Vain tutkija tietää, miksi niin pääsi käymään, mutta rock’n’roll tuli takaisin vuosituhannen vaihteessa. Tuosta aikakaudesta puhutaan usein garage rock -revivalina, vaikka harva yhtye lopulta edusti puhdasoppista garage rockia. Vaikutteita ammennettiin Sonic’s Rendezvous Bandista AC/DC:hin ja MC5:ista The Stoogesin kautta The Sonicsiin ja Alice Cooperiin.
Vaikka aikakauden ”Scandinavian Action Rock”-ilmiöstä ei jäänyt muistoksi edes Wikipedia-sivua, moni bändi tosiaan tuli pohjoismaista: ruotsalaiset The Hellacopters, Backyard Babies ja The Hives, helsinkiläiset The Flaming Sideburns ja Thee Ultra Bimboos, norjalaiset Turbonegro ja Gluecifer, tanskalainen Baby Woodrose…
I Am A Demon And I Love Rock ’n’ Roll
Turussa asiat tehtiin omalla lailla. 2000-luvulla kaupungin tunnetuimmaksi rockyhtyeeksi nousi Sasu Mykkäsen, Matti Kallion ja Mikko Luukon Sweatmaster, joka varsinkin alkuaikoinaan satsasi pelkistettyyn ja mutkattomaan ilmaisuun. Aikakauden rockin joukossa Swetareiden minimalismi kuulosti hyvin persoonalliselta ja erottuvalta. ”Kun me ruvettiin tekeen tätä, me lähdettiin tahallamme musiikillisesti eri suuntaan kuin Hellacopters. Siihen aikaan oli tosi paljon kopteriklooneja”, Sweatmasterin basisti-laulaja Sasu Mykkänen kertoi Suessa vuonna 2002.
Varhaisen Sweatmasterin resepti oli niin dogmaattisen simppeli, että toisissa käsissä se ei olisi maistunut miltään. Naantalilais-raisiolainen sekoitus suoraa biittiä, isoja yksinkertaisia riffejä ja sielukasta, melodista laulua toimi kuin vähärasvainen ja ajattelukykyinen AC/DC. Trio ei soittanut yhtään ylimääräistä säveltä, ja Mykkänen oli mitä ilmaisuvoimaisin laulaja. Hänen äänessään on voimaa ja sielua, jollaista Suomessa oli totuttu kuulemaan vain amerikkalaisen The Bellraysin keikoilla.
Too Much Love
Sweatmasterin Sharp Cut -debyytin (2002) julkaisi tanskalainen Bad Afro. Vaikka bändi oli valinnut kapean kaistan, ei Sharp Cut ollut pitkästyttävä eikä edes yksipuolinen kokonaisuus. Kahdentoista kappaleen albumin kesto oli puolisen tuntia – biiseistä eeppisin oli ’People’ reilun kolmen minuutin mitassaan. Sen ja ’Preciousin’ nuolensuoran tamppauksen vastapainona oli groovaavampaa materiaalia, kuten ’Short Note’. Mykkäsen laulu antoi biiseille erottuvat ilmeet, ja se oli tietoista.
”’Preciousissa’ oli ensin selvä melodia, mutta nythän se on semmoista sylkemistä. Mulla on usein laulussa hahmoja, saatan haluta olla vaikka nainen. ’Short Notessa’ laulaa lihava musta mies”, hän kertoi Suessa.
Yhtyeen lippulauluksi muodostui jo julistuksellisen nimensä tähden ’I Am A Demon And I Love Rock’n’Roll’, jonka bändi oli kehitellyt Roky Ericksonin fraasista. Jotkut kappaleet olivat ilmestyneet aiemmin singleillä ja EP-levyillä (erinomaiset ’Nothing To Do But Win’ ja ’Tonight’ jo ennen Bad Afro -diiliä), mutta ansaitsivat paikkansa myös albumilla. Yksi sellainen oli avausraita ’Hold It!’, josta tuli yksi yhtyeen tunnetuimmista biiseistä. Ollessaan Iron Maiden -laulaja Bruce Dickinsonin haastateltavana brittiläisellä radioasemalla Mykkänen vastasi kysymykseen ”mistä Hold It! kertoo” niin kuin asia oli: ”it’s about holding it.”
Nothing To Do But Win
Sweatmaster sai paljon kehuja rocklehdistöltä ja keräsi ympärilleen yleisöä, mutta ei roikkunut kynsin hampain kiinni toimivaksi havaitsemassaan konseptissa. Bändi kehittyi ja muuttui joka julkaisulla, eikä yksikään levy muistuttanut liikaa edellistä. Sharp Cutin minimalismista on mukavan pitkä matka Dig Up the Knifen (2010) synkkään maalailuun.
Sweatmaster teki neljä albumia ennen kuin lopetti toimintansa vuonna 2011. Sen jälkeen Luukko, Kallio ja Mykkänen perustivat kitaristi Tomi Helomaan kanssa Lost Bootsin, jonka Come Cold, Come Wind -levy ilmestyi vuonna 2016.
