Ennen kuin Suad Khalifa julkaisi ensimmäiset soolobiisinsä vuonna 2017, hänen nimensä oli tuttu muiden artistien levyiltä. Jo The Call -EP:n kuuleminen sai aikoinaan miettimään, että tällainen kynttilä ei kauan vakan alla pysy. Waves ei kuulostakaan sessiolaulajan kokeilulta vaan albumilta, jonka ehdottomasti piti ilmestyä.
Ensimmäiset soolojulkaisut esittelivät Suadin artistiksi, joka saattaisi päätyä tekemään melkein mitä tahansa, vaikka elektroindietä, mutta Wavesilla hän näyttäytyy bändin solistina. Elektronisen musiikin, bändisoiton ja akustisuuden kaltaiset toteutustavat ovat vain asuja, joissa olennainen näyttäytyy. Merkittävää on vain se, mitä pinnan alta löytyy. Suad kirjoittaa kappaleita, joita voi pukea monenlaisiin vaatteisiin. Wavesin tapauksessa kitarat, rummut ja piano tukevat hänen melodioitaan ja ilmaisuaan erityisen hyvin.
Suadin soundi on tummanpuhuva, luonnollinen, lämmin, melankolinen ja ylevä. Tämä pätee sekä hänen lauluääneensä että hienostuneen dramaattiseen ensialbumiinsa, jonka on tuottanut Lauri Eloranta. Musiikki ja toteutus kietoutuvat toisiinsa niin kauniisti, ettei saumakohtia erota. Suadin debyyttialbumi on teos, ei irrallisten raitojen kokoelma. Samaan aikaan jokainen kappale edustaa kokonaisuutta niin hyvin, että minkä tahansa olisi voinut julkaista singlenä. Biisit tulevat kuin aallot rantaan, voimakkaina mutta särkyvinä, kaikki erilaisina mutta silti saman ykseyden osina.
Vuosien laulukokemuksesta, mietityistä sovituksista, paneutuneesta kirjoittamisesta ja hyvästä bändistä johtuen Waves kuulostaa vahvalta. Sen vastapainoksi sanoituksissa soi maailmaan heitetyn ihmisen ääni, hänen epävarmuutensa suunnasta, olemisen hauraus ja surun kauneus. En tiedä, miten terapeuttista toimintaa laulujen kirjoittaminen Suadille on, mutta vahvan biisin sisällä on turvallista särkyä. Pimein laakso on ’The Burn’ keskellä albumia, singlenäkin julkaistu päätösraita ’White Lies’ vie kuulijan valoon.
Waves tuo samankaltaisen olon kuin (lukemattomista vain pari tutustumisen arvoista kotimaista poimiakseni) Antero LindgreninMotherin (2012) tai MannanShacklesin (2011) kuunteleminen. Tuntuu ihan siltä kuin tässä oltaisiin jonkin merkityksellisen ja syvällisen äärellä, ajattomassa paikassa, jonne päiväperhot eivät pääse.
Gibbin veljesten muodostama Bee Gees on yksi populaarimusiikin valovoimaisimmista yhtyeistä. Yhtyeen discobiisit ovat osa kulttuurimme kollektiivista muistia: kaikki tunnistavat hitit ’Stayin’ Alive’, ’Tragedy’ tai ’You Should Be Dancing’. Silti itse yhtye ja sen muu tuotanto on jäänyt monelle mysteeriksi. Ryhdyin selvittämään yhtyeen arvoitusta jo vuosia sitten ja ällistyin. Heidän mittava uransa olikin täynnä yllätyksiä, erikoisia suunnanmuutoksia ja häkellyttävän korkeatasoista musiikkia. Yhtyeen tuotannon läpikäyminen vaati myös kärsivällisyyttä ja vanhojen vinyylien metsästämistä, sillä osaa yhtyeen levyistä ei ole koskaan julkaistu kunnolla CD-muodossa.
