Anssi Kela: Aukio – rohkeutta aallonpohjalla

Aukio (BMG, 2009)

Jos musavisassa pitäisi luetella kaikki Anssi Kelan studioalbumit, kaikkein todennäköisimmin unohtuisi Aukio. Vain harva löysi hänen neljännen soololevynsä, kun se ilmestyi vuonna 2009, eivätkä sen kappaleet ole jääneet kellumaan radioaalloille.

Suosion suhteen Aukio oli raju pudotus maan pinnalle. Kun takana oli multiplatinaa louhinut soolodebyytti Nummela (2001), yli 50 000 myynyt Suuria kuvioita (2003) ja viidentoistatuhannen myynnillään kultalevyn lunastanut Rakkaus on murhaa (2005), voi puhua rajusta kaupallisesta mahalaskusta. Vaikka ylimmältä huipulta pääsee vain alaspäin ja vaikka suunta oli ollut nähtävissä jo useamman vuoden, Aukion neljäntuhannen levyn myynti tuntui taatusti lannistavalta. Kela onkin kertonut kyseenalaistaneensa uransa jatkamisen mielekkyyden Aukion jälkeen.

Toisaalta Aukio on yksi Kelan kunnianhimoisimpia ja rohkeimpia teoksia. Sillä ei ole hittejä, mutta se on juonellinen kokonaisuus, jolla artisti siirsi lyriikkansa uudenlaiselle tarinankerronnan tasolle. Sellaisena se on ainutlaatuinen hänen tuotannossaan.

Aukion kantava rakenne on sanoituksissa kerrottu tarina. Levy hahmottuu kertomukseksi nuoresta kaivosmiehestä, jolle käy traagisesti. Pohjimmiltaan kyse on ihmisen voimattomuudesta elämän suurten voimien edessä – taivas saattaa pudota niskaan milloin hyvänsä. Vaikka kohtaloa ei ole aivan mahdotonta paeta, useimmat voivat vain toivoa, että se olisi tullessaan heille armollinen.

Tarinan lähtökohtana on muutamista muistakin Kelan kappaleista (mm. ’1972’) tuttu teema siitä, kuinka elämä ottaa luulot pois ja vaihtaa suuret unelmat pieneen ihmisyyteen, omakotitaloon, työpaikkaan, perheellistymiseen ja muuhun sellaiseen, jota nuoruuden uhmassa oli mahdotonta uskoa osakseen lankeavan, mutta joka lopulta saattaa tehdä onnelliseksi, jos sille antaa mahdollisuuden. Aukion mainari löytää elämänsä täyttymyksen ja olemassaolonsa syyn rakkaudesta, mutta kaivaa samaan aikaan hakku heiluen omaa hautaansa.

Aukio pitää kuunnella alusta loppuun. Kela kertoo tarinan niin konstailemattoman proosallisesti ja läpikotaisin, että välillä melodiat jäävät kaipaamaan lyyrisempiä ja monitulkintaisempia sanoituksia. Tarinan kulun pystyy hahmottamaan pääpiirteissään pelkät biisinnimet lukemalla, ja se etenee selkeästi, loogisesti ja uskottavasti. Unenomaisuuden ja yliluonnollisuuden vivahteet värittävät korutonta kertomaa kiehtovasti. Kaivostunnelin, aukion ja valkeiden tulppaanien kaltaiset elementit muuttuvat matkan varrella symbolisiksi.

Se, ettei Aukiolta irronnut radiohittejä, liittyy siihen, miten luja kokonaisuus on. Musiikillisesti osa kappaleista pärjäisi levyltä erotettunakin, mutta sanoitustensa vuoksi ne jäisivät orvoiksi ja hahmottomiksi. Aukion biisit tarvitsevat toisiaan avautuakseen oikealla tavalla, päästäkseen oikeuksiinsa. Ne muodostavat todellisen konseptialbumin hyvässä ja pahassa.

