Litku Klemetin puoli vuosikymmentä

Litku Klemetti: Ding Ding Dong (2019).En muista, eletäänkö nyt astrologisesti ajatellen Vesimiehen vai jonkin muun tähtimerkin ajanjaksoa, mutta ainakin kuhmolaisessa horror-skoopissa on jo puolen vuosikymmenen verran jatkunut Litkun aika. Kainuussa kasvanut ja Jyväskylään asettunut Sanna ”Litku” Klemetti (s. 1987) nimittäin on sinä aikana kasvanut kotimaisen indien kärkinimeksi. Sen hän on tehnyt omalaatuisella otteella, lauluntekijän lahjoilla ja hämmästyttävällä tuotteliaisuudella.

Klemetin kappaleissa Finnhits-kaliiperin suuret, värisevät tunteet, suojaava huumori ja uuden aallon potku kohtaavat 70-lukulaisen lepatuslahjerockin ja hifistelyä karttavat vinkeät marginaalivisiot tavalla, joka muokkaa selkeistä vaikutteista jotakin aivan omanlaistaan. Litku Klemetti & Tuntematon numero -otsikon alla julkaistut albumit Horror ´15 ja Päivä päivältä vähemmän sekä simppelisti Litku Klemetin levyiksi luokitellut Juna Kainuuseen (2017), Taika tapahtuu ja Ding ding dong muodostavat kasvutarinan, jonka jatkoa voi vain arvailla.


Vaikka Horror ´15 -debyytissä (2016) on ensiaskelille tyypillistä haparoivuutta, se sisälsi myös himmeän hienoja helmiä. Niistä kaunein on levyn päättävä ’Kimaltava mekko’, jonka melodiassa on kiinalaisen folkin (ja Taotao-piirretyn!) tyyntä haurautta. Kun se yhdistyy sanoituksen juhlimisteemaan, päähenkilön ympärille muodostuu merkillinen oma tila, myrskyn ihmeellinen silmä, jossa hän tuntuu katsovan ulkopuolelta kaikkea, jopa itseään.

Litku Klemetti: Juna Kainuuseen.’Nyt helvetin iso pato murtuu’, lauletaan Juna Kainuuseen -levyn (2017) nimikappaleessa. Niin todella pääsi käymään, joskin odottamattomalla tavalla: ensimmäisen soololevyn myötä Litku Klemetin nimi tuli tutuksi arvaamattoman suurelle yleisölle. Musiikkimedioiden vuoden paras albumi -listausten kärkikahinat tulivat Klemetin koplalle tutuiksi ja huipentuivat siihen, kun Juna Kainuuseen palkittiin Kriitikoiden valinta -Emmalla.

Samana vuonna Litkun soolodebyytin kanssa ilmestyi bändilevy Päivä päivältä vähemmän (2017), jonka soundi ja ote kumpusivat Tuntemattoman numeron jäsenten uuden aallon diggailusta. Klemetille itselleen levy ei ilmeisesti ole muodostunut kovin läheiseksi. Ehkä siksi se julkaistiin ensin ainoastaan kasettina.

Klemetti keksi Litku-nimen alun perin karaokekäyttöön, ja rakkaus tuohon laulutaiteen lajiin on heijastunut myös hänen omaan tuotantoonsa. Päivä päivältä vähemmän -levyn starttaava ”Litku-show” kanavoi ujon ihmisen unelman artistiudesta juuri karaoketilanteeseen. Nimestä huolimatta biisiä ei voi pitää pelkästään päähenkilönsä showna, perustuuhan sen menevyys pitkälti iskevään bändisoittoon.

Seuraava LP Taika tapahtuu (2018) syntyi sikäli reaktiona Juna Kainuuseen -levyn saamalle huomiolle, että Klemetti tahtoi tehdä sen niin nopeasti, ettei ehtisi ajatella menestyspaineita tai laskelmoituja siirtoja. Lauluntekijä mainitsi Aamulehden haastattelussa halunneensa luoda ”lempeän, kepeän ja mukavan kotipuuhastelulevyn.”

Taika tapahtuu ei kuulosta lainkaan nopeasti kootulta, ja useimpien kappaleiden (esimerkiksi ’Pikkubeethoven’, ’Sytkäri’) tapauksessa lempeys ja mukavuus ovat siitä kaukana. Itse asiassa Taika tapahtuu saattaa olla edelleen Klemetin levytysuran harkituimman ja treenatuimman kuuloinen julkaisu. Se on sellainen bändilevy, jollaisen kokoonpano kaavaili tekevänsä Päivä päivältä vähemmän -albumista.

Ding ding dongilla meno muuttui vielä vakavammaksi. Klemetti ajatusleikkii levyllä identiteetillään ja mahdollisilla kohtaloillaan. Hän taantuu erilaisuutta kammoavan pikkukaupungin hyljeksityksi Hullu-Sannaksi, nousee indie-idoli Litku Klemetiksi ja seestyy mietteliääksi Sanna Klemetiksi, jonka sielussa nuo hahmot yhdistyvät. Vaikka Ding ding dongissa on ahdistavia piirteitä, se jättää helpottuneen olon. Kasvuympäristönsä ilkeämielisen painostuksen alla hän olisi voinut tehdä elämässään toisenlaisiakin ratkaisuja, mutta eipä tehnyt, ja se on kulttuurin kannalta onnellinen asia.

Ding ding dongilla musiikilliset vaikutteet eivät törrötä enää esillä näkyvinä, suorina viittauksina, vaan Klemetin ääni on omempi kuin koskaan. Tunteiden tasolla levyyn kiteytyy kaikki se, mikä on synnyttänyt Litkun laulut. Ulkopuolisuuden, erilaisuuden ja kelpaamattomuuden tunteista on muodostunut voimavara, lähdeaineisto ja maaperä, jossa kasvaa tietynlainen taiteilija. Toisaalta myös Klemetille tyypillisen vapauttavan leikkisyyden takana aina häilynyt surumielisyys on esillä avoimemmin kuin ennen. Onnellisena levyä ei voi pitää, mutta terapeuttinen se saattaa olla. Ehkä paras taide tosiaan joskus harvoin syntyy kärsimyksestä.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Litku Klemetti | Facebook

Litku Klemetin singleraita Mona julkaistiin elokuussa 2020.