Gibbin veljekset aloittivat uransa levyjäkin julkaisseina lapsitähtinä Australiassa. Isoveli Barry (s. 1946) sekä kaksoset Robin ja Maurice (s. 1949) olivat syntyneet Iso-Britannian Mansaarella ja viettäneet varhaislapsuutensa Manchesterissa. Emigroituminen takaisin Englantiin helmikuussa 1967 oli käänteentekevä hetki. Veljekset onnistuivat löytämään ymmärtäväisen managerin Robert Stigwoodin ja solmivat levytyssopimuksen Polydorin kanssa. Maaliskuussa he aloittivat jo demojen äänittämisen ja ensimmäisen albumin nauhoitukset.
Ensimmäinen Iso-Britanniassa julkaistu albumi Bee Gees’ 1st ilmestyi heinäkuussa 1967. Levy aloitti huikean neljän albumin putken: vuonna 1968 ilmestyivät Horizontal ja Idea ja seuraavana vuonna yhtyeen magnum opus tupla-LP Odessa. Yhtyeen ensimmäinen Briteissä äänitetty singlejulkaisu ’New York Mining Disaster 1941’ ilmestyi jo huhtikuussa 1967 ja siitä tuli hämmentävän suuri läpimurtohitti maailmalla, jopa Yhdysvalloissa. Biisi kertoo kuvitteellisesta kaivosonnettomuudesta ja loukkoon jääneiden kaivosmiesten ajatuksista. Levytyksen sovitus on minimalistinen, mikä korostaa veljesten uniikkia laulusoundia.
Gibbin veljekset olivat omasta mielestään ensisijaisesti lauluntekijöitä. He olivat jo teinipoikina säveltäneet suurimman osan esittämästään materiaalista ja tehneet valtavan määrän lauluja muille esittäjille. Levylle Bee Gees’ 1st päätyneet sävellykset ja sanoitukset eivät noudata tyypillisen popbiisin konventioita ja hittikaavaa, vaan ne ovat viehättävän naiiveja ja personaallisia tarinoita pienten ihmisten elämistä. ’Red Chair, Fade Away’ on kummallisen nykivästi etenevä raita, joka kertoo isoisän vanhasta punaisesta tuolista. Maurice Gibbin soittama mellotroni dominoi levytystä toistuvalla alaspäin liukuvalla äänellä.
’Every Christian Lion Hearted Man Will Show You’ on vähintään yhtä omituinen laulu: veljesten munkkikuoro ja modaalisesta musiikista otetut vaikutteet soivat siinä keskiaikaisen kirkkomusiikin hengessä. Joissakin maissa singlenäkin julkaistu ’Holiday’ on lapsuuden maisemaan sijoittuva meditatiivinen folkbiisi, jossa on unenomaisen pysähtynyt, lähes aavemainen tunnelma. Barryn ja Robinin äänet sulautuvat kappaleen alussa upeasti toisiinsa.
Bee Gees’ 1st on monella tapaa mitä englantilaisin levy. ’Craise Finton Kirk Roayl Academy Of Arts’ on lämpimän humoristinen music hall -biisi, joka kertoo Oxford Streetillä mainoskylttien kanssa marssineesta miehestä. Kaikki lontoolaiset tunnistivat erikoisen miehen, mutta kukaan ei saanut selvää hänen puheestaan. Albumin avaava ’Turn Of The Century’ kertoo aikakonematkasta viktoriaanisen ajan Englantiin. Menneiden aikojen tunnelmaa korostaa Bee Geesin hovisovittajan Bill Shepherdin upeat arrit puhaltimille ja jousille.
Albumin sointimaailma on rakennettu puhallin- ja jousiorkesterin sekä veljesten upean laulun varaan. Colin Petersenin rummut, Maurice Gibbin basso ja muut modernimmat soittimet leijuvat yleensä kaukana taustalla kuin irrallaan muusta. Tämä luo levyn sointimaailmaan syvyyttä, mutta myös jännän unenomaisen tunnelman. Bee Gees’ 1st luo parhaiden levyn tapaan oma koherentin maailmansa. Se on kuin lumisadepallo, joka vangitsee kuulijan sisäänsä.
