Ellips: Yhden naisen hautajaiset – hippihenkeä ja sovitustyötä

Yhden naisen hautajaiset (Vallila Music House, 2019)

Haloo Helsingin pitkän keikkatauon jälkeen julkaisema Hulluuden Highway (2017) osoittautui sittenkin hetkelliseksi ilmestymiseksi eikä toiseksi tulemiseksi. Menestysbändi on ilmoittanut siirtyvänsä määräajaksi telakalle ja palaavansa julkisuuteen vuonna 2021 uuden albumin kanssa. Se on mitä ilmeisimmin tullut urallaan vaiheeseen, jossa on varottava leipääntymistä.

Yli kahden vuoden tauolla on aikaa toteuttaa itseään, ja niin melkein koko kvartetti on tehnytkin. Rumpali Jukka Soldanin tiet ovat tutkimattomat, mutta kitaristit Jere Marttila ja Leo Hakanen ovat polkaisseet käyntiin Stereo-nimisen EDM-projektin. Laulaja-basisti Elli Haloo taas on muuttunut Ellipsiksi.

Siinä missä Marttila ja Hakanen ovat sukeltaneet elektroniseen musiikkiin, raivaa Ellips itselleen tien puisilla instrumenteilla. Kuten ensimmäisistä singleistä voi päätellä, Yhden naisen hautajaiset on tyylillisesti laaja-alainen levy, ei varsinaisesti mikään genrejulkaisu. Siinä missä ’Maailma on rikki’ trippaili 1970-lukulaisen hippirockin pyörteissä, voisi ’Kolera-allas’ rankasta aiheestaan huolimatta soida iskelmäradioidenkin taajuuksilla. Paketin pitää koossa retrohenkinen tuotanto, joka kaihtaa ajan henkeä.

Elli Haloon oma levy tuntuu hyvin loogiselta askeleelta muutenkin kuin melko varman menestyksen kantilta. Hän on yksi suomalaisen rockin tunnistettavimmista laulajista ja myös lauluntekijä, joka pystyy kirjoittamaan omat kappaleensa itse. Musiikin tekeminen tuntuu lisäksi olevan hänelle paitsi työ, myös keino selvitä elämästä hengissä. Yhden naisen hautajaisten kantava tunnetila on pelko siitä, että muuan nainen musertuu pahan maailman ja oman herkkyytensä puserruksessa. Välillä kyse on kytevistä ihmissuhdeongelmista, välillä ilmastoahdistuksesta, välillä silkasta maailmantuskasta, mutta helppoa ei ole hetken vertaa.

Ellips on viehättynyt neljänkymmenen vuoden takaisten rocklevyjen orgaaniseen ja progressiiviseen sointiin ja kevyen mystiseen tai spiritualistiseen tunnelmaan. Siltä kantilta Matti Mikkola on Ellipsille juuri oikea tuottaja, osoittihan hän jo kauan sitten Tehosekoittimessa kykenevänsä luomaan raikkaan kuuloisia tyylipastisseja. Sittemmin Mikkolan muut tuotantotyöt sekä hänen oman bändinsä Saimaan julkaisut ovat olleet vankkaa evidenssiä sovitustyön suvereenista hallinnasta.

Tuottajan jälki levyllä on vahva, ja sovituksilla on monin paikoin sävellyksiä tärkeämpi rooli. ’Maailma on rikki’ ja ’Leijona ja kaksoisliekki’ tavoittavat hippirockin huuman hienosti aina autenttista laulusoundia myöten. Melko yhdentekevästi alkava ’Lasityttö’ kasvaa Sparksiin ja Queeniin viittaavaksi operetiksi ja levyn vaikuttavimmaksi kappaleeksi. Jopa ’Kyykäärmeen’ valtatien suoraa rockia on väritetty pirullisella viulunsoitolla ja suvantomaisella väliosalla. Musiikki on täynnä yksityiskohtia, jotka pitävät sen mielenkiintoisena.

