Turbonegro: Scandinavian Leather – denim-demonien riemastuttava paluu

13.12.2019 | Kirjoittaja: Ari Väntänen

Scandinavian Leather | Burning Heart 2003

Turbonegron kohdalla voi tehdä kaksi virhettä. Ensinnäkään sitä ei pidä ottaa tosissaan. Toiseksi sitä ei pidä olla ottamatta. Jos osaa tehdä molempia samaan aikaan ja sopivassa suhteessa, nautinto on taattu. Querellemaista merimieskuvastoa, kinkyksi kehiteltyä Alice Cooper -shokkirockia, hävyttömiä kauneuskäsityksiä ja Sleepy Sleepersin anarkistista hölmöilyä ”deathpunkissaan” viljelevä norjalaisbändi nimittäin osaa ampua yli ja osua maaliin yhdellä laukauksella.

Vuonna 1989 perustetun Turbonegron musiikki ja imago kehittyivät pitkän kaavan mukaan. Toinen toistaan tyhmempien luukkikokeilujen jälkeen yhtye kulttuuriomi itselleen tiukan farkkukankaan ja tuuheiden viiksien gay-eroottiset ilot ja käänsi samalla kurssinsa kohti rappioromanttista retroilua. Varhaisaikojen törkyisestä ja poikkeavasta metelöinnistä varttui perinnerockia, jossa oli monenlaisia 1970-lukulaisia vaikutteita. Niitä toi varsinkin Apocalypse Dudes -albumin (1998) alla bändiin liittynyt kitaristi Euroboy. ”Deathpunk” on käytännössä yhdistelmä punkia, rockia, teatteria ja sadomasomaskinmustaa huumoria.

Vuonna 2003 ilmestynyt Scandinavian Leather oli Turbonegron paluu, juhlistettu levy, joka aloitti uuden aikakauden yhtyeen uralla. Turbonegro oli jo lopettanut toimintansa, mutta varhaistuotannon suosion ja kulttimaineen kasvu sai sen toisiin ajatuksiin. 2000-luvulla Turbonegron nimi paisui aivan uusiin ulottuvuuksiin.

Vaikka alkusoitto ’The Blizzard Of Flames’ häkellyttää kasarihenkisyydellään, Scandinavian Leatherilla soi seitsemänkymmentäluvun alun rock, glam, proto-punk ja vuosikymmenen lopun punk rock. Albumi jalosti Apocalypse Dudesilta tutut pervobiletunnelmat ja entistä isomman rokkisoundin helpommin sulavaan ja sävykkäämpään muotoon. Scandinavian Leatherin soidessa oli helppoa ennustaa bändin Turbojugend-fanikerhon alajaostojen määrän lähtevän räjähdysmäiseen kasvuun. Vanhojen diggareiden mielestä ennen niin aito deathpunkbändi nuoleskeli rockin valtavirtaa jo vähän liiankin himokkaasti.

Kriitikkovinkkelistä katsoen Scandinavian Leather on tietenkin tyhjänpäiväistä musiikkia. ’Drenched In Bloodin’ ja ’Wipe It ’Til It Bleedsin’ sanoitukset eivät saa kuulijaa herkistymään ihmisenä olemista ja zeitgeistin syitä selittävien vavahduttavien havaintojen äärellä. Musiikillisestikaan Turbonegro ei todellakaan yritä selvittää, mitä rock and roll voisi olla 3000-luvulla.

Juuri siksi Scandinavian Leather onkin niin hyvä levy. Se on poliittisesti epäkorrektien uhmaikäisten tanssimusiikkia, hersyvää irvailua lihaksikkaalle rockmachoilulle, knoppailevaa viittailua rockin historiaan ja riemastuttava tilaisuus paeta ankeasta todellisuudesta jonnekin, jossa melkein mikä vain on leikisti sallittua. Se on musiikkia, jota on vaikeaa kuunnella hymyilemättä. Turbonegro on tarpeeksi epä-älyllinen pystyäkseen soittamaan rockia oikein ja riittävän fiksu osatakseen nauraa koko touhun koomisuudelle. Se on parhaimmillaan täysin vastustamatonta.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Turbonegro | kotisivu
Turbonegro | Facebook

