First Aid Kit: Who By Fire – tribuutti ja tunnelmatuokio

Who By Fire Live Tribute to Leonard Cohen | Sony Music 2021

First Aid Kit: Who By Fire (2021).Sanotaan, että imitointi on ylimmän tason imartelua. Mene ja tiedä onko niin, mutta taiteilijan imitoiminen ei ainakaan ole korkeimman tason kunnioitusta. Arvokkaampaa on tehdä omaperäisiä tulkintoja, luoda vanhasta uutta. Niin tekee First Aid Kit Who By Firellä, joka on tribuutti Leonard Cohenille. Livejulkaisu on koostettu kahdesta konsertista, jotka järjestettiin Tukholman Dramatenissa maaliskuun puolivälissä 2017.

Tribuuttikonsertit järjestettiin neljä kuukautta Cohenin kuoleman jälkeen, mutta livejulkaisu ilmestyi vasta keväällä 2021. Kuoleman levymyyntiä kasvattavaa vaikutusta ajatellen ajoitus osoittaa hyvää makua. Cohenia otollisempaa muistokonsertin kohdetta tuskin onkaan. Hänen lauluissaan maallinen kohtaa pyhän tavalla, joka luo surumielisen mutta lohdullisen tunnelman.

Herra Cohenin ja Söderbergin siskosten taustat ovat periaatteessa hyvin erilaiset. Ensin mainittu on pohjoisamerikkalainen runoilija, jonka musiikissa melodia on alisteinen lyriikalle. First Aid Kit taas on pohjoiseurooppalainen laulajaduo, joka on rakentanut taiteensa ja maineensa heleiden harmonioiden varaan. Kanadalaisen miehen ja ruotsalaisten naisten musiikissa on silti sama ydin. Kaiken pohjana on kauneus ja elämisen pakahduttava riemu ja murhe ja jokainen laulu on paljas ja seisoo sielunsa varassa. Se, että Cohenin sanat sopivat melko kivuttomasti myös naislaulajille, kertoo hänen biisiensä yleisinhimillisyydestä.

Who By Fire on hienoksi rakennettu kokonaisuus. Vaikka mukana on ’Hallelujahin’, ’Suzannen’ ja ’Bird On A Wiren’ kaltaisia rakastetuimpia Cohen-klassikoita, Söderbergit ovat poimineet settiinsä myös vähemmän itsestään selviä kappaleita. Cohenin Old Ideas -levyllä ilmestynyt ’Show Me The Place’ on kenties kaikkein epätodennäköisin valinta. First Aid Kit ei versioi biisejä Cohenin jokaiselta studioalbumilta, mutta kokonaisuus on kattava. Uusin kappale ’You Want It Darker’ on peräisin samannimiseltä studioalbumilta, joka ilmestyi pari viikkoa ennen Cohenin kuolemaa. Väriä tuovat vierailevat vokalistit (mm. Frida Hyvönen ja Loney, Dear) ja välillä suurelliset, välillä vähäeleiset sovitukset.

Who By Firella kuullaan myös Cohenin runoutta – ’Prayer To Messiah’, ’Twelve O’ Clock Chant’, ’You’d Sing Too’, ’Tired’ – joista First Aid Kit on sovittanut musiikkitaustaisia spoken word -paloja. Varsinkin ’The Asthmatic’ ja ’Letter To Marianne’ ovat pysäyttäviä, jopa hätkähdyttäviä. Niissä Cohen itse tuntuu olevan vahvemmin läsnä kuin melodisissa biiseissä. Vaikka hän teki myös kuolemattomia kappaleita, hän oli ensisijaisesti lyyrikko, ei laulaja tai lauluntekijä. Cohenin ilkikurisuus levyltä puuttuu.

Who By Fire vaikuttaa First Aid Kitin julkaisuna ajanpeluulta siinä mielessä, ettei se esittele First Aid Kitin tämänhetkistä livekuntoa eikä sen oman materiaalin toimivuutta keikoilla. Mikään tyhjänpäiväinen välityö se ei silti ole. Se on paitsi kaunis tribuutti suurelle runoilijalle ja lauluntekijälle myös vaikuttava ja vangitseva tunnelmatuokio itsessään. Vaikka käsittelyssä ovat Leonard Cohenin laulut, kunnia kuuluu myös First Aid Kitille. Nämä tulkinnat ja sovitukset eivät ole jäljitelmiä alkuperäisistä vaan seisovat omilla jaloillaan. Se on kunnianosoituksista suurin.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

First Aid Kit | Facebook
First Aid Kit | Instagram
First Aid Kit | Twitter

Varaa Permanent Waves kirjastosta.
Varaa First Aid Kitin Cohen-levy albumi Who By Fire kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
First Aid Kit | Finna.fi

2010-luku

The Big Black And The Blue | Wichita 2010 • Wichita/Jagadamba 2013
The Lion’s Roar | Wichita 2012
Stay Gold | Columbia 2014
Ruins | Columbia 2018