Bee Gees oli hioutunut varsinkin laulustemmojen osalta tiiviiksi yksiköksi. Veljekset olivat kuitenkin hyvin erilaisia persoonia. Barry Gibb oli järkevä isoveli, joka ymmärsi musiikkialan julmat lainalaisuudet. Hän pyrki luomaan kaupallisesti menestyvää musiikkia, johon kuka tahansa voisi samaistua. Robin Gibb oli aivan toisenlainen persoona. Hän oli taiteilijaluonne, joka halusi tehdä asiat omalla tavallaan. Hän ei suostunut käymään parturissa, pukeutui miten sattui ja ei välittänyt lehtien kirjoittelusta. Hän tutki intohimoisesti historiaa ja kirjallisuutta, ja ammensi niistä laulujen aiheita. Mojo-lehdessä julkaistiin aikanaan kiinnostava artikkeli, jossa oli listattu musiikkimaailman englantilaisia eksentrikkoja. Robin Gibb oli nostettu listalle mm. Vashti Bunyanin, Felt-yhtyeen Lawrencen, Robert Wyattin ja Kate Bushin rinnalle.
Robin Gibbin omintakeinen biisinteko saa tilaa erityisesti Bee Geesin 1960-luvun loppupuolen levyillä sekä hänen ensimmäisellä sooloalbumillaan Robin’s Reign (1970). Robin ei säveltänyt tavanomaisia rakkauslauluja, vaan apean melankolisia sävelteoksia esimerkiksi Napoleonin aikaisista sodista ja jäälautalle ajelehtimaan jääneestä miehestä. Hänen lauluäänensä oli ainutlaatuinen: korkea, kovaääninen ja värisevä, veljesten äidin sanoin ”kylmäävä”. Tästä on hyvänä esimerkkinä murheellinen soulbiisi ’I Can’t See Nobody’.
Bee Gees’ 1st -levyllä on melankolisen ja mietteliään kamaripopin rinnalla myös menevämpiä raitoja. Parilla biisillä ’In My Own Time’ ja ’I Close My Eyes’ kuuluu selvästi The Beatlesin ja erityisesti Revolver-albumin vaikutus. Svengaava Lontoo on läsnä myös psykedeelisissä kappaleissa ’Cucumber Castle” ja ’Please Read Me’, joista jälkimmäinen kertoo vierailusta psykiatrin luona.
Levyllä on myös pari erinomaista soulbiisiä, joilla kuuluu Staxin ja etelän soulin vaikutteet: ’One Minute Woman’ ja ’To Love Somebody’. Näistä jälkimmäinen on noussut klassikoksi lukuisten cover-versioiden kautta. Laulu oli kirjoitettu alun perin Otis Reddingin laulettavaksi, mutta hän ei koskaan sitä ehtinyt levyttää. Sen sijaan laulun ovat levyttäneet mm. Nina Simone, Janis Joplin, Roberta Flack, Jimmy Sommerville ja monet muut. Barry Gibb on kertonut eräässä haastattelussa, että ’To Love Somebody’ on hänen omista lauluistaan itselleen ehkä se tärkein.
Bee Gees on ollut viime viikkoina paljon esillä mediassa. Joulukuussa julkaistiin suoratoistopalveluissa Frank Marshallin dokumenttielokuva The Bee Gees – How Can You Mend A Broken Heart?, jonka tekemiseen myös Barry Gibb on osallistunut. Tammikuussa 2021 Barry Gibbiltä ilmestyi viiden vuoden hiljaiselon jälkeen duettoja sisältävä albumi Greenfields. Bee Geesin laulujen uusia versioita sisältävä levy on äänitetty Nashvillessä ja se on tyyliltään popcountrya. Gibbin duettopareina levyllä esiintyvät mm. Dolly Parton, Jason Isbell, Keith Urban ja Gillian Welch.
