Hollywood Brats – kovan onnen kulttibändi

Hollywood Brats | Cherry Red Records 1980

Levyhyllyt-blogi suosittelee musiikkia ja oheislukemista, mutta Hollywood Bratsin ja siitä kertovan kirjan kohdalla tekee mieli kääntää asetelma toisinpäin. Laulaja Andrew Mathesonin hykerryttävä historiikki Sick On You on ”must read” -osaston opus kaikille rokkikirjallisuudesta kiinnostuneille. Lukemisen ohessa sopii kuunnella bändin ainoata albumia, joka sekin on oikein hieno.

Eivätkö nimet soita kelloja? Se on täysin ymmärrettävää. Hollywood Brats on – kuten kirjan alaotsikko kuuluu – paras bändi, josta et ole koskaan kuullutkaan. Ja niin kuin samainen alaotsikko jatkaa, sen tarina on katastrofaalinen. Onneksi se kuitenkin on tuhoisa niin surkuhupaisalla tavalla, että siitä saa tehdyksi viihdyttävän kirjan, jonka lukemisesta tulee hyvä mieli, kunhan tekijällä on tyylitajua ja näkemystä. Niin kuin paras rock and roll -musiikki, Mathesonin teos on vahvasti väritetty versio todellisuudesta.

Kovaonnisesti The Queen -nimellä vuonna 1971 aloittanut Hollywood Brats oli perusasioita raikastanut bändi aikalaisensa New York Dollsin tapaan, suoraa rockia soittanut likainen trash-versio Rolling Stonesista. Sitä on kutsuttu protopunkbändiksi, mikä kertoo enemmän ryhmän asenteesta ja vaikutuksesta kuin musiikista. Myöhemmät punkbändit loivat omanlaisensa tyylin, mutta jäivät musiikillisesti velkaa Dr. Feelgoodin ja Hollywood Bratsinkin kaltaisille yhtyeille, sikäli kun sattuivat jälkimmäistä jossain kuulemaan.

Tavallaan Matheson tekee tikusta asiaa kirjoittaessaan 300-sivuisen kirjan bändistä, joka ehti hajota jo ennen kuin sen albumi julkaistiin (pelkästään Norjassa ja nimellä Andrew Matheson & The Brats: Grown Up Wrong). Laulajalla ei myöskään ole minkäänlaisia estoja vuoleskella mainittua tikkua terävämmäksi kuin se luultavasti aikoinaan oli. Lontooseen muuttavan nuorukaisen bändihaaveet muuttuvat Sick On Youssa pyrkimykseksi pelastaa rock’n’roll karulta kohtalolta, joka sitä odotti kesyjen blueskitaristien ja pompöösien progemuusikoiden käsissä. Se olisi jälkiviisastelevuudessaan kornia, ellei Mathesonin teksti olisi hänen oman ehdottomuutensa suhteen niin itseironista, itsetietoista ja kärjistettyä. Sick On You onkin ihanasti kohteensa näköinen kirja.

Hollywood Bratsin albumi on debyyteille tyypillisesti siihenastisen ”uran” summa. Jopa Mathesonin ja bändin toisen ydinhahmon, pianisti Casino Steelin ensimmäinen yhteinen biisi, vastustamaton ’Southern Belles’ on sillä mukana. Samalla levy on yhteenveto kaikesta, mitä kaksikko piti makeana: ’Zürich 17’ ja The Crystals -laina ’Then He Kissed Me’ tulivat Phil Spectorin tuottaman popin maailmasta, ’Empty Bottles’ -välisoitto ja ’Drowning Sorrows’ bluesista päin ja moni muu biisi Stonesin suunnalta. Rajuimmillaan bändi on levyn päättävässä stoogesmaisessa ’Sick on Youssa’, josta punksukupolven oli hyvä jatkaa. Mitään ennenkuulumatonta sillä ei ole, mutta kuten Hurriganes suunnilleen samoihin aikoihin totesi, ”it ain’t what you do, it’s how you do it.” Hollywood Brats puhalsi vanhoihin vaikutteisiin elävän hengen.

Hollywood Brats on soittanut vielä viime aikoinakin – viimeisin julkaisu on ’Vampire Nazi’-single vuodelta 2019. Kulttimaineesta kertoo, että Bratsille ja Steelin toiselle bändille The Boysille on tehty tribuuttilevy. Se, että italialaisen Desert Inn Recordsin vuosituhannen vaihteessa julkistama kunnianosoitus You Wanna Know What It’s Like? ilmestyi pelkästään netissä vasta keväällä 2020, sopii todella hyvin Hollywood Bratsin tragikoomisen tarinan jatkeeksi.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Andrew Matheson | Facebook

Varaa Mathesonin kirja Sick On You kirjastosta.

Varaa Mathesonin kirja Sick On You kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Andrew Matheson: Sick On You (Ebury 2015).