2020-luku

Who By Fire • Live Tribute To Leonard Cohen | Sony Sweden/Columbia 2021

bob hund: Dödliga klassiker – luokan pelle ja priimus
Håkan Hellström: Du gamla du fria – taidetta ja stadionpoppia
Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree – pimeä tie kohti valoa
Kent: Tigerdrottningen – Ruotsin suurin näyttää jälleen
Kent: Då som nu för alltid – allting har sitt slut [översättning på svenska]
Kent: Då som nu för alltid – kaikki loppuu aikanaan
Magnus Carlson: Den långa vägen hem – tavallisen miehen soullevy
Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree – pimeä tie kohti valoa
The Divine Comedy: Foreverland – vihdoinkin onnen satamassa

Lue lisää First Aid Kitistä | Finna.fi

Artikkelihaku First Aid Kit

First Aid Kit: Who By Fire (2021).
First Aid Kit: Who By Fire – Live Tribute To Leonard Cohen (2021).

Olavi Uusivirta – nuoruutta, romantiikkaa, intertekstejä

Olavi Uusivirta: Elvis istuu oikealla (2012).Helsingissä 1983 syntynyt Olavi Uusivirta on saanut huomiota myös esimerkiksi näyttelijänä ja juontajana, mutta huolimatta Ganes– ja Keisarikunta-elokuvien kaltaisista merkittävistä rooleista tunnetaan hänet kuitenkin parhaiten laulaja-lauluntekijänä ja yhtenä 2000-luvun Suomen suosituimmista rock-esiintyjistä.

Uusivirran julkinen ura alkoi jo parikymppisenä ja vuoden 2003 esikoisalbumin nimeksi päätyikin Nuoruustango. Levyn moderni suomirock on kappalemateriaaliltaan vielä hieman haparoivaa, mutta artistin keskeisiä tyylipiirteitä se jo esittelee. Musiikki on monessa mielessä klassista suomirockia, mutta 2000-luvun alun modernein tuotantokeinoin viritettyä. Tekstit käsittelevät usein nuoruutta ja ihmissuhteita romanttiseen sävyyn, kuitenkin itsetietoisesta nuoren urbaanin ihmisen näkökulmasta käsin. Intertekstejä, viitteitä aiemmin tehtyyn kulttuuriin, on tarkoituksellisen paljon.

Nuoruustango ei ollut mainittava kaupallinen tai arvostelumenestys, vaikka ’Raivo härkä’ -single soikin jonkin verran radiossa.

Uusivirran läpimurto muusikkona tapahtui ensimmäisten isojen elokuvatöiden jälkimainingeissa vuoden 2005 albumilla Me ei kuolla koskaan. Häntä pidettiin kaiketi edelleen eräänlaisena teinisuosikkina, ja levy soikin edelleen aikakauden ”kovalevyrockin” sävyissä, mutta melodinen kappalemateriaali on aivan eri tasolla kuin debyytillä ja monessa biisissä kuuluu varsin tarkka suomirockin perinteen tuntemus. Uusivirta alkoi hahmottua kaupunkilaiseksi, jopa stadilaiseksi rock-suosikiksi, jonka ilmaisulla oli esteettisiä yhteyksiä esimerkiksi Dave Lindholmin tuotantoon. ”Isokynän” satiirisista ja surrealisista havainnoista Uusivirran erottaa kuitenkin edelleen järkähtämättömän romanttinen nuoruuteen kuuluvien tunteiden kuvaus.

Me ei kuolla koskaan ylsi maltillisesti albumilistan sijalle 18, mutta on edelleen Uusivirran ainoa kultalevy ja Spotify-aikakaudellakin melkoinen kuunteluklassikko. Paljon radiosoittoa saivat ’On niin helppoo olla onnellinen’ ja oheinen nimikappale:

Varsin luontevasti Uusivirta suunnisti Minä olen hullu -albumilla (2008) hieman tummasävyisempiin ja musiikillisestikin vähemmän hittihakuisiin maisemiin. Oleellista muutosta perustyyliin levy ei merkitse, mutta sillä kuuluu esimerkiksi post punkin vaikutus – ja keskeisempää lienee yleismelankolinen ja ahdistunutkin pohjavire, joka resonoi levyn nimeenkin. Uusivirran levyistä tätä voinee kutsua synkimmäksi. Kyse on silti edelleen romantisoivasta synkkyydestä.

Kappalemateriaali on jälleen vahvaa, kuten kolmen vuoden julkaisutauon perusteella voi olettaakin. Kyseessä lienee yksi Uusivirran kahdesta, kolmesta tasalaatuisimmasta biisivalikoimasta. Radiohittejä tai muunkaanlaisia hittejä levyltä ei oikein irronnut, mutta monet kappaleet tuntuisivat olevan faneille klassikoita. Esimerkistä käy haikeankaunis ja nostalgiantäyteinen ’Sunnuntailapsi’:

Minä olen hullun jälkeen Uusivirta julkaisi pitkään albumin joka toinen vuosi ja kartutti pääomaa suosittuna festariesiintyjänä ja yhtenä ainoista uudemmista nimistä, jotka pystyivät saavuttamaan suomirock-tyyppisellä musiikilla suurta menestystä striimausaikoina. Kaupallisessa mielessä hänen ilmeinen vahvuutensa on ollut kyky laatia jokaiselle levylle vähintään muutama yhteislaulukelpoinen moderni klassikko. Uusivirta on kyennyt varioimaan yleislinjaansa ja pitämään sen silti täysin tunnistettavana.

