Judy Garland: Judy at Carnegie Hall – livenä ihmisten edessä

8.10.2021 | Kirjoittaja: Jukka Uotila

Judy at Carnegie Hall | Capitol 1961
Levyhyllyt • Vuonna 1961

Keväällä 1961 näyttelijä ja laulaja Judy Garland oli vasta 38-vuotias, mutta silti jo kaiken kokenut ja nähnyt viihdemaailman veteraani. Huhtikuun 23. päivänä äänitetty livealbumi Judy at Carnegie Hall nosti hänet jälleen huipulle vuosia kestäneiden vaikeuksien jälkeen. Tuplavinyyli oli valtava myyntimenestys, ja se vietti huikeat 13 viikkoa Billboardin albumilistan ykkösenä. Albumi palkittiin vuoden parhaan albumin Grammylla, ja sitä pidetään edelleen yhtenä kaikkien aikojen parhaista live-taltioinneista.

Garland oli pelkistänyt ilmaisuaan Carnegie Hallin konsertissa ja sitä edeltävällä kiertueella. Hän oli vuosia kiertänyt vaudeville-henkisen esityksen kanssa, jossa kepeät teatterinumerot ja lauluesitykset vuorottelivat. Mutta nyt pääosassa oli vain ja ainoastaan Garland ja hänen uskomaton äänensä. Hän seisoi lavalla yksin taustallaan Mort Lindseyn johtama suuri orkesteri, joka pystyi venymään hienostuneista balladeista villiin jatsiin. Esityksen välitön ja käsinkosketeltavan intiimi tunnelma välittyy albumin raidoilta, mikä selittää osaltaan sen uskomattoman menestyksen ja kulttimaineen.

Carnegie Hallin konsertti oli materiaaliltaan läpileikkaus Garlandin pitkän uran huippuhetkistä. Suurin osa oli peräisin hänen tähdittämistään musiikkielokuvista, mutta mukana oli myös hänen omia löytöjään kuten Noël Cowardin ’If Love Were All’. Esiintyvän taiteilijan pohjatonta yksinäisyyttä käsittelevä laulu kertoi rivien välissä myös Garlandin omasta elämästä. Hänellä oli kyky eläytyä esittämiinsä lauluihin niin vahvasti, että niistä tuli hänen oman elämänsä kuvia.

Garlandin ja yleisön välinen suhde oli erityinen. Yleisön riehakkaat äänet ovat olennainen osa myös Judy at Carnegie Hallin viehätystä. Konserttisalissa istuivat tuona levylle päätyneenä keväisenä iltana mm. Rock Hudson, Julie Andrews, Richard Burton, Henry Fonda, Spencer Tracy ja jopa Marilyn Monroe. Garland oli heille legendaarinen ja korkealle arvostettu kollega, mutta tavalliselle yleisölle hän oli kuin ystävä. Garlandin lukuisat epäonniset avioliitot sekä päihde- ja terveysongelmat olivat olleet skandaalilehtien vakioaineistoa jo pitkään ja hänen elämäntarinansa tunnettiin pienintä yksityiskohtaa myöten. Tästä syystä monet fanit kuvittelivat tuntevansa hänet henkilökohtaisesti.

Judy Garland (1922–1969) ei ollut yleisön silmissä Hollywoodin lumemaailman virheetön ja salaperäinen tähtihahmo, vaan erehtyväinen ihminen. Hänen aitoudessaan oli jotakin erityistä, mitä muilla tuon ajan filmitähdillä ei ollut. Hän oli teini-ikäisestä alkaen näytellyt ”naapurin tytön” rooleja Ihmemaa Ozin (1939) Dorothynä tai Tyttö ja kosijan (1944) Esther Smithinä. Näiden roolien painolastista hän ei koskaan päässyt urallaan irti ja hän käänsi sen vahvuudeksi.

Garlandin tähtikuvan kannalta yksi olennaisimmista lauluista on Carnegie Hallissakin esitetty ’You Made Me Love You’. Se oli peräisin elokuvasta Broadway Melody of 1938, jossa 14-vuotias Garland näyttelee filmitähti Clark Gableen ihastunutta tavallista tyttöä. Ihailijakuvaa katsellessaan ja haaveillessaan hän laulaa kyseisen laulun. Garland kuroi laulun kautta yleisön ja tähden välistä kuilua samastumalla fanin rooliin. Tähän liittyi myös hänen konserteissaan toistunut rituaali, jossa salin etuosassa olevat kuuntelijat pyrkivät koskettamaan ja kättelemään Garlandia.

Garland oli omassa elämässään onneton ja henkisesti hukassa, mutta esiintymislavalla hän loisti. 1950-luvulla hänen näyttelijänuransa oli vähitellen hiipunut päihde- ja terveysongelmien vuoksi, mutta laulajana hän oli edelleen parhaimmillaan. Vuosien 1960–61 konserttikiertue ja Carnegie Hallissa tallennettu levy tarjosivat laaja-alaisen ja monipuolisen biisilistan ansiosta ainutlaatuisen matkan amerikkalaisen viihteen kulta-aikaan. Aikaan, joka oli nopeasti väistymässä ja unohtumassa uusien ihanteiden ja musiikillisten vallankumousten myötä. Garland itse sinnitteli mukana kuolemaansa saakka esiintymällä erilaisissa tv-ohjelmissa ja kiertämällä erityisesti Euroopassa.

Vaudeville-esiintyjien tytär – oikealta nimeltään Frances Gumm – oli elänyt koko elämänsä musiikin ja teatterin ympäröimänä. Hän oli laulanut julkisesti ensimmäisen kerran kahden vuoden ikäisenä ja kiertänyt lapsuutensa esiintymässä ympäri Amerikkaa. 13-vuotiaana hänet kiinnitettiin MGM-filmiyhtiön palvelukseen, jossa hänestä alettiin koulia kovalla kädellä suurta filmitähteä. Samalla hän myös näki ja oppi ymmärtämään viihdemaailman karvaat lait. Hiipuvista eilispäivän tähdistä ei ollut kukaan kiinnostunut, ja uusia oli tulossa koko ajan lisää. Garlandin tähdittämä Tähti on syttynyt (1954) -elokuva käsitteli juuri tätä viihteen traagista puolta. Elokuvassa esitetty sävelmä ’The Man That Got Away’ on myös Judy at Carnegie Hallin avainlauluja.

