Avainsana-arkisto: 2000-2009

Brett Anderson: Wilderness – hauras rocktähti riisuutuu paljaaksi

| Kirjoittaja:
Vastaa

Wilderness (B A Songs, 2008)

Brett Anderson on britpop-suuruus Sueden laulaja ja keulakuva. Se meriitti jättää varjoonsa kaiken muun, myös sen, että Anderson on artisti myös omillaan. Hänellä on takanaan neljän albumin mittainen sooloura.

Anderson (s. 1967) julkaisi ensimmäisen soololevynsä, kun Suede oli lopettanut toimintansa vuonna 2003 ja kun lyhytikäinen The Tears oli hajonnut yhden albumin tehtyään. Hän oli äänittänyt omaa albumiaan samaan aikaan Tearsin levyn kanssa kuin aavistellen, ettei yhteistyö entisen Suede-kitaristi Bernard Butlerin kanssa jatkuisi pitkään. Andersonin uran hämmentävimmässä vaiheessa ilmestynyt Brett Anderson (2007) oli melankolinen ja seesteinen poplevy, joka ei lopulta vienyt laulajaa kauas entisestä yhtyeestään.

Siinä onkin Andersonin kaltaisten sooloartistien ongelma. Kun ääni, sanoitukset ja melodiat muodostavat suurimman osan siitä, mitä artistin tunnetuin bändi edustaa, miten tutut elementit voisi siirtää johonkin muuhun yhteyteen niin, että niistä rakentuisi jotakin tarpeeksi uutta ja itsenäistä? Se on vaikeaa etenkin, jos ei tahdo etääntyä omaksi kokemastaan musiikin muotokielestä. Brett Anderson ei ole halunnut, ja siksi hänen soolotuotantonsa on usein kuulostanut laimennetulta Suedelta.

Toisesta sooloalbumistaan Wildernessistä Anderson onnistui tekemään omanlaisensa. Siihen ei tarvittu erityisen suuria oivalluksia tai uhkarohkeita toteutustapoja. Hän sovitti kappaleet akustisille soittimille, kuten pianolle, kitaralle ja jousi-instrumenteille ja teki julkaisustaan todellisen soololevyn soittamalla itse lähes kaiken. Andersonin lisäksi levyllä kuullaan vain Amy Langleyn selloa ja Emmanuelle Seignerin lauluääntä.

Viikossa enimmäkseen studiolivenä taltioitu Wilderness on selvästi Sueden laulajan levy, mutta Andersonin tunnistettavassa käsialassa häilyy uusia sävyjä ja värejä. Kauniin musiikin tunnelma on vähemmän urbaani ja kiihkeä ja enemmän pysähtynyt ja pohdiskeleva kuin Suedella yleensä.

Wilderness sai kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton eikä ollut mikään levymyynnin riemuvoitto. Se ei ole kokoelma iskeviä poplauluja vaan yhdenmukainen kokonaisuus, joka vaatii kuulijaltaan hiljentymistä, ja sellaiseen Brett Andersonin kohdalla ei ollut osattu varautua sitten Sueden Dog Man Starin. Esimerkiksi Nick Caven tekemänä Wilderness olisi luultavasti noteerattu kaikin puolin korkeammalle.

Andersonin sooloura jatkui 2010-luvun alkuvuosiin ja Sueden aktivoitumiseen saakka. Slow Attack (2009) oli Wildernessiä suurellisemmin orkestroitu levy, ja Black Rainbowsilla (2011) hän tavoitteli jälleen rockimpaa soundia. Hänen neljästä levystään Wilderness on tarkin kuvajainen tekijänsä mielentilasta. Paljaudessaan ja hauraudessaan se on Andersonin soolouran hienoin käänne.

Brett Andersonin vaiheisiin ja persoonaan voi tutustua myös lukemalla. Hän julkaisi vuonna 2018 nuoruusvuosistaan muistelmateoksen Coal Black Mornings, joka on ilmestynyt suomeksi nimellä Hiilenmustat aamut. Anderson on sittemmin kirjoittanut teokselleen jatko-osan Afternoons With The Blinds Drawn, joka jatkaa tarinaa siitä, mihin Coal Black Mornings jäi.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Brett Anderson kotisivu

Hae Brett Andersonin sooloalbumi ’Wilderness’ kirjastosta.

