Deep Purple: Whoosh! – loppu ei tullutkaan

Whoosh! | earMusic/Edel Germany 2020


Deep Purple: Whoosh! (2020).Deep Purple pohdiskeli Infinite-levynsä (2017) aikaan uransa lopettamista ja ilmoitti lähtevänsä viimeiselle pitkälle maailmankiertueelleen, The Long Goodbye -rundille. Albumi oli noiden ajatusten mukaisesti kuorrutettu lopun symboliikalla. Kannen ilmakuvassa jäänmurtaja on piirtänyt jäätikköön valtavan DP-kuvion, merkittävän jäljen, jonka kohtalona on tietysti ennen pitkää kadota jäljettömiin niin kuin kaikki ajan mittaan tekee. Sekin, että nimi ”Infinite” merkitsee äärettömyyttä, tuntuu viittaavan ajasta ikuisuuteen siirtymiseen, kaukaisuuteen katoamiseen.

Siihen oli hyvä lopett… WHOOSH!

Deep Purplen 21. studioalbumi Whoosh! huuhtoi lopunajan tunnelmat mennessään ihan niin kuin viimeinen raja ei olisi vielä edes näköpiirissä. Samalla se sai aiemman ”ostakaa ennen kuin loppuvat” -viestinnän vaikuttamaan halpamaiselta. Mutta jotakin Purplen jannujenkin kai on tehtävä, etenkin kun kulkutauti teki viimeisen maailmankiertueen edistämisestä mahdotonta. Näistä lähtökohdista Whoosh!:in on oltava hyvä levy, joka perustelee käänteen.

Whoosh! on Infiniten tavoin Bob Ezrinin tuottama albumi ja hengeltäänkin edeltäjänsä kaltainen. Tässä historian vaiheessa osapuolet tuntuvat sopivan yhteen saumattomasti. Legendaaristen harmaahapsien sessioissa syntyy lämpöistä, paineetonta ja yllättävän virkeää jytää, joka ei haasta eikä riivaa eikä myöskään flirttaile minkään vuoden 1975 jälkeen keksityn kanssa. Kun suutari pysyy lestissään, vaivaannuttavat hetket pysyvät minimissä. Helposti tästä nappaa tuleville keikoille lakisääteisen uuden biisin muinaisten klassikkojen sekaan. Muodon vuoksi.

Whoosh! ei tietenkään voi olla merkittävä levy yhtyeeltä, joka teki uraauurtavat teoksensa puoli vuosisataa sitten. Purplen albumidiskografiassa se tulee olemaan niin kutsuttua ”deep cut”-osastoa eli levy, jonka hyvillä puolilla vain tosifanit osaavat knoppailla. Kitara-kosketinvuoropuhelu ’Nothing At All’ ja muutamat muut kohdat huomauttavat Purplen roolista neoklassisen rockin ja powermetallin kummisetänä. Kokonaisuutena Whoosh! muistuttaa enemmän siitä, että hevikin (jos tämä sitä edes on) voi olla ilmavaa ja svengaavaa musiikkia. Ian Gillanin vahva ääni soi pakottomasti. Hän on Robert Plantin ohella veteraanisarjan rocklaulajien suuria selviytyjiä.

Whoosh! on tasokas albumi, ei missään tapauksessa mikään rimanalitus. Se sisältää elävää ja hengittävää rockia, mutta sen kohdalla on silti vaikeaa olla alentumatta ”Voi, kun Te olette vielä niin virkeä” -vanhuspuheeseen. Levyn roolina onkin osoittaa, ettei tämänkään riskiryhmän tarvitse lopettaa ainakaan siksi, etteikö homma yhä taittuisi. Seitsenkymppisten bändi on voimissaan ja vieläpä ilmeisen vapaa kireämpien aikojen paineista. Siinä Purplen uusin tuo mieleen Alice Cooperin nykytuotannon.

Tällä hetkellä Deep Purplen jäsenillä ei kuulemma ole erityisempiä eläköitymissuunnitelmia. Whoosh! panee miettimään ylipäänsä lopettamista ja sen ajoitusta. Rockissa, jossa nelikymppisyys on uusi nuoruus, se ei enää voi olla ikäkysymys. ”I can’t retire until I croak”, totesi The Rolling Stonesin Keith Richards kerran ja tarkoitti, että ideaalikohtalo on kuukahtaa romanttisesti lavalle kitaran kanssa. Hänen ei ole mikään pakko jatkaa soittamista enää päivääkään, eikä ole Deep Purplenkaan.

Siinäpä sen salaisuus ehkä onkin. Heidän ei tarvitse jättää päivätyötään päästäkseen tekemään sitä mitä oikeasti haluavat, ja se kuuluu musiikissa.

Ja ei, sitä ainoaa oikeaa Deep Purple -kitaristia Ritchie Blackmorea ei vieläkään ole ikävä, sillä yli neljännesvuosisadan bändissä soittanut uusi poika Steve Morse osaa kyllä asiansa.

