyvän ja pahan teemoilla, kivan ja julman kontrasteilla sekä lapsiperhearjen ja blackmetalkulttuurin stereotypioilla ja kliseillä. Sillä ei yksin Levyhyllyt-blogin suosituksia saisi, mutta Belzebubs lausuikin portinvartijan penäämän tunnussanan tekemällä toimivan black metal -albumin, joka heittää Ahosen konseptin aivan uuteen ulottuvuuteen.

Belzebubsin musiikillista kehitystä Quis Novit Daemonis Astusin (2006) ja Moth Of Satanasin (2009) jälkeen on paha kuvailla, koska bändin kaksi ensimmäistä albumia ovat ilmestyneet ainoastaan sarjakuvamaailmassa. Pantheon Of The Nightside Gods -levyllä laulaja-basisti Hubbath, soolokitaristi Obesyx, kitaristi-laulaja Sløth ja rumpali Samaël soittavat suurieleistä, täyteläistä ja vereväksi orkestroitua äärimetallia, jossa on sekä black metalin että death metalin aineksia. Hubbath kärisee räikeän saatanalliset lyriikat demonisesti, mutta kitara- ja kosketinosuuksista löytyy paljon melodioita ja harmaan sävyjä.

Ei bändi sinänsä mitään uutta ja rajoja rikkovaa luo, mutta Belzebubsin musiikilliset ansiot ovat kiistattomat. Pantheon Of The Nightside Gods on enemmän kuin sarjiksen sivutuote. Se on mielenkiintoiseksi sovitettu metallialbumi, joka briljeeraa sekä tiukkuudella että ilmavuudella, ja tässä vaiheessa konseptin kehitystä se tekee vaikutuksen. Sarjakuvahahmojen nimissä toimivien muusikkojen henkilöllisyyksien arvaileminen tuntuisi ankealta, mutta he ovat aivan selvästi alan miehiä – esimerkiksi ’The Crowned Daughtersin’ kaltaista folkista helvettiin kulkevaa eeposta ei päivätöiden ohessa luoda. Levyllä vierailevat Arcturusissa, Dimmu Borgirissa ja Borknagarissa vaikuttanut hahmo ICS Vortex ja Cradle Of Filthin kosketinsoittaja-taustalaulaja Lindsay Schoolcraft.

Belzebubs kulkee virtuaalisen death metal -bändi Dethklokin avaamaa tietä ja jalostaa edelleen Ahosen Perkeros-sarjakuvassaan ideoimaa bänditeemaa. Samalla se heijastaa black metalin nykyistä tilaa: paha pingviini -estetiikka hymyilyttää jo niin suuria massoja, että Belzebubsin menestystarinaa voi jatkaa vaikka mihin.

Parhaiten Belzebubsia ymmärtänevät ne, joilla on kokemusta sekä alakulttuureista että keski-ikäisyydestä. Okkultistisen black metal -lapsiperheen arki sijoittuu ihmiselon kontekstissa nuoruuden ja aikuisuuden väliseen limboon, rajapinnalle, vapauden ja vastuun väliseen kiirastuleen. Kun katsoo siitä vinkkelistä tämän päivän festivaaliyleisöjä, näkee paljon potentiaalisia Belzebubs-faneja – tuo välitilahan on yhden sukupolven henkinen koti. Toivottavasti Hubbath, Obesyx, Sløth ja Samaël nousevat vielä lavoille. Jos Ronnie James Dion hologrammi pystyy siihen, mikseivät hekin.

Vain se harmittaa, että Belzebubsin logo ei ole trve ja kvlt. Se ei muistuta lainkaan kuolevan papin rintamukselle kuivahtanutta veriysköstä vaan on luettavaa tekstiä. Ettei vain olisi niin, että Belzebubsin herra ja mestari tahtoo luomuksensa tulevan tunnetuksi?

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Belzebubs kotisivu
Belzebubs Instagram
Belzebubs Facebook

Hae Belzebubs-klassikko ’Pantheon Of The Nightside Gods’ kirjastosta.

