Sanotaan, että Jerry Lee Lewis on aina pelännyt helvetin liekkejä. Hänellä on siihen syykin: Lewis kasvoi uskonnollisessa ympäristössä (maineikas tv-evankelista Jimmy Swaggart on hänen serkkunsa), jossa rock’n’rollin ja rockabillyn kaltaisen syntiä ylistävän musiikin katsottiin säestävän ihmisen matkaa turmioon.
Rock’n’rollin vaikuttavin puoli on juuri se, joka pääsee lähimmäksi uskonnollisuutta. Siinä on parhaimmillaan samaa riemukasta hurmahenkeä kuin gospelmusiikissa, eikä a-wop-bop-a-loo-bop-a-lop-bam-boom poikkea paljonkaan helluntailaisten kielilläpuhumisesta. Se, täyttääkö maallisten ilojen musiikki ihmisen pyhällä vai pahalla hengellä, on uskon asia.
Jerry Lee on aina uskonut jumalaan, mutta hän ei ole koskaan saanut varmuutta siitä, voisiko niinkin hyvältä tuntuva asia kuin hänen upea musiikkinsa todella olla taivaan isälle riittävä syy toimittaa hänet kadotukseen. Syyskuussa 84 vuotta täyttävä pianisti-laulaja arvelee sen jäävän nähtäväksi.
Kävi miten kävi, Lewisin villin pojan nimi ja musiikki jäävät elämään. Siitä pitävät huolen hänen parhaat levytyksensä, joiden joukossa hehkuu yksi kaikkien aikojen parhaista livealbumeista, vuonna 1964 taltioitu Live At The Star Club, Hamburg. ”Se oli hirviö levyksi”, Jerry Lee on itsekin kehaissut. Ja niinhän se on – pitelemätöntä draivia, syntistä svengiä, jumalaista henkeä ja nippu klassikkobiisejä, mausteeksi ripaus Jerry Leelle luontaista pölkkypäistä komiikkaa.
Livealbumi äänitettiin Hampurissa samalla klubilla, jolla The Beatles oli aiemmin hionut kynsiään. Kaikki kunnia Lennonin jengin saavutuksille, mutta syvästä etelästä saapunut maalaispoika sai liverpoolilaiset kuulostamaan kilteiltä. Jerry Leen paukuttaessaan pianoaan kiimalla, voimalla ja virtuositeetilla ja taustabändi The Nashville Teensin pysytellessä parhaansa mukaan pomonsa kintereillä saksalainen bierkeller muuttui louisianalaiseksi juke jointiksi.
’High School Confidentialin’ soidessa ei ihmetytä yhtään, että juuri tätä levyä pidetään Lewisin laajan tuotannon terävimpänä kärkenä. Eikä myöskään tule mieleen kysyä, miksi Jerry Lee Lewisin lempinimi on Killer.
Äänitteenä Live At The Star Club, Hamburg on sopivan rosoinen, hikinen ja räkäinen taltiointi, jossa ei ole mitään hienostelevaa tai kankeaa. Kolmekymppinen Jerry Lee on pianistina ja showmiehenä parhaimmillaan, ja biisilista on kiihkeydessään armoton. Ainoan hengähdystauon suo versio Hank Williamsin ’Your Cheatin’ Heartista’.
Jerry Lee Lewisin elämäntarina on yksi rock’n’rollin historian värikkäimmistä, ja hänen Hampurin-livensä on juuri oikeaa taustamusiikkia sen lukemiselle – sikäli, kun se taustamusiikiksi suostuu asettumaan. Viisikymmentäviisi vuotta julkaisunsa jälkeen Live At The Star Club, Hamburg menee edelleen tehokkaasti jalan alle ja tanssittaa.
Sopeutumattomuus ja erilaisuus ovat olleet hyviä rockmusiikin myymisen välineitä. Niiden kapinahenki vetoaa nuoriin, jotka etsivät itseään ja paikkaansa maailmassa. Ironista on, että ne, joiden friikkiys on ollut sisäsyntyistä ja aitoa eikä julkisuutta varten luotua, ovat usein menestyneet kaikkein kehnoimmin. Hyvä esimerkki tästä on Roky Erickson, kulttisankari mielensä armosta.
Roky Erickson. Kuva: www.rokyerickson.com.
Vuonna 1947 syntyneen Roger Kynar Ericksonin asiat menivät ristiin 1960-luvun lopulla. The 13th Floor Elevators -yhtyeessä uransa aloittanut kitaristi-laulaja alkoi kärsiä mielenterveysongelmista, jotka ilmeisesti toi pintaan rankka LSD-kuuri. Hallusinogeenit ja psykedeelit kuuluivat ajan henkeen, mutta kuten Pink Floydin Syd Barrettin kaltaiset kohtalot todistavat, kaikille ne eivät sopineet.
Vaihtoehtoinen elämäntyyli johti myös kahnauksiin lain kanssa. Ericksonin konservatiivisessa kotiosavaltiossa Teksasissa The 13th Floor Elevatorsin jäsenten kaltaisia huumehippejä ei lainkaan arvostettu, ja vuonna 1969 Erickson joutui oikeuteen marijuanan hallussapidosta ja lain pakoilusta. Puolustus vetosi mielenterveysongelmiin sillä tuloksella, että Erckson määrättiin tahdonvastaiseen hoitoon. Seuraavien kolmen koppivuoden aikana hänelle tulivat tutuksi mielisairaalan arki, sähkösokkihoidot ja ankara lääkitys.
