Kaaos törkytehtaassa – Mayhemin ja Mötley Crüen kohutut saagat

12.7.2019 | Kirjoittaja: Ari Väntänen

Mötley Crüe – The Dirt | Mayhem – Lords Of Chaos

Kumpi oli parempi, kirja vai elokuva? Yleensä tuon pohtiminen on täysin epäolennaista, koska kyse on kahdesta aivan erilaisesta ilmaisumuodosta. Toisinaan ero on kuitenkin niin selkeä, ettei sitä voi olla huomaamatta. Näin on Mötley Crüen The Dirtin ja Mayhemin Lords Of Chaosin kohdalla.

Mötley Crüe ja Mayhem ovat pahamaineisia bändejä, joiden tarinoita arvotetaan usein sen pohjalta, mitä mieltä niistä ja niiden tekemisistä muuten ollaan. Jos yhtyeen edustama maailmankuva tuntuu vastenmieliseltä ja korni musiikki ällöttää, se näkyy usein myös biografiakritiikeissä, vaikka leffa tai kirja kuvaisi kohdettaan täysin totuudenmukaisesti. (Sen sijaan esimerkiksi sotaelokuvia ja -kirjoja harvemmin moititaan siitä, että asiat on päästetty niissä siihen pisteeseen, että pommit ryskäävät inhottavasti ja ihmisiä tapetaan ja raiskataan. Hulluahan se olisikin moittia tulkkia tarkasta työstä.)

Mötley Crüesta kertova elokuva The Dirt mukailee Neil Straussin samannimisessä kirjassa rakentamaa bändin ja sen jäsenten tarinaa, joka tietysti pohjautuu tositapahtumiin. Vaikka on syytä epäillä, että ihan kaikki ei aina mennyt ihan niin kuin Strauss bändin jäsenten suilla kertoo, The Dirtistä eli Törkytehtaasta on tullut virallinen totuus bändistä. Strauss pelasti Mötley Crüen luomalla sille legendan ja sankarihahmot kauan bändin varsinaisen kulta-ajan jälkeen, ja The Dirt on yksi kaikkien aikojen parhaista rockbiografioista. Strauss muokkaa jokaisesta jäsenestä persoonallisen ja kiinnostavan henkilön, jonka edesottamukset ja luonne selittyvät henkilöhistorian kautta ja joiden monologit menevät usein herkullisesti ristiin. Kirjassa kuvatuissa häpeämättömissä kommelluksissa on kaiketi paljon Losin-lisää, mutta eipä Mötley Crüen maailmalla muutenkaan ole paljon tekemistä arkitodellisuuden kanssa.

Elokuvana Jeff Tremainen ohjaama The Dirt ei ole häävi. Pahiten se epäonnistuu siinä, missä kirja onnistuu parhaiten. Kun käsikirjoitus yrittää rakentaa Nikki Sixxin, Vince Neilin, Mick Marsin ja Tommy Leen uudelleen valkokankaalle Straussin reseptin mukaan eli kertoa jokaisen tarinan kaikkine tragedioineen, filmi on loppua kesken. Lopputulos on dramaturgisesti heikko, liian täyteen ahdettu elokuva, yhtyeen ja neljän ihmisen tarinan pikakelaus, joka näyttää kivalta mutta ei pääse pintaa syvemmälle – se, mikä toimii kirjassa, ei toimi elokuvassa. Toisaalta tuntuu vähän hassulta moittia Mötley Crüe -elokuvaa pinnallisuudesta. Bändihän oli menestystä, rahaa, valtaa, eskapismia ja kohtuuttomuutta ihannoineen aikakautensa tarkka kuvajainen.

Lords Of Chaosin tapauksessa tilanne on päinvastainen: elokuva on kirjaa parempi sekä draamallisena teoksena että bändibiografia. Toisaalta niiden vertaileminen on aivan erityisen vaikeaa, sillä jos kokonaisuuksia katsotaan, teoksilla on yhteistä lähinnä nimi.

Michael Moynihanin and Didrik Søderlindin vuonna 1998 julkaistu teos Lords Of Chaos: The Bloody Rise Of The Satanic Metal Underground (suom. Kaaoksen ruhtinaat – Mustan metallin messu, 2008) on katsaus black metaliin ja sen tiimoilla tapahtuneisiin rikoksiin ja tragedioihin. Erityisen tarkasti se keskittyy Mayhemiin ja Burzumiin, josta erinäisten veritekojen ja tuhopolttojen myötä tuli genren legendaarisimpia bändejä. Bändibiografiana sitä ei kuitenkaan voi pitää.