Levyhyllyt | Finna.fi
Hot Cars And Spent Contraceptives | Big Ball Records 1992 • BitzCore 2000
Never Is Forever | DogJob Records 1994 • BitzCore 1999 • Scandinavian Leather Recordings 2007
Ass Cobra | Boomba Rec 1996 • Bitzcore 1999 • Burning Heart Records 2003 • Scandinavian Leather Recordings 2007/2012/2019
Apocalypse Dudes | Boomba Rec & Virgin 1998 • Burning Heart Records 2003 • Man’s Ruin Records 1999/2011/2016/2018 • Indie Recordings & Scandinavian Leather Recordings 2019
Scandinavian Leather | Burning Heart Records 2003 • Epitaph 2003 • Bitzcore 2003
Party Animals | Burning Heart Records 2005 • Abacus Recordings 2005 • Bitzcore 2005
Retox | Scandinavian Leather Recordings 2007
Sexual Harassment | Scandinavian Leather Recordings 2012
RockNRoll Machine | Scandinavian Leather Recordings/Burger Records 2018

Lue lisää
Moslet, Håkon & Menna, Outi (kääntäjä): TRBNGR – denim ja deathpunk, 565 sivua | Like 2010

Turbonegro: Scandinavian Leather (2003).

Beck: Sea Change – suuren muutoksen soundtrack

23.11.2019 | Kirjoittaja: Ari Väntänen

Sea Change | Geffen 2002

Beck Hansen (s. 1970) löi läpi vuonna 1994 julkaistulla Mellow Gold -albumilla, jonka singlehitti ’Loser’ on edelleen hänen tunnetuin biisinsä. Vuonna 2002 ilmestynyt Sea Change edusti hänen urallaan nimensä mukaisesti suurta muutosta. Postmodernista kollaasiartistista tuli pohdiskeleva laulaja-lauluntekijä.

Sea Changen tekemisen lähtökohta ei ollut omaperäinen tai ainutlaatuinen. Beckiä inspiroi laulunaiheista kliseisin: pitkä parisuhde oli juuri päättynyt. Kuitenkin nimenomaan yleistajuinen teema teki hänen uudesta musiikistaan koskettavaa. Sen itsetutkiskelun sävy ei tuntunut oman navan ympärillä pyörimiseltä vaan kertoi kokemuksista, jotka ovat muodossa tai toisessa tuttuja kaikille. Koska Beck kirjoitti Sea Changen kappaleet nopeasti ja itsekseen, melankolian, surun ja yksinäisyyden tunteet säilyivät niissä kuin meripihkassa.

Äänitysten lähtökohdaksi otettiin sama laulaja-lauluntekijäkulma, josta Beck oli biisit kirjoittanut. Tuottaja Nigel Godrichin kanssa tehty Sea Change ei silti ole mikään mies ja kitara -levy, vaikka sen maisemissa näkeekin taivaanrantaan saakka. Sillä soittaa varsin iso bändi: rumpalit James Gadson ja Joel Waronker, kosketinsoittaja Roger Joseph Manning Jr., kitaristit Jason Falkner ja Smokey Hormel, sellisti Suzie Katayama ja basisti Justin Medal-Johnsen ovat kaikki monista eri yhteyksistä tuttuja muusikoita. Tärkeässä osassa olivat jousisovitukset, joista vastasi Beckin isä David Campbell. Merkittävin elementti oli Beckin lauluääni, johon eletty elämä tuntui tuoneen syvyyttä.

’The Golden Agen’ ja ’Lost Causen’ lempeä folk/alt.country-fiilistely, ’Paper Tigerin’, ’Sunday Sunin’ ja ’Lonesome Tearsin’ mieto psykedelia, ’It’s All In Your Mindin’ ja ’Round The Bendin’ nickdrakemainen hauraus… Sea Change on yhtä aikaa monipuolinen ja yhtenäinen kokonaisuus. Kiusallisen tutun kuuloinen ’Already Dead’ on hyvä esimerkki siitä, miten vahvoja biisejä Beck pystyi levylleen kirjoittamaan. Ja vaikka levyn tekemistä inspiroivat ikävät asiat, Sea Changea leimaa juhlallinen tunne uuteen alkuun selviytymisestä.