Judy at Carnegie Hall -albumin merkitystä ei voi mitata vain myytyjen levyjen määrässä, sillä levy on jättänyt jälkiä kulttuuriin myös monella muulla tavalla. Garland oli jo eläessään suuresti arvostettu artisti seksuaalivähemmistöjen keskuudessa, ja hänen asemansa homoikonina on vakiintunut – kieltämättä jo kuluneeksi kliseeksi asti. Carnegie Hall -tupla oli faneille se tärkein levy vuosikymmenestä toiseen. Se on huomiota herättävää kanttaan myöten ikoninen levy, ja paras mahdollinen johdanto Garlandin taiteeseen.

Rufus Wainwright teki albumille kunniaa vuonna 2006, jolloin hän esitti sen pari kertaa loppuunmyydyssä Carnegie Hallissa. Hän esitti albumin laulut samassa järjestyksessä kuin Garland ja taustalla käytettiin samoja Mort Lindseyn orkesterisovituksia kuin vuonna 1961. Konserteista julkaistiin livealbumi Rufus Does Judy at Carnegie Hall (2007). Wainwright kertoi saaneensa idean konserttiin ja levyyn syyskuun 11. iskujen jälkeen. Hän oli noihin aikoihin masentunut ja pettynyt kotimaansa tilaan ja ilmapiiriin. Hän ei voinut kuunnella pitkään aikaan mitään muuta levyä kuin Judy at Carnegie Hallia. Hänelle Garlandin levy edusti amerikkalaisen kulttuurin parasta ainesta, jotain sellaista mistä pystyi olemaan ylpeä kaiken ikävän keskellä.

Judy at Carnegie Hallista on julkaistu laadukas remasteroitu CD-painos vuonna 2001. Levy avaa kokonaan uuden kulman konserttiin, sillä se sisältää alkuperäiseltä vinyyliltä pois editoidut välispiikit. Välillä pitkiksikin venyvät polveilevat puheosuudet paljastavat Garlandin valloittavan persoonan. Hän kertoo anekdootteja elämänsä kommelluksista ja noloista tilanteista. Hän takeltelee ja hakee sanoja, mutta hän on koko ajan oma itsensä. Välispiikkien perusteella on helppo ymmärtää, miksi yleisö rakasti häntä niin paljon tuona maagisena huhtikuisena iltana vuonna 1961.

Garlandista on ilmestynyt tasaisin väliajoin uusia elämäkertoja ja vuonna 2019 sai ensi-iltansa hänen elämäntarinaansa pohjautuva mainio elokuva Judy. Pääosan esittäjä Reneé Zellweger sai Garlandin roolistaan Oscarin; palkinnon jota Garland ei itse koskaan saanut.

Jukka Uotila

Judy Garland | kotisivu

Varaa José Gonzálezin albumi Local Valley kirjastosta. — Varaa **Judy Garlandin** livelevy *Judy at Carnegie Hall* kirjastosta.

Levyhyllyt
Judy Garland | Finna.fi

Elokuvamusiikki • Soundtrackit

Studioalbumit

Judy | Capitol 1957
Judy in Love | Capitol 1958

Livealbumit

Judy at Carnegie Hall | Capitol 1961 • CD Capitol 2001

Kokoelmat

25th Anniversary Retrospective | Capitol 1995
Classic Judy Garland – The Capitol Years 1955–1965 | Capitol 2002

Levyhyllyt
Rufus Wainwright | Finna.fi

Rufus Does Judy at Carnegie Hall | Geffen 2007

Billie Holiday: Lady Sings The Blues – esillä koko elämä
Pet Shop Boys: Behaviour – pop osuu sydämeen
The Ark: We Are The Ark – syvyys on pinnan alla

Lue lisää Judy Garlandista | Finna.fi

Tähtien kirja (sivut 364–369) Peter von Bagh, 944 sivua | Otava 2006

Läs mera om Judy Garland | Finna.fi

Drömmen om Regnbågen – Om Judy Garland och friheten att få vara sig själv Anna Bromée, 281 sidor | Premium 2020

DVD • Bluray

Judy Ohjaaja Rupert Goold • DVD | Universal Sony Pictures 2020
Judy Ohjaaja Rupert Goold • Bluray | Universal Sony Pictures 2020

Judy Garland: Judy at Carnegie Hall (1961). — **Judy Garland**: *Judy at Carnegie Hall* (1961)

Bob Dylan: Highway 61 Revisited – tie folkin tuolle puolen

20.8.2021 | Kirjoittaja: Ari Väntänen

Highway 61 Revisited | Columbia 1965

Valtatie 61 kulkee pohjois-eteläsuunnassa kahdeksan osavaltion halki Minnesotan Wyomingista New Orleansiin, Louisianaan. Sitä kutsutaan myös ”Blues Highwayksi”. Charley Patton, Son House, Muddy Waters ja lukemattomat muut artistit elivät ja loivat sen laitamilla, ja Bessie Smith kuoli auto-onnettomuudessa siellä, missä syntyi myytti Robert Johnsonin ja paholaisen välisistä sielukaupoista. Valtatie 61:n lapsia on myös Elvis Presley, joka tuli tähdeksi tarjoilemalla afroamerikkalaista soundia valkoiselle nuorisolle.

Bob Dylanille Valtatie 61 edusti valtimoa, joka sykki Amerikkaa. Hän oli kotoisin sen läheltä Minnesotan Hibbingistä ja varttui pitämään tietä mahdollisuutena mennä mihin tahansa, syvälle rikkaaseen amerikkalaiseen kulttuuriperimään aina deltabluesin dna-tasolle saakka. Valtatie 61 nousi aikoinaan Kanadan rajalle saakka, mutta Dylanin mielessä sen alkupiste oli siellä, missä hän itse syntyi.

Tombstone Blues.

1960-luvun puolivälissä Dylanista (s. 1941) oli tullut suuri amerikkalainen protestilaulaja. Kuudennella albumillaan hän sekoitti taiteensa pakan niin, ettei se enää ollut tiukasti lukittuna aatteisiin ja aikaan. Levyn nimeksi tuli Highway 61 Revisited, ja se edusti paluuta sekä Dylanin omille että amerikkalaisen musiikin juurille.

Aika ennen Highway 61 Revisitediä, Bob Dylanin levytysuran kolme ensimmäistä vuotta, olivat olleet nopean taiteellisen kehityksen aikaa. Hänen ensimmäisellä, nimettömällä albumillaan (1962) oli vain kaksi omaa biisiä, kun taas toisella Freewheelin’ Bob Dylanilla (1963) vain kaksi biisiä ei ollut artistin käsialaa. Kolmannella levyllä The Times They Are a-Changin’ (1964) oli pelkästään Dylanin omia kappaleita.

Highway 61 Revisited.