Hae Wilderness kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Brett Anderson
Brett Anderson (2007)
Wilderness (2008)
Slow Attack (2009)
Black Rainbows (2011)

Suede
Suede (1993)
Dog Man Star (1994)
Coming Up (1996)
Head Music (1999)
A New Morning (2002)
Bloodsports (2013)
Night Thoughts (2016)
The Blue Hour (2018)

Brett Anderson: Hiilenmustat aamut (Sammakko, 2018).

Lue lisää
Anderson, Brett & Niitepõld, Sirje (kääntäjä) & Korhonen, Riku (esipuhe): Hiilenmustat aamut, 213 sivua. Sammakko 2018.
Anderson, Brett & Niitepõld, Sirje (suom.) & Korhonen, Riku (esipuhe) & Mäkynen, Timo (esittäjä): Hiilenmustat aamut – Daisy-äänikirja vain lukemisesteisille
Barnett, David: Suede – Love & Poison. The Authorised Biography, 304 sivua. André Deutsch 2003.
Natasha, Jenny & Boniface-Webb, Tom: I Was Britpopped – The A–Z Of Britpop, 345 sivua. Valley Press 2017.

Brett Anderson: Wilderness (2008).

The Prodigy: The Fat Of The Land – millennium-jännitteen voima

| Kirjoittaja:
Vastaa

The Fat Of The Land (XL Recordings, 1997)

The Prodigyn Keith Flintin itsemurha tuli järkytyksenä. Vasta viisikymppinen keulakuva oli keikoilla niin täynnä virtaa, että sen äkillinen ehtyminen tuntui paitsi surulliselta, myös epätodelliselta. Oli tuskin sattumaa, että The Prodigy nousi suosionsa huipulle juuri silloin, kun Flint siirtyi sivuroolista sen demonisimmaksi hahmoksi vuoden 1997 The Fat Of The Landilla.

1990-luvun taitteessa perustettu The Prodigy oli yksi big beat -buumin kolmesta suuresta The Chemical Brothersin ja Fatboy Slimin kanssa. Se kasvoi rave-undergroundista suurille lavoille ja juotti konemusiikin kiinni valtavirtaan. Suosion laajentuminen näyttää nyt loogiselta: The Prodigyssa ei ollut jälkeäkään steriiliydestä, keinotekoisuudesta eikä vaisuudesta, josta rouheat rokkarit olivat aina konemusiikkia moittineet. Itse asiassa se oli särmikkäämpi, likaisempi ja rajumpi kuin yksikään yhtä suosituista rockbändeistä. Musiikillisesti se tuntui olevan kiinnostuneempi tulevaisuudesta kuin menneisyydestä, mikä oli itsessään innostavaa.

The Prodigy oli kuin synteettinen Sex Pistols siinä, miten se käytti raakaa energiaa ja sokkielementtejä saadakseen suuren yleisön syömään kädestään. Aivan kuten Pistolsin Never Mind the Bollocksin myyntiä aikoinaan, myös The Fat Of The Landin menestystä pohjusti kohu. Huolimatta siitä, että biisintekijä Liam Howlett huomautti kappaleen nimen viittaavan asioiden intensiiviseen tekemiseen (ja siitä, että Jonas Åkerlundin ohjaaman videon päähenkilö on nainen) yhdellä fraasilla sanoitettu ’Smack My Bitch Up’ joutui rankan arvostelun kohteeksi naisiin kohdistuvalla väkivallalla hekumoinnista. Kohusta oli lopulta vain hyötyä, sillä sen kautta The Prodigy nousi yhä useampien huulille.