Kööpenhaminan hyvämaineisessa Hellerupin lähiössä 1990-luvun puolivälissä perustettu Mew kuuluu Tanskan indieskenen tunnetuimpiin yhtyeisiin. Laulaja Jonas Bjerren, rumpali Silas Utke Graae Jørgensenin, basisti Johan Wohlertin ja kitaristi Bo Madsenin bändi julkaisi ensimmäisen albuminsa A Triumph For Manin huhtikuussa 1997. Toinen levy, Half The World Is Watching Me, ilmestyi kolme vuotta myöhemmin.
Mew kuulostaa hyvin persoonalliselta kenties siksi, että vaikutteet tulevat niin eri suunnilta. Sen biiseissä voi kuulla 1980-luvun popmusiikkia (bändiä on joskus kuvailtu ”indie-A-haksi”) ja toisaalta 1990-luvun vaihtoehtorockia, erityisesti My Bloody Valentinen kaltaiset shoegaze-yhtyeet tekivät tanskalaisiin vaikutuksen. Sovituksissa on progressiivisen rockin henkeä, eli kappaleiden tempokartat ja rakenteet eivät ole arvattavimmasta päästä. Madsen on luonnehtinut Mew’n tyyliä ”stadionindieksi”. Se kuvaa hyvin bändiä, joka kuulostaa suurelta mutta ei mahtailevalta ja voimakkaalta mutta herkältä.
Comforting Sounds.
Frengers on Mew’n kolmas ja ensimmäinen laajaa huomiota saanut albumi, yhtyeen kansainvälinen debyytti. Kirjaimellisesti uusi levy se ei kuitenkaan ole. Frengersillä julkaisiin muutaman uuden biisin ohella kuusi kappaletta bändin kahdelta ensimmäiseltä albumilta, tosin uudelleen äänitettyinä versioina.
”Frengers” on yhdistelmä sanoista ”friends” ja ”strangers”. Se tarkoittaa ihmisiä, jotka ovat yhtä aikaa ystäviä ja vieraita. (Albumin alaotsikon mukaan frenger tosin on henkilö, joka ei ole ihan ystävä eikä täysin vieras, mutta heitähän kutsutaan tuttaviksi.) Sana viittaa siihen, miten hyvin toisen voi tuntea: kaikkein läheisimmilläkin voi olla ajatuksia, salaisuuksia ja tunteita, joita he eivät avaa kenellekään. Toisaalta Mew on viitannut frengersillä myös faneihinsa, noihin yhtyeelle vieraisiin ystäviin.
Am I Wry? No.
Frengersillä on kaksi duettoa. ’Symmetryssä’ Jonas Bjerre laulaa Becky Jarrettin kanssa. Amerikkalainen Jarrett oli vasta 11-vuotias, kun törmäsi Mew’n laulaja-kitaristiin musiikkiaiheisella chat-palstalla. Bjerre etsi uuteen kappaleeseen lapsenomaista tytön ääntä, ja pari vuotta ensikontaktin jälkeen Becky lensi äitinsä kanssa Kööpenhaminaan äänittämään ’Symmetryn’ lauluosuuksia. Kappale julkaistiin alun perin Half the World Is Watching Me -albumilla vuonna 2000.
Toisella duettobiisillä ’Her Voice Is Beyond Her Years’ Bjerren kanssa laulaa ruotsalainen indiemuusikko Stina Nordenstam. Se on peräisin Mew’n edelliseltä albumilta, samoin kuin singlet ’Comforting Sounds’, ’Am I Wry? No’ ja synkeänkaunis ’156’. Neljäs single, jouluksi 2003 julkaistu pophelmi ’She Came Home For Christmas’ tehtiin alun perin Mew’n debyyttialbumille. Se, mikä oli maailmalle uutta ja kiehtovaa, saattoi olla yhtyeelle itselleen vanhan toistoa. Toisaalta pieninä painoksina julkaistut hienot biisit ansaitsivat uuden mahdollisuuden tulla kuuluiksi.
156.
Frengersiä varten kirjoitetuista biiseistä ’Snow Brigade’ ja ’She Spider’ ryskäävät eteenpäin rajusti mutta kepeästi. Levyn heikoin kappale ’Behind The Drapes’ tuntuu täyteraidalta, mutta ’Eight Flew Over, One Was Destroyedissa’ on vangitsevaa, surumielistä jännitettä. Yhtyeen asenne kiteytyy siihen, että Frengersin ensimmäisenä singlenä julkaistiin levyn yhdeksänminuuttinen päättöeepos ’Comforting Sounds’. Mew’lle popmusiikki on hitaasti avautuvaa taidetta, ei pikaviihdettä.
Vaikka Frengers on napakankuulaan kitarapopsoundinsa puolesta aikansa tuote, se on myös kestänyt aikaa hyvin. Mew’llä oli selkeä taiteellinen visio ja biiseissä vahvaa sisältöä, joka vuosituhannen alussa vain puettiin aikakauden tyyliin. Musiikin tekstuurit ovat eläväisiä ja täyteläisiä, mutta musiikilla on silti tilaa hengittää. Kuulijalle se on miellyttävä haaste. Frengers ei antaudu parilla kuuntelulla, mutta kutsuu luokseen aina uudelleen.