Another Side Of Bob Dylanilla (1964) protestiliikkeen profeetaksi kohotettu Dylan alkoi etääntyä varhaistuotantonsa kirkasotsaisesta kantaaottavuudesta, ja Bringing It All Back Homella (1965) hänen lyriikkansa muuttui yhä monitulkintaisemmaksi. Tuolla levyllä hän käytti ensimmäistä kertaa sähköisiä soittimia akustisten rinnalla, ja ’Subterranean Homesick Bluesista’ tuli Yhdysvalloissa Dylanin ensimmäinen top-40-hitti.

Bob Dylanin taiteellinen evoluutio ei ilahduttanut folk-kansaa, jonka messiaaksi hän oli noussut kolmen ensimmäisen albuminsa poliittisella kapinahengellä. Protestilaulujen ja yksin esitetyn akustisen musiikin hylkääminen näytti artistin alkuperäisten äänenkannattajien silmissä moraalittomalta itsensä myymiseltä, periaatteiden viemiseltä teuraaksi kaupallisuuden alttarille ja valtavirtaan sopeutumiselta poliittisuuden kustannuksella.

Ballad Of A Thin Man.

Syytökset kulminoituivat heinäkuussa 1965, kun Dylanille buuattiin Newport Folk Festivalilla, koska hän kehtasi esiintyä siellä sähkökitaran säestyksellä. Folk-yleisön nihkeä vastaanotto ei muuttanut mitään. Mölinä ei ollut ehtinyt edes laantua, kun Dylan oli jo Manhattanilla studiossa keksimässä itseään uudelleen. Muutamaa päivää ennen festivaalia julkaistu single ’Like A Rolling Stone’ oli jo julistanut uuden aikakauden alkaneeksi.

Folkyleisö ei lämmennyt ’Like A Rolling Stonelle’, mutta Dylanille itselleen se edusti pelastusta. Hän oli ollut valmis hautaamaan koko lauluntekijänuransa (näitä tuntemuksia hän käsittelee Highway 61 Revisitedin kappaleessa ’Queen Jane Approximately’, joka muistuttaa sovitukseltaan ’Like A Rolling Stonea’), kunnes sai purettua pahan olonsa uudenlaiseksi teokseksi, joka muutti sekä hänen omansa että muiden käsitykset siitä, mitä Bob Dylan voi olla.

Like A Rolling Stone.

’Like A Rolling Stonesta’ tuli iso hitti monessa maassa Hollannista Australiaan, mutta ei siksi, että se olisi ollut helppo popkappale. Dylan kirjoitti ’Like A Rolling Stonen’ impressionistisen ja allegorisen sanoituksen henkilökohtaisista lähtökohdistaan ja tuntemuksistaan, mutta tuli samalla puhutelleeksi kokonaista sukupolvea, jonka maailma oli aivan toisenlainen kuin se, jossa heidän vanhempansa olivat kasvaneet. ”How does it feel to be on your own, with no direction home?” Dylan kysyi itseltään, mutta lukemattomat muutkin tiesivät, mitä hän tarkoitti.

Dylan oli kirjoittanut vahvoja lauluja ennen Highway 61 Revisitediäkin, mutta nyt niiden voima ei ollut yksinomaan lyriikoissa. Moni albumin kappale, etenkin ’Tombstone Blues’ ja ’Highway 61 Revisited’, pelasivat raa’an svengin ja oivaltavan sanoituksen yhdistelmällä, ja ’Ballad Of A Thin Manissa’ levyllä soittavat muusikot (tunnetuimpina Michael Bloomfield ja Al Kooper) loihtivat aavemaista, lohdutonta tunnelmaa. Päätösraita ’Desolation Row’ muistuttaa Dylanin taustasta akustista kitaraa soittajavana laulajana, mutta onnistuu silti olemaan koko albumin eeppisin raita.

Desolation Row.

Highway 61 Revisitedin nimi merkitsee paluuta Valtatielle 61. Kuudes albumi oli Dylanille nimenomaan paluu juurille ja olennaiseen, folk-liikkeen tuolle puolen. Hän löysi itsestään taiteilijan, joka hänestä piti tulla. Levy viittoi suunnan hänen tulevaisuudelleen lauluntekijänä. Uudistunut visio myös voimautti Highway 61 Revisitedin nostamaan rockin kulttuurista asemaa. Musiikki viihdytti ja myi ja sai tanssimaan, mutta siinä oli myös syvyyttä ja taiteellista arvoa. Highway 61 Revisited kiehtoo kuulijaa edelleen.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Bob Dylan | kotisivu
Bob Dylan | Facebook
Bob Dylan | Instagram
Bob Dylan | Twitter

Varaa Bob Dylanin klassikko Highway 61 Revisited kirjastosta. — Varaa **Bob Dylanin** albumi *Highway 61 Revisited* kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.
Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Bob Dylan | Finna.fi

1960-luku

1970-luku

1980-luku

1990-luku

2000–2009

”Love And Theft” | Columbia 2001
Modern Times | Columbia 2006
Together Through Life | Columbia 2009
Christmas In The Heart | Columbia 2009

2010-luku

Tempest | Columbia 2012
Shadows In The Night | Columbia 2015
Fallen Angels | Columbia 2016
Triplicate | Columbia 2017

2020-luku

Rough And Rowdy Ways | Columbia 2020

Boksit ja kokoelmat
6CD • 2CD • Bootleg Series 12
Bob Dylan | Finna.fi

The Cutting Edge 1965–1966 [The Bootleg Series Vol. 12] • 6CD | Columbia Records/Sony Music Entertainment 2015
The Best Of The Cutting Edge 1965–1966 [The Bootleg Series Vol. 12] • 2CD | Columbia Records/Sony Music Entertainment 2015

Bob Dylan: Self Portrait – täydellisen keskeneräinen omakuva
Hector: Nostalgia – romantiikkaa tekniikan sukupolvelle
Jane Siberry: The Walking – artistista vapautta parhaimmillaan
Joni Mitchell: A Song To A Seagull – kun aitous välittyy
Leonard Cohen: You Want It Darker – liekki palaa pimeässä
Leonard Cohen: Thanks For The Dance – lempeä epilogi
Neil Young: After The Gold Rush – elokuvaton soundtrack
Nick Drake – lauluja suljettujen ovien takaa
Paul Simon: Graceland – silta yli synkän virran
Pekka Streng – kohti unen maata
Robert Plant: Carry Fire – näin luodaan vanhasta uutta
The Doors: The Doors – vallankumouksen lähtölaukaus
Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes – suuren lauluntekijän muistolle
Tracy Chapman – altavastaajien ääni

Lue lisää Bob Dylanista | Finna.fi

Muistelmat, osa 1 Bob Dylan & kääntäjä Erkki Jukarainen, 298 sivua | Werner Söderström Osakeyhtiö 2005 & 2018
Bob Dylan – ikuinen vaeltaja Tenho Immonen, 143 sivua | POP-lehti 2003

Läs mera om Bob Dylan | Finna.fi

Memoarer – Första delen Bob Dylan & översättare Mats Gellerfelt, 278 sidor | Prisma 2004 & Norstedts 2016

Bob Dylan: Highway 61 Revisited (1965). — **Bob Dylan**: *Highway 61 Revisited* (1965).