Lopputulos oli perinteikkyydessään yllättävä. Beckin aiemmasta tuotannosta tuttu ironinen kuorrutus oli poissa, ja vakavuudessaan vilpitön Sea Change vaikutti hyvin paljaalta. Sen lähin vertailukohta Beckin levyissä on Mutations, mutta lähinnä vain akustisten kitaroiden osalta. Muutoksen suuruus heijastui levyn nimeen: Beck tosiaan purjehti uudella ulapalla. Taiteellisen paradigman muutos sai hänen vanhemmat, sinänsä oivaltavat albuminsa kuulostamaan tiettyyn aikakauteen nivotulta leikkaa-liimaa-musiikilta, joka enemmänkin leikkisästi kommentoi popkulttuuria kuin sanoi mitään merkityksellistä.

Sea Change äänitettiin keväällä 2002 ja julkaistiin heti kesän kynnyksellä. Se poikkesi niin paljon Beckin aiemmista levyistä, että sen pelättiin vieraannuttavan hänet vanhoista faneistaan. Niin ei kuitenkaan käynyt. Sea Change myi Yhdysvalloissa reilusti kultaa, kuten kolmen vuoden takainen Midnite Vultureskin oli tehnyt. Luultavasti Sea Change käy edelleen kaupaksi fyysisissä formaateissa, sillä se on Beckin ajattomin teos.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Beck | kotisivu
Beck | Facebook

Lue lisää | Finna.fi
Palacios, Julian: Beck – Beautiful Monstrosity, 235 sivua | Boxtree 2000

Beck: Sea Change (2002).

Mokoma: Kuoleman laulukunnaat – suomimetallin voimannäyttö

30.8.2019 | Kirjoittaja: Ari Väntänen

Kuoleman laulukunnaat | Sakara 2006

Suomeksi laulettu hevimetalli tuntui vielä 1990-luvulla jokseenkin absurdilta konseptilta, mutta aika muuttui ja kulttuuri sen mukana. Ensimmäisellä kotimaisella laulaminen oli ollut punkissa aina normaalia, ja hardoresta ja jyrkän laidan suomenkielisestä rockista tulleet kielivaikutteet läpäisivät lopulta metallinkin haarniskan. Sellaiset raskaat yhtyeet kuin Stam1na, Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus, Kotiteollisuus ja Mokoma alkoivat puhutella yleisöä niin väkevästi, että pian ne kamppailivat myyntilistojen kärkisijoista.

Mokoma. Kuva: Joonas Brandt.

Vaikka ilmiö oli osa maatamme myllertänyttä metallibuumia, uudet suomihevibändit eivät saavuttaneet menestystä helposti tai nopeasti. Laulaja Marko Annalan sooloprojektikseen perustama Mokoma oli jo levyttänyt EMI:lle floppialbumit Valu (1999) ja Mokoman 120 päivää (2001). Vasta kolmas levy Kurimus (2003) esitteli maailmalle sen Mokoman, joka tänäkin päivänä tunnetaan. Kokoonpanonsa hiljalleen vakiinnuttanut ja tyylinsä löytänyt bändi alkoi levyttää omalle Sakara Records -yhtiölleen, josta tuli suomenkielisen metallin merkittävin lipunkantaja. Sen vaikutus kuului suomenkielisinä sanoituksina ja näkyi kolmetavuisina bändinniminä kautta maan.