Levyhyllyt | Finna.fi
Sanna ”Litku” Klemetti

Jesufåglar | Finna.fi

Matka ajan rannoille | 2010

Mäsä | Finna.fi

Mä&Sä | 2016
Viimesen päälle | 2017

Litku Klemetti & Tuntematon Numero | Finna.fi

Horror ’15 | 2016
Päivä päivältä vähemmän | 2017

Litku Klemetti | Finna.fi

Juna Kainuuseen | 2017
Taika tapahtuu | 2018
Ding ding dong | 2019

22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean – outo auto ja viimeinen matka
Aija Puurtinen & Jalavei: Keltaisen talon ullakko – sanoja sieltä jostakin
Death Hawks: Psychic Harmony – astronautiskelijan yllätyssiirto
Ellips: Yhden naisen hautajaiset – hippihenkeä ja sovitustyötä
Hearthill: Graveyard Party Blues – hurmos ja sykkivä sydän
Jukka Nousiainen: Ei enää kylmää eikä pimeää – kyynisyyden ja toiveikkuuden vuoristoradassa
Kuusumun Profeetta: Kukin kaappiaan selässään kantaa – magneettista tajunnanvirtaa
Lasten Hautausmaa: IV – lohtua ja jatkuvuutta
Pimeys: Aika tihentyy – elämänmakuista popmusiikkia
Tuomari Nurmio: Luuta ja nahkaa – koruton mestariteos

Lue lisää | Finna.fi

Klemetti, Sanna: Mitä on undie? Jaettu estetiikka ja kokeellisuus suomalaisessa undergroundmusiikissa 2010-luvulla, 75 sivua | Musiikkitieteen pro gradu -työ 2015

Litku Klemetti: Ding Ding Dong (2019).
Litku Klemetti: Ding Ding Dong (2019).

Tilhet, pajut ja muut – syvän pään romantikot

Ari Väntäsen haastattelussa Anna-Sofia Tuominen ja Juho Hoikka

Ajattomana ja luonnollisena soivaa popmusiikkia soittava turkulainen Tilhet, pajut ja muut työstää parhaillaan kolmatta albumiaan. Yhtyeen laulaja Anna-Sofia Tuominen ja kitaristi Juho Hoikka avaavat Levyhyllyt-blogille ajatuksiaan musiikistaan, yhtyeestään ja aivan odottamattomistakin asioista.

Aloititte kolmannen albuminne äänitykset kesäkuussa. Mitä voitte kertoa tästä projektista?
Juho: – Prosessi on jatkunut jo pitkään. Jo pari vuotta sitten alkoi tuntua, ettei kolmannen samantyylisen levyn tekeminen ole vaihtoehto. Se olisi uuvuttanut lopullisesti. Ensimmäiset kappaleet demotettiin puolitoista vuotta sitten, ja tämän vuoden tammikuussa tehtiin taas uudet demot. Kesäkuussa käytiin Porvoon Magnusborgissa äänittämässä suurin osa levyn kappaleista, ja niitä on nyt työstetty mm. tuottaja Jarno Takkumäen työhuoneella, kitaristi Heikin kellarissa ja mun kotonani. Loppusyksystä käydään vielä Mankussa koko porukalla. Välillä on silmissä sirissyt, kun on ollut haasteita. Mutta levy julkaistaan näillä näkymin ensi keväänä!

Tilhet, pajut ja muut. Kuva: Venla Helenius.

Anna-Sofia: – Levy tulee poikkeamaan edellisistä paljon. Me ollaan kokeiltu omia rajojamme saundien etsimisessä ja yllätetty toinen toisemme. On ihan tervettä kokeilla välillä jotain muuta kuin sitä, mitä luulee, että itseltä esimerkiksi laulajana odotetaan.
Juho: – Albumia tehdessä ajatukset ovat liikkuneet kai ainakin pärjäämiseen liittyvän ahdistuksen, päämäärättömyyden, kesän, vapauden ja sen eri puolten ympärillä. Tärkeintä on se, että yhtyeen rooli on korostunut. Me ollaan otettu askeleita uuteen suuntaan. Ristiriidoilta ja riidoilta ei ole vältytty, mut kaikki työ on vienyt meitä eteenpäin. Jännittävintä on ollut tutkia mihin kaikkeen Tilhet, pajut ja muut voi taipua. Esimerkiksi psykedeelinen musa nostalgisine trip-hoppeineen on inspiroinut meitä.

Teidän on sanottu tuovan lämmön takaisin musiikkiin. Mistä lämpö syntyy?
Juho: – ”Lämmön palauttaminen musiikkiin’” on toimittajan keksimä ihana ilmaisu, johon on helppo tarttua jälkeenpäin. En usko, että lämpö olisi mitenkään kadonnut musiikista. Ehkä se liittyy meidän tapauksessamme herkistelevään ja varsinkin alkuvaiheessa tietoisen naivistiseen otteeseen.
– Me ei olla koskaan oltu cooleja missään piireissä. Me ollaan ulkopuolisia sekä popskenessä että rosoisuutta vaalivissa indieporukoissa, mutta siihen on alkanut tottua. Tapamme esittää musiikkia ei ole kovin seksikäs, rupinen tai turvallisen ironinen. Mutta kyllä musiikki saa olla myös sentimentaalista, ja yritän oppia olemaan häpeämättä sitä.
– Tahtoisin, että musiikkimme olisi pehmeää ja lämmintä kovan ja viileän sijaan. Popmusakulttuuriin on vakiintunut viileyden metafora ja siihen luettavat taiteilijat saavat korostetusti huomiota. Kritiikkien tekstianalyysit, jos sellaisia on, ovat melkein aina harvasanaisia ja pintapuolisia, ja niissä terävyys ja pienet osuvat havainnot tai ihan mikä vain ilmiselvä intertekstuaalisuus arvotetaan esimerkiksi sen edelle, millä eri tavoin ja mistä positiosta tekstin puhuja tunnustaa kipuaan. Siksi sellaisista jutuista, joissa on ymmärretty musiikkimme keinoja ja teemoja, kuten tunnustuksellisuutta ja eksistentiaalisia kokemuksia, tulee hyvä olo.
Anna-Sofia: – Meitä on yhdessä radiohaastattelussa kutsuttu myös älykköbändiksi. Juhon edellistä vastausta lukiessa en ihmettele kyseistä väläytystä. Älykkyys ei kai myöskään ole kauhean mediaseksikästä nykyään.
Juho: – No, onhan maailmassa paljon älykkäitä ja herkkiä tekijöitä. Onneksi.