The Doors – vallankumouksen lähtölaukaus

6.8.2021 | Kirjoittaja: Ari Väntänen

The Doors | Elektra 1967

Vuosi 1967 lisäsi rockin kaanoniin monta suurta klassikkoa. The Beatles julkaisi Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Bandin ja The Rolling Stones pyrki rinnalle Their Satanic Majesties Requestilla, Jimi Hendrix uudisti käsitykset kitaransoitosta levyillään Are You Experienced? ja Axis: Bold As Love, The Velvet Underground avasi vaihtoehtorockille väylän The Velvet Underground & Nicolla, ja Pink Floyd debytoi The Piper At The Gates Of Dawnilla… Täydellinen tärkeiden levyjen lista olisi todella pitkä.

Yhdysvalloissa vuosi 1967 jäi historiaan psykedeelisen rockin, rakkauden kesän, hippiliikkeen ja vastakulttuurin vuotena, mutta toisaalta myös sukupolvien välisen kuilun, mielenosoitusten, kylmän sodan, rotumellakoiden ja Vietnamin sodan vuoksi. Beatlesin ja Stonesin tavoin The Doors julkaisi sinä vuonna kaksi albumia. Kaikista aikakauden levyistä amerikkalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin kuplintaa ja kahtiajakautumista heijasti tarkimmin The Doorsin tammikuun 1967 alussa julkaistu nimetön debyytti.

Break On Through (To The Other Side).

The Doors perustettiin heinäkuussa 1965, kun Los Angelesissa elokuva-alaa opiskelleet laulaja Jim Morrison ja kosketinsoittaja Ray Manzarek päättivät alkaa tehdä musiikkia yhdessä. Kuukautta myöhemmin rumpaliksi tuli John Densmore, johon Manzarek oli tutustunut meditaatiotunneilla. Klassinen kokoonpano oli valmis myöhemmin samana vuonna, kun kitaristi Robby Krieger liittyi bändiin.

Keväällä 1966 The Doors soitti usein L.A:ssa London Fog -nimisessä klubissa. Noilla keikoilla se pääsi esiintymisen makuun – Morrisonilla ei ollut siitä aiempaa kokemusta – ja kehitteli repertoaariaan, josta hahmottui bändin ensimmäinen albumi. Toukokuussa 1966 The Doors sai sarjan keikkoja Whisky A Go Go’sta. Siellä Love-yhtyeen Arthur Lee näki The Doorsin lavalla ja vihjasi levy-yhtiönsä Elektran johtaja Jac Holzmanille ja tuottaja Paul A. Rothchildille uudesta bändistä. The Doorsin perustamisesta oli kulunut vasta vähän yli vuosi, kun bändi allekirjoitti Elektran tarjoaman levytyssopimuksen 18.8.1966.

Light My Fire.

Ensimmäisen albumin tekeminen käynnistettiin välittömästi, ja The Doorsin debyytti valmistui alle kuukaudessa elo-syyskuussa 1966. Ajalle tyypillisesti äänitykset tehtiin neliraitasysteemillä: basso ja rummut yhdelle raidalle, kitara ja kosketinsoitin toiselle, laulu kolmannelle ja täydentävät osuudet neljännelle. Ensimmäiseksi singleksi valittiin albumin avausbiisi ’Break On Through (To The Other Side)’. Tuo kohtalokas tuntemattomaan sukeltamisen oodi muodostui merkittäväksi osaksi Morrison-myyttiä, mutta julkaisunsa aikaan ensisingle ei myynyt häävisti.

Läpimurtonsa The Doors teki Kriegerin säveltämällä ’Light My Firella’, jonka singleversio editoitiin radiokelpoiseen mittaan albumiversiosta, jolla oli pituutta seitsemän minuuttia. ’Light My Fire’ meni Yhdysvaltain virallisella singlelistalla ykköseksi ja kiskoi The Doors -levyn albumilistan toiselle sijalle, The Beatlesin Sgt. Pepperin kannoille.

Syksyllä 1967 The Doors myi jo miljoonia levyjä. Karismaattisesta Morrisonista tuli merkittävä amerikkalainen ääni, rocktähti, runoilija ja palvottu ikoni. Hänen myyttinsä soundtrack oli albumin päättävä ’The End’, joka oli kehittynyt simppelistä rakkauslaulusta eksistentialistiseksi, kreikkalaista draamaa ja kuolemaa sivuavaksi teokseksi.

’Light My Fire’, ’Break On Through’ ja ’The End’ ovat kasvaneet The Doorsin debyytin suuriksi klassikoiksi, mutta myös deep cuts -osastolta löytyy paljon kiinnostavaa materiaalia. ’The Crystal Shipin’ lyriikoiden monitulkintaisuus saa palaamaan kappaleen äärelle yhä uudelleen, ja sävellyksen hienovaraisuus kontrastoi levyn rockimpia raitoja hienosti. Tunnelmallinen ’End Of The Night’, joka julkaistiin ’Break On Through’ -singlen b-puolella, sisältää kirjallisia viittauksia Louis-Ferdinand Celinen ja William Blaken tuotantoon.

Albumin lainakappaleet, karnevalistinen versio Bertolt Brechtin ja Kurt Weillin kappaleesta ’Alabama Song (Whisky Bar)’ sekä Willie Dixonin ja Howlin’ Wolfin ’Back Door Manista’ kiinnittävät The Doorsin kahteen traditioon – toisaalta bluesista kehittyneen rockin amerikkalaiseen perimään, toisaalta eurooppalaiseen kirjalliseen kaanoniin. The Doorsin mittapuulla täytebiisejä ovat ’Twentieth Century Fox’ ja ’I Looked At You’, jotka ovatkin albumin unohdetuimmat kappaleet. ’Soul Kitchen’ ja ’Take It As It Comes’ ovat levyn suorimmat rockbiisit, mutta niissä on kiehtovan paljon tulkinnanvaraa.

The Crystal Ship.