Vaikka kohtalolta pakenemisen teema on yleinen ja tuttu, Aukion kaivosmieheen on vaikeampi samaistua kuin moneen muuhun Kelan hahmoon. Moni on kyllä katsellut omaa ”Nummelaansa”, matkustanut oman elämänsä ’Mikan faijan BMW:ssä’ ja ihmetellyt elämän haikeaksi tekeviä oikkuja ’1972:ssa’ kuvatun kaltaisissa luokkakokouksissa, tai tuntenut jonkinlaisen ’Millan’, ’Levottoman tytön’ ja ’Ilveksen’, tai ollut itse heidän kaltaisensa, mutta Aukion äärellä kuulija jää ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Sitä voi seurata kuin näytelmää, elokuvaa tai novellia, mutta mukaansa tarina tempaa vain hetkittäin, koskettavimpien teemojen kohdalla.

Vaikka Aukio ei menestynyt, Kela ei ollut taiteellisesti eksyksissä. Hän oli hiljattain julkaissut romaanin, ja tarinallinen musiikkialbumi oli luontevaa jatkoa sille. Aukiolla soi tuttu ja juureva laulaja-lauluntekijöiden ja folkrokkareiden perinnettä jatkava suomenkielinen rock, jossa on kaikuja toiveikkaalta 1980-luvulta. Vaikka kokonaisuus on toisenlainen kuin Kelan muilla levyillä, se on hänen näköisensä.

Uutta oli se, että Aukio oli Kelan ensimmäinen bändilevy. Aiemmin hän oli operoinut studiossa enimmäkseen yksin, mutta Aukiolla soittavat laulaja-kitaristi Kelan lisäksi basisti Antti Karisalmi, kitaristi Ville Kela, rumpali Kelly Ketonen ja kosketinsoittaja Saara Metsberg. Unenomaisen teemamelodian tulkitsee vieraileva tähti Erin Anttila.

Aukio oli aallonpohja, jonka jälkeen kului vuosia, ennen kuin Anssi Kelan asiat alkoivat luistaa. Nykyisin hänen sormensa on tarkasti ajan pulssilla sosiaalisen median käytön ja biisilähtöisen julkaisupolitiikan suhteen, mutta mustiin pukeutuva muusikko ei ole tehnyt kompromisseja. Kela on sama kitaramies ja laulaja-lauluntekijä kuin soolouransa alussakin.

Aukio kiehtoo eniten Kelan uran kontekstissa. Hänen täytyi tietää, että teemalevy ei varmasti kääntäisi hänen laskenutta suosiotaan nousuun – eihän se mitenkään olisi voinut. Kaupallisesti ajatellen Aukio oli kuin seuraleikin vedessä kelluva omena, josta pitäisi napata kiinni hampailla. Liikaa purtavaa, liian vähän tarttumapintaa.

Mutta Anssi Kela teki sen silti. Ja se on mahtavaa.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Anssi Kela kotisivu

Levyhyllyt
Nummela (2001)
Suuria kuvioita (2003)
Rakkaus on murhaa (2005)
Aukio (2009)
Anssi Kela (2013)
Nostalgiaa (2015)
Ääriviivoja (2018)

Lue lisää
Kela, Anssi: Nummela – Erään albumin anatomia. Like 2001.
Kela, Anssi: Kesä Kalevi Sorsan kanssa. Teos 2008.
Kela, Anssi: Matkamuistoja. Teos 2012.
Ramsay, Jean & Björklid, Kalle: Anssi Kela – Kosketusetäisyydellä. Docendo 2017.

Anssi Kela: Aukio (2009).

Tulenkantajat: Tulenkantajat – tiimi timmein toi rapin Rolloon

Tulenkantajat (Poko Rekords, 2001)

Internetin keskustelupalstoilla näkee monenlaista mielipidettä. Kerran noilla tyhmyydentiivistysjoukkojen kasarmeilla puhuttiin, että suomiräppiä pitäisi tehdä vain pääkaupunkiseudulla, koska Uudenmaan maakunnan murre on ainoa, joka kuulostaa oikealta.

Oikeat amerikkalaiset räppärit hymyilisivät tuolle Pohjois-Puolan ulkorajoilta kummunneelle käsitykselle empaattisesti, sillä he tietäisivät, että rapissa on olennaisinta toimittaa asiansa omaan tyyliinsä ja omalla kielellään, oli kyseessä sitten äidinkieli tai ei. Toki hip-hop on syntynyt kaupunkiympäristössä, mutta kaupunkilaisuuskin on kovin suhteellista. Rovaniemi esimerkiksi muistuttaa Helsinkiä siinä, että molempien keskusta on jossain määrin urbaanimpi alue kuin taajaman ulkopuolinen seutu.