Soololevy toimii silloin, kun artisti kuulostaa sillä enemmän itseltään kuin siltä bändiltä, josta on omilleen lähtenyt. Siinä Ellips onnistuu: Yhden naisen hautajaiset ei ole monen ihmisen mieltymysten summa vaan tekijänsä näköiseksi rakennettu julkaisu. Se on detaljirikas levy, mutta jotakin siitäkin puuttuu – kaikesta ahdistuksesta huolimatta siltä ei aisti kyynisyyttä. Se on mukavaa, etenkin, kun tilalla on empatiaa.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Ellips kotisivu

Hae Ellips-debyytti ’Yhden naisen hautajaiset’ kirjastosta.

Hae Yhden naisen hautajaiset kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Ellips: Yhden naisen hautajaiset (2019)

Haloo Helsingin albumit
Haloo Helsinki! (2008)
Enemmän kuin elää (2009)
III (2011)
Maailma on tehty meitä varten (2013)
Kiitos ei ole kirosana (2014)
Hulluuden Highway (2017)

Lue lisää
Pekkanen, Ville: Haloo Helsinki! Laulut on tehty teitä varten – nuotti- ja kuvakirja, 25 suurinta hittiä, 132 sivua. (Otava)

J. A. Mäki: Aavaa – vahva ääni omillaan

Aavaa (If Society, 2019)

Soittipa Radiopuhelimet millaista möykkää mistä aiheesta tahansa, luonto on aina läsnä – joko ihmisen henkinen luonto tai se luonto, joka on olemassa hänestä huolimatta. Sama pätee bändin laulajan J. A. Mäen ensimmäiseen sooloalbumiin. Aavaa-levyllä pauhaa sama luonnonvoimalta tuntuva inhimillisyyden eetos, joka tuntuu iholla hänen pääyhtyeensä soittaessa. Tunnelma kuvastuu kauniisti levyn surullisenkauniiseen kansikuvaan, jossa elämä ja kuolema ovat vahvasti läsnä.

Mäen sooloprojektin esinäytöksenä toimivat Zacharius Carls Groupista tutun Ossian Marttalan kanssa soitetut duokeikat, mutta musiikin juuret ulottuvat paljon kauemmaksi. Kappaleista vanhimpia Mäki luonnosteli jo ennen 1980-luvun puoliväliä ja Radiopuhelimia. Sävellyksiä ovat hänen lisäkseen laatineet Marttala ja Mäen muinaisessa Ei!Ei!-yhtyeessä soittanut Juha Valpu. Lyriikat ovat ”Kevätlaulun” Uuno Kailaan runoon perustuvaa sanoitusta lukuun ottamatta Mäkeä.

J. A. Mäki on omillaan mukavasti irti emoaluksesta. Vaikka Radiopuhelimetkin julkaisi jokunen vuosi sitten akustisen levyn, on Mäki löytänyt levylleen omanlaisensa ilmeen. Hänen soolotuotantonsa on välillä fiilistelevää psykedeliarockia, kirpeää garagefolkia tai napakkaa akustista protopunkrockia ja hetken jopa sähkötöntä metelirockia tai hardcorea.

Toisaalta musiikin lokerointi tuntuu tarpeettomalta, kun levy rakentuu näin vahvasti artistin omaleimaisen äänen ja lyriikan varaan. Aavaa onnistuu monella tasolla ja aivan erityisesti siinä, että Mäen levy todella on Mäkeä. Päähenkilön persoonallisuus on niin vahva, että periaatteessa hän voisi levyttää vaikka millaiseksi sovitettua tavaraa identiteettiään kadottamatta (kuten vaikkapa Kauko Röyhkä on viime vuosina tehnyt). Toivottavasti enimmäkseen rauhallinen ja pohdiskeleva Aavaa onkin vasta uuden musiikillisen matkan alku.