Whoosh!
Ian Gillan – laulu
Roger Glover – bassokitara
Ian Paice – rummut
Steve Morse – kitara
Don Airey – kosketinsoittimet
Tuottaja: Bob Ezrin

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Deep Purple | kotisivu
Deep Purple | Facebook
Deep Purple | Instagram
Deep Purple | Twitter

Levyhyllyt | Finna.fi
Deep Purple

1960-luku

Shades Of Deep Purple | Parlophone/Tetragrammaton Records 1968
The Book Of Taliesyn | Harvest/Tetragrammaton Records 1968
Deep Purple | Harvest/Tetragrammaton Records 1969

1970-luku

Deep Purple In Rock | Harvest 1970
Fireball | Harvest 1971
Machine Head | Purple Records/ Warner Bros. Records 1972
Who Do We Think We Are | Purple Records/ Warner Bros. Records 1973
Burn | Purple Records/ Warner Bros. Records 1974
Stormbringer | Purple Records/ Warner Bros. Records 1974
Come Taste The Band | Purple Records/ Warner Bros. Records 1975

1980-luku

Perfect Strangers | Polydor/Mercury 1984
The House Of Blue Light | Polydor/Mercury 1987

1990-luku

Slaves And Masters | RCA 1990
The Battle Rages On… | RCA/BMG 1993
Purpendicular | BMG/RCA 1996
Abandon | 1998

2000–2009

Bananas | 2003
Rapture Of The Deep | 2005

2010-luku

Now What?! | 2013
Infinite | 2017

2020-luku

Whoosh! | earMusic/Edel Germany 2020

Alice Cooper: School’s Out – rajaton, ajaton seikkailu
Alice In Chains: Rainier Fog – sumusta selviytyneet
Belzebubs: Pantheon Of The Nightside Gods – vapauden ja vastuun kiirastulessa
Black Sabbath: Black Sabbath & 13 – alun loppu ja lopun alku
Def Leppard: Hysteria – hard rockin valovoimaa
Duff McKagan – luoteisen maan punkkari
Iron Maiden: Powerslave – epiikkaa ja elinvoimaa egyptiläisittäin
Kaaos törkytehtaassa – Mayhemin ja Mötley Crüen kohutut saagat
King Diamond: ”Them” – rytinää riivatussa talossa
Kiss: Lick It Up – kadonneen kitaristin kunniajuoksu
Kiss: Music from ”The Elder” – maskimiehet eksyksissä
Lou Reed & Metallica: Lulu – nainen miesten maailmassa
Metallica: The $5.98 E.P. • Garage Days Re-Revisitedelonmerkkejä autotallista
Misfits: Walk Among Us – kauhupunkin klassikko
Motörhead: Clean Your Clock – lopunajan dokumentti
Ozzy Osbourne: The Ultimate Sin – omituinen ajankuva
Pearl Jam: Ten – grungen elävä klassikko
The Black Crowes: Warpaint – sukellus syvään päähänZodiac Mindwarp and The Love Reactionrockia ja rockparodiaa

Lue lisää

Ian Gillan – Omaelämäkerta Ian Gillan & David Cohen & kääntäjä Nelli Iivanainen, 308 sivua | Minerva 2014
Musta ritari – Ritchie Blackmore Jerry Bloom & kääntäjä Yasir Gaily, 462 sivua | Like 2009
Deep Purple – Vuodet 1967–2006 Heikki Heino, 276 sivua | Pop-lehti 2006
Deep Purple – Highway Star – Ritchie Blackmoren vuodet 1968–1993 Mika Järvinen, 400 sivua | Johnny Kniga 2018
Smoke On The Water – Deep Purplen tarina Dave Thompson & kääntäjä Jere Saarainen, 402 sivua | Minerva 2013

Black Knight – Ritchie Blackmore Jerry Bloom, 390 sivua | Omnibus Press 2006
Deep Purple – The Illustrated Biography Chris Charlesworth, 96 sivua | Omnibus Press 1983
Ian Gillan – The Autobiography Of Deep Purple’s Lead Singer Ian Gillan & David Cohen
The Ultimate Music Guide – Deep Purple John Robinson & Nigel Williamson, 122 sivua | TI Media Limited 2018
Smoke On The Water – The Deep Purple Story Dave Thompson, 402 sivua | ECW 2004

Deep Purple: Whoosh! (2020).
Deep Purple: Whoosh! (2020).

The Renegades: Cadillac ­– loppu on hysteriaa

Cadillac | Scandia 1964

The Renegades: Cadillac (1964).Maine ja kunnia ovat arvaamattomia. Siinä missä moni myöhempi yhtye on ollut ”Big in Japan”, päätyi Birminghamissa vuonna 1960 perustettu rhythm & blues -pohjainen beatkvartetti The Renegades luomaan näyttävän uran ensimmäiseksi Suomessa. Tämä epätodennäköinen kehitys lähti liikkeelle, kun Renegadesin basistin Ian Mallettin Helsingissä opiskellut veli kiinnostui rockmanagerin töistä. Keith Mallett sai manageri-tapahtumatuottaja Leo Heinosen järjestämään velipoikansa pienelle bändille kiertueen maassamme.