Siviiliin päästyään Erickson teki sen, mistä oli kaiken aikaa haaveillut: palasi musiikin pariin ja perusti bändin. Hänen uusi yhtyeensä Bleib Alien levytti Sir Douglas Quintetin Doug Sahm tuottajanaan singlen Two Headed Dog (Red Temple Prayer)//Starry Eyes (1975). Raaka sinkku esitteli Ericksonin uuden soundin. The 13th Floor Elevatorsin garagepsykedelia jäi 1960-luvulle, ja Erickson alkoi soittaa konstailematonta, synkeää, melodista ja kovaa rockia, joka oli yhdeltä laidalta kiinni punkin hengessä ja jossa pyöriteltiin b-luokan scifi- ja kauhuelokuvien kuvastoa.
Singlen tehtyään Erickson lähti Teksasista Kaliforniaan ja perusti siellä uuden yhtyeen. Studiossa soittaneesta kokoonpanosta mukana oli enää autoharpisti Billy Miller, joka keksi uudelle ryhmälle nimeksi Roky Erickson And The Aliens. Tehtyään pari pienempää levytystä bändi ryhtyi valmistelemaan albumia Creedence Clearwater Revivalin basistin Stu Cookin valvonnassa. Ericksonin bändi treenasi uutta materiaalia klassikkorockyhtyeen päämajassa Cosmo’s Factoryssa.
Roky Ericksonin tärkeimmät ja maineikkaimmat levytykset, jotka tunnetaan parhaiten nimellä The Evil One, olivat ensimmäinen Cookin tuottama kokonainen albumi. Creedence-basistin rooli noissa sessioissa oli merkittävä ja kasvoi loppua kohden. Studioon lähtiessään Erickson oli päättänyt lopettaa väsyttävien psyykenlääkkeiden syönnin, mikä piristikin häntä mutta samalla heikensi hänen henkistä tilaansa monin muin tavoin. Cookin tehtäväksi jäi jäsennellä Ericksonin sekavimmatkin ideat ehyiksi biiseiksi, joissa osat olivat oikeilla paikoillaan ja sanoituksissa tolkkua. Tuottajalla oli tapana pitää äänitys käynnissä jatkuvasti, koska milloinkaan ei voinut tietää, koska laulaja-kitaristi ja biisintekijä olisi parhaimmillaan. Ennen kuin studiotyöt oli tehty loppuun, Roky oli viety suljetulle jo kertaalleen. Osa lauluosuuksista taltioitiin mielisairaalan myöntämillä lyhyillä lomilla.
The Evil Onen kappaleissa seikkailevat zombit, vampyyrit, demonit ja aaveet. Nuo viihteellisen pelottavat teemat vaikuttavat halvalla tavalla hauskoilta, mutta vähänkin tarkemmin kuunnellessaan huomaa, että Erickson oli niiden suhteen tietyllä tasolla tosissaan. Huumehuuruisen 13th Floor Elevators -ajan ja kolmen mielisairaalassa lusitun vuoden jälkeen hän oli ihastunut kauhu- ja scifielokuviin, ja ne olivat polkaisseet hänen mielessään käyntiin todentuntuiset halloween-hipat. Sanoitusten olennot olivat Ericksonille toisaalta humoristisia ja kuvitteellisia hahmoja, mutta toisaalta ne symboloivat hänen sairauttaan, outoja ajatuksiaan ja psykoosien todellisuutta, jossa hän vietti yhä pidempiä aikoja kerrallaan.
Jos Ericksonin tavoitti täsmälleen oikealla hetkellä – kuten Cookin johtamissa sessioissa usein tapahtui – nauhalle tallentui primitiivistä priimaluokan rockia, jonka vaaran tuntu muuttui todeksi siinä missä biisien toismaailmalliset olennotkin. Sellaisella hetkellä mielisairaus antoi enemmän kuin otti. “If you have ghosts, then you have everything”, hän lauloi vilpittömällä äänellään kuin ilmoittaen löytäneensä mielensä syövereistä jotakin upeaa ja kertoakseen myös sen, että vaikka siltä ei ehkä vaikuta, ei häneltä mitään puutu.
Ericksonin hyväntuulisimpienkin rallien pohjavireenä on suru. Niistä aistii sellaista menetyksestä nousevaa kohtaloon alistumisen melankoliaa, jota tuntee silloin, kun ei usko enää voivansa palata takaisin sinne, missä kaikki oli paremmin. Ericksonin taudinkuva ja tyyli olivat hyvin toisenlaiset kuin Johnny Thundersilla, mutta kulttisankarien levyillä kaikui samankaltainen eksyneiden sielujen pelastuksenkaipuu. Thundersin So Alone ja The Evil One kuulostavat sukulaissielujen tekemiltä.