Suuri rooli suosiossa on toki ollut hänen julkisella persoonallaankin. Lähestyttävyys ja energisyys yhdistyvät siinä älylliseen reflektioon, mikä takaa mahdollisuuden vedota monenlaisiin yleisöihin festariteineistä vanhempiin musiikinkuluttajiin. Uusivirta kasvoi 2000-luvun suomirock-ikoniksi, jonka habitus ja sanomiset eivät muistuta paljoakaan edeltävien vuosikymmenten kollegoita, vaikka musiikillisia alaviitteitä aina löytyykin. Niitä hän bändeineen on toki kaivanut kansainvälisenkin popmusiikin historiasta.

Niinpä Preeria (2010) viittailee jopa psykedelian ja saksalaisperäisen krautrockin suuntaan, mutta kuitenkin levyn suosittu singlebiisi ’Nukketalo’ palaa on ikään kuin 2000-luvun helsinkiläisten abiturienttien maailmaan siirrettyä Born To Run -aikaista Springsteeniä. Voittava yhdistelmä.

Kolmekymppisiään lähestynyt Uusivirta tuntuu Elvis istuu oikealla -albumillaan (2012) katsovan vielä kerran nuoruuteensa ja laulavan kesäilloista puistoista ja rannoilla, orastavista ihmissuhdehaaveista – kuten ’Nuoruus’-singlebiisillä glamrockin säestyksellä todetaan:

– Eilen vielä villi lapsi, tänään oot jo aikuinen / ja se sumuinen yö siinä välissä oli nuoruus.

Musiikillisestikin valoisa ja aiempaa akustisvoittoisampi levy nousee kirjoissani Uusivirran parhaaksi. Siinä on kesäistä tunnemaailmaa ja lähes iskelmällisen kauneuden hetkiä. Nimikappale on jokseenkin täydellinen kuva laiskasta ja silti kaikki mahdolliset merkitykset sisältävästä hetkestä Helsingin Kalliossa.

Epätasaisempi on Ikuiset lapset (2014), joka palaa taas tuotannollisesti prosessoidumpaan rock-ilmaisuun eikä tunnu omaavan sen enempää musiikillisesti kuin lyyrisesti selvää johtotähteä. Huono levy ei ole, mutta lukeutunee kuitenkin Uusivirran vähemmän merkittäviin. Tosin vuosien pohjatyö alkoi tässä vaiheessa näkyä kaupallisessa suosiossa niin, että albumin listasijoitus kolmosena oli artistin paras siihen mennessä. Hieman yhdentekevästi rokkaava ’Kauneus sekoittaa mun pään’ soi myös radiossa.

Albumin kiinnostavampaa laitaa edustaa pikkukaupunkinuoruutta kitkerästi kuvaava ’Mannerlaatat’. Nyt nuoruus ei enää ole euforista nykyisyyttä tai lähimenneisyyttä, vaan jotain, mistä haluaa eroon mahdollisimman nopeasti ja täydellisesti.

Vuonna 2016 ilmestynyt Olavi riskeeraa definitiivisellä otsikollaan, mutta merkitsee selvää askelnostoa edeltäjästään. Tyyliltään levy liikkuu jossain kahden aiemman välimaastossa, mutta nyt biisikynä on taas ollut luontevassa terässä. Kysymykset siihen suuntaan, onko kyse nyt Uusivirran nuoruus- vai aikuistumis- vai aikuisuuslevystä alkoivat menettää merkitystään, sillä yli kolmekymppisenäkin artisti on johdonmukaisesti liikkunut nostalgian ja reaaliaikaisen tunnereflektion välimaastossa niin, että havainnoitsija voi vain todeta tämän olevan hänen ominta maastoaan.

Olavi soi monenlaisten vaikutteiden lopputuotteena nykydiskoa myöten, mutta liki iskemällisestä ’Kultaa hiuksissa’ -helmestä on tullut Spotifyssa Uusivirran koko uran kuunnelluin kappale, vaikkei se varsinainen hitti aikanaan ollutkaan. Albumista tuli joka tapauksessa Uusivirran toistaiseksi ainoa listaykkönen.

Uusivirran viimeisin studioalbumi Skorpioni (2019) on jälleen epätasaisempi kokoelma lauluja. Sitä pohjustettiin vuoden mittaan kolmella erinomaisella ja melankolisella diskorock-singlellä, joista varsinkin oheinen ’Kesäyön uni’ on millä tahansa mittapuulla täysosuma: monenlaisia tuttuja impulsseja suvereeniksi kokonaisuudeksi yhdistävä leka, joka olisi ansainnut olla paljon isompikin jättihitti.