Millaista musiikkia teillä oli aloittaessanne tarkoitus tehdä, ja onko visio yhä sama?
Juho: – Ensi vuonna tulee kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun Anna-Sofian kanssa tehtiin ensimmäiset Tilhet, pajut ja muut -laulut. En edes muista, mistä aloitimme… Varmaan vain yritettiin opetella tekemään lauluja. Suurellisuus on kulkenut yhtyeemme musiikissa läpi vuosien. Samoin tietty lyyrinen tyyli, joka nojaa suomalaisten 1900-luvun naisrunoilijoiden kehittelemään tunneilmaisuun. Avoin lähestyminen muistoihin, kipuun ja kaipuuseen.
Anna-Sofia: – Vaikka musan tyyli ja muoto saattaa muuttua, on meille aina ollut tärkeää, että biisin pystyy vetämään kahdestaan kitara-laulu-kokoonpanolla niin, että se toimii!
Juho: – Totta. Myös tietty omaelämäkerrallisuus ja lähellä olevien ihmisten elämiin pohjautuva kirjoittaminen on pysynyt mukana, vaikka aina jälkeenpäin onkin tullut epäiltyä, että ”enhän mä tai joku toinen ole noin voinut jotain asiaa kokea ja miksi se nyt on noin tyhmästi sanallistettu’”. Silloin on jo kasvanut erilleen jostain menneestä.
– Mutta ehkä laulut ovat kirjoittamisen hetkinä olleet jollain tavalla tosia. Se on yksinkertaisuudessaan se visio: tärkeintä on ollut koettaa rakentaa arkoja tunteita ilmaisevaa ääntä, joka ei pakene ulkokohtaisen muodon taakse. Huomiotalouden maailmassa se tuntuu olevan sivullisen tai sivustakatsojan ääni. Mutta viime kädessä se on Anna-Sofian elävä ääni. Sen tilalle ei voi lopulta tulla mikään, eikä se pyytele mitään anteeksi.

Mitä ajattelette julkisuudesta?
Anna-Sofia: – Se on todella oleellinen osa tätä hommaa jo ihan siitä syystä, että me ollaan riippuvaisia kuuntelijoista, jotka mahdollistavat meidän olemassaolomme tulemalla keikoille. Pitää olla tietoinen siitä, että musiikki on julkista ja kaikkien saatavilla ja että sitä ei tehdä vain itselle. Nautin siitä, että mulle tuntematon ihminen samastuu johonkin kappaleeseen, joka on myös mulle äärimmäisen tärkeä ja henkilökohtainen. Silloin tuntuu, että olemme jakaneet jotain aitoa yhdessä, vaikka emme toisiamme tunnekaan. Se on aika ainutlaatuista, ja siksi mä tätä teen.
– Olisi ihanaa, jos joku miettisi meidän julkisuuskuvaa ja ulkoasua meidän puolesta. Se olisi nykyaikaa. Olisi myös ihanaa osata käyttää esimerkiksi sosiaalista mediaa luontevasti ja hienosti, mutta se meinaa koko ajan unohtua. Pitää kai vain harjoitella. En mä ainakaan siitä ahdistu, sellaiseen menisi ihan liikaa energiaa. Pitäisi vaan hyväksyä, että some voi olla osa tätä hommaa ja yrittää nauttia siitä.
– Me petrataan koko ajan. Mutta toisaalta ehkä tämä on meidän juttu, että ollaan vaan bändi, joka tekee sellaista musiikkia kun itse haluaa ja soittaa oikeilla soittimilla. Kaikki on aina niin nopeasti ja helposti määriteltävissä ulkopuolelta, että pitäisi olla aika julkisuusnero, jos sitä jotenkin haluaisi muuttaa. Me ollaan siis akateeminen älykköbändi, joka soittaa lämmintä musiikkia.

Mikä merkitys bändillä – siis sillä, että olette ryhmä – on ilmaisullenne?
Juho: – Se miten yhtyeenä toteutamme ja esitämme jonkin kappaleen, on merkittävin osa Tilhiä, pajuja ja muita. Etenkin kolmannen albumin kohdalla sovituksia ja sävellyksiä on tehty rinnakkain niin, että sovitusajatukset ovat palauttaneet sävellyksiä takaisin työstettäviksi. Jos jokin asia on toiminut bändin kanssa soitettaessa, se on ohjannut sävellystä siihen suuntaan. Musta tuntuu, että koko bändi voi allekirjoittaa sen, että seuraavasta albumista tulee yhtyelevy.
– On ihanaa ja samalla raastavaa soittaa yhtyeessä, jossa on kuusi ihmistä mielipiteineen. Joskus, kun treenikämpällä soittaa kappaletta, jota kukaan ulkopuolinen ei ole vielä kuullut ja hajoillaan ratkaisujen kanssa, saattaa yhtäkkiä tajuta, että tässä soi meidän oma musiikkimme. Ja että jos meitä ei olisi tässä, olisi vain ilmastointiputken suhina. Se on helpottava ajatus. Bändissä voi ja on pakko nojata toisiin.
Anna-Sofia: – On maailman epäkannattavinta soittaa bändissä. Se on hankalaa logistisesti, se ei ole enää kauheen coolia, eikä rahaa jää jaettavaksi keikoilta. Toisaalta bändissä soittamisessa on koko musiikin ydin – se, että se jaetaan ja koetaan yhdessä. Tämä on klisee, mutta bändi on kuin perhe: niitä tyyppejä vaan joutuu kestämään ja toisaalta niitä rakastaa maailman eniten. Sitä takuulla tietää toisten hyvät ja huonot puolet, eivätkä mitkään tunteet jää peittoon keikkareissuilla tai studiossa. Kai se lopulta on aikamoinen rikkaus. Ja varmasti se näkyy myös lavalla.