The Doors levytti kuusi albumia ennen Jim Morrisonin kuolemaa kesällä 1971 (ja kaksi sen jälkeen). Elämän päättyminen ei suinkaan merkinnyt unohdukseen vajoamista. Oliver Stonen elokuva The Doors (1991) rakensi Morrison-myyttiä aina vain lujemmaksi. Bändin vahvan tunnelmallinen musiikki kiehtoo jo useita sukupolvia, ja Jim Morrisonin lyriikkaa on julkaistu kirjana tänäkin vuonna.

Jim Morrisonin julkisuuskuvaa ajatellessa mieleen tulee, että ikoniksi muuttuminen merkitsee inhimillisten piirteiden katoamista, ja että läheisilleen hänen täytyi olla jotakin aivan muuta kuin se kohtalokas ja kaunis mies, jota maailma palvoo. Haastatellessani John Densmorea joitakin vuosia sitten kysyin häneltä, mitä hänen mieleensä tulee, kun hän ajattelee edesmennyttä ystäväänsä.

– Mieleeni tulee levoton, älykäs collegenuori, joka rakensi itsestään myytin, Densmore vastasi. – Sitten hän ei pitänytkään siitä, mitä oli rakentanut. Jim oli ylpeä musiikista, jota loimme. Sen sijaan julkisuus ja kohut kyllästyttivät häntä.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

The Doors | kotisivu
The Doors | Facebook
The Doors | Instagram
The Doors | Twitter

Levyhyllyt
The Doors | Finna.fi
Jim Morrison • Ray Manzarek • Robby Krieger • John Densmore

1960-luku

The Doors | Elektra 1967
Strange Days | Elektra 1967
Waiting For The Sun | Elektra 1968
The Soft Parade | Elektra 1969

1970-luku

Morrison Hotel | Elektra 1970

Ray Manzarek • Robby Krieger • John Densmore

Other Voices | Elektra 1971
Full Circle | Elektra 1972

Jim Morrison • Ray Manzarek • Robby Krieger • John Densmore

An American Prayer | Elektra 1978

DVD • BluRay

The Doors Ohjaaja Oliver Stone • DVD | Sony Pictures Home Entertainment 2006 & SPHE Nordic 2006
The Doors Ohjaaja Oliver Stone • BluRay | Universal studios 2011 & SMD Entertainment 2019
When You’re Strange – A Film About The Doors Ohjaaja Tom DiCillo • DVD | Pan Vision/Cinema Mondo 2010
When You’re Strange – A Film About The Doors Ohjaaja Tom DiCillo • BluRay | Pan Vision 2010

Black Sabbath: Black Sabbath & 13 – alun loppu ja lopun alku
Bob Dylan: Highway 61 Revisited – tie folkin tuolle puolen
Bob Dylan: Self Portrait – täydellisen keskeneräinen omakuva
Bruce Springsteen: The Rising – ihmisen uskosta huomiseen
Neil Young: After The Gold Rush – elokuvaton soundtrack
R.E.M. Automatic For The People – huipulla on hiljaista
Roky Erickson And The Aliens: The Evil One – kulttisankari mielensä armosta
Soundgarden: Badmotorfinger – visio kirkastuu
The Black Crowes: Warpaint – sukellus syvään päähän
The Velvet Underground: Squeeze – se näkymätön VU-levy
Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes – suuren lauluntekijän muistolle

Lue lisää Jim Morrisonista ja The Doorsista | Finna.fi

Jim Jerry Hopkins & Daniel Sugerman & kääntäjä Jorma Veikko Sappinen, 293 sivua | Fanzine Oy 1981
Jim – No One Here Gets Out Alive Jerry Hopkins & Daniel Sugerman & kääntäjä Jorma Veikko Sappinen, esipuheen ja epilogin kääntäjä J. Pekka Mäkelä, 476 sivua | Johnny Kniga 2005

Jim Morrisonista ja The Doorsista kertova kirja No One Here Gets Out Alive julkaistiin suomeksi nimellä Jim, kääntäjänä Jorma-Veikko Sappinen. Kuva: Tuomas Pelttari — Jim Morrisonista ja The Doorsista kertova kirja *No One Here Gets Out Alive* julkaistiin suomeksi nimellä *Jim*, kääntäjänä Jorma-Veikko Sappinen.

Lue lisää Jim Morrisonin runoudesta • Read more about Jim Morrison and his writing | Finna.fi

The Collected Works Of Jim Morrison – Poetry, Journals, Transcripts, And Lyrics Jim Morrison & foreword by Tom Robbins & edited and with an introduction by Frank Lisciandro & prologue by Anne Morrison Chewning, 582 pages | Harper Design 2021

Lue lisää John Densmoresta ja The Doorsista • Read more about John Densmore and The Doors | Finna.fi

Riders On The Storm – elämäni Jim Morrisonin ja The Doorsin kanssa John Densmore, 316 sivua | Tammi 1992
Riders On The Storm – My Life With Jim Morrison And The Doors John Densmore, 319 pages | Bloomsbury 1991

Lue lisää Ray Manzarekista ja The Doorsista • Read more about Ray Manzarek and The Doors | Finna.fi

Light My Fire – matkani Doorsin kanssa Ray Manzarek & kääntäjä Jaana Kapari, 350 sivua | Tammi 1999
Light My Fire – matkani Doorsin kanssa Ray Manzarek & kääntäjä Jaana Kapari, 534 sivua | Tammi 2011

The Doors: The Doors (1967) — **The Doors**: *The Doors* (1967)

The Sounds – rautalankavallankumous

28.6.2021 | Kirjoittaja: Ari Väntänen

The Sounds | Finnlevy 1977

Kysymys: mikä suomalainen yhtye myi ensimmäisenä yli miljoona singleä ulkomailla ja milloin tämä tapahtui? Mitä sanoit? Ehei, ei todellakaan. Tästä on todella pitkä matka The Rasmukseen, HIMiin ja kumppaneihin. Oikea vastaus on… The Sounds! Vuosi oli 1963.

Emma.

Suomalainen The Sounds, jonka Henrik Granö, Bobi Söderblom, Peter Ekman ja Eljon ”Johnny” Liebkind perustivat keväällä 1962, oli osa laajempaa popkulttuuri-ilmiötä. Instrumentaalirock, jota soitettiin tavallisesti kahden sähkökitaran, bassokitaran ja rumpujen kokoonpanolla, alkoi kasvattaa suosiotaan 1950-luvun lopulla. Tärkein yhtye tässä aallossa oli Cliff Richardin taustabändinäkin toiminut The Shadows, joka levytti useita instrumentaalisia hittisinglejä kotimaassaan ennen The Beatlesin käynnistämää uuden pop-ajanlaskun alkua.

