Aikana, jona sinkkubiisin tulisi edetä kliimaksiinsa niin nopeasti, ettei striimauspalvelun asiakas ehdi käyttää mahdollisuuttaan biisien rajattomaan skippaamiseen, Von Hertzen Brothersin albumikokonaisuus on kuin antiteesi sille, millaista musiikin ”pitäisi” olla. Soittotaitoon ja bändikemiaan luottavien veljesten progen, klassikkorockin ja taiderockin fuusiolla on kuitenkin yleisönsä. Siksi Mikko, Kie ja Jonne von Hertzenin perustamalla yhtyeellä on takanaan jo parin vuosikymmenen ura.
VHB julkaisi ensimmäisen albuminsa Experiencen vuonna 2001. Kun Approach (2006), Love Remains The Same (2008) ja Stars Aligned (2011) myivät kultaa, juuri ja juuri listalla piipahtanut debyytti vaikutti enää tarinan esinäytökseltä. Myös tasaiseen tahtiin ilmestyneet seuraavat albumi Nine Lives (2013), New Day Rising (2015) ja War Is Over (2017) olivat listamenestyksiä. Sellainen on myös viiden vuoden levytystauon päättänyt Red Alert In The Blue Forest, joka on tätä kirjoitettaessa Suomen virallisen albumilistan sijalla kaksi.
All Of A Sudden, You’re Gone. Ohjaaja: Kie von Hertzen
VHB:n 2010-luvun albumeilta saattoi aistia, että kansainvälinen menestys kiehtoi yhtyettä. Tuolloin se kirjoitti polveilevamman materiaalin joukkoon yllättävänkin koukuttavia rockbiisejä, joihin ihmisten olisi helppo tarttua. Bändi huomioitiin Classic Rockin vuosiäänestyksissä ja Progressive Music Awardsissa ja se teki ulkomaankiertueita, mutta läpimurto antoi odottaa itseään. War Is Overilla yhtye kääntyi haastavampaan suuntaan kuin hyväksyen, että bändin oli parempi keskittyä musiikin eikä suosion kehittämiseen.
Red Alert In The Blue Forestia ei ole tehty helpoksi. Enemmän sitä määrittelee vapauden ihanne. Yhtye sovittaa melodisen musiikkinsa juuri sellaiseksi kuin oikealta tuntuu, ja lopputulos on hyvin omaleimainen. Suuret linjat kaartuvat yhtyeen käsissä vaivattomasti. ’Northern Lights’ kulkee huomaamatta synteettisestä sykkeestä akustisten kitaroiden kautta puhallinten ylentämään loppuun. Eepoksista eeppisin on yhdeksänminuuttinen ’Blue Forest’, ja toisessa ääripäässä on höpsö ’Pirates Of The Raseborgian’, josta voi löytää eräänlaista huumoria. Herkkä ’Anil’ tuo mieleen 1970-luvun alun brittifolkin hauraat ja pohdiskelevat tunnelmat. Yksi hienoimmista on ’The Promise’, jossa puiset instrumentit soivat raakoina ja kauniina.
Disappear There.
Vaikka sitä ei silmiä kirvelevän kansitaiteen perusteella uskoisi, Red Alert In The Blue Forest sisältää kaunista musiikkia. Kaikkein koskettavin biisi on levyn päättävä ’Disappear There’, joka kertoo ajasta ikuisuuteen astumisesta. Sanoitusten aiheet eivät muutenkaan ole kevyimmästä päästä. ’Day Of Reckoning’ on kappale siitä, miten luonto reagoi ihmisen tekoihin. ’Anil’ käsittelee koulukiusaamista ja ’Blue Forest’ luonnon tuhoamista veljesten omien kokemusten kautta.
Red Alert In The Blue Forest on musiikillisesti vauras ja sanoituksiltaan merkityksellinen albumi. Vaikka sen kaikista biiseistä ei saa saman tien otetta, niitä ei tee mieli skipata.
Sosiologi J. P. Roos kehitti aikoinaan onnellisuusmuurin käsitteen kuvaamaan julkisivua, jonka tutkimuksiin osallistuvat ihmiset usein nostavat ongelmiensa eteen, jotta heidän tilanteensa ja elämänsä vaikuttaisi kysyjästä (ja toki myös vastaajasta itsestään) paremmalta kuin se todellisuudessa on. Tämä johtuu siitä, että onnellisuus on normi. Jos sitä ei saavuta, kokee epäonnistuneensa.
Antti Aution uuden albumin kappale ’Kaikki hyvin’ on rakennettu onnellisuusmuurin särkyvistä tiilistä. ”Jos kysyt niin sanon että kaikki on hyvin”, hän toteaa hengästyttävän ja läpinäkyvän uskottelusanoituksen keskellä, vaikka totuus on tullut ilmi jo levyn nimessä. Puhuttiinpa sitten yksilöiden, yhteiskuntien tai planeetan asioista, Kaikki talot huojuu. Viime aikoina on tuntunut siltä, että huojunta johtaa kohta romahdukseen tasolla jos toisellakin.
Kaikki hyvin. Ohjaus: Terjo Aaltonen
Vanhan kliseen mukaan musiikki on sitä miltä tunteet kuulostavat, ja Antti Aution kolmannen kohdalla niin on hyvin kirjaimellisesti. Huhtikuussa 1990 syntyneen laulaja-lauluntekijän ja näyttelijän levy ei kerro siitä miten asiat ovat vaan siitä, miten ne koetaan. Nämä ovat biisejä yksinäisyydestä, rakastumisesta, ahdistuneisuudesta, epävarmuudesta ja onnellisuuden kaipuusta. Laulujen sarja vaikuttaa kaikessa yksityiskohtaisuudessaan niin henkilökohtaiselta, että ajatus siihen samaistumisesta tuntuu tungettelevalta. Samaan aikaan Aution avaamat tunteet ovat erittäin tunnistettavia.
Joonas Saikkosen tuottama Kaikki talot huojuu on kitaralevy. Kaikkein haavoittuvimmissa biiseissä (’Romukasa’ ja ’Hukkasin sut’) päällimmäisinä soivat akustiset. Toisessa ääripäässä on ’Lisää ääntä’, jonka katarttinen metakointi luodaan sähkökitaroilla ja perinteisen rockbändin energialla. Niiden välissä on sellaisia kauniita ja enemmän tai vähemmän surumielisiä poprock-kappaleita kuin ’Onko liian myöhä’, ’Kaunein sana maailmassa’ ja ’Linnut jotka löytää aina kotiin’. Tunneskaalan onnellisin osuus on ’Pihkassa’. Lähimmältä hengenheimolaiselta tuntuu Ultramariini, tuo sooloartistinakin tunnetuksi tulleen Matti Johannes Koivun yhtye.
Kaunein sana maailmassa.
Autio on kertonut kirjoittaneensa nämä kappaleet vuoden 2021 aikana, ja se on helppo uskoa. Pandemia seurauksineen löi hänen kaltaisiaan kulttuuri- ja taidealan ammattilaisia säälimättä. Vaikka onni pilkahteleekin siellä täällä, loppujen lopuksi tämä pohjavireeltään masentunut musiikki säestää tanssia onnellisuusmuurin raunioilla. Onkin kiinnostavaa nähdä, millaiseksi vaikutelma muuttuu yöelämän pyörteissä, kun Antti Aution, Joska Saarisen, Jussi Liukkosen, Ella Rosenlundin ja Joel Parvamon bändi starttaa kiertueensa huhtikuussa.
Albumin päätteeksi Autio löytää ja antaa avaimet onnellisempaan olotilaan. Artistin isoäidin sanoja siteeraava ’Raili’ kertoo rohkeudesta ja siitä, että edes toivoa ei tarvita, kunhan on jotakin, josta uneksia. Viimeiseksi asetettu, puhelaulettu ’Muistitko?’ on sanoitukseltaan ’Kaikki hyvin’ -kappaleen kaltainen litania, mutta sanomaltaan toisenlainen. Se keskittyy kaikkeen siihen, mikä on oikeasti tärkeää.