Millainen merkitys kirjallisuudella on teille ja musiikillenne?
Anna-Sofia: Kirjat ovat olleet mulle aina erottamaton osa arkea. Äiti luki mulle iltaisin, kun olin lapsi, ja me käytiin viikoittain Turun kirjastoissa lainaamassa vinot pinot kirjoja.
Tällä hetkellä olen kirjallisuuden kanssa tekemisissä myös näyttelijäntöissäni. Olen aina ajatellut, että kirjat kuuluvat jokaisen ihmisen arkeen. Vasta kavereiden luona kyläillessä olen tajunnut, että kaikilla ei ole edes kirjahyllyä.
– Bändissä Juho kirjoittaa tekstit, mutta mä kommentoin niitä usein ennen kun biisit menee bändin käsittelyyn. Juhon kanssa on aina kiehtovaa käydä keskustelua teksteistä, koska se on niin perusteellinen ja paljon lukenut. Mitään löperöä ei pääse levylle asti, kaikki on tarkkaan harkittua ja perusteltua. Kirjallisuuden fiilistely yhdistää meitä. Tuntuu, että me ollaan aina samalla sivulla, kun puhutaan lyriikoista, koska molemmat lukevat paljon ja tuntevat samoja romaaneja, runoja ja laululyriikkaa.

Juho: – Tätä ei pystyisi tekemään ilman, että joku noin lähellä työprosessia olisi kommentoimassa ja kehittämässä tekstejä. Olen kirjallisuudenopiskelija ja ollut teini-ikäisestä asti kiinnostunut kaikenlaisesta tunteisiin vetoavasta taiteesta. Niin proosassa kuin runoudessakin mua on aina puhutellut nimenomaan omaelämäkerrallisuus ja fiktio, jossa liikutaan minäkertojan maailmassa. Laajemmassa kontekstissa olen kokijana vääjäämättä lähentynyt anteeksipyytelemätöntä romanttista ilmaisua. Suomalaisessa popmusakulttuurissa sekä kaunokirjallisessa ja akateemisessa kontekstissa, romanttinen – suurellisen tunteellinen – ilmaisu ei ole mun elinaikanani ollut suuressa suosiossa. Se on hivutettu hymähdellen ’”ei-älylliseen’” marginaaliin.
– Ei ole olemassa hävettävän ylitsevuotavaa ja sentimentaalista tunteellisuutta, joka olisi irti älyllisyydestä. On vain tunneilmaisua eri muodoissaan. Tajutessani tuon tajusin myös, että sen rajapinnan voi rikkoa ja että kirjoittajan ääni voi rakentua juuri sen varaan. Mua kiinnostavat rajallisuus, angsti, kuohut ja rakkaus. Pienten havaintojen varaan rakentuva arkirealismi ei aina kykene tavoittamaan sitä, mikä tunnepuheena muotoutuu isoiksi kuviksi. Mua ei enää hävetä myöntää, että olen romantikko. Tän ajan maailmassa, jossa jokainen teko on rationaalisesti laskelmoitavissa, mua kiinnostaa enemmän syvä pää eli se, että elämä on sekava mutta kaunis ja tuntuu järjettömältä ihan koko ajan.
– Kirjallisuus on aina tullut avuksi, kun olen hävennyt sitä mitä olen tai mitä olen kirjoittanut. Mua ennen ja mun aikanani on elänyt ihmisiä, jotka ovat kokeneet jotain suunnilleen samalla tavalla kuin minä nyt tässä. Kun haroo läpi heidän ajatuksiaan, muistaa, ettei ole yksin tässä maailmassa. Tässä kokemuksessa murtuu romantiikan yksilökeskeisyys. Ja sitten on meidän yhtyeemme, joka on parhaimmillaan silloin, kun se yhteen soittaessaan on myrskyä ja kiihkoa.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Tilhet, pajut ja muut kotisivu
Twitter | Tilhet, pajut ja muut
Facebook | Tilhet, pajut ja muut

Tilhet, pajut ja muut
Anna-Sofia Tuominen – laulu
Juho Hoikka – kitara
Timo Sihvonen – bassokitara
Henri Lyysaari – piano
Juhana Kiiski – rummut
Heikki Hänninen – kitara

Levyhyllyt | Finna.fi
Tilhet, pajut ja muut | KHY Suomen Musiikki 2016
Kunnes aika mennyt on | KHY Suomen Musiikki 2017

Dave Lindholm: Vanha & uusi romanssi – muun ohessa syntyi mestariteos
Jaakonaho: Ghost Rider – tuottaja-kitaristin music noir -albumi
Pimeys: Aika tihentyy – elämänmakuista popmusiikkia

Lue lisää | Finna.fi
Juhon viime aikojen suosikit
Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylistä nousee rukous & Sodalla ei ole naisen kasvoja & Zinky boys – parhaat maailmankirjallisuuden klassikot.
Claudia Rankine: Don’t Let Me Be Lonely – An American Lyric
Maggie Nelson: Bluets
Pauli Tapio: Varpuset ja aika

Anna-Sofian suositukset
Saara Turunen: Rakkaudenhirviö & Sivuhenkilö
Edith Södergranin runot
Leo Tolstoi: Anna Karenina
Erkka Mykkänen: Jatkuu!



Tilhet, pajut ja muut. Kuva: Venla Helenius.

The 1975: I Like It When You Sleep, For You Are So Beautiful Yet So Unaware Of It – kurotus kohti täydellistä rockmusiikkia

I Like It When You Sleep, For You Are So Beautiful Yet So Unaware Of It | Dirty Hit/Polydor 2016

The 1975: I Like It When You Sleep, For You Are So Beautiful Yet So Unaware Of It (2016).Miten luoda bändin kanssa vastustamatonta rockmusiikkia, sellaista joka menestyy? Miten se tehdään? Asiaa tuskin on mahdollista avata aukottomasti, mutta aina voidaan yrittää, jos vaikka vähän kieli poskessa. Esittäjän, mieluiten kiharapäisen laulajan, tulee olla persoonaltaan mahdollisimman vetoava, karismaattinen ja hivenen arvaamaton.