Diskografia-artikkelin ensimmäinen osa päättyi vuoden 1992 albumiin 99.9 F° ja siihen voi katsoa päättyneen myös Suzanne Vegan (s. 1959) uran sen vaiheen, jossa hän oli vähintään popkriitikoiden jakamattoman huomion alaisena ja parhaimmillaan kaupallisestikin hyvin suosittu. Sen jälkeen uutta musiikkia on tullut harvakseltaan ja artistin asema käynyt yhä marginaalisemmaksi. Paljon huomionarvoista kuitenkin löytyy tästä jo neljännesvuosisadan kattavasta ”myöhemmästä tuotannostakin”.
Nine Objects Of Desire (1996) on sinänsä vielä suoraa jatkoa 99.9 F°:lle. Tuottaja-aviomies Mitchell Froomin ja tämän äänittäjäkumppani Tchad Blaken kanssa työstetty levy hyödyntää koneellisia kolinoita ehkä kuitenkin pehmeämmin kuin edeltäjänsä. Levy on tyylikäs ja tuotannollisesti ehkä paremminkin aikaa kestänyt kuin vastinparinsa, mutta laulunkirjoituksen taso ei ole aivan yhtä korkealla. Kaupallinen suhdanne oli laskeva ja arvostelut melko positiivisia, mutta eivät haltioituneita.
Nine Objects Of Desiren parhaat biisit ovat ambivalentteja rakkauslauluja, joissa menetyksen pelko tai muutoksen halu väijyvät taustalla. Esimerkistä käy tumma pophelmi ’Caramel’.
Selväsanaisesti ja yksinkertaisen metaforan kautta ihmissuhteen murrostilaa käsittelee akustinen ’World Before Columbus’, levyn eniten alkuaikojen Vega-levyihin palautuva laulu.
World Before Columbus.
Nine Objectsin jälkeen Vegan avioliitto Froomin kanssa tulikin päätökseensä. Tästäkö syystä sitten levy-yhtiö A&M julkaisi syksyllä 1998 kokoelmalevyn Tried And True, mutta yhden CD:n peruskokoelmana se täyttää joka tapauksessa paikkansa paremmin kuin hyvin. Parikymppiselle itselleni kooste oli aikanaan aloituspiste retkelle Vegan tuotantoon ja vaikka biisivalikoima on aika ennalta-arvattava, niin yhdelle levylle laitettuna se tarjoaa vakuuttavan todisteen laulunkirjoittamisen tasosta tuotantotyyleistä riippumatta.
Mukana on myös kaksi uutta kappaletta, joista varsinkin hillitty ’Rosemary’ on pieni helmi.
Vuoteen 2001 asti saatiin odottaa seuraavaa uutta albumia. Songs In Red And Grayn myötä on päättynyt avioliiton ohella myös ammatillinen suhde Mitchell Froomin kanssa. 60-luvun folk-kuvioista asti vaikuttanut veteraanituottaja Rupert Hine on yhteistyökumppanina ja musiikkikin muuttunut akustisemmaksi, kevyin orkestraatioin ja kosketinkoristeluin.
Avioero on levyn selvä teema ja sen Vega pystyy käsittelemään sekä pystypäin että mietiskellen, sortumatta halpoihin ratkaisuihin. Hiljalleen tunteisiin menevä levy olisi ansainnut enemmänkin huomiota, vaikka nyt tyylipuhtaan avausraitansa ’Penitent’ kautta.
Kepeämpää aiheenkäsittelyä löytyy melkein rallattelevasta selviytymislaulusta ’Last Year’s Troubles’.
Songs In Red And Gray myi kuitenkin vaisusti ja sen jälkeen Vega sai lähtöpassit A&M:ltä. Levy-yhtiön tyypillisinä jäähyväisinä saatiin vuonna 2003 uusi kokoelma Retrospective, joka on käytännössä vain hieman muunneltu ja laajennettu versio Tried And Truesta.
Sittemmin Vegan uudet albumit eivät ole juuri otsikoita kirvoittaneet. Lauluntekijä on kuitenkin jatkanut omalla tiellään ja ehkä tyypillisestikin enemmän menneisyyteensä katsoen.
Beauty & Crime (2007) ilmestyi klassisen jazz-levy-yhtiö Blue Noten kautta ja tuottajana toimii nuoremman polven britti Jimmy Hogarth, joka kätilöi samoihin aikoihin valtaviin myyntimenestyksiin Paolo Nutinin ja Duffyn kaltaisia keskitien popsoul-artisteja. Levyä vaivaakin tietty kliinisyys, mutta toisaalta laulujen vahva New York -teema tuo sille tarinallista syvyyttä, joka alkaa pukea pitkän linjan artistia koko ajan paremmin. Mennyt ja nykyinen metropoli elävät lauluissa ja kohtaavat elegantisti lausunnonomaisessa ’New York Is A Womanissa’.