Levyhyllyt
Andrew Matheson & The Brats
Grown Up Wrong | Mercury 1975
The Hollywood Brats
The Hollywood Brats | Cherry Red Records 1980 & 1994 & 2016 • Enfer Records 1985 • Get Back 1995
Debyyttialbumin laajennetut painokset
Sick On You
• 2CD | Cherry Red Records 2016
Sick On You • 2LP | Radiation Reissues 2018

Muista myös kokoelmalevyt | Finna.fi
Punk 45 – Sick On You! One Way Spit! – After The Love & Before The Revolution Vol. 3 | Soul Jazz Records 2013
Action Time Vision – A Story Of Independent UK Punk 1976–1979 • 4CD + 64-sivuinen tekstiliite | Cherry Red Records 2016

Johnny Thunders: So Alone – malja antisankarille
Richard Hell & The Voidoids: Blank Generation – kaukana kliseisyydestä

Lue lisää | Finna.fi
Matheson, Andrew: Sick On You – The Disastrous Story Of Britain’s Great Lost Punk Band, 337 sivua | Ebury Press 2015

Hollywood Brats: Sick On You (1980/2016).

Hollywood Brats: s/t (1980/1994).

Hollywood Brats: s/t (1980).

Brett Anderson: Wilderness – hauras rocktähti riisuutuu paljaaksi

Wilderness | B A Songs 2008

Brett Anderson on britpop-suuruus Sueden laulaja ja keulakuva. Se meriitti jättää varjoonsa kaiken muun, myös sen, että Anderson on artisti myös omillaan. Hänellä on takanaan neljän albumin mittainen sooloura.

Anderson (s. 1967) julkaisi ensimmäisen soololevynsä, kun Suede oli lopettanut toimintansa vuonna 2003 ja kun lyhytikäinen The Tears oli hajonnut yhden albumin tehtyään. Hän oli äänittänyt omaa albumiaan samaan aikaan Tearsin levyn kanssa kuin aavistellen, ettei yhteistyö entisen Suede-kitaristi Bernard Butlerin kanssa jatkuisi pitkään. Andersonin uran hämmentävimmässä vaiheessa ilmestynyt Brett Anderson (2007) oli melankolinen ja seesteinen poplevy, joka ei lopulta vienyt laulajaa kauas entisestä yhtyeestään.

Siinä onkin Andersonin kaltaisten sooloartistien ongelma. Kun ääni, sanoitukset ja melodiat muodostavat suurimman osan siitä, mitä artistin tunnetuin bändi edustaa, miten tutut elementit voisi siirtää johonkin muuhun yhteyteen niin, että niistä rakentuisi jotakin tarpeeksi uutta ja itsenäistä? Se on vaikeaa etenkin, jos ei tahdo etääntyä omaksi kokemastaan musiikin muotokielestä. Brett Anderson ei ole halunnut, ja siksi hänen soolotuotantonsa on usein kuulostanut laimennetulta Suedelta.

Toisesta sooloalbumistaan Wildernessistä Anderson onnistui tekemään omanlaisensa. Siihen ei tarvittu erityisen suuria oivalluksia tai uhkarohkeita toteutustapoja. Hän sovitti kappaleet akustisille soittimille, kuten pianolle, kitaralle ja jousi-instrumenteille ja teki julkaisustaan todellisen soololevyn soittamalla itse lähes kaiken. Andersonin lisäksi levyllä kuullaan vain Amy Langleyn selloa ja Emmanuelle Seignerin lauluääntä.

Viikossa enimmäkseen studiolivenä taltioitu Wilderness on selvästi Sueden laulajan levy, mutta Andersonin tunnistettavassa käsialassa häilyy uusia sävyjä ja värejä. Kauniin musiikin tunnelma on vähemmän urbaani ja kiihkeä ja enemmän pysähtynyt ja pohdiskeleva kuin Suedella yleensä.

Wilderness sai kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton eikä ollut mikään levymyynnin riemuvoitto. Se ei ole kokoelma iskeviä poplauluja vaan yhdenmukainen kokonaisuus, joka vaatii kuulijaltaan hiljentymistä, ja sellaiseen Brett Andersonin kohdalla ei ollut osattu varautua sitten Sueden Dog Man Starin. Esimerkiksi Nick Caven tekemänä Wilderness olisi luultavasti noteerattu kaikin puolin korkeammalle.

Andersonin sooloura jatkui 2010-luvun alkuvuosiin ja Sueden aktivoitumiseen saakka. Slow Attack (2009) oli Wildernessiä suurellisemmin orkestroitu levy, ja Black Rainbowsilla (2011) hän tavoitteli jälleen rockimpaa soundia. Hänen neljästä levystään Wilderness on tarkin kuvajainen tekijänsä mielentilasta. Paljaudessaan ja hauraudessaan se on Andersonin soolouran hienoin käänne.

Brett Andersonin vaiheisiin ja persoonaan voi tutustua myös lukemalla. Hän julkaisi vuonna 2018 nuoruusvuosistaan muistelmateoksen Coal Black Mornings, joka on ilmestynyt suomeksi nimellä Hiilenmustat aamut. Anderson on sittemmin kirjoittanut teokselleen jatko-osan Afternoons With The Blinds Drawn, joka jatkaa tarinaa siitä, mihin Coal Black Mornings jäi.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Brett Anderson kotisivu

Hae Brett Andersonin sooloalbumi ’Wilderness’ kirjastosta.