Halusitte tai ette kuulette Hannibaalii
Joka nakkaa paskaa aamuun saakka siis jaksaa
Jatkaa jatkaa eikä todella lopettakkaan
Talossa tiimi timmein Tulenkantajaat!
Ja Hannibal puottaa sitä rolloslangia.
– Puritaani

Rovaniemeläinen Tulenkantajat sikisi Nuorista Herroista, Headsista, Mugglesista ja Absoluuttisesta Nollapisteestä, soitti funkin, räpin, jazzin, soulin ja Lapin sävyttämää rytmimusaa ja hajosi kolme pitkäsoittoa tehtyään. Tasokkaan tuotannon tärkeimmäksi ja funkeimmaksi teokseksi jäi debyyttialbumi Tulenkantajat, joka antoi äänen pohjoiselle hip-hop-sukupolvelle. Tulenkantajat myös antoi Rovaniemelle uuden nimen. Rankkuudessaan parodisen Rollofunk-singlen ilmestymisen jälkeen Lapin pääkaupunki on yleisesti tunnettu Rollona.

Rovaniemi oli 2000-luvun taitteessa elävä musakaupunki, ja se näkyi bändin kovassa kokoonpanossa. Taitavassa rytmiryhmässä svengailivat basisti J. Karttimo ja Absoluuttisen Nollapisteen rumpali Tomi ”Tomba” Krutsin. Kosketinsoittaja-perkussionisti Janne ”Herra Hadji” Hast on sittemmin vaikuttanut Absoluuttisessa Nollapisteessä, Dxxxa D:n Nukkehallituksessa ja Jaakko Laitinen & Väärä raha -yhtyeessä, jossa soittaa myös Tulenkantajien puhaltaja Jarkko ”UnikJage” Niemelä. Marko Ylianttila on viime vuosina kitaroinut Absoluuttisen Nollapisteen Tommi Liimatan Hot Contents -soolobändissä ja Hastin lailla Nukkehallituksessa. DJ-osastosta ja ajoittain räpeistä vastasi ensilevyn aikaan Mixtec Timmi. Bändin sydän olivat räppärit Hannu ”Hannibal” Stark ja Soni ”Herra Soppa” Yli-Suvanto, joiden sanailun ympärille kaikki muu punoutui.

Tuuppa Rolloon, on se varma soon se pleissi
Tuuppa Rolloon, basa iskee suoraan feissiin (eipä vissiin)
Aivoissa dänkki, vyöllä veitsi
Soon vissi, täällä jengi kusee viskii.
– Rollofunk

”Bändiräppi” ei ole puritaanien mielestä puhdasoppisin tie tällaisen musiikin toteutukselle, mutta Tulenkantajille oli kokoonpanostaan pelkästään etua. Se oli elävästi soiva kokoonpano, joka taipui helposti kipakkaan funkiin, lämpöiseen afrobeatiin, lempeään souliin ja tyylikkääseen jazziin. Hannibalin ja Sopan mölähtelevän pohjoinen räppäys ja taitava sanankäyttö korostuivat sellaista taustaa vasten, eivätkä he suoltaneet murrerunoutta vaan käyttökelpoista kieltä. Tulenkantajien debyytti on makiasti groovaava levy, jonka pohjoiset sävyt värjäävät uniikiksi. Siinä on ollut roolinsa myös tuotantojoukoissa häärineillä Absoluuttisen Nollapisteen Aake Otsalalla ja Headline-studion Jani Viitasella.

