Sharp Cut | Bad Afro Records 2002
Musiikkia esille kirjastossa
Vain tutkija tietää, miksi niin pääsi käymään, mutta rock’n’roll tuli takaisin vuosituhannen vaihteessa. Tuosta aikakaudesta puhutaan usein garage rock -revivalina, vaikka harva yhtye lopulta edusti puhdasoppista garage rockia. Vaikutteita ammennettiin Sonic’s Rendezvous Bandista AC/DC:hin ja MC5:ista The Stoogesin kautta The Sonicsiin ja Alice Cooperiin.
Vaikka aikakauden ”Scandinavian Action Rock”-ilmiöstä ei jäänyt muistoksi edes Wikipedia-sivua, moni bändi tosiaan tuli pohjoismaista: ruotsalaiset The Hellacopters, Backyard Babies ja The Hives, helsinkiläiset The Flaming Sideburns ja Thee Ultra Bimboos, norjalaiset Turbonegro ja Gluecifer, tanskalainen Baby Woodrose…
I Am A Demon And I Love Rock ’n’ Roll
Turussa asiat tehtiin omalla lailla. 2000-luvulla kaupungin tunnetuimmaksi rockyhtyeeksi nousi Sasu Mykkäsen, Matti Kallion ja Mikko Luukon Sweatmaster, joka varsinkin alkuaikoinaan satsasi pelkistettyyn ja mutkattomaan ilmaisuun. Aikakauden rockin joukossa Swetareiden minimalismi kuulosti hyvin persoonalliselta ja erottuvalta. ”Kun me ruvettiin tekeen tätä, me lähdettiin tahallamme musiikillisesti eri suuntaan kuin Hellacopters. Siihen aikaan oli tosi paljon kopteriklooneja”, Sweatmasterin basisti-laulaja Sasu Mykkänen kertoi Suessa vuonna 2002.
Varhaisen Sweatmasterin resepti oli niin dogmaattisen simppeli, että toisissa käsissä se ei olisi maistunut miltään. Naantalilais-raisiolainen sekoitus suoraa biittiä, isoja yksinkertaisia riffejä ja sielukasta, melodista laulua toimi kuin vähärasvainen ja ajattelukykyinen AC/DC. Trio ei soittanut yhtään ylimääräistä säveltä, ja Mykkänen oli mitä ilmaisuvoimaisin laulaja. Hänen äänessään on voimaa ja sielua, jollaista Suomessa oli totuttu kuulemaan vain amerikkalaisen The Bellraysin keikoilla.
Too Much Love
Sweatmasterin Sharp Cut -debyytin (2002) julkaisi tanskalainen Bad Afro. Vaikka bändi oli valinnut kapean kaistan, ei Sharp Cut ollut pitkästyttävä eikä edes yksipuolinen kokonaisuus. Kahdentoista kappaleen albumin kesto oli puolisen tuntia – biiseistä eeppisin oli ’People’ reilun kolmen minuutin mitassaan. Sen ja ’Preciousin’ nuolensuoran tamppauksen vastapainona oli groovaavampaa materiaalia, kuten ’Short Note’. Mykkäsen laulu antoi biiseille erottuvat ilmeet, ja se oli tietoista.
”’Preciousissa’ oli ensin selvä melodia, mutta nythän se on semmoista sylkemistä. Mulla on usein laulussa hahmoja, saatan haluta olla vaikka nainen. ’Short Notessa’ laulaa lihava musta mies”, hän kertoi Suessa.
Yhtyeen lippulauluksi muodostui jo julistuksellisen nimensä tähden ’I Am A Demon And I Love Rock’n’Roll’, jonka bändi oli kehitellyt Roky Ericksonin fraasista. Jotkut kappaleet olivat ilmestyneet aiemmin singleillä ja EP-levyillä (erinomaiset ’Nothing To Do But Win’ ja ’Tonight’ jo ennen Bad Afro -diiliä), mutta ansaitsivat paikkansa myös albumilla. Yksi sellainen oli avausraita ’Hold It!’, josta tuli yksi yhtyeen tunnetuimmista biiseistä. Ollessaan Iron Maiden -laulaja Bruce Dickinsonin haastateltavana brittiläisellä radioasemalla Mykkänen vastasi kysymykseen ”mistä Hold It! kertoo” niin kuin asia oli: ”it’s about holding it.”
Nothing To Do But Win
Sweatmaster sai paljon kehuja rocklehdistöltä ja keräsi ympärilleen yleisöä, mutta ei roikkunut kynsin hampain kiinni toimivaksi havaitsemassaan konseptissa. Bändi kehittyi ja muuttui joka julkaisulla, eikä yksikään levy muistuttanut liikaa edellistä. Sharp Cutin minimalismista on mukavan pitkä matka Dig Up the Knifen (2010) synkkään maalailuun.