Heinosen ei tarvinnut katua tuntemattoman ulkomaalaisen yhtyeen buukkaamista, sillä loppu oli hysteriaa. Heti ensimmäiset keikat Suomessa syksyllä 1964 herättivät kuhinaa. Vielä teini-ikäiset britit otettiin kirkuen vastaan, sillä Renegades oli suorastaan jotakin ennennäkemätöntä. Yhtä pitkiä tukkia, hurjaa esiintymistä ja hassuja ilmeitä ei ollut konsaan nähty syrjäisessä maassa, jonka juro kansa ei ymmärtänyt Kari Kuuvan ’Tango Pelargonian’ (1964) olevan parodiaa. Ian Mallettin, laulaja Kim Brownin, kitaristi Denys Gibsonin ja rumpali Graham Johnsonin kaltaisille idoleille oli Suomessa huutava tarve.

The Renegades pääsi nauttimaan Suomessa fanipalvonnasta. Ihailun malli opittiin siitä, miten The Beatlesiin maailmalla suhtauduttiin. Lavalla sisällissodanaikaisiin jenkkiunivormuihin sonnustautuneet Renegadet olivat Beatlejen lailla söpöjä ja karismaattisia nuorukaisia, mutta toisin kuin maailmankuulut kollegansa, ”Rene-pojat” olivat suomalaisnuorten tavoitettavissa. Sitä paitsi heidän soundissaan oli ensisingle ’Cadillacista’ lähtien kaihoisa sävy, joka saattoi vedota melankolialle persoihin pohjoismaalaisiin. Bändi sai jopa Little Richardin ’Lucillen’ kuulostamaan hivenen murheelliselta. Renegades levytti Suomessa neljä albumia ja soitti täällä viitisensataa keikkaa.

Kun yhtye tulee huippusuosituksi nuorten tyttöjen keskuudessa, sen taidoista ja lahjakkuudesta aletaan kummasti löytää moitteen sijaa ja rutkasti parantamisen varaa etenkin heikompiosaisten kollegojen keskuudessa. Näin kävi Renegadesillekin, vaikka Kim Brownin lahjakkuus laulunteossa on fakta ja vaikka Denys Gibsonin kitarointi oli pätevää Shadows-koulukunnan soitantaa. Yhtyeessä ei ehkä vaikuttanut virallisia tekniikkavirtuooseja, mutta Renegades oli sisäistänyt rock’n’rollin ja bluesin fiiliksen paljon syvemmin kuin ajan suomalaisyhtyeet, jotka vasta opettelivat uutta kulttuuria kuin vierasta kieltä.

Ja olihan se historiallisessa kontekstissaan rajua. 1960-luvun Suomessa, jossa tanssiminen oli vielä rukouslauantaisin kiellettyä, konservatiivipiirit näkivät Renegadesissa uhkaavia piirteitä. Bändin pitkätukkaisen olemuksen, villitsevän esiintymisen ja jalan alle menevän musiikin katsottiin vaikuttavan mukaviin suomalaisnuoriin ikävällä tavalla. Tämä oli tietenkin nuorisobändille mitä parhainta mainosta noina ahtaina aikoina. Renegades olikin ensimmäisiä yhtyeitä, joita Suomessa alettiin jäljitellä.

Levy-yhtiö Scandian Alppi-studiossa äänittäjä Jouko Aheran kanssa taltioitu Cadillac oli Suomen ensimmäinen popbändin levyttämä albumi. Se singahti kauppoihin nimikappaleensa hittistatuksen siivittämänä. Vince Taylorin kappaleesta johdettu klassikko ei ollut levyn ainoa helmi. Ajan tavan mukaan sekä omaa että lainattua (Ray Charles, Buddy Holly, Little Richard…) tuotantoa sisältävä pitkäsoitto on kokonaisuutena enemmän linjakas kuin rönsyilevä, mutta yksipuolinen se ei ole. ’Bad Bad Babyn’ ja ’Do The Shaken’ kaltaisten menopalojen rinnalla on ’If I Had Someone to Dream Ofin’ ja ’Seven Daffodilsin’ kaltaisia eteerisiä kaunokkeja.

Jouluksi 1964 julkaistun Cadillacin ilmestyessä Renegades oli matkalla tähtiin maassa, josta he eivät vielä muutamaa kuukautta aiemmin olleet tienneet muuta kuin nimen. Seuraavina vuosina heidän tarinansa kulki läpi erikoisten käänteiden, joiden myötä Renegadesin nimi tuli tunnetuksi muuallakin Euroopassa.

