Kojo: Time Won’t Wait – revanssi Englannissa

Time Won’t Wait | Dig It 1983

Kun se pommi jäi suutariksi, Kojon oli kovin vaikeaa jatkaa mihinkään suuntaan – mutta hän jatkoi. Laulaja puri hammasta ja lähti Lontooseen tekemään englanninkielistä albumia.

Mainittu pommi oli Juice Leskisen sanoittama ja Jim Pembroken säveltämä pasifistinen rockbiisi nimeltä ’Nuku pommiin’, joka sai vuoden 1982 euroviisuissa nolla pistettä. Kojo lauloi kilpailussa juuri niin kuin pitikin, mutta Suomen kansa valitsi hänet silti kollektiivisen viisutappionsa syntipukiksi. 

Kojo jäi ikävään rakoon. Yhtäällä oli suuri yleisö, joka hoivasi kehnoa kansallista itsetuntoaan torumalla maan maineen muka lokaan vetänyttä rääkyjää. Toisaalla kirkasotsaiset rockpiirit nyrpistelivät soulrokkarille, joka oli myynyt itsensä osallistumalla korniin laulukilpailuun. Yhtä hurja tunnemyrsky on pyyhkinyt viisusuomalaisia vain silloin, kun maskeissaan muriseva Lordi oli valittu Suomen edustajaksi eikä sen vielä arvattu voittavan.

Ennen Euroviisuja kotimaista rockia tuntevat olivat tehneet Kojolle kunniaa. Timo Kojo (s. 1953) oli säestänyt Rauli Badding Somerjokea jo vuonna 1974, tehnyt duokeikkaa Dave Lindholmin kanssa, vieraillut Albert Järvisen singlellä ja laulanut bändissä Madame George, jolle oli langennut edelläkävijän epäkiitollinen osa soul- ja funkrockin tuomisessa Suomeen. 

Madame Georgen afroamerikkalaiset vaikutteet kuuluivat myös Kojon soolouralla, jonka hän käynnisti 1970-luvun lopulla. Albumit So Mean (1979) ja Lucky Street (1980) saivat kriitikot kirjoittamaan kansainvälisen tason soulrockista. Kumpikin levy nousi listalla korkealle ja myi kultaa, mikä todisti, että Suomessa kuunneltiin noihin aikoihin muutakin kuin rockabillyä, punkkia ja pateettisia iskelmiä. 

Vuoden 1981 vähemmän funkyksi ja enemmän ajanmukaiseksi sovitettu Go All The Way oli yllättäen ollut notkahdus Kojon suosiossa, ja hän oli alkanut pohtia, kannattaisiko Suomen pienillä musiikkimarkkinoilla kokeilla laulaa myös suomeksi niin kuin toinen kova rockvokalisti Kirka oli hyvällä menestyksellä tehnyt. Niin Kojo tuli kolaroineeksi uransa lommoille Euroviisuissa. Huono menestys ei oikeasti ollut hänen syytään sen enempää kuin kenenkään muunkaan, mutta se ei kiinnostanut ketään. Tarvittiin syyllinen.

Kuin osoittaakseen olevansa muutakin kuin ivattu ”Nolla-Kojo” laulaja palasi tappionsa maille Englantiin levyttämään uuden albumin. Time Won’t Waitin tuotti Madame Georgessa ja Jukka Tolonen Bandissa rumpuja soittanut amerikkalainen Billy Carson. Hän oli myös tehnyt tai ollut mukana tekemässä noin puolta levyn biiseistä. Yhtä suuri osuus oli Jim Pembrokella. Krediittejä saivat myös paikan päältä rekrytoidut kitaristi Gus Isadore ja basisti Paul Williams

Kojolle jäi tulkitsijan rooli. Jos ’Nuku pommiin’ -katastrofille naureskelleet olisivat malttaneet kuunnella Time Won’t Waitin tai minkä tahansa Kojon englanninkielisistä levytyksistä, he olisivat huomanneet hörötelleensä kansainvälisen tason vokalistille. Time Won’t Waitilla Kojo palasi kahden ensimmäisen soololevynsä tunnelmiin, mutta monipuolisemmin. Vaikka kyseessä ei ehkä ollut So Meanin kaltainen klassikko, englannissa tehtiin tasokasta jälkeä. Bändi soittaa svengaten ja napakasti, ja David Baptisten, Nat Augustinin, Colin Granhamin ja Raoul D’Oliveran torvisektio esiintyy edukseen. 