Hae Pantheon Of The Nightside Gods kirjastosta:
esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna
Belzebubs: Pantheon Of The Nightside Gods | Century Media 2019

Lue lisää | Finna
Ahonen, JP: Belzebubs, 127 sivua | Kustannusosakeyhtiö Kumiorava 2018
Ahonen, JP: Belzebubs (englanniksi), 127 sivua | Top Shelf Productions 2018

JP Ahosen muita sarjakuvia | Finna.fi
Ahonen, JP & Kangasluoma, Jussi: Villimpi Pohjola – Northern overexposure, 84 sivua | Daily Hero Press 2007
Ahonen, JP: Ink Retrospect, 24 sivua | Daily Hero Press 2008
Ahonen, JP & Kangasluoma, Jussi: Villimpi Pohjola – Northern overexposure 2, 98 sivua | Daily Hero Press 2009
Ahonen, JP: Kypsyyskoe, 88 sivua | Arktinen Banaani 2011 / WSOY 2019
Ahonen, JP: Puskaradio, 63 sivua | Arktinen Banaani 2012
Ahonen, JP & Alare, KP: Perkeros, 185 sivua | WSOY 2013
Ahonen, JP: Pelinavaus, 163 sivua | Arktinen Banaani 2013
Ahonen, JP: Lapsus, 98 sivua | Arktinen Banaani 2014
Ahonen, JP & Alare, KP: Sing no evil (Perkeros englanniksi), 180 sivua | Abrams 2014
Ahonen, JP: Valomerkki, 96 sivua | WSOY 2015
Ahonen, JP: Irtiotto, 96 sivua | WSOY 2018

Belzebubs: Pantheon Of The Nightside Gods (2019).

Maritta Kuula: Kuuluisaa sukua – oman tien kulkija

Kuuluisaa sukua | Castafiorello 2014

Missä on Maritta Kuula? Luultavasti siellä missä ennenkin, maan alla kirjoittamassa ja laulamassa lauluja, joita kuulevat vain ne vihkiytyneet, jotka tieten tahtoen ovat etsiytyneet undergroundin perimmäisiin onkaloihin, sinne, missä ei kuuluta edes mihinkään skeneen. Sanaa ”kulttiartisti” käytetään leväperäisesti, mutta Kuulaan se sopii – onhan tuo etuliite luotu luonnehtimaan hänen kaltaisiaan pienen piirin suosikkeja ja yksityisyytensä suhteen salaperäisiä taiteilijoita.

”Mun haaveeni liittyvät mahdottomuutta vastaan taistelemiseen”, Kuula kertoi vuonna 2008 rocklehti Sueen tekemässäni haastattelussa. ”Haluan kokeilla asioita, jotka ovat mulle vaikeita sekä väistellä ajalle tyypillisiä asioita. Etsin omaa tietäni valtavirran ulkopuolella.”

Sieltä hänen tiensä myös alkoi. Kuula teki ensimmäiset levytyksensä Kauko Röyhkän kanssa perustamassaan 500 kg lihaa -yhtyeessä. Bändin debyyttialbumi oli vuonna 1982 julkaistu Etkös ole ihmisparka, jonka kappaleet oli sävelletty Antti Achreniuksen, Yrjö Jylhän ja Uuno Kailaan runoihin. Sooloartisti Kuulasta tuli vuoden 1992 Maritta Kuula & Karvanopat -levyllä. Lilithin, Plastic Passionin ja oman Castafiorello-levymerkkinsä kaltaisille riippumattomille toimijoille levyttäneen Kuulan viimeisin studioalbumi Kuuluisaa sukua ilmestyi keväällä 2014.

Kuuluisaa sukua -levyllä Kuulan säveltämiä ja sanoittamia kappaleita ovat sovittaneet Heikki Tikka, Miikka Paatelainen ja Eeva Koivusalo. Kuula kirjoittaa eläytyen lauluja ihmisistä ja heidän kokemusmaailmoistaan – satavuotiaasta naisesta, pyromaanimiehestä, ihmisten säikyttelyä kavahtavasta ennustajasta, elämän pelkäämisestä. Hahmogalleria on varsin laaja, kuten biisien
nimistä (’Veli George’, ’Malli tai laulajatar’, ’Pääsiäisnoita’, ’Runoilija’, ’Arabian Lawrence’) voi päätellä. Jos aiheet eivät ole tavanomaisia, ei sitä ole myöskään musiikki, johon ne on puettu. Lempeä melodia saattaa kuljettaa selässään kipeitä teemoja. Yleisestä käsityksestä poiketen Kuulan sävellykset eivät kuitenkaan ole erityisen hankalia tai omituisia – epätavallisia kyllä, mutta eivät mitenkään abstrakteja.

”Olen kuunnellut paljon viihdemusiikkia, Cole Porteria, Sinatraa ja diskoa”, Kuula kertoi Suessa. ”Siltä pohjalta sitten väännän omaa, sekoboltsista soundiani.”