Tapahtumat ovat sinänsä kiinnostavia ja hämmästyttäviä, mutta kirjassa nuoret norjalaiset metallimuusikot jäävät olkiukkomaisiksi karikatyyreiksi, joilla ei tunnu inhimillistä puolta olevankaan. Lisäksi puolet teoksesta käytetään Hyvinkään paloittelusurman kaltaisten hyvin, hyvin, hyvin etäisesti black metaliin liittyvien rikostapausten ruotimiseen. Mutta kyllä kirja viihdyttää ja antaa tietoa, kunhan Lords Of Chaosiin vain ymmärtää alkavansa lukea rikoskirjallisuutta eikä musiikkikirjaa.

Jonas Åkerlundin elokuva Lords Of Chaos keskittyy pelkästään Mayhemiin ja Burzumiin ja kertoo niiden räjähdysherkästä suhteesta. Mayhemin Euronymous, Dead, Necrobutcher ja Hellhammer ja Burzumin Count Grishnackh saavat kaikki omanlaisensa luonteen ja hahmon. Muut kuitenkin jätetään viisaasti sivuhahmoiksi, jotta elokuva ehtii keskittyä Varg ”Grishnackh” Vikernesin ja Øystein ”Euronymous” Aarsethin kärjistyvään suhteeseen norjalaisen black metal -skenen ytimessä. Tapahtumat ovat enimmäkseen faktaa, mutta niiden sävyt ja syyt vaihtelevat kertojasta riippuen. Åkerlund onkin viisaasti ilmoittanut elokuvansa perustuvan totuuteen ja valheisiin.

Lords Of Chaos -elokuvan suurin ansio on se, että Mayhemin ja Burzumin myyttiset hahmot näytetään siinä moniulotteisina, tuntevina ihmisinä. Se on verestä ja liekeistä huolimatta kohteilleen lempeä elokuva. Vikernesin nörttiys, Aarsethin perhesuhteet ja Pelle ”Dead” Ohlinin isän huolestunut puhelinvastaajaviesti ovat koskettavaa katsottavaa.

Synkkyyden keskelle on ripoteltu myös huumoria – siinä missä Mötley Crüeen suhtaudutaan usein paheksuen, reaktio black metaliin on usein nauru, ja sillä on paikkansa myös Åkerlundin elokuvassa. Lords Of Chaos on elokuva keskiluokkaisten hyvien perheiden poikien radikalisoitumisesta. Black metal -fanaatikkojen mielestä sen olisi pitänyt keskittyä musiikkiin, mutta hiukan epäselväksi on jäänyt, mitä ihmettä siihen sitten olisi kuvattu.

Kirjoja ja elokuvia pääsee vertailemaan vastaisuudessakin, sillä suunnitteilla on useita musiikin legendoista kertovia teoksia. Viimeksi valmistuneista leffoista suurimmaksi menestykseksi on osoittautunut Bohemian Rhapsody, joka kertoo Queen-yhtyeestä ja sen laulajasta Freddie Mercurysta, joka yrittää päästä sinuiksi itsensä ja seksuaalisuutensa kanssa. Toukokuussa 2019 ensi-iltansa sai Elton John -leffa Rocketman.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

DVD | Blu-ray | Finna.fi
Tremaine, Jeff (ohjaaja): The Dirt. 2019.
Åkerlund, Jonas (ohjaaja): Lords Of Chaos. 2019.

Soundtrack | Finna.fi
Mötley Crüe: The Dirt – Soundtrack | Masters 2000 2019

Lue lisää | Finna.fi
Beste, Peter (valokuvaaja) & Kugelberg, Johan (toim.) & Kristiansen, Jon (toim.): True Norwegian Black Metal – We Turn In The Night Consumed By Fire, 208 sivua | Vice Books 2008
Lee, Tommy & Mars, Mick & Neil, Vince & Sixx, Nikki & Strauss, Neil: Mötley Crüe – The Dirt, 431 sivua | Harper Collins 2001
Lee, Tommy & Mars, Mick & Neil, Vince & Sixx, Nikki & Strauss, Neil & Kärkkäinen, Sami (kääntäjä): Mötley Crüe – Törkytehdas, 480 sivua | Like 2007
Moynihan, Michael & Søderlind, Didrik: Lords Of Chaos, 403 sivua | Feral House 2003
Moynihan, Michael & Søderlind, Didrik & Latvalehto, Kai (kääntäjä): Kaaoksen ruhtinaat – mustan metallin messu, 511 sivua | Johnny Kniga 2008
Stubberud, Jørn Necrobutcher & Szepessy, Victor (kääntäjä) & Bruun, Jan, (kääntäjä) & Moore, Thurston: The Death Archives – Mayhem 1984–94, 255 sivua | Ecstatic Peace 2018

Lords Of Chaos (2019).