Bee Gees’ 1st on julkaistu vuonna 2006 upeana Deluxe-painoksena. 2CD sisältää albumin stereo- ja monomiksaukset ja paljon bonusraitoja. Albumin monoversio on omasta mielestäni stereota parempi. Puhallin- ja jousiorkesteri, sähköiset soittimet ja laulu ovat siinä keskenään paremmin tasapainossa ja lopputulos kuulostaa miellyttävämmältä. Deluxe-painos sisältää myös ennen julkaisemattomia versioita levyn biiseistä, sekä joukon kokonaan levyn ulkopuolelle jääneitä lauluja. Näistä viehättävä ’Gilbert Green’ päätyi vuonna 1967 Gerry Marsdenin (Gerry & The Pacemakers) singlelle. ’House Of Lords’ on cembalolla ja jousilla höystetty tunnelmallinen acid folk biisi, joka on ihmeellisesti jäänyt aikanaan julkaisematta. Deluxe-painos levystä on julkaistu myös osana 6 CD:n boksia Studio Albums 1967-1968, joka sisältää myös laajennetut versiot levyistä ’Horizontal’ ja ’Idea’.
Jukka Uotila
Bee Gees’ 1st Barry Gibb Robin Gibb Maurice Gibb Vince Melouney Colin Petersen Tuottajat: Ossie Byrne & Robert Stigwood
Living Eyes | RSO Records 1981 Staying Alive • soundtrack Bee Gees ja muita esittäjiä | RSO Records 1981 E.S.P | Warner Bros. Records 1987 One | Warner Bros. Records 1989
Draaman kaari viehättää | Warner Music Finland 2020
Vuonna 2019 julkaistu ’Hei rakas’ teki Rita Behmistä hittiartistin taatusti nopeammin kuin kukaan osasi ennakoida. Yhden hitin ihmeeksi tämän laulaja-lauluntekijän tuominneet hiljenivät toivottavasti viimeistään kuluvan vuoden viikolla 40, kun Behmin ensialbumin kaikki kymmenen kappaletta olivat virallisen singlelistan top-20:ssä. Samaan aikaan itse albumi, syyskuussa 2020 julkaistu Draaman kaari viehättää, oli albumilistan kärjessä.
Kaikki on muutenkin tapahtunut hämmentävän nopeasti. Vielä viisi vuotta sitten Behm ei omien sanojensa mukaan vielä ollut kirjoittanut yhtään biisiä – siis koskaan. Vuonna 2016 hän hankki kitaran, teki ensimmäisen kappaleensa ja ilmoittautui Apulannan ja Veikkauksen yhteistyössä järjestämälle biisileirille. Sillä ainokaisella biisillään hän sai musiikkialan kiinnostumaan itsestään ja sai solmittua ensin kustannussopimuksen (yhtiö halusi työllistää hänet laulunkirjoittajaksi) ja sitten levytyssopimuksen, jonka myötä Behmistä tuli artisti. Uusia kappaleita alkoi syntyä – ensimmäisen singlen ilmestyessä suurin osa albumista oli jo kirjoitettu valmiiksi.
Kaiken tuon tietäen tuntuu vaikuttavalta, että Draaman kaari viehättää on kokonaisuutena niin valmis teos. Siitä ei aisti hakemista. On kuin visio olisi ollut valmis jo pitkään ja noussut ehyenä pintaan, kun aika oli kypsä. Samaan aikaan albumi ei kuulosta tietynlaiseksi tekemällä tehdyltä. Biisit tuntuvat syntyneet suoraan tunteista, joita ne käsittelevät. Vaikutelma on hyvin vilpitön.
Mutta jos aito ja vilpitön musiikki ja taiten tehdyt biisit menestyisivät automaattisesti, myyntilistat näyttäisivät useimpina viikkoina aivan erilaisilta. Miksi juuri Behmistä sitten on tullut niin suuri juttu?
Ehkä siksi, että Draaman kaari viehättää tuo suomalaisiin perinteisesti vedonneen slaavimelankolian tähän päivään. Se ei tee sitä ähisten Yön kaltaisten iskelmärockbändien tyyliin eikä toisaalta Juha Tapio -koulukunnan popiskelmän sievyydellä, vaan tuomalla klassiset rakkauden, ikävän ja onnen loputtoman tavoittelun teemat moderneihin popsovituksiin – aavan meren tuolla puolen jossakin on maa, jossa tivolit eivät vaihda paikkaa. Tunteet ovat tuttuja, aitoja, perinteisiä ja vahvoja, mutta toteutuksen ansiosta myös tämän päivän popyleisön samaistuttavissa. Tällä lähestymistavalla Behm saattaa vedota yllättävänkin laajaan yleisöön, vaikka yhtenäiskulttuurisukseen ajat ohi ovatkin.