Pauliina Nymanin ja Lauri Kallion Göteborgissa vuonna 2019 perustama Pambikallio oli alkuaikoinaan duo. Sittemmin basisti Jon Pettersson ja rumpali Teemu Mustonen ovat tehneet siitä kvartetin. Juuri sellaisena Pambikallio ensialbumillaan näyttäytyy: musiikin soidessa tuntee kuuntelevansa bändiä, joka haluaa luoda kitarapoppiinsa soittajien summaa suuremman tunnelman. Yhtyeen viehättävän eteerinen, perhosenkevyt ja miedosti psykedeelinen sointi ei ole globaalisti ajatellen ennenkuulumaton, mutta Suomessa ja suomeksi se edustaa jotakin uutta.
Häntä.
Ehkäpä juuri sen vuoksi Pambikallion dreampop sai saman tien osakseen suopean vastaanoton. Keväällä 2021 ilmestynyt ensisingle ’Häntä’ soi valveutuneissa radio-ohjelmissa, ja niin teki myös seuraava lohkaisu ’Volvo’, joka julkaistiin kesällä. Pitkäsoitto paljastaa, että yhtyettä pukee parhaiten juuri albumimuoto. Tehdäkseen suurimman mahdollisen vaikutuksen Pambikallion kappaleet tarvitsevat suhteen toisiinsa, kokonaisuuden, jonka osina soida. Yksittäisinä sävellyksinä nämä laulut eivät briljeeraa mieleenjäävillä melodioillaan tai koukuillaan.
Volvo.
Matka alkaa sähkökitaran jazz-soinnuilla. – Oothan hetken vielä valveilla, Nyman kujertaa avausraidalla ’Vielä hetken’, vie kuulijansa unen rajamaille ja vihjaa, että tiedossa on tarinoita. Niin on, ja nämä iltasadut ovatkin yllättävän korutonta kertomaa. Kun ’Antaa tulla vaan’ avaa pelin sanoilla ”sinun haavasi on auki ja se mädännyttää meidät kaikki”, on tekstistä tihkuva visva häkellyttävässä ristiriidassa musiikin kepeyden kanssa. Kontrasti on vielä jyrkempi aurinkoisen huolettomassa ’Volvossa’, jossa hengitellään romahduksen edellä.
Antaa tulla vaan.
Mollissa soiva ja isolla kädellä särölle lyöty ’Häntä’ tuo mieleen tamperelaisen Liekki-yhtyeen popeimmat biisit sillä erotuksella, että Pambikallion sanoitus on ymmärrettävä ja tarinallinen. ’Mustaa sappea’ nostaa nimeensä yhtyeen synkän pohjavireen, jota muuten pidetään piilossa huolimattomalta tarkastelulta. Hypnoottisen hartailla munkkikuoromelodioilla vangitseva ja myrskyisästi soitettu ’Vallasta’ tuntuu keväällä 2022 hyvin ajankohtaiselta. Se voisi kertoa paitsi sairaasta ihmissuhteesta, myös diktatuurien persoonallisuushäiriöisistä johtajista.
Rauhassa.
Draaman kaari vie vapahtavaan loppuratkaisuun, jossa kuulija tuntee heräävänsä hämmentävästä unesta. Mutta kertooko levyn viimeinen biisi ’Rauhassa’ sisäisestä kamppailusta, sodan päättymisestä vai väsyttäväksi käyneen ihmiselämän viime hetkistä? Sitä kuulija voi kysyä vain itseltään.
Imagine,John Lennonin toinen albumi The Beatlesin hajoamisen jälkeen, tunnetaan yleisesti yhtenä hänen parhaista töistään. Se on henkilökohtaisella tasolla tunnustuksellinen ja yhteiskunnallisesti idealistinen levy.