Jos The Prodigy oli jotakin uutta, oli se myös jotakin vanhaa. Jämäkät riffit, hypnoottiset rytmit ja punkmaiset laulufraasit toistuivat niin selväpiirteisinä ja yleistajuisina, että tanssikulttuuria vierastavan entisen nuorenkin oli helppoa ottaa zeitgeistista kiinni ’Fuel My Firen’, ’Serial Thrillan’ ja ’Firestarterin’ kohdalla. Ne ovat päivitetyillä välineillä soitettua rockia, elektron AC/DC:tä. The Prodigyn crossover-vetovoima oli kiistaton, ja se näkyi levymyynnissä. The Fat Of The Landia on myyty maailmanlaajuisesti yli kymmenen miljoonaa kappaletta.

Ja olihan siinä myös jotakin hyvin 1990-lukulaista – Kula Shakerin Crispian Millsin kanssa tehty ’Narayan’ kuulostaa tänä päivänä aikaansa peilaavalta itämaisen hengellisyyden ja elektronisen musiikin transsiinkutsulta (vähän niin kuin ne suomalaisen Kingston Wallin lopunajan julkaisut, jotka ilmestyivät vuosia ennen The Fat Of The Landia). Sellainen oli ajan henki, jossa hippiaikojen psykedeelinen utu kietoutui lähestyvän millenniumin hermostuttaviin väristyksiin. Fat Of The Landin sisäavaruusmatkaosastoon lukeutuu myös unenomainen ’Mindfields’.

Vaikka The Fat Of The Land laajensi The Prodigyn soundia aika tavalla, ei se unohtanut rave-juuriaan. ’Climbatize’ ja ’Funky Shit’ ovat puhtaita tanssiraitoja, joiden pääosaan nousee lähettäjän sijasta vastaanottaja. ’Diesel Power’ on yksinäinen rapbiisi, mutta puolustaa paikkaansa räppärinsä vuoksi. Sillä riimittää eksentrinen Kool Keith, jonka ääni kajahtaa myös ’Smack My Bitch Upissa’.

The Fat Of The Land oli paitsi The Prodigyn lopullinen läpimurto, myös sen suosion korkein ja terävin huippu. Se on myös hyvin vahvasti aikansa kuva: The Prodigyn kolmannen levyn punaisen langan pitää kireänä sama henkinen jännite, jonka Tricky tiivisti toisen albuminsa Pre-Millennium Tensionin nimeen. Vuosituhannen vaihteen alla elettiin jännittäviä aikoja.

The Fat Of The Landin menestys oli Flintille, Howlettille ja Maxim Realitylle niin rankka trippi, että The Prodigy julkaisi seuraavan albuminsa vasta vuonna 2004. Sen jälkeen bändi on julkaissut uutta musiikkia muutaman vuoden välein ja niittänyt mainetta intensiivisenä livebändinä. Ottaessaan kohtalonsa omiin käsiinsä Flint saattoi tappaa itsensä lisäksi myös yhtyeensä – niin vahvasti The Prodigy henkilöityi hänen mieleenpainuvaan hahmoonsa. Vaikka bändi on tehnyt loistavaa työtä lavoilla vielä viime vuosinakin, ei voi olla ajattelematta, että ehkä tarinan olisi hyvä päättyä juuri tähän.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

The Prodigy kotisivu

Hae The Prodigyn ’The Fat Of The Land’ kirjastosta.

Hae The Fat Of The Land kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
The Prodigyn studioalbumit
Experience (1992)
Music For The Jilted Generation (1994)
The Fat Of The Land (1997)
Always Outnumbered, Never Outgunned (2004)
Invaders Must Die (2009)
The Day Is My Enemy (2015)
No Tourists (2018)

Lue lisää
James, Martin: Prodigy, 315 sivua. Sanctuary 2002.
Reynolds, Simon: Energy Flash – A Journey Through Rave Music And Dance Culture, 765 sivua. Faber And Faber 2013.

The Prodigy: The Fat Of The Land (1997).

Lepää rauhassa, Pete Shelley – Buzzcocksista ikuisuuteen

| Kirjoittaja:
Vastaa

Pete Shelley 1955–2018

Pete Shelley: Homosapien (1981).Joulukuun kuudennen päivän iltana brittiläisen Buzzcocksin some-tileillä julkaistiin suru-uutinen. Bändin laulaja-kitaristi ja biisintekijä Pete Shelley oli kuollut sairauskohtaukseen 63-vuotiaana.