Kun Mokoma oli löytänyt oman soundinsa, se alkoi laajentaa sitä. Kurimus ja Tämän maailman ruhtinaan hovi (2005) olivat speed/thrash-levyjä, eikä noita vaikutteita Kuoleman laulukunnailtakaan puuttunut. Bändi kuitenkin puski ilmaisuaan kauemmas äärirajoille. Kuoleman laulukunnailla kaikuivat death metal, hardcore ja grindcore – ’Tulkin’ ja ’Ärräpään’ riffit ja laulu olivat raakoja, tempot kipakoita ja tunnelma säälimätön. (Pelkkää kaahausta levy ei sisällä. Esimerkiksi ’Itken silmät päästäni’ vyöryy päälle hitaana ja massiivisena, eikä Mokoma-klassikko ’Kuu saa valtansa auringolta’ ole säkeistöissään metallia ensinkään.)

Kun Marko Annala lauloi rankan musiikin päälle ajattelevan miehen vakavia ja paljaita sanoituksia, syntyi vaikutelma suuresta henkisestä myllerryksestä. Sellainen olikin meneillään. Kuoleman laulukunnaat on pitkän parisuhteen päättymistä ja elämän murrosvaihetta käsittelevä teemalevy.

Studiossa bändi tavoitteli rujoa ja luonnollista sointia. Tuottajaksi pestattiin Miitri Aaltonen, pitkän linjan muusikko, studiomies ja nykyinen Kotiteollisuus-kitaristi. Sessiot alkoivat rumpuäänityksillä Hollolan maineikkaalla Petrax-studiolla lokakuun puolivälissä 2005 ja jatkuivat Imatralla Music Brosissa. Levy oli bändin puolesta purkissa, kun marraskuu oli kääntynyt kohti loppuaan.

Kuoleman laulukunnaat nousi albumilistan kärkeen ja myi parissa vuodessa kultaa – se oli Mokoman ensimmäinen albumista saama kultalevy. Vuonna 2012 bändi soitti yleisöäänestyksen voittaneen levyn kokonaisuudessaan läpi Tuska-festivaalilla.

Hevibuumin hiivuttua suomenkielinen metalli jäi elämään. Vuonna 2018 kahdennentoista albuminsa, vahvan Hengen pitimet -levyn julkaissut Mokoma kuuluu edelleen sen suuriin nimiin. Kuoleman laulukunnaat on yhä edustettuna Mokoman keikkaohjelmistossa.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Mokoma kotisivu
Mokoma Facebook
Mokoma Twitter
Sakara Records Facebook

Lue lisää | Finna.fi
Alanko, Tero & Silas, Petri: Neljäs sukupolvi – suomalainen rock nyt | Johnny Kniga 2006
Annala, Marko: Värityskirja – romaani | Like 2017
Annala, Marko: Paasto | Like 2019
Brandt, Joonas, (valokuvaaja) & Romsi, Severi (kuvittaja) & Hyrkäs, Janne & Tsubaki, Masami: Mokoma in Japan | Sakara Records 2017
Hämäläinen, Tuukka: Kirosäkeet – 20 uuden suomirockin sanoittajaa | Idiootti 2011

Mokoma: Kuoleman laulukunnaat (2006).

Kaaos törkytehtaassa – Mayhemin ja Mötley Crüen kohutut saagat

12.7.2019 | Kirjoittaja: Ari Väntänen

Mötley Crüe – The Dirt | Mayhem – Lords Of Chaos

Kumpi oli parempi, kirja vai elokuva? Yleensä tuon pohtiminen on täysin epäolennaista, koska kyse on kahdesta aivan erilaisesta ilmaisumuodosta. Toisinaan ero on kuitenkin niin selkeä, ettei sitä voi olla huomaamatta. Näin on Mötley Crüen The Dirtin ja Mayhemin Lords Of Chaosin kohdalla.

Mötley Crüe ja Mayhem ovat pahamaineisia bändejä, joiden tarinoita arvotetaan usein sen pohjalta, mitä mieltä niistä ja niiden tekemisistä muuten ollaan. Jos yhtyeen edustama maailmankuva tuntuu vastenmieliseltä ja korni musiikki ällöttää, se näkyy usein myös biografiakritiikeissä, vaikka leffa tai kirja kuvaisi kohdettaan täysin totuudenmukaisesti. (Sen sijaan esimerkiksi sotaelokuvia ja -kirjoja harvemmin moititaan siitä, että asiat on päästetty niissä siihen pisteeseen, että pommit ryskäävät inhottavasti ja ihmisiä tapetaan ja raiskataan. Hulluahan se olisikin moittia tulkkia tarkasta työstä.)

