Merita Berg ja Antti Hermaja ovat neljässä vuodessa nousseet rytinällä suomalaisen indiepopin kehutuimpaan kärkijoukkoon. Yhteistä musiikkia he ovat tehneet Hullu Ruusu– ja Rosita Luu -nimikkeillä – mukana on tietysti ollut muitakin muusikkoja, etenkin Rosita Luun nykykokoonpanossa. Karkea jako on kuitenkin, että nyttemmin hajonneeksi ilmoitettu Hullu Ruusu oli Bergin ja Hermajan yhteinen bändi, jossa jälkimmäinenkin sai lauluosuuksia; Rosita Luu taas on Bergin sooloprojekti, jossa Hermaja on kuitenkin mukana pääasiallisena säveltäjänä ja ulkojäsenenä.
Kyse on klassisesta sanoittaja-laulajan ja säveltäjä-mahdollistajan roolijaosta. Hermaja on taustaltaan ammattimuusikko, Berg taas saatiin houkutella tekemään tekstejä ja tulkitsemaan niitä. Yhteistyön dynamiikkaan lienee vaikuttanut paljon kaksikon ilmeisen mutkikas ihmissuhde, josta Berg on avoimesti puhunut haastatteluissa.
Hullua Ruusua on kutsuttu folkrockiksi tai -popiksi, Rosita Luun kohdalla taas puhuttu mieluummin syntikkapopista. Toteutustapojen eroista huolimatta albumeita – kaksi kummallakin nimikkeellä – ei ole vaikea tunnistaa samalta sylttytehtaalta lähteneiksi. Sen verran leimallisia piirteitä Bergin ja Hermajan musiikissa on: iskelmälliset melodiakulut, suuri tarttuvuuspotentiaali, Bergin sanoitukset, joissa seksuaalisuutta, ihmissuhteita ja elämää yleensä käsitellään ulkopuolisen näkökulman takaa, mustan humoristisesti ja jopa provosoivan härskisti.
Usein esitetyt vertaukset Gösta Sundqvistin tuotantoon eivät ole sattumaa. Haastatteluissa Merita Berg ehkä esiintyy sydän vereslihalla, mutta levyillä esiintyy Leevi And The Leavingsin tapaan lakonisella tonninseteli-äänellä elämän omituisempia laitamia koluava tarkkailija. Suloisen sävelkielen ja karkeuteen taittuvan asiasisällön ristiriita assosioituu samaan lähteeseen.
Mutta jos Merita Berg on 2020-luvun Gösta Sundqvist, on hän sitä myös tai nimenomaan teemojen ja näkökulmien päivittämisen puolesta.
Bergin ja Hermajan koko tuotanto on julkaistu Helmi Levyt -pienyhtiön kautta vuoteen 2020 asti. Lauluntekijäkaksikko tuli julkisuuteen Hullun Ruusun nimettömällä debyyttialbumilla vuonna 2017. Laiskatahtinen ja johdonmukaisen akustinen, välillä sentään eräänlaiseen länkkärikomppiin äityvä levy oli ehdottoman eksentrinen pelinavaus suomalaisen nyky-indien kentällä. Kappaleet olivat tarttuvia, mutta soivat omassa todellisuudessaan, jossa mistään ajantasaisista virtauksista ei ollut kuultukaan. Hullu Ruusu oli helppo luokitella ”Helmi Levyt -musiikiksi”, onhan kyseisen yhtiön perusstrategia ollut nimenomaan outsider-eksentrisyyden ja maakuntahenkisen hippiälykköyden vaaliminen.
Merita Bergin teksteissä oli kuitenkin virkistävän teräviä väläyksiä todellisuuden nuhruisemmista nurkista. Tarkkaan kuunnelleille kävi selväksi, että sanoittajatulokas kuuluu niihin harvoihin, jotka pystyvät kertomaan kokonaisia tarinoita muutamilla virkkeillä.
Yhdessä Hermajan kanssa tehdyssä sanoituksissa Berg kuvaa vaikkapa Lolita-tyylistä pedofiilistä suhdetta (Tenavatähti) tai tuhoon tuomittua fantasiaa maalla luonnon antimien varassa elämisestä (Elonkorjuu). Folk, jazz, iskelmä ja jopa muistumat 70-luvun laululiikkeestä, niistä rakentuu laulujen helposti sulava musiikillinen ilmiasu.