Shelley tuli tunnetuksi yhtenä punksukupolven lahjakkaimmista lauluntekijöistä ja myöhemmin muusikkona, joka ei arastellut uuden soundin etsimistä sen enempää kuin tärkeinä pitämistään arkaluontoisista asioista puhumista.

Pete Shelley perusti Buzzcocksin opiskelukaverinsa Howard Devoton kanssa vuonna 1975. Bändi soitti ensimmäisen keikkansa Boltonissa aprillipäivänä 1976. Asiat etenivät rivakasti kulttuurin uusien tuulten puskuvoimalla: jo saman vuoden syyskuussa Buzzcocks esiintyi Lontoossa punk-svengali Malcolm McLarenin järjestämässä 100 Club Punk Festival -tapahtumassa. Muita esiintyjiä olivat muun muassa Sex Pistols, Siouxsie & The Banshees, The Clash, The Vibrators ja The Damned.

Vuoden loppuun mennessä Buzzcocks oli jo levyttänyt ensimmäisen ep:nsä Spiral Scratchin, yhden ensimmäisistä punk-omakustanteista. Buzzcocks teki vaikutuksen tiukkana bändinä, jonka energisyys ei kärsinyt monille ajan bändeille tyypillisestä haparoivasta soitosta, sekä Shelleyn lauluntekijänlahjoilla. Paras esimerkki niistä on klassikko Ever Fallen In Love (With Someone You Shouldnt’ve).

Vuonna 1977 Buzzcocksin kokoonpano muuttui, kun Devoto erosi bändistä ja perusti oman yhtyeensä Magazinen. Shelleystä tuli Buzzcocksin kitaristi-laulaja ja hänen korkeasta, kirkkaasta ja melodisesta laulustaan bändin leimallisin piirre.

United Artists Records teki diilin Buzzcocksin kanssa elokuun kuudentenatoista 1977. Bändi levytti isolle yhtiölle Martin Rushentin tuottamat albumit Another Music In A Different Kitchen (1978), Love Bites (1978) ja A Different Kind Of Tension (1979). Neljäs albumi jäi demoasteelle, kun Buzzcocks hajosi vuonna 1981.

Sooloartistiksi alkanut Shelley debytoi albumilla, jollaista kukaan ei osannut odottaa mieheltä, joka oli tullut tunnetuksi melodisen punkbändin laulaja-kitaristina ja taitavana poplauluntekijänä. Soolodebyytti Sky Yen oli jo vuonna 1974 olkkarissa äänitetty levyllinen kokeellista elektronista musiikkia Tangerine Dreamin ja Clusterin hengessä. Sky Yenin vastaanotto oli aikanaan lähinnä hämmentynyt ja vihamielinen, mutta myöhemmin sen psykedeelistä hammasporanoisea on alettu pitää kokeellisuudessaan kiinnostavana. Shelleyn omasta mielestä levy sopi kuulokekuunteluun sekä niille, jotka halusivat saada vieraat poistumaan.

Sky Yenin piti alun perin olla soundtrack Devoton tekemään elokuvaan. Samankaltaiseen tarkoitukseen tehtiin myös Shelleyn seuraava projekti Hangahar, jonka hän levytti Sally Timmsin ja Lindsay Leen kanssa vuonna 1980.

Homosapien-single (ja samannimisen sooloalbumin nimibiisi vuodelta 1981) vei Shelleyn kappalerakenteen kannalta takaisin popmusiikin lähteille, mutta sekin oli sovitettu elektronisen musiikin soittimille eli syntetisaattoreille ja rumpukoneille. Kappaleen viittaukset homoseksuaalisuuteen saivat BBC:n kieltäytymään soittamasta sitä, mikä puolestaan sai Shelleyn kertomaan julkisuudessa omasta biseksuaalisuudestaan, johon hän oli viittaillut jo Buzzcocksille kirjoittamissaan kappaleissa.

Samankaltaista soundimaailmaa kartoitti myös vuoden 1983 XL1-albumi, jonka tunnetuin kappale on Telephone Operator. Aikaansa edellä olleen albumin mukana sai ZX Spectrum -tietokoneelle tehdyn ohjelman, jonka esittelemiä grafiikoita ja lyriikoita saattoi katsella levyä kuunnellessaan.