Mötley Crüesta kertova elokuva The Dirt mukailee Neil Straussin samannimisessä kirjassa rakentamaa bändin ja sen jäsenten tarinaa, joka tietysti pohjautuu tositapahtumiin. Vaikka on syytä epäillä, että ihan kaikki ei aina mennyt ihan niin kuin Strauss bändin jäsenten suilla kertoo, The Dirtistä eli Törkytehtaasta on tullut virallinen totuus bändistä. Strauss pelasti Mötley Crüen luomalla sille legendan ja sankarihahmot kauan bändin varsinaisen kulta-ajan jälkeen, ja The Dirt on yksi kaikkien aikojen parhaista rockbiografioista. Strauss muokkaa jokaisesta jäsenestä persoonallisen ja kiinnostavan henkilön, jonka edesottamukset ja luonne selittyvät henkilöhistorian kautta ja joiden monologit menevät usein herkullisesti ristiin. Kirjassa kuvatuissa häpeämättömissä kommelluksissa on kaiketi paljon Losin-lisää, mutta eipä Mötley Crüen maailmalla muutenkaan ole paljon tekemistä arkitodellisuuden kanssa.

Elokuvana Jeff Tremainen ohjaama The Dirt ei ole häävi. Pahiten se epäonnistuu siinä, missä kirja onnistuu parhaiten. Kun käsikirjoitus yrittää rakentaa Nikki Sixxin, Vince Neilin, Mick Marsin ja Tommy Leen uudelleen valkokankaalle Straussin reseptin mukaan eli kertoa jokaisen tarinan kaikkine tragedioineen, filmi on loppua kesken. Lopputulos on dramaturgisesti heikko, liian täyteen ahdettu elokuva, yhtyeen ja neljän ihmisen tarinan pikakelaus, joka näyttää kivalta mutta ei pääse pintaa syvemmälle – se, mikä toimii kirjassa, ei toimi elokuvassa. Toisaalta tuntuu vähän hassulta moittia Mötley Crüe -elokuvaa pinnallisuudesta. Bändihän oli menestystä, rahaa, valtaa, eskapismia ja kohtuuttomuutta ihannoineen aikakautensa tarkka kuvajainen.

Lords Of Chaosin tapauksessa tilanne on päinvastainen: elokuva on kirjaa parempi sekä draamallisena teoksena että bändibiografia. Toisaalta niiden vertaileminen on aivan erityisen vaikeaa, sillä jos kokonaisuuksia katsotaan, teoksilla on yhteistä lähinnä nimi.

Michael Moynihanin and Didrik Søderlindin vuonna 1998 julkaistu teos Lords Of Chaos: The Bloody Rise Of The Satanic Metal Underground (suom. Kaaoksen ruhtinaat – Mustan metallin messu, 2008) on katsaus black metaliin ja sen tiimoilla tapahtuneisiin rikoksiin ja tragedioihin. Erityisen tarkasti se keskittyy Mayhemiin ja Burzumiin, josta erinäisten veritekojen ja tuhopolttojen myötä tuli genren legendaarisimpia bändejä. Bändibiografiana sitä ei kuitenkaan voi pitää.

Tapahtumat ovat sinänsä kiinnostavia ja hämmästyttäviä, mutta kirjassa nuoret norjalaiset metallimuusikot jäävät olkiukkomaisiksi karikatyyreiksi, joilla ei tunnu inhimillistä puolta olevankaan. Lisäksi puolet teoksesta käytetään Hyvinkään paloittelusurman kaltaisten hyvin, hyvin, hyvin etäisesti black metaliin liittyvien rikostapausten ruotimiseen. Mutta kyllä kirja viihdyttää ja antaa tietoa, kunhan Lords Of Chaosiin vain ymmärtää alkavansa lukea rikoskirjallisuutta eikä musiikkikirjaa.