Keväällä 1983 ilmestyneen Time Won’t Waitin tekee uraauurtavaksi levyksi ’Whatugonnado?’. Tuo Billy Carsonin kirjoittama biisi on ensimmäinen suomalainen raplevytys. (Se kunnia annetaan yleensä General Njassan samana vuonna julkaistulle ’I’m Young, Beautiful And Naturalille’, mutta sehän ei ole raplevytys, vaikka hip-hop-kulttuurista ammentaakin.) Väkevästi Sugarhill Gang -vaikutteinen ’Whatugonnado?’ oli luonnollinen askel funkista inspiroituneelle Kojolle. Suomalaisen rapin alkusanat lausuttiin siis Lontoossa Kojon ja Carsonin suulla vuonna 1983, mutta harva ymmärsi kuunnella.

Time Won’t Wait ei vienyt Kojoa takaisin suuren sukseen vuosiin. Hädin tuskin Suomen albumilistan kolmenkymmenen kärjessä piipahtaneen julkaisun jälkeen Kojo vaihtoi esityskielensä suomeksi, mutta siitäkään ei ollut ihmeemmin etua hänen uralleen. On sääli, ettei suomalaisella musiikkibisneksellä ollut osaamista eikä resursseja auttaa Kojoa laulamaan siellä, mistä hänen rakkaimmat vaikutteensa tulivat. Se olisi saattanut olla jäiden kauppaamista inuiiteille tai sitten jotakin paljon hienompaa.

Kojon vaiheista voi lukea lisää myöhemmin tänä vuonna ilmestyvästä elämäkerrasta Tasasta ku Sveitsissä.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Hae Kojon ’Time Won’t Wait’ kirjastosta.

Hae Time Won’t Wait kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Madame George
What’s Happening?!! | LP • Kasetti Love Records 1977 • CD-julkaisu Love Records/Siboney 1999

Kojo
So Mean | LP • Kasetti Dig It/Finnlevy 1979 • CD-julkaisu Warner Music Finland 2002
Lucky Street | LP • Kasetti Dig It/Finnlevy 1980
Go All The Way | LP • Kasetti Dig It/Finnlevy 1981
Hitparade | LP Philips/Oy Finnlevy Ab 1982
Time Won’t Wait | LP • Kasetti Dig It/Finnlevy 1983
Rommia sateessa | LP • Kasetti Finnlevy 1986
Pyöri maa pyöri kuu | LP • CD Fazer Finnlevy 1990
Kojo And The Great Boogie Band | LP • CD KGBB 1993
Suloinen Maria | CD Kojo/St. D.M. 1997
Lentävä pyörätuoli | CD Timo Kojo & Juha Salo 2002

Kojo & Jim Pembroke | Finna.fi
Bee tai Pop | LP • Kasetti Finnlevy 1985

Lue lisää | Finna.fi
Kojo – Tasasta ku Sveitsissä Petteri Ahomaa & Kojo, 250 sivua | Docendo 2019
Jee jee jee – Suomalaisen rockin historia Seppo Bruun & Jukka Lindfors & Santtu Luoto & Markku Salo, 543 sivua | WSOY 1998
Finland 12 points – Suomen Euroviisut Asko Murtomäki, 255 sivua | Teos 2007
Love Records 1966–1979 – Tarina, taiteilijat, tuotanto Miska Rantanen, 303 sivua | Schildts & Söderströms 2005 & 2014

Kojo: Time Won’t Wait (1983).


Brett Anderson: Wilderness – hauras rocktähti riisuutuu paljaaksi

Wilderness | B A Songs 2008

Brett Anderson on britpop-suuruus Sueden laulaja ja keulakuva. Se meriitti jättää varjoonsa kaiken muun, myös sen, että Anderson on artisti myös omillaan. Hänellä on takanaan neljän albumin mittainen sooloura.