Roky Erickson And The Aliensin nimetön albumi julkaistiin ensin Englannissa kymmenen biisin mittaisena vuonna 1980. Seuraavana vuonna levystä ilmestyi Yhdysvalloissa toisenlainen versio nimellä The Evil One. Myöhempiin versioihin on koottu kaikki tuon aikakauden äänitykset.
Seuraavat kaksikymmentä vuotta Roky Erickson oli sairautensa vuoksi poissa pelistä. Vasta 2000-luvun alussa, kun hänen veljensä otti hoitaakseen lääkitykseen ja sopimuksiin liittyvät asiat, artisti alkoi toipua. Se kävi yllättävän nopeasti: jo vuosikymmenen puolivälissä Roky Erickson nousi lavalle kohtalaisen hyvässä kunnossa. Ohjaaja Kevin McAllister dokumentoi hänen paluunsa elokuvaksi You’re Gonna Miss Me, joka sai ensi-iltansa vuonna 2005.
Ruisrockissa vuonna 2007 esiintyneen Roky Ericksonin voiton sinetöi vuonna 2010 ilmestynyt True Love Cast Out All Evil, hänen ensimmäinen uutta materiaalia sisältänyt albuminsa neljääntoista vuoteen. Ericksonin tuotannon kulmakivet löytyvät silti edelleen The Evil Onelta. Sitä kuunnellessa tulee aina mieleen, että hulluus on pahasti aliarvostettua.
Levyhyllyt:
Roky Erickson And The Aliens: Roky Erickson And The Aliens [aka Five Symbols] (CBS Records, 1980) The Evil One (415 Records, 1981) Don’t Slander Me (Pink Dust, 1986 | laajennettu CD-painos: Restless Records, 2005) Gremlins Have Pictures (Demon Records, 1986) I Think Of Demons (Edsel Records, 1987) All That May Do My Rhyme (Trance Syndicate Records, 1993) Don’t Knock The Rok! (Norton Records, 2004)
Roky Erickson with Okkervil River: True Love Cast Out All Evil (Chemical Underground, 2010)
The 13th Floor Elevators The Psychedelic Sounds Of The 13th Floor Elevators (International Artists, 1966) Easter Everywhere (1967) Live (1967) Bull Of The Woods (1969)
Toimitus suosittelee lämpimästi myös 2CD-kokoelmaa I Have Always Been Here Before – The Roky Erickson Anthology. Se esittelee Rokyn monivaiheista uraa, ja sisältää 32-sivuisen tekstiliitteen.
Lue lisää: DeRogatis, Jim: Turn On Your Mind – Four Decades Of Great Psychedelic Rock, 638 sivua. Hal Leonard 2003. Drummond, Paul: Eye Mind – The Saga Of Roky Erickson And The 13th Floor Elevators, The Pioneers Of Psychedelic Sound, 423 sivua. Los Angeles 2007. Erickson, Roky & Thirteenth Floor Elevators & Casey Monahan (toim.): Openers II – The Lyrics of Roky Erickson, Los Angeles 1995. Erickson, Roky: I Have Always Been Here Before – The Roky Erickson Anthology (Shout! Factory, 2010), 2CD + 32-sivuinen tekstiliite. Kent, Nick: The Dark Stuff – Selected Writings On Rock Music 1972–1995, 343 sivua. Da Capo Press 1995.
Rockissa on paljon esimerkkejä siitä, että parasta jälkeä tuottaa sellaisten ihmisten yhteistyö, jotka eivät tule toimeen toistensa kanssa. Britpopin mallikappale kitkaisesta riemuvoitosta ovat Gallagherin veljekset Liam ja Noel. Toisiaan täydentävä taistelupari on yhdessä yhtä kuin Oasis, valtavan suosittu myöhempien aikojen klassikkorockyhtye, jonka biisit ovat kotimaassaan painuneet kollektiiviseen tajuntaan.
Gallagherit ovat osoittaneet pystyvänsä tekemään musiikkia myös tunnetuimmasta bändistään ja toisistaan irrotettuna. Liamin vuosina 2009–2014 toiminut bändi Beady Eye julkaisi pari albumia, ja vuonna 2009 perustettu Noel Gallagher’s High Flying Birds on juuri saanut valmiiksi kolmannen albuminsa. Oasis- ja velivertailusta ei kumpikaan tule koskaan pääsemään eroon, mutta se on vähäinen tappio siihen nähden, mitä rikkonaisen manchesterilaisperheen pojat ovat musiikillaan saavuttaneet.
Tänä vuonna Liam otti saman askeleen kuin veljensä muutama vuosi sitten – julkaisi ensimmäisen kerran musiikkia omalla nimellään. Soolodebyytti As You Were otettiin ilolla vastaan erityisesti kotimaassaan. Se meni suoraan Britannian albumilistan ykköseksi, myi enemmän kuin muut listan top 10 -levyt yhteensä, ja sen vinyylipainos oli 16 000 kappaleen viikkomyynnillään maan myydyin vinyylilevy kahteenkymmeneen vuoteen. Kaiken kaikkiaan sitä myytiin julkaisuviikollaan yli sata tuhatta kappaletta. Mutta kuten levymyyntiluvut aina, nämäkin kertovat enemmän artistin vanhasta suosiosta ja hänen faniensa iästä kuin levyn sisällöstä.