Sen sijaan levyn kokeellisemmat linjanvedot ja yritykset rikkoa vetovoimaista peruskaavaa toimivat huonommin.

Varsinaisten studioalbumeiden lisäksi Uusivirralta on julkaistu pätevänä johdantona toimiva, joskin nyt jo vähän vanhentunut kokoelma 27 suosikkia. Livelevy Olavi elää! (2017) on aivan hyvä, mutta ei tietenkään korvaa keikkakokemusta. Ylen televisio-ohjelmaa varten tehty koronaesiintymisestä levyksi muokattu covervalikoima Lauantain toivotut käy nimensä mukaisesti hyvästä viikonloppuviihteestä, kun Uusivirran pätevä bändi ja tähti itse puhaltavat uutta henkeä kuluneisiinkin suomirock-klassikoihin.

Levyhyllyt
Olavi Uusivirta | Finna.fi

2000–2009

Nuoruustango • CD | New Spirit 2003
Me ei kuolla koskaan • CD | Mercury/Universal Music 2005
Minä olen hullu • CD | Mercury/Universal Music 2008 • 2LP 10-vuotisjuhlapainos Johanna Kustannus 2018

2010-luku

Preeria • CD | Mercury/Universal Music 2010 • LP Mustat Levyt 2011
Elvis istuu oikealla • LP • CD | Johanna Kustannus 2012
27 suosikkia • 2CD | Johanna Kustannus 2013
Ikuiset lapset • LP • CD | Johanna Kustannus 2014
Olavi • LP • CD | Johanna Kustannus 2016
Olavi elää! • live • 2LP • CD | Johanna Kustannus 2017
Skorpioni • LP • CD | Johanna Kustannus 2019 • Kasetti Lipposen levy ja kasetti 2019

2020-luku

Lauantain toivotut – Special Live! • LP • CD | Universal Music Group 2020

Olavi Uusivirta elokuvissa
DVD • Blu-ray | Finna.fi

2000–2009

Keisarikunta Ohjaaja Pekka Mandart, 1h 34 min. • DVD | FS Film 2004/2005
Ganes  Ohjaaja Jukka-Pekka Siili, 102 min. • DVD | FS Film 2007 & 2018
Ganes  Ohjaaja Jukka-Pekka Siili, 102 min. • Blu-ray | FS Film 2011 & 2013
Kielletty hedelmä Ohjaaja Dome Karukoski, 104 min. • DVD | Warner Bros. Entertainment Finland 2009
Kielletty hedelmä Ohjaaja Dome Karukoski, 104 min. • DVD | Warner Bros. Entertainment Finland 2009
Ralliraita 1 Ohjaaja Markku Pölönen, 86 min. • DVD | Walt Disney Studios Home Entertainment 2009

2010-luku

Härmä Ohjaaja JP Siili, 123 min. • DVD | Finnkino 2012
Härmä Ohjaaja JP Siili, 123 min. • Blu-ray | Finnkino 2012
Miss Farkku-Suomi Ohjaaja Matti Kinnunen, 89 min. • DVD | Nordisk Film 2013
Miss Farkku-Suomi Ohjaaja Matti Kinnunen, 89 min. • DVD | Nordisk Film 2013
Kalevala – Uusi aika Ohjaaja Jari Halonen, 102 min. | VL Media 2013
Onnenonkija Ohjaaja Ville Jankeri, 82 min. • DVD | Nordisk film 2016
Onnenonkija Ohjaaja Ville Jankeri, 82 min. • Blu-ray | Nordisk film 2016
Syysprinssi Ohjaaja Alli Haapasalo, 90 min. • DVD | Future Film 2017

Elokuvamusiikki • Soundtrack | Finna.fi

[= Eero Milonoff • Jussi Nikkilä • Olavi Uusivirta • Zarkus Poussa • Remu Aaltonen]

Ganes – Soundtrack | Sony BMG Music Entertainment Finland 2007

22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean – outo auto ja viimeinen matka
Aija Puurtinen & Jalavei: Keltaisen talon ullakko – sanoja sieltä jostakin
Anssi Kela: Aukio – rohkeutta aallonpohjalla
Dave Lindholm: Vanha & uusi romanssi – muun ohessa syntyi mestariteos
Hearthill: Graveyard Party Blues – hurmos ja sykkivä sydän
J. Karjalainen: Lännen-Jukka – uutta vanhaa musiikkia
Juice Leskinen Grand Slam: Pyromaani palaa rikospaikalle – sanailua ja syvyyttä
Knipi ja menetysten kauneus
Litku Klemetti: Kukkia muovipussissa – arvokasta hölynpölyä
Maj Karma: 101 tapaa olla vapaa – ristiriitaisia tunteita kriisitilanteissa
Pariisin Kevät: Kaikki on satua – läpimurto todellisuudesta toiseen
Pelle Miljoona & Rockers: Brooklyn–Dakar – ihmisyys yhdistää
PK Keränen: Serobi Songs – toimintaa ilman turvaverkkoa
Ruusut: Kevätuhri – inhimillisyyttä ajankuvan alla
Scandinavian Music Group: Onnelliset kohtaa – loistelias ja paineeton popdebyytti
Tuomari Nurmio: Luuta ja nahkaa – koruton mestariteos
Ultra Bra: Vapaaherran elämää – houkutuksen voimasta
YUP: Outo elämä – harkittua huutoa