Levyn vahvuuksiin kuuluu sekin, että Behmin musiikki ei ole tuotannollisesti sidottu tähän vuoteen. Jos pääsee käymään niin, että suuri yleisö jossain vaiheessa kyllästyy synteettisiin soundeihin ja kakskytlukuisiin ratkaisuihin, Behmin biiseillä on edelleen mahdollisuus jäädä elämään. Levyllä kuullaan myös puisia soittimia ja bändimäisiä toteutuskeinoja.
Draaman kaarikin löytyy, ja sillä on onnellinen loppu.
En muista, eletäänkö nyt astrologisesti ajatellen Vesimiehen vai jonkin muun tähtimerkin ajanjaksoa, mutta ainakin kuhmolaisessa horror-skoopissa on jo puolen vuosikymmenen verran jatkunut Litkun aika. Kainuussa kasvanut ja Jyväskylään asettunut Sanna ”Litku” Klemetti (s. 1987) nimittäin on sinä aikana kasvanut kotimaisen indien kärkinimeksi. Sen hän on tehnyt omalaatuisella otteella, lauluntekijän lahjoilla ja hämmästyttävällä tuotteliaisuudella.
Klemetin kappaleissa Finnhits-kaliiperin suuret, värisevät tunteet, suojaava huumori ja uuden aallon potku kohtaavat 70-lukulaisen lepatuslahjerockin ja hifistelyä karttavat vinkeät marginaalivisiot tavalla, joka muokkaa selkeistä vaikutteista jotakin aivan omanlaistaan. Litku Klemetti & Tuntematon numero -otsikon alla julkaistut albumit Horror ´15 ja Päivä päivältä vähemmän sekä simppelisti Litku Klemetin levyiksi luokitellut Juna Kainuuseen (2017), Taika tapahtuu ja Ding ding dong muodostavat kasvutarinan, jonka jatkoa voi vain arvailla.
Vaikka Horror ´15 -debyytissä (2016) on ensiaskelille tyypillistä haparoivuutta, se sisälsi myös himmeän hienoja helmiä. Niistä kaunein on levyn päättävä ’Kimaltava mekko’, jonka melodiassa on kiinalaisen folkin (ja Taotao-piirretyn!) tyyntä haurautta. Kun se yhdistyy sanoituksen juhlimisteemaan, päähenkilön ympärille muodostuu merkillinen oma tila, myrskyn ihmeellinen silmä, jossa hän tuntuu katsovan ulkopuolelta kaikkea, jopa itseään.
’Nyt helvetin iso pato murtuu’, lauletaan Juna Kainuuseen -levyn (2017) nimikappaleessa. Niin todella pääsi käymään, joskin odottamattomalla tavalla: ensimmäisen soololevyn myötä Litku Klemetin nimi tuli tutuksi arvaamattoman suurelle yleisölle. Musiikkimedioiden vuoden paras albumi -listausten kärkikahinat tulivat Klemetin koplalle tutuiksi ja huipentuivat siihen, kun Juna Kainuuseen palkittiin Kriitikoiden valinta -Emmalla.
Samana vuonna Litkun soolodebyytin kanssa ilmestyi bändilevy Päivä päivältä vähemmän (2017), jonka soundi ja ote kumpusivat Tuntemattoman numeron jäsenten uuden aallon diggailusta. Klemetille itselleen levy ei ilmeisesti ole muodostunut kovin läheiseksi. Ehkä siksi se julkaistiin ensin ainoastaan kasettina.
Klemetti keksi Litku-nimen alun perin karaokekäyttöön, ja rakkaus tuohon laulutaiteen lajiin on heijastunut myös hänen omaan tuotantoonsa. Päivä päivältä vähemmän -levyn starttaava ”Litku-show” kanavoi ujon ihmisen unelman artistiudesta juuri karaoketilanteeseen. Nimestä huolimatta biisiä ei voi pitää pelkästään päähenkilönsä showna, perustuuhan sen menevyys pitkälti iskevään bändisoittoon.