As You Were on melkein täsmälleen sellainen levy, jota Liam Gallagherilta osasi odottaa. Hän on pitäytynyt jo Oasiksessa hyväksi havaitsemassaan tyylissä, jota leimaa ysärifiltterin läpi suodatettu 1960-luvun melodinen rock sekä kuulijaa piinaava epätietoisuus siitä, mistä klassikosta mikäkin kliseinen kappale on kiusallisen tutut vaikutteensa napannut. Liamin soololevyä ei kuitenkaan osaa pitää plagiointina tai edes omien ideoiden puutteena, ei sen enempää kuin Oasiksen tuotantoakaan. Gallagherin pojat ryhtyivät alun alkaenkin rakentamaan eteenpäin rakastamaansa brittirockin suurta perintöä. He ovat melkein kuin kansanmuusikkoja, joilla ei ole koskaan ollut minkäänlaista tarvetta kehittää popmusiikin kentällä ennenkuulumattomia asioita. Sillä tavalla he ovat pystyneet puhuttelemaan valtavaa määrää ihmisiä.
As You Were on vähemmän aggressiivinen ja röyhkeä albumi kuin mitä Liam Gallagherin imago ohjaa odottamaan. Sen lempeä yleistunnelma liippaa vaisuutta, mutta siitä oppii pitämään. Rauhalliset Liam-laulut tuntuvat 45-vuotiaan miehen esittäminä rehellisemmiltä kuin kovanaamainen kukkoilu. Mikä tärkeintä, päähenkilön paras puoli – karismaattinen ja sielukas ääni – ovat tallella. Avausbiisi Wall Of Glass sykkii vetävästi, ja For What It’s Worthin ja Boldin mollisävelten hyväiltäväksi pysähtyy mielellään. You Better Runin ja Greedy Soulin brittiboogiessa ei itsessään ole mitään ihmeellistä, mutta se on tarpeellista vastapainoa levyn seesteisille biiseille.
Toisiaan täydentävien taiteilijaparien lisäksi rockissa riittää luutuneita käsityksiä, joita selvät äänitodisteetkaan eivät pääse purkamaan. Vanhan hokeman mukaan Gallagherin rahvaanomaisista pojista Noel on se lahjakas biisintekijä ja Liam pelkkä huonotapainen laulaja, mutta As You Weren kohdalla noita asenteita voi halutessaan tarkastaa. Liam on pannut suurimman osan uusista biiseistään alulle itse, eikä materiaali ole pöllömpää. Krediittien suhteen poikkeuksia ovat (parhaiden biisien joukkoon pääsevät) kaunis Paper Crown ja intiimi Chinatown, jotka ovat kokonaan tuottaja Andrew Wyattin ja laulaja-lauluntekijä Michael Tighen tekosia. Vaikka levyn tyhjänpäiväisin rokki I Get By on Liamin tekemä, ja vaikka levyn päättävistä kappaleista jälkimmäisen olisi voinut pudottaa huoleti pois, As You Were todistaa, että Liam Gallagherilla riittää uraa myös omillaan.
Marraskuun -17 viimeisenä perjantaina on vanhemman veljen vuoro tehdä siirtonsa, kun Noel Gallagher’s High Flying Birdsin kolmas albumi Who Built The Moon? julkaistaan. Esimakua antaa single Holy Mountain, jonka hävytön riffiviittaus David Bowien Suffragette Cityyn vain korostaa tekijänsä tyylitajua. Jos Holy Mountainin laulaisi hänen veljensä, se olisi vielä parempi. Mutta sitten se olisi Oasis-biisi ja jäisi auttamatta klassikoiden jalkoihin. Monimutkaista tuo muusikon elämä.
Levyhyllyt: Liam Gallagher As You Were, CD | LP | Deluxe: LP+7″+kirja. (Warner Bros Records, 2017)
Beady Eye Different Gear, Still Speeding, CD | 2LP | CD+DVD (Beady Eye Records, 2011) BE, CD | 2LP (2013)
Noel Gallagher’s High Flying Birds Noel Gallagher’s High Flying Birds (Sour Mash, 2011) Chasing Yesterday (2015) Who Built The Moon? (2017)
Oasis Definitely Maybe (Creation, 1994) (What’s The Story) Morning Glory (1995) Be Here Now (1997) The Masterplan (kokoelma, 1998) Standing On The Shoulder Of Giants (Big Brother, 2000) Familiar To Millions (live, 2000) Heathen Chemistry (2002) Don’t Believe The Truth (2005) Stop The Clocks, 2CD | 3LP (kokoelma, 2006) Dig Out Your Soul, CD | 2LP | 4LP+2CD+DVD (2008) Time Flies… 1994–2009, 2CD | 3CD+DVD | 5LP (kokoelma, 2010)
Lue lisää: Furmanovsky, Jill & Soave, Daniela: Was There Then Oasis – A Photographic Journey, 143 sivua. (Random House, 1997). Lester, Paul & Evans, Mike: Oasis – The Illustrated Story, 80 sivua. (Hamlyn, 1996). Robertson, Ian: Oasis – What’s the Story?, 288 sivua. (Blake, 1996). Shaw, Harry: Oasis “Talking” – The Gallaghers In Their Own Words, 134 sivua. (Omnibus Press, 2002).