Lue lisää Olavi Uusivirrasta | Finna.fi

Miten lauluni syntyvät?  Eetu Kauppinen (toim.), 143 sivua | Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2017

Lue lisää suomalaisesta rockista | Finna.fi

Jee jee jee – suomalaisen rockin historia  Seppo Bruun & Jukka Lindfors & Santtu Luoto & Markku Salo, 543 sivua | WSOY 1998

Olavi Uusivirta: Elvis istuu oikealla (2012).
Olavi Uusivirta: Elvis istuu oikealla (2012).
Olavi Uusivirta: Lauantain toivotut (2020).
Olavi Uusivirta: Lauantain toivotut – Special Live! (2020).

Temple Balls: Pyromide – hard rockin pelastaja

Pyromide | Frontiers 2021

Temple Balls: Pyromide (2021).Hard rock ei ole kuollut, mutta sen hiukset ovat harmaat. Lähes kaikki 1980-luvulla kukkoilleet hevibändit toimivat yhä, osa hyvinkin vakuuttavasti, mutta genre alkaa olla lähempänä grandparockia kuin dadrockia. Niin käy väistämättä kaikelle. 

Tässä vaiheessa historiaa jokainen uusi hard rock -bändi nostaa ilonkyyneleen vanhan ihmisen silmään. Nuoret tukkajumalat kertovat pelkällä olemassaolollaan, ettei tuo muistojen soundi olekaan vain taakse jäänyttä elämää. Suomessa genren pelastajia ovat Shiraz Lane, Santa Cruz ja Temple Balls, joista viimeksi mainittu on julkaissut tänä vuonna kolmannen albuminsa Pyromide. Julkaisija, italialainen Frontiers, tunnetaan Whitesnaken ja Def Leppardin kaltaisten pitkän linjan hevirokkareiden levy-yhtiönä.

Temple Ballsista on helppo pitää. Niin kuin managerinsa Elmo Harjun bändi Zero Nine kultakaudellaan, Temple Balls on tyylitajuinen hard rock -ryhmä, joka keskittyy haitallisen oheistoiminnan ja myötähävettävän pätemisen sijaan musiikkiin. Tämän Oulussa vuonna 2009 perustetun yhtyeen jäseniä tuskin tarvitsee pelätä bongaavansa 7 päivää -lehdestä tai tositeeveeohjelmista. 

Temple Balls on julkaissut kolme albumia neljässä vuodessa ja pysynyt lähes samassa kokoonpanossa, ainoastaan toinen kitaristi on vaihtunut. Vaikka bändi oli jo debyytillään pätevä ryhmä, Traded Dreamsia (2017), Untamedia (2019) ja Pyromidea (2021) vertaillessa kehitystä ei voi olla huomaamatta. Soitto on muuttunut levy levyltä iskevämmäksi, biisit ytimekkäämmiksi, soundi räjähtävämmäksi. Arde Teronen on loistava vokalisti ja erittäin päteviä työssään ovat myös kitaristipari Niko Vuorela / Jiri Paavonaho sekä Antti Hissan ja Jimi Välikankaan rytmiryhmä.

Biisien tasolla Pyromide briljeeraa sillä, että vaikka kirjoittamisen lähtökohtana on ollut isojen ja tarttuvien kertosäkeiden keksiminen, musiikki on vilpittömän ja bändilähtöisen kuuloista. Näin on miltei kautta linjan. Ainoastaan ’Bad Bad Bad’ vaikuttaa tekemällä tehdyltä sillä tavalla kuin vaikkapa hittinikkari Desmond Childin laulut usein tekevät. Se ei kuulosta Temple Ballsilta, ja ulkopuolisten tekijöiden käsialaahan se onkin. 

Temple Balls ei tuo lajityyppiinsä mitään uutta, mutta se herättää sen henkiin. Vaikka perinnetietoiselta Pyromidelta on vaikea löytää mitään 1980-luvun jälkeiseen aikaan liittyvää, on selvää, ettei Temple Balls jää pelkäksi alansa Strypesiksi, edellisen sukupolven mukavaksi maskottibändiksi. Temple Ballsin käsissä soihtu palaa kirkkaalla, kuumalla liekillä. On asia erikseen, löytyykö hardrockille enää uutta yleisöä, mutta tässä genressä ei ole bändiä, joka ajaisi nämä jätkät lavalta. 