Vaikka levyn tunnetuin biisi onkin rokkaava skeneanthem ’Rollofunk’, ja vaikka soul-, funk- ja jazzlaulujen aiheet löytyivät silloisen Sampoaukion välittömästä läheisyydestä, ei bändi sortunut nurkkakuntaisuuteen. Esimerkiksi riemukkaassa ’Hyvät naiset ja herrat’ -biisissä Tulenkantajat kävi yhteistyöhön turkulaisen Ritarikunnan kanssa. Kantaaottavimmillaan bändi oli ’Get Downissa’, jonka nasevasti kiteytetty natsikriittinen sanoma ei vanhene: ”Vihaat vapaa-aikas – ei se sullakaan oo heleppoo”. Erehdyttävästi muusikko-kirjailija-sarjakuvataiteilija Liimatalta kuulostavan Ralf Schnabelin tähdittämä ’Do the Henkirikos’, on kiehtova loppusyvennys joka päättää albumin surrealistisiin noir-tunnelmiin: ”Äiti. Tiedän, ettet ole halunnut lähettää minulle rahaa sen jälkeen, kun kusin huoneeseesi.”

Tulenkantajien debyytti tulee ajankohtaiseksi taas tänä vuonna, kun Svart Records julkaisee sen ensimmäisen vinyylipainoksen. Saman kohtalon soisi myös bändin kahdelle myöhemmälle studioalbumille.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Tulenkantajat Facebook

Levyhyllyt
Tulenkantajat (Poko Rekords, 2001)
Teillä laki, meillä laulu (Poko Rekords, 2002)
Hyvää syntymäpäivää rouva presidentti (Poko Rekords, 2003)

Lue lisää suomiräpistä
Miettinen, Karri (Paleface): Rappiotaidetta – suomiräpin tekijät, 251 sivua. Like 2011.
Miettinen, Karri (Paleface) & Salminen, Esa: Kolmetoista kertaa kovempi – Räppärin käsikirja. Like 2019, ei vielä ilmestynyt)
Strand, Heini: Hyvä verse – suomiräpin naiset, 200 sivua. Into 2019.

Tulenkantajat: Tulenkantajat (2001).

Brett Anderson: Wilderness – hauras rocktähti riisuutuu paljaaksi

Wilderness (B A Songs, 2008)

Brett Anderson on britpop-suuruus Sueden laulaja ja keulakuva. Se meriitti jättää varjoonsa kaiken muun, myös sen, että Anderson on artisti myös omillaan. Hänellä on takanaan neljän albumin mittainen sooloura.

Anderson (s. 1967) julkaisi ensimmäisen soololevynsä, kun Suede oli lopettanut toimintansa vuonna 2003 ja kun lyhytikäinen The Tears oli hajonnut yhden albumin tehtyään. Hän oli äänittänyt omaa albumiaan samaan aikaan Tearsin levyn kanssa kuin aavistellen, ettei yhteistyö entisen Suede-kitaristi Bernard Butlerin kanssa jatkuisi pitkään. Andersonin uran hämmentävimmässä vaiheessa ilmestynyt Brett Anderson (2007) oli melankolinen ja seesteinen poplevy, joka ei lopulta vienyt laulajaa kauas entisestä yhtyeestään.

Siinä onkin Andersonin kaltaisten sooloartistien ongelma. Kun ääni, sanoitukset ja melodiat muodostavat suurimman osan siitä, mitä artistin tunnetuin bändi edustaa, miten tutut elementit voisi siirtää johonkin muuhun yhteyteen niin, että niistä rakentuisi jotakin tarpeeksi uutta ja itsenäistä? Se on vaikeaa etenkin, jos ei tahdo etääntyä omaksi kokemastaan musiikin muotokielestä. Brett Anderson ei ole halunnut, ja siksi hänen soolotuotantonsa on usein kuulostanut laimennetulta Suedelta.

Toisesta sooloalbumistaan Wildernessistä Anderson onnistui tekemään omanlaisensa. Siihen ei tarvittu erityisen suuria oivalluksia tai uhkarohkeita toteutustapoja. Hän sovitti kappaleet akustisille soittimille, kuten pianolle, kitaralle ja jousi-instrumenteille ja teki julkaisustaan todellisen soololevyn soittamalla itse lähes kaiken. Andersonin lisäksi levyllä kuullaan vain Amy Langleyn selloa ja Emmanuelle Seignerin lauluääntä.