Hae As You Were kirjastosta! EsitäytettyMonihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.
Joskus onnellinen loppu koittaa vasta surullisen lopun jälkeen
Tanworth-in-Arden on pieni kylä vähän matkaa Birminghamista kaakkoon. Siellä seisoo vanha kivitalo nimeltä Far Leys. Sen seinään kiinnitettiin tänä kesänä sininen kyltti, perinteinen ”Blue Plaque”, jollaisella Britanniassa osoitetaan kunnioitusta merkittäville ihmisille. Kyltissä lukee ”Nicholas Rodney ’Nick’ Drake, 1948–1974, laulaja/lauluntekijä/runoilija, varttui tässä talossa.”
Nick Drake ei taatusti olisi ikinä uskonut, ettei häntä ja hänen musiikkiaan sittenkään ole unohdettu.
Drake koki klassisen taiteilijankohtalon: häntä alettiin arvostaa vasta, kun oli liian myöhäistä, kun hän oli jo mennyt. Drake kuoli 26-vuotiaana varmana siitä, että oli epäonnistunut kaikessa. Hän teki kolme albumia, joiden myynti jäi aikoinaan olemattomaksi, ja vietti lyhyen elämänsä viimeiset vuodet isänsä ja äitinsä hoivissa.
Black Eyed Dog Draken viimeistä studiosessioista vuodelta 1974:
Nick Draken kuolemasta oli kulunut muutama vuosi, kun hänen musiikkinsa nousi kulttisuosioon. Tuhoon tuomitun nuoren runoilijan romanttistraagisella tarinalla oli tietenkin osuutta asiaan, mutta niin oli musiikillakin. Kiehtova, surullinen hahmo kirjoitti maagisen kauniita kappaleita ja lauloi lämpimän melankolisella äänellään lyriikoita, joiden oikeita tulkintoja voi vain arvailla. Jälkikäteen havaittiin sekin, että Drake oli huomattavan taitava kitaristi, jonka erikoiset viritykset ja oikean käden näppäilytekniikka hämmentävät jälkipolvia.
Nick Drake opetteli soittamaan kitaraa ja tekemään omia kappaleita opiskeluvuosinaan. Hän oli teini-ikäisenä lupaava kilpaurheilija, mutta musiikki meni nopeasti kaiken muun edelle. Vuonna 1968 vielä tuntematon Drake esiintyi Lontoossa, kun folkyhtye Fairport Conventionin Ashley Hutchins sattui paikalle ja innostui kuulemastaan. Hutchins suositteli Drakea tuottaja Joe Boydille, jonka Witchseason-yhtiö teki yhteistyötä Chris Blackwellin levy-yhtiön Islandin kanssa. Allekirjoitettuaan sopimukset Witchseasonin ja Islandin kanssa Drake alkoi valmistella ensimmäistä albumiaan levy-yhtiön maksaman viikkorahan turvin.
Debyyttialbumi Five Leaves Left tehtiin Lontoossa verkkaiseen tahtiin: äänitykset alkoivat heinäkuussa 1968 ja albumi ilmestyi syyskuussa 1969. Draken ehdotuksesta sovitukset teki hänen ystävänsä Robert Kirby, joka ei ollut ennen tehnyt mitään ammattimaista musiikin saralla. Riskaabeli valinta osoittautui toimivaksi. Draken jokaisella albumilla oli oma luonteensa, ja Five Leaves Leftillä sen loivat juuri Kirbyn pastoraaliset jousisovitukset.
Way To Blue albumilta Five Leaves Left:
Kypsä ensialbumi sai kriitikoilta suopean vastaanoton, mutta lupaava lähtö tyssäsi yllättäen artistin ongelmiin. Aiemmin Drake oli esittänyt laulujaan jokseenkin vapautuneesti, mutta kun tuli aika lähteä tukemaan Five Leaves Leftiä keikoilla, hän ei enää kyennytkään olemaan lavalla. Esiintyjän olo oli niin silminnähden epämukava, että konsertit olivat vaivaannuttavia kaikille osapuolille. Siinä ei ollut kyse pelkästä esiintymisjännityksestä vaan jostakin paljon vakavammasta. Drake ei enää pystynyt olemaan normaalissa vuorovaikutuksessa edes läheistensä kanssa, ja ventovieraan yleisön kanssa se oli täysin mahdotonta.
Nick Draken mieli alkoi sulkeutua silloin, kun hän työsti Five Leaves Leftin materiaalia Lontoossa. Hän oli aiemmin ollut hiljaisenpuoleinen mutta sosiaalinen nuorukainen, mutta jostakin syystä hänen oli yhä vaikeampaa päästää ihmisiä lähelleen. Drakella oli kyllä ystäviä, mutta hän saattoi olla päiväkausia heidän seurassaan sanomatta sanaakaan. Ikkunasta kurkkineet kaverit huomasivat, että vaikka oveen koputti, Nick ei välttämättä avannut, vaan istui nojatuolissaan hievahtamatta ja tuijotti eteensä. Ovia sulkeutui elämän kaikilla alueilla: Drake oli pitkä ja komea mies, jolla ei ollut rakkaussuhteita. Yhteys hänen ja muun maailman välillä katkeili.