Kitarat soivat levyllä kliineinä tai akustisina, eivät säröisinä, ja yleistunnelma muuraa yhtenäiseksi materiaaliksi niinkin erilaiset kappaleet kuin ’Askeleet’ ja ’Outo päivä’. Musiikki on pelkistettyä ja karheaa, mutta sovituksia on selkeästi mietitty: Kierosti svengaavassa ’Kesä kaukana’ -kappaleessa odottaisi kuulevansa rumpukompin ja ’Kevätlaulussa’ taas ei, mutta bändipä toimii ovelasti vastoin oletuksia. Kaunis ’Talvi ei ole entisellään’ taitaa olla Mäen uran melodisin kappale. Muuta materiaalia metelöivämpi ja kulmikkaampi ’Vitsi 618’ törröttää typerän oloisena keskellä kokonaisuutta, mutta toisaalta toimii myös sen jäsentäjänä. Biiseistä parhaimmaksi kasvaa ’Hauta meren äärellä’, albumin pakahduttava päätösraita, jonka loppupaisutteluun kiteytyy kokonainen elämänfilosofia ja levyn sanoma.

Päättyessään Aavaa herättää samankaltaisen toiveikkuuden tunteen kuin Radiopuhelinten levyt. Ne tekevät ilmestyessään maailmasta pikkuisen paremman paikan – tai siltä ainakin tuntuu. Sitä parempaa syytä taiteen tekemiselle ei ole.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Facebook | J. A. Mäki – Art
If Society kotisivu

Aavaa
J. A. Mäki – laulu, huuliharppu, lyömäsoittimet
Ossian Marttala – kitara, lyömäsoittimet, taustalaulu
Anna Itkonen – kosketinsoittimet, syntetisaattorit, taustalaulu, lyömäsoittimet
Pentti Amore – lyömäsoittimet, rumpusamplet, basso, taustalaulu, tuotanto
Janne Mathlin – rummut

Hae J. A. Mäen ’Aavaa’ kirjastosta.

Hae Avaa kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
J. A. Mäen sooloalbumi
Aavaa (2019)

Radiopuhelimet
Rokkiräjähdys (1988)
K.O. (1990)
Pian, pian (1991)
Jäämeri (1992)
Maalla (1993)
Maasäteilyä (1995)
Avaruus (1997)
Hiljaista! (1998)
Oulu on kaupungin nimi (2000)
Tänään! (2002)
Viisi tähteä (2007)
Radiopuhelimet rakastaa sinua (2010)
Ei kenenkään maa (2013)
Saastan kaipuu (2016)

Lue lisää

Hurme, Juha & Mäki, J. A. (toim.) & Radiopuhelimet: Radiopuhelimet, 239 sivua. (Helsinki: Like, 2006, toinen painos 2011).
Mäki, J. A: Hermolomamatka, 95 sivua. Like 2011.
Mäki, J. A: Kiskoja, 74 sivua. Like 2014.
Mäki, J. A: Musta lipas, 144 sivua. Like 2016.

J. A. Mäki: Aavaa (2019).

Samuli Putro: Pienet rukoukset – ihana raastava elämä

Pienet rukoukset (Universal, 2019)

Vähemmän ei aina ole enemmän, eikä orgaaninen automaattisesti synteettistä aidompi – paitsi Samuli Putron tapauksessa. Kun hänen rokkibändinsä Zen Café aikoinaan riisui soitostaan kaiken ylimääräisen, Putron sanat ja ääni pääsivät keskiöön, ja niin bändi löysi sekä klassisen soundinsa että suuren yleisönsä.

Paljon myöhemmin, kun Putro istutti Valkoinen hetero -levylleen vinkeitä synasoundeja ja konerytmejä, tuotanto sai osan biiseistä vaikuttamaan painoarvoaan köykäisemmiltä. Se saattoi olla harkittua hailakan miljöön maalaamista laulujen laimealle päähenkilölle, mutta hailakkaa ja laimeata yhtä kaikki.