Vuoden 1986 Heaven And The Sea -sooloalbumilla Shelley yhdisti elektronisen musiikin ja kitararockin piirteitä ajanmukaiseksi ja täyteläiseksi popiksi. Levyltä julkaistiin kaikkiaan neljä singleä, joista tässä kuullaan melankolinen Waiting For Love.

Ympyrä sulkeutui 1980-luvun lopulla, kun Buzzcocks teki paluun. Aluksi punklegenda julkaisi livelevyjä, mutta muutaman tunnusteluvuoden jälkeen myös uutta musiikkia. Vuonna 1993 julkaistu Trade Test Transmission -albumi käynnisti Buzzcocksin uran myöhemmät ajat, jotka jatkuivat aina Shelleyn kuolemaan saakka. Viimeiseksi jäi vuonna 2014 julkaistu yhdeksäs Buzzcocks-pitkäsoitto The Way.

Shelleyn viimeinen albumi Cinema Music And Wallpaper Sounds ilmestyi vuonna 2016. Se sulki hänen soolouransa ympyrän samalla tavalla kuin Trade Test Transmission oli sulkenut Buzzcocksin kehän: Cinema Music And Wallpaper Sounds oli vuonna 1976 äänitetty levyllinen kokeellista elektronista musiikkia ja siinä mielessä Sky Yenin sisarteos.

Pete Shelley kohtasi loppunsa kotonaan Virossa, jossa hän oli asunut vaimonsa Gretan kanssa vuodesta 2012 lähtien.

Peter Campbell McNeish 17.4.1955–6.12.2018

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Hae Buzzcocks-klassikoita kirjastosta!

Hae Buzzcocks-klassikoita kirjastosta!

Hae Buzzcocksia kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt | Buzzcocks
Another Music In A Different Kitchen (1978)
Love Bites (1978)
A Different Kind Of Tension (1979)
Trade Test Transmissions (1993)
All Set (1996)
Modern (1999)
Buzzcocks (2003)
Flat-Pack Philosophy (2006)
The Way (2014)

Pete Shelley
Sky Yen (1980)
Hangahar (1980)
Homosapien (1981)
XL1 (1983)
Heaven And The Sea (1986)
Cinema Music And Wallpaper Sounds (2016)

Lue lisää
Junttila, Jukka: 1977 – Punkvallankumous, 279 sivua. Like 2017.
McGartland, Tony: Buzzcocks – The Complete History, 288 sivua. John Blake 1995.
Robb, John & Salmenpohja, Ilkka (kääntäjä): Punk! – Brittipunkin haastatteluhistoria. Like 2007.

Pete Shelley: XL1 (1983).

Pete Shelley: XL1 (1983).

 

Disco Ensemble: First Aid Kit – hetki ennen räjähdystä

| Kirjoittaja:
Vastaa

First Aid Kit (Fullsteam, 2005)

Disco Ensemble: First Aid Kit (2005).Disco Ensemble soittaa joulukuussa 2018 yhdeksän keikkaa Helsingin Tavastialla. Ne ovat pitkät jäähyväiset: rockbändi lopettaa toimintansa Last Nights Out -konserttisarjan jälkeen. Se tapahtuu ilman suurta draamaa ja todennäköisesti ihan oikeaan aikaan. Ulvilassa vuonna 1996 perustettu yhtye on tehnyt kuusi albumia ja luultavasti kaiken muunkin, mitä tehtävissä on.

Punkista, hardcoresta ja post-hardcoresta innoittunut Disco Ensemble teki läpimurron Suomessa vuonna 2005 julkaistulla toisella albumillaan First Aid Kitillä. Kultaa myyneen levyn alkuperäinen versio äänitettiin Örebrossa tuottaja Jens Bogrenin kanssa.