Sweatmaster teki neljä albumia ennen kuin lopetti toimintansa vuonna 2011. Sen jälkeen Luukko, Kallio ja Mykkänen perustivat kitaristi Tomi Helomaan kanssa Lost Bootsin, jonka Come Cold, Come Wind -levy ilmestyi vuonna 2016.
Ari Väntänen | www.arivantanen.com
Sweatmaster | Facebook
Lost Boots | Facebook
Heavy Breathers | Facebook
Levyhyllyt
Sweatmaster
[Sasu Mykkänen • Mikko Luukko • Matti Kallio]
Finna.fi
Sweatmaster [Demo] • Kasetti | Omakustanne 1998
Sharp Cut | Bad Afro Records 2002
Tom Tom Bullet | Bad Afro Records 2005
Animal | Fullsteam Records 2007
Dig Up The Knife | Fullsteam Records/Rookie Records 2010
Levyhyllyt
Lost Boots
[Sasu Mykkänen • Mikko Luukko • Matti Kallio • Tomi Helomaa]
Finna.fi
Come Cold, Come Wind | Svart Records 2016
Levyhyllyt
Heavy Breathers
[Jukka Taskinen • Mikko Lappalainen • Mikko Luukko • Julius Jääskeläinen]
Sweet Dreams • 7″ EP | Axis Of Evil Records 2019
AC/DC: Power Up – virta on kytketty
Hollywood Brats – kovan onnen kulttibändi
Iggy Pop: Lust For Life – tanssia muurin harjalla
Jan Stenfors: Vinegar Blood – kahden elämän taitteessa
Joan Jett & The Blackhearts: I Love Rock’n’Roll – kapinallisen läpimurto
Mad Juana: Skin Of My Teeth – Sami Yaffa uudella mukavuusalueella
Metallica: The $5.98 E.P. Garage Days Re-Revisited – elonmerkkejä autotallista
Michael Monroe: One Man Gang – jengi soittaa sydämestä
Misfits: Walk Among Us – kauhupunkin klassikko
Richard Hell & The Voidoids: Blank Generation – kaukana kliseisyydestäRoky Erickson And The Aliens: The Evil One – kulttisankari mielensä armosta
Sami Yaffa: The Innermost Journey To Your Outermost Mind – basisti läpäisee pasianssin
Slash featuring Myles Kennedy & The Conspirators: 4 – rock’n’roll-synergiaa
Smack On You – avain kulttisuosioon
Sylvain Sylvain – rockia roll-diggareille
The Dogs D’Amour: The State We’re In – koiruuksia Suomenmaalla
The Doors: The Doors – vallankumouksen lähtölaukaus
The Jimi Hendrix Experience: Are You Experienced – tanssimusiikkia vapaudenjanoisille
The Rolling Stones: Their Satanic Majesties Request – pahojen poikien kosminen joulu
Turbonegro: Scandinavian Leather – denim-demonien riemastuttava paluu
Lue lisää Sweatmasterista
Finna.fi
Artikkelihaku Sweatmaster
Kööpenhaminan hyvämaineisessa Hellerupin lähiössä 1990-luvun puolivälissä perustettu Mew kuuluu Tanskan indieskenen tunnetuimpiin yhtyeisiin. Laulaja Jonas Bjerren, rumpali Silas Utke Graae Jørgensenin, basisti Johan Wohlertin ja kitaristi Bo Madsenin bändi julkaisi ensimmäisen albuminsa A Triumph For Manin huhtikuussa 1997. Toinen levy, Half The World Is Watching Me, ilmestyi kolme vuotta myöhemmin. 
Nine Objects Of Desire (1996) on sinänsä vielä suoraa jatkoa 99.9 F°:lle. Tuottaja-aviomies Mitchell Froomin ja tämän äänittäjäkumppani Tchad Blaken kanssa työstetty levy hyödyntää koneellisia kolinoita ehkä kuitenkin pehmeämmin kuin edeltäjänsä. Levy on tyylikäs ja tuotannollisesti ehkä paremminkin aikaa kestänyt kuin vastinparinsa, mutta laulunkirjoituksen taso ei ole aivan yhtä korkealla. Kaupallinen suhdanne oli laskeva ja arvostelut melko positiivisia, mutta eivät haltioituneita. 
Nine Objectsin jälkeen Vegan avioliitto Froomin kanssa tulikin päätökseensä. Tästäkö syystä sitten levy-yhtiö A&M julkaisi syksyllä 1998 kokoelmalevyn Tried And True, mutta yhden CD:n peruskokoelmana se täyttää joka tapauksessa paikkansa paremmin kuin hyvin. Parikymppiselle itselleni kooste oli aikanaan aloituspiste retkelle Vegan tuotantoon ja vaikka biisivalikoima on aika ennalta-arvattava, niin yhdelle levylle laitettuna se tarjoaa vakuuttavan todisteen laulunkirjoittamisen tasosta tuotantotyyleistä riippumatta. 