Uudella Pienet rukoukset -albumilla Putron ajatusmaailma ja toteutus kohtaavat oikein hyvin. Minimalismi pukee häntä, ja jos mielikuvilla pelataan, näyttää lakoninen lauluntekijä olevan niin syvällisen ja tärkeän paikan äärellä, että parranajo ja tukanleikkuukin ovat unohtuneet.

Artisti kertoi Soundi-lehdelle tulleensa tähän pisteeseen monen mutkan kautta. Pauhaavan poptuotannon suunnittelusta päädyttiin mahdollisimman vähäeleiseen ilmaisuun, joka taltioitiin Riku Mattilan johdolla neljässä päivässä. Suunta oli oikea, sillä tässä äänimaailmassa Putro on kotonaan. Puun sointi sopii hänelle niin hyvin, että seuraavan albuminsa hän voisikin tehdä vaikka jousikvartetin kanssa.

Pienet rukoukset ei nimestään huolimatta ole uskonnollisessa mielessä hengellinen levy. Nimikappale on kirkkoon sijoittuva tarina ihastumisesta, ja jännitteinen ’Yö peitti sinut’ puhuu pettämisestä, johon liittyy tavallista kovempi identiteettikriisi. Kaunis ’Ilmasta tehtyjä’ kertoo olemisen raastavuudesta ja katoavaisuudesta, ’Metrotunneliin’ pahaan maailmaan sopeutumisesta ja ’Räjähdyspisteessä’ siitä eristäytymisestä. Nämä kaikki ovat lauluja elämisen pakahduttavuudesta. Pienet rukoukset hahmottuvat niissä toiveiksi ja haaveiksi.

Pienet rukoukset on Putron paras albumi sitten kymmenen vuoden takaisen soolodebyytin Elämä on juhla. Vanhimmalla ja uusimmalla soololevyllään hän saa kiinni jostakin olennaisesta olemiseen liittyvästä, tunteesta, joka tekee elämästä kokemisen arvoisen. Pienet rukoukset ei briljeeraa tarttuvilla musiikillisilla koukuilla vaan ymmärryksellä ja samaistumispinnalla. Eksistentialistisen lyriikan ytimessä on olemisen kokemus, joka on henkilökohtainen ja samalla inhimillisesti yleispätevä.

Vaikka Samuli Putron maailmassa missään ei ole suuremmin hurraamista, päällimmäisenä vaikutelmana on lohdullisuus ja tunne siitä, että elämä on sittenkin suurenmoinen asia. Ihminen, joka heittää universumin harkittavaksi pienen rukouksen, ei ole yksin. Hän on kaksin toivonsa kanssa.

Ari Väntänen | kotisivu

Samuli Putro | kotisivu
Samuli Putro | Facebook

Hae Samuli Putron ’Pienet rukoukset’ kirjastosta.

Hae Pienet rukoukset kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Samuli Putron soololevyt
Elämä on juhla (2009)
Älä sammu aurinko (2011)
Tavalliset hautajaiset (2012)
Taitekohdassa (2014)
Valkoinen hetero (2017)
Pienet rukoukset (2019)

Zen Cafén albumit
Romuna (1997)
Idiootti (1998)
Ua ua (1999)
Helvetisti järkeä (2001)
Vuokralainen (2002)
Laiska, tyhmä ja saamaton (2005)
STOP (2006)

Lue lisää
Hämäläinen, Tuukka: Kirosäkeet – 20 uuden suomirockin sanoittajaa, 357 sivua. Idiootti, 2011.
Korolainen, Tuula & Tulusto, Riitta & Talvitie, Virpi: Pää auki! – säkeitä nuorille, 205 sivua. LK-Kirjat 2010.
Rikkinen, Eila: Kitara, tähdet ja kuu – suomipopin parhaat säkeet, 127 sivua. F-Kustannus 2006.
Salmi, Ronja & Toiviainen, Mikko: 12 tarinaa kirjoittamisesta, 221 sivua. (WSOY, 2017).
Vainio, Annina (toim.) & Törhönen, Lauri: Kaapeli 25 – muistikuvia ja muistelmia, 286 sivua. Into 2017.