Viikossa enimmäkseen studiolivenä taltioitu Wilderness on selvästi Sueden laulajan levy, mutta Andersonin tunnistettavassa käsialassa häilyy uusia sävyjä ja värejä. Kauniin musiikin tunnelma on vähemmän urbaani ja kiihkeä ja enemmän pysähtynyt ja pohdiskeleva kuin Suedella yleensä.

Wilderness sai kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton eikä ollut mikään levymyynnin riemuvoitto. Se ei ole kokoelma iskeviä poplauluja vaan yhdenmukainen kokonaisuus, joka vaatii kuulijaltaan hiljentymistä, ja sellaiseen Brett Andersonin kohdalla ei ollut osattu varautua sitten Sueden Dog Man Starin. Esimerkiksi Nick Caven tekemänä Wilderness olisi luultavasti noteerattu kaikin puolin korkeammalle.

Andersonin sooloura jatkui 2010-luvun alkuvuosiin ja Sueden aktivoitumiseen saakka. Slow Attack (2009) oli Wildernessiä suurellisemmin orkestroitu levy, ja Black Rainbowsilla (2011) hän tavoitteli jälleen rockimpaa soundia. Hänen neljästä levystään Wilderness on tarkin kuvajainen tekijänsä mielentilasta. Paljaudessaan ja hauraudessaan se on Andersonin soolouran hienoin käänne.

Brett Andersonin vaiheisiin ja persoonaan voi tutustua myös lukemalla. Hän julkaisi vuonna 2018 nuoruusvuosistaan muistelmateoksen Coal Black Mornings, joka on ilmestynyt suomeksi nimellä Hiilenmustat aamut. Anderson on sittemmin kirjoittanut teokselleen jatko-osan Afternoons With The Blinds Drawn, joka jatkaa tarinaa siitä, mihin Coal Black Mornings jäi.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Brett Anderson kotisivu

Hae Brett Andersonin sooloalbumi ’Wilderness’ kirjastosta.

Hae Wilderness kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Brett Anderson
Brett Anderson (2007)
Wilderness (2008)
Slow Attack (2009)
Black Rainbows (2011)

Suede
Suede (1993)
Dog Man Star (1994)
Coming Up (1996)
Head Music (1999)
A New Morning (2002)
Bloodsports (2013)
Night Thoughts (2016)
The Blue Hour (2018)

Brett Anderson: Hiilenmustat aamut (Sammakko, 2018).

Lue lisää
Anderson
, Brett & Niitepõld, Sirje (kääntäjä) & Korhonen, Riku (esipuhe): Hiilenmustat aamut, 213 sivua. Sammakko 2018.
Anderson, Brett & Niitepõld, Sirje (suom.) & Korhonen, Riku (esipuhe) & Mäkynen, Timo (esittäjä): Hiilenmustat aamut – Daisy-äänikirja vain lukemisesteisille
Barnett, David: Suede – Love & Poison. The Authorised Biography, 304 sivua. André Deutsch 2003.
Natasha, Jenny & Boniface-Webb, Tom: I Was Britpopped – The A–Z Of Britpop, 345 sivua. Valley Press 2017.

Brett Anderson: Wilderness (2008).

The Prodigy: The Fat Of The Land – millennium-jännitteen voima

The Fat Of The Land (XL Recordings, 1997)

The Prodigyn Keith Flintin itsemurha tuli järkytyksenä. Vasta viisikymppinen keulakuva oli keikoilla niin täynnä virtaa, että sen äkillinen ehtyminen tuntui paitsi surulliselta, myös epätodelliselta. Oli tuskin sattumaa, että The Prodigy nousi suosionsa huipulle juuri silloin, kun Flint siirtyi sivuroolista sen demonisimmaksi hahmoksi vuoden 1997 The Fat Of The Landilla.

1990-luvun taitteessa perustettu The Prodigy oli yksi big beat -buumin kolmesta suuresta The Chemical Brothersin ja Fatboy Slimin kanssa. Se kasvoi rave-undergroundista suurille lavoille ja juotti konemusiikin kiinni valtavirtaan. Suosion laajentuminen näyttää nyt loogiselta: The Prodigyssa ei ollut jälkeäkään steriiliydestä, keinotekoisuudesta eikä vaisuudesta, josta rouheat rokkarit olivat aina konemusiikkia moittineet. Itse asiassa se oli särmikkäämpi, likaisempi ja rajumpi kuin yksikään yhtä suosituista rockbändeistä. Musiikillisesti se tuntui olevan kiinnostuneempi tulevaisuudesta kuin menneisyydestä, mikä oli itsessään innostavaa.