The Cardigans: Long Gone Before Daylight – popyhtye ajan yläpuolella

20.6.2019 | Kirjoittaja: Ari Väntänen

Long Gone Before Daylight | Stockholm Records 2003

Vuonna 1998 ilmestyneen Gran Turismon elottoman viileä soundi enteili pahaa. Neljännen albuminsa kohdalla The Cardigans oli korkeimmalla huipulla, mutta myös kipeästi tauon tarpeessa. Ruotsalaisyhtyeen jäsenet kaipasivat kaikkein eniten lomaa toisistaan, ja niin bändi vaipui vuosien mittaiseen horrostilaan.

The Cardigans. Kuva: Derrick Santini.

Puuhasteltuaan aikansa Pausin, A Campin ja Righteous Boyn kaltaisissa sivuprojekteissa The Cardigansin jäsenet päättivät kokeilla, millaista olisi taas viettää aikaa yhdessä. He vuokrasivat talon Santa Monicasta nähdäkseen, millaista musiikkia saisivat aikaan. Ensimmäinen noissa sessioissa tehty uusi biisi oli Long Gone Before Daylightin (2003) avaava ’Communication’. Sen tekemistä inspiroivat muistot bändin sisäisen yhteyden katkeilemisesta ja tunne sen uudelleenmuodostumisesta.

Tunne peilasi todellisuutta, kun kiinni leikanneen koneensa ajan kanssa voidellut yhtye teki uransa parhaan albumin. Long Gone Before Daylight ei ainoastaan osoittanut The Cardigansin olevan voimissaan, vaan myös yllätti uudistamalla sen soundin totaalisesti. Long Gone Before Daylight on juurevuudessaan ja vakavuudessaan antiteesi First Band On The Moonin (1996) ironiselle hattaraloungelle ja syventävä oppimäärä Gran Turismon puunatulle popille.

Long Gone Before Daylight on The Cardigansin amerikkalaisin levy. Kyyninen voisi pitää sitä Yhdysvaltain-valloitusta varten laskelmoituna kantripastissina, mutta eläytymiskykyisillä on jälleen kerran hauskempaa – eiväthän nämä kauniit kappaleet maistu keinotekoisilta. Itse asiassa The Cardigans on vilpittömimmillään juuri Long Gone Before Daylightilla. Aiemmilta levyiltä tuttu suojakuorimainen leikkisyys loistaa poissaolollaan. Sen tilalla on pakahduttavaa rakkautta, harhailua, kipua ja menetystä.

Bändi ei ollut ennallaan millään tasolla, mikä oli kaikin tavoin hyvä asia, koska musiikissa oli uudenlaista syvyyttä ja todellisuutta. Entisen Cardigansin olisi ollut vaikea kuvitella levyttävän lähisuhdeväkivallasta kertovaa kappaletta, mutta ’And Then You Kissed Me’ on sellainen. Singleksi videoitu ’For What It’s Worth’ taas tulee todennäköisesti säilyttämään paikkansa kuluvan vuosituhannen kauneimpana rakkauslauluna.

Siihen nähden, että alt.country- ja americanaestetiikka opeteltiin Long Gone Before Daylightin tekemistä varten (seuraavalla ja viimeisellä albumillaan Super Extra Gravitylla bändi oli taas muissa maisemissa), The Cardigans on neljännellä albumillaan hyvin vakuuttava, täysin kotonaan uudessa soundissaan.

Kitaroiden lämpöinen murina oli retroa jo futuristisella postmillennium-aikakaudella vuonna 2003, mutta tuntui sydämessä asti. Ajattomiksikin väitetyt nostalgiasoundit tekivät The Cardigansista aikakauden muiden ruotsalaisten rocksuuruuksien hengenheimolaisen. Ehkä juuri siksi levyllä vierailevat niin The Hellacoptersin Nicke Andersson, The Hivesin Howlin’ Pelle Almqvist kuin The Soundtrack Of Our Livesin Ebbot Lundbergkin. Viimeksi mainitun ääntä kuullaan singlebiisillä ’Live And Learn’.

Taiteellinen piikkaaminen ei korreloinut suoraan myynnin kanssa. The Cardigans oli menestynyt jo ensimmäisillä albumeillaan, Emmerdale (1994) ja Life (1995) myivät makeasti etenkin Japanissa. First Band On The Moon niitti kultaa ja platinaa Kaukoidän ohella Kanadassa, Iso-Britanniassa ja jopa Yhdysvalloissa, ja kolme miljoonaa maailmanlaajuisesti myynyt Gran Turismo oli listoilla Suomesta Uuteen-Seelantiin. Long Gone Before Daylight ei ollut floppi, mutta sai edeltäjäänsä vähemmän arvometallilevyjä ja korkeita listasijoituksia. Momentum oli hyödynnetty 90-luvun lopulla, eikä vanhaan nosteeseen ollut enää palaaminen. Kaupallinen laskusuhdanne jatkui edelleen viimeiseksi jääneellä Super Extra Gravitylla (2006).