Samuli Putro: Pienet rukoukset (2019).

The Prodigy: The Fat Of The Land – millennium-jännitteen voima

The Fat Of The Land (XL Recordings, 1997)

The Prodigyn Keith Flintin itsemurha tuli järkytyksenä. Vasta viisikymppinen keulakuva oli keikoilla niin täynnä virtaa, että sen äkillinen ehtyminen tuntui paitsi surulliselta, myös epätodelliselta. Oli tuskin sattumaa, että The Prodigy nousi suosionsa huipulle juuri silloin, kun Flint siirtyi sivuroolista sen demonisimmaksi hahmoksi vuoden 1997 The Fat Of The Landilla.

1990-luvun taitteessa perustettu The Prodigy oli yksi big beat -buumin kolmesta suuresta The Chemical Brothersin ja Fatboy Slimin kanssa. Se kasvoi rave-undergroundista suurille lavoille ja juotti konemusiikin kiinni valtavirtaan. Suosion laajentuminen näyttää nyt loogiselta: The Prodigyssa ei ollut jälkeäkään steriiliydestä, keinotekoisuudesta eikä vaisuudesta, josta rouheat rokkarit olivat aina konemusiikkia moittineet. Itse asiassa se oli särmikkäämpi, likaisempi ja rajumpi kuin yksikään yhtä suosituista rockbändeistä. Musiikillisesti se tuntui olevan kiinnostuneempi tulevaisuudesta kuin menneisyydestä, mikä oli itsessään innostavaa.

The Prodigy oli kuin synteettinen Sex Pistols siinä, miten se käytti raakaa energiaa ja sokkielementtejä saadakseen suuren yleisön syömään kädestään. Aivan kuten Pistolsin Never Mind the Bollocksin myyntiä aikoinaan, myös The Fat Of The Landin menestystä pohjusti kohu. Huolimatta siitä, että biisintekijä Liam Howlett huomautti kappaleen nimen viittaavan asioiden intensiiviseen tekemiseen (ja siitä, että Jonas Åkerlundin ohjaaman videon päähenkilö on nainen) yhdellä fraasilla sanoitettu ’Smack My Bitch Up’ joutui rankan arvostelun kohteeksi naisiin kohdistuvalla väkivallalla hekumoinnista. Kohusta oli lopulta vain hyötyä, sillä sen kautta The Prodigy nousi yhä useampien huulille.

Jos The Prodigy oli jotakin uutta, oli se myös jotakin vanhaa. Jämäkät riffit, hypnoottiset rytmit ja punkmaiset laulufraasit toistuivat niin selväpiirteisinä ja yleistajuisina, että tanssikulttuuria vierastavan entisen nuorenkin oli helppoa ottaa zeitgeistista kiinni ’Fuel My Firen’, ’Serial Thrillan’ ja ’Firestarterin’ kohdalla. Ne ovat päivitetyillä välineillä soitettua rockia, elektron AC/DC:tä. The Prodigyn crossover-vetovoima oli kiistaton, ja se näkyi levymyynnissä. The Fat Of The Landia on myyty maailmanlaajuisesti yli kymmenen miljoonaa kappaletta.

Ja olihan siinä myös jotakin hyvin 1990-lukulaista – Kula Shakerin Crispian Millsin kanssa tehty ’Narayan’ kuulostaa tänä päivänä aikaansa peilaavalta itämaisen hengellisyyden ja elektronisen musiikin transsiinkutsulta (vähän niin kuin ne suomalaisen Kingston Wallin lopunajan julkaisut, jotka ilmestyivät vuosia ennen The Fat Of The Landia). Sellainen oli ajan henki, jossa hippiaikojen psykedeelinen utu kietoutui lähestyvän millenniumin hermostuttaviin väristyksiin. Fat Of The Landin sisäavaruusmatkaosastoon lukeutuu myös unenomainen ’Mindfields’.