Bändin musiikin ja yllättävän laajan vaikutuksen ohella yhtyeen jäsenten myöhemmät seikkailut ovat ehdottomasti perehtymisen arvoisia. Parhaiten se onnistuu toimittaja Esa Kuloniemen ansiokkaan kirjan Renegades – Luopiotarina avulla.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

The Renegades | Facebook

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Suomessa tehdyt studioalbumit

1964

Cadillac | Scandia SLP 600 • Remasteroitu CD-painos Warner Music Finland 2001 • LP-uusintapainos WEA/Scandia 2011

1965

The Renegades | Scandia SLP 601 • toukokuu 1965 • Remasteroitu CD-painos Warner Music Finland 2001
The Renegades | Scandia SLP 602 • elokuu 1965 • Remasteroitu CD-painos Warner Music Finland 2001

1966

Pop | Scandia 1966 • Remasteroitu CD-painos Warner Music Finland 2003 • LP-uusintapainos Svart Records 2018

Kokoelmat | Finna.fi
The Renegades

The Renegades Story | Scandia SLP 907 • 1978
2 alkuperäistä – Cadillac / The Renegades | Fazer Finnlevy/Safir 1990
20 suosikkia – Cadillac | Fazer Records/Warner Music Finland 1996
Hits | Poptori/Snap 2002
Complete Cadillac • 2CD | Warner Music Finland 2007

HIM: Deep Shadow And Brilliant Highlights – poplevy huippujen varjosta
Iggy Pop: Lust For Life – tanssia muurin harjalla
Ville Valo & Agents – kadonnutta taikaa etsimässä

Esa Kuloniemen kirjoittama The Renegades -historiikki Luopiotarina julkaistiin vuonna 2017.

Lue lisää | Finna.fi

The Renegades – Luopiotarina Esa Kuloniemi, 462 sivua | Like 2017

Jee jee jee – suomalaisen rockin historia  Seppo Bruun & Jukka Lindfors & Santtu Luoto & Markku Salo, 543 sivua | WSOY 1998
Suomi soi 1 – Tanssilavoilta tangomarkkinoille Pekka Gronow & Jukka Lindfors & Jake Nyman, 408 sivua | Tammi 2005
Suomi soi 2 – Rautalangasta hiphoppiin Pekka Gronow & Jukka Lindfors & Jake Nyman, 359 sivua | Tammi 2005
Suomi soi 3 – Ääniaalloilta parrasvaloihin Pekka Gronow & Jukka Lindfors & Jake Nyman, 400 sivua | Tammi 2005
Turkulaisen rockin arkeologiaa 1956–1969 Antero Laiho & Iiro Andersson, 272 sivua | Föribeat Kustannus 2012

The Renegades: Cadillac (1964).

Hollywood Brats – kovan onnen kulttibändi

Hollywood Brats | Cherry Red Records 1980

Levyhyllyt-blogi suosittelee musiikkia ja oheislukemista, mutta Hollywood Bratsin ja siitä kertovan kirjan kohdalla tekee mieli kääntää asetelma toisinpäin. Laulaja Andrew Mathesonin hykerryttävä historiikki Sick On You on ”must read” -osaston opus kaikille rokkikirjallisuudesta kiinnostuneille. Lukemisen ohessa sopii kuunnella bändin ainoata albumia, joka sekin on oikein hieno.

Eivätkö nimet soita kelloja? Se on täysin ymmärrettävää. Hollywood Brats on – kuten kirjan alaotsikko kuuluu – paras bändi, josta et ole koskaan kuullutkaan. Ja niin kuin samainen alaotsikko jatkaa, sen tarina on katastrofaalinen. Onneksi se kuitenkin on tuhoisa niin surkuhupaisalla tavalla, että siitä saa tehdyksi viihdyttävän kirjan, jonka lukemisesta tulee hyvä mieli, kunhan tekijällä on tyylitajua ja näkemystä. Niin kuin paras rock and roll -musiikki, Mathesonin teos on vahvasti väritetty versio todellisuudesta.

Kovaonnisesti The Queen -nimellä vuonna 1971 aloittanut Hollywood Brats oli perusasioita raikastanut bändi aikalaisensa New York Dollsin tapaan, suoraa rockia soittanut likainen trash-versio Rolling Stonesista. Sitä on kutsuttu protopunkbändiksi, mikä kertoo enemmän ryhmän asenteesta ja vaikutuksesta kuin musiikista. Myöhemmät punkbändit loivat omanlaisensa tyylin, mutta jäivät musiikillisesti velkaa Dr. Feelgoodin ja Hollywood Bratsinkin kaltaisille yhtyeille, sikäli kun sattuivat jälkimmäistä jossain kuulemaan.