Jonas Åkerlundin elokuva Lords Of Chaos keskittyy pelkästään Mayhemiin ja Burzumiin ja kertoo niiden räjähdysherkästä suhteesta. Mayhemin Euronymous, Dead, Necrobutcher ja Hellhammer ja Burzumin Count Grishnackh saavat kaikki omanlaisensa luonteen ja hahmon. Muut kuitenkin jätetään viisaasti sivuhahmoiksi, jotta elokuva ehtii keskittyä Varg ”Grishnackh” Vikernesin ja Øystein ”Euronymous” Aarsethin kärjistyvään suhteeseen norjalaisen black metal -skenen ytimessä. Tapahtumat ovat enimmäkseen faktaa, mutta niiden sävyt ja syyt vaihtelevat kertojasta riippuen. Åkerlund onkin viisaasti ilmoittanut elokuvansa perustuvan totuuteen ja valheisiin.

Lords Of Chaos -elokuvan suurin ansio on se, että Mayhemin ja Burzumin myyttiset hahmot näytetään siinä moniulotteisina, tuntevina ihmisinä. Se on verestä ja liekeistä huolimatta kohteilleen lempeä elokuva. Vikernesin nörttiys, Aarsethin perhesuhteet ja Pelle ”Dead” Ohlinin isän huolestunut puhelinvastaajaviesti ovat koskettavaa katsottavaa.

Synkkyyden keskelle on ripoteltu myös huumoria – siinä missä Mötley Crüeen suhtaudutaan usein paheksuen, reaktio black metaliin on usein nauru, ja sillä on paikkansa myös Åkerlundin elokuvassa. Lords Of Chaos on elokuva keskiluokkaisten hyvien perheiden poikien radikalisoitumisesta. Black metal -fanaatikkojen mielestä sen olisi pitänyt keskittyä musiikkiin, mutta hiukan epäselväksi on jäänyt, mitä ihmettä siihen sitten olisi kuvattu.

Kirjoja ja elokuvia pääsee vertailemaan vastaisuudessakin, sillä suunnitteilla on useita musiikin legendoista kertovia teoksia. Viimeksi valmistuneista leffoista suurimmaksi menestykseksi on osoittautunut Bohemian Rhapsody, joka kertoo Queen-yhtyeestä ja sen laulajasta Freddie Mercurysta, joka yrittää päästä sinuiksi itsensä ja seksuaalisuutensa kanssa. Toukokuussa 2019 ensi-iltansa sai Elton John -leffa Rocketman.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

DVD | Blu-ray | Finna.fi
Tremaine, Jeff (ohjaaja): The Dirt. 2019.
Åkerlund, Jonas (ohjaaja): Lords Of Chaos. 2019.

Soundtrack | Finna.fi
Mötley Crüe: The Dirt – Soundtrack | Masters 2000 2019

Lue lisää | Finna.fi
Beste, Peter (valokuvaaja) & Kugelberg, Johan (toim.) & Kristiansen, Jon (toim.): True Norwegian Black Metal – We Turn In The Night Consumed By Fire, 208 sivua | Vice Books 2008
Lee, Tommy & Mars, Mick & Neil, Vince & Sixx, Nikki & Strauss, Neil: Mötley Crüe – The Dirt, 431 sivua | Harper Collins 2001
Lee, Tommy & Mars, Mick & Neil, Vince & Sixx, Nikki & Strauss, Neil & Kärkkäinen, Sami (kääntäjä): Mötley Crüe – Törkytehdas, 480 sivua | Like 2007
Moynihan, Michael & Søderlind, Didrik: Lords Of Chaos, 403 sivua | Feral House 2003
Moynihan, Michael & Søderlind, Didrik & Latvalehto, Kai (kääntäjä): Kaaoksen ruhtinaat – mustan metallin messu, 511 sivua | Johnny Kniga 2008
Stubberud, Jørn Necrobutcher & Szepessy, Victor (kääntäjä) & Bruun, Jan, (kääntäjä) & Moore, Thurston: The Death Archives – Mayhem 1984–94, 255 sivua | Ecstatic Peace 2018

Lords Of Chaos (2019).