Vaikka The Fat Of The Land laajensi The Prodigyn soundia aika tavalla, ei se unohtanut rave-juuriaan. ’Climbatize’ ja ’Funky Shit’ ovat puhtaita tanssiraitoja, joiden pääosaan nousee lähettäjän sijasta vastaanottaja. ’Diesel Power’ on yksinäinen rapbiisi, mutta puolustaa paikkaansa räppärinsä vuoksi. Sillä riimittää eksentrinen Kool Keith, jonka ääni kajahtaa myös ’Smack My Bitch Upissa’.

The Fat Of The Land oli paitsi The Prodigyn lopullinen läpimurto, myös sen suosion korkein ja terävin huippu. Se on myös hyvin vahvasti aikansa kuva: The Prodigyn kolmannen levyn punaisen langan pitää kireänä sama henkinen jännite, jonka Tricky tiivisti toisen albuminsa Pre-Millennium Tensionin nimeen. Vuosituhannen vaihteen alla elettiin jännittäviä aikoja.

The Fat Of The Landin menestys oli Flintille, Howlettille ja Maxim Realitylle niin rankka trippi, että The Prodigy julkaisi seuraavan albuminsa vasta vuonna 2004. Sen jälkeen bändi on julkaissut uutta musiikkia muutaman vuoden välein ja niittänyt mainetta intensiivisenä livebändinä. Ottaessaan kohtalonsa omiin käsiinsä Flint saattoi tappaa itsensä lisäksi myös yhtyeensä – niin vahvasti The Prodigy henkilöityi hänen mieleenpainuvaan hahmoonsa. Vaikka bändi on tehnyt loistavaa työtä lavoilla vielä viime vuosinakin, ei voi olla ajattelematta, että ehkä tarinan olisi hyvä päättyä juuri tähän.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

The Prodigy kotisivu

Hae The Prodigyn ’The Fat Of The Land’ kirjastosta.

Hae The Fat Of The Land kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
The Prodigyn studioalbumit
Experience (1992)
Music For The Jilted Generation (1994)
The Fat Of The Land (1997)
Always Outnumbered, Never Outgunned (2004)
Invaders Must Die (2009)
The Day Is My Enemy (2015)
No Tourists (2018)

Lue lisää
James, Martin: Prodigy, 315 sivua. Sanctuary 2002.
Reynolds, Simon: Energy Flash – A Journey Through Rave Music And Dance Culture, 765 sivua. Faber And Faber 2013.

The Prodigy: The Fat Of The Land (1997).

Mercedes Bentso: Ei koskaan enää – debyytti, joka katosi

Ei koskaan enää (Överdog, 2017)

Rankan musiikin ongelmana on usein teennäisyys. Liian usein siitä kuulee, että kyse ei ole mistään sen rajummasta kuin lapsellisesta halusta värittää oma keskiluokkaisuutensa kiinnostavammaksi, tai sitten aivottomasta pyrkimyksestä glorifioida moniongelmaisuus ihailtavaksi ja väkivalta voimaksi. Ihan genrestä riippumatta.

Mutta sitten on Mercedes Bentson kaltaisia artisteja, joiden kovasta elämästä revityt biisit eivät (ainakaan useimmiten) ole myötähävettävää hehkuttelua vaan keinoja puhdistautua. Tai siltä ne ainakin kuulostavat.

Mercedes Bentson eli Linda-Maria Roineen (s. 1993) ensimmäinen albumi Ei koskaan enää on mystinen tapaus. Huhtikuussa 2017 julkaistu pitkäsoitto jäi ihmeen vähälle huomiolle siihen nähden, miten tunnetuksi artistin nimi oli jo tullut. Levyarvosteluja ei juurikaan netistä löydä, ja artisti itse on ollut julkisuudessa enemmän ottamassa kantaa kuin kertomassa julkaisustaan. Suorasanaisen herättelijän rooli on vain lisännyt Mercedes Bentson uskottavuutta, mutta samalla hänen musiikkinsa on jäänyt kontekstin varjoon.