Vähintään puoliandrogyynin vokalistin on hyvä kirjoittaa tekstejä, joissa on elämän sekavuuteen ja rakastamisen vaikeuteen liittyviä monitasoisia koukkuja haavoineen päivineen. Tuottajan pitäisi luoda luovuuden huipulla olevan bändin musiikkiaurasta poikkeuksellinen, mutta ei liiaksi. Mediatoimijoiden tehtävänä on välittää eteenpäin päätähden tarina, jossa on rohkeutta ja musiikillista intohimoa.

The 1975. Kuva: i.axa.com.

The 1975. Kuva: i.axa.com.

Edellä kirjoitettu bisneskuva voi joiltain osin sopia The 1975 -laulaja Matthew Healyyn ja hänen karismaansa. Ahkeran keikkailun lisäksi manchesterilaisbändin menestyksen todellisena pohjana toimivat kuitenkin onnistuneet levytykset ja biisien yhteenhitsautunut toteuttaminen. Vuodesta 2002 koossa ollut The 1975 heittäytyy musiikkiinsa. Bändin albumeista toinen, I Like It When You Sleep, For You Are So Beautiful Yet So Unaware Of It, on lähellä täysosumaa.

Indien ja nykymainstreamin välimaasto on kunnon tähtiaineksen sydänmaata. Romanttisesti nimetty levy on pitkä, rönsyilevä ja retromaisen indie. Retroilu on vaikea laji, mutta The 1975 pärjää ilmiömäisesti, ja levyllä ollaan mitä erilaisimpien vaikutteiden keskellä. Mielessä käyvät esimerkiksi INXS, Madonna, Phil Collins ja Daft Punk. Vaikutteiden kirjo on osa albumin vahvuutta, mutta vielä enemmän kyse on kunnioituksesta. Bändi tuntuu lainaavan idoleilta, joista se aidosti välittää. Jos esimerkiksi tykkää Daft Punkista, sen voi myös antaa kuulua. Virtuoosimaiset George Daniel (rummut), Ross MacDonald (bassokitara) ja Adam Hann (kitara) sekoittavat kaikesta oman rockinsa, jota on huumaavaa seurata.

Populaarimusiikin eri vuosikymmeniltä häpeilemättömästi lainailtu dramaattinen klangi on kasvanut kiinni bändin musiikkiin. Monin kohdin tutulta tuntuva sykkii modernia otetta, oli sitten kyseessä lämmin tai viileä tunnelma. Biisien genrekirjo kuvastaa bändin tervettä suhtautumista riskinottoon. Aina voi myös hieman sohaista kohti arvostelijoita. Albumin kolmas singleraita The Sound saattaa osoittaa brittilehti NME suuntaan. Debyyttialbumin jäljiltä The 1975 voitti NME Awardsin NME Awardsin huonoimman bändin ”palkinnon”.

Matthew Healyllä (s. 1989) on sanottavaa ja kyky olla äänessä. Hivenen salaperäinen ja jopa ujon oloinen laulajahahmo on haastatteluiden perusteella myös valloittava persoona, joka ei ota itseään liian vakavasti. Healyn heittäytymisestä paistaa läpi rohkeus. Laulaja ei tunnu pelkäävän mitään. Tekstit purevat ja haastavat.

Albumin keskivaiheilla levyä liikutaan kuin aarteen äärellä, hyvin vaihtelevien tunnelmien keskellä. Gospelsoulisti hivelevä If I Believe You iskee hartaine kuoroineen ja puhallinsooloineen kuin suoraan seurakunnan hengennostatuksesta. Please Be Naked taas lähtee aivan toiselle tielle. Eteerinen piano johdattaa suurine kuvineen jonnekin surulliseen paikkaan, pitkälle popmusiikin valtavirrasta. Seuraava raita Lostmyhead jatkaa nostetta. Kitaravallit jylisevät, bassovyörytykseen eksyy, aika pysähtyy – kuin parhaina shoegazing-aikoina joskus 90-luvulla. Tunnelma on uskomaton.

Kuin uhitellakseen, The 1975 hyppää seuraavaksi synarockiin. Avantisti liikkuvat taustavokaalit johdattavat järjettömän juhlavaan massapsykoosiin, jossa Healy pistää jälleen parastaan. Tuotantoarvoa on jakaa audiofiileillekin. Kokonaisuuden syvempi pää alkaa hellittää kun katkeransuloinen Somebody Else hivelee kuin se diskoillan päätteeksi toivottu  hituri. A Change Of Heart toimii samalla tavalla.

Albumin pitkä nimikappale I Like It When You Sleep… nousee tärkeäksi kokonaistunnelman luojaksi. Tässä The 1975 lienee eteerisimmillään. Hengästynyt pulssi ja säkenöivät synakuviot vaihtuvat puolivälissä raukeaan olotilaan, kuin vapaan sunnuntaiaamun heräämiseen ja jalkeillenousuun.

Kaikesta tästä kasvaa runsasta kuuntelua kestävä rocklevy, jossa on tuoreutta. The 1975 on voittaja.

I Like It When You Sleep For You Are So Beautiful Yet So Unaware Of It
Matthew ”Matty” Healy – laulu, kitara, piano, kosketinsoittimet, syntetisaattorit
Adam Hann – kitara, taustalaulu, kosketinsoittimet, syntetisaattorit
Ross MacDonald – bassokitara, taustalaulu, kosketinsoittimet, syntetisaattorit
George Daniel – rummut, lyömäsoittimet, taustalaulu, kosketinsoittimet, syntetisaattorit
Tuottajat: Mike Crossey, George Daniel, Matty Healy

Mitä mahdamme saada seuraavaksi? Helmikuun 2018 puolivälissä bändin Facebook-sivu näyttäytyy ilman uutisia ja profiilikuvaa. Somemarkkinoinnin, nettitiedon ja teaserin perusteella luvassa on albumi Music For Cars.

Tuomas Pelttari

The 1975 | kotisivu
The 1975 | Facebook
The 1975 | Instagram
The 1975 | Twitter

Hae I Like It... kirjastosta!

Hae I Like It… kirjastosta!

Hae I Like It… kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
The 1975 | Dirty Hit 2013
I Like It When You Sleep For You Are So Beautiful Yet So Unaware Of It | Dirty Hit 2016
DH00278 – Live From The O2, London, 12/16/2016 | Dirty Hit 2017
A Brief Inquiry Into Online Relationships | Dirty Hit 2018

The 1975: I Like It When You Sleep, For You Are So Beautiful Yet So Unaware Of It (2016).