Anderson (s. 1967) julkaisi ensimmäisen soololevynsä, kun Suede oli lopettanut toimintansa vuonna 2003 ja kun lyhytikäinen The Tears oli hajonnut yhden albumin tehtyään. Hän oli äänittänyt omaa albumiaan samaan aikaan Tearsin levyn kanssa kuin aavistellen, ettei yhteistyö entisen Suede-kitaristi Bernard Butlerin kanssa jatkuisi pitkään. Andersonin uran hämmentävimmässä vaiheessa ilmestynyt Brett Anderson (2007) oli melankolinen ja seesteinen poplevy, joka ei lopulta vienyt laulajaa kauas entisestä yhtyeestään.

Siinä onkin Andersonin kaltaisten sooloartistien ongelma. Kun ääni, sanoitukset ja melodiat muodostavat suurimman osan siitä, mitä artistin tunnetuin bändi edustaa, miten tutut elementit voisi siirtää johonkin muuhun yhteyteen niin, että niistä rakentuisi jotakin tarpeeksi uutta ja itsenäistä? Se on vaikeaa etenkin, jos ei tahdo etääntyä omaksi kokemastaan musiikin muotokielestä. Brett Anderson ei ole halunnut, ja siksi hänen soolotuotantonsa on usein kuulostanut laimennetulta Suedelta.

Toisesta sooloalbumistaan Wildernessistä Anderson onnistui tekemään omanlaisensa. Siihen ei tarvittu erityisen suuria oivalluksia tai uhkarohkeita toteutustapoja. Hän sovitti kappaleet akustisille soittimille, kuten pianolle, kitaralle ja jousi-instrumenteille ja teki julkaisustaan todellisen soololevyn soittamalla itse lähes kaiken. Andersonin lisäksi levyllä kuullaan vain Amy Langleyn selloa ja Emmanuelle Seignerin lauluääntä.

Viikossa enimmäkseen studiolivenä taltioitu Wilderness on selvästi Sueden laulajan levy, mutta Andersonin tunnistettavassa käsialassa häilyy uusia sävyjä ja värejä. Kauniin musiikin tunnelma on vähemmän urbaani ja kiihkeä ja enemmän pysähtynyt ja pohdiskeleva kuin Suedella yleensä.

Wilderness sai kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton eikä ollut mikään levymyynnin riemuvoitto. Se ei ole kokoelma iskeviä poplauluja vaan yhdenmukainen kokonaisuus, joka vaatii kuulijaltaan hiljentymistä, ja sellaiseen Brett Andersonin kohdalla ei ollut osattu varautua sitten Sueden Dog Man Starin. Esimerkiksi Nick Caven tekemänä Wilderness olisi luultavasti noteerattu kaikin puolin korkeammalle.

Andersonin sooloura jatkui 2010-luvun alkuvuosiin ja Sueden aktivoitumiseen saakka. Slow Attack (2009) oli Wildernessiä suurellisemmin orkestroitu levy, ja Black Rainbowsilla (2011) hän tavoitteli jälleen rockimpaa soundia. Hänen neljästä levystään Wilderness on tarkin kuvajainen tekijänsä mielentilasta. Paljaudessaan ja hauraudessaan se on Andersonin soolouran hienoin käänne.

Brett Andersonin vaiheisiin ja persoonaan voi tutustua myös lukemalla. Hän julkaisi vuonna 2018 nuoruusvuosistaan muistelmateoksen Coal Black Mornings, joka on ilmestynyt suomeksi nimellä Hiilenmustat aamut. Anderson on sittemmin kirjoittanut teokselleen jatko-osan Afternoons With The Blinds Drawn, joka jatkaa tarinaa siitä, mihin Coal Black Mornings jäi.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Brett Anderson kotisivu

Hae Brett Andersonin sooloalbumi Wilderness kirjastosta.

Hae Wilderness kirjastosta:
esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Brett Anderson

2000–2009

Brett Anderson | V2 2007
Wilderness | B A Songs 2008
Slow Attack | B A Songs 2009

2010-luku

Black Rainbows | B A Songs 2011

Suede | Finna.fi

1990-luku

Suede | CD 1993 • 2CD + DVD 2011 • 4CD + DVD 2018
Dog Man Star | CD 1994 • 2CD + DVD 2011
Coming Up | CD 1996 • 2CD + DVD 2011 • 4CD + DVD 2016
Head Music | CD 1999 • 2CD + DVD 2011

2000–2009

A New Morning | CD 2002 • 2CD + DVD 2011

2010-luku

Bloodsports | 2013
Night Thoughts | 2016
The Blue Hour | CDLP 2018

David Bowie: hours… – enemmän voimaa rauhallisuudesta
Johnny Marr: Call The Comet – kitarasankari kotoisissa puitteissa
Marion: This World And Body – täyteen ladattu debyytti
New Order: Movement – vaiston varassa eteenpäin
Pet Shop Boys: Behaviour – pop osuu sydämeen
The The: Mind Bomb – politiikkaa ja henkilökohtaisuuksia

Brett Anderson: Hiilenmustat aamut (Sammakko, 2018).

Lue lisää | Finna.fi

Hiilenmustat aamut  Brett Anderson & kääntäjä Sirje Niitepõld & esipuhe Riku Korhonen, 213 sivua | Sammakko 2018
Hiilenmustat aamut – Daisy-äänikirja vain lukemisesteisille  esittäjä Timo Mäkynen, 5h 20 min | Celia 2018
Suede – Love & Poison. The Authorised Biography  David Barnett, 304 sivua | André Deutsch 2003
I Was Britpopped – The A–Z Of Britpop  Jenny Natasha & Tom Boniface-Webb, 345 sivua | Valley Press 2017

Brett Anderson: Wilderness (2008).

Ellips: Yhden naisen hautajaiset – hippihenkeä ja sovitustyötä

Yhden naisen hautajaiset | Vallila Music House 2019

Haloo Helsingin pitkän keikkatauon jälkeen julkaisema Hulluuden Highway (2017) osoittautui sittenkin hetkelliseksi ilmestymiseksi eikä toiseksi tulemiseksi. Menestysbändi on ilmoittanut siirtyvänsä määräajaksi telakalle ja palaavansa julkisuuteen vuonna 2021 uuden albumin kanssa. Se on mitä ilmeisimmin tullut urallaan vaiheeseen, jossa on varottava leipääntymistä.

Yli kahden vuoden tauolla on aikaa toteuttaa itseään, ja niin melkein koko kvartetti on tehnytkin. Rumpali Jukka Soldanin tiet ovat tutkimattomat, mutta kitaristit Jere Marttila ja Leo Hakanen ovat polkaisseet käyntiin Stereo-nimisen EDM-projektin. Laulaja-basisti Elli Haloo taas on muuttunut Ellipsiksi.

Siinä missä Marttila ja Hakanen ovat sukeltaneet elektroniseen musiikkiin, raivaa Ellips itselleen tien puisilla instrumenteilla. Kuten ensimmäisistä singleistä voi päätellä, Yhden naisen hautajaiset on tyylillisesti laaja-alainen levy, ei varsinaisesti mikään genrejulkaisu. Siinä missä ’Maailma on rikki’ trippaili 1970-lukulaisen hippirockin pyörteissä, voisi ’Kolera-allas’ rankasta aiheestaan huolimatta soida iskelmäradioidenkin taajuuksilla. Paketin pitää koossa retrohenkinen tuotanto, joka kaihtaa ajan henkeä.

Elli Haloon oma levy tuntuu hyvin loogiselta askeleelta muutenkin kuin melko varman menestyksen kantilta. Hän on yksi suomalaisen rockin tunnistettavimmista laulajista ja myös lauluntekijä, joka pystyy kirjoittamaan omat kappaleensa itse. Musiikin tekeminen tuntuu lisäksi olevan hänelle paitsi työ, myös keino selvitä elämästä hengissä. Yhden naisen hautajaisten kantava tunnetila on pelko siitä, että muuan nainen musertuu pahan maailman ja oman herkkyytensä puserruksessa. Välillä kyse on kytevistä ihmissuhdeongelmista, välillä ilmastoahdistuksesta, välillä silkasta maailmantuskasta, mutta helppoa ei ole hetken vertaa.

