Amyl And The Sniffers: Comfort To Me – Pyhän yksinkertaisuuden kirkossa

Comfort To Me | Rough Trade 2021

Amyl And The Sniffers: Comfort To Me (2021).Amyl And The Sniffers on napannut nimensä amyylinitraatin päihdekäytöstä. Se jää mieleen, mutta ei kuvaa bändiä kovinkaan hyvin. Huumeen halpa ja hetkellinen humahdus on mitätön voima verrattuna Amyl And The Sniffersin hurjaan mutta hallittuun rockin, punkin, garagen ja hardcoren seokseen. Toisella albumilla Comfort To Me australialaisnelikko kuulostaa vahvemmalta kuin vuonna 2019 julkaistulla nimettömällä debyytillään, joka sekin oli todella hurmaava tapaus.

Melbournessa vuonna 2016 perustettu Amyl And The Sniffers kertoi aikoinaan kirjoittaneensa ja äänittäneensä ensimmäisen EP-levynsä Giddy Upin (2016) kaikki kappaleet vaivaisessa 12 tunnissa. Sitä on hiukan vaikea uskoa, mutta idean ytimen tunnistaa edelleen: Comfort To Me on peruselementeistä rakennettua rockia, jossa ei ole lainkaan ylimääräisiä koristuksia. Amyl And The Sniffersin rock on kuivempaa ja kiivaampaa kuin toisen australialaisen minimalistiryhmän, AC/DC:n, mutta yhtyeet on
kastettu samassa Pyhän yksinkertaisuuden kirkossa.

Hertz. Ohjaaja: John Angus Stewart.

Dan Luscomben tuottamalla Comfort To Mellä Amyl And The Sniffersin polttoaine palaa entistä puhtaammin ja tehokkaammin. Kukin jäsen (laulaja Amy Taylor, rumpali Bryce Wilson, kitaristi Dec Martens ja basisti Fergus Romer) hoitaa osansa niin perusteellisesti, ettei heidän summaansa missään nimessä kannata ylittää. Mehevällä aussiaksentilla propagoivan Taylorin ääni ei ole enää yhtä heliuminen kuin alkuaikoina, mutta paasauksessa on yhä sarjakuvamaista villiyttä ja lavarunouden kiihkoa.

Levyllä on monta loistavaa livebiisiä. Paras niistä on erilaisuuden anthem ’Freaks To The Front’. Samaa klassista punktematiikkaa pöyhii ’Laughing’, joka lyriikoiltaan vertautuu Pelle Miljoona Oy:n klassikkoon ’Olen kaunis’. ’Choices’ on tamppaavaa kertosäettään lukuun ottamana silkkaa hardcorea. Sykähdyttävimmät bassokuviot löytyvät ’Hertzistä’ ja ’Maggotista’. ’Security’ rokkaa sen verran liimaisesti, että biisin lohkaiseminen videosingleksi on itsestään selvää. ’Guided By Angels’ kuulostaa siltä kuin Poly Styrene laulaisi Patti Smithin biisiä The Damned taustallaan.

Guided By Angels. Ohjaaja: John Angus Stewart.

Amyl And The Sniffers ei edes yritä salailla vaikutteitaan. Verrokkinimiä voisi heitellä paljonkin, mutta moiseen knoppailuun ei kannata ryhtyä. Bändi nimittäin onnistuu kuulostamaan paitsi tuliselta myös tuoreelta (mikä nyt sinänsä ei ole konstikaan tällä makuuhuonestudioiden kultakaudella – ei siihen tarvita kuin sitä, mitä liian monilta puuttuu, eli vimmaa ja vuorovaikutusta). Naisiin kohdistuvasta väkivallasta tehty ’Knifey’ on levyn koskettavin biisi, tämän bändin maailmassa melkeinpä balladi. Toinen herkkä hetki on ’No More Tears’, joka on tässä yhteydessä lähestulkoon popbiisi. Omassa sarjassaan on myös sarjatuli-rock’n’roll ’Don’t Need A Cunt Like You (To Love Me)’. Syvyyttä tuovat Amy Taylorin lyriikat, jotka ovat suorasanaisia mutta runollisia.

Security. Ohjaaja: John Angus Stewart.