Tässä multitaskaamisen kulta-ajassa Kuulan suurin haaste on se, että häntä pitäisi oikeasti kuunnella. Hänen biisinsä ovat laulajansa lailla samaan aikaan hillittyjä ja melodramaattisia, eikä niistä aina saa otetta yhdellä läpisoitolla. Kuulan ääni soi tuttuun tapaan vuoroin herkkänä, vuoroin paatoksellisena, mutta aina vähän outona. Tulkitsijana hän voi olla yhtä hyvin heliumia hengittänyt viettelijätär kuin taistolaislauluihin höyrähtänyt vanha kabareetähti. Pinnalta tyynen Kuuluisaa sukua -levyn meininki on menevimmillään ’Veli Georgessa’.

Kuulan vaikutteet tulevat 1960–70-luvuilta – selvimmin siitä kertoo ’Vaaleanpunaista’, jossa Phil Spectorin helisevä ja kohiseva äänimuuri kohtaa napakan diskopopin ja tarinankerronnan. Hänen musiikkinsa on lähellä laulelmaa ainakin siinä, että sanoitukset ovat kaiken keskiössä. Vaikka esimerkiksi ’Talo tulessa’ ja ’Malli tai laulajatar’ ovat kertosäkeellisiä kappaleita, niiden kantava rakenne on tarina. Ei ole lainkaan vaikeaa kuvitella Kuulaa käsikirjoittamassa vaikkapa jotakin musiikkiteatteriin liittyvää. Sellaisia suunnitelmia hänellä ei tiettävästi ole, mutta mikäli Maritta Kuula ei ole muuttanut mieltään viimeksi kuluneen vuoden aikana, jotakin hän tulee vielä julkaisemaan.

”Mulla on voimakas tarve tehdä musiikkia ja teen levyjä niin kauan kuin mahdollista”, Kuula sanoi Suen haastattelussa 2008. ”Kovin helppoa se ei kuitenkaan ole.”

Mihin Maritta Kuula sitten on matkalla? Kuka tietää. Viime aikoina hän on soittanut duokeikkoja eri indieyhteyksistä tutun Janne Lastumäen kanssa. Toivottavasti se ennakoi uuden musiikin julkaisua.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Maritta Kuula Facebook

Hae Maritta Kuulan ’Kuuluisaa sukua’ kirjastosta.

Hae Kuuluisaa sukua kirjastosta:
esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Maritta Kuula | Löydä Finnasta

Maritta Kuula & Karvanopat (LP & CD | Herodes 1992)
Valo ota vastaan (CD | Lilith 1997)
Jeesus Hollywoodissa (CD | Lilith 1999)
9 henkeä (CD | Lilith 2002)
Koko kirjo (2CD-kokoelma | Lilith 2006)
Ampiaisten kuningatar (CD | Castafiorello 2008)
Kuuluisaa sukua (CD | Castafiorello 2014)

500 kg lihaa | Löydä Finnasta
Etkös ole ihmisparka (LP | Mirror 1982)
Ruusumajassa (LP | Euros Records 1987)
Akvaario (LP | Euros 1988)
Sielu (CD | Plastic Passion 2004)
Nuori mies (CD | Plastic Passion 2007)

Muista myös demokokoelma | Löydä Finnasta
500 kg lihaa: Yksinäinen ratsastaja (CD | Karkia Mistika 2014)

Lue lisää | Löydä Finnasta
Aho, Arja & Taskinen, Anne: Rockin korkeat korot – suomalaisen naisrockin historia!, 321 sivua | WSOY 2003
Forss, Timo & Kiiskinen, Satu & Karttunen, Ari: Alumiinikuu – suomalaista rocklyriikkaa, 114 sivua | Kirjayhtymä 1999
Röyhkä, Kauko: Get on – 101 rocklyriikan parasta, 217 sivua | Tammi 2000

Maritta Kuula: Kuuluisaa sukua (2014).

H.C. Slim Sings – valon ja varjon leikkiä

H.C. Slim Sings | Svart Records 2019

Ensimmäisen albuminsa julkaissut H.C. Slim on amerikansuomalainen laulaja-lauluntekijä Hannu Carpo Slim, joka… No, ei tietenkään ole.

H.C. Slim on suomalainen laulaja-lauluntekijä Joose Keskitalo, joka on tehnyt ensimmäisen englanninkielisen albuminsa. Netissä kiertäviä huhuja hoikan ketjupolttajan varhaisempien cdr:ien ja kasettien olemassaolosta on vaikea vahvistaa, ja siksi virallisen levyn julkaisu on syy iloita. Musiikki toimii erinomaisesti ja ansaitsee tulla kuulluksi, ja se ei ole kielenvaihtokeisseissä mikään itsestäänselvyys.