Se ei ole ihme, sillä viitekehys on vahva. Roineen elämä on rankka tarina. Hän on joutunut kokemaan traumatisoivaa väkivaltaa kotona, koulussa ja ihmissuhteissa, ja entisenä laittomien ja laillisten päihteiden ongelmakäyttäjänä hän on päässyt tuntemaan myös laitapuolen maailman koko raadollisuudessaan. Siitä on Mercedes Bentson taide tehty, eikä siinä ole mitään kaunista tai kepeää.

Välillä se on vastenmielistä. Munaton mies -biisin naismachoilu kuulostaa yhtä typerältä kuin lukemattomat vastaavat toksismaskuliiniset räpstyget, vaikka se kääntääkin gangstarapin kliseiset sukupuoliroolit päälaelleen. Sitä ja raakaa vihaa uhkuvaa ’Huorantelotusta’ on kuunneltava väkivallan ja alistamisen kulttuurin heijastumina. Siellä, missä artisti nimeltä Mercedes Bentso syntyi, ilmeisesti on juuri niin rumaa, ja rumuus tarttuu.

Nuo biisit asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin, kun ’Anneli Alderton’, ’Verikosto’, ’Tallinnanaukion kirkko’ ja ’Tuutulaulu’ osoittavat Bentson olevan humaani, älykäs ja moniulotteinen ihminen. Hän jopa ymmärtää olla lukematta uutta elämäänsä yksin omaksi ansiokseen. ”Tehdä musta esimerkki oli hyvä yritys, mut fakta on et kaikkia ei pelasta Pyhimys”, Bentso räppää viitaten siihen, miten Mikko ”Pyhimys” Kuoppalan tapaaminen vuonna 2011 johti hänen uransa alkuun.

Ei koskaan enään piti ilmestyä jo vuonna 2012, mutta erinäisten artistista riippumattomien sekavien käänteiden vuoksi se saatiin julkaistuksi vasta viisi vuotta myöhemmin. Siinä vaiheessa momentum ei ollut enää kohdallaan, ja albumi julkaistiin vain kasettina ja diginä. Se on onnistunut debyytti, joka ikään kuin katosi. Useimmat assosioivat Ei koskaan enää -nimen viime syksynä julkaistuun Aino Sunin dokumenttielokuvaan, joka kertoo Linda-Maria Roineen selviytymistarinan. Sen voi katsoa Yle Areenasta vielä tässä kuussa.

Tänä keväänä Mercedes Bentso on edelleen ajankohtainen: hän on tehnyt Venla Pystysen kanssa kirjan Ei koira muttei mieskään, joka kertoo niistä huonoista vuosista. Manaamalla menneisyytensä haamuja musiikissa, elokuvassa, kirjassa ja julkisuudessa hän on onnistunut kääntämään paljon pahaa hyväksi.

Nyt Mercedes Bentson kerrotaan tekevän toista albumiaan. Ehkäpä sitä riivaa historian sijasta tulevaisuus.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt
Mercedes Bentso: Ei koskaan enää (Överdog)

Venla Pystynen ja Linda-Maria Roine tekivät Mercedes Bentso -elämäkerraliisen (Johnny Kniga, 2019).

Lue lisää
Pystynen, Venla & Roine, Linda-Maria: Mercedes Bentso – Ei koira muttei mieskään. Johnny Kniga 2019.
Strömsholm, Sonja & Lahti, Emilia & Järvilehto, Lauri & Koutaniemi, Meeri: Sisu – tarinoita itsensä ylittämisestä ja hyvän tekemisestä. PS-kustannus 2015.

Kuuntele haastattelu
Vesa Marttinen tapasi ohjaaja-käsikirjoittaja Aino Sunin ja elokuvan päähenkilön Linda-Maria Roineen. Radio Suomi Helsinki | Yle Areena 27.9.2019.