Amyl And The Sniffers on samalla tavalla yhteisöllinen elämys kuin mosh pit rajulla rockkeikalla. Soittajien välillä on niin vahvaa kemiaa, että se puskee läpi kotikuuntelussakin. Onneksi Comfort To Me ilmestyy vasta nyt, kun keikoille taas pääsee. Tällaisen musiikin kuuleminen pandemian alussa olisi aiheuttanut kouristuksia.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Amyl And The Sniffers | Facebook
Amyl And The Sniffers | Instagram

Amyl And The Sniffers
Amy Taylor – laulu
Bryce Wilson – rummut
Dec Martens – kitara
Fergus Romer – bassokitara

Levyhyllyt
Amyl And The Sniffers | Finna.fi

Amyl And The Sniffers | Rough Trade 2019
Comfort To Me | Rough Trade 2021

AC/DC: Power Up – virta on kytketty
Against Me! Transgender Dysphoria Blues – transnaisen tositarina
Billy Idol: Kings & Queens Of The Underground – rocktähden laadukas paluu
Hassisen Kone: Täältä tullaan Venäjä – estottoman rockin riemuvoitto
Hollywood Brats – kovan onnen kulttibändi
Jan Stenfors: Vinegar Blood – kahden elämän taitteessa
Joan Jett & The Blackhearts: I Love Rock’n’Roll – kapinallisen läpimurto
Johnny Thunders: So Alone – malja antisankarille
Mad Juana: Skin Of My Teeth – Sami Yaffa uudella mukavuusalueella
Marianne Faithfull: Broken English – uuden ajanlaskun alku
Michael Monroe: One Man Gang – jengi soittaa sydämestä
Misfits: Walk Among Us – kauhupunkin klassikko
Pete Malmi: Malmi – antisankarin tähtihetki
PJ Harvey: To Bring You My Love – himosta ja kaipauksesta
Pää Kii: Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan – punkbändi pelasti rockin
Ramones: Rocket To Russia – rockia ulkopuolisilta ulkopuolisille
Rancid: …And Out Comes The Wolves – myöhempien aikojen punkklassikko
Richard Hell & The Voidoids: Blank Generation – kaukana kliseisyydestä
Roky Erickson And The Aliens: The Evil One – kulttisankari mielensä armosta
Sami Yaffa: The Innermost Journey To Your Outermost Mind – basisti läpäisee pasianssin
Sylvain Sylvain – rockia roll-diggareille
The Adverts: Crossing The Red Sea With The Adverts – uuden kulttuurin etulinjassa
The Dogs D’Amour: The State We’re In – koiruuksia Suomenmaalla

Lue lisää Amyl And The Sniffersistä | Soundi

Saa ärsyttää vapaasti Antti Luukkanen | Soundi 8/2021 • Sivut 36–37

Amyl And The Sniffers: Comfort To Me (2021).
Amyl And The Sniffers: Comfort To Me (2021)
Musiikkikirjastot.fi logo
Levyhyllyt-juliste. Harri Oksanen 2021.

Arppa: Kinovalon alla – ei mikään indieartisti

Kinovalon alla | Johanna Kustannus 2021

Arppa: Kinovalon alla (2021).Viime viikon Sepikka-artikkeliin polkaistu genre ”lempinimi-indie” sopisi Aaro ”Arppa” Airolalle todella hyvin, ellei indieksi kutsuminen istuisi hänen musiikkiinsa niin huonosti. Saattaahan sillä leimalla päästä Flow’hun keikalle, mutta ei hänessä oikeasti ole indietä lippistä ja viiksiä enempää.

Airolan musiikki jatkaa samaa suomenkielisen rockin laulaja-lauluntekijäperinnettä, jota esimerkiksi Samuli Putro jatkoi silloin kuin Arppa syntyi – Airola ei siis kuulosta yhtään Putrolta tai Jarkko Martikaiselta tai Maustetytöiltä tai tuottajansa isältä J. Karjalaiselta, mutta koulukunta on sama. Nämä ovat omaäänisiä, yleistajuisia lauluja, jotka ovat vaikuttuneet niin 1970-luvun bändisoitosta kuin 2000-luvun popista ja joita ei ole kirjoitettu rajatun alakulttuurin musiikillisilla tai esteettisillä säännöillä. Toisin sanoen Arppa saattaa kasvaa vielä hyvinkin suosituksi.