Vaikka Nick Drake osoittautui odotettua hankalammin myytäväksi artistiksi, Island uskoi hänen mahdollisuuksiinsa. Toinen albumi Bryter Layter tehtiin samalla työryhmällä kuin ensimmäinenkin (tuottajana oli Boyd, sovittajana Kirby ja äänittäjänä John Wood) mutta musiikki muokattiin toisenlaiseksi kuin Five Leaves Leftillä. Kaikki perustui yhä Draken folkin, bluesin ja jazzin perinteestä nouseviin biiseihin, mutta niitä ei enää väritetty kamarimusiikin ja klassisen sävyillä. Bryter Layterille hahmottui sähköisempi, jazzimpi ja urbaanimpi tekstuuri. Nick Draken henkilökohtaisten ja vaikeaselkoisten laulujen soidessa tuntuu oudolta puhua popmusiikista, mutta Bryter Layter oli hänen albumeistaan helpoimmin lähestyttävä ja eniten ajassa kiinni.
Northern Sky albumilta Bryter Layter:
Toisenlaisesta tulokulmasta huolimatta Bryter Layter ilmestyi ja katosi yhtä vähin äänin kuin Five Leaves Left. Drake oli satsannut uuteen musiikkiinsa paljon, mutta se ei yksin riittänyt tuomaan näkyvyyttä. Ammattiura edellytti Drakelta suorituksia, joihin hänellä ei ollut voimia. Muut artistit rakensivat menestystä tekemällä kiertueita ja antamalla haastatteluja, mutta Drakesta ei ollut sellaiseen. Hän soitti koko urallaan vain kourallisen keikkoja ja antoi vain yhden haastattelun, ja senkään aikana hän ei saanut sanotuksi juuri mitään.
Drake ei koskaan puhunut tunteistaan tai ajatuksistaan, mutta useat aikalaiset uskoivat hänen pettyneen pahasti siihen, ettei marraskuussa 1970 julkaistusta Bryter Layterista tullut kaupallista menestystä. Se satutti häntä luultavasti pahiten siksi, että hän tiesi seisovansa oman menestyksensä tiellä. Nick Drake ei ollut vaikea vaan sairas ihminen, mutta se ei estänyt häntä syyttämästä epäonnistumisesta itseään. Levy-yhtiö suhtautui Drakeen hyvin ymmärtäväisesti ja kannustavasti. Hän sai levyttää ja elää Islandin rahalla pitkään ilmeisesti vain siksi, että yhtiö arvosti hänen musiikkiaan.
Kolmatta ja viimeistä albumiaan Pink Moonia tehdessään Nick Drake oli entistä yksinäisempi. Joe Boyd oli ottanut vastaan Amerikasta saamansa työtarjouksen, mikä merkitsi Drakelle luottotuottajan ja lähimmän työtoverin menettämistä. Hän muuttui entistä introvertimmaksi ja eristäytyneemmäksi. Kommunikoinnin tasosta kertoo se, että kun Drake kävi puhua pukahtamatta jättämässä kolmannen albuminsa masternauhan Islandin vastaanottotiskille, koko levy tuli yhtiölle täytenä yllätyksenä.
Pink Moonin nimikappale:
Pink Moonin tekemisestä tiesivät vain Drake ja studiomies Wood. Kahdessa päivässä äänitetty ja helmikuussa 1972 julkaistu levy on Drakea paljaimmillaan. Nimikappaleen piano-osuutta lukuun ottamatta Pink Moonilla esiintyy vain akustista kitaraa soittava laulaja. Draken rakastamilta vanhoilta blueslevyiltä tuttu riisuttu toteutus teki musiikista entistäkin henkilökohtaisempaa ja intiimimpää. Tuntui kuin hän olisi päästänyt kuulijansa masennuksen, surun ja sulkeutuneisuuden muurin taakse katsomaan kaunista ja hiljaista sielunmaisemaansa, halunnut tulla kuulluksi puhtaasti omana itsenään. Vaikka Draken henkinen tila oli jatkuvasti huonontunut, Pink Moonin kappaleista ei välittynyt toivottomuutta ja painostavuutta.
Pink Moonin jälkeen Drake ei enää jaksanut pitää huolta itsestään, vaan joutui muuttamaan takaisin Tanworth-in-Ardeniin vanhempiensa luokse. Lopun lähestyessä hänen vointinsa vaihteli. Hän joutui viettämään muutamia viikkoja mielisairaalassa, mutta oli kesällä 1974 niinkin hyvässä kunnossa, että kävi vielä äänittämässä neljä biisiä Joe Boydin kanssa ja suunnitteli neljännen albumin levyttämistä. Saman vuoden marraskuussa hän kuitenkin kuoli masennuslääkkeen yliannostukseen. Viimeisinä aikoinaan hän oli maininnut äidilleen olevansa pahoillaan siitä, että oli epäonnistunut kaikessa, mitä oli yrittänyt tehdä.