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Temple Balls | kotisivu
Temple Balls | Facebook
Temple Balls | Instagram
Temple Balls | Twitter

Varaa Permanent Waves kirjastosta.
Varaa Temple Ballsin hard rock -levy albumi Pyromide kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Temple Balls | Finna.fi

Traded Dreams | Ranka Kustannus 2017
Untamed | 2019
Pyromide | Frontiers 2021

Kokoelmalevy
Temple Balls | Finna.fi

Double | Ranka Kustannus 2020

AC/DC: Power Up – virta on kytketty
Def Leppard: Hysteria – hard rockin valovoimaa
Guns N’ Roses: Appetite For Destruction – hard rockin kunnianpalautus
Iron Maiden: Powerslave – epiikkaa ja elinvoimaa egyptiläisittäin
King Diamond: ”Them” – rytinää riivatussa talossa
Kiss: Lick It Up – kadonneen kitaristin kunniajuoksu
Marko Hietala: Pyre Of The Black Heart / Mustan sydämen rovio – rocktähti menee henkilökohtaisuuksiin
Metallica: The $5.98 E.P. • Garage Days Re-Revisitedelonmerkkejä autotallista
Michael Monroe: One Man Gang – jengi soittaa sydämestä
Motörhead: Clean Your Clock – lopunajan dokumentti
Ozzy Osbourne: The Ultimate Sin – omituinen ajankuva
Thin Lizzy: Thunder And Lightning – joutsenlaulu vailla vertaa
Zodiac Mindwarp and The Love Reaction – rockia ja rockparodiaa

Lue lisää Temple Ballsista | Finna.fi

Artikkelihaku Temple Balls

Temple Balls: Pyromide (2021).
Temple Balls: Pyromide (2021).

Yona: Uni johon herään – pelastus ilon kautta

Uni johon herään | Johanna Kustannus 2021

Yona: Uni johon herään (2021).Unelma, haave, uni. Sellaisen toteutuma tämä albumi on Johanna ”Yona” Rasmukselle (s. 1984) hänen kertomansa mukaan ollut. Soundille antamansa haastattelun mukaan artisti halusi niin kovasti levyttää sinfoniaorkesterin kanssa, että oli valmis jättämään musiikin tekemisen kokonaan, ellei se kävisi päinsä. Se kuulostaa kovin jyrkältä, mutta niin on hyvä. On hienoa, että taiteilija miettii enemmän sitä, miltä musiikki tuntuu kuin sitä, paljonko se striimaa.

Pilvet liikkuu, minä en -debyyttinsä vuonna 2010 julkaissut Yona käynnistää levytysuransa toisen vuosikymmenen herkästi, dynaamisesti ja dramaattisesti. Tapiola Sinfoniettan kaltaisen orkesterin kanssa työskenteleminen ei hänen tapauksessaan varsinaisesti yllätä. Juuri mikään ei ole yllättänyt sen jälkeen, kun hän vuonna 2013 osallistui Seinäjoen Tangomarkkinoiden Tangokuningatar-kilpailuun ja sijoittui siinä toiseksi (kieltäydyttyään etukäteen voittamasta). Tai sen, kun hän levytti Karjala-aiheisia vapauslauluja reggae-sovituksina. Yona on aina ollut vapaa taiteilija, ei genren edustaja. 

Yonan pitkäaikainen bändi, Orkesteri Liikkuvat Pilvet, on kymmenen muusikon liitto, joten suuren kokoonpanon dynamona toimiminen on hänelle tuttua. Uni johon herään -levyllä soivat jouset, mutta myös kumisevat lyömäsoittimet ja matalat vasket. Olennaisin instrumentti on kuitenkin Yona itse.  hänen luomansa melodiat ja se, miten hän ne tulkitsee. Hän on hauras, vahva, kirkas ja utuinen sen mukaan, mitä tulkittava ja välitettävä tunnetila tarvitsee. Yonan äänen dynamiikan ja sävyjen skaala ulottuu pitkälle. 

Albumin aloittaa todellinen magnum opus, kahdeksanminuuttinen ’Ooksä unohtanu?’, joka teosmaisuudessaan on levyn vaikuttavin esitys. Sen perusteella ei kannata tehdä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä kokonaisuudesta: eeppisen alun jälkeen kappaleet pysyvät popbiisien mitoissa. Vaikka ’Irti’ onkin julkaistu singlenä, ei Uni johon herään ole irtoraitojen kooste vaan pikemminkin joukko perspektiivejä tekijänsä mielenmaisemaan. Siinä mielessä yksittäisten kappaleiden nostaminen muiden yläpuolelle tuntuu melkeinpä väkivaltaiselta. 

Se ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö kappaleet erottuisi toisistaan. ’Vitun unelmat’ -biisissä Yona räppää klassisen taustan päälle, ja vaikka yhdistelmä ei sinänsä ole ennenkuulumaton, tässä kontekstissa se pysäyttää. Ylidramaattinen ’Se ei ikinä lopu’ on muutamia pakahtuneita sanoja lukuun ottamatta instrumentaalisävellys, ja ’Solut herää eloon’ -biisi on kenties kauneinta, mitä Yona on koskaan levyttänyt. ’Kultavehkassa’ laulun päähenkilö jää yksin epätoivonsa kanssa. Kokonaisuuden saumoittaa lujaksi vahva henkilökohtaisuuden tuntu. Uni johon herään tuntuu olevan on tekijälleen hyvin tärkeä julkaisu. Enemmän kuin musiikkia. 

Se, että Yona oli valmis olemaan tekemättä mitään, ellei pääsisi työskentelemään sinfoniaorkesterin kanssa, ei johtunut pelkästään musiikillisesta kunnianhimosta. Hän on kertonut albumin syntyneen raskaan ja ahdistavan elämänvaiheen jälkeen, joten tavallaan tässä on kyse pelastautumisesta ilon kautta. Sinfoniaorkesteri on kaikessa suurellisuudessaan paras mahdollinen väline näin vahvojen tunteiden välittämiseen. Lopussa hehkuu toivo: lempeässä ’Kannolla’-kappaleessa Yona laulaa siitä, että ehkä elämä kantaa kuitenkin. 

Kappaleen alussa hänen äänensä on hauras, lopussa vahva. Kyllä, elämä kantaa.  

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Yona | Facebook
Yona | Instagram


Tapiola Sinfonietta | kotisivu
Tapiola Sinfonietta | Facebook

Varaa Permanent Waves kirjastosta.
Varaa Yonan albumi Uni johon herään kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Yona | Finna.fi

2010-luku

Pilvet liikkuu, minä en Yona & Orkesteri Liikkuvat Pilvet | Timmion Records 2010
Vaikenen laulaen Yona & Orkesteri Liikkuvat Pilvet | Timmion Records 2011
Vaikka tekee kipeää, ei haittaa Yona & Orkesteri Liikkuvat Pilvet | Timmion Records 2012
Tango A La Yona | Kaiho Republik 2014
Naivi | Kaiho Republik 2015
Jano | Monsp Records 2016
7 | Johanna Kustannus 2018

2020-luku

Uni johon herään | Johanna Kustannus 2021

Levyhyllyt
Liljan Loisto
[= Yona • Puppa J • Punky Reggae Band]
Finna.fi

Takaisin Karjalan maille | Suomen Musiikki 2010
Vapauden hurma | Suomen Musiikki 2012

22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean – outo auto ja viimeinen matka
Aija Puurtinen & Jalavei: Keltaisen talon ullakko – sanoja sieltä jostakin
Anssi Kela: Aukio – rohkeutta aallonpohjalla
Chisu: Momentum 123 – suuren muutoksen maisemissa
Death Hawks: Psychic Harmony – astronautiskelijan yllätyssiirto
H.C. Slim: H.C. Slim Sings – valon ja varjon leikkiä
Hearthill: Graveyard Party Blues – hurmos ja sykkivä sydän
Jaakonaho: Ghost Riot – tuottaja-kitaristin music noir -albumi
Jukka Nousiainen: Ei enää kylmää eikä pimeää – kyynisyyden ja toiveikkuuden vuoristoradassa
Kuusumun Profeetta: Kukin kaappiaan selässään kantaa – magneettista tajunnanvirtaa
Litku Klemetin puoli vuosikymmentä
Litku Klemetti: Kukkia muovipussissa – arvokasta hölynpölyä
Maija Vilkkumaa: Aja! – kun kaava rikotaan
Maustetytöt: Eivät enkelitkään ilman siipiä lennä – olemisen särkyvä hauraus
PK Keränen: Serobi Songs – toimintaa ilman turvaverkkoa
Rättö ja Lehtisalo: Kopernikus hortoilee näkinkengässä/helvetissä – avaruuden svengaava hypnoosi
Scandinavian Music Group: Onnelliset kohtaa – loistelias ja paineeton popdebyytti
Ultra Bra: Vapaaherran elämää – houkutuksen voimasta
Zen Café: Helvetisti järkeä – rumia sanoja rakkaudesta

Lue lisää Yonasta | Finna.fi

Artikkelihaku Yona

Lue lisää Yonasta ja suomalaisesta tangosta | Finna.fi

Tähdet meren yllä – suomalaisen tangon tarina Timo Kalevi Forss, 229 sivua | Into 2019

Yona: Uni johon herään (2021).
Yona: Uni johon herään (2021).

Irina: Haluun olla yksin – tiistaiaamun draamaa

Haluun olla yksin | Sony Music 2021

Irina: Haluun olla yksin (2021).Irina on samaan aikaan näkyvissä ja näkymätön. Vaikka Haluun olla yksin on tätä kirjoitettaessa ollut saatavilla ja suosittu jo pari kuukautta, siitä ei tahdo löytää arvosteluja.

Näkyvyydestä itsessään ei ole puutetta. Irina Saari (s. 1975) on esiintynyt Vain elämää -ohjelmassa, hänen musiikkinsa soi taajaan radiokanavilla sekä suoratoistopalveluissa, ja hänen haastattelujaan näkee suosituissa tv-ohjelmissa sekä aikakausi- ja iltapäivälehdissä. Ja tokihan Vauva-lehden legendaariselta foorumilta löytyy puheenaihe ”Mitähän Irina painaa?”. 