Imagine äänitettiin helmikuun ja heinäkuun välillä vuonna 1971. Tuottajana toimivat Lennon (1940–1980), hänen puolisonsa Yoko Ono sekä Phil Spector (1939–2021), josta on sittemmin tullut maineikas muutenkin kuin studioneroutensa vuoksi. Äänityksiä tehtiin Englannissa ja New Yorkissa, jonne Lennon ja Ono muuttivat vähän ennen Imaginen julkaisua syksyllä 1971.
Crippled Inside.
Imaginella esiintyvät muusikot ovat tähtiä ja luottomiehiä. Lennonin ja basisti-laulaja Paul McCartneyn välit olivat tuohon aikaan tulehtuneet, mutta hän tuli hyvin toimeen kahden muun Beatlen-kanssa: Rumpali Ringo Starr oli vieraillut hänen edellisellä levyllään, ja kitaristi George Harrison soittaa noin puolella Imaginen biiseistä.
Basisti Klaus Voormann puolestaan solmi Beatles-kontaktinsa jo 1960-luvulla Hampurissa ja suunnitteli sittemmin Revolver-albumin kannenkin. Rumpuosuuksista vastasivat kokeneet sessiopaukuttajat Jim Keltner ja Alan White, kosketinsoittimista rockin suuruuksien luottopianisti Nicky Hopkins. Ryhmä sai parhaimmillaan aikaan vaivattoman svengin. Tästä esimerkiksi käy ’Crippled Inside’, jonka hilpeä sävellys korostaa hienosti karua avainsanaa ”crippled” (rampa).
Jealous Guy.
’Jealous Guy’ on Imaginen tunnetuimpia biisejä. Lennon pani tuon sävellyksenäkin komean laulun alulle jo vuonna 1968. Se tunnettiin Beatlesin sessioissa ensin ’Child of Naturena’ ja sitten ’On the Road to Marrakeshina’. Alun perin Mahareshi Mahesh Yogin luennon inspiroima sanoitus muuttui parissa vuodessa julkiseksi anteeksipyynnöksi entisille läheisilleen. ’Jealous Guyssa’ Lennon selittää väkivaltaista ja alentavaa käytöstään omalla epävarmuudellaan. Erityisen suurta lyriikkaa kappale ei sisällä, mutta ainakin Lennon tekee selväksi, että on oivaltanut ongelmansa luonteen. Ilmeisesti ihmisenä kasvaminen onnistui, sillä ensimmäisen perhekierroksen mokannut artisti oli aivan eri tavalla läsnä toisen poikansa ja vaimonsa elämässä.
Vaikka tietynlaista kypsymistä oli havaittavissa, oli Imaginella lapsellisiakin lyriikoita. Levyn päättävän, sanoitukseltaan vaivaannuttavan ’Oh Yoko!’ -raidan kaikki ansiot ovat sävellyksessä – biisi oli niin hyvä poppis, että Lennon periaatteen miehenä joutui kieltäytymään julkaisemasta sitä singlenä. Vaikka loppukevennykset ovat oma taiteenlajinsa, voi vain ihmetellä, eikö Lennonilla mitään tarpeellisempaa asiaa ollut tunnustettavaksi levylle, jota kuuntelevat monet muutkin kuin hänen vaimonsa.
How Do You Sleep.
Vielä lapsellisempi laulu on ’How Do You Sleep’, jolla Lennon dissaa Beatles-partneriaan Paul McCartneya ja tämän tyhjänpäiväisenä pitämäänsä musiikkia ilmeisesti kostaakseen sen, että McCartney oli kirjoittanut Ram-levylleen ’Too Many People’-nimisen biisin Lennonin ärsyttävästä määräilevyydestä sekä Yoko Onosta, jolla oli tapana pyöriä jaloissa The Beatlesin lopunaikojen treeneissä. Ilmeisesti maailman suurin popyhtye ei ole kaikkein otollisin ympäristö tasapainoiseksi aikuiseksi kasvamiselle.