Hae Wilderness kirjastosta:
esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt 
Brett Anderson | Finna.fi
Brett Anderson | V2 2007
Wilderness | B A Songs 2008
Slow Attack | B A Songs 2009
Black Rainbows | B A Songs 2011

Suede | Finna.fi
Suede | CD 1993 • 2CD + DVD 2011 • 4CD + DVD 2018
Dog Man Star | CD 1994 • 2CD + DVD 2011
Coming Up | CD 1996 • 2CD + DVD 2011 • 4CD + DVD 2016
Head Music | CD 1999 • 2CD + DVD 2011
A New Morning | CD 2002 • 2CD + DVD 2011
Bloodsports | 2013
Night Thoughts | 2016
The Blue Hour | CDLP 2018

Johnny Marr: Call The Comet – kitarasankari kotoisissa puitteissa
Marion: This World And Body – täyteen ladattu debyytti
New Order: Movement – vaiston varassa eteenpäin
Pet Shop Boys: Behaviour – pop osuu sydämeen
The The: Mind Bomb – politiikkaa ja henkilökohtaisuuksia

Brett Anderson: Hiilenmustat aamut (Sammakko, 2018).

Lue lisää | Finna.fi
Anderson, Brett & Niitepõld, Sirje (kääntäjä) & Korhonen, Riku (esipuhe): Hiilenmustat aamut, 213 sivua | Sammakko 2018
Anderson, Brett & Niitepõld, Sirje (suom.) & Korhonen, Riku (esipuhe) & Mäkynen, Timo (esittäjä): Hiilenmustat aamut – Daisy-äänikirja vain lukemisesteisille, 5h 20 min | Celia 2018
Barnett, David: Suede – Love & Poison. The Authorised Biography, 304 sivua | André Deutsch 2003
Natasha, Jenny & Boniface-Webb, Tom: I Was Britpopped – The A–Z Of Britpop, 345 sivua | Valley Press 2017

Brett Anderson: Wilderness (2008).

Robert Plant: Carry Fire – näin luodaan vanhasta uutta

Carry Fire | Nonesuch 2017

Robert Plant: Carry Fire (2017).Kaikki vanhenevat, vain osa arvokkaasti. Viime vuonna ilmestynyt Carry Fire on Robert Plantin yhdestoista sooloalbumi ja kuuluu hänen tuotantonsa kirkkaimpaan kärkeen. Kun tietää Led Zeppelin -legendan täyttävän elokuussa seitsemänkymmentä vuotta, levyä kuunnellessaan voi ynnäillä itsekseen, kuinka ikääntyminen käy Plantilta. Kyllä, todella arvokkaasti.

Plantin musiikilliset vaikutteet tulevat yhä sieltä mistä Zep-vuosinakin, kaukaa menneisyydestä, maailmanmusiikista eli eri kulttuurien folkista, amerikkalaisesta bluesista ja rock’n’rollista sekä bluesin afrikkalaisilta juurilta. Siltikään Carry Fire ei kuulosta vanhan perään haikailevalta retrolevyltä.

Suvereenissa The Sensational Space Shifters -yhtyeessä on samankaltaista ajattomuutta, dynaamisuutta ja venymiskykyä kuin Nick Caven The Bad Seedsissä, vaikka bändien sointi erilainen onkin. Kokoonpano on osin sama kuin Plantin aikaisempi yhtye Strange Sensation, ja pitkä yhteinen historia todellakin kuuluu. The Sensational Space Shifters osaa luoda transsinkaltaisia tunnelmia usein hyvin minimalistisella ja vahvasti rytmisellä soitolla – tämä albumi kuulostaisi kiinnostavalta ilman Plantin ääntäkin. Carry Fire on tuotettu niin tyylitajuisesti, etteivät maustemaisesti pilkahtelevat triphopahtavat sounditkaan törrötä tuskaisesti tiellä kipeän peukalon lailla.

Plantin ja Space Shiftersin edellinen albumi Lullaby And… The Seaseless Roar (2014) oli omalla laillaan yhtä tyylikäs ja kosiskelematon teos kuin Carry Fire, mutta kelttivaikutteissaan koleampi. Carry Firella ilmanala on lämmin, välillä jopa polttava kuin aavikko. Länsimaalaisesta jännittävimmältä kuulostavat Lähi-itään viittaavat jousisovitukset sekä Pohjois-Afrikassa ja Lounais-Aasiassa käytetyillä bendir-rummuilla, afrikkalaisilla djembe-rummuilla ja arabikulttuurin oud-kielisoittimilla soitetut osuudet.

Plant ei pyri etääntymään omasta historiastaan vaan etenemään sen oppeihin tukeutuen. ’Season’s Song’ ja svengaava ’The May Queen’ muistuttavat Led Zeppelinistä, hänen olennaisesta merkityksestään sille, ja ennen muuta siitä, ettei kiharatukkaisella laulajamiehellä ole tarvetta unohtaa Zeppelin-vuosiaan sen enempää kuin palatakaan niihin. Kama on yhä sitä samaa, mutta sitä ei edelleenkään tehdä menneisyyden vaan tulevaisuuden vuoksi.