Antti Hermajan kirjoittama ’Uhkarohkeeta’ ottaa lonkeroa kaupasta varastavan, mutta toisiinsa sitoutuneen ja yhteistä lasta odottavan nistipariskunnan näkökulman luontevan autenttisesti. Eipä ihme, että tällaisten teosten jälkeen alettiin puhua Göstasta:
Merita Bergiä kaikkein tarttuvimmat kappaleet tuntuvat usein houkuttavan kaikkein vinoutuneimpiin teksteihin. Hullun Ruusun ehkä kirkkain helmi, todella omituinen hevostyttötarina ’Mikael’, kelpaa esimerkistä:
Hullun Ruusun toinen ja näillä näkymin viimeinen levy Rehab (2019) tuntuu debyytin maltilliselta toisinnolta semminkin kun välissä Rosita Luu -materiaali oli jo ehtinyt herättää suurempaa kiinnostusta. Tekisi mieli sanoa, että parasta albumissa on sen nimi yhdistettynä kansikuvaan, jossa Amerikan alkuperäisväestöä edustava nuori nainen haaveilee päihdekuntoutuksesta ylväässä vuoristomaisemassa. Kuva-idea kytkeytyy levyn avauskappaleeseen ’Cherokee’, jolla Berg taitaa sittenkin kohdistaa haikeanpurevan sanansäilänsä kehen tahansa nykyelämän perimmäistä epäsankarillisuutta vastaan taistelevaan tragikoomiseen ”elämäntapaintiaaniin”:
Singlenä julkaistu ’Sääskitulet’ on tyypillisen surkeanvitsikäs kertomus epäonnistuneesta erämaavaelluksesta ja sikäli jo luonteva luku Bergin pieleen menneitä projekteja kuvaavaan pelikirjaan. On huomattava, että kaikista Hullun Ruusun biiseistä tämä lähestyy tuotannoltaan selvimmin Rosita Luun napakkaa pop-ilmaisua:
Rehab jäi kuitenkin varsin vähälle huomiolle ja tuntuu nyt kahden Rosita Luu -täyspitkän välityöltä. Ne ovatkin tuoneet Bergin ja Hermajan musiikille paljon enemmän huomiota kuin Hullun Ruusun nimellä tehdyt.
Ensimmäinen Rosita Luu -albumi SOS (2018) esitteli syntikkavetoisen popsoundin, jota oli jälleen vaikea olla vertaamatta Leevi And The Leavingsin 80-luvun tuotantoon. Toisaalta esimerkiksi ’Prinsessa’-biisin kitaroiden, koskettimien ja kohtalokkaan kertosäkeen yhdistelmässä kuuluu koko kyseinen vuosikymmen muutenkin, mutta siinä missä Reddie Redford Bogart Co.:n ’Princess’-kasariklassikossa haaveilee harsoisen vaaleanpunaiseksi esineellistyneestä prinsessasta, ottaa Berg tässä jämäkän itsevarman saalistajan roolin, joka on yleensä varattu populaarikulttuurissa vahvaleukaisille miehille. Tällaiset roolinkäännöt ovat Rosita Luu -levyillä hahmottuneet yhä selvemmin osaksi hänen kirjoitustapaansa:
Vastaavasti mainiolla ’Pyramidin huipulla’ -pophelmellä Bergin roolihahmo on espoolainen porvari, joka päätyy miettimään eksistentiaalista kriisiään eräänlaiseen viimeiseen pakopaikkaan, josta voi kai vain hypätä alas tai laskeutua voittajana toteamaan ongelmiensa ratkenneen.
Bergin ja Hermajan todellinen mestariteos on kuitenkin Rosita Luun toinen albumi Samettisuu (2020). Ensimmäisenä heidän teoksenaan levy huomioitiin myös keskeisten musiikkimedioiden vuosiäänestysten kärkipaikoilla ja esimerkiksi Emma-gaalan kriitikojen valinta -kategoriassa.
Vauhtia levylle antoivat epäilemättä bändiin löydetyt uudet jäsenet, joista basisti Tuukka Tervo otti keskeisen vastuun tuotantopuolesta. Myös rumpali Aleksi Karppisen merkitystä on haastatteluissa painotettu. Samettisuu soikin isona ja suorastaan eeppisenä syntikkapoprockina. Kuulokuvan ja tutun tarttuvien melodioiden kädenlyönti entiseen verraten vähintään yhtä arveluttavampien aiheiden kanssa on yhä herkullisempi. Rosita Luu on lähtenyt rohkeasti tekemään musiikkia, jonka pitäisi olla ”isoa”, vaikka kaikki asianosaiset tietävät, ettei siitä nykyisissä pop-oloissa isoa tule.
Yhtyeeksi kasvaneen projektin uusista musiikillisista ulottuvuuksista kertoo ’Mansikkapaikka’, jonka nostalgiaherkistelystä tolkuttomaksi progetykitykseksi kasvava draamankaari vetää edelleen epäuskoisen hymyn kuulijan huulille:
Vastaavasti singlenä julkaistu ’Kuollut monta kertaa’ lienee Bergin ja Hermajan täydellisin ”pophitti” tähän asti. Haastan kenet tahansa kuuntelemaan sen ja välttymään laulun jäämiseltä soimaan päässä!