Sukeltamalla lajityyppiin, jossa ideana on esittää hyvin kirjoitettuja kappaleita eikä hihitellä omalle ironiantajulleen tai miettiä, millaistahan outoa soundia kukaan muu ei vielä olisi kokeillut, The Cardigans vapautti itsensä kirjoittamaan ja tulkitsemaan. Siinä missä bändin muut levyt heijastavat kulloistakin aikaa ja ilmapiiriä, on Long Gone Before Daylight ihanasti irrallaan. Se tekee siitä The Cardigansin kestävimmän albumin.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Long Gone Before Daylight
Bengt Lagerberg – rummut
Magnus Sveningsson – bassokitara
Lars-Olof Johanssen – kosketinsoittimet
Peter Svensson – kitara
Nina Persson – laulu
Tuottajat: Per Sunding & The Cardigans

The Cardigans kotisivu
Long Gone Before Daylight kotisivu
Paus kotisivu

Hae The Cardigans -klassikko ’Long Gone Before Daylight’ kirjastosta.

Hae Long Gone Before Daylight kirjastosta:
esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
The Cardigans
Emmerdale (1994)
Life (1995)
First Band On The Moon (1996)
Gran Turismo (1998)
Long Gone Before Daylight (2003)
Super Extra Gravity (2005)

2CD-kokoelma | Finna.fi
The Cardigans: Best Of (2008)

Paus [Joakim Berg & Peter Svensson] | Finna.fi
Paus (RCA Victor 1998)

A Camp [Nina Persson] | Finna.fi
A Camp (Stockholm Records, Universal 2001)
Colonia (Reveal Records 2009)

Righteous Boy [Magnus Sveningsson] | Finna.fi
I Sing Because Of You (Stockholm Records 2002)

Nina Persson | Finna.fi
Animal Heart (Universal, Sonet 2013)

Lue lisää | Finna.fi
Det svenska musikundret – från Cornelis till Cardigans, 352 sivua. Nuotti. Warner/Chappell Music Scandinavia 2001.

The Cardigans: Long Gone Before Daylight (2003).

Anssi Kela: Aukio – rohkeutta aallonpohjalla

23.5.2019 | Kirjoittaja: Ari Väntänen

Vastaa

Aukio | BMG 2009

Jos musavisassa pitäisi luetella kaikki Anssi Kelan studioalbumit, kaikkein todennäköisimmin unohtuisi Aukio. Vain harva löysi hänen neljännen soololevynsä, kun se ilmestyi vuonna 2009, eivätkä sen kappaleet ole jääneet kellumaan radioaalloille.

Suosion suhteen Aukio oli raju pudotus maan pinnalle. Kun takana oli multiplatinaa louhinut soolodebyytti Nummela (2001), yli 50 000 myynyt Suuria kuvioita (2003) ja viidentoistatuhannen myynnillään kultalevyn lunastanut Rakkaus on murhaa (2005), voi puhua rajusta kaupallisesta mahalaskusta. Vaikka ylimmältä huipulta pääsee vain alaspäin ja vaikka suunta oli ollut nähtävissä jo useamman vuoden, Aukion neljäntuhannen levyn myynti tuntui taatusti lannistavalta. Kela onkin kertonut kyseenalaistaneensa uransa jatkamisen mielekkyyden Aukion jälkeen.

Toisaalta Aukio on yksi Kelan kunnianhimoisimpia ja rohkeimpia teoksia. Sillä ei ole hittejä, mutta se on juonellinen kokonaisuus, jolla artisti siirsi lyriikkansa uudenlaiselle tarinankerronnan tasolle. Sellaisena se on ainutlaatuinen hänen tuotannossaan.

Aukion kantava rakenne on sanoituksissa kerrottu tarina. Levy hahmottuu kertomukseksi nuoresta kaivosmiehestä, jolle käy traagisesti. Pohjimmiltaan kyse on ihmisen voimattomuudesta elämän suurten voimien edessä – taivas saattaa pudota niskaan milloin hyvänsä. Vaikka kohtaloa ei ole aivan mahdotonta paeta, useimmat voivat vain toivoa, että se olisi tullessaan heille armollinen.