Laila.

Kinovalon alla ei ole indietä bisnesmielessäkään. Väinö Karjalaisen tuottama Laavalamppuja-debyytti (2020) oli niin huomionarvoinen tapaus, ettei ole ihme, että se jäi Arpan ensimmäiseksi ja viimeiseksi omakustanteeksi. Kinovalon alla ilmestyy Universal Musicin alaisuudessa toimivan Johanna Kustannuksen kautta. Label pyrkii profiloitumaan tasokkaan suomenkielisen musiikin julkaisijaksi. Sellaisena se voi olla
juuri oikea koti Arpalle.

Kinovalon alla -nimi viittaa siihen, että Airolalla on tapana soittaa yöaikaan pianoa äitinsä perustaman Ykspihlajan kahvilan sisustukseen kuuluvan valokyltin alla. Kyltti on tehty alun perin Airolan kotikaupungin Kokkolan Kinojuhlia varten. Biiseistä päätellen tarina on tosi, tai ainakin ne kuulostavat juuri sellaisessa paikassa kirjoitetuilta. Jos Arpan musiikki olisi tila, se olisi hämärä, tomuinen ja lämmin ullakkohuone. Jos se olisi väri, se olisi sellainen sininen, jota häilyy ilmassa elokuvaprojektorin valossa. Vuoden- ja vuorokaudenaikana se olisi myöhäinen, pimeä syyskesän ilta.

Hauki.

Arpan lauluääni on tarkoituksellisen hiljainen ja hauras ja sellaisena persoonallinen, ja lauluntekijänä hänen otteensa ovat varmat ja vahvat. Suvereenia vaikutelmaa vahvistaa taitava bändi, jonka varaan voi laskea paljon. Basisti Antti Ahoniemen, rumpali Okko Saastamoisen ja kitaristi Ville-Veikko Airaniemen muodostama koulutettu kokoonpano soi välillä kuin levylläkin mainitun Michael Kiwanukan levyllä, toisinaan taas kuin menneen maailman folkrockyhtye. Bändi ja etenkin sen blueskitaristi tekevät osaltaan pesäeroa indieen. Keskimääräinen indiepumppu ei edes kehtaisi soittaa näin.

Levyn biisit ovat erikoisessa järjestyksessä, kokonaisuus ikään kuin kytee pitkään ennen kuin leimahtaa. Se palkitsee sellaisen kuulijan, joka ei kaipaa singlejulkaisujen nopeita ja teräviä mielihyväpiikkejä vaan syventyy mieluummin laajoihin kokonaisuuksiin. Alkupään kappaleet ’Täällä taas’ ja ’Leikkiä sanoilla’ kutsuvat keskittymään ja hiljentmään, ja myöntyminen kannattaa: pitkän lämmittelyn jälkeen iskusävelmät ’Laila’ ja ’Oulu (Theme)’ antavat suuremman täyttymyksen.

Kinovalon alla.

’Metsässä tarkoituksella’ on sanoitukseltaan oudon irrallinen muusta materiaalista, mutta muuten kokonaisuus on oikein yhtenäinen ja tunnelmallinen. Kinovalon alla täyttää Arpan ensialbumin asettamat odotukset varmoin ottein.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Arppa | Facebook
Arppa | Instagram

Levyhyllyt
Arppa | Finna.fi

Laavalamppuja • LP | Omakustanne 2020
Kinovalon alla • LP | Johanna Kustannus 2021

Absoluuttinen Nollapiste: Olos – popmusiikkia, tavallaan
Aija Puurtinen & Jalavei: Keltaisen talon ullakko – sanoja sieltä jostakin
Karkkiautomaatti: Suudelmilla – hurmaava, höpsö ja hienostunut
Maustetytöt: Eivät enkelitkään ilman siipiä lennä – olemisen särkyvä hauraus
Noitalinna Huraa! Kalan silmä – ainutlaatuista kotikutoisuutta
Radiohead: A Moon Shaped Pool – takaisin epätodellisuuteen
Samuli Putro: Pienet rukoukset – ihana raastava elämä
Scandinavian Music Group – surinakitaroista banjoihin, Talvipuutarhasta Las Vegasin raunioille
Sepikka: En kestä kylmää lailla ahvenen – puuskittaista pohjoistuulta
Sielun Veljet: Softwood Music – Under Slow Pillars – unohdettu klassikko
Tommi Liimatta: Rokokoo Computer – kasvutarinan kolmas luku
Tuomari Nurmio: Luuta ja nahkaa – koruton mestariteos
Ultra Bra: Vapaaherran elämää – houkutuksen voimasta
Wigwam: Hard N’ Horny – historiallisen suomalaisbändin debyytti
Yona: Uni johon herään – pelastus ilon kautta
YUP: Outo elämä – harkittua huutoa