Gimme Some Truth.
Muutettuaan New Yorkiin elokuussa 1971 Lennon ja Ono eivät millään tavoin peitelleet yhteiskunnallisia käsityksiään siitä, miten pahasti poskelleen maailma oli menossa. Imaginella on myös kantaaottavaa materiaalia. Pahaenteisesti groovaava bluesrock ’I Don’t Wanna Be A Soldier’ on simppeli vastakulttuurinen julkilausuma sitä, miten maailmaa pyöritetään. Imaginen ilmestyessä sekä suurvaltojen välinen kylmä sota että napalminkuuma Vietnamin sota pilasivat yhä maailmaa täysillä tehoilla.
’Gimme Some Truth’ sivaltaa sanan ruoskalla ”kireiden, lyhytnäköisten, kapeakatseisten ja tekopyhien” poliitikkojen kavalan köyryjä selkiä ja peräänkuuluttaa totuuden puhumista. Nimeltä mainitaan ”Tricky Dicky” eli Yhdysvaltain 37. presidentti Richard Nixon. Hän sai liikanimensä jo 1950-luvulla, mutta lunasti sen huolella vasta pari vuotta Imaginen ilmestymisen jälkeen Watergate-skandaalin yhteydessä.
Imagine.
Imaginen käynnistää suuri klassikko, parempaa maailmaa todellisuudeksi loihtiva nimikappale, josta tuli nopeasti Lennonin tunnussävelmä, johon hänen koko soolouransa assosioituu. Artisti itse piti levyttämäänsä versiota liian hempeänä. ’Imaginea’ on moitittu hellyttäväksi taivaanrannan maalailuksi, mutta Lennon on naiiviudessaankin kirpaisevan oikeassa.
Kuvitelkaa maailma, jossa ei ole saduilla kontrolloivien uskontojen ja mielivaltaisesti piirrettyjen rajalinjojen kaltaisia epätasa-arvoa tuottavia rakenteita eikä tuhoavaa ahneutta. Sellaisessa ihmemaassa uutisia olisi varmasti paljon mukavampi katsoa.
Lue lisää albumista Imagine • Read more about the album Imagine Finna.fi
Imagine John YokoJohn Lennon & Yoko Ono & Simon Hilton, 313 pages | Thames & Hudson 2018
Elokuvat ja dokumentit DVD Finna.fi
Imagine John Lennon [1988] Ohjaaja Andrew Solt, 101 min. • VHS • 2DVD | Warner Bros. Entertainment Finland 2005 Gimme Some Truth – The Making Of John Lennon’s Imagine Album [2000] Ohjaaja Andrew Solt, 63 min. • DVD | Capitol Records 2000 John & Yoko’s Year Of Peace [2000] Ohjaaja Paul McGrath, 52 min • DVD | Canadian Broadcasting/Image Entertainment 2000 Legend – The Very Best Of John Lennon, 100 min. • DVD | EMI Records 2003 The U.S. vs. John Lennon [2006] Ohjaajat David Leaf & John Scheinfeld, 99 min. | Lionsgate 2006 Chapter 27 – John Lennonin murha [2007] Ohjaaja J.P. Schaefer • Pääosissa Jared Leto ja Lindsay Lohan, 81 min • 2DVD | Future Film 2007 Nowhere Boy [2009] Ohjaaja Sam Taylor-Wood • Pääosissa Aaron Johnson, Thomas Sangster, Kristin Scott Thomas ja Anne-Marie Duff, 93 min. • DVD | Nordisk Film 2009 & 2011
På eget sättJohn Lennon & översättare Peter Curman & Ingemar Lindahl, 79 sidor | Söderström 1965 • Wahlström & Widstrand 1981 • Bakhåll 2014 John Lennons brev – en brevbiografiJohn Lennon & Hunter Davies & översättare David Nessle, 407 sidor | Norstedts 2012 John Lennon – ett liv i vår tidAlbert Goldman & översättare Sune Karlsson, 735 sidor | Norstedts 1988