Suuri osa Disco Ensemblen vaikutteista tuli At The Drive-Inin ja Refusedin kaltaisilta bändeiltä. Se pyrki kanavoimaan esikuviensa aggression ja intensiteetin melodiseksi rockiksi, joilla ei ollut tarkkoja musiikillisia rajoja. Perinteinen kitarabändikokoonpano toki nikkaroi Disco Ensemblen ilmaisulle tietynmalliset raamit, mutta se ei pelännyt maustaa soundiaan vaikkapa kiinnostavilla elektronisilla soundeilla. First Aid Kitillä kuullaan ensi kertaa halpaa kosketinsoitinta, jonka laulaja Miikka Koivisto oli löytänyt porilaiselta kirpputorilta.

En tiedä, onko First Aid Kit tietoisesti kirjoitettu tuhoutuvasta ihmissuhteesta kertovaksi teemalevyksi, mutta sellaiseksikin sen voi tulkita. Dramaattisin käänne kuullaan heti avausraidalla: This Is My Head Exploding kertoo mitä tapahtuu, kun paine kasvaa liian suureksi. We Might Fall Apart, Human Cannonball ja Drop Dead, Casanova kertovat räjähdyshetkeen johtavasta kehityksestä. Levyn nimibiisi First Aid Kit taas on kuin tragedian jälkinäytös, ja päätösraita Asleep On The Wheel dramaattisen rakkaustarinan haikean onnellinen loppu.

Musiikki tukee tekstien emotionaalisia teemoja erinomaisesti. Biiseissä on pakahduttava, melankolinen tunnelma, mutta tasapainoksi myös kiivautta ja kiihkeyttä sekä melodioita, joista saa helposti kiinni. First Aid Kit kuulosti ilmestyessään raikkaalta levyltä, joka voisi tavoittaa suurenkin yleisön. Disco Ensemble ei ollut Suomen ainoa post-hardcorevaikutteinen bändi, mutta se oli ensimmäinen, joka oli halukas jättämään marginaalin ja katsomaan, miten suurille lavoille voisi päästä. Bändin energisillä keikoilla ei ihmetellyt yhtään, että bändi puhutteli nollavuosikymmenen nuoria niin väkevästi.

First Aid Kit pani asioihin vauhtia. Disco Ensemble soitti loppuunmyytyjä keikkoja ja teki sopimuksen Saksan Universal Musicin kanssa vuonna 2006. Iso levy-yhtiö pani bändin äänittämään osan First Aid Kitin kappaleista uudelleen Tukholman Gröndahl-studiossa Michael Ilbertin ja Pelle Gunnerfeldtin kanssa. Kitaristi Jussi Ylikoski mainitsi Soundin 9/2018 haastattelussa, ettei pitänyt Drop Dead, Casanovan, Eyes Of A Ghostin, Black Euron ja Sleep On The Wheelin uusia versioita alkuperäisten veroisina. Ne kuitenkin julkaistiin First Aid Kitin uusintapainoksella tuoreeltaan vuonna 2006. Bändin ja ison saksalaisyhtiön yhteistyöstä kertonee eniten se, että se päättyi kahden albumin jälkeen.

First Aid Kitin jälkeen Disco Ensemblen asiat etenivät mukavasti myös ulkomailla. Se julkaisi uutta musiikkia parin vuoden välein, saavutti suosiota varsinkin Keski-Euroopassa ja testasi siipiään myös Yhdysvalloissa. Kahden viimeisen albumin välissä kuluneet viisi vuotta ja bändin jäsenten sooloprojektit kuitenkin kielivät siitä, että Disco Ensemblen voimat olivat käymässä vähiin. Viimeinen, enteellisesti nimetty albumi Afterlife ilmestyi vuonna 2017.

Edessä on elämä Disco Ensemblen jälkeen. Kitaristi Jussi Ylikoski pyörittää jo Artistilabra-nimistä projektia, jossa valmennetaan uusia artisteja, ja laulaja Miikka Koivisto vaikuttaa Ruusut-yhtyeessä, joka on kriitikkojen parissa vuoden kehutuin kotimainen tulokas. Rumpali Mikko Hakilan ja basisti Lasse Lindforsin uusista kuvioista ei vielä ole tietoa. Tämä nelikko tullaan joka tapauksessa aina muistamaan Disco Ensemblenä, sillä bändillä on ollut merkitystä monelle.