Ellips on viehättynyt neljänkymmenen vuoden takaisten rocklevyjen orgaaniseen ja progressiiviseen sointiin ja kevyen mystiseen tai spiritualistiseen tunnelmaan. Siltä kantilta Matti Mikkola on Ellipsille juuri oikea tuottaja, osoittihan hän jo kauan sitten Tehosekoittimessa kykenevänsä luomaan raikkaan kuuloisia tyylipastisseja. Sittemmin Mikkolan muut tuotantotyöt sekä hänen oman bändinsä Saimaan julkaisut ovat olleet vankkaa evidenssiä sovitustyön suvereenista hallinnasta.

Tuottajan jälki levyllä on vahva, ja sovituksilla on monin paikoin sävellyksiä tärkeämpi rooli. ’Maailma on rikki’ ja ’Leijona ja kaksoisliekki’ tavoittavat hippirockin huuman hienosti aina autenttista laulusoundia myöten. Melko yhdentekevästi alkava ’Lasityttö’ kasvaa Sparksiin ja Queeniin viittaavaksi operetiksi ja levyn vaikuttavimmaksi kappaleeksi. Jopa ’Kyykäärmeen’ valtatien suoraa rockia on väritetty pirullisella viulunsoitolla ja suvantomaisella väliosalla. Musiikki on täynnä yksityiskohtia, jotka pitävät sen mielenkiintoisena.

Soololevy toimii silloin, kun artisti kuulostaa sillä enemmän itseltään kuin siltä bändiltä, josta on omilleen lähtenyt. Siinä Ellips onnistuu: Yhden naisen hautajaiset ei ole monen ihmisen mieltymysten summa vaan tekijänsä näköiseksi rakennettu julkaisu. Se on detaljirikas levy, mutta jotakin siitäkin puuttuu – kaikesta ahdistuksesta huolimatta siltä ei aisti kyynisyyttä. Se on mukavaa, etenkin, kun tilalla on empatiaa.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Ellips | kotisivu
Ellips | Facebook

Hae Ellips-debyytti ’Yhden naisen hautajaiset’ kirjastosta.

Hae Yhden naisen hautajaiset kirjastosta:
esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Ellips

Yhden naisen hautajaiset | Vallila Music House 2019

Haloo Helsinki! | Finna.fi

Haloo Helsinki! | EMI Music Finland 2008
Enemmän kuin elää | EMI Music Finland 2009
III | EMI Music Finland 2011
Maailma on tehty meitä varten | Ratas Music Group 2013
Kiitos ei ole kirosana | Ratas Music Group 2014
Hulluuden Highway | Ratas Music Group 2017

Boksit, kokoelmat ja livelevyt | Finna.fi
Haloo Helsinki!

Helsingistä maailman toiselle puolen – parhaat 2007–2012 | EMI Music Finland 2012
Arena • live • 2CD+DVD ja 2CD+BluRay | Sony Music/Ratas Music 2015
Haloo Box!  2007–2017 • 7CD+DVD | Sony Music/Ratas Music 2017

Chisu: Momentum 123 – suuren muutoksen maisemissa
Ismo Alanko: Jäätyneitä lauluja – ajan hermolla
Jumissa mahdollisuuksien vilinässä – Tiisu teki albumin elämästä, joka ei etene
Kingston Wall: II – tanssi pieni transsi
Lasten Hautausmaa: IV – lohtua ja jatkuvuutta
Litku Klemetin puoli vuosikymmentä
Maija Vilkkumaa: Aja! – kun kaava rikotaan
Maija Vilkkumaa ei aja puolivaloilla
Maustetytöt: Kaikki tiet vievät Peltolaan – kurjuuden kuningattaret
Pariisin Kevät: Kaikki on satua – läpimurto todellisuudesta toiseen
Samuli Putro: Pienet rukoukset – ihana raastava elämä

Lue lisää | Finna.fi

Haloo Helsinki! Laulut on tehty teitä varten – nuotti- ja kuvakirja, 25 suurinta hittiä  Ville Pekkanen, 132 sivua | Kustannusosakeyhtiö Otava 2017

Alice Cooper: School’s Out – rajaton, ajaton seikkailu

School’s Out | Warner 1972

Kun ihminen siirtyy nettiin kuuntelemaan musiikkia, hän menettää kannet. Se on harmi, koska levynkannet eivät ole pelkkä kääre vaan erottamaton osa teoksen kokonaisuutta.