Seuraava LP Taika tapahtuu (2018) syntyi sikäli reaktiona Juna Kainuuseen -levyn saamalle huomiolle, että Klemetti tahtoi tehdä sen niin nopeasti, ettei ehtisi ajatella menestyspaineita tai laskelmoituja siirtoja. Lauluntekijä mainitsi Aamulehden haastattelussa halunneensa luoda ”lempeän, kepeän ja mukavan kotipuuhastelulevyn.”
Taika tapahtuu ei kuulosta lainkaan nopeasti kootulta, ja useimpien kappaleiden (esimerkiksi ’Pikkubeethoven’, ’Sytkäri’) tapauksessa lempeys ja mukavuus ovat siitä kaukana. Itse asiassa Taika tapahtuu saattaa olla edelleen Klemetin levytysuran harkituimman ja treenatuimman kuuloinen julkaisu. Se on sellainen bändilevy, jollaisen kokoonpano kaavaili tekevänsä Päivä päivältä vähemmän -albumista.
Ding ding dongilla meno muuttui vielä vakavammaksi. Klemetti ajatusleikkii levyllä identiteetillään ja mahdollisilla kohtaloillaan. Hän taantuu erilaisuutta kammoavan pikkukaupungin hyljeksityksi Hullu-Sannaksi, nousee indie-idoli Litku Klemetiksi ja seestyy mietteliääksi Sanna Klemetiksi, jonka sielussa nuo hahmot yhdistyvät. Vaikka Ding ding dongissa on ahdistavia piirteitä, se jättää helpottuneen olon. Kasvuympäristönsä ilkeämielisen painostuksen alla hän olisi voinut tehdä elämässään toisenlaisiakin ratkaisuja, mutta eipä tehnyt, ja se on kulttuurin kannalta onnellinen asia.
Ding ding dongilla musiikilliset vaikutteet eivät törrötä enää esillä näkyvinä, suorina viittauksina, vaan Klemetin ääni on omempi kuin koskaan. Tunteiden tasolla levyyn kiteytyy kaikki se, mikä on synnyttänyt Litkun laulut. Ulkopuolisuuden, erilaisuuden ja kelpaamattomuuden tunteista on muodostunut voimavara, lähdeaineisto ja maaperä, jossa kasvaa tietynlainen taiteilija. Toisaalta myös Klemetille tyypillisen vapauttavan leikkisyyden takana aina häilynyt surumielisyys on esillä avoimemmin kuin ennen. Onnellisena levyä ei voi pitää, mutta terapeuttinen se saattaa olla. Ehkä paras taide tosiaan joskus harvoin syntyy kärsimyksestä.
Jos sosiaalinen media olisi ollut olemassa silloin, kun Paul Simon teki Gracelandin, närkästys olisi ollut niin syvää, että internet olisi muuttunut mustaksi aukoksi ja nielaissut itsensä. Simon & Garfunkelissa maineeseen noussut laulaja-lauluntekijä levytti seitsemännen sooloalbuminsa Etelä-Afrikassa aikana, jona muu maailma järjestäytyi rintamaksi vastustamaan apartheidia, maan vastenmielistä rotusortopolitiikkaa, jolla pyrittiin pitämään vauraat valko-ihoiset vallan kahvassa.
Herra Simon olisi ollut aivan pihalla, ellei olisi tiennyt joutuvansa ankaran kritiikin kohteeksi ryhtyessään asioimaan eteläafrikkalaisten kanssa vuonna 1985 – olihan jopa YK julistanut Etelä-Afrikan kulttuuriboikotin kohteeksi. Hän ei kuitenkaan ollut apartheidin kannattaja tai muu rasisti vaan modernista eteläafrikkalaisesta folkista kiinnostunut muusikko. Simon oli saanut käsiinsä Gumboots-nimisen kasetin, jonka sisältämän jaiva-musiikin juuret olivat eteläafrikkalaisen zulukansan isicathamiyassa ja mbaqangassa. Hän halusi selvittää, miltä noiden vaikutteiden yhdistäminen länsimaiseen popmusiikkiin kuulostaisi.