Samettisuu on helposti kuluvan vuosikymmenen parhaita ja tärkeimpiä suomalaisia poplevyjä. Merita Bergin ja kumppaneiden musiikillinen tulevaisuus näyttää kirkkaalta, vaikka ei liene syytä olettaa heidän ilmaisunsa ja ns. valtavirran välillä olevan eksistentiaalisen kuilun olevan kapenemassa.
Keväällä 2021 Rosita Luu kertoi siirtymästä Playground Musicin artistiksi. Toukokuinen single on nimeltään ’Mullasta noustaan’.
Mainittakoon vielä Antti Hermajan sukunimellään julkaisema sooloalbumi Kultasuoni (2020). Siltä löytyy musiikillisesti miellyttävää melodista aikuispoprockia, joka kieltämättä kuitenkin kärsii Bergin laulajapersoonan ja vinojen visioiden korvautumisesta Hermajan tavanomaisemmalla tyylillä.
Niko Peltonen
Rosita Luu | Facebook
Rosita Luu | Instagram
Hermaja | Facebook
Levyhyllyt
Hullu Ruusu | Finna.fi
Hullu Ruusu | Helmi Levyt 2017
Rehab | Helmi Levyt 2019
Levyhyllyt
Rosita Luu | Finna.fi
SOS | Helmi Levyt 2018
Samettisuu | Helmi Levyt 2020
Levyhyllyt
Hermaja | Finna.fi
Kultasuoni | Helmi Levyt 2020
22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean – outo auto ja viimeinen matka
Aija Puurtinen & Jalavei: Keltaisen talon ullakko – sanoja sieltä jostakin
PK Keränen: Serobi Songs – toimintaa ilman turvaverkkoa
Eppu Normaali: Tie vie – koskettimien syventämiä sanoja ja säveliä
Ismo Alanko yksin Vanhalla – ainutlaatuinen hetkien sarja
Juice Leskinen Grand Slam: Pyromaani palaa rikospaikalle – sanailua ja syvyyttä
Kuusumun Profeetta: Kukin kaappiaan selässään kantaa – magneettista tajunnanvirtaa
Lasten Hautausmaa: IV – lohtua ja jatkuvuutta
Maija Vilkkumaa: Aja! – kun kaava rikotaan
Leevi And The Leavings: Hopeahääpäivä – tutunkuuloinen joutsenlaulu
Litku Klemetin puoli vuosikymmentä
Litku Klemetti: Kukkia muovipussissa – arvokasta hölynpölyä
Maustetytöt: Kaikki tiet vievät Peltolaan – kurjuuden kuningattaret
Maustetytöt: Eivät enkelitkään ilman siipiä lennä – olemisen särkyvä hauraus
Pimeys: Aika tihentyy – elämänmakuista popmusiikkia
Lue lisää Merita Bergiä | Finna.fi
LORVIN [opinnäytetyö] Merita Berg, 40 lehteä | Turun ammattikorkeakoulu 2017/2018
Bob Dylanin (s. 1941) Self Portraitin avausbiisin alussa naiskuoro laulaa raukeasti, kuinka väsyneet hevoset haluavat vain nautiskella auringosta ja ottaa rennosti:
Sanotaan, että imitointi on ylimmän tason imartelua. Mene ja tiedä onko niin, mutta taiteilijan imitoiminen ei ainakaan ole korkeimman tason kunnioitusta. Arvokkaampaa on tehdä omaperäisiä tulkintoja, luoda vanhasta uutta. Niin tekee First Aid Kit Who By Firellä, joka on tribuutti Leonard Cohenille. Livejulkaisu on koostettu kahdesta konsertista, jotka järjestettiin Tukholman Dramatenissa maaliskuun puolivälissä 2017.
Helsingissä 1983 syntynyt Olavi Uusivirta on saanut huomiota myös esimerkiksi näyttelijänä ja juontajana, mutta huolimatta Ganes– ja Keisarikunta-elokuvien kaltaisista merkittävistä rooleista tunnetaan hänet kuitenkin parhaiten laulaja-lauluntekijänä ja yhtenä 2000-luvun Suomen suosituimmista rock-esiintyjistä. 
Unelma, haave, uni. Sellaisen toteutuma tämä albumi on Johanna ”Yona” Rasmukselle (s. 1984) hänen kertomansa mukaan ollut. Soundille antamansa haastattelun mukaan artisti halusi niin kovasti levyttää sinfoniaorkesterin kanssa, että oli valmis jättämään musiikin tekemisen kokonaan, ellei se kävisi päinsä. Se kuulostaa kovin jyrkältä, mutta niin on hyvä. On hienoa, että taiteilija miettii enemmän sitä, miltä musiikki tuntuu kuin sitä, paljonko se striimaa.