Tavallaan Matheson tekee tikusta asiaa kirjoittaessaan 300-sivuisen kirjan bändistä, joka ehti hajota jo ennen kuin sen albumi julkaistiin (pelkästään Norjassa ja nimellä Andrew Matheson & The Brats: Grown Up Wrong). Laulajalla ei myöskään ole minkäänlaisia estoja vuoleskella mainittua tikkua terävämmäksi kuin se luultavasti aikoinaan oli. Lontooseen muuttavan nuorukaisen bändihaaveet muuttuvat Sick On Youssa pyrkimykseksi pelastaa rock’n’roll karulta kohtalolta, joka sitä odotti kesyjen blueskitaristien ja pompöösien progemuusikoiden käsissä. Se olisi jälkiviisastelevuudessaan kornia, ellei Mathesonin teksti olisi hänen oman ehdottomuutensa suhteen niin itseironista, itsetietoista ja kärjistettyä. Sick On You onkin ihanasti kohteensa näköinen kirja.

Hollywood Bratsin albumi on debyyteille tyypillisesti siihenastisen ”uran” summa. Jopa Mathesonin ja bändin toisen ydinhahmon, pianisti Casino Steelin ensimmäinen yhteinen biisi, vastustamaton ’Southern Belles’ on sillä mukana. Samalla levy on yhteenveto kaikesta, mitä kaksikko piti makeana: ’Zürich 17’ ja The Crystals -laina ’Then He Kissed Me’ tulivat Phil Spectorin tuottaman popin maailmasta, ’Empty Bottles’ -välisoitto ja ’Drowning Sorrows’ bluesista päin ja moni muu biisi Stonesin suunnalta. Rajuimmillaan bändi on levyn päättävässä stoogesmaisessa ’Sick on Youssa’, josta punksukupolven oli hyvä jatkaa. Mitään ennenkuulumatonta sillä ei ole, mutta kuten Hurriganes suunnilleen samoihin aikoihin totesi, ”it ain’t what you do, it’s how you do it.” Hollywood Brats puhalsi vanhoihin vaikutteisiin elävän hengen.

Hollywood Brats on soittanut vielä viime aikoinakin – viimeisin julkaisu on ’Vampire Nazi’-single vuodelta 2019. Kulttimaineesta kertoo, että Bratsille ja Steelin toiselle bändille The Boysille on tehty tribuuttilevy. Se, että italialaisen Desert Inn Recordsin vuosituhannen vaihteessa julkistama kunnianosoitus You Wanna Know What It’s Like? ilmestyi pelkästään netissä vasta keväällä 2020, sopii todella hyvin Hollywood Bratsin tragikoomisen tarinan jatkeeksi.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Andrew Matheson | Facebook

Varaa Mathesonin kirja Sick On You kirjastosta.

Varaa Mathesonin kirja Sick On You kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Andrew Matheson: Sick On You (Ebury 2015).

Levyhyllyt | Finna.fi
Andrew Matheson & The Brats

Grown Up Wrong | Mercury 1975

The Hollywood Brats | Finna.fi

The Hollywood Brats | Cherry Red Records 1980 & 1994 & 2016 • Enfer Records 1985 • Get Back 1995

Debyyttialbumin laajennetut painokset

Sick On You • 2CD | Cherry Red Records 2016
Sick On You • 2LP | Radiation Reissues 2018

Kokoelmalevyt | Finna.fi
Eri esittäjiä

Punk 45 – Sick On You! One Way Spit! – After The Love & Before The Revolution Vol. 3 | Soul Jazz Records 2013
Action Time Vision – A Story Of Independent UK Punk 1976–1979 • 4CD + 64-sivuinen tekstiliite | Cherry Red Records 2016

Johnny Thunders: So Alone – malja antisankarille
Mad Juana: Skin Of My Teeth – Sami Yaffa uudella mukavuusalueella
Michael Monroe: One Man Gang – jengi soittaa sydämestä
Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree – pimeä tie kohti valoa
Pelle Miljoona & Rockers: Brooklyn–Dakar – ihmisyys yhdistää
Pete Malmi: Malmi – antisankarin tähtihetki
Richard Hell & The Voidoids: Blank Generation – kaukana kliseisyydestä
Riipinen: Itäistä pituutta – kollaasimainen kuulokuvataideteos
Sielun Veljet: Softwood Music – Under Slow Pillars – unohdettu klassikko
Sylvain Sylvain – rockia roll-diggareille
Wilko Johnson & Roger Daltrey: Going Back Home – elämä vilisee silmissä

Lue lisää | Finna.fi

Matheson, Andrew: Sick On You – The Disastrous Story Of Britain’s Great Lost Punk Band, 337 sivua | Ebury Press 2015

Antonia, Nina: Johnny Thunders – In Cold Blood, 257 sivua | Jungle Books 1987 | Cherry Red Books 2000
Antonia
, Nina: Too Much Too Soon – The Makeup & Breakup Of The New York Dolls, 208 sivua | Omnibus 1998 & 2003 • New Edition 2005
Hell, Richard: I Dreamed I Was A Very Clean Tramp – An Autobiography, 293 sivua | HarperCollins 2013
Hell, Richard & Ilkka Salmenpohja, kääntäjä: Sopeutumattomien sukupolvi – punkin kummisedän muistelmat, 330 sivua | Like 2013
McNeil, Legs & McCain, Gillian & Ike Vil, kääntäjä: Please Kill Me  Punkin sensuroimaton esihistoria, 542 sivua | Like 2004
McNeil, Legs & McCain, Gillian & Dan Andersson, översättare: Please Kill Me – den ocensurerande historien om punken | Reverb 2006, 542 sidor  • Modernista 2016, 602 sidor
McNeil
, Legs & McCain, Gillian: Please Kill Me – The Uncensored Oral History Of Punk, 525 sivua | Little, Brown 1996 • Abacus 1997

Hollywood Brats: Sick On You (1980/2016).

Hollywood Brats: s/t (1980/1994).

Hollywood Brats: s/t (1980).

Brett Anderson: Wilderness – hauras rocktähti riisuutuu paljaaksi

Wilderness | B A Songs 2008

Brett Anderson on britpop-suuruus Sueden laulaja ja keulakuva. Se meriitti jättää varjoonsa kaiken muun, myös sen, että Anderson on artisti myös omillaan. Hänellä on takanaan neljän albumin mittainen sooloura.

Anderson (s. 1967) julkaisi ensimmäisen soololevynsä, kun Suede oli lopettanut toimintansa vuonna 2003 ja kun lyhytikäinen The Tears oli hajonnut yhden albumin tehtyään. Hän oli äänittänyt omaa albumiaan samaan aikaan Tearsin levyn kanssa kuin aavistellen, ettei yhteistyö entisen Suede-kitaristi Bernard Butlerin kanssa jatkuisi pitkään. Andersonin uran hämmentävimmässä vaiheessa ilmestynyt Brett Anderson (2007) oli melankolinen ja seesteinen poplevy, joka ei lopulta vienyt laulajaa kauas entisestä yhtyeestään.

Siinä onkin Andersonin kaltaisten sooloartistien ongelma. Kun ääni, sanoitukset ja melodiat muodostavat suurimman osan siitä, mitä artistin tunnetuin bändi edustaa, miten tutut elementit voisi siirtää johonkin muuhun yhteyteen niin, että niistä rakentuisi jotakin tarpeeksi uutta ja itsenäistä? Se on vaikeaa etenkin, jos ei tahdo etääntyä omaksi kokemastaan musiikin muotokielestä. Brett Anderson ei ole halunnut, ja siksi hänen soolotuotantonsa on usein kuulostanut laimennetulta Suedelta.

Toisesta sooloalbumistaan Wildernessistä Anderson onnistui tekemään omanlaisensa. Siihen ei tarvittu erityisen suuria oivalluksia tai uhkarohkeita toteutustapoja. Hän sovitti kappaleet akustisille soittimille, kuten pianolle, kitaralle ja jousi-instrumenteille ja teki julkaisustaan todellisen soololevyn soittamalla itse lähes kaiken. Andersonin lisäksi levyllä kuullaan vain Amy Langleyn selloa ja Emmanuelle Seignerin lauluääntä.

Viikossa enimmäkseen studiolivenä taltioitu Wilderness on selvästi Sueden laulajan levy, mutta Andersonin tunnistettavassa käsialassa häilyy uusia sävyjä ja värejä. Kauniin musiikin tunnelma on vähemmän urbaani ja kiihkeä ja enemmän pysähtynyt ja pohdiskeleva kuin Suedella yleensä.

Wilderness sai kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton eikä ollut mikään levymyynnin riemuvoitto. Se ei ole kokoelma iskeviä poplauluja vaan yhdenmukainen kokonaisuus, joka vaatii kuulijaltaan hiljentymistä, ja sellaiseen Brett Andersonin kohdalla ei ollut osattu varautua sitten Sueden Dog Man Starin. Esimerkiksi Nick Caven tekemänä Wilderness olisi luultavasti noteerattu kaikin puolin korkeammalle.

Andersonin sooloura jatkui 2010-luvun alkuvuosiin ja Sueden aktivoitumiseen saakka. Slow Attack (2009) oli Wildernessiä suurellisemmin orkestroitu levy, ja Black Rainbowsilla (2011) hän tavoitteli jälleen rockimpaa soundia. Hänen neljästä levystään Wilderness on tarkin kuvajainen tekijänsä mielentilasta. Paljaudessaan ja hauraudessaan se on Andersonin soolouran hienoin käänne.

Brett Andersonin vaiheisiin ja persoonaan voi tutustua myös lukemalla. Hän julkaisi vuonna 2018 nuoruusvuosistaan muistelmateoksen Coal Black Mornings, joka on ilmestynyt suomeksi nimellä Hiilenmustat aamut. Anderson on sittemmin kirjoittanut teokselleen jatko-osan Afternoons With The Blinds Drawn, joka jatkaa tarinaa siitä, mihin Coal Black Mornings jäi.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Brett Anderson kotisivu

Hae Brett Andersonin sooloalbumi Wilderness kirjastosta.