The Prodigy oli kuin synteettinen Sex Pistols siinä, miten se käytti raakaa energiaa ja sokkielementtejä saadakseen suuren yleisön syömään kädestään. Aivan kuten Pistolsin Never Mind the Bollocksin myyntiä aikoinaan, myös The Fat Of The Landin menestystä pohjusti kohu. Huolimatta siitä, että biisintekijä Liam Howlett huomautti kappaleen nimen viittaavan asioiden intensiiviseen tekemiseen (ja siitä, että Jonas Åkerlundin ohjaaman videon päähenkilö on nainen) yhdellä fraasilla sanoitettu ’Smack My Bitch Up’ joutui rankan arvostelun kohteeksi naisiin kohdistuvalla väkivallalla hekumoinnista. Kohusta oli lopulta vain hyötyä, sillä sen kautta The Prodigy nousi yhä useampien huulille.

Jos The Prodigy oli jotakin uutta, oli se myös jotakin vanhaa. Jämäkät riffit, hypnoottiset rytmit ja punkmaiset laulufraasit toistuivat niin selväpiirteisinä ja yleistajuisina, että tanssikulttuuria vierastavan entisen nuorenkin oli helppoa ottaa zeitgeistista kiinni ’Fuel My Firen’, ’Serial Thrillan’ ja ’Firestarterin’ kohdalla. Ne ovat päivitetyillä välineillä soitettua rockia, elektron AC/DC:tä. The Prodigyn crossover-vetovoima oli kiistaton, ja se näkyi levymyynnissä. The Fat Of The Landia on myyty maailmanlaajuisesti yli kymmenen miljoonaa kappaletta.

Ja olihan siinä myös jotakin hyvin 1990-lukulaista – Kula Shakerin Crispian Millsin kanssa tehty ’Narayan’ kuulostaa tänä päivänä aikaansa peilaavalta itämaisen hengellisyyden ja elektronisen musiikin transsiinkutsulta (vähän niin kuin ne suomalaisen Kingston Wallin lopunajan julkaisut, jotka ilmestyivät vuosia ennen The Fat Of The Landia). Sellainen oli ajan henki, jossa hippiaikojen psykedeelinen utu kietoutui lähestyvän millenniumin hermostuttaviin väristyksiin. Fat Of The Landin sisäavaruusmatkaosastoon lukeutuu myös unenomainen ’Mindfields’.

Vaikka The Fat Of The Land laajensi The Prodigyn soundia aika tavalla, ei se unohtanut rave-juuriaan. ’Climbatize’ ja ’Funky Shit’ ovat puhtaita tanssiraitoja, joiden pääosaan nousee lähettäjän sijasta vastaanottaja. ’Diesel Power’ on yksinäinen rapbiisi, mutta puolustaa paikkaansa räppärinsä vuoksi. Sillä riimittää eksentrinen Kool Keith, jonka ääni kajahtaa myös ’Smack My Bitch Upissa’.

The Fat Of The Land oli paitsi The Prodigyn lopullinen läpimurto, myös sen suosion korkein ja terävin huippu. Se on myös hyvin vahvasti aikansa kuva: The Prodigyn kolmannen levyn punaisen langan pitää kireänä sama henkinen jännite, jonka Tricky tiivisti toisen albuminsa Pre-Millennium Tensionin nimeen. Vuosituhannen vaihteen alla elettiin jännittäviä aikoja.

The Fat Of The Landin menestys oli Flintille, Howlettille ja Maxim Realitylle niin rankka trippi, että The Prodigy julkaisi seuraavan albuminsa vasta vuonna 2004. Sen jälkeen bändi on julkaissut uutta musiikkia muutaman vuoden välein ja niittänyt mainetta intensiivisenä livebändinä. Ottaessaan kohtalonsa omiin käsiinsä Flint saattoi tappaa itsensä lisäksi myös yhtyeensä – niin vahvasti The Prodigy henkilöityi hänen mieleenpainuvaan hahmoonsa. Vaikka bändi on tehnyt loistavaa työtä lavoilla vielä viime vuosinakin, ei voi olla ajattelematta, että ehkä tarinan olisi hyvä päättyä juuri tähän.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

The Prodigy kotisivu

Hae The Prodigyn ’The Fat Of The Land’ kirjastosta.