Jäähyväisten aikaan mieleen palaa kaikki se, mikä yhteisessä ajassa oli parasta. Luulen, että Disco Ensemblen viimeisillä keikoilla kuullaan monta biisiä First Aid Kitiltä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Disco Ensemble kotisivu

Hae Disco Ensemblen klassikko 'First Aid Kit' kirjastosta!

Hae Disco Ensemblen klassikko ’First Aid Kit’ kirjastosta!

Hae First Aid Kit kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
Viper Ethics (Fullsteam Records, 2003)
First Aid Kit (2005)
Magic Recoveries (2008)
The Island Of Disco Ensemble (2010)
Warriors (2012)
Afterlife (2017)

Lue lisää
Alanko, Tero & Silas, Petri: Neljäs sukupolvi – Suomalainen rock nyt, 223 sivua. Johnny Kniga 2006.

Disco Ensemble: First Aid Kit (2005).

Disco Ensemble: First Aid Kit (2005).

Disco Ensemblen jäähyväiskiertue vedetään loka-joulukuussa 2018. Last Nights Out!

Disco Ensemblen jäähyväiskiertue vedetään loka-joulukuussa 2018. Last Nights Out!

 

 

 

Tom Waits: Bone Machine – läpimurto tuntemattomaan

| Kirjoittaja:
Vastaa

Bone Machine (Island, 1992)

Tom Waits: Bone Machine (1992).Tom Waits on aina ollut hahmo, mutta samanlaisena hän ei ole pysynyt. Alkuaikojen kulkumiesromanttinen raspikurkku-lauluntekijä ja lätsäpäinen duunarirunoilija vääntyi vuosien mittaan oudommaksi artistiksi, joka lisäsi blues- ja jazzpohjaiseen musiikkiinsa kokeellisia elementtejä. Rehevä-ääninen jutunkertoja on nostanut silmilleen vääristävät lasit ja innostunut heittämään yhä ihmeellisempää legendaa. Häntä kuuntelee viihdytettynä ja kiinnostuneena silloinkin, kun tarinoista ei usko sanaakaan.

Waits ei niinkään muuttunut kuin mutatoitui. Hän alkoi sekoitella pohjimmiltaan vanhanaikaisiin ja nostalgisiin biiseihinsä teennäisyyden partaalle uskaltautuvaa teatraalisuutta, itsetarkoituksellista kummallisuutta, surrealismia ja itseironiaa. Työn jälki oli persoonallista, sielukasta ja monessakin mielessä satumaista jo Swordfishtrombonesilla (1983) ja Rain Dogsilla (1985). Vuoden 1992 Bone Machine oli kuitenkin Waitsin friikahtamiskehityksen kulminaatiopiste. Sillä levyllä hän teki läpimurron johonkin, missä kukaan ei ollut ennen käynyt.

Bone Machine äänitettiin kokonaisuudessaan Kalifornian Cotatissa sijaitsevan Prairie Sun Recording Studiosin kellarissa, C-studioksi nimetyssä huoneessa. Waits on kertonut ihastuneensa betoniseinäisen tilan kaikuun, joka onkin tärkeä osa Bone Machinen soundia. Albumi kuulostaa paikoin Tim Burtonin ohjaamalta jättimäiseen käkikelloon sijoittuvalta mörkömusikaalilta, paikoin työuupumuksesta seonneen pelto-orjan bluesilta ja paikoin ihan tavallisen sydämensä särkeneen miehen hauraalta viestiltä elämänsä naiselle tai itselleen elämälle.

Kolisten käynnistyvä Earth Died Screaming ja murheellisessa realismissaan oudon lohdullinen Dirt In The Ground ovat vaikuttava alku levylle. Tuntuu kuin Waits kuvaisi noilla kappaleilla havahtumistaan olemassaolon rajallisuuteen ja realiteetteihin (mikä onkin tyypillistä kehitystä tuolloin vähän päälle nelikymppisen artistin ikävaiheessa). Kuolema-aihetta pyöritellään eri kulmista pitkin Bone Machinea, etenkin spoken word -esitystä ja pienoisnovellia muistuttavassa The Ocean Doesn’t Want Messä ja pirullisessa Murder In The Red Barnissa. I Don’t Wanna Grow Upissa Waits tuntuu pääsevän sinuiksi sen kanssa, miten keski-ikäistymiseen pitäisi suhtautua.