Amerikkalainen sokkirokkari Alice Cooper on ymmärtänyt tämän paremmin kuin moni muu. 1970-luvulla, kun hänen musiikkinsa oli yllättävää ja rajatonta, Cooper teki mitä hienoimpia kansia. Tuotannosta löytyy mm. jättilompakko suurella setelillä (Billion Dollar Babies, 1973), tahraista ruskeaa pakkauspaperia (Muscle Of Love, 1973) ja pään sisään avautuvat kasvo-ovet (From The Inside, 1978). Kurittoman koululaisen pulpettiin ja pikkuhoususisäpussiin sujautettu klassikkoalbumi School’s Out (1972) oli hänen julkaisuistaan näyttävin.

School’s Out on paljon enemmän kuin päältä kaunis kiekko. Vaikka Alice Cooper [=Vincent Furnier, s. 1948] tunnetaan hard rock -artistina, uran alkuvaiheessa hänen teatraalisuuttaan sai säestää melkein millä tahansa. School’s Outilla tapahtuu täsmälleen niin. Bändi nimeltä Alice Cooper (basisti Dennis Dunaway, kitaristit Michael Bruce ja Glen Buxton, rumpali Neal Smith ja laulaja Alice Cooper) soittaa melkein mitä tahansa. Sitä tekisi mieli kuunteluttaa muille rockbändeille malliksi siitä, miksi kannattaa uskaltaa käyttää mielikuvitusta ja karata lokerosta. Kun on vahva, voi tehdä mitä haluaa.

School’s Out on vahvoja mielikuvia synnyttävä seikkailu, jonka punainen lanka venyy, paukkuu ja palaa, mutta ei katkea. Rumpali Neal Smithin kirjoittama ’Alma Mater’ on nostalginen mutta nokkela tunnelmapala myöhempien aikojen Beatlesin tapaan. ’Gutter Cats vs. The Jets’ on svengaava musikaalikappale, jossa lainataan Leonard Bernsteinin ja Stephen Sondheimin West Side Storyyn säveltämää Prologue’ia. Kiihkeä ’Street Fight’ säestää näkymätöntä taistelukohtausta, ja a-puolen päättävä ’Blue Turk’ on sormia napsututtavaa, sinisävyistä kabareejazzia. Kuivakasta Rolling Stones -jammailusta sulavaksi, orkestroiduksi huipennukseksi kasvava ’Grande Finale’ päättää vaudevillehenkisen levyn suurieleisesti ja juhlavasti.

Ja on siellä sitä rockiakin, kuten maailmankuulu nimibiisi ja ’Public Animal #9’, ja myös huolellisesti sovitetut ’My Stars’ ja ’Luney Tune’, jotka tosin ovat korkealla keskinkertaisen rokkirevittelyn yläpuolella. Musiikillinen kunnianhimo kietoutuu viihteellisyyteen harvoin yhtä hienosti kuin Alice Cooperin 1970-luvun arvaamattomassa tuotannossa. Äärimusikaalisella luottotuottaja Bob Ezrinillä oli vahvasti osuutta bändin onnistumisiin studiossa.

School’s Outin ilmestyessä Alice Cooper oli liian suosittu, eskapistinen, kypsymätön, raaka, kitsch ja humoristinen saadakseen arvostusta niiltä, joille rockmusiikki edusti yhteiskunnallista muutosvoimaa ja vakavaa sävel- ja sanataidetta. Tokihan koulun räjäyttämisestä riemuitseva School’s Out on lapsellinen kappale, mutta se myös hehkuu sitä hetkessä elämisen ja vapauden huumaa, jota tuntee juostessaan todistus kädessään luokasta kohti kesää.

School’s Out -albumiin kiteytyi Alice Cooperin suuruus: hän osasi heijastella popkulttuurin ja yhteiskunnan ilmiöitä satiirisiksi ja populistisiksi kuvajaisiksi, jotka olivat raadollisuudessaan oudon kauniita, puhuttelevia, hauskoja, todenperäisiä ja samalla fiktiivisiä. Jos The Doors oli henkevän hippikulttuurin pimeän puolen varjo, Alice Cooper oli sitä samaa 1970-luvun alun materialistiseen ja populaariin tapaan – hän oli valtavan syvän sukupolvien välisen kuilun pimeydessä syntynyt friikki, joka näki ajassa ja todellisuudessa asioita, joista vanhemmilla ei ollut mitään havaintoa. Ei ollut mikään ihme, että nuoret rakastivat häntä.