Mandschurian Beat.

Instrumentaalirock tyylikkäine nuorine soittajineen, Fender Stratocaster -kitaroineen ja Vox-vahvistimineen viehätti suuresti myös suomalaisia uuden musiikin ystäviä. He perustivat omia bändejä ja tekivät tyylisuunnasta kotimaisen tulkinnan. Syntyi ”rautalankayhtyeitä”, joiden nimet alkoivat Thellä ja päättyivät ässään (The Strangers, The Esquires, The Sounds…) ja jotka soittivat tuttuja, usein suomalaisia sävelmiä twist-kompilla. Ulkomaisesta instrumental rockista suomalainen rautalanka erottui melankolisuudellaan, iskelmällisyydellään ja kansanlaulumaisuudellaan. Jos musiikkivientiä olisi ollut olemassa, suomisoundista puhuminen olisi ollut täysin perusteltua.

Rautalankasoundille oli kysyntää. The Sounds soitti ensimmäiset keikkansa syksyllä 1962, ja jo keväällä 1963 sen ensimmäinen single Emma//Mandschurian Beat nousi Suomessa listojen kärkeen. Philips-yhtiö julkaisi sinkun Japanissa vielä samana vuonna, ja siellä ’Mandschurian Beatista’ tuli suuri hitti. Suomalaisbändin singleä myytiin Kaukoidässä yli miljoona kappaletta. The Soundsille olisi mieluusti järjestetty Japanin-kiertue, mutta 16-kesäisten soittajien vanhempien mielestä koulunkäyntiin keskittyminen olisi kannattavampi sijoitus. Näin jäi kansainvälinen menestystarina kirjoittamatta. Suomessa The Sounds kuitenkin kiersi ahkerasti, ja singlet Kulkuri//Troikka ja Muurari//Lonely Guitar olivat suosittuja.

Muurari.

Suomessa rautalanka edusti vallankumousta. Se oli ensimmäistä nuorten muusikoiden nuorelle yleisölle soittamaa musiikkia, jota jaeltiin ja kuunneltiin erittäin laajalti. The Sounds oli perustamassa ja kehittämässä suomalaista nuorisokulttuuria, joka oli 1960-luvun alussa vielä nuori. Se, miten rautalankabändit päivittivät suomalaisia sävelmiä, ei ollut kaikkien vanhempien mieleen, mikä teki musiikista kapinallista.

”Meillä oli oma juttumme emmekä piitanneet muista”, soolokitaristi Henrik Granö kertoi Ylelle vuonna 2011. ”Kyllähän me sitten ymmärsimme, että iäkkäämmät ihmiset olivat vähän näreissään. Soitimme sellaisia kappaleita, joita ei sopinut soittaa sillä tavalla.” Nuorten mielestä sopi. Granön kitarasoolot saivat monet tarttumaan sähkökitaraan siinä missä The Shadowsin Hank Marvininkin soitto.

Rautalanka- ja instrumentaalirockbändien valtakausi jäi lyhyeksi, koska beatlemanian riehaannuttama nuoriso ei ollut kiinnostunut lauluttomasta musiikista. The Soundsin toiminta hiipui 1960-luvun puolivälissä, ja Johnny Liebkind lähti soolouralle. Suomessa The Soundsin tunnetuimmaksi ja genren merkittävimmäksi kappaleeksi jäi ensimmäisen singlen a-puoli ’Emma’. Se tulee selvästi esille rautalankahistoriikeissa, usein jo kirjojen nimistä.

Hajoamisen aikaan bändin oli tarkoitus pitää jonkin aikaa taukoa keskittyäkseen muuhun elämään, mutta breikistä tuli puolen elämän mittainen. Heinäkuussa 2011 The Sounds soitti ensimmäisen keikkansa 46 vuoteen Nastolan Rautalankafestivaalilla. Sen jälkeen se on keikkaillut maltilliseen tahtiin. Uutta materiaalia se ei ole levyttänyt, mutta Finnlevyn vuonna 1977 julkaisema kokoelma-LP on hyvä tapa tutustua vanhaan tuotantoon.

Kesäkuussa 2021 Helsingin Sanomat uutisoi kitaristi Henrik Granön kuolleen 74-vuotiaana. Hänen soittonsa jää suomalaisen musiikin historiaan. ”Hän teki kaiken hyvällä maulla ja tämän lisäksi oli erittäin taidokas teknisesti”, basisti Peter Ekman kommentoi Helsingin Sanomille. ”Hänen sormensa kulkivat raketin vauhdilla otelaudalla.”

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Levyhyllyt
The Sounds -kokoelmat | Finna.fi

The Sounds | LP Finnlevy 1977 • CD Fazer Finnlevy 1989 • CD Warner Music Finland 2008
The Sounds • The Strangers Story [2 alkuperäistä] The Sounds & The Strangers | CD Fazer Finnlevy 1991
Emma [20 suosikkia] | CD • kasetti Fazer Records 1998

The Renegades: Cadillac – loppu on hysteriaa
Ville Valo & Agents – kadonnutta aikaa etsimässä

Lue lisää suomalaisesta rockista ja rautalankamusiikista | Finna.fi

Jee jee jee – suomalaisen rockin historia Seppo Bruun & Jukka Lindfors & Santtu Luoto & Markku Salo, 543 sivua | WSOY 1998
Sammonkadun soivat kellarit – Rautalankaa Hämeenpuistosta Kalevaan Esko Johansson, 132 sivua | Twangsville Productions 2006
Emmaa etsimässä – Suomalaisen rautalangan lyhyt historia Arto Vilkko, 167 sivua | Back to the Sixties 2013
Emman perilliset – Suomalaisen rautalankabeatin vuosikymmenet Kati Järvi & Jori Venemies & Janne Örnberg, 320 sivua | Aviador 2020
Sadoin sähkökitaroin Jari Moberg, 251 sivua | GTJ/Jari Moberg 2020

The Sounds: The Sounds (1977). — **The Sounds**: *The Sounds* | LP 1977 • CD 1989 & 2008

Bob Dylan: Self Portrait – täydellisen keskeneräinen omakuva

25.5.2021 | Kirjoittaja: Jukka Uotila

Self Portrait | Columbia 1970

Bob Dylanin (s. 1941) Self Portraitin avausbiisin alussa naiskuoro laulaa raukeasti, kuinka väsyneet hevoset haluavat vain nautiskella auringosta ja ottaa rennosti:

– All the tired horses in the sun
How am I supposed to get any riding done?