Samalla Vegan musiikkia elähdyttää myös uusi rakkaus – tai vanha: helmikuussa 2006 hän avioitui lakimies-runoilija Paul Millsin kanssa, omien sanojensa mukaan ”22 vuotta sen jälkeen kun hän kosi ensi kerran”. Tähän liittyviä tuntemuksia avaa ylevällä tavalla levyn varmaankin paras biisi ’Bound’.
Beauty & Crimen entistäkin vaisumman menestyksen jälkeen Vega on toiminut periaatteessa omakustanneartistina Amanuensis-yhtiönsä kautta. Vuosina 2010–2012 hän julkaisi neliosaisen, teemoittain jaetun Close Up -sarjan riisuttuja versioita vanhemmista kappaleistaan. Nämä levyt koottiin sittemmin yhdeksi boksiksi. Tämä ja muut hankkeet viivästyttivät uusien albumeiden välin jo seitsemään vuoteen.
Tales From The Realm Of The Queen Of Pentacles (2014) aloittaa Vegan yhteistyön mm. David Bowien 2000-levyillä vaikuttaneen tuottaja-muusikko-biisintekokumppani Gerry Leonardin kanssa. Tuloksena ihan pätevä folkrock-levy, joka jäänee kuitenkin Vegan vähiten mainittaviin. Metaforia viljelevässä tekstimaailmassa voi nähdä yhtäläisyyksiä jopa artistin debyyttialbumiin, mutta kappalemateriaalin tasossa onkin sitten eroa. Aivan vakuuttava kärkiraita on Johnny Cashin julistusta varioiva määrätietoinen ’I Never Wear White’. Valkoinen väri on neitseille, laulaa Vega; musta elämää jo nähneille ja ymmärtäville.
I Never Wear White.
Teini-ikäinen Vega oli ihastunut kulttikirjailija Carson McCullersin teoksiin. Monenlaisista sairauksista kärsinyt, vuosina 1917–67 elänyt naiskirjailija luokitellaan Southern Gothic -genreen ja useita hänen teoksiaan on filmattu, kenties tunnetuimpana esikoinen Heart Is A Lonely Hunter (1940). 2010-luvulla Vega palasi McCullersin pariin ja kirjoitti ja esitti uusien laulujen ympärille rakentuvan näytelmän Carson McCullers Talks About Love (2011), joka käsittelee kirjailijan elämää.
Nämä laulut Vega levytti vuonna 2016 ilmestyneelle albumille Lover, Beloved: Songs From An Evening With Carson McCullers. Teatterimusiikin leikkisyys ja kepeys kuuluvat levyllä voimakkaimpana moodina ja ero edeltäviin levyihin on selvä. Samalla Vega onnistuu kohteensa elämän synkempienkin piirteiden vangitsemisessa. Pieni helmi, joka jäi tietysti täysin nollahuomiolle.
McCullersin maailman tummaan puoleen voi sukeltaa vaikkapa hienovaraisen dramaattisen ’12 Mortal Menin’ myötä.
Varsinaisesti uutta Suzanne Vega -materiaalia on saatu odottaa jo kahdeksan vuotta. Vuonna 2020 ilmestyi kuitenkin Manhattanin Upper East Siden Café Carlylessä äänitetty tarinankerrontalive An Evening Of New York Songs And Stories, tavallaan varsin tyypillinen tällainen julkaisu, mutta mukavaa tilapäiskuunneltavaa, hyviä biisejä ja kiinnostavia välispiikkejä. Nostetaan siitä vaikka Queen Of Pentacles -levyn raadollinenkin leffatähtitarina ’Frank And Ava’, joka saa tässä hyvän taustoituksen.
Toivoa sopii, että Suzanne Vegalla on vielä pitkäksi aikaa lauluja sulostuttamaan hyvän folk-pohjaisen biisintekemisen ystäviä.
Tuure Kilpeläisellä (s. 1970) on varmasti faneja, jotka eivät tiedä, miten pitkä matka miehellä oli takanaan jo silloin, kun he kuulivat hänestä ensimmäisen kerran. Kilpeläinen ei tupsahtanut alalle tyhjästä Valon pisaroiden (2010) mukana. Laulaja-lauluntekijä oli tehnyt kolme albumia jo ennen Kaihon Karavaanin matkaan lähtemistään.
Levyt Tuure Kilpeläinen (2003), Just (2005) ja Kysymyksiä sudelle (2006) saivat hyviä arvosteluja mutta eivät myyneet häävisti. Tuossa uransa vaiheessa Kilpeläinen tunnettiin alalla paremmin lauluntekijänä kuin laulajana. Kun haastattelin häntä Kysymyksiä sudelle -levyn aikaan Sue-lehteen, kävi selväksi, että Kilpeläisellä oli ambitioita myös artistiuran suhteen.
Älä revi mua.
”Onhan se hienoa, että mut tunnetaan [biisintekijän] duunini kautta. On hyvä, ettei ole tullut tunnetuksi esimerkiksi siitä, että heittää jossain ohjelmassa keiloja ilman paitaa. Tavallaan kuitenkin haluaisin päästä eroon biisintekijäleimasta. Mun mielestä siinä kaikuu käsitys tohvelit jalassa kotona istuskelevasta tyypistä, joka aina välillä yrittää väsätä oman levyn”, Kilpeläinen kertoi Suessa.