Hae Wilderness kirjastosta:
esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Brett Anderson

2000–2009

Brett Anderson | V2 2007
Wilderness | B A Songs 2008
Slow Attack | B A Songs 2009

2010-luku

Black Rainbows | B A Songs 2011

Suede | Finna.fi

1990-luku

Suede | CD 1993 • 2CD + DVD 2011 • 4CD + DVD 2018
Dog Man Star | CD 1994 • 2CD + DVD 2011
Coming Up | CD 1996 • 2CD + DVD 2011 • 4CD + DVD 2016
Head Music | CD 1999 • 2CD + DVD 2011

2000–2009

A New Morning | CD 2002 • 2CD + DVD 2011

2010-luku

Bloodsports | 2013
Night Thoughts | 2016
The Blue Hour | CDLP 2018

David Bowie: hours… – enemmän voimaa rauhallisuudesta
Johnny Marr: Call The Comet – kitarasankari kotoisissa puitteissa
Marion: This World And Body – täyteen ladattu debyytti
New Order: Movement – vaiston varassa eteenpäin
Pet Shop Boys: Behaviour – pop osuu sydämeen
The The: Mind Bomb – politiikkaa ja henkilökohtaisuuksia

Brett Anderson: Hiilenmustat aamut (Sammakko, 2018).

Lue lisää | Finna.fi

Hiilenmustat aamut  Brett Anderson & kääntäjä Sirje Niitepõld & esipuhe Riku Korhonen, 213 sivua | Sammakko 2018
Hiilenmustat aamut – Daisy-äänikirja vain lukemisesteisille  esittäjä Timo Mäkynen, 5h 20 min | Celia 2018
Suede – Love & Poison. The Authorised Biography  David Barnett, 304 sivua | André Deutsch 2003
I Was Britpopped – The A–Z Of Britpop  Jenny Natasha & Tom Boniface-Webb, 345 sivua | Valley Press 2017

Brett Anderson: Wilderness (2008).

Robert Plant: Carry Fire – näin luodaan vanhasta uutta

Carry Fire | Nonesuch 2017

Robert Plant: Carry Fire (2017).Kaikki vanhenevat, vain osa arvokkaasti. Viime vuonna ilmestynyt Carry Fire on Robert Plantin yhdestoista sooloalbumi ja kuuluu hänen tuotantonsa kirkkaimpaan kärkeen. Kun tietää Led Zeppelin -legendan täyttävän elokuussa seitsemänkymmentä vuotta, levyä kuunnellessaan voi ynnäillä itsekseen, kuinka ikääntyminen käy Plantilta. Kyllä, todella arvokkaasti.

Plantin musiikilliset vaikutteet tulevat yhä sieltä mistä Zep-vuosinakin, kaukaa menneisyydestä, maailmanmusiikista eli eri kulttuurien folkista, amerikkalaisesta bluesista ja rock’n’rollista sekä bluesin afrikkalaisilta juurilta. Siltikään Carry Fire ei kuulosta vanhan perään haikailevalta retrolevyltä.

Suvereenissa The Sensational Space Shifters -yhtyeessä on samankaltaista ajattomuutta, dynaamisuutta ja venymiskykyä kuin Nick Caven The Bad Seedsissä, vaikka bändien sointi erilainen onkin. Kokoonpano on osin sama kuin Plantin aikaisempi yhtye Strange Sensation, ja pitkä yhteinen historia todellakin kuuluu. The Sensational Space Shifters osaa luoda transsinkaltaisia tunnelmia usein hyvin minimalistisella ja vahvasti rytmisellä soitolla – tämä albumi kuulostaisi kiinnostavalta ilman Plantin ääntäkin. Carry Fire on tuotettu niin tyylitajuisesti, etteivät maustemaisesti pilkahtelevat triphopahtavat sounditkaan törrötä tuskaisesti tiellä kipeän peukalon lailla.

Plantin ja Space Shiftersin edellinen albumi Lullaby And… The Seaseless Roar (2014) oli omalla laillaan yhtä tyylikäs ja kosiskelematon teos kuin Carry Fire, mutta kelttivaikutteissaan koleampi. Carry Firella ilmanala on lämmin, välillä jopa polttava kuin aavikko. Länsimaalaisesta jännittävimmältä kuulostavat Lähi-itään viittaavat jousisovitukset sekä Pohjois-Afrikassa ja Lounais-Aasiassa käytetyillä bendir-rummuilla, afrikkalaisilla djembe-rummuilla ja arabikulttuurin oud-kielisoittimilla soitetut osuudet.

Plant ei pyri etääntymään omasta historiastaan vaan etenemään sen oppeihin tukeutuen. ’Season’s Song’ ja svengaava ’The May Queen’ muistuttavat Led Zeppelinistä, hänen olennaisesta merkityksestään sille, ja ennen muuta siitä, ettei kiharatukkaisella laulajamiehellä ole tarvetta unohtaa Zeppelin-vuosiaan sen enempää kuin palatakaan niihin. Kama on yhä sitä samaa, mutta sitä ei edelleenkään tehdä menneisyyden vaan tulevaisuuden vuoksi.