Keskitalon lauluissa on aina häilynyt Leonard Cohenin ja Bob Dylanin runollisen folkin henki, ja hänen alter egonsa päästää sen täysin valloilleen. Siinä ei ole kyse jäljittelystä vaan sanan ja sävelen suhteesta sekä siitä, miten englannin kieli soi. H.C. Slimin laulut asettuvat sulavasti osaksi tiettyä traditiota, mutta artistin hymistelevä ääni on niin vahva ja oma, ettei hänen tarvitse pelätä massaan hukkumista.

H.C. Slimillä on puolellaan etu, jota muilla debytantilla ei ole – Joose Keskitalon laaja back-katalogi ja pitkä kokemus. Joosen armosta H.C. saa laulaa levyllisen hyviä biisejä. Sen sijaan se, että kappaleet kääntyvät päin englanninkielistä maailmaa paitsi kieleltään, myös tunnelmaltaan, on vaikuttavaa. Siinä missä Keskitalon kristillisestä uskosta kasvaneet tai inspiroituneet biisit ovat suomenkielisinä toisinaan jopa körttiläisen ahdistavia, on H. C. Slimin tuotanto lempeämpää. Psykoosin partaalla siinäkin paikka paikoin keikutaan, mutta ilmapiiri ei ole yhtä painostava. Tämä erilaisuus tekee Joose Keskitalon ja H.C. Slimin kappaleiden vertaamisen turhaksi. Niillä on kyllä suomen- ja amerikanserkkunsa, mutta ne elävät eri mantereilla.

Slim ja Keskitalo ovat yhtä valon ja varjojen jatkuvassa leikissä. Epämiellyttävimmillään – mikä ei sinänsä ole moite – Slimin albumi on kannibalistisessa ’Come My Lovessa’ sekä tunnekylmässä ’I Saw A Manissa’, jonka taustatarina löytyy Lauri Ainalan toimittamasta Tuote-kirjasta. Niiden vastapainona on paljon miellyttävää, kuten ’Boat By The Sean’ hyvyyttä huokuva kauneus ja , ’Sweet Virginin’ ja ’Sojournerin’ puhdassydäminen ilo. En tiedä, mahtaako H.C.-Joose edes tehdä sitä tarkoituksella, mutta kaikessa raadollisuudessaan, harhaisuudessaan, kuolemanpelossaan ja elämänilossaan hänen kappaleensa maalaavat hyvin elävää kuvaa ihmisestä ja ihmisyydestä.

Näitä lauluja, jotka on kirjoitettu pyhän ja maallisen, toden ja harha, valon ja pimeän, valveen ja unen sekä uskon ja tiedon rajapinnoilla, ymmärrettäisiin muuallakin kuin suomalaisessa undergroundissa. Siksi näkisin H.C. Slimin mielelläni kiertämässä maailmaa harteillaan hyvä kitara ja raskas synnin taakka.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Svart Records kotisivu

Hae H.C. Slimin ’Sings’ kirjastosta.

Hae H.C. Slim Sings kirjastosta:
esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
H.C. Slim
H.C. Slim Sings | Svart Records 2019

Joose Keskitalo | Finna.fi
Luoja auta | Helmi Levyt 2004
Kaupungit puristuvat puristimissa | Helmi Levyt 2006
Joose Keskitalo ja Kolmas Maailmanpalo | Helmi Levyt 2008
Tule minun luokseni, kulta |Helmi Levyt 2009
Maan näkyjä | Helmi Levyt 2011
Vyötä kupeesi ja tule! | Helmi Levyt 2012
Ylösnousemus | Helmi Levyt 2014
Julius Caesarin anatomia | Helmi Levyt 2017
En lähde surussa | Helmi Levyt 2019 | Levyhyllyt

Lue lisää | Finna.fi
Ainala, Lauri (toim.): Tuote, 319 sivua | Svart Publishing 2018
Aho, Heini & Ketola, Sirkku & Piilola, Tamara & Nevanlinna, Tuomas & Granvik, Mikael & Kåhre, Markus & Rothenberg, David & Astala, Kari & Eriksson, Anna & Rantanen, Silja & Keskitalo, Joose & Kurtto, Marianna & Kortelainen, Anna: Bon Sauvage – luovuuden synty, 135 sivua | Taide 2014

H.C. Slim Sings (2019).