Carry Firella lähimpänä perinteistä rockia ovat tömistelevät ’New World…’, ’Bones Of Saints’ ja ’Carving Up The World Again… A Wall And Not A Fence’, mutta nekin on toteutettu luovasti, groovea korostaen ja mahtailematta. Levyllä on useita kappaleita, joiden äärelle tulee palattua – esimerkiksi 2010-luvun molliblues ’Keep It Hid’, arabifolkista ammentava kipinöivä nimibiisi ja hauras ’A Way With Words’. Levyn ainoa lainakappale on rockabillymuusikko Ersel Hickeyn kuusikymmentä vuotta sitten kirjoittama ’Bluebirds Over The Mountain’, jonka eeppisyyttä tavoittelevalla modernilla sovituksella vierailee Pretenders-ikoni Chrissie Hynde.

Plantin kohdalla muistetaan usein mainita, ettei hänen äänensä enää nouse Led Zeppelin -vuosien korkeuksiin. Sitä on paha Carry Firen perusteella sanoa, koska levy ei sisällä mitään kurkku lahkeessa kiekumiseen viittaavaakaan. Plant laulaa tyylikkäämmin kuin kaksikymppisenä testosteronia tihkuvana kultaisena rockjumalana.

Robert Plantin asiat ovat hyvin. Hän ei ole mikään liian pieniin farkkuihin ja tyhmiin säleikkölaseihin sonnustautunut epätoivoinen reliikki etsimässä paikkaansa tästä ajasta sen enempää kuin kulahtanut nostalgia-aktikaan. Hän on näkemyksellinen artisti, joka pystyy luomaan vanhoista vaikutteistaan jotakin sellaista uutta, jolla on taiteellista arvoa ja joka tulee häneltä luontevasti.

Carry Fire vastaa siihen, miksi Robert Plant vastustaa Led Zeppelinin paluukiertuetta, josta hänelle maksettaisiin suunnattomia summia. Siksi, että hänellä on tärkeämpääkin tekemistä.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

The Sensational Space Shifters
Robert Plant – laulu
Justin Adams – kitara
John Baggott – kosketinsoittimet
Billy Fuller – bassokitara
Redi Hasa – sello
Seth Lakeman – viulu
Dave Smith – rummut
Liam “Skin” Tyson – kitara

Hae Plant-klassikko ’Carry Fire’ kirjastosta.

Hae Carry Fire kirjastosta:
esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Robert Plantin levytyksiä Led Zeppelinin jälkeen
Pictures At Eleven | Swan Song 1982
The Principle Of Moments | Es Paranza Records/Atlantic/WEA 1983
Volume One The Honeydrippers | 1984
Shaken ’N’ Stirred | Es Paranza Records/Atlantic/WEA 1985
Now And Zen | Es Paranza Records/Atlantic/WEA 1987
Manic Nirvana | Es Paranza Records/Atlantic/WEA 1990
Fate Of Nations | Es Paranza Records/Fontana/Phonogram 1993
No Quarter – Unledded Jimmy Page & Robert Plant | Fontana/Phonogram 1994
Walking Into Clarksdale Jimmy Page & Robert Plant | Mercury Records 1998
Dreamland | Mercury Records 2002
Mighty Rearranger | Trolcharm/Sanctuary Records/Es Paranza Records 2005
Raising Sand Robert Plant & Alison Krauss | Rounder Records 2007
Band Of Joy | Trolcharm/Decca/Universal/Es Paranza Records 2010
Lullaby And… The Ceaseless Roar | Trolcharm/Nonesuch/Warner Music Group 2014
Carry Fire | Trolcharm/Nonesuch/Warner Bros. Records 2017

Led Zeppelin | studio- ja livealbumit
Led Zeppelin | Atlantic 1969
Led Zeppelin II | 1969
Led Zeppelin III  | 1970
Led Zeppelin IV | 1971
Houses Of The Holy | 1973
Physical Graffiti | Swan Song 1975
Presence | 1976
The Soundtrack From The Film The Song Remains The Same | 1976
In Through The Out Door | 1979
Coda | 1982
BBC Sessions | 1997
How The West Was Won | 2003
Celebration Day | 2012

Bruce Springsteen: The Rising – ihmisen uskosta huomiseen
The Black Crowes: Warpaint – sukellus syvään päähän
Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes – suuren lauluntekijän muistolle

Lue lisää | Finna.fi 
Daniels, Neil & Korolainen, Anna, kääntäjä: Robert Plant – Led Zeppelin & soolovuodet, 313 sivua | Minerva 2013
Rees, Paul & Joskitt-Pöyry, Jonna & Arola, Juha, kääntäjät: Robert Plant – elämä, 362 sivua | Like 2014

Robert Plant: Carry Fire (2017).

Robert Plant: Carry Fire (2017).

The The: Mind Bomb – politiikkaa ja henkilökohtaisuuksia

Mind Bomb | Epic/Some Bizarre 1989

The The: Mind Bomb (1989).Ei pitäisi antaa ulkonäön hämätä. Kansitaiteen perusteella en olisi ikinä pannut The Then Mind Bombia soimaan. Sen takakannessa on niin paksusti alleviivattua symboliikkaa (kiväärinpistimellä teurastettu rauhankyyhky), että rintaan pistää. Etukansi taas on tavallaan mieleenpainuva, mutta koomisen koruton artistin muotokuva ei houkuttele tutustumaan.