The Cardigans: Long Gone Before Daylight – popyhtye ajan yläpuolella

20.6.2019 | Kirjoittaja: Ari Väntänen

Long Gone Before Daylight | Stockholm Records 2003

Vuonna 1998 ilmestyneen Gran Turismon elottoman viileä soundi enteili pahaa. Neljännen albuminsa kohdalla The Cardigans oli korkeimmalla huipulla, mutta myös kipeästi tauon tarpeessa. Ruotsalaisyhtyeen jäsenet kaipasivat kaikkein eniten lomaa toisistaan, ja niin bändi vaipui vuosien mittaiseen horrostilaan.

The Cardigans. Kuva: Derrick Santini.

Puuhasteltuaan aikansa Pausin, A Campin ja Righteous Boyn kaltaisissa sivuprojekteissa The Cardigansin jäsenet päättivät kokeilla, millaista olisi taas viettää aikaa yhdessä. He vuokrasivat talon Santa Monicasta nähdäkseen, millaista musiikkia saisivat aikaan. Ensimmäinen noissa sessioissa tehty uusi biisi oli Long Gone Before Daylightin (2003) avaava ’Communication’. Sen tekemistä inspiroivat muistot bändin sisäisen yhteyden katkeilemisesta ja tunne sen uudelleenmuodostumisesta.

Tunne peilasi todellisuutta, kun kiinni leikanneen koneensa ajan kanssa voidellut yhtye teki uransa parhaan albumin. Long Gone Before Daylight ei ainoastaan osoittanut The Cardigansin olevan voimissaan, vaan myös yllätti uudistamalla sen soundin totaalisesti. Long Gone Before Daylight on juurevuudessaan ja vakavuudessaan antiteesi First Band On The Moonin (1996) ironiselle hattaraloungelle ja syventävä oppimäärä Gran Turismon puunatulle popille.

Long Gone Before Daylight on The Cardigansin amerikkalaisin levy. Kyyninen voisi pitää sitä Yhdysvaltain-valloitusta varten laskelmoituna kantripastissina, mutta eläytymiskykyisillä on jälleen kerran hauskempaa – eiväthän nämä kauniit kappaleet maistu keinotekoisilta. Itse asiassa The Cardigans on vilpittömimmillään juuri Long Gone Before Daylightilla. Aiemmilta levyiltä tuttu suojakuorimainen leikkisyys loistaa poissaolollaan. Sen tilalla on pakahduttavaa rakkautta, harhailua, kipua ja menetystä.

Bändi ei ollut ennallaan millään tasolla, mikä oli kaikin tavoin hyvä asia, koska musiikissa oli uudenlaista syvyyttä ja todellisuutta. Entisen Cardigansin olisi ollut vaikea kuvitella levyttävän lähisuhdeväkivallasta kertovaa kappaletta, mutta ’And Then You Kissed Me’ on sellainen. Singleksi videoitu ’For What It’s Worth’ taas tulee todennäköisesti säilyttämään paikkansa kuluvan vuosituhannen kauneimpana rakkauslauluna.

Siihen nähden, että alt.country- ja americanaestetiikka opeteltiin Long Gone Before Daylightin tekemistä varten (seuraavalla ja viimeisellä albumillaan Super Extra Gravitylla bändi oli taas muissa maisemissa), The Cardigans on neljännellä albumillaan hyvin vakuuttava, täysin kotonaan uudessa soundissaan.

Kitaroiden lämpöinen murina oli retroa jo futuristisella postmillennium-aikakaudella vuonna 2003, mutta tuntui sydämessä asti. Ajattomiksikin väitetyt nostalgiasoundit tekivät The Cardigansista aikakauden muiden ruotsalaisten rocksuuruuksien hengenheimolaisen. Ehkä juuri siksi levyllä vierailevat niin The Hellacoptersin Nicke Andersson, The Hivesin Howlin’ Pelle Almqvist kuin The Soundtrack Of Our Livesin Ebbot Lundbergkin. Viimeksi mainitun ääntä kuullaan singlebiisillä ’Live And Learn’.

Taiteellinen piikkaaminen ei korreloinut suoraan myynnin kanssa. The Cardigans oli menestynyt jo ensimmäisillä albumeillaan, Emmerdale (1994) ja Life (1995) myivät makeasti etenkin Japanissa. First Band On The Moon niitti kultaa ja platinaa Kaukoidän ohella Kanadassa, Iso-Britanniassa ja jopa Yhdysvalloissa, ja kolme miljoonaa maailmanlaajuisesti myynyt Gran Turismo oli listoilla Suomesta Uuteen-Seelantiin. Long Gone Before Daylight ei ollut floppi, mutta sai edeltäjäänsä vähemmän arvometallilevyjä ja korkeita listasijoituksia. Momentum oli hyödynnetty 90-luvun lopulla, eikä vanhaan nosteeseen ollut enää palaaminen. Kaupallinen laskusuhdanne jatkui edelleen viimeiseksi jääneellä Super Extra Gravitylla (2006).

Sukeltamalla lajityyppiin, jossa ideana on esittää hyvin kirjoitettuja kappaleita eikä hihitellä omalle ironiantajulleen tai miettiä, millaistahan outoa soundia kukaan muu ei vielä olisi kokeillut, The Cardigans vapautti itsensä kirjoittamaan ja tulkitsemaan. Siinä missä bändin muut levyt heijastavat kulloistakin aikaa ja ilmapiiriä, on Long Gone Before Daylight ihanasti irrallaan. Se tekee siitä The Cardigansin kestävimmän albumin.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Long Gone Before Daylight
Bengt Lagerberg – rummut
Magnus Sveningsson – bassokitara
Lars-Olof Johanssen – kosketinsoittimet
Peter Svensson – kitara
Nina Persson – laulu
Tuottajat: Per Sunding & The Cardigans

The Cardigans kotisivu
Long Gone Before Daylight kotisivu
Paus kotisivu

Hae The Cardigans -klassikko ’Long Gone Before Daylight’ kirjastosta.

Hae Long Gone Before Daylight kirjastosta:
esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
The Cardigans
Emmerdale (1994)
Life (1995)
First Band On The Moon (1996)
Gran Turismo (1998)
Long Gone Before Daylight (2003)
Super Extra Gravity (2005)

2CD-kokoelma | Finna.fi
The Cardigans: Best Of (2008)

Paus [Joakim Berg & Peter Svensson] | Finna.fi
Paus (RCA Victor 1998)

A Camp [Nina Persson] | Finna.fi
A Camp (Stockholm Records, Universal 2001)
Colonia (Reveal Records 2009)

Righteous Boy [Magnus Sveningsson] | Finna.fi
I Sing Because Of You (Stockholm Records 2002)

Nina Persson | Finna.fi
Animal Heart (Universal, Sonet 2013)

Lue lisää | Finna.fi
Det svenska musikundret – från Cornelis till Cardigans, 352 sivua. Nuotti. Warner/Chappell Music Scandinavia 2001.

The Cardigans: Long Gone Before Daylight (2003).

Levyhyllyt

Levyjä ja lukemista kirjastosta

Avainsana-arkisto: 2000-2009

Turbonegro: Scandinavian Leather – denim-demonien riemastuttava paluu

Scandinavian Leather | Burning Heart 2003

Beck: Sea Change – suuren muutoksen soundtrack

Sea Change | Geffen 2002

Mokoma: Kuoleman laulukunnaat – suomimetallin voimannäyttö

Kuoleman laulukunnaat | Sakara 2006

Kaaos törkytehtaassa – Mayhemin ja Mötley Crüen kohutut saagat

Mötley Crüe – The Dirt | Mayhem – Lords Of Chaos

The Cardigans: Long Gone Before Daylight – popyhtye ajan yläpuolella

Long Gone Before Daylight | Stockholm Records 2003