Paul Simon matkusti äänittäjä Roy Haleen kanssa Johannesburgiin taltioimaan paikallista soittoa. Tiedostavien länsimaalaisten lisäksi myös moni eteläafrikkalainen suhtautui hankkeeseen epäluuloisesti ja negatiivisesti. Sen sijaan Etelä-Afrikan värillisten muusikoiden liitto tuki suunnitelmaa, koska katsoi sen popularisoivan maan alkuperäiskulttuuria. (Simon myös maksoi sikäläisille soittajille yli kymmenkertaisesti verrattuna heidän normaaleihin sessiopalkkioihinsa.) Äänityksiä tehtiin kahden viikon ajan Ovation-studiossa muun muassa Lulu Masileian, Tao Ea Matsekhan, General M. D. Shirinda And The Gaza Sistersin ja Boyoyo Boys Bandin kanssa.
Lähdettyään Etelä-Afrikasta Simon ja Halee jatkoivat töitä New Yorkin Hit Factory -studiossa. Tekeillä oli levy, jonka kaltaista Paul Simon ei ollut koskaan ennen tehnyt. Yleensä melodialähtöisesti säveltänyt artisti hahmotteli nyt laululinjoja valmiiden, improvisaation ja jammailuun perustuvien soittopohjien päälle. Afrikkalaisen musiikin tonaalisuus ja jatkuvasti elävä rytmi tuottivat biisejä, jotka olivat hyvin toisenlaisia kuin mikään, mitä hän oli ennen kirjoittanut. Pelkistä duurisoinnuista kehitellyt sävellykset vaikuttivat sanoituksiin, joista tuli varsin positiivisia.
Gracelandin äänittäminen teki Simonin onnelliseksi. Kipeän avioeron ja parin huonosti menestyneen levyn jälkeen työ tuntui pitkästä aikaa elähdyttävältä ja inspiroivalta. Se oli hänelle henkilökohtainen pelastus, ”Silta yli synkän virran”, kuten Simonin kirjoittaman ’Bridge Over Troubled Water’ -kappaleen suomennos kuuluu.
Kenties ’You Can Call Me Al’-singlen tyhjänpäiväisen huolettomuuden ansiosta yltiöoptimistista nousukautta eläneet länsimaat ottivat Gracelandin omakseen. Vuonna 1987 sekä Grammylla että Brit Awardilla palkitun albumin myyntiluvut vilistävät nykyisin jossain kuudentoista miljoonan paikkeilla. Graceland ei kuitenkaan ollut pelkästään globaali kansainsuosikki. Se on usein mukana musiikkimedian maailman parhaiden tai tärkeimpien albumien listoilla, ja kriitikot noteerasivat levyn korkealle jo ilmestymisen aikaan.
Simonin tapaa tehdä levy pidettiin uraauurtavana: erikoisten vaikutteiden hakemisen ohella hän oli työstänyt albumiaan alkeellisilla digitaalinauhureilla, jotka olivat tuohon aikaan viimeistä huutoa. Gracelandin soundia on usein luonnehdittu ajattomaksi, eikä sitä oikein voi paikkaankaan sitoa, koska Afrikkakin oli lopulta vain yksi kokonaisuuden kantavista elementeistä. Sellaiset biisit kuin ’Boy In The Bubble’, ’Graceland’ ja ’Diamonds On The Soles Of Her Shoes’ ovat syvää popmusiikkia, jolle maantieteelliset ja kulttuuriset rajat eivät merkitse mitään.
Sanomista tietysti tuli. Gracelandin ilmestyessä Simonia kritisoitiin ankarasti kulttuuriboikotin rikkomisesta. ANC-puolue kielsi häntä enää matkustamasta Etelä-Afrikkaan, ja YK asetti hänet mustalle listalle (josta hänet kuitenkin pian poistettiin). Sanottiin jopa, että Simon haki siirtomaaherran röyhkeydellä Etelä-Afrikasta musiikillisia aarteita myydäkseen niitä länsimaiden markkinoilla.
Yhtä hyvin voisi kuitenkin väittää, että hän ajoi rotusorron varjon pois eteläafrikkalaisen musiikin yltä näyttääkseen koko maailmalle, mitä rasismi oli mitätöinyt. Graceland oli ”silta yli synkän virran” myös tässä kontekstissa. Se yhdisti kulttuureja, mantereita ja ihmisiä.