Carry Firella lähimpänä perinteistä rockia ovat tömistelevät ’New World…’, ’Bones Of Saints’ ja ’Carving Up The World Again… A Wall And Not A Fence’, mutta nekin on toteutettu luovasti, groovea korostaen ja mahtailematta. Levyllä on useita kappaleita, joiden äärelle tulee palattua – esimerkiksi 2010-luvun molliblues ’Keep It Hid’, arabifolkista ammentava kipinöivä nimibiisi ja hauras ’A Way With Words’. Levyn ainoa lainakappale on rockabillymuusikko Ersel Hickeyn kuusikymmentä vuotta sitten kirjoittama ’Bluebirds Over The Mountain’, jonka eeppisyyttä tavoittelevalla modernilla sovituksella vierailee Pretenders-ikoni Chrissie Hynde.

Plantin kohdalla muistetaan usein mainita, ettei hänen äänensä enää nouse Led Zeppelin -vuosien korkeuksiin. Sitä on paha Carry Firen perusteella sanoa, koska levy ei sisällä mitään kurkku lahkeessa kiekumiseen viittaavaakaan. Plant laulaa tyylikkäämmin kuin kaksikymppisenä testosteronia tihkuvana kultaisena rockjumalana.

Robert Plantin asiat ovat hyvin. Hän ei ole mikään liian pieniin farkkuihin ja tyhmiin säleikkölaseihin sonnustautunut epätoivoinen reliikki etsimässä paikkaansa tästä ajasta sen enempää kuin kulahtanut nostalgia-aktikaan. Hän on näkemyksellinen artisti, joka pystyy luomaan vanhoista vaikutteistaan jotakin sellaista uutta, jolla on taiteellista arvoa ja joka tulee häneltä luontevasti.

Carry Fire vastaa siihen, miksi Robert Plant vastustaa Led Zeppelinin paluukiertuetta, josta hänelle maksettaisiin suunnattomia summia. Siksi, että hänellä on tärkeämpääkin tekemistä.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

The Sensational Space Shifters
Robert Plant – laulu
Justin Adams – kitara
John Baggott – kosketinsoittimet
Billy Fuller – bassokitara
Redi Hasa – sello
Seth Lakeman – viulu
Dave Smith – rummut
Liam “Skin” Tyson – kitara

Hae Plant-klassikko ’Carry Fire’ kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Robert Plant

Pictures At Eleven | Swan Song 1982
The Principle Of Moments | Es Paranza Records/Atlantic/WEA 1983
Volume One  The Honeydrippers | 1984
Shaken ’N’ Stirred | Es Paranza Records/Atlantic/WEA 1985
Now And Zen | Es Paranza Records/Atlantic/WEA 1987
Manic Nirvana | Es Paranza Records/Atlantic/WEA 1990
Fate Of Nations | Es Paranza Records/Fontana/Phonogram 1993
No Quarter – Unledded  Jimmy Page & Robert Plant | Fontana/Phonogram 1994
Walking Into Clarksdale  Jimmy Page & Robert Plant | Mercury Records 1998
Dreamland | Mercury Records 2002
Mighty Rearranger | Trolcharm/Sanctuary Records/Es Paranza Records 2005
Raising Sand  Robert Plant & Alison Krauss | Rounder Records 2007
Band Of Joy | Trolcharm/Decca/Universal/Es Paranza Records 2010
Lullaby And… The Ceaseless Roar | Trolcharm/Nonesuch/Warner Music Group 2014
Carry Fire | Trolcharm/Nonesuch/Warner Bros. Records 2017

Led Zeppelin | studio- ja livealbumit
Led Zeppelin | Atlantic 1969
Led Zeppelin II | Atlantic 1969
Led Zeppelin III  | Atlantic 1970
Led Zeppelin IV | Atlantic 1971
Houses Of The Holy | Atlantic 1973
Physical Graffiti | Swan Song 1975
Presence | Swan Song 1976
The Soundtrack From The Film The Song Remains The Same | Swan Song 1976
In Through The Out Door | Swan Song 1979
Coda | Swan Song 1982
BBC Sessions | 1997
How The West Was Won | 2003
Celebration Day | 2012

Bruce Springsteen: The Rising – ihmisen uskosta huomiseen
The Black Crowes: Warpaint – sukellus syvään päähän
Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes – suuren lauluntekijän muistolle

Lue lisää | Finna.fi 
Daniels, Neil & Korolainen, Anna, kääntäjä: Robert Plant – Led Zeppelin & soolovuodet, 313 sivua | Minerva 2013
Rees, Paul & Joskitt-Pöyry, Jonna & Arola, Juha, kääntäjät: Robert Plant – elämä, 362 sivua | Like 2014

Robert Plant: Carry Fire (2017).

Robert Plant: Carry Fire (2017).