Hae The Fat Of The Land kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
The Prodigyn studioalbumit
Experience (1992)
Music For The Jilted Generation (1994)
The Fat Of The Land (1997)
Always Outnumbered, Never Outgunned (2004)
Invaders Must Die (2009)
The Day Is My Enemy (2015)
No Tourists (2018)

Lue lisää
James, Martin: Prodigy, 315 sivua. Sanctuary 2002.
Reynolds, Simon: Energy Flash – A Journey Through Rave Music And Dance Culture, 765 sivua. Faber And Faber 2013.

The Prodigy: The Fat Of The Land (1997).

Lepää rauhassa, Pete Shelley – Buzzcocksista ikuisuuteen

Pete Shelley 1955–2018

Pete Shelley: Homosapien (1981).Joulukuun kuudennen päivän iltana brittiläisen Buzzcocksin some-tileillä julkaistiin suru-uutinen. Bändin laulaja-kitaristi ja biisintekijä Pete Shelley oli kuollut sairauskohtaukseen 63-vuotiaana.

Shelley tuli tunnetuksi yhtenä punksukupolven lahjakkaimmista lauluntekijöistä ja myöhemmin muusikkona, joka ei arastellut uuden soundin etsimistä sen enempää kuin tärkeinä pitämistään arkaluontoisista asioista puhumista.

Pete Shelley perusti Buzzcocksin opiskelukaverinsa Howard Devoton kanssa vuonna 1975. Bändi soitti ensimmäisen keikkansa Boltonissa aprillipäivänä 1976. Asiat etenivät rivakasti kulttuurin uusien tuulten puskuvoimalla: jo saman vuoden syyskuussa Buzzcocks esiintyi Lontoossa punk-svengali Malcolm McLarenin järjestämässä 100 Club Punk Festival -tapahtumassa. Muita esiintyjiä olivat muun muassa Sex Pistols, Siouxsie & The Banshees, The Clash, The Vibrators ja The Damned.

Vuoden loppuun mennessä Buzzcocks oli jo levyttänyt ensimmäisen ep:nsä Spiral Scratchin, yhden ensimmäisistä punk-omakustanteista. Buzzcocks teki vaikutuksen tiukkana bändinä, jonka energisyys ei kärsinyt monille ajan bändeille tyypillisestä haparoivasta soitosta, sekä Shelleyn lauluntekijänlahjoilla. Paras esimerkki niistä on klassikko Ever Fallen In Love (With Someone You Shouldnt’ve).

Vuonna 1977 Buzzcocksin kokoonpano muuttui, kun Devoto erosi bändistä ja perusti oman yhtyeensä Magazinen. Shelleystä tuli Buzzcocksin kitaristi-laulaja ja hänen korkeasta, kirkkaasta ja melodisesta laulustaan bändin leimallisin piirre.

United Artists Records teki diilin Buzzcocksin kanssa elokuun kuudentenatoista 1977. Bändi levytti isolle yhtiölle Martin Rushentin tuottamat albumit Another Music In A Different Kitchen (1978), Love Bites (1978) ja A Different Kind Of Tension (1979). Neljäs albumi jäi demoasteelle, kun Buzzcocks hajosi vuonna 1981.

Sooloartistiksi alkanut Shelley debytoi albumilla, jollaista kukaan ei osannut odottaa mieheltä, joka oli tullut tunnetuksi melodisen punkbändin laulaja-kitaristina ja taitavana poplauluntekijänä. Soolodebyytti Sky Yen oli jo vuonna 1974 olkkarissa äänitetty levyllinen kokeellista elektronista musiikkia Tangerine Dreamin ja Clusterin hengessä. Sky Yenin vastaanotto oli aikanaan lähinnä hämmentynyt ja vihamielinen, mutta myöhemmin sen psykedeelistä hammasporanoisea on alettu pitää kokeellisuudessaan kiinnostavana. Shelleyn omasta mielestä levy sopi kuulokekuunteluun sekä niille, jotka halusivat saada vieraat poistumaan.