Peter Ames Carlinin kirjoittama Paul Simonin elämäkerta ilmestyi vuonna 2016. Kaksi vuotta myöhemmin kirja oli saatavana suomeksi, kääntäjänä Jere Saarainen.
Ennen kuin Suad Khalifa julkaisi ensimmäiset soolobiisinsä vuonna 2017, hänen nimensä oli tuttu muiden artistien levyiltä. Jo The Call -EP:n kuuleminen sai aikoinaan miettimään, että tällainen kynttilä ei kauan vakan alla pysy. Waves ei kuulostakaan sessiolaulajan kokeilulta vaan albumilta, jonka ehdottomasti piti ilmestyä. 
Gibbin veljesten muodostama Bee Gees on yksi populaarimusiikin valovoimaisimmista yhtyeistä. Yhtyeen discobiisit ovat osa kulttuurimme kollektiivista muistia: kaikki tunnistavat hitit ’Stayin’ Alive’, ’Tragedy’ tai ’You Should Be Dancing’. Silti itse yhtye ja sen muu tuotanto on jäänyt monelle mysteeriksi. Ryhdyin selvittämään yhtyeen arvoitusta jo vuosia sitten ja ällistyin. Heidän mittava uransa olikin täynnä yllätyksiä, erikoisia suunnanmuutoksia ja häkellyttävän korkeatasoista musiikkia. Yhtyeen tuotannon läpikäyminen vaati myös kärsivällisyyttä ja vanhojen vinyylien metsästämistä, sillä osaa yhtyeen levyistä ei ole koskaan julkaistu kunnolla CD-muodossa.
Vuonna 2019 julkaistu ’Hei rakas’ teki Rita Behmistä hittiartistin taatusti nopeammin kuin kukaan osasi ennakoida. Yhden hitin ihmeeksi tämän laulaja-lauluntekijän tuominneet hiljenivät toivottavasti viimeistään kuluvan vuoden viikolla 40, kun Behmin ensialbumin kaikki kymmenen kappaletta olivat virallisen singlelistan top-20:ssä. Samaan aikaan itse albumi, syyskuussa 2020 julkaistu Draaman kaari viehättää, oli albumilistan kärjessä.
En muista, eletäänkö nyt astrologisesti ajatellen Vesimiehen vai jonkin muun tähtimerkin ajanjaksoa, mutta ainakin kuhmolaisessa horror-skoopissa on jo puolen vuosikymmenen verran jatkunut Litkun aika. Kainuussa kasvanut ja Jyväskylään asettunut Sanna ”Litku” Klemetti (s. 1987) nimittäin on sinä aikana kasvanut kotimaisen indien kärkinimeksi. Sen hän on tehnyt omalaatuisella otteella, lauluntekijän lahjoilla ja hämmästyttävällä tuotteliaisuudella. 
’Nyt helvetin iso pato murtuu’, lauletaan Juna Kainuuseen -levyn (2017) nimikappaleessa. Niin todella pääsi käymään, joskin odottamattomalla tavalla: ensimmäisen soololevyn myötä Litku Klemetin nimi tuli tutuksi arvaamattoman suurelle yleisölle. Musiikkimedioiden vuoden paras albumi -listausten kärkikahinat tulivat Klemetin koplalle tutuiksi ja huipentuivat siihen, kun Juna Kainuuseen palkittiin Kriitikoiden valinta -Emmalla. 
Jos sosiaalinen media olisi ollut olemassa silloin, kun Paul Simon teki Gracelandin, närkästys olisi ollut niin syvää, että internet olisi muuttunut mustaksi aukoksi ja nielaissut itsensä. Simon & Garfunkelissa maineeseen noussut laulaja-lauluntekijä levytti seitsemännen sooloalbuminsa Etelä-Afrikassa aikana, jona muu maailma järjestäytyi rintamaksi vastustamaan apartheidia, maan vastenmielistä rotusortopolitiikkaa, jolla pyrittiin pitämään vauraat valko-ihoiset vallan kahvassa.