Siitä huolimatta Mind Bombista tuli nopeasti yksi lempialbumeistani. Oppaaksi tarvittiin amerikkalainen vaihto-oppilas: Armageddon Days Are Here (Again):iin ja The Beat(en) Generationiin ihastunut jenkkiystävä kiinnitti huomioni vakavan sanomallisuuden ja kuplettimaisen tunnelman herkulliseen ristiriitaan, ja niin laulaja-lauluntekijä Matt Johnsonin nerous alkoi tihkua päälleni rumien kuvien raoista. Johnsonilla oli korvaa mukaansatempaavan ja teatraalisen popmusiikin säveltämiselle, ja elämän suuria kysymyksiä runollisesti pohdiskelevien sanoitusten sahalaitainen ihmiskuntakritiikki teki hänen kappaleistaan suorastaan profeetallisia.

Heti avausraita Good Morning Beautiful, joka venyy nautittavasti viipyillen yli seitsemän minuutin mittaiseksi, tekee selväksi, että Mind Bomb sisältää suuria asioita.

Matt Johnsonille Mind Bomb oli käänteentekevä albumi parissakin eri mielessä. Ensinnäkin hän käänsi sillä katseensa kansallisesta globaaliin. The Then edellinen albumi Infected (1986) oli maalannut kriittistä ajankuvaa 1980-luvun puolivälin Iso-Britanniasta. Mind Bombilla Johnson pureutui laajempiin teemoihin – ihmisyyteen, jumaluuteen, maailmanuskontoihin, kansainväliseen politiikkaan ja kaikkeen siihen epäoikeudenmukaiseen ja tuhoisaan, mitä noita palikoita yhdistelemällä voi ja halutaan saada aikaan. Poliittisimmissa kappaleissaan Mind Bomb ennakoi 1990-luvun ja vielä 2000-luvunkin konflikteja hyvin tarkkanäköisesti (mikä toki ei varsinaisia ennustajanlahjoja vaatinut, jos oli yhtään perehtynyt lännen ja Lähi-idän suhteisiin 1980-luvulla).

Toinen käänne tapahtui The Then olemuksessa. Mind Bombilla Johnsonin sessiomuusikoiden kanssa rakentamasta hankkeesta tuli bändi, siis perinteinen kvartettikokoonpano. Johnsonin jälkeen sen musiikillisesti merkittävin jäsen oli The Smithsissä tunnetuksi tullut kitaristi Johnny Marr, jonka tyylitajuinen soitto kirjoi Johnsonin biiseihin kiinnostavaa ja vaihtelevaa tekstuuria. Rumpali David Palmer ja basisti James Eller jäivät suurmiesten varjoon, mutta rakensivat siellä napakalla pohjatyöllään perustan, jonka päällä Marrin ja Johnsonin oli helppo loistaa.

Sessiomuusikoitakin studioon toki kutsuttiin melkein parikymmentä, joukossaan Paul McCartney -yhteyksistään tunnettu Paul ”Wix” Wickens ja muun muassa Dire Straitsissa pitkään soittanut saksofonisti Chris White. Mark Felthamin raaka huuliharpunsoitto oli merkittävä osa levyn dynaamista soundia. Mind Bombin tunnetuin vierailija on laulaja Sinéad O’Connor, joka duetoi Johnsonin kanssa kauniin Kingdom Of Rainin. Vaikka kahdeksankymmentäluvulla on tuotettu Mind Bombia ajattomammaltakin kuulostavia levyjä, laulajien sielukkaat äänet pelastavat paljon.

Kuten Kingdom Of Rain osoittaa, poliittisuus oli vain yksi Mind Bombin ilmeistä. Johnson kirjoitti myös niistä, joiden oli kyettävä elämään ja rakastamaan Armageddon Days Are Here (Again):in esittelemän raa’an ja hallitsemattoman maailmanmenon pyörteissä. Hän kirjoitti himon, ikävän ja yksinäisyyden kanssa kamppailevista ihmiskohtaloista, joita yhdisti kaipuu päästä yhteyteen toistensa mutta myös jonkin elämäänsä ja rakkautta suuremman kanssa. Sanoitusten mietteliäs, älyllinen, julistava ja runollinen tyyli nosti ihmissuhteen alkamisesta tai päätymisestä kertovan biisin keskinkertaisten lemmenluritusten yläpuolelle.

The The lopetti toimintansa 2000-luvun alkupuolella kuuden albumin ja kokoelmalevyn jälkeen. Radiotöihin ja elokuvamusiikin säveltämiseen keskittynyt Johnson yllätti vanhat faninsa vuonna 2017 julkaisemalla ensimmäisen uuden The The -biisin viiteentoista vuoteen. Johnny Marrin kanssa tehty We Can’t Stop What’s Coming ilmestyi Johnsonin omalla levymerkillä Cineolalla. Se soi Johanna St Michaelsin viime vuonna valmistuneessa The Inertia Variations -dokumentissa, joka kertoo Johnsonista ja The The -yhtyeestä.