Tarinan lähtökohtana on muutamista muistakin Kelan kappaleista (mm. ’1972’) tuttu teema siitä, kuinka elämä ottaa luulot pois ja vaihtaa suuret unelmat pieneen ihmisyyteen, omakotitaloon, työpaikkaan, perheellistymiseen ja muuhun sellaiseen, jota nuoruuden uhmassa oli mahdotonta uskoa osakseen lankeavan, mutta joka lopulta saattaa tehdä onnelliseksi, jos sille antaa mahdollisuuden. Aukion mainari löytää elämänsä täyttymyksen ja olemassaolonsa syyn rakkaudesta, mutta kaivaa samaan aikaan hakku heiluen omaa hautaansa.

Aukio pitää kuunnella alusta loppuun. Kela kertoo tarinan niin konstailemattoman proosallisesti ja läpikotaisin, että välillä melodiat jäävät kaipaamaan lyyrisempiä ja monitulkintaisempia sanoituksia. Tarinan kulun pystyy hahmottamaan pääpiirteissään pelkät biisinnimet lukemalla, ja se etenee selkeästi, loogisesti ja uskottavasti. Unenomaisuuden ja yliluonnollisuuden vivahteet värittävät korutonta kertomaa kiehtovasti. Kaivostunnelin, aukion ja valkeiden tulppaanien kaltaiset elementit muuttuvat matkan varrella symbolisiksi.

Se, ettei Aukiolta irronnut radiohittejä, liittyy siihen, miten luja kokonaisuus on. Musiikillisesti osa kappaleista pärjäisi levyltä erotettunakin, mutta sanoitustensa vuoksi ne jäisivät orvoiksi ja hahmottomiksi. Aukion biisit tarvitsevat toisiaan avautuakseen oikealla tavalla, päästäkseen oikeuksiinsa. Ne muodostavat todellisen konseptialbumin hyvässä ja pahassa.

Vaikka kohtalolta pakenemisen teema on yleinen ja tuttu, Aukion kaivosmieheen on vaikeampi samaistua kuin moneen muuhun Kelan hahmoon. Moni on kyllä katsellut omaa ”Nummelaansa”, matkustanut oman elämänsä ’Mikan faijan BMW:ssä’ ja ihmetellyt elämän haikeaksi tekeviä oikkuja ’1972:ssa’ kuvatun kaltaisissa luokkakokouksissa, tai tuntenut jonkinlaisen ’Millan’, ’Levottoman tytön’ ja ’Ilveksen’, tai ollut itse heidän kaltaisensa, mutta Aukion äärellä kuulija jää ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Sitä voi seurata kuin näytelmää, elokuvaa tai novellia, mutta mukaansa tarina tempaa vain hetkittäin, koskettavimpien teemojen kohdalla.

Vaikka Aukio ei menestynyt, Kela ei ollut taiteellisesti eksyksissä. Hän oli hiljattain julkaissut romaanin, ja tarinallinen musiikkialbumi oli luontevaa jatkoa sille. Aukiolla soi tuttu ja juureva laulaja-lauluntekijöiden ja folkrokkareiden perinnettä jatkava suomenkielinen rock, jossa on kaikuja toiveikkaalta 1980-luvulta. Vaikka kokonaisuus on toisenlainen kuin Kelan muilla levyillä, se on hänen näköisensä.

Uutta oli se, että Aukio oli Kelan ensimmäinen bändilevy. Aiemmin hän oli operoinut studiossa enimmäkseen yksin, mutta Aukiolla soittavat laulaja-kitaristi Kelan lisäksi basisti Antti Karisalmi, kitaristi Ville Kela, rumpali Kelly Ketonen ja kosketinsoittaja Saara Metsberg. Unenomaisen teemamelodian tulkitsee vieraileva tähti Erin Anttila.

Aukio oli aallonpohja, jonka jälkeen kului vuosia, ennen kuin Anssi Kelan asiat alkoivat luistaa. Nykyisin hänen sormensa on tarkasti ajan pulssilla sosiaalisen median käytön ja biisilähtöisen julkaisupolitiikan suhteen, mutta mustiin pukeutuva muusikko ei ole tehnyt kompromisseja. Kela on sama kitaramies ja laulaja-lauluntekijä kuin soolouransa alussakin.

Aukio kiehtoo eniten Kelan uran kontekstissa. Hänen täytyi tietää, että teemalevy ei varmasti kääntäisi hänen laskenutta suosiotaan nousuun – eihän se mitenkään olisi voinut. Kaupallisesti ajatellen Aukio oli kuin seuraleikin vedessä kelluva omena, josta pitäisi napata kiinni hampailla. Liikaa purtavaa, liian vähän tarttumapintaa.

Mutta Anssi Kela teki sen silti. Ja se on mahtavaa.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Anssi Kela kotisivu

Hae Anssi Kelan ’Aukio’ kirjastosta.

Hae Aukio kirjastosta:
esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Lue lisää | Finna.fi
Kela, Anssi: Nummela – Erään albumin anatomia | Like 2001
Kela, Anssi: Kesä Kalevi Sorsan kanssa | Teos 2008
Kela, Anssi: Matkamuistoja | Teos 2012
Ramsay, Jean & Björklid, Kalle: Anssi Kela – Kosketusetäisyydellä | Docendo 2017

Anssi Kela: Aukio (2009).

Tulenkantajat: Tulenkantajat – tiimi timmein toi rapin Rolloon

17.5.2019 | Kirjoittaja: Ari Väntänen

Vastaa

Tulenkantajat | Poko Rekords 2001

Internetin keskustelupalstoilla näkee monenlaista mielipidettä. Kerran noilla tyhmyydentiivistysjoukkojen kasarmeilla puhuttiin, että suomiräppiä pitäisi tehdä vain pääkaupunkiseudulla, koska Uudenmaan maakunnan murre on ainoa, joka kuulostaa oikealta.

Oikeat amerikkalaiset räppärit hymyilisivät tuolle Pohjois-Puolan ulkorajoilta kummunneelle käsitykselle empaattisesti, sillä he tietäisivät, että rapissa on olennaisinta toimittaa asiansa omaan tyyliinsä ja omalla kielellään, oli kyseessä sitten äidinkieli tai ei. Toki hip-hop on syntynyt kaupunkiympäristössä, mutta kaupunkilaisuuskin on kovin suhteellista. Rovaniemi esimerkiksi muistuttaa Helsinkiä siinä, että molempien keskusta on jossain määrin urbaanimpi alue kuin taajaman ulkopuolinen seutu.

Halusitte tai ette kuulette Hannibaalii
Joka nakkaa paskaa aamuun saakka siis jaksaa
Jatkaa jatkaa eikä todella lopettakkaan
Talossa tiimi timmein Tulenkantajaat!
Ja Hannibal puottaa sitä rolloslangia.
– Puritaani

Rovaniemeläinen Tulenkantajat sikisi Nuorista Herroista, Headsista, Mugglesista ja Absoluuttisesta Nollapisteestä, soitti funkin, räpin, jazzin, soulin ja Lapin sävyttämää rytmimusaa ja hajosi kolme pitkäsoittoa tehtyään. Tasokkaan tuotannon tärkeimmäksi ja funkeimmaksi teokseksi jäi debyyttialbumi Tulenkantajat, joka antoi äänen pohjoiselle hip-hop-sukupolvelle. Tulenkantajat myös antoi Rovaniemelle uuden nimen. Rankkuudessaan parodisen Rollofunk-singlen ilmestymisen jälkeen Lapin pääkaupunki on yleisesti tunnettu Rollona.

Rovaniemi oli 2000-luvun taitteessa elävä musakaupunki, ja se näkyi bändin kovassa kokoonpanossa. Taitavassa rytmiryhmässä svengailivat basisti J. Karttimo ja Absoluuttisen Nollapisteen rumpali Tomi ”Tomba” Krutsin. Kosketinsoittaja-perkussionisti Janne ”Herra Hadji” Hast on sittemmin vaikuttanut Absoluuttisessa Nollapisteessä, Dxxxa D:n Nukkehallituksessa ja Jaakko Laitinen & Väärä raha -yhtyeessä, jossa soittaa myös Tulenkantajien puhaltaja Jarkko ”UnikJage” Niemelä. Marko Ylianttila on viime vuosina kitaroinut Absoluuttisen Nollapisteen Tommi Liimatan Hot Contents -soolobändissä ja Hastin lailla Nukkehallituksessa. DJ-osastosta ja ajoittain räpeistä vastasi ensilevyn aikaan Mixtec Timmi. Bändin sydän olivat räppärit Hannu ”Hannibal” Stark ja Soni ”Herra Soppa” Yli-Suvanto, joiden sanailun ympärille kaikki muu punoutui.