Sen sijaan Irinan musiikkia käsitteleviä juttuja ei juuri kirjoiteta. Kaipa sitten on niin, että kun puhuttelee suurta yleisöä, ei puhuttele popkriitikoita ja musiikkitoimittajia. 

Kriitikkokulmasta Haluun olla yksin onkin haastavaa purtavaa. Sanoitukset eivät pakene tulkintoja, houkuttele syventymään, oivalla tai harhauta vaan ovat aina suoria ja yksiselitteisiä. Hänen lauluissaan puolustetaan rakkautta arjen paineilta, ja se siitä. Niiden tiistaiaamun draama on tuttua kaikille parisuhteissa eläville, ruuhkavuosiensa viettäjille ja niille, jotka laulavat radion mukana matkalla lasten harrastuksiin tai automarkettiin. Mukana eläminen on helppoa, tarvitsee vain sijoittaa itsensä ’Niin sinä tahdot’ -lauluun tai oikeastaan mihin tahansa levyn kappaleeseen, tuntea yhteyttä ja voimaantua.

Irina on ollut mukana kirjoittamassa neljää albumin kymmenestä biisistä. Krediiteistä löytyy Antti Kleemolan, Kaisa Korhosen, Iisa Pajulan, Kalle ”Kashwell” Mäkipellon, Tiina Vainikaisen, Saara Törmän ja Joa Korhosen kaltaisia alalla tunnettuja nimiä. Biiseistä on aistittavissa, että Irinalle on lähdetty kirjoittamaan autopilotilla irinaa. Ei siinä mitään vikaa ole, jos artisti niin tahtoo, mutta tietty ”sitä saa mitä tilaa” -henki hänen uraansa leimaa. Jos lyriikat olisivat yllättävämpiä aiheiltaan ja sisällöltään, levy olisi kiinnostavampi. Voi vain kuvitella, millaisia biisejä esimerkiksi ’Ja kuitenkin vesi virtaa’ tai ’Viima’ voisivat olla, ellei sanoitusten aiheena olisi yhä uudelleen se, että vanhetaankohan tässä yhdessä vai päädytäänkö sittenkin eroamaan. 

Haluun olla yksin ei silti kuulosta laskelmoidulta vaan siltä, että Irina tietää mistä haluaa laulaa. Se, että niin monet löytävät itsensä näistä kappaleista, on hänen menestyksensä salaisuus. Jos Bruce Springsteeniä on kutsuttu amerikkalaisen työväenluokan ääneksi, on Irina Saari varhaiskeski-ikäisen suomalaisen perheenäidin ääni. Hänen kahdeksannella albumillaan on vahva tunnelma, hyviä kitarakuvioita ja toimivia sävellyksiä. Kitaristi Miika Colliander on tehnyt tuottajana toimivaa ja monin paikoin kiinnostavaakin jälkeä.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com 

Irina | Facebook
Irina | Instagram

Varaa Permanent Waves kirjastosta.
Varaa Irinan albumi Haluun olla yksin kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Irina | Finna.fi

2000–2009

Vahva | EMI Music Finland 2004
Älä riko kaavaa | EMI Music Finland 2005
Liiba laaba | EMI Music Finland 2007
Miten valmiiksi tullaan | EMI Music Finland 2009

2010-luku

Askeleita | Ratas Music 2013
Mikä mahtaa olla in | Ratas Music 2014
Seitsemän | Ratas Music/Sony Music 2017

2020-luku

Haluun olla yksin | Ratas Music/Sony Music 2021

Kokoelmat
Irina | Finna.fi

Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista 2002–2010 | EMI Music Finland 2010
Klassikot | EMI Finland 2012

Vain elämää 6
[= Irina • Petra • Laura Voutilainen • Olli Lindholm • Robin • Samu Huber • Nikke Ankara]
Finna.fi

Vain elämää – kausi 6 – ensimmäinen kattaus • CD | Warner Music Finland 2017
Vain elämää – kausi 6 – toinen kattaus • CD | Warner Music Finland 2017

Anssi Kela: Aukio – rohkeutta aallonpohjalla
Chisu: Momentum 123 – suuren muutoksen maisemissa
Ellips: Yhden naisen hautajaiset – hippihenkeä ja sovitustyötä
Jonna Tervomaan Ääni kasvaa kuunnellessa
Maija Vilkkumaa: Aja! – kun kaava rikotaan
Maija Vilkkumaa ei aja puolivaloilla
Samuli Putro: Pienet rukoukset – ihana raastava elämä
Suad: Waves – aaltojen voima ja hauraus
Zen Café: Helvetisti järkeä – rumia sanoja rakkaudesta

Lue lisää Irinasta | Finna.fi

Artikkelihaku Irina

Irina: Haluun olla yksin (2021).
Irina: Haluun olla yksin (2021).