Neljäkymmentäseitsemän vuotta School’s Outin ilmestymisen jälkeen Alice Cooper on edelleen voimissaan. Hän on ikääntynyt paheksutusta villitsijästä takuulaatuiseksi klassikkorockaktiksi, mutta laulaa paremmin kuin koskaan, julkaisee uutta musiikkia, rundaa jatkuvasti ja eikä tingi showstaan. Yksi keikkojen pakollisista numeroista on School’s Out, jota faneista vanhimmat kai diggailevat lastenlastensa kanssa.

Konserttien klassikkokimarat eivät kuitenkaan anna kokonaista kuvaa Alice Cooperista. Eivät myöskään hänen myöhempien aikojen levytyksensä, jotka ovat olleet enemmänkin opportunistista ajan henkeen tarttumista kuin uranuurtamista. Hänen outo ja hauska maailmansa avautuu parhaiten School’s Outin ja muiden 1970-luvun albumikokonaisuuksien kautta.

Ja ne kannet, ne ovat tosi siistit.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Alice Cooper | kotisivu
Alice Cooper | Facebook
Alice Cooper | Instagram

Varaa School's Out kirjastosta.

Varaa Alice Cooperin klassikko School’s Out kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi

1960-luku

Pretties For You (1969)

1970-luku

Easy Action (1970)
Love It To Death (1971)
Killer (1971)
School’s Out (1972)
Billion Dollar Babies (1973)
Muscle Of Love (1973)
Welcome To My Nightmare (1975)
Alice Cooper Goes To Hell (1976)
Lace And Whiskey (1977)
From The Inside (1978)

1980-luku

Flush The Fashion (1980)
Special Forces (1981)
Zipper Catches Skin (1982)
DaDa (1983)
Constrictor (1986)
Raise Your Fist And Yell (1987)
Trash (1989)

1990-luku

Hey Stoopid! (1991)
The Last Temptation (1994)

2000–

Brutal Planet (2000)
Dragontown (2001)
The Eyes Of Alice Cooper (2003)
Dirty Diamonds (2005)
Along Came A Spider (2009)
Welcome 2 My Nightmare (2011)
Paranormal (2017)

Belzebubs: Pantheon Of The Nightside Gods – vapauden ja vastuun kiirastulessa
Iggy Pop: Lust For Life – tanssia muurin harjalla
Joan Jett & The Blackhearts: I Love Rock’n’Roll – kapinallisen läpimurto
Kaaos törkytehtaassa – Mayhemin ja Mötley Crüen kohutut saagat
King Diamond: ”Them” – rytinää riivatussa talossa
Kiss: Music from ”The Elder” – maskimiehet eksyksissä
Kiss: Lick It Up – kadonneen kitaristin kunniajuoksu
Levyt, jotka Alice unohti – Special Forces | Zipper Catches Skin | DaDa
Metallica: The $5.98 E.P. Garage Days Re-Revisited – elonmerkkejä autotallista
Michael Monroe: One Man Gang – jengi soittaa sydämestä
Misfits: Walk Among Us – kauhupunkin klassikko
Pantera: Vulgar Display Of Power – puhdistavaa väkivaltaa
The Black Crowes: Warpaint – sukellus syvään päähän
Thin Lizzy: Thunder And Lightning – joutsenlaulu vailla vertaa
Zodiac Mindwarp and The Love Reactionrockia ja rockparodiaa

Lue lisää Alice Cooperista | Finna.fi

Alice Cooper, golfhirviö – Rokkarin 12 askelta golfaddiktiksi  Alice Cooper & Keith Zimmerman & Kent Zimmerman & kääntäjä K. Männistö, 315 sivua | Like 2008

No More Mr Nice Guy – The Inside Story Of The Alice Cooper Group  Michael Bruce, 160 sivua | SAF Publishing 1996
The Last Temptation  Neil Gaiman & Michael Zulli & Alice Cooper, 102 sivua | Dark Horse Comics 2000
Alice Cooper – Welcome To My Nightmare  Dave Thompson, 306 sivua | Omnibus Press cop. 2012

Alice Cooper: School’s Out (1972).