”Kun meidät näkee keikalla, nuo mielikuvat heittävät häränpyllyä. Mä haluaisinkin tuoda esille bändiäni ja omaa, narsistista artistipuoltani, joka on jäänyt liian vähälle huomiolle. Haluaisin kertoa, että on olemassa myös Tuure Kilpeläinen Show, joka ihmisten kannattaisi nähdä.”
Valon pisaroita. Ohjaajat: Jaani Kivinen ja Hannu Aukia.
Neljä vuotta myöhemmin Kilpeläisestä tuli tähti, kun Valon pisaroita sinkosi hänet platinatasolle. Sillä hän lanseerasi musiikillisten vaikutteiden ja elementtien yhdistelmän, jonka varaan saattoi rakentaa uran. Sekoitus keinuvaa maailmanmusiikkia ja suomalaista iskelmää oli vetävä väriyhdistelmä, jolla kirjoitettu menestystarina jatkuu edelleen. Poikkeuksellisesti suosio on ollut laajaa paitsi kansan myös kriitikoiden keskuudessa.
Se on minä joka hajoaa. Ohjaajat: Sanna Saastamoinen-Barrois & Jeremy Barrois.
Kilpeläinen karavaaneineen ei onneksi toista menestysreseptiään orjallisesti. Paluu paratiisiin -albumin ensimmäiset biisit yllättävät hillityillä funk-fiiliksillä (’M-juna’) ja Paul Simonin suodattamilla afrovaikutteilla (’En ole yksin’). Vasta ’Naarmuja paratiisissa’ vie Karavaanin takaisin tutulle reitille iskelmän ja etnon väliin. ’Se on minä joka hajoaa’ Bach-viittauksineen on modernin valtavirtaiskelmän klassikko, mutta ’Rakastan sua niin et se sattuu’ on keikkojen ja radioiden tehokkain sydäntensulattaja. ’Levoton tyyneys’ ylenee suorastaan spirituaaliseksi, ja ’Aamunkoi’ ja ’Mä oon sun’ helkkyvät afrikkalaisittain.
Rakastan sua niin et se sattuu. Ohjaus: Kaulus & Vincento, Kim Nordström.
Tuure Kilpeläinen & Kaihon Karavaani on siitä hieno ryhmä, että sen loppuun soitetut hitit ovat vain osa totuutta. Vaikka Paluu paratiisiin on Karavaanin seitsemäs ja Kilpeläisen kymmenes pitkä levy, koko kuvaa tuskin on vieläkään paljastettu. Tutuksi tulleen etnoiskelmän takana on kokonainen väripaletti, joka avautuu vain albumikokonaisuuksien kautta.
Valon pisaroitaTuure Kilpeläinen & Kaihon Karavaani | Warner Music Finland 2010 ErämaaTuure Kilpeläinen & Kaihon Karavaani | Warner Music Finland 2011 Afrikan tähtiTuure Kilpeläinen & Kaihon Karavaani | Warner Music Finland 2012 KäpälikköTuure Kilpeläinen & Kaihon Karavaani | Kaiho Republic 2014 Surusilmäinen kauneusTuure Kilpeläinen & Kaihon Karavaani | Universal Music 2016
2020-luku
Paluu paratiisiinTuure Kilpeläinen & Kaihon Karavaani | Universal 2020 Seven SistersHoly Play Boys [Teho Majamäki & Tuure Kilpeläinen] | Universal 2021
Tässä artikkelissa jatketaan Radiopuhelimet-yhtyeen tuotannon käsittelemistä vuodesta 1995, jolloin yhtye palasi alkukotinsa Bad Vugum -yhtiön huomaan ja julkaisi eittämättä merkittävimpiin teoksiinsa lukeutuvan Maasäteilyä-albumin. Bändin musiikin kaikki elementit ovat kiteytyneempiä kuin aiemmin: piikikäs kitarametelidisko tamppaa määrätietoisella varmuudella, psykedeliaan kurottavat kappaleet ovat kuulokuvaltaan selkeitä. Ihan puhtaasti tuotannon puolesta levy on sarallaan saavutus.
Teksteiltään Maasäteilyä on löyhä teema-albumi, jolla vilisee (pohjois)suomalaista miesuhoa tragikoomisesti ja vahvan ironian läpi kuvattuna. Luonnekuvat varioituvat ’Kevättä ilmassa’ -avauksen ahdistuneen-turhautuneesta ongelmakimpusta Peräpohjolan korpien legendaarisen tarinaniskijän esittelevään ’Sakramentti-Jaakkoon’. Musiikillisesti kenties tehokkaimman nyrkiniskunsa Puhelimet tarjoilee hirtehisellä supersankarifantasialla ’Jokapaikan mies’.