Lue lisää Arpasta | Soundi

Haaveilua jalat maassa Joni Kling | Soundi 8/2021 • Sivut 38–39

Arppa: Kinovalon alla (2021).
Arppa: Kinovalon alla (2021)
Musiikkikirjastot.fi logo
Levyhyllyt-juliste. Harri Oksanen 2021.

Judy Garland: Judy at Carnegie Hall – livenä ihmisten edessä

Judy at Carnegie Hall | Capitol 1961
Levyhyllyt • Vuonna 1961

Judy Garland: Judy At Carnegie Hall (1961).Keväällä 1961 näyttelijä ja laulaja Judy Garland oli vasta 38-vuotias, mutta silti jo kaiken kokenut ja nähnyt viihdemaailman veteraani. Huhtikuun 23. päivänä äänitetty livealbumi Judy at Carnegie Hall nosti hänet jälleen huipulle vuosia kestäneiden vaikeuksien jälkeen. Tuplavinyyli oli valtava myyntimenestys, ja se vietti huikeat 13 viikkoa Billboardin albumilistan ykkösenä. Albumi palkittiin vuoden parhaan albumin Grammylla, ja sitä pidetään edelleen yhtenä kaikkien aikojen parhaista live-taltioinneista.

Garland oli pelkistänyt ilmaisuaan Carnegie Hallin konsertissa ja sitä edeltävällä kiertueella. Hän oli vuosia kiertänyt vaudeville-henkisen esityksen kanssa, jossa kepeät teatterinumerot ja lauluesitykset vuorottelivat. Mutta nyt pääosassa oli vain ja ainoastaan Garland ja hänen uskomaton äänensä. Hän seisoi lavalla yksin taustallaan Mort Lindseyn johtama suuri orkesteri, joka pystyi venymään hienostuneista balladeista villiin jatsiin. Esityksen välitön ja käsinkosketeltavan intiimi tunnelma välittyy albumin raidoilta, mikä selittää osaltaan sen uskomattoman menestyksen ja kulttimaineen.

Carnegie Hallin konsertti oli materiaaliltaan läpileikkaus Garlandin pitkän uran huippuhetkistä. Suurin osa oli peräisin hänen tähdittämistään musiikkielokuvista, mutta mukana oli myös hänen omia löytöjään kuten Noël Cowardin ’If Love Were All’. Esiintyvän taiteilijan pohjatonta yksinäisyyttä käsittelevä laulu kertoi rivien välissä myös Garlandin omasta elämästä. Hänellä oli kyky eläytyä esittämiinsä lauluihin niin vahvasti, että niistä tuli hänen oman elämänsä kuvia.

Garlandin ja yleisön välinen suhde oli erityinen. Yleisön riehakkaat äänet ovat olennainen osa myös Judy at Carnegie Hallin viehätystä. Konserttisalissa istuivat tuona levylle päätyneenä keväisenä iltana mm. Rock Hudson, Julie Andrews, Richard Burton, Henry Fonda, Spencer Tracy ja jopa Marilyn Monroe. Garland oli heille legendaarinen ja korkealle arvostettu kollega, mutta tavalliselle yleisölle hän oli kuin ystävä. Garlandin lukuisat epäonniset avioliitot sekä päihde- ja terveysongelmat olivat olleet skandaalilehtien vakioaineistoa jo pitkään ja hänen elämäntarinansa tunnettiin pienintä yksityiskohtaa myöten. Tästä syystä monet fanit kuvittelivat tuntevansa hänet henkilökohtaisesti.

Judy Garland (1922–1969) ei ollut yleisön silmissä Hollywoodin lumemaailman virheetön ja salaperäinen tähtihahmo, vaan erehtyväinen ihