Kurt Cobain: Montage Of Heck – himmeä pala taivasta

Montage Of Heck – The Home Recordings | Universal Music 2015

Mitä suurempi tähti on, sitä tarkemmin ja lähempää sitä halutaan katsoa. Kurt Cobainin postuumisti julkaistu Montage Of Heck – The Home Recordings (2015) on tuon ilmiön äärimuoto. Sen kuunteleminen on kuin katselisi monumenttia mikroskoopilla. Sellaisessa tilanteessa tulee väkisinkin kysyneeksi itseltään, onko tämä tarpeellista.

Erityisen hankalaa Montage Of Heckiin on suhtautua, jos on takertunut siihen, mitä julkaisusta alun perin puhuttiin – sanottiin, että kyseessä olisi Kurt Cobainin sooloalbumi, eikä se suinkaan sellainen ole ainakaan sanan varsinaisessa merkityksessä. The Home Recordings -alaotsikon mukaisesti levy on kooste Cobainin alkukantaisia kotiäänityksiä – lukemattomien muiden saman aikakauden muusikoiden tavoin hänellä oli tapana nauhoittaa uusia ideoitaan ja soittoaan mankalla kasetille. Materiaalin valmiudesta tärkeimmän kertoo se, että singleksi lohkaistiin Cobainin leirinuotioversio The Beatlesin iänkaikkisesta ’And I Love Heristä’.

Montage Of Heckiä voi kuunnella kaksilla korvilla. Ensinnäkin sitä voi pitää tirkistyksenä supertähden yksityisyyteen ja luomisprosessiin. Tämän julkaisun perusteella Nirvanan musiikki ei kehittynyt pitkällekään aihioista – rämpytys kasvoi iskeväksi bändisoitoksi ja sanoitukset valmistuivat, mutta valtavia muutosprosesseja sävellykset eivät käyneet läpi. Se on arvostettava piirre, joka kertoo Cobainin vision vahvuudesta ja bändin musiikillisesta ideologiasta. Samalla se kuitenkin tietää sitä, ettei Montage Of Heck tarjoa suuria yllätyksiä.

Toiseksi voi ajatella (ja tämä on se parempi perustelu, koska eivät Montage Of Heckin aihiot oikeasti kerro paljoakaan Nirvanan kappaleiden kehityksestä), että se on soundtrack vuonna 2015 ensi-iltaan tulleelle Cobain: Montage Of Heck -dokumentille, jonka kylkiäiseksi julkaistiin levyn ohella kirja. Toisin sanoen albumi on kuin yli kaksikymmentä vuotta etuajassa sävellettyä score-musiikkia, joka toimii paremmin elokuvaan kiinnitettyä. Tämä kulma korostuu levyn deluxe-versiossa, jossa on mukana ääntä myös itse dokumentista. Toki sitä voi yrittää pitää myös primitiivisenä rocktaideteoksena, jos hyvää tahtoa riittää.

Viehättävintä näissä vuosina 1987–1994 taltioiduissa repaleissa on intiimi tunnelma. Kurt Cobainista huokui yksinäisyys tuhansien ihmisten edessäkin, ja se on myös Montage Of Heckin pohjimmainen tunnelma. Kun hän vitsailee vaikkapa pösilössä ’Beansissa’, nauru ei vastaa, ja kun hän soittaa, hän tuntuu istuvan ypöyksin omassa huoneessaan, niin kuin varmasti istuikin.

Montage Of Heckin kaltaisten levyjen kohdalla mietitään usein sitäkin, miten paljon annettavaa artistilla olisi vielä ollut, jos hän olisi saanut elää. Mikäli Kurt Cobain itse olisi uskonut, että jotakin upeaa oli vielä tulossa, hän tuskin olisi päätynyt ampumaan itseään Seattlen-kodissaan huhtikuussa 1994. Myöskään Montage Of Heck ei anna mitään syytä olettaa, että Seattle-soundin suurin ikoni olisi keksinyt rockin uudelleen vielä kerran (lopunaikojensa tilassa hän joutui uhraamaan energiansa ihan muihin asioihin kuin luomiseen). Mutta eipä hänen olisi tarvinnutkaan sitä tehdä. Kyllä yhden suuren vallankumouksen johtamisen pitäisi riittää.

Kuten saatavilla olevasta kirjallisuudesta voi huomata, Cobain on niitä legendoja, joihin on mahdollista tutustua syvällisesti myös postuumisti ja etänä. Jos hänen koko kuvansa olisi miljoonan palan palapeli, olisi Montage Of Heck – The Home Recordings hankalasti hahmotettava osanen taivasta, joka löytää paikkansa vasta lopuksi, kaiken muun jo asetuttua paikoilleen. Äänite suositellaan nautittavaksi Brett Morgenin ohjaaman kiitetyn Kurt Cobain: The Montage Of Heck -dokumentin kanssa. Mahdollisia sivuvaikutuksia: nostalgisuus, huvittuneisuus, turhautuminen.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Kurt Cobain | Facebook

Levyhyllyt | Finna.fi
Montage Of Heck

Cobain, Kurt: Montage Of Heck – The Home Recordings | Universal Music 2015
Morgen, Brett: Cobain – Montage Of Heck DVD/Blu-ray | End Of Music 2015

Nirvana | Finna.fi

Bleach | Sub Pop 1989 • 20th Anniversary Deluxe Edition | Sub Pop 2009
Nevermind | Geffen 1991 • 2CD 20th Anniversary Deluxe Edition | Geffen 2011
In Utero | Geffen 1993 • 2CD 20th Anniversary Deluxe Edition 2013

Nirvana live | Finna.fi

MTV Unplugged In New York | Geffen 1994
From The Muddy Banks Of The Wishkah | Geffen 1996
Live At Reading | Geffen 2009
Live At The Paramount | Geffen 2019

Nirvanan kokoelmia ja muita julkaisuja

Incesticide | Geffen 1992
Singles 6CD | Geffen 1995
Nirvana | Geffen 2002
With The Lights Out
 3CD + DVD | Geffen 2004
Sliver: The Best Of The Box | Geffen 2005
Icon | Geffen 2010
Nevermind: The Singles 4LP 10″ | Geffen/Sub Pop 2011

Auf der Maur: Auf der Maur – Melissan ensimmäinen sooloalbumi
Mark Lanegan: Whiskey For The Holy Ghost – Seattlen surujuhlan soundtrack
Pearl Jam: Ten – grungen elävä klassikko

Lue lisää Kurt Cobainista ja Nirvanasta | Finna.fi

Päiväkirjat  Kurt Cobain & kääntäjät Matilda Heinonen & Otto Talvio & Jesper Vuori | WSOY 2003
Kurt Cobain  Christopher Sandford & kääntäjä J. Pekka Mäkelä | Like 1996–
Nirvana – tositarina  Everett True & kääntäjä J. Pekka Mäkelä | Johnny Kniga 2007
Kaikki rakastavat Seattlea – grungen tarina  Mark Yarm & kääntäjä Jere Saarainen, 588 sivua | Like 2014

Cobain – Montage Of Heck  Brett Morgen & Richard Bienstock & Hisko Hulsing & Stefan Nadelman | Omnibus Press 2015
Come As You Are – The Story Of Nirvana  Michael Azerrad | Main Street Books 1994 • Doubleday 1995
Courtney Love – The Real Story  Poppy Z Brite | Orion 1997
Everybody Loves Our Town – A History Of Grunge  Mark Yarm, 567 sivua | Faber & Faber 2011 & 2017
Heavier Than Heaven – A Biography Of Kurt Cobain  Charles R. Cross Hodder & Stoughton 2001
Journals  Kurt Cobain | Viking 2002 • Penguin 2003
Kurt & Courtney ”Talking” – Kurt Cobain & Courtney Love In Their Own Words  Nick Wise | Omnibus Press 2004
Kurt Cobain – The Last Session  Jesse Frohman & Jon Savage & Glenn O’Brien | Thames & Hudson 2014

Nirvana Tribute – The Life And Death Of Kurt Cobain  Suzi Black | Omnibus Press 1994
Nirvana & The Sound Of Seattle  Brad Morrell & Chris Charlesworth | Omnibus Press 1996
Nirvana – In The Words Of The People Who Were There  Carrie Borzillo | Andre Deutsch 2014
None Too Fragile – Pearl Jam And Eddie Vedder  Martin Clarke, 160 sivua | Plexus 1998
Nirvana – The Complete Illustrated History  Charles R. Cross & Charles Peterson | Voyageur Press 2013 • Quatro 2016
Serving The Servant – Remembering Kurt Cobain  Danny Goldberg | Trapeze 2019
The Singing Earth  Martin Barrett, 232 sivua | Sunyata Books 2017
Teen Spirit – The Stories Behind Every Nirvana Song  Chuck Crisafulli | Omnibus Press 1996

Kurt Cobain: Montage Of Heck – The Home Recordings (2015).

Anthrax: Sound Of White Noise – thrash-titaani tavoitteli tähtiä

Sound Of White Noise | Elektra 1993

Anthrax: Sound Of White Noise (1993).Muutos on usein riski, ja suosion kannalta se on sitä aina. Musiikin maailmassa voi käydä niin, että bändin vanhat fanit eivät pidä bändin uudistumisesta eikä uusia kuulijoita löydy. Ja siltikin jyrkkä käännös on usein ainoa keino estää kuvainnollista kulkuneuvoa kääntymästä katolleen.

Kitaristi Scott Ian kertoo kirjassaan Minä ja Anthrax havainneensa jo Persistence Of Time -albumin (1990) äänityksissä, ettei laulaja Joey Belladonnan ääni sopinut Anthraxin uusiin biiseihin. Sanoitusten aiheet olivat muuttuneet entistä vakavammiksi, eikä klassisen kokoonpanon kirkasääninen vokalisti saanut niitä kuulostamaan tarpeeksi vakuuttavilta.

Samalla kyse oli uuden soundin etsimisestä. Speed/thrash metal -aalto, jonka harjalla Anthrax oli matkannut maineeseen, oli jättänyt metallikulttuuriin pysyvän jäljen, mutta sen aika jäi lopulta aika lyhyeksi. Metalli alkoi painua takaisin undergroundiin ja jakautua uusiksi alakulttuureiksi. Valtavirran täytti se, mikä siihen saakka oli ollut vaihtoehtoista.

Thrashin suurista bändeistä Slayer oli pitäytynyt lestissään, mutta Metallica ja Megadeth olivat nousseet uudelle menestyksen tasolle vuonna 1991 ilmestyneillä, edellisiä helpommin lähestyttävillä albumeillaan. Myös Anthrax yritti ylöspäin. Varsinaisesta opportunismista ei silti ollut kyse. Levy-yhtiö Elektra oli ilmoittanut haluavansa tehdä sopimuksen Anthraxin kanssa, ja bändi oli saamassa siitä neljän miljoonan dollarin ennakon. Laulajan vaihtaminen olisi voinut torpata koko tuottoisan diilin, mutta Belladonna sai silti lähteä.

Uudenlaista ilmaisua hahmotellut Anthrax pyysi laulajakseen Armored Saintissa vaikuttanutta John Bushia, jota Metallicakin oli aikoinaan harkinnut vokalistikseen. Ensin ajatukseen vastahakoisesti suhtautunut Bush innostui kuultuaan uuden ’Only’-kappaleen demon.

Dave Jerdenin (mm. Jane’s Addiction, Alice In Chains) tuottaman Sound Of White Noisen sävelsi enimmäkseen rumpali Charlie Benante, vaikka kappaleet merkittiinkin koko bändin nimiin. Levy oli edeltäjiään tummanpuhuvampi ja rouheampi ja paikoin vaihtoehtoisempi, mutta ero entiseen ei lopulta ollut niin suuri kuin päällisin puolin vaikutti. Siinä missä levyn singlebiisit ’Only’, ’Hy Pro Glo’, ’Room For One More’ ja ’Black Lodge’ olivat enemmän tai vähemmän uudenlaista Anthraxia, esimerkiksi ’Potter’s Field’, ’Burst’ ja ’1000 Points Of Hate’ olisivat hyvin voineet olla Joey Belladonnan kaudelta.

Vastoin todennäköisyyksiä Sound Of White Noise oli Anthraxille ällistyttävä onnistuminen, tai siltä se aluksi vaikutti. Levy myi ilmestymisviikollaan Yhdysvalloissa yli 100 000 kappaletta, mikä oli tuplaten enemmän kuin Anthraxin edellisten levyjen kohdalla. Albumilistalla se nousi seitsemänneksi, ja Anthrax sai kultalevyn kuudessa viikossa.

Lupaava alku hyytyi nopeasti. Elettiin grungen ja alternative rockin kultavuotta 1993, eikä uusi rocksukupolvi tarvinnut Anthraxia oikein mihinkään. Se kuunteli mieluummin uusia bändejä kuin vanhaa bändiä, joka yritti uudistua. Ja kun ’Black Lodgesta’ ei tullut levy-yhtiön toivomaa isoa hittiä, se kääntyi pois ja alkoi satsata resurssejaan muihin, Anthraxia potentiaalisempina pitämiinsä bändeihin.

Scott Ianin kirjoihin Sound Of White Noise jäi lunastamatta jääneeksi suureksi lupaukseksi, jonka menestys tyssäsi singlejen ajoitukseen. ”Jos olisimme julkaisseet ’Room For One Moren’ aiemmin, Sound Of White Noise olisi tehnyt meille saman kuin Countdown To Extinction teki Megadethille”, Ian vakuuttaa kirjassaan. ”Jos olisimme kuunnelleet sydäntämme, olisimme myyneet miljoonia.”

Sound Of White Noise jäi kitaristi Dan Spitzin viimeiseksi Anthrax-levyksi: hän muutti Sveitsiin opiskellakseen toiseen tarkkuutta vaativaan ammattiin, kellosepäksi. John Bush lauloi Anthraxissa yli kymmenen vuotta, The Greater Of Two Evils -levyyn asti, ja jatkoi sitten vanhassa bändissään Armored Saintissa.

Anthrax on palannut klassiseen kokoonpanoonsa (ilman Dan Spitziä), ja tehnyt 2010-luvulla kaksi albumia. Kaksikymmentäviisi vuotta julkaisunsa jälkeen Sound Of White Noise ei kuulosta Anthraxin harha-askeleelta vaan sen 1990-luvun tuotannon huipulta.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Sound Of White Noise
John Bush – laulu
Dan Spitz – kitara, taustalaulu
Scott Ian – kitara, taustalaulu
Frank Bello – bassokitara, taustalaulu
Charlie Benante – rummut
Tuottajat: Anthrax & Dave Jerden

Anthrax | kotisivu
Anthrax | Facebook

Varaa Sound Of White Noise kirjastosta.

Varaa Anthraxin Sound Of White Noise kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Anthrax 
| Finna.fi

1980-luku

Fistful Of Metal | Megaforce/Music For Nations/Roadrunner 1984
Spreading The Disease | Megaforce/Island 1985
Among The Living | Megaforce/Island 1987
State Of Euphoria | Megaforce/Island 1988

1990-luku

Persistence Of Time | Megaforce/Island 1990
Sound Of White Noise | Elektra Records 1993
Stomp 442 | Elektra Records 1995
Volume 8: The Threat Is Real | Ignition Records 1998

2000–2009

We’ve Come For You All | Nuclear Blast/Sanctuary Records 2003
The Greater Of Two Evils | Nuclear Blast/Sanctuary Records 2004

2010-luku

Worship Music | Megaforce/Nuclear Blast 2011
For All Kings | Megaforce/Nuclear Blast 2016

Alice Cooper: School’s Out – rajaton, ajaton seikkailu
Belzebubs: Pantheon Of The Nightside Gods – vapauden ja vastuun kiirastulessa
Black Sabbath: Black Sabbath & 13 – alun loppu ja lopun alku
Iron Maiden: Powerslave – epiikkaa ja elinvoimaa egyptiläisittäin
Kaaos törkytehtaassa – Mayhemin ja Mötley Crüen kohutut saagat
King Diamond: ”Them” – rytinää riivatussa talossa
Kiss: Music from ”The Elder” – maskimiehet eksyksissä
Kiss: Lick It Up – kadonneen kitaristin kunniajuoksu
Levyt, jotka Alice unohti – Special Forces | Zipper Catches Skin | DaDa
Lähiöbotox: Rikkinäinen Suomi – arpia ja avohaavoja
Metallica: The $5.98 E.P. Garage Days Re-Revisited – elonmerkkejä autotallista
Michael Monroe: One Man Gang – jengi soittaa sydämestä
Misfits: Walk Among Us – kauhupunkin klassikko
Motörhead: Clean Your Clock – lopunajan dokumentti
Pantera: Vulgar Display Of Power – puhdistavaa väkivaltaa
The Black Crowes: Warpaint – sukellus syvään päähän
Thin Lizzy: Thunder And Lightning – joutsenlaulu vailla vertaa

Lue lisää Anthraxista | Finna.fi

Minä ja Anthrax  Ian Scott & Jon Weiderhorn & kääntäjä Miki Leivo, 361 sivua | Like 2015

Anthrax: Sound Of White Noise (1993).

Anthrax: Sound Of White Noise (1993).

Tom Waits: Bone Machine – läpimurto tuntemattomaan

Bone Machine | Island 1992

Tom Waits: Bone Machine (1992).Tom Waits on aina ollut hahmo, mutta samanlaisena hän ei ole pysynyt. Alkuaikojen kulkumiesromanttinen raspikurkku-lauluntekijä ja lätsäpäinen duunarirunoilija vääntyi vuosien mittaan oudommaksi artistiksi, joka lisäsi blues- ja jazzpohjaiseen musiikkiinsa kokeellisia elementtejä. Rehevä-ääninen jutunkertoja on nostanut silmilleen vääristävät lasit ja innostunut heittämään yhä ihmeellisempää legendaa. Häntä kuuntelee viihdytettynä ja kiinnostuneena silloinkin, kun tarinoista ei usko sanaakaan.

Waits ei niinkään muuttunut kuin mutatoitui. Hän alkoi sekoitella pohjimmiltaan vanhanaikaisiin ja nostalgisiin biiseihinsä teennäisyyden partaalle uskaltautuvaa teatraalisuutta, itsetarkoituksellista kummallisuutta, surrealismia ja itseironiaa. Työn jälki oli persoonallista, sielukasta ja monessakin mielessä satumaista jo Swordfishtrombonesilla (1983) ja Rain Dogsilla (1985). Vuoden 1992 Bone Machine oli kuitenkin Waitsin friikahtamiskehityksen kulminaatiopiste. Sillä levyllä hän teki läpimurron johonkin, missä kukaan ei ollut ennen käynyt.

Bone Machine äänitettiin kokonaisuudessaan Kalifornian Cotatissa sijaitsevan Prairie Sun Recording Studiosin kellarissa, C-studioksi nimetyssä huoneessa. Waits on kertonut ihastuneensa betoniseinäisen tilan kaikuun, joka onkin tärkeä osa Bone Machinen soundia. Albumi kuulostaa paikoin Tim Burtonin ohjaamalta jättimäiseen käkikelloon sijoittuvalta mörkömusikaalilta, paikoin työuupumuksesta seonneen pelto-orjan bluesilta ja paikoin ihan tavallisen sydämensä särkeneen miehen hauraalta viestiltä elämänsä naiselle tai itselleen elämälle.

Kolisten käynnistyvä ’Earth Died Screaming’ ja murheellisessa realismissaan oudon lohdullinen ’Dirt In The Ground’ ovat vaikuttava alku levylle. Tuntuu kuin Waits kuvaisi noilla kappaleilla havahtumistaan olemassaolon rajallisuuteen ja realiteetteihin (mikä onkin tyypillistä kehitystä tuolloin vähän päälle nelikymppisen artistin ikävaiheessa). Kuolema-aihetta pyöritellään eri kulmista pitkin Bone Machinea, etenkin spoken word -esitystä ja pienoisnovellia muistuttavassa ’The Ocean Doesn’t Want Messä’ ja pirullisessa ’Murder In The Red Barnissa’. ’I Don’t Wanna Grow Upissa’ Waits tuntuu pääsevän sinuiksi sen kanssa, miten keski-ikäistymiseen pitäisi suhtautua.

Vaikka Waitsin juuret ovat groovaavassa afrikanamerikkalaisessa musiikissa, perinteinen svengi ei ole hänelle mikään ainoa oikea vaihtoehto. Bone Machinen kappaleista säälimätön ’In The Colosseum’ ryskää nelikulmaisilla kivirattailla, kun taas ’Goin’ Out West’, ’All Stripped Down’ ja ’Jesus Gonna Be Here’ (jossa uskonnollinen ekstaasi kohtaa katumuksentäyteisen delirium-krapulan) svengaavat sulavammin, joskin brutaalisti. Lempeimmillään ja paljaimmillaan Bone Machine on sydämeenkäyvissä balladeissa ’Who Are You’, ’A Little Rain’ ja ’Whistle Down The Wind’. Niiden kaltaista irlantilaishenkistä vanhan maailman kaihoa on The Rolling Stones -legenda Keith Richardsin kanssa tehdyssä ja esitetyssä ’That Feelissä’, johon albumi päättyy.

Bone Machine, jonka kansikuvan otti Bob Dylanin poika Jesse Dylan, ilmestyi syyskuussa 1992. Aika ei ollut koskaan ennen ollut yhtä otollinen hänen musiikilleen – vanha tekijä tuli tavoittaneeksi vaihtoehtoisuuden eetosta ja lofistelua arvostaneen 1990-luvun alun hengen. Eikä hän edes ollut yrittänyt mukautua mihinkään. Bone Machine oli linjakasta ja loogista jatkoa sille 1980-luvun mittaan edenneelle kehitykselle, jonka myötä Waitsin ilmaisu oli muuttunut yhä jyrkemmäksi, kulmikkaammaksi ja hiomattomammaksi.

Bone Machine voitti julkaisuvuotensa parhaan vaihtoehtomusiikkilevyn Grammyn. Se tuntuu täysin merkityksettömältä, kun Bone Machinen panee soimaan vuonna 2018. Levy rätisee, paukkuu, ryskyy ja hyväilee yhtä tulisesti kuin ilmestyessään.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Tom Waits | kotisivu
Tom Waits | Facebook
Tom Waits | Twitter

Varaa Tom Waitsin klassikko Bone Machine kirjastosta.

Varaa Tom Waitsin klassikko Bone Machine kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Tom Waits

1970-luku

Closing Time | Asylum 1973
The Heart Of Saturday Night | Asylum 1974
Nighthawks At The Diner | Asylum 1975
Small Change | Asylum 1976
Foreign Affairs | Asylum 1977
Blue Valentine | Asylum 1978

1980-luku

Heartattack And Vine | Asylum 1980
One From The Heart – Music From The Motion Picture • soundtrack | CBS 1982
Swordfishtrombones | Island 1983
Rain Dogs | Island 1985
Franks Wild Years – un operachi romantico in two acts | Island 1987
Big Time • live | Island 1988

1990-luku

Night On Earth – Original Soundtrack Recording | Island 1992
Bone Machine | Island 1992
The Black Rider | Island 1993
Mule Variations | ANTI- 1999

2000–2009

Blood Money | ANTI- 2002
Alice | ANTI- 2002
Real Gone | ANTI- 2004
Orphans: Brawlers, Bawlers & Bastards | ANTI- 2006
Glitter And Doom • live | ANTI- 2009

2010-luku

Bad As Me | ANTI- 2011

Beck: Sea Change – suuren muutoksen soundtrack
Iggy Pop: Lust For Life – tanssia muurin harjalla
Lou Reed & Metallica: Lulu – nainen miesten maailmassa
Marianne Faithfull: Broken English – uuden ajanlaskun alku
Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree – pimeä tie kohti valoa
PJ Harvey: To Bring You My Love – himosta ja kaipauksesta
Radiohead: A Moon Shaped Pool – takaisin epätodellisuuteen
The Cure: Wish – valoa synkkyyden keskeltä
The National: High Violet – kaunis ja yksinäinen
Willie Nelson: Teatro – kuiskauksia vuosien takaa

Lue lisää Tom Waitsistä| Finna.fi

Tom Waits, takapihan taikuri  Tom Waits & Mac Montandon & kääntäjä Sami Heino, 381 sivua | Sammakko 2007 • Uusi painos 2013

Innocent When You Dream – Tom Waits, the collected interviews  Tom Waits & Mac Montandon, 394 sivua | Orion 2006 • pokkaripainos 2007
Tom Waits on Tom Waits – Interviews And Encounters  Tom Waits & Paul Maher, 466 sivua | Chicago Review Press 2011
Tom Waits  Cath Carroll, 136 sivua | Unanimous 2000
Lowside Of The Road – A Life Of Tom Waits  Barney Hoskyns, 609 sivua | Faber and Faber 2009
The Many Lives Of Tom Waits  Partick Humphries, 354 sivua | Omnibus Press 2007
Wild Years – The Music And Myth Of Tom Waits  Jay S Jacobs, 276 sivua | ECW 2000

Tom Waits: Bone Machine (1992).

Tom Waits: Bone Machine (1992).

The Replacements: Let It Be – bändi lunastaa taivaspaikkansa

Let It Be | Twin/Tone 1984

The Replacements: Let It Be (1984).The Replacements on jäänyt musiikkibisneksen historiaan bändinä, joka vierasti kaikkea, mitä suosio edellytti, ja teki kaiken mahdollisen torpedoidakseen oman menestyksensä. Musiikin historiaan se onneksi on jäänyt yhtyeenä, jossa oli klassikkotason lauluntekijä ja sitä outoa taikaa, joka alkaa hehkua vain silloin harvoin, kun toisilleen juuri oikeat ihmiset sattuvat päätymään samaan bändiin.

Minneapolisissa vuonna 1979 perustettu The Replacements sai levydiilin paikalliselta Twin/Tone Recordsilta. Ensimmäinen albumi Sorry Ma, Forgot To Take Out The Trash ilmestyi elokuussa 1981, ja laulaja-kitaristi Paul Westerbergin kirjoittajanlahjat olivat nupullaan jo sen energisessä ja karkeassa punkrockissa. Punkskenessä keikkailu ja fanzinejulkisuus jättivät bändiin jälkensä: kesällä 1982 julkaistulla EP-levyllä Stink The Replacements kiristi rockinsa tahdin hardcoren rajamaille.

Tyylin yksi-ilmeisyys ja alakulttuurin rajoittava henki alkoivat kuitenkin pian tympäistä bändiä. Toinen täyspitkä levy, hiukan hajanainen Hootenanny (1983) viitoitti tietä sinne, missä yhtye oli parhaimmillaan. Westerberg kiteytti suunnan sanomalla, että The Replacements halusi alkaa soittaa biisejä, ei julistuksilla ryyditettyjä riffejä.

The Replacements lunasti taivaspaikkansa kolmannella albumillaan Let It Be. Westerberg oli säveltänyt sille uudenlaista materiaalia, jonka energia oli muunkin kuin raa’an voiman ja paljaan kiihkon muodossa. Levyn teemat liittyvät enemmän tai vähemmän väljästi nuoruuteen ja aikuistumiseen, ja alle 25-vuotias lauluntekijä oli vielä tarpeeksi nuori tavoittaakseen sanoituksiin etsimänsä tunnemyrskyt.

Mutta ei Let It Be yksin Westerbergin show ollut. Kitaristi Bob Stinson, rumpali Chris Mars ja basisti Tommy Stinson osallistuivat sovittamiseen enemmän kuin ennen – lähinnä kai siksi, että Let It Be oli ensimmäinen kerta, kun bändi todella mietti biisien toteutusta.

Minneapolisin Blackberry Way -studiolla tehdyn Let It Ben tuottajaksi kaavailtiin R.E.M:n Peter Buckia, mutta loppujen lopuksi hän oli mukana vain esituotantovaiheessa ja vierailevana kitaristina. Indie-idolin roolin pienuus ei aiheuttanut epäonnistumista: Let It Ben tunnistaa 1980-luvulla tehdyksi levyksi, mutta siltä puuttuu aikakauden mainstreamille ominainen räikeys ja muovisuus. Se on soundiltaan ajaton, ei ajassa kiinni, eikä siinä aisti laskelmointia tai pyrkyryyttä. Vaikka puoli-instrumentaali ’Seen Your Video’ saattaakin kuulostaa keskeneräiseltä, vielä enemmän se kuulostaa vilpittömältä.

Koska täydellisyys ei ole kovin kiinnostavaa, mestariteokset ovat harvoin virheettömiä, eikä ole Let It Bekään. ’Gary’s Got A Bonerin’ turhanpuoleinen puupäärock rämisee teiniparodian rajamailla, ja läpihuutoversiota Kissin (sinänsä mainiosta) ’Black Diamondista’ on paha perustella millään muulla kuin sillä, että The Replacements halusi näyttää tekevänsä ihan mitä sitä huvitti. Sitä ei kiinnostanut mielistellä edes oma yleisöään, joka siihen mennessä oli koostunut lähinnä Kissiä kiroavista vaihtoehtokiihkoilijoista. Toisaalta aggressiivinen ’We’re Coming Out’ tuntuu olevan mukana lähinnä muistuttamassa punkkareita siitä, millaista kamaa The Replacements olisi edelleen voinut soittaa, jos sitä vain olisi huvittanut.

Suurimman vaikutuksen Let It Be teki hiljaisimmilla kappaleillaan. ’Unsatisfied’, ’Sixteen Blue’ ja ’Androgynous’ osoittivat, miten hienoja ja humaaneja biisejä Westerberg oli oppinut kirjoittamaan. Levyn lopussa on huipennus – tuskin on toista albumia, joka päättyy yhtä pakahduttavasti kuin Let It Be. Viimeinen biisi ’Answering Machine’ on yksinäisyyden tuntua korostaen sovitettu laulu yhteyden katkeamisesta. Parhaiten levyn henki kuitenkin kiteytyy avausraita ’I Will Daren’ korkeajännitteiseen, pompahtelevaan optimismiin.

Lokakuussa 1984 julkaistu Let It Be sai kriitikoilta ylistävän vastaanoton, mutta suuri yleisö ei edes huomannut sen ilmestyneen. Huonosti myyneeltä levyltä huokunut potentiaali oli silti niin ilmeinen, että The Replacements levytti seuraavan albuminsa Warnerille. Näin siitäkin huolimatta, että bändi yritti kovasti ampua itsensä alas soittamalla levy-yhtiöiden showcase-keikalla pelkkiä lainabiisejä.

Kuten The Beatlesilta pöllitty albumin nimikin Let It Be kertoo, kuvien kumartelu ei The Replacementsia kiinnostanut.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

The Replacements | Facebook

Varaa The Replacements -klassikko Let It Be kirjastosta.

Varaa The Replacements -klassikko Let It Be kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
The Replacements | Finna.fi

1980-luku

Sorry Ma, Forgot To Take Out The Trash | Twin/Tone Records 1981
Hootenanny | Twin/Tone Records 1983
Let It Be | Twin/Tone Records 1984
Tim | Sire 1985
Pleased To Meet Me | Sire 1987
Don’t Tell A Soul | Sire 1989

1990-luku

All Shook Down | Sire 1990

2010-luku

Dead Man’s Pop – Don’t Tell A Soul As Originally Intended • LP+4CD | Rhino Records 2019

Kokoelmat
The Replacements | Finna.fi

Boink!! | Glass Records ‎1986
All For Nothing – Nothing For All
• 2CD | Reprise Records 1997
Don’t You Know Who I Think I Was? – The Best Of The Replacements | Sire/Reprise Records/Rhino Records 2006
Original Album Series | Rhino Records 2012
The Complete Studio Albums 1981–1990 • 8CD | Twin/Tone Records / Sire / Warner 2015
The Sire Years • 4LP | Rhino Records/Sire

Paul Westerberg | Finna.fi

1990-luku

14 Songs | Sire/Reprise Records 1994
Eventually | Reprise Records 1996
Suicaine Gratifaction | Capitol Records 1998

2000–2009

Stereo/Mono • 2CD  Paul Westerberg/Grandpa Boy | Vagrant Records 2002
Come Feel Me Tremble | Vagrant Records 2003
Folker | Vagrant Records 2004
49:00… Of Your Time Life | Dry Wood Music 2008
3oclockcreep | omakustanne 2008

Grandpa Boy [=Paul Westerberg] | Finna.fi

Grandpaboy EP | Soundproof/Monolyth 1997
Mono | Vagrant Records 2002
Stereo/Mono • 2CD  Grandpa Boy/Paul Westerberg | Vagrant Records 2002
Dead Man Shake | Fat Possum 2003

Kokoelmat
Paul Westerberg | Finna.fi

Besterberg – The Best Of Paul Westerberg | Sire/Reprise Records/Rhino Records/Warner Strategic Marketing 2005
The Resterberg | Rhino Records 2005

Lue lisää The Replacementsista ja Minneapolisin rockmaailmasta | Finna.fi

Trouble Boys – The True Story Of The Replacements  Bob Mehr, 521 sivua | Da Capo Press 2017
The Replacements – All Over But The Shouting – An Oral History  Jim Walsh, 304 sivua | Voyager 2007

Complicated Fun – the Birth Of Minneapolis Punk And Indie Rock, 1974–1984. An Oral History  Cyn Collins, 377 sivua | Minnesota Historical Society Press 2017.

The Replacements: Let It Be (1984).

The Replacements: Let It Be (1984).

Morphine: The Night – tie yön syliin

The Night | Dreamworks Records 2000

Morphine: The Night (2000).Yleisö varmaan ajatteli sen johtuneen helteestä. Heinäkuun kolmas 1999 oli kuuma päivä Italian Palestrinassa, ja kun Morphinen 46-vuotias basisti-laulaja Mark Sandman tuupertui lavalle kesken keikan, kesti hetken, ennen kuin kukaan ymmärsi, mitä oli tapahtunut.

Sandman oli kuollut. Hän oli saanut massiivisen sydänkohtauksen ja poistunut maailmasta. Loppu oli tullut kuin sormia napsauttamalla, ja se oli vienyt mukanaan myös Morphinen. Muille jäsenille oli selvää, ettei bändin matka voisi jatkua ilman sen sielua.

Basisti-laulaja Mark Sandman, saksofonisti Dana Colley ja rumpali Jerome Deupree perustivat Morphinen vuonna 1989 Cambridgessa. He olivat siinä vaiheessa keikkailleet enimmäkseen Bostonin seudulla ja Uuden-Englannin alueella monissa eri bändeissä – Sandman oli soittanut aiemmin muun muassa Treat Her Rightissa ja Deupreen kanssa Hypnosonicsissa, Colley esimerkiksi Three Coloursissa.

Morphinen toiseksi lyömäsoittajaksi vakiintui heti alkuvuosina Billy Conway, joka tuli alun perin tuuraamaan terveysongelmien vuoksi väliaikaisesti sivuun astunutta Deupreeta. Loppujen lopuksi kumpikin rumpali soitti Morphinessa useita vuosia. Loppuvaiheessa kokoonpano oli nelimiehinen, kun Conway ja Deupree olivat bändissä yhtä aikaa.

Alkuun päästyään Morphine ryhtyi tekemään töitä tasaisen tehokasta tahtia – ja sai myös aikaan tuloksia. Ensimmäinen albumi Good ilmestyi vuonna 1991 bostonilaisen Accurate/Distortion-levymerkin kautta. Vuoden 1993 Cure For Pain laajensi bändin reviirin kauas Uuden-Englannin ulkopuolelle: trio kiersi sen tiimoilta Yhdysvaltoja, Eurooppaa, Japania ja Australiaa. 1990-luvun puolivälissä Yes kasvatti Morphinen näkyvyyttä edelleen. Videosingle ’Honey White’ soi Music Televisionilla muun muassa hervottomassa Beavis & Buttheadissa.

Sitten Morphine astui major-yhtiöiden maailmaan. Suurmoguli David Geffenin ja elokuvaohjaaja Steven Spielbergin Dreamworks sainasi sen vuonna 1997 ja julkaisi Like Swimmingin vielä samana vuonna. Neljäs albumi ei muodostunut suureksi läpimurroksi (siihen Morphinen musiikki oli luonnostaan liian marginaalista), mutta maine kasvoi edelleen. ’Early To Bedin’ video sai Grammy-ehdokkuuden, ja vuoteen 1999 mennessä Morphinen kaikkia levyjä oli myyty yhteensä yli 800 000 kappaletta.