Biisi kuvaa hyvin Dylanin tilannetta levyn ilmestymisen aikoihin vuonna 1970. Hän eli vaimonsa Saran ja neljän yhteisen lapsen kanssa Woodstockin pikkukaupungissa maaseudun idyllissä. Dylan oli kesällä 1966 joutunut omien sanojensa mukaan ”moottoripyöräonnettomuuteen” ja vetäytynyt täydellisesti pois julkisuudesta. Woodstockissa perhe keskittyi yhdessäoloon, kanojen kasvattamiseen ja rauhalliseen maalaiselämään. Dylanin kotoiluvaihe kesti lähes kahdeksan vuotta.

Dylanin levytysuran ensimmäiset viisi vuotta 1962–1966 olivat hengästyttäviä. Hän muutti jokaisella levyllään ja liikkeellään populaarimusiikin suuntaa ja mullisti samalla kokonaisen sukupolven maailmaankuvaa. Dylan loi ensialbumeillaan uudenlaisen laulaja-lauluntekijän: hahmon, joka esitti vain itse tekemäänsä materiaalia. Hän liitti vakavahenkisen folkin infantiilina pidettyyn rock ’n’ rolliin ja loi perustan taiteellisesti kunnianhimoiselle folk-rockille, josta kumpusi myöhemmin myös psykedelia. Dylanin ansiosta rockista tuli vakavasti otettavaa taidetta. Samalla John Lennon ja monet muut lauluntekijät alkoivat kiinnittää enemmän huomiota laulujensa sanoituksiin.

Dylanin tekemien musiikillisten vallankumousten sarja ei voinut kuitenkaan jatkua loputtomasti. Muusikko oli myrskyn silmässä yksin, eikä hänellä ei ollut bändikavereita jakamassa kohtuuttoman suuriksi kasvaneita odotuksia ja paineita. Oma perhe ja eristäytyminen olivat hänelle pelastus. Dylan ei enää konsertoinut tai antanut haastatteluita, mutta jatkoi laulujen tekemistä entiseen tapaan. Hänen tyylinsä oli vain muuttunut täydellisesti, ehkä radikaalimmin kuin koskaan ennen. Vuosien 1965–66 surrealistinen ja pirinkatkuinen tajunnanvirta oli korvautunut kotikutoisella ja maanläheisellä tyylillä. Laulujen aiheet kumpusivat perhe-elämästä ja siihen liittyvistä pienistä huomioista.

Aluksi Dylan teki nauhoituksia kotona, mutta siirtyi metelöivien lasten jaloista taustabändinsä The Hawksin hallussa olevan talon kellariin. Siellä syntyi vuonna 1967 omasta mielestäni Dylanin hienoin ja monitasoisin levytetty kokonaisuus The Basement Tapes. Jostain syystä hän ei halunnut julkaista omia versioitaan lauluista, vaan laittoi nauhat jakoon muiden käytettäviksi. Biiseistä tulikin hittejä ja tulevia klassikoita, esittäjinä mm. Manfred Mann, Fairport Convention, The Byrds, Julie Driscoll ja The Band.

Juureva country tarjosi luontevan muodon Dylanin uusille lauluille. Joulukuussa 1967 ilmestynyt John Wesley Harding oli Nashvillessä äänitetty country-rockin pioneerilevy, joka oli tuotannoltaan minimalistinen. Rytmiryhmän tasainen poljento, Dylanin akustinen kitara ja pitkät kryptiset tarinat olivat pääosassa.

Huhtikuussa 1969 ilmestyi faneja vihastuttanut yllätysveto Nashville Skyline. Viihteelliseen muotoon tuotettu levy oli tyylipuhdasta countrya, mutta yllättävintä oli Dylanin laulutyyli. Hän oli luopunut nasaalista Woody Guthrie -kähinästä ja lauloi puhtaasti ja kirkkaasti. Eräs nuoruuden ystävä kommentoi levyä kuunneltuaan, että juuri tälläisella äänellä hän muistaa Robert Zimmermanin laulaneen. Dylan oli siis löytänyt uudelleen oman kadoksissa olleen äänensä.

Elokuussa 1969 Dylan esiintyi livenä ensi kertaa kolmen vuoden tauon jälkeen Isle of Wightin fesivaaleilla Englannissa. Taustabändinä oli omalla urallaan läpimurron tehnyt The Hawks, joka oli vaihtanut nimekseen The Band. Dylanin esiintyminen oli hermostunut, mutta lopulta mielenkiintoinen sekoitus tuoretta country-materiaalia ja uudelleen sovitettuja versioita muutaman vuoden takaisista lauluista. Neljä esitystä päätyi seuraavana vuonna ilmestyneelle tupla-albumille Self Portrait: ’Like a Rolling Stone’, ’The Mighty Quinn (Quinn the Eskimo)’, ’Minstrel Boy’ ja ’She Belongs to Me’. Konsertti julkaistiin kokonaisuudessaan vuonna 2013 4CD-boksilla The Bootleg Series Vol. 10: Another Self Portrait (1969–1971).

Kesäkuussa 1970 ilmestynyt Self Portrait on Dylanin uran hämmentävimpiä albumeita. Sukupolvensa tuotteliaimpiin lauluntekijöihin kuuluva Dylan oli säveltänyt 24 biisin tuplalevylle vain yhden uuden lauletun biisin ’Living the Blues’, joka sekin oli mukaelma vanhasta standardista ’Singing the Blues’. Muuten levy koostuu covereista, instrumentaaleista ja Isle of Wightin liveraidoista.

Levyn kohokohtia on kotitekoisen viinan polttamisesta kertova ’Copper Kettle’, jolla Dylan laulaa upeasti. Muutkin perinnemusiikista poimitut raidat toimivat loistavasti kuten Marc Bolanin ylistämä ’Belle Isle’ ja ’Days of 49’. Levyn erikoisimpia biisejä ovat coverversiot suhteellisen tuoreista hiteistä ’Early Mornin’ Rain’, ’Blue Moon’ ja varsinkin ’The Boxer’, jolla Dylan laulaa duettoa itsensä kanssa. 60-luvulla oli tyypillistä, että tutuksi tulleista hiteistä tehtiin lukematon määrä versioita, mutta kukaan ei odottanyt tätä Dylanilta. Mutta ehkä Dylanin pointti oli, että Gordon Lightfootin ja Paul Simonin laulut ovat kaikkien tuntemina osa nykypäivän kansanmusiikkia.