The 1975: I Like It When You Sleep, For You Are So Beautiful Yet So Unaware Of It (2016).

bob hund: Dödliga klassiker – luokan pelle ja priimus

Dödliga klassiker | Woah Dad! 2016

bob hund: Dödliga klassiker (2016).Aika saattaa olla armoton. Kun tekee jotakin oikein pitkään, on vaikeaa pysytellä sopivasti ennallaan. Kuinka säilyttää tekemisissään alkuaikojen kirkassilmäinen into niin, ettei se vaikuta väkinäiseltä? Samalla pitäisi myös osoittaa jonkin verran kypsymisen merkkejä, jotta ei pelkästään toistaisi vanhaa temppua.

On vaikea sanoa kuinka ja miten, mutta ruotsalainen bob hund (joka tahtoo kirjoittaa nimensä pienellä) on onnistunut siinä. Sen syksyllä 2016 ilmestynyt Dödliga klassiker -albumi ilahduttaa yhtyeelle ominaisella leikkisällä teatraalisuudella ja poikamaisella charmilla. Samaan aikaan musiikista hohtaa keski-ikäisen indie-isukin setämäistä lämpöä ja kokeneisuutta.

Hjärtskärande rätt:

Vuonna 1991 perustettu bob hund julkaisi ensimmäisen ep:nsä pari vuotta toimittuaan ja lähti nousuun. Eponyymin ensialbumin ilmestyttyä 1994 bändi valittiin Ruotsin Grammisgalanissa vuoden parhaaksi rockyhtyeeksi. Toinen pitkäsoitto Omslag: Martin Kann (1996) nousi Ruotsin albumilistalla top tenin tuntumaan, ja vuonna 2001 ilmestynyt Stenåldern kan börja meni listaykköseksi.

Thomas Öberg, laulu. Kuva: Anna Brånhede.

Thomas Öberg, laulu. Kuva: Anna Brånhede.

Musiikin omintakeisuudesta saattoi jo varhain päätellä, että kovin suuri yleisö ei koskaan nousisi bob hundin kyytiin. Se tuskin oli yhtyeelle suuri yllätys tai pettymys. Hurmaavan indierockbändin pyrkimykset ovat olleet selkeästi enemmän taiteellisia kuin kaupallisia, ja kompromisseja tekemättäkin se ja sen englanninkielinen alter ego Bergman Rock ovat niittäneet kulttisuosiota myös Ruotsin ulkopuolella. Viihteellisimmillään ja yleistajuisimmillaan bob hund on livebändinä. Laulaja Thomas Öberg on lavalla ihana yhdistelmä rockjumalaa, poptaiteilijaa, indienörttiä ja supersankaria.

Rockabilligt:

Vinyylialbumin kaltaiseksi kaksiosaiseksi teokseksi rakennettu Dödliga klassiker on selväpiirteinen kokonaisuus. Sen hätkähdyttävimmät biisit ovat bowiemaisesti funkkaava Brooklyn Salsa ja meksikolaismausteinen Din Piñata – pirteitä poikkeuksia bändin yleisestä melodia- ja rytmilinjasta. Saattaa olla, että nykien kulkeva Underklassens clown rakentaa analogiaa juuri tästä kulmasta: luokan pelle voi olla myös luokan priimus, eli vaikka bob hundissa on humoristinen puoli, sitä ei kannata aliarvioida.

Johnny Essing, kitara. Kuva: Anna Brånhede.

Johnny Essing, kitara. Kuva: Anna Brånhede.

Rockabilligt on seitsemän minuutin mitastaan huolimatta Dödliga klassikerin intensiivisin biisi, jonka jälkeen loppulevy kuulostaa hillityltä. Matkan päättävät maanläheisesti Hollywood nästa ja siihen temaattisesti liittyvä After-work musik, joissa Öbergin aina vähän epävireinen lauluääni hehkuu inhimillisyyttä. Alun perin vuonna 2009 julkaistun Blommor på brinnande fartygin uutta, lämpöisempää versiota liidättää musiikkileirejä tytöille järjestävän Popkollon kuoro. Se ja Hjärtskärande rätt ovat kappaleita Dödliga klassikerin popeimmasta päästä.

Blommor på brinnande fartyg:

Vaikka bob hund on ahkeroinut julkaisurintamalla koko uransa ajan, Dödliga klassiker onnistuu yllättämään pelkällä olemassaolollaan. Vuonna 2015 ilmestynyt pompöösi konserttitaltiointi #bobhundopera olisi tavallaan ollut looginen ja osuva päätös teatraalisen bändin yli 20-vuotiselle matkalle. Malmön konserttitalossa suuren orkesterin kanssa toteutettuun spektaakkeliin taisi kuitenkin kulminoitua vain yksi puoli tästä taideprojektia muistuttavasta yhtyeestä.

Thomas Öberg – laulu
Johnny Essing – kitara
Conny Nimmersjö – kitara
Mats Hellquist – bassokitara
Jonas Jonasson – kosketinsoittimet
Christian Gabel – rummut

Dödliga klassiker on pitkän linjan bändin varmaotteinen paluu perusasioihin. Onneksi bob hundin viehättävän viisto asenne ja lapsenmielinen anarkistisuus eivät ole kadonneet ajan tuuliin.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

bob hund | kotisivu
bob hund | Facebook

Varaa Dödliga klassiker kirjastosta.