Tuuppa Rolloon, on se varma soon se pleissi
Tuuppa Rolloon, basa iskee suoraan feissiin (eipä vissiin)
Aivoissa dänkki, vyöllä veitsi
Soon vissi, täällä jengi kusee viskii.
– Rollofunk

”Bändiräppi” ei ole puritaanien mielestä puhdasoppisin tie tällaisen musiikin toteutukselle, mutta Tulenkantajille oli kokoonpanostaan pelkästään etua. Se oli elävästi soiva kokoonpano, joka taipui helposti kipakkaan funkiin, lämpöiseen afrobeatiin, lempeään souliin ja tyylikkääseen jazziin. Hannibalin ja Sopan mölähtelevän pohjoinen räppäys ja taitava sanankäyttö korostuivat sellaista taustaa vasten, eivätkä he suoltaneet murrerunoutta vaan käyttökelpoista kieltä. Tulenkantajien debyytti on makiasti groovaava levy, jonka pohjoiset sävyt värjäävät uniikiksi. Siinä on ollut roolinsa myös tuotantojoukoissa häärineillä Absoluuttisen Nollapisteen Aake Otsalalla ja Headline-studion Jani Viitasella.

Vaikka levyn tunnetuin biisi onkin rokkaava skeneanthem ’Rollofunk’, ja vaikka soul-, funk- ja jazzlaulujen aiheet löytyivät silloisen Sampoaukion välittömästä läheisyydestä, ei bändi sortunut nurkkakuntaisuuteen. Esimerkiksi riemukkaassa ’Hyvät naiset ja herrat’ -biisissä Tulenkantajat kävi yhteistyöhön turkulaisen Ritarikunnan kanssa. Kantaaottavimmillaan bändi oli ’Get Downissa’, jonka nasevasti kiteytetty natsikriittinen sanoma ei vanhene: ”Vihaat vapaa-aikas – ei se sullakaan oo heleppoo”. Erehdyttävästi muusikko-kirjailija-sarjakuvataiteilija Liimatalta kuulostavan Ralf Schnabelin tähdittämä ’Do the Henkirikos’, on kiehtova loppusyvennys joka päättää albumin surrealistisiin noir-tunnelmiin: ”Äiti. Tiedän, ettet ole halunnut lähettää minulle rahaa sen jälkeen, kun kusin huoneeseesi.”

Tulenkantajien debyytti tulee ajankohtaiseksi taas tänä vuonna, kun Svart Records julkaisee sen ensimmäisen vinyylipainoksen. Saman kohtalon soisi myös bändin kahdelle myöhemmälle studioalbumille.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Tulenkantajat Facebook

Hae ’Tulenkantajat’ kirjastosta.

Hae debyyttialbumi Tulenkantajat kirjastosta:
esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Tulenkantajat Poko Rekords 2001 | LP-uusintapainos 2019 Svart Records
Teillä laki, meillä laulu | Poko Rekords 2002
Hyvää syntymäpäivää rouva presidentti | Poko Rekords 2003

Lue lisää | Finna.fi
Miettinen, Karri (Paleface): Rappiotaidetta – suomiräpin tekijät, 251 sivua | Like 2011
Miettinen, Karri (Paleface) & Salminen, Esa: Kolmetoista kertaa kovempi – räppärin käsikirja | Like 2019
Strand, Heini: Hyvä verse – suomiräpin naiset, 200 sivua | Into 2019

Tulenkantajat: Tulenkantajat (2001).

Brett Anderson: Wilderness – hauras rocktähti riisuutuu paljaaksi

19.4.2019 | Kirjoittaja: Ari Väntänen

Vastaa

Wilderness | B A Songs 2008

Brett Anderson on britpop-suuruus Sueden laulaja ja keulakuva. Se meriitti jättää varjoonsa kaiken muun, myös sen, että Anderson on artisti myös omillaan. Hänellä on takanaan neljän albumin mittainen sooloura.

Anderson (s. 1967) julkaisi ensimmäisen soololevynsä, kun Suede oli lopettanut toimintansa vuonna 2003 ja kun lyhytikäinen The Tears oli hajonnut yhden albumin tehtyään. Hän oli äänittänyt omaa albumiaan samaan aikaan Tearsin levyn kanssa kuin aavistellen, ettei yhteistyö entisen Suede-kitaristi Bernard Butlerin kanssa jatkuisi pitkään. Andersonin uran hämmentävimmässä vaiheessa ilmestynyt Brett Anderson (2007) oli melankolinen ja seesteinen poplevy, joka ei lopulta vienyt laulajaa kauas entisestä yhtyeestään.

Siinä onkin Andersonin kaltaisten sooloartistien ongelma. Kun ääni, sanoitukset ja melodiat muodostavat suurimman osan siitä, mitä artistin tunnetuin bändi edustaa, miten tutut elementit voisi siirtää johonkin muuhun yhteyteen niin, että niistä rakentuisi jotakin tarpeeksi uutta ja itsenäistä? Se on vaikeaa etenkin, jos ei tahdo etääntyä omaksi kokemastaan musiikin muotokielestä. Brett Anderson ei ole halunnut, ja siksi hänen soolotuotantonsa on usein kuulostanut laimennetulta Suedelta.

Toisesta sooloalbumistaan Wildernessistä Anderson onnistui tekemään omanlaisensa. Siihen ei tarvittu erityisen suuria oivalluksia tai uhkarohkeita toteutustapoja. Hän sovitti kappaleet akustisille soittimille, kuten pianolle, kitaralle ja jousi-instrumenteille ja teki julkaisustaan todellisen soololevyn soittamalla itse lähes kaiken. Andersonin lisäksi levyllä kuullaan vain Amy Langleyn selloa ja Emmanuelle Seignerin lauluääntä.

Viikossa enimmäkseen studiolivenä taltioitu Wilderness on selvästi Sueden laulajan levy, mutta Andersonin tunnistettavassa käsialassa häilyy uusia sävyjä ja värejä. Kauniin musiikin tunnelma on vähemmän urbaani ja kiihkeä ja enemmän pysähtynyt ja pohdiskeleva kuin Suedella yleensä.

Wilderness sai kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton eikä ollut mikään levymyynnin riemuvoitto. Se ei ole kokoelma iskeviä poplauluja vaan yhdenmukainen kokonaisuus, joka vaatii kuulijaltaan hiljentymistä, ja sellaiseen Brett Andersonin kohdalla ei ollut osattu varautua sitten Sueden Dog Man Starin. Esimerkiksi Nick Caven tekemänä Wilderness olisi luultavasti noteerattu kaikin puolin korkeammalle.

Andersonin sooloura jatkui 2010-luvun alkuvuosiin ja Sueden aktivoitumiseen saakka. Slow Attack (2009) oli Wildernessiä suurellisemmin orkestroitu levy, ja Black Rainbowsilla (2011) hän tavoitteli jälleen rockimpaa soundia. Hänen neljästä levystään Wilderness on tarkin kuvajainen tekijänsä mielentilasta. Paljaudessaan ja hauraudessaan se on Andersonin soolouran hienoin käänne.

Brett Andersonin vaiheisiin ja persoonaan voi tutustua myös lukemalla. Hän julkaisi vuonna 2018 nuoruusvuosistaan muistelmateoksen Coal Black Mornings, joka on ilmestynyt suomeksi nimellä Hiilenmustat aamut. Anderson on sittemmin kirjoittanut teokselleen jatko-osan Afternoons With The Blinds Drawn, joka jatkaa tarinaa siitä, mihin Coal Black Mornings jäi.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Brett Anderson kotisivu

Hae Brett Andersonin sooloalbumi ’Wilderness’ kirjastosta.

Hae Wilderness kirjastosta:
esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Brett Anderson
Brett Anderson (2007)
Wilderness (2008)
Slow Attack (2009)
Black Rainbows (2011)

Suede
Suede (1993)
Dog Man Star (1994)
Coming Up (1996)
Head Music (1999)
A New Morning (2002)
Bloodsports (2013)
Night Thoughts (2016)
The Blue Hour (2018)

Brett Anderson: Hiilenmustat aamut (Sammakko, 2018).

Lue lisää | Finna.fi
Anderson, Brett & Niitepõld, Sirje (kääntäjä) & Korhonen, Riku (esipuhe): Hiilenmustat aamut, 213 sivua | Sammakko 2018
Anderson, Brett & Niitepõld, Sirje (suom.) & Korhonen, Riku (esipuhe) & Mäkynen, Timo (esittäjä): Hiilenmustat aamut – Daisy-äänikirja vain lukemisesteisille, 5h 20 min | Celia 2018
Barnett, David: Suede – Love & Poison. The Authorised Biography, 304 sivua | André Deutsch 2003
Natasha, Jenny & Boniface-Webb, Tom: I Was Britpopped – The A–Z Of Britpop, 345 sivua | Valley Press 2017

Brett Anderson: Wilderness (2008).

Levyhyllyt

Levyjä ja lukemista kirjastosta

Avainsana-arkisto: 2000-2009

Kaaos törkytehtaassa – Mayhemin ja Mötley Crüen kohutut saagat

Mötley Crüe – The Dirt | Mayhem – Lords Of Chaos

The Cardigans: Long Gone Before Daylight – popyhtye ajan yläpuolella

Long Gone Before Daylight | Stockholm Records 2003

Anssi Kela: Aukio – rohkeutta aallonpohjalla

Aukio | BMG 2009

Tulenkantajat: Tulenkantajat – tiimi timmein toi rapin Rolloon

Tulenkantajat | Poko Rekords 2001

Brett Anderson: Wilderness – hauras rocktähti riisuutuu paljaaksi

Wilderness | B A Songs 2008