From The Morning:
Nick Draken hauta on Tanworth-in-Ardenin kirkkomaalla. Hänen hautakiveensä on kaiverrettu lohduttava säe Pink Moon -levyn biisistä From The Morning: ”Now we rise and we are everywhere” (“Nyt nousemme ja olemme kaikkialla”). Se on osoittautunut ilahduttavan enteelliseksi. Toisin kuin Nick Drake luuli, hän ei epäonnistunut. Oma elämä oli hänelle liian raskas taakka kantaa, mutta hän elää musiikkinsa kautta lukemattomissa sydämissä joka puolella maailmaa. Nuori mies, jonka oli vaikeaa päästää muita ihmisiä maailmaansa, puhuttelee lauluillaan monia.
Levyhyllyt: Nick Draken studioalbumit Five Leaves Left (Island Records, 1969) Bryter Layter (1970) Pink Moon (1972) Kokoelmalevyt Time Of No Reply (Hannibal Records, 1986 | Uusintapainos 2012) Way To Blue – An Introduction To Nick Drake, (Island Records, 1994 | Uusintapainos 2003) Made To Love Magic (Island Records, 2004) A Treasury (Island Records, 2004). LP- ja CD-painosten lisäksi A Treasury julkaistiin myös monikanavaisena SACD-laitoksena.
Muista boksit:
Toimitus suosittelee Nick Draken tuotannosta tehtyjä bokseja Fruit Tree ja Tuck Box. Moneen kertaan uudelleenjulkaistu levytysura toimii yhteen nivottuna erinomaisesti. 2007 julkaistu Fruit Treen uusintapainos sisältää 50-minuuttisen dokumentin Drakesta. Nick Drake: Fruit Tree – The Complete Recorded Works, 3LP. (1979) Nick Drake: Fruit Tree – The Complete Nick Drake Recordings, 4LP | 4CD. (Hannibal Records, 1986, 2000) Nick Drake: Fruit Tree – The Complete Recorded Works, 3LP+DVD | 3CD+DVD. (Island Records, 2007). Sisältää 108-sivuisen liitevihkon A Much Updated Ruin From A Much Outdated Style sekä 50-minuuttisen dokumentti-DVD:n A Skin Too Few – The Days Of Nick Drake, Jeroen Berkvens, ohjaaja. Nick Drake: Tuck Box, 5CD. (Island Records, 2013).
Lue lisää: Callomon, Cally & Drake, Gabrielle: Nick Drake Remembered For A While, 443 sivua. (John Murray, 2014). Hogan, Peter: Nick Drake – The Complete Guide To His Music, 108 sivua. (Omnibus Press, 2009). Humphries, Patrick: Nick Drake – The Biography, 280 sivua. (Bloomsbury, 1997).
A Christmas Gift For You From Phil Spector (Philles Records, 1963)
Joululevyt tulevat joka vuosi, taatusti kuin joulu. Ne ovat takuumyyviä kausituotteita, joiden ilmestyessä kukaan ei enää tahdo kuunnella edellisinä vuosina julkaistuja lähes identtisiä julkaisuja. Ne ovat helppoja lahjoja, joiden kanssa ei tarvitse vaivata päätään. Ne ovat fyysisiä äänilevyjä julkaisevan musiikkiteollisuuden viimeisiä hengenvetoja, edullisia bulkkiäänitteitä, joita menee kaupaksi, vaikka esittäjä olisi puulaakisarjan humppalaulaja.
Kuten edellisestä kappaleesta huomaa, popmusiikkiin intohimoisesti suhtautuville joululevyt ovat vihoviimeistä kuonaa, jolla ei ole minkäänlaista taiteellista arvoa. Mutta tätäkin sääntöä vahvistaa poikkeus. A Christmas Gift For You From Phil Spector -levyä arvostavat myös popharrastajat. Albumi on klassikko, jota ylistävät Brian Wilsonin kaltaiset nerot, klassikkolistoja laativat musiikkitoimittajat ja ihan tavalliset musiikkifanit.
Phil Spectorin joululahja-albumi äänitettiin syksyllä 1963 ja julkaistiin saman vuoden marraskuussa nimellä A Christmas Gift For You From Philles Records. Levyllä perinteisiä mutta ei-uskonnollisia joululauluja esittävät Darlene Love, The Crystals, The Ronettes, Bob B. Soxx And The Blue Jeans sekä Phil Spector And Artists. Ikimuistoisen albumista tekee sen toteutustapa: Spector (s. 1939) käsitteli puhki kuluneet kappaleet legendaarisella Wall of Sound -metodillaan ja sai ne kuulostamaan tuoreilta mutta silti jouluisilta.
Darlene Love: Marshmallow World
Tuottaja kasvatti soundin muurimaisiin mittoihin tuomalla studioon isoja kokoonpanoja, sovittamalla mukaan kuusikymmentäluvun popille epätyypillisiä orkesterisoittimia ja tuplaamalla ja triplaamalla eri instrumenttien (jopa rumpujen) osuuksia. Hän tihensi tekstuuria antamalla instrumenttiraitojen vuotaa studiossa toisiinsa, kuorrutti äänitykset kaiulla ja käytti kursailematta säröefektejä. Spector ymmärsi myös dynamiikan merkityksen. Hiljaiset kohdat saivat pauhun kuulostamaan todella äänekkäältä.
Wall of Soundin rakentamisen ideana oli luoda äänimaailma, joka kuulostaisi hyvältä ja erottuvalta levyautomaateissa ja radioissa. “Etsin niin vahvaa soundia, että se kantaa levyä silloinkin, kun biisimateriaali ei ole kovin vahvaa”, Spector kertoi vuonna 1964. “Siinä oli kyse kasvattamisesta, suurentamisesta ja siitä, että musiikin osat sopivat yhteen kuin palapelissä.” Lopputuloksena oli täyteläinen, vahva, innovatiivinen ja iso soundi, jonka osasia oli mahdotonta erottaa toisistaan. Omien sanojensa mukaan Spector lähestyi rock’n’rollia ”wagnermaisesti”. Hän kutsui tuottamiaan kappaleita ”nuorille suunnatuiksi pikku sinfonioiksi”. Kun Spectorin nimi tuli tunnetummaksi ja hänen mittaamaton merkityksensä auteurina, taiteilijana ja luovana johtajana ymmärrettiin, joululevy julkaistiin uudelleen hänen nimellään.
The Ronettes: Sleigh Ride
Reilut viisikymmentä vuotta sitten A Christmas Gift For You From Phil Spector (tai The Phil Spector Christmas Album, joksi sitä myös kutsutaan) kuulosti Spectorin muiden tuotantojen lailla vallankumouksellisen nykyaikaiselta, melkeinpä futuristiselta. Studiovelhon ihmeelliset konstit herättivät joululaulut uudenlaiseen elämään ilman, että musiikista katosi joulun henki. Tarkennettakoon, että nyt on puhe kepeästä ja hilpeästä amerikkalaisesta kestohymyjoulusta, ei suomalaisesta kinkkuähkystä ja hartaasta kynttilänpolttelusta.
Nykyisin A Christmas Gift For You From Phil Spector muistuttaa kuusikymmentäluvusta – ajasta, jolloin pop oli paitsi myyvää materiaalia, myös suurta taidetta ja yhteiskunnallinen muutosvoima. Kaiken sittemmin tapahtuneen jälkeen se kuulostaa myös nostalgiselta, perinteikkäältä ja lämpöiseltä, aivan kuten joululevyn kuuluukin.
Levyhyllyt:
Maailmankuulu joulualbumi sisältyy vuonna 1991 julkaistuun Spectorin CD-boksiin Back To Mono (1958–1969). Omillaankin lukuisiauusintapainoksia saanut joulukokoelma ilmestyi remasteroituna CD-levynä vuonna 2009. Kysy levyjä lainaan kirjastostasi!
A Christmas Gift For You From Philles Records (Philles Records, 1963). Phil Spector’s Christmas Album (Apple Records, 1972). A Christmas Gift For You From Phil Spector (Phil Spector International, Rhino, 1987). Back To Mono (1958–1969), 4CD sekä 96-sivuinen liitevihko. (ABKCO, 1991). A Christmas Gift For You From Phil Spector (Legacy, Phil Spector Records, Sony Music, 2009).
Lue lisää: Cateforis, Theo: The Rock History Reader, 360 sivua. (Routledge 2007) Cunningham, Mark: Good Vibrations – A History Of Record Production, 438 sivua. (Sanctuary 1998). Herbst, Peter & Fong-Torres, Ben (toimittajat): The Rolling Stone Interviews 1967–1980, 426 sivua. (Rolling Stone Press, 1981). Howard, David N: Sonic Alchemy – Visionary Music Producers And Their Maverick Recordings, 307 sivua. (Hal Leonard, 2004). Kent, Nick: The Dark Stuff – Selected Writings On Rock Music, 468 sivua. (Faber and Faber, 2007). Ribowsky, Mark: He’s A Rebel – The Truth About Phil Spector: Rock And Roll’s Legendary Madman, 339 sivua. (E.P. Dutton, 1989). Thompson, Dave: Wall Of Pain – The Biography Of Phil Spector, 262 sivua (Sanctuary, 2003). Tobler, John & Grundy, Stuart: The Record Producers. 1983. Williams, Richard: Out Of His Head – The Sound Of Phil Spector, 155 sivua. (Abacus, 1974).
A Christmas Gift For You From Phil Spector (Philles Records, 1963)
Sanotaan, että Jerry Lee Lewis on aina pelännyt helvetin liekkejä. Hänellä on siihen syykin: Lewis kasvoi uskonnollisessa ympäristössä (maineikas tv-evankelista Jimmy Swaggart on hänen serkkunsa), jossa rock’n’rollin ja rockabillyn kaltaisen syntiä ylistävän musiikin katsottiin säestävän ihmisen matkaa turmioon.
Sopeutumattomuus ja erilaisuus ovat olleet hyviä rockmusiikin myymisen välineitä. Niiden kapinahenki vetoaa nuoriin, jotka etsivät itseään ja paikkaansa maailmassa. Ironista on, että ne, joiden friikkiys on ollut sisäsyntyistä ja aitoa eikä julkisuutta varten luotua, ovat usein menestyneet kaikkein kehnoimmin. Hyvä esimerkki tästä on Roky Erickson, kulttisankari mielensä armosta.