Vaikka Waitsin juuret ovat groovaavassa afrikanamerikkalaisessa musiikissa, perinteinen svengi ei ole hänelle mikään ainoa oikea vaihtoehto. Bone Machinen kappaleista säälimätön In the Colosseum ryskää nelikulmaisilla kivirattailla, kun taas Goin’ Out West, All Stripped Down ja Jesus Gonna Be Here (jossa uskonnollinen ekstaasi kohtaa katumuksentäyteisen delirium-krapulan) svengaavat sulavammin, joskin brutaalisti. Lempeimmillään ja paljaimmillaan Bone Machine on sydämeenkäyvissä balladeissa Who Are You, A Little Rain ja Whistle Down The Wind. Niiden kaltaista irlantilaishenkistä vanhan maailman kaihoa on The Rolling Stones -legenda Keith Richardsin kanssa tehdyssä ja esitetyssä That Feelissä, johon albumi päättyy.

Bone Machine, jonka kansikuvan otti Bob Dylanin poika Jesse Dylan, ilmestyi syyskuussa 1992. Aika ei ollut koskaan ennen ollut yhtä otollinen hänen musiikilleen – vanha tekijä tuli tavoittaneeksi vaihtoehtoisuuden eetosta ja lofistelua arvostaneen 1990-luvun alun hengen. Eikä hän edes ollut yrittänyt mukautua mihinkään. Bone Machine oli linjakasta ja loogista jatkoa sille 1980-luvun mittaan edenneelle kehitykselle, jonka myötä Waitsin ilmaisu oli muuttunut yhä jyrkemmäksi, kulmikkaammaksi ja hiomattomammaksi.

Bone Machine voitti julkaisuvuotensa parhaan vaihtoehtomusiikkilevyn Grammyn. Se tuntuu täysin merkityksettömältä, kun Bone Machinen panee soimaan vuonna 2018. Levy rätisee, paukkuu, ryskyy ja hyväilee yhtä tulisesti kuin ilmestyessään.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Hae Waits-klassikko 'Bone Machine' kirjastosta!

Hae Waits-klassikko ’Bone Machine’ kirjastosta!

Hae Bone Machine kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
Closing Time (1973)
The Heart Of Saturday Night (1974)
Nighthawks At The Diner (1975)
Small Change (1976)
Foreign Affairs (1977)
Blue Valentine (1978)
Heartattack And Vine (1980)
One From The Heart (soundtrack, 1982)
Swordfishtrombones (1983)
Rain Dogs (1985)
Frank’s Wild Years (1987)
Big Time (live, 1988)
Night On Earth (soundtrack, 1992)
Bone Machine (1992)
The Black Rider (1993)
Mule Variations (1999)
Blood Money (2002)
Alice (2002)
Real Gone (2004)
Orphans: Brawlers, Bawlers & Bastards (2006)
Glitter And Doom (live, 2009)
Bad As Me (2011)

Lue lisää
Carroll, Cath: Tom Waits, 136 sivua. Unanimous 2000.
Hoskyns, Barney: Lowside of the Road – A Life Of Tom Waits, 609 sivua. Faber and Faber 2009.
Humphries, Patrick: The Many Lives Of Tom Waits, 354 sivua. Omnibus Press 2007.
Jacobs, Jay S: Wild Years – The Music And Myth Of Tom Waits, 276 sivua. ECW 2000.
Waits, Tom & Maher, Paul: Tom Waits on Tom Waits – Interviews And Encounters, 466 sivua. Chicago Review Press 2011.
Waits, Tom & Montandon, Mac & Heino, Sami (suom.) Tom Waits, takapihan taikuri, 381 sivua. Sammakko 2007.
Waits, Tom & Montandon, Mac: Innocent When You Dream – Tom Waits, the collected interviews, 394 sivua. Orion 2006.

Tom Waits: Bone Machine (1992).

Tom Waits: Bone Machine (1992).