Avaruus (1997) vaihtaa fokuksen urbaanin elämän hullutuksien kritiikkiin, missä mielessä levyn voi nähdä vastinparina syrjäseutujen sekoiluun tuiman katseen luoville edeltäjille. Loppupuolellaan albumi luisuu kuitenkin taitavasti sisäänpäin kääntyneeseen, jopa meditatiiviseen vellontaan, mikä huipentuu pitkään ’Merellä’-päätöskappaleeseen. Puhelimet tarjoilee ikään kuin diagnoosin ongelmasta ja ratkaisun siihen. Samalla albumista muodostuu luonteva silta seuraajaansa. Ilmaisun kirkkaus ja syvyys niin musiikin kuin tekstien tasolla eivät ole ainakaan vähentymään päin.
Merellä.
Hiljaista! (1998) ei ole temaattisesti aivan yhtenäinen albumi, mutta sen arvo on Radiopuhelimien soundin laventamisessa yhä kauemmas pelkästä ”tykityksestä”. Nyt hitaampia, maalailevampia kappaleita alkaa olla jo enemmistö ja levyllä kuullaan myös puhaltimia ja jopa viulua ja koskettimia. Teksteissä pureudutaan pohjoisen maiseman ja ihmisen sisäavaruuden mysteereihin ja jotkut keskeisimmiltä tuntuvat ovat aiempaa omaelämäkerrallisemman tuntuisia. Myöhemmin yhtyeen kokoelman nimiraidaksikin päätynyt ’Varmaa hapuilua’ on levyn menevimmästä päästä, mutta kriittistä itsereflektiota – ja ehkä analyysin myös Radiopuhelimien syväolemuksesta – sekin tarjoaa.
Varmaa hapuilua.
Oulu on kaupungin nimi (2000) kuuluu bändin definitiivisiin albumeihin, ennen muuta siksi, että sisältää nipun kappaleita, jotka tuntuvat kiteyttävän paljon sen filosofialle olennaista vielä aiempaakin teräväsanaisemmiksi manifesteiksi. Kyse lienee tietysti siitäkin, että näihin aikoihin allekirjoittanut on ensimmäiset Puhelimet-keikkansa nähnyt. Levyllä yhtye palaa joiltakin osin iskeviin mättöbiiseihin, mutta niihinkin on ympätty esimerkiksi urkuja ja hapokkaasti kieppuvia kitaroita. Albumin nimestä huolimatta kotiseutu (ja kriittinen katse siihen) on vain yksi teemoista, joiden lavea-alaisuuden ja kappaleiden tason puolesta kyseessä voisi melkeinpä olla ”greatest hits”.
Lopussa yhtye hiljentyy maineeseensa nähden radikaaleimpaan kappaleeseensa siihen asti: ’Hailuoto’ löytää seesteisen rauhan luonnosta ja kumppanuudesta toisen ihmisen kanssa ja vie Puhelimet-musiikin kauemmas metelöinnistä kuin kertaakaan ennen.
Hailuoto.
Tänään! (2002) on jälleen hieman hajanaisempi albumi, vaikka sisältääkin nipun keskeisiä biisejä. Mukaan mahtuu niin paahtoa bändin parhaasta päästä kuin tunnelmointiakin. Levy toistaa jossain määrin edellisillä tutuiksi tulleita teemoja, mutta toki tässä on kyse tietystä linjan vakiintumisen vaiheesta ja myös aika nopeasta levytystahdista ottaen huomioon, että operoidaan tulonansaintalogiikan puolesta kaukana mainstreamin ulkopuolella. Tosin tästä seurasikin sitten levy-yhtiön vaihdos ja Radiopuhelimien selvästi siihen asti pisin levytystauko.
Näytteeksi voi poimia avauskappaleen ’Jäätie’, joka on klassinen esimerkki bändin kypsässä vaiheessaan osoittamasta kyvystä jäsenneltyihin ja painokkaisiin metelinpurkauksiin.
Bad Vugum -vuodet 1995–2002 eivät ehkä tuoneet Radiopuhelimille määrällisesti merkittävää uutta yleisöä, mutta on monia perusteita nähdä ne yhtyeen klassisimpana kautena. Tämäkin voi olla ikäpolvikysymys, mutta näillä enimmäkseen briljanteilla levyillä Puhelimet määritteli itsensä ja paikkansa maailmassa sekä musiikillisten ratkaisujen että tekstien teemojen osalta. Se pystyi laajentamaan näköalojaan menettämättä mitään alkuperäisestä voimastaan.
Nousukauden keskellä tuntui erityisen tarpeelliselta, että oli olemassa tällainen kulttuurinen omatunto, joka ruoski valheellisia ilmiöitä, liittyivät ne sitten hurmiokapitalismiin, hegemoniseen maskuliinisuuteen tai yleiseen taipumukseemme itsepetokseen. Me-monikko on perusteltu, sillä Radiopuhelimien voima on myös siinä, etteivät J.A. Mäki ja Jarno Mällinen teksteissään asetu tavallisen ihmisen toilailujen yläpuolelle; aito viha ja halveksunta on varattu niille, jotka tämän sekoilun ohjaksissa varsinaisesti ovat.
Pitkän levytystauon taustalta voi olettaa ulkomusiikillisia syitä ja silkkaa turnausväsymystä. Ei liene sitä paitsi ollut itsestäänselvää saada uutta vaatimukset täyttävää julkaisijaa alkuperäisen Bad Vugum -yhtiön lopetettua. Lopulta siihen rooliin löytyi helsinkiläinen 2000-luvun puolella indie-piireissä huomiota saanut If Society, joka julkaisee Radiopuhelimia edelleen.
If Society -kaudella Puhelimet on levyttänyt harvemmin, mikä lienee ymmärrettävää päivätöiden ja muiden taiteellisten hankkeiden puristuksissa. Viisi vuodesta 2007 alkaen ilmestynyttä albumia eivät ole oleellisesti muuttaneet yhtyeen profiilia, ehkä yhtä pian käsiteltävää poikkeusta lukuun ottamatta. Ne ovat järjestään saaneet ylistäviä arvosteluja ja tuntuu oikeastaan aika mahdottomaltakin ajatella, että Radiopuhelimet-albumia haukuttaisiin musiikkimediassa. Yleisö on rajallinen, mutta vakiintunut, ja If Society -aikakaudella tämä on pitkästä aikaa tarkoittanut myös albumilistasijoituksia. Sellaisiin ovat yltäneet pitkään huonosti saatavilla olleiden varhaisten levyjen uudelleenjulkaisutkin.
Viisi tähteä (2007) on nimestään lähtien jopa leikkisä, toki terävän satiirin leimaama vauhdikas kokonaisuus: ei himmailua, mutta pilkekin silmäkulmassa tehty paluu asialle kyllä. Biisimateriaali on vahvaa ja yhtyeen meininki tauon jälkeen vapautunut. Paljoa levy ei häviä kovimmillekaan Puhelimet-klassikoille. Hyvästä esimerkistä käy äänekkään rockmusiikin rankkuusilluusiota melkeinpä lempeästi sivaltava Musta lakana – jossa voi aistia itseironiaakin mutta kenties myös kuittailua ilmestymisajan suomihevibuumin suuntaan.
Radiopuhelimet rakastaa sinua (2010) on luontevaa jatkoa edelliselle, mutta rahanvallan pilkan ja hersyvien keikkakokemusten ohessa tilaa saa Hailuodosta tuttu luonto- ja ihmissuhdefiilistelykin. Jälleen hyvä biisivalikoima, joka ei fanille pettymystä tuota. Siitä voi näytteeksi poimia vaikka temaattisesti varsin keskeiseltä tuntuvan helmen Luonto on mystinen.
Poikkeus yhtyeen uudemmassa ja yleensäkin tuotannossa on akustinen Ei kenenkään maa (2013). Levy seurasi samassa hengessä soitettuja keikkoja ja lienee osoitus silkasta vaihtelunhalusta. Taustalla on myös jo vuonna 2005 ensi-iltansa saanut Tommi-näytelmä, jälkimmäinen Puhelimien kahdesta yhteistyöstä Nälkäteatterin ja ohjaaja Juha Hurmeen kanssa. Kenties konsepti ja tausta tuovat normaalia enemmän tarinallisuutta ja teatraalisuutta lauluihin, jotka sinänsä voisivat monin paikoin olla tavanomaista Puhelimet-musiikkia akustisesti soitettuna. Levy kantaa kuitenkin ideansa, ei vähiten erinomaisen ja usein hersyvän biisimateriaalinsa turvin. Kilju on suomalaisen nuorisokulttuurin toteemi, mutta mahdollisesti vain Radiopuhelimet on tehnyt sen valmistamisesta ja epäonnisesta juomisesta seitsenminuuttisen eepoksen.
Kilju.
On kenties epäoikeudenmukaista niputtaa pitkästä tuotannosta yhteen juuri kaksi viimeisintä eli Saastan kaipuu (2016) ja Kosminen tiedottomuus (2020), joilla Radiopuhelimet säilyttää vaivatta sen tason, jota heiltä on totuttu odottamaan. Näillä levyillä yhtye pysyy tasaisen varmalla perustasollaan, vaikka keksii oheen toki uusiakin temppuja, kuten jälkimmäisen levyn ’Vankifarmilla’, eräänlainen emulaatio syvän etelän puuvillapeltojen yhteislaulannasta.
Itse kirjoitin Kosmista tiedottomuutta arvostellessani Soundiin, että Radiopuhelimet tuskin pystyisi tekemään huonoa levyä yrittämälläkään, ja näin asia tuntuisi myös olevan. Tuollakin levyllä vaikkapa syrjäseutujen Suomen outouksiin pieteetillä uppoava ’Lappajärvi-75’ nousee ilman muuta bändin klassikkokappaleiden joukkoon.