Varaa Dödliga klassiker kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
bob hund

1990-talet

bob hund • EP • CD | Silence 1993 • 12″ Silence 2018
bob hund [2]
 • LP • CD | Silence 1994 • LP-uusintapainos 2018
Omslag: Martin Kann • LP • CD | Silence 1996 • LP-uusintapainos 2018
Jag rear ut min själ! Allt skall bort!!! • LP • CD | Silence 1998 • LP-uusintapainos 2018

2000–2009

Stenåldern kan börja • LP • CD | Silence 2001
Ingenting • LP | Dilettante Productions 2002
Folkmusik för folk som inte kan bete sig som folk • CD | 2009

2010-talet

Det överexponerade gömstället • LP • CD | Törncrantz Rock’N’Roll/Bob Hunds Förlag 2011
Låter som miljarder • LP • CD | Törncrantz Rock’N’Roll/Sousafon 2012
Dödliga klassiker • LP • CD | Woah Dad! 2016
0–100 • LP • CD | Adrian Recordings 2019

Kokoelmat ja livelevyt | Finna.fi
bob hund

bob hund sover aldrig • live • 2LP • CD | Silence 1999
10 år bakåt och 100 år framåt • 3LP • 2CD | Hot Stuff/Silence 2002
#bobhundopera ‎• ‎live ‎• 2LP | Bob Hunds Förlag 2015
KlassiskBOBHUNDkonsert ‎• LP | Bob Hunds Förlag 2018

Bergman Rock | Finna.fi

Bergman Rock | Silence 2003
Bonjour Baberiba Pt II | Silence 2005

Håkan Hellström: Du gamla du fria – taidetta ja stadionpoppia
Kent: Tigerdrottningen – Ruotsin suurin näyttää jälleen
Kent: Då som nu för alltid – allting har sitt slut [översättning på svenska]
Kent: Då som nu för alltid – kaikki loppuu aikanaan
Magnus Carlson: Den långa vägen hem – tavallisen miehen soullevy

bob hund: Dödliga klassiker (2016).

bob hund: Dödliga klassiker (2016).

Christian Gabel, rummut. Kuva: Anna Brånhede.

Christian Gabel, rummut. Kuva: Anna Brånhede.

Jonas Jonasson, kosketinsoittimet. Kuva: Anna Brånhede.

Jonas Jonasson, kosketinsoittimet. Kuva: Anna Brånhede.

Mats Hellquist, bassokitara. Kuva: Anna Brånhede.

Mats Hellquist, bassokitara. Kuva: Anna Brånhede.

Conny Nimmersjö, kitara. Kuva: Anna Brånhede.

Conny Nimmersjö, kitara. Kuva: Anna Brånhede.

Marillion: FEAR (Fuck Everyone And Run) – pelosta pelon voittamiseen

FEAR – Fuck Everyone And Run | Ear Music 2016

Marillion: F E A R (2016).Ensialbumista Script For A Jester’s Tear (1983) lähtien omaa tietään kulkenut Marillion on liki nelikymppisenä kovassa kunnossa. Aktiivinen brittiprogen lähettiläs luo musiikkia myös uudella vuosituhannella, ja puhaltaa eteenpäin kuin vasta vauhtiin päässyt myrskytuuli. Erittäin onnistunut Sounds That Can’t Be Made (2012) on ollut hyvä pohja kohti uusia seikkailuja. Kolmen vuoden aikana tehty FEAR – Fuck Everything And Run täyttää odotukset. Marillionin 18. studioalbumi on yksi bändin parhaista.

Marillion: Mark Kelly (vas.), Ian Mosley, Steve Hogarth, Steve Rothery ja Pete Trewavas.

Marillion: Mark Kelly (vas.), Ian Mosley, Steve Hogarth, Steve Rothery ja Pete Trewavas.

FEARin traileri kertoo Marillionin tunnelmista helmikuussa 2016, mukana vokalisti Steve Hogarthin lisäksi kitaristi Steve Rothery, kosketinsoittaja Mark Kelly, basisti Pete Trewavas ja rumpali Ian Mosley.

Living In F E A R saattaa olla helpoin tapa lähestyä paljon ajateltavaa sisältävää laajaa kokonaisuutta. Voimakashenkinen video on kuvattu Real World Studion tiloissa.

Marillionin alkuvuosien muisto ex-vokalisti Fishin ajoista elää, mutta on haalennut. Eri tavalla karismaattinen Steve Hogarth (s. 1956) on laulanut progebändin keulakuvana lähes 30 vuoden ajan. Indievuosien aikana Marillionia on kohdeltu vaihtelevasti. Vaikka myöhempään diskografiaan kuuluu lukuisia onnistumisia, monet Hogarthin ajan levyt on sivuutettu olankohautuksella. Toisinaan bändi on asetettu outsider-kastiin ihan muuten vaan, ottamatta kunnolla huomioon esimerkiksi taiteellisia menestyksiä Brave ja Marbles.

Ajat ovat tosiaan muuttuneet. 80-luvun puolivälissä Marillion onnistui tuomaan listoille oman progeaallon, jonka klassikot Misplaced Childhood ja Clutching At Straws tehtiin tuottaja Chris Kimseyn kultaisessa otteessa. Moni oli ymmällään kun laulaja Fish erosi bändistä kiertuepaineiden ja henkilökohtaisten ongelmien alla vuonna 1988. Marillion ei kuitenkaan hajonnut. Jäljelle jäänyt nelikko oli vahva säveltäjäyhteisö, jolla oli missio kesken.

Vokalistiksi tullut Steve Hogarth, lyhyemmin h, alkoi heti kirjoitustyöhön yhdessä John Helmerin kanssa. Uuden kokoonpanon debyyttialbumi Seasons End julkaistiin 1989. Marillion ehti tehdä suurelle yhtiölle vielä neljä albumia, mutta lopulta vääjäämätön muutos oli edessä: Marillion menetti levytyssopimuksen EMI Recordsin kanssa. Indiebändinä h ja kumppanit saivat entistä kovemman tuen hittihakuisen tehtailun ulkopuolelta. Uskolliset kannattajat ovat voineet auttaa albumituotantoa eteenpäin fanipohjaisen rahoituksen avulla. Marillionia on kutsuttu rockpiireissä ennakkorahoituksen pioneeriksi.

* * *

FEAR käsittelee pelkoa monella tasolla. Esillä on epävarmuus brittiläisen ihmisen yleisessä omatunnossa ja maailmankansalaisuudessa. Marillionin tarve tuoda asioita esiin on vain vaivoin verhotusti poliittinen. Hogarth tuntuu kysyvän mitä Britanniasta nykyään mahdetaan ajatella. Onko oikein rajoittaa pakolaisten sijoittamista Englantiin? Entä näyttääkö brexit hyvältä läpi Euroopan?

’The Leavers – Wake Up In Music’ on ilmiselvä hitti – jos ei nykylistoilla, niin ainakin Marillion-asteikolla. Hitaan hypnoosin groove rullaa täysin vastustamattomasti. Raita tuntuu nivahtavan FEAR:in draaman ulkopuolelle kuin ’Kayleigh’ emolevyltään Misplaced Childhood. Enää puuttuu vain se singlejulkaisu ’Wake Up In Music’. 15-minuuttisen eepoksen ensimmäinen osa on kertakaikkisen huikea, ja neljää myöhempääkin porrasta on hienoa kulkea.

Myös ’White Paper’ kasvaa hienoksi rockbiisiksi. Hogarth kuljettaa leikiten ääntään rauhallisten sointukuvioiden päällä, eikä koukuista ole pulaa. Tässä on Marillionin vahvuus: se saumaa vangitsevasti yhteen biisimateriaalin, tulkinnan ja tuotantotyön. Tämän vuoksi onnistuvat myös pidemmät raidat kuten ’The New Kings’.

Mille tasolle Hogarthin ajankuva ja kritiikki yltää? Osa kokonaisuuden tenhosta välittyy taiteilija Simon Wardin työstä. FEARin kansikuvituksen lisäksi Ward on tehnyt Marillion-konserttien liveprojisoinnit. Kansivihkosta löytyvä UK-lippu näyttää liekehtivän. Se on kuin taistelussa kärsinyt, kuvioltaan lähes tunnistamaton. Se on kuin nyrkin rypistämä hätähuuto henkiseltä sotatantereelta, jossa ihminen on sortumassa neuvottomuuteen. On hämmentävää yrittää hyräillä h:n rivejä.

– Remember a time when you thought that you mattered
Believed in the school song
Die for your country – a country that cared for you
All in it together?
If it ever was more than a lie or some naive romantic notion
Well, it’s all shattered now.

Lyhyen loppuraidan ’Tomorrow’s New Country’ päätyttyä olo on kun rankan elokuvan jälkeen. Mitä maailmassa tapahtuu, mitä uutisia uskoa? Voittaako auttaminen ja optimismi? Se voi voittaa: FEAR nousi brittilistalle sijalle 4, ja The Guardian kehui levyä bändin parhaaksi 20 vuoteen. Aina on toivoa. Aina kannattaa pitää huolta.

Steve (h) Hogarth – laulu
Mark Kelly – kosketinsoittimet
Ian Mosley – rummut
Steve Rothery – kitarat
Pete Trewavas – bassokitara, taustalaulu
Tuottaja: Michael Hunter

FEAR julkaistiin syksyllä 2016. CD-painoksen lisäksi ilmestyi monikanavainen SACD sekä 2LP-painos. Boksiversiossa on mukana 2CD, 2LP sekä 5.1 -miksauksen sisältävä Blu-ray. FEARin tuplavinyyli uusittiin Record Store Dayn kullanvärisenä erikoispainoksena vuonna 2017.

Tuomas Pelttari

Marillion | kotisivu
Marillion | Facebook
Marillion | Instagram
Marillion | Twitter

Varaa F E A R kirjastosta.

Varaa F E A R kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Marillion | Fish-kausi

1980-luku

Script For A Jester’s Tear | EMI Records 1983
Fugazi | EMI Records 1984
Misplaced Childhood | EMI Records 1985
Clutching At Straws | EMI Records 1987
The Thieving Magpie (La Gazza Ladra) • live | EMI Records 1988

Marillion | Steve Hogarth -kausi

1980-luku

Seasons End | EMI Records 1989

1990-luku

Holidays In Eden | EMI Records 1991
Brave | EMI Records 1994
Afraid Of Sunlight | EMI Records 1995
This Strange Engine | Castle Communications 1997
Radiation | Castle Communications/Raw Power 1998
Marillion.com | Intact Records 1999

2000–2009

Anoraknophobia | Liberty Records 2001
Marbles | Intact Records 2004
Somewhere Else | Intact Records 2007
Happiness Is The Road | Intact Records 2008
Less Is More | Intact Records 2009

2010-luku

Sounds That Can’t Be Made | Ear Music 2012
FEAR – Fuck Everyone And Run | Ear Music 2016

Steve Hogarth + Richard Barbieri | Finna.fi

Not The Weapon But The Hand | Kscope 2012
Arc Light | Poison Apple 2013 • Kscope 2014

Steve Rothery | Finna.fi

The Ghosts Of Pripryat | InsideOut Music 2015

DVD/Blu-ray
Marillion

Brave, 50 min | EMI Records 1995
The EMI Singles Collection, 90 min | EMI Records 2002
From Stoke Row To Ipanema – A Year In The Life – June 89 to July 90, 183 min. | EMI Records 2003
Live From Cadogan Hall, 247 min. | Racket Records 2011
Live From Loreley, 87 min. | EMI Records 2004
Marbles In The Park, 134 min. | Racket Records 2017
Somewhere In LondonRacket Records 2007

Genesis: Selling England By The Pound – englantilaisen progen suurteos
Genesis: The Lamb Lies Down On Broadway – Gabriel ja Rael progen huipulla
Genesis: A Trick Of The Tail – uuden tanssin alku
Genesis: Wind & Wuthering – kokonaisen nelikon viimeinen näyttö
Karmakanic: In A Perfect World – modernin progen täysosuma
Marillion: Seasons End – uusi ääni, uusi alku

Lue lisää | Finna.fi

Brave  Marillion • 4CD + Blu-ray + 60-sivuinen liitekirja | Parlophone 2018
Seasons End  
Marillion • 2CD + 24-sivuinen liitevihko | EMI 1997
Clutching At Straws  Marillion • 4CD + Blu-ray + 60-sivuinen liitekirja | Parlophone 2018
Clutching At Straws
  Marillion • 2CD + 24-sivuinen liitevihko | EMI 1998

Marillion • Separated Out – The Complete History 1979–2002  Jon Collins | Helter Skelter 2003
Marillion • Separated Out… Redux  Jon Collins, 381 sivua | Foruli 2012
Mountains Come Out Of The Sky – The Illustrated History Of Prog Rock  Will Romano, 246 sivua | Backbeat Books 2010

Marillion: F E A R (2016).

Marillion: F E A R (2016).