Self Portrait toimii levynä hyvin juuri sen runsauden ansiosta. Siitä ei saisi karsimalla erinomaista yhden levyn albumia, kuten niin monista muista tupla-albumeista. Tiivistämällä levyn idea hajoaisi. Olennaisinta on alusta loppuun jatkuva yhtenäinen tunnelma, eivät yksittäiset hitit tai nostattavat kohokohdat. Levy osoittaa, että koskettavan musiikin ei tarvitse olla maailmoja mullistavaa tai tajunnanräjäyttävää. Tämä saattoi olla Dylanille vapauttava kokemus. Levyllä esiintyvä kotoileva muusikko on hahmo, johon koronapandemian aikana on helppo samaistua.

Dylan on uransa aikana omaksunut lukuisia erilaisia rooleja ja naamioita, joiden kautta hän on esittänyt taidettaan. Todellinen ihminen Bob Dylan -hahmon taustalla on kuitenkin jäänyt täydelliseksi mysteeriksi. Self Portrait on omakuvana yhtä vajaa ja keskeneräinen kuin levyn kansikuvaksi valittu töherrys, mutta se saattaa silti kertoa tekijästään enemmän kuin hänen monet vakiintuneet klassikkoalbuminsa.

Jukka Uotila

Bob Dylan | kotisivu
Bob Dylan | Facebook
Bob Dylan | Instagram
Bob Dylan | Twitter

Varaa Bob Dylanin tupla-albumi Self Portrait kirjastosta. — Varaa **Bob Dylanin** albumi *Self Portrait* kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.
Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Bob Dylan | Finna.fi

1960-luku

1970-luku

Laulaja-lauluntekijä Bob Dylanin albumituotanto ulottuu seitsemälle vuosikymmenelle. Kuva: Tuomas Pelttari — Laulaja-lauluntekijä Bob Dylanin laaja albumituotanto ulottuu seitsemälle vuosikymmenelle. Kuva: Tuomas Pelttari

1980-luku

1990-luku

2000-luku

”Love And Theft” | Columbia 2001
Modern Times | Columbia 2006
Together Through Life | Columbia 2009
Christmas In The Heart | Columbia 2009

2010-luku

Tempest | Columbia 2012
Shadows In The Night | Columbia 2015
Fallen Angels | Columbia 2016
Triplicate | Columbia 2017

2020-luku

Rough And Rowdy Ways | Columbia 2020

Boksi • Bootleg Series 10
Bob Dylan | Finna.fi

Another Self Portrait (1969–1971) [The Bootleg Series 10] • 2CD • 4CD | Sony 2013

Bob Dylan: Highway 61 Revisited – tie folkin tuolle puolen
Dire Straits: s/t – menestystarinan alkusanat
Hector: Nostalgia – romantiikkaa tekniikan sukupolvelle
Jane Siberry: The Walking – artistista vapautta parhaimmillaan
Joni Mitchell: A Song To A Seagull – kun aitous välittyy
Leonard Cohen: You Want It Darker – liekki palaa pimeässä
Leonard Cohen: Thanks For The Dance – lempeä epilogi
Neil Young: After The Gold Rush – elokuvaton soundtrack
Nick Drake – lauluja suljettujen ovien takaa
Paul Simon: Graceland – silta yli synkän virran
Pekka Streng – kohti unen maata
Robert Plant: Carry Fire – näin luodaan vanhasta uutta
The Doors: The Doors – vallankumouksen lähtölaukaus
Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes – suuren lauluntekijän muistolle
Tracy Chapman – altavastaajien ääni

Lue lisää Bob Dylanista | Finna.fi

Läs mera om Bob Dylan | Finna.fi

Memoarer – Första delen Bob Dylan & översättare Mats Gellerfelt, 278 sidor | Prisma 2004 & Norstedts 2016

Judy at Carnegie Hall | Capitol 1961Levyhyllyt • Vuonna 1961

LevyhyllytJudy Garland | Finna.fi

Elokuvamusiikki • Soundtrackit

Studioalbumit

Livealbumit

Kokoelmat

LevyhyllytRufus Wainwright | Finna.fi

Lue lisää Judy Garlandista | Finna.fi

Read more about Judy Garland | Finna.fi

Läs mera om Judy Garland | Finna.fi

DVD • Bluray

Highway 61 Revisited | Columbia 1965

LevyhyllytBob Dylan | Finna.fi

1960-luku

1970-luku

1980-luku

1990-luku

2000–2009

2010-luku

2020-luku

Boksit ja kokoelmat 6CD • 2CD • Bootleg Series 12Bob Dylan | Finna.fi

Lue lisää Bob Dylanista | Finna.fi

Läs mera om Bob Dylan | Finna.fi

The Doors | Elektra 1967

LevyhyllytThe Doors | Finna.fiJim Morrison • Ray Manzarek • Robby Krieger • John Densmore

1960-luku

1970-luku

Ray Manzarek • Robby Krieger • John Densmore

Jim Morrison • Ray Manzarek • Robby Krieger • John Densmore

DVD • BluRay

Lue lisää Jim Morrisonista ja The Doorsista | Finna.fi

Read more about Jim Morrison and The Doors | Finna.fi

Lue lisää Jim Morrisonin runoudesta • Read more about Jim Morrison and his writing | Finna.fi

Lue lisää John Densmoresta ja The Doorsista • Read more about John Densmore and The Doors | Finna.fi

Lue lisää Ray Manzarekista ja The Doorsista • Read more about Ray Manzarek and The Doors | Finna.fi

The Sounds | Finnlevy 1977

LevyhyllytThe Sounds -kokoelmat | Finna.fi

Lue lisää suomalaisesta rockista ja rautalankamusiikista | Finna.fi

Self Portrait | Columbia 1970

LevyhyllytBob Dylan | Finna.fi

1960-luku

1970-luku

1980-luku

1990-luku

2000-luku

2010-luku

2020-luku

Boksi • Bootleg Series 10Bob Dylan | Finna.fi

Lue lisää Bob Dylanista | Finna.fi

Läs mera om Bob Dylan | Finna.fi

Judy at Carnegie Hall | Capitol 1961
Levyhyllyt • Vuonna 1961

Levyhyllyt
Judy Garland | Finna.fi

Levyhyllyt
Rufus Wainwright | Finna.fi

Levyhyllyt
Bob Dylan | Finna.fi

Boksit ja kokoelmat
6CD • 2CD • Bootleg Series 12
Bob Dylan | Finna.fi

Levyhyllyt
The Doors | Finna.fi
Jim Morrison • Ray Manzarek • Robby Krieger • John Densmore

Levyhyllyt
The Sounds -kokoelmat | Finna.fi

Levyhyllyt
Bob Dylan | Finna.fi

Boksi • Bootleg Series 10
Bob Dylan | Finna.fi