Pohjoisempien maakuntien ääni
Tässä artikkeliparissa on siis tarkasteltu diskografiaa, joka kuuluu millä tahansa mittapuulla suomalaisen rockin merkittävimpiin. On ollut linja ja on ollut osaamista – ne ovat olleet alusta lähtien – mutta on ollut myös rohkeutta varioida linjaa ja sinnikkyyttä jalostaa osaamista. Lisäksi on ollut sanottavaa, todella paljon sanottavaa. Ja jos nämäkään eivät vielä riitä, on ollut tyyli: kyky välittää kaikki yllä mainittu sille yleisönosalle, joka voisi edes mahdollisesti kiinnostua.
Henkilökohtaisestikin merkittävältä tuntuu – enkä usko olevani tässä ainoa – että Radiopuhelimet on puhunut pohjoisempien maakuntien äänellä ja näyttänyt sellaisia kuvia maailmasta ja kappaleita sellaisista tarinoista, jotka eivät sijoitu kaupunkikeskustojen valokeiloihin. Ulkopuolelta näkee usein paremmin.
Samalla yhtyeestä on tietysti tullut keskeinen osa suomalaisen vaihtoehtorockin kaanonia. Sen todistavat jo järjestään ylistävät arvostelut. Silkalla musiikinsa tasolla Radiopuhelimet on pystynyt ylittämään ainakin osan ilmeisimmistä kohderyhmärajoista. Vastaavasti on ollut alusta asti selvää, että radiosoitto- ja kultalevykynnyksiä se ei tulisi ylittämäänkään.
Lopulta, levyjen hienoudesta huolimatta, sen arvo saatetaan mitata ja ymmärtää ennen muuta livebändinä. Mutta kyllä ne levytkin ovat tutustumisen arvoisia, ne kaikki.
En ole tässä artikkeliparissa erotellut biisikohtaisesti J.A. Mäen ja Jarno Mällisen tekstejä, joita on karkeasti arvioiden suunnilleen saman verran. (Joitakin on rumpali Jyrki Raatikaiselta kuin myös ulkopuolisilta tekstittäjiltä.) Kummallakin on kyllä omaa painotustaan niin aiheissa kuin käsittelyssä, mutta kahden pääbiisintekijän bändiksi Radiopuhelimet on aina onnistunut sulauttamaan aineksistaan ihailtavan johdonmukaisen kokonaisuuden. Siinä lienee tietysti keskeinen syy 35 vuotta jatkuneeseen toimintaankin.
Yhtyeen ulkopuolella on niin Mäellä kuin Mällisellä ollut omat taiteelliset hankkeensa. Kirjalliset sellaiset listataan artikkelin lopussa.
Tässä voi mainita erikseen Juha Hurmeen kanssa yhteistyössä tehdyt retrospektiivit: Radiopuhelimet-näytelmän (2000) ja samannimisen kirjan (2006). Näytelmästä ei taida tallennetta olla, mutta kirja on luettavissa. Perinteinen bändikirja se ei ole, vaan sävyltään kaunokirjallinen johdatus yhtyeen lähtökohtiin, toimintaympäristöön ja filosofiaan; sellaisena lajissaan kiinnostavimpia Suomessa julkaistuja.
Radiopuhelimien varhais- ja keskikausien levytuotannosta on koostettu kahden CD:n kokoelma Varmaa hapuilua 1987–2002, joka on vähintäänkin erinomainen johdatus yhtyeen maailmaan.
Lisäksi maininnan ansaitsee J.A. Mäen erinomainen soolodebyytti Aavaa (2019), jolle pitäisi olla luvassa jatkoa ensi vuonna. Folkin, psykedelian ja melodraaman sävyjä sisältävä albumi on vaikuttava osoitus laulajan kyvystä loikata Puhelimista täysin poikkeavan musiikin pariin. Esimerkiksi singlebiisi ’Outo päivä’ on täysin vangitseva.
Rokkiräjähdys | LP Euros 1988 | LP-uusintapainos Svart Records 2017
1990-luku
K.O. | LP • CD • kasetti Spirit 1990 | LP-uusintapainos Svart Records 2012 Pian, pian | LP • CD Spirit 1991 | LP-uusintapainos Svart Records 2012 Jäämeri | LP • CD Spirit, 1992 | LP-uusintapainos Svart Records 2014 • kasettiuusintapainos Lipposen levy ja kasetti 2020 • LP- ja CD-uusintapainokset Lipposen levy ja kasetti 2021 Maalla | LP • CD Spirit 1993 | LP-uusintapainos Svart Records 2014 • LP-uusintapainos Lipposen levy ja kasetti 2021 Maasäteilyä | LP • CD Bad Vugum 1995 | LP • kasetti If Society 2015 Avaruus | LP • CD Bad Vugum 1997 Hiljaista! | CD Bad Vugum 1998
RadiopuhelimetJuha Hurme & J. A. Mäki, 239 sivua | Like 2006 • toinen painos 2011
Lue lisää J. A. Mäkeä Finna.fi
Aavaa – runojaJ. A. Mäki | Kaltio – Pohjoinen kulttuurilehti 1/2019 • Sivut 18–19 HermolomamatkaJ. A. Mäki, 95 sivua | Like 2011 KiskojaJ. A. Mäki, 74 sivua | Like 2014 Musta lipasJ. A. Mäki, 144 sivua | Like 2016