Uuden biisin nimi saattaa vielä osoittautua enteelliseksi: muutama kuukausi sitten Matt Johnson kertoi suunnittelevansa uuden bändin perustamista ja uuden musiikin julkaisemista vielä vuoden 2018 puolella.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

The The | kotisivu
The The | Facebook
The The | Instagram
The The | Twitter

Hae Mind Bomb kirjastosta!

Hae Mind Bomb kirjastosta!

Hae Mind Bomb kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Matt Johnson/The The
See Without Being Seen • Kasetti | omakustanne 1978 • Kasetti-uusintajulkaisu Cinéola 2019
Burning Blue Soul | 4AD 1981 • CD-uusintajulkaisu 1993

The The
Soul Mining
 | Epic/Some Bizarre 1983
Infected | Epic/Some Bizarre 1986
Mind Bomb | Epic/Some Bizarre 1989
Dusk | Epic/Some Bizarre 1993
Hanky Panky | Epic 1995
NakedSelf | Nothing Records 2000
45 RPM – The Singles Of The The | 2002
Radio Cinéola Trilogy • 3CD | Lazarus 2017

Johnny Marr: Call The Comet – kitarasankari kotoisissa puitteissa
Marion: This World And Body – täyteen ladattu debyytti
Radiohead: A Moon Shaped Pool – takaisin epätodellisuuteen
Simple Minds: Street Fighting Years – voimaa ja suurta tunnetta
The Cure: Wish – valoa synkkyyden keskeltä

Lue lisää | Finna.fi
Fraser, Neil: Long Shadows, High Hopes – The Life And Times Of Matt Johnson & The The, 464 sivua | Omnibus 2018
Marr, Johnny: Set The Boy Free – The Autobiography, 453 sivua | Century 2016
Marr, Johnny & Antti Nylén, kääntäjä: Set The Boy Free – Omaelämäkerta, 432 sivua | Like 2017
Rachel, Daniel: Isle Of Noises – Conversations With Great British Songwriters, 592 sivua | Picador Macmillan 2014

The The: Mind Bomb (1989).

The The: Mind Bomb (1989).

Nick Drake – lauluja suljettujen ovien takaa

Joskus onnellinen loppu koittaa vasta surullisen lopun jälkeen

Nick Drake: Five Leaves Left (1969).Tanworth-in-Arden on pieni kylä vähän matkaa Birminghamista kaakkoon. Siellä seisoo vanha kivitalo nimeltä Far Leys. Sen seinään kiinnitettiin tänä kesänä sininen kyltti, perinteinen ”Blue Plaque”, jollaisella Britanniassa osoitetaan kunnioitusta merkittäville ihmisille. Kyltissä lukee ”Nicholas Rodney ’Nick’ Drake, 1948–1974, laulaja/lauluntekijä/runoilija, varttui tässä talossa.”

Nick Drake ei taatusti olisi ikinä uskonut, ettei häntä ja hänen musiikkiaan sittenkään ole unohdettu.

Drake koki klassisen taiteilijankohtalon: häntä alettiin arvostaa vasta, kun oli liian myöhäistä, kun hän oli jo mennyt. Drake kuoli 26-vuotiaana varmana siitä, että oli epäonnistunut kaikessa. Hän teki kolme albumia, joiden myynti jäi aikoinaan olemattomaksi, ja vietti lyhyen elämänsä viimeiset vuodet isänsä ja äitinsä hoivissa.

’Black Eyed Dog’ Draken viimeistä studiosessioista vuodelta 1974:

Nick Draken kuolemasta oli kulunut muutama vuosi, kun hänen musiikkinsa nousi kulttisuosioon. Tuhoon tuomitun nuoren runoilijan romanttistraagisella tarinalla oli tietenkin osuutta asiaan, mutta niin oli musiikillakin. Kiehtova, surullinen hahmo kirjoitti maagisen kauniita kappaleita ja lauloi lämpimän melankolisella äänellään lyriikoita, joiden oikeita tulkintoja voi vain arvailla. Jälkikäteen havaittiin sekin, että Drake oli huomattavan taitava kitaristi, jonka erikoiset viritykset ja oikean käden näppäilytekniikka hämmentävät jälkipolvia.

Nick Drake opetteli soittamaan kitaraa ja tekemään omia kappaleita opiskeluvuosinaan. Hän oli teini-ikäisenä lupaava kilpaurheilija, mutta musiikki meni nopeasti kaiken muun edelle. Vuonna 1968 vielä tuntematon Drake esiintyi Lontoossa, kun folkyhtye Fairport Conventionin Ashley Hutchins sattui paikalle ja innostui kuulemastaan. Hutchins suositteli Drakea tuottaja Joe Boydille, jonka Witchseason-yhtiö teki yhteistyötä Chris Blackwellin levy-yhtiön Islandin kanssa. Allekirjoitettuaan sopimukset Witchseasonin ja Islandin kanssa Drake alkoi valmistella ensimmäistä albumiaan levy-yhtiön maksaman viikkorahan turvin.