Vuoteen 2001 asti saatiin odottaa seuraavaa uutta albumia. Songs In Red And Grayn myötä on päättynyt avioliiton ohella myös ammatillinen suhde Mitchell Froomin kanssa. 60-luvun folk-kuvioista asti vaikuttanut veteraanituottaja Rupert Hine on yhteistyökumppanina ja musiikkikin muuttunut akustisemmaksi, kevyin orkestraatioin ja kosketinkoristeluin. 
Beauty & Crime (2007) ilmestyi klassisen jazz-levy-yhtiö Blue Noten kautta ja tuottajana toimii nuoremman polven britti Jimmy Hogarth, joka kätilöi samoihin aikoihin valtaviin myyntimenestyksiin Paolo Nutinin ja Duffyn kaltaisia keskitien popsoul-artisteja. Levyä vaivaakin tietty kliinisyys, mutta toisaalta laulujen vahva New York -teema tuo sille tarinallista syvyyttä, joka alkaa pukea pitkän linjan artistia koko ajan paremmin. Mennyt ja nykyinen metropoli elävät lauluissa ja kohtaavat elegantisti lausunnonomaisessa ’New York Is A Womanissa’.
Tales From The Realm Of The Queen Of Pentacles (2014) aloittaa Vegan yhteistyön mm. 
Nämä laulut Vega levytti vuonna 2016 ilmestyneelle albumille Lover, Beloved: Songs From An Evening With Carson McCullers. Teatterimusiikin leikkisyys ja kepeys kuuluvat levyllä voimakkaimpana moodina ja ero edeltäviin levyihin on selvä. Samalla Vega onnistuu kohteensa elämän synkempienkin piirteiden vangitsemisessa. Pieni helmi, joka jäi tietysti täysin nollahuomiolle. 
Tuure Kilpeläisellä (s. 1970) on varmasti faneja, jotka eivät tiedä, miten pitkä matka miehellä oli takanaan jo silloin, kun he kuulivat hänestä ensimmäisen kerran. Kilpeläinen ei tupsahtanut alalle tyhjästä Valon pisaroiden (2010) mukana. Laulaja-lauluntekijä oli tehnyt kolme albumia jo ennen Kaihon Karavaanin matkaan lähtemistään. 
Tässä artikkelissa jatketaan Radiopuhelimet-yhtyeen tuotannon käsittelemistä vuodesta 1995, jolloin yhtye palasi alkukotinsa Bad Vugum -yhtiön huomaan ja julkaisi eittämättä merkittävimpiin teoksiinsa lukeutuvan Maasäteilyä-albumin. Bändin musiikin kaikki elementit ovat kiteytyneempiä kuin aiemmin: piikikäs kitarametelidisko tamppaa määrätietoisella varmuudella, psykedeliaan kurottavat kappaleet ovat kuulokuvaltaan selkeitä. Ihan puhtaasti tuotannon puolesta levy on sarallaan saavutus. 
Hiljaista! (1998) ei ole temaattisesti aivan yhtenäinen albumi, mutta sen arvo on Radiopuhelimien soundin laventamisessa yhä kauemmas pelkästä ”tykityksestä”. Nyt hitaampia, maalailevampia kappaleita alkaa olla jo enemmistö ja levyllä kuullaan myös puhaltimia ja jopa viulua ja koskettimia. Teksteissä pureudutaan pohjoisen maiseman ja ihmisen sisäavaruuden mysteereihin ja jotkut keskeisimmiltä tuntuvat ovat aiempaa omaelämäkerrallisemman tuntuisia. Myöhemmin yhtyeen kokoelman nimiraidaksikin päätynyt ’Varmaa hapuilua’ on levyn menevimmästä päästä, mutta kriittistä itsereflektiota – ja ehkä analyysin myös Radiopuhelimien syväolemuksesta – sekin tarjoaa. 
On kenties epäoikeudenmukaista niputtaa pitkästä tuotannosta yhteen juuri kaksi viimeisintä eli Saastan kaipuu (2016) ja Kosminen tiedottomuus (2020), joilla Radiopuhelimet säilyttää vaivatta sen tason, jota heiltä on totuttu odottamaan. Näillä levyillä yhtye pysyy tasaisen varmalla perustasollaan, vaikka keksii oheen toki uusiakin temppuja, kuten jälkimmäisen levyn ’Vankifarmilla’, eräänlainen emulaatio syvän etelän puuvillapeltojen yhteislaulannasta. 
Itse kirjoitin Kosmista tiedottomuutta arvostellessani Soundiin, että Radiopuhelimet tuskin pystyisi tekemään huonoa levyä yrittämälläkään, ja näin asia tuntuisi myös olevan. Tuollakin levyllä vaikkapa syrjäseutujen Suomen outouksiin pieteetillä uppoava ’Lappajärvi-75’ nousee ilman muuta bändin klassikkokappaleiden joukkoon.