Sky Yenin piti alun perin olla soundtrack Devoton tekemään elokuvaan. Samankaltaiseen tarkoitukseen tehtiin myös Shelleyn seuraava projekti Hangahar, jonka hän levytti Sally Timmsin ja Lindsay Leen kanssa vuonna 1980.

Homosapien-single (ja samannimisen sooloalbumin nimibiisi vuodelta 1981) vei Shelleyn kappalerakenteen kannalta takaisin popmusiikin lähteille, mutta sekin oli sovitettu elektronisen musiikin soittimille eli syntetisaattoreille ja rumpukoneille. Kappaleen viittaukset homoseksuaalisuuteen saivat BBC:n kieltäytymään soittamasta sitä, mikä puolestaan sai Shelleyn kertomaan julkisuudessa omasta biseksuaalisuudestaan, johon hän oli viittaillut jo Buzzcocksille kirjoittamissaan kappaleissa.

Samankaltaista soundimaailmaa kartoitti myös vuoden 1983 XL1-albumi, jonka tunnetuin kappale on Telephone Operator. Aikaansa edellä olleen albumin mukana sai ZX Spectrum -tietokoneelle tehdyn ohjelman, jonka esittelemiä grafiikoita ja lyriikoita saattoi katsella levyä kuunnellessaan.

Vuoden 1986 Heaven And The Sea -sooloalbumilla Shelley yhdisti elektronisen musiikin ja kitararockin piirteitä ajanmukaiseksi ja täyteläiseksi popiksi. Levyltä julkaistiin kaikkiaan neljä singleä, joista tässä kuullaan melankolinen Waiting For Love.

Ympyrä sulkeutui 1980-luvun lopulla, kun Buzzcocks teki paluun. Aluksi punklegenda julkaisi livelevyjä, mutta muutaman tunnusteluvuoden jälkeen myös uutta musiikkia. Vuonna 1993 julkaistu Trade Test Transmission -albumi käynnisti Buzzcocksin uran myöhemmät ajat, jotka jatkuivat aina Shelleyn kuolemaan saakka. Viimeiseksi jäi vuonna 2014 julkaistu yhdeksäs Buzzcocks-pitkäsoitto The Way.

Shelleyn viimeinen albumi Cinema Music And Wallpaper Sounds ilmestyi vuonna 2016. Se sulki hänen soolouransa ympyrän samalla tavalla kuin Trade Test Transmission oli sulkenut Buzzcocksin kehän: Cinema Music And Wallpaper Sounds oli vuonna 1976 äänitetty levyllinen kokeellista elektronista musiikkia ja siinä mielessä Sky Yenin sisarteos.

Pete Shelley kohtasi loppunsa kotonaan Virossa, jossa hän oli asunut vaimonsa Gretan kanssa vuodesta 2012 lähtien.

Peter Campbell McNeish 17.4.1955–6.12.2018

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Hae Buzzcocks-klassikoita kirjastosta!

Hae Buzzcocks-klassikoita kirjastosta!

Hae Buzzcocksia kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt | Buzzcocks
Another Music In A Different Kitchen (1978)
Love Bites (1978)
A Different Kind Of Tension (1979)
Trade Test Transmissions (1993)
All Set (1996)
Modern (1999)
Buzzcocks (2003)
Flat-Pack Philosophy (2006)
The Way (2014)

Pete Shelley
Sky Yen (1980)
Hangahar (1980)
Homosapien (1981)
XL1 (1983)
Heaven And The Sea (1986)
Cinema Music And Wallpaper Sounds (2016)

Lue lisää
Junttila, Jukka: 1977 – Punkvallankumous, 279 sivua. Like 2017.
McGartlandTony: Buzzcocks – The Complete History, 288 sivua. John Blake 1995.
Robb, John & Salmenpohja, Ilkka (kääntäjä): Punk! – Brittipunkin haastatteluhistoria. Like 2007.

Pete Shelley: XL1 (1983).

Pete Shelley: XL1 (1983).