Debyyttialbumi Five Leaves Left tehtiin Lontoossa verkkaiseen tahtiin: äänitykset alkoivat heinäkuussa 1968 ja albumi ilmestyi syyskuussa 1969. Draken ehdotuksesta sovitukset teki hänen ystävänsä Robert Kirby, joka ei ollut ennen tehnyt mitään ammattimaista musiikin saralla. Riskaabeli valinta osoittautui toimivaksi. Draken jokaisella albumilla oli oma luonteensa, ja Five Leaves Leftillä sen loivat juuri Kirbyn pastoraaliset jousisovitukset.

’Way To Blue’ albumilta Five Leaves Left:

Kypsä ensialbumi sai kriitikoilta suopean vastaanoton, mutta lupaava lähtö tyssäsi yllättäen artistin ongelmiin. Aiemmin Drake oli esittänyt laulujaan jokseenkin vapautuneesti, mutta kun tuli aika lähteä tukemaan Five Leaves Leftiä keikoilla, hän ei enää kyennytkään olemaan lavalla. Esiintyjän olo oli niin silminnähden epämukava, että konsertit olivat vaivaannuttavia kaikille osapuolille. Siinä ei ollut kyse pelkästä esiintymisjännityksestä vaan jostakin paljon vakavammasta. Drake ei enää pystynyt olemaan normaalissa vuorovaikutuksessa edes läheistensä kanssa, ja ventovieraan yleisön kanssa se oli täysin mahdotonta.

Nick Draken mieli alkoi sulkeutua silloin, kun hän työsti Five Leaves Leftin materiaalia Lontoossa. Hän oli aiemmin ollut hiljaisenpuoleinen mutta sosiaalinen nuorukainen, mutta jostakin syystä hänen oli yhä vaikeampaa päästää ihmisiä lähelleen. Drakella oli kyllä ystäviä, mutta hän saattoi olla päiväkausia heidän seurassaan sanomatta sanaakaan. Ikkunasta kurkkineet kaverit huomasivat, että vaikka oveen koputti, Nick ei välttämättä avannut, vaan istui nojatuolissaan hievahtamatta ja tuijotti eteensä. Ovia sulkeutui elämän kaikilla alueilla: Drake oli pitkä ja komea mies, jolla ei ollut rakkaussuhteita. Yhteys hänen ja muun maailman välillä katkeili.

Vaikka Nick Drake osoittautui odotettua hankalammin myytäväksi artistiksi, Island uskoi hänen mahdollisuuksiinsa. Toinen albumi Bryter Layter tehtiin samalla työryhmällä kuin ensimmäinenkin (tuottajana oli Boyd, sovittajana Kirby ja äänittäjänä John Wood) mutta musiikki muokattiin toisenlaiseksi kuin Five Leaves Leftillä. Kaikki perustui yhä Draken folkin, bluesin ja jazzin perinteestä nouseviin biiseihin, mutta niitä ei enää väritetty kamarimusiikin ja klassisen sävyillä. Bryter Layterille hahmottui sähköisempi, jazzimpi ja urbaanimpi tekstuuri. Nick Draken henkilökohtaisten ja vaikeaselkoisten laulujen soidessa tuntuu oudolta puhua popmusiikista, mutta Bryter Layter oli hänen albumeistaan helpoimmin lähestyttävä ja eniten ajassa kiinni.

’Northern Sky’ albumilta Bryter Layter:

Toisenlaisesta tulokulmasta huolimatta Bryter Layter ilmestyi ja katosi yhtä vähin äänin kuin Five Leaves Left. Drake oli satsannut uuteen musiikkiinsa paljon, mutta se ei yksin riittänyt tuomaan näkyvyyttä. Ammattiura edellytti Drakelta suorituksia, joihin hänellä ei ollut voimia. Muut artistit rakensivat menestystä tekemällä kiertueita ja antamalla haastatteluja, mutta Drakesta ei ollut sellaiseen. Hän soitti koko urallaan vain kourallisen keikkoja ja antoi vain yhden haastattelun, ja senkään aikana hän ei saanut sanotuksi juuri mitään.

Drake ei koskaan puhunut tunteistaan tai ajatuksistaan, mutta useat aikalaiset uskoivat hänen pettyneen pahasti siihen, ettei marraskuussa 1970 julkaistusta Bryter Layterista tullut kaupallista menestystä. Se satutti häntä luultavasti pahiten siksi, että hän tiesi seisovansa oman menestyksensä tiellä. Nick Drake ei ollut vaikea vaan sairas ihminen, mutta se ei estänyt häntä syyttämästä epäonnistumisesta itseään. Levy-yhtiö suhtautui Drakeen hyvin ymmärtäväisesti ja kannustavasti. Hän sai levyttää ja elää Islandin rahalla pitkään ilmeisesti vain siksi, että yhtiö arvosti hänen musiikkiaan.

Kolmatta ja viimeistä albumiaan Pink Moonia tehdessään Nick Drake oli entistä yksinäisempi. Joe Boyd oli ottanut vastaan Amerikasta saamansa työtarjouksen, mikä merkitsi Drakelle luottotuottajan ja lähimmän työtoverin menettämistä. Hän muuttui entistä introvertimmaksi ja eristäytyneemmäksi. Kommunikoinnin tasosta kertoo se, että kun Drake kävi puhua pukahtamatta jättämässä kolmannen albuminsa masternauhan Islandin vastaanottotiskille, koko levy tuli yhtiölle täytenä yllätyksenä.