The Night, Morphinen viides ja viimeinen studioalbumi, valmistui vuoden 1999 alussa. Puoli vuotta ennen Mark Sandmanin kuolemaa viimeistelty levy julkaistiin vasta vuonna 2000, tyylikkäästi soveliaan suruajan jälkeen.

Morphinen ura päättyi musiikilliselle huipulle. Sandmanin tuottama The Night soi täyteläisemmin ja pakottomammin kuin Morphinen edelliset levyt. Se on helpommin lähestyttävä ja musiikillisesti värikkäämpi levy kuin edeltäjänsä, mutta silti tyylikkään kosiskelematon kokonaisuus, jonka tummat värit ovat sävy sävyyn.

Sandmanin kuolema, kannen valkoinen kukka ja musiikin hämärä, paikoin hauras ja surumielinen tunnelma houkuttelevat pitämään The Nightia jonkinlaisena kuolinmessuna, testamenttina tai profetiana ennenaikaisesta poismenosta. Se ei tietenkään ole sellainen. Kun levyn yönkauniit kappaleet äänitettiin, Morphine luultavasti katseli urahorisonttiinsa toiveikkaana. Mutta koska taide on tehty tulkittavaksi, mikään ei estä kuuntelemasta The Nightia Sandmanin kuoleman varjossa. Siinäkin tapauksessa Morphine saa pimeyden tuntumaan lämpimältä ja lohdulliselta.

Morphinen musiikki ei lakannut soimasta lavoillakaan. Vuoden sisällä Sandmanin kuolemasta Colley ja Conway perustivat Orchestra Morphinen, joka esitti enimmäkseen The Nightin materiaalia. Sittemmin he ovat pitäneet Morphinen ja ystävänsä muistoa elossa muun muassa Vapors Of Morphine -kokoonpanossa.

Conway ja Colley ovat myös perustaneet myös Hi-n-Dry-levymerkin, jonka toimitilat rakennettiin Sandmanin entiseen työhuoneeseen. Yhtiö on julkaissut muun muassa Sandboxin, kahden cd:n ja yhden dvd:n laajuisen koosteen Mark Sandmanin elämäntyöstä Morphinen ulkopuolella. Ikävä kyllä hänen tunnetuimman bändinsä tuotanto jouduttiin jättämään julkaisun ulkopuolelle tekijänoikeussyistä.

Jos Sandman olisi saanut elää, The Night kuulostaisi nyt albumilta, jolla Morphinen vähäeleinen ”low rock” (joksi bändi itse tyylinsä nimesi) jalostui valmiiksi. Bändi esiintyy kautta levyn hyvin ilmaisuvoimaisesti. Se huokuu yhtä aikaa vanhan jazzin viileänrentoa svengiä ja rockin särmää, mutta ei ole lähelläkään rasittavanvinkeää jazzrockia. Siellä täällä Morphinen soundia avartavista jousista ja muista lisukesoittimista huolimatta musiikissa on yhtä paljon tilaa kuin säveliä. Minimalistinen tuotanto saa pienet asiat näyttämään kokoaan suuremmilta ja langettamaan pitkiä varjoja.

Tyylikkäässä tyhjyydessä kaikuu salaperäisyys, joka saa palaamaan The Nightin äärelle yhä uudelleen.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

The Other Side – A Morphine Information And Archive Site
Morphine | Facebook

Varaa The Night kirjastosta.

Varaa The Night kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Morphine
Mark Sandman – Kaksikielinen slide-basso, laulu, urut, kolmekielinen slide-kitara, piano, kitara
Dana Colley – baritoni-, tenori ja double-saksofoni, triangeli
Jerome Deupree – rummut ja muut lyömäsoittimet
Billy Conway – rummut ja muut lyömäsoittimet

Levyhyllyt | Finna.fi
Morphine

1990-luku

Good | Accurate Distortion 1992 • Rykodisc 1993
Cure For Pain | Rykodisc 1993
Yes | Rykodisc 1995
Like Swimming | Rykodisc 1997

2000–2009

The Night | Rykodisc/Dreamworks 2000
Bootleg Detroit • live | Rykodisc 2000

Kokoelmat | Finna.fi
Morphine

B-Sides And Otherwise | Rykodisc 1997
The Best Of Morphine: 1992–1995 | Rykodisc 2003
Sandbox – The Mark Sandman Box Set | 2004
At Your Service | Rhino Records/Rykodisc 2009

Beck: Sea Change – suuren muutoksen soundtrack
Marianne Faithfull: Broken English – uuden ajanlaskun alku
Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree – pimeä tie kohti valoa
PJ Harvey: To Bring You My Love – himosta ja kaipauksesta
Radiohead: A Moon Shaped Pool – takaisin epätodellisuuteen
The Cure: Wish – valoa synkkyyden keskeltä
The National: High Violet – kaunis ja yksinäinen
Tom Waits: Bone Machine – läpimurto tuntemattomaan
Willie Nelson: Teatro – kuiskauksia vuosien takaa

Katso lisää | YouTube
Dokumentti

Cure For Pain – The Mark Sandman Story | 2011

Morphine: The Night (2000).

Morphine: The Night (2000).