Pink Moonin nimikappale:

Pink Moonin tekemisestä tiesivät vain Drake ja studiomies Wood. Kahdessa päivässä äänitetty ja helmikuussa 1972 julkaistu levy on Drakea paljaimmillaan. Nimikappaleen piano-osuutta lukuun ottamatta Pink Moonilla esiintyy vain akustista kitaraa soittava laulaja. Draken rakastamilta vanhoilta blueslevyiltä tuttu riisuttu toteutus teki musiikista entistäkin henkilökohtaisempaa ja intiimimpää. Tuntui kuin hän olisi päästänyt kuulijansa masennuksen, surun ja sulkeutuneisuuden muurin taakse katsomaan kaunista ja hiljaista sielunmaisemaansa, halunnut tulla kuulluksi puhtaasti omana itsenään. Vaikka Draken henkinen tila oli jatkuvasti huonontunut, Pink Moonin kappaleista ei välittynyt toivottomuutta ja painostavuutta.

Pink Moonin jälkeen Drake ei enää jaksanut pitää huolta itsestään, vaan joutui muuttamaan takaisin Tanworth-in-Ardeniin vanhempiensa luokse. Lopun lähestyessä hänen vointinsa vaihteli. Hän joutui viettämään muutamia viikkoja mielisairaalassa, mutta oli kesällä 1974 niinkin hyvässä kunnossa, että kävi vielä äänittämässä neljä biisiä Joe Boydin kanssa ja suunnitteli neljännen albumin levyttämistä. Saman vuoden marraskuussa hän kuitenkin kuoli masennuslääkkeen yliannostukseen. Viimeisinä aikoinaan hän oli maininnut äidilleen olevansa pahoillaan siitä, että oli epäonnistunut kaikessa, mitä oli yrittänyt tehdä.

’From The Morning’:

Nick Draken hauta on Tanworth-in-Ardenin kirkkomaalla. Hänen hautakiveensä on kaiverrettu lohduttava säe Pink Moon -levyn biisistä ’From The Morning’: ”Now we rise and we are everywhere” (“Nyt nousemme ja olemme kaikkialla”). Se on osoittautunut ilahduttavan enteelliseksi. Toisin kuin Nick Drake luuli, hän ei epäonnistunut. Oma elämä oli hänelle liian raskas taakka kantaa, mutta hän elää musiikkinsa kautta lukemattomissa sydämissä joka puolella maailmaa. Nuori mies, jonka oli vaikeaa päästää muita ihmisiä maailmaansa, puhuttelee lauluillaan monia.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Nick Drake | Facebook

Levyhyllyt
Nick Drake
Five Leaves Left | Island Records 1969
Bryter Layter | 1970
Pink Moon | 1972
Kokoelmalevyt
Time Of No Reply | Hannibal Records 1986 • Uusintapainos 2012
Way To Blue – An Introduction To Nick Drake • Island Records 1994 • Uusintapainos 2003
Made To Love Magic | Island Records 2004
A Treasury (Island Records, 2004). LP- ja CD-painosten lisäksi A Treasury julkaistiin myös monikanavaisena SACD-laitoksena.

Muista boksit
Toimitus suosittelee Nick Draken tuotannosta tehtyjä bokseja Fruit Tree ja Tuck Box. Moneen kertaan uudelleenjulkaistu levytysura toimii yhteen nivottuna erinomaisesti. 2007 julkaistu Fruit Treen uusintapainos sisältää 50-minuuttisen dokumentin Drakesta.
Nick Drake
Fruit Tree – The Complete Recorded Works • 3LP | 1979
Fruit Tree – The Complete Nick Drake Recordings • 4LP • 4CD | Hannibal Records 1986 & 2000
Fruit Tree – The Complete Recorded Works • 3LP+DVD • 3CD+DVD | Island Records 2007
Sisältää 108-sivuisen liitevihkon A Much Updated Ruin From A Much Outdated Style sekä 50-minuuttisen dokumentti-DVD:n A Skin Too Few – The Days Of Nick Drake, Jeroen Berkvens, ohjaaja.
Tuck Box – N. R. Drake, 69 • 5CD | Island Records 2013

Hector: Nostalgia – romantiikkaa tekniikan sukupolvelle
Joni Mitchell: Song To A Seagull – kun aitous välittyy
Leonard Cohen: You Want It Darker – liekki palaa pimeässä
Leonard Cohen: Thanks For The Dance – lempeä epilogi

Lue lisää | Finna.fi
Callomon, Cally & Drake, Gabrielle: Nick Drake Remembered For A While, 443 sivua | John Murray 2014
Hogan, Peter: Nick Drake – The Complete Guide To His Music, 108 sivua | Omnibus Press 2009
Humphries, Patrick: Nick Drake – The Biography, 280 sivua | Bloomsbury 1997

Nick Drake: Five Leaves Left (1969).

Nick Drake: Five Leaves Left (1969).

Nick Drake: Bryter Layter (1970).

Nick Drake: Bryter Layter (1970).

Nick Drake: Pink Moon (1972).

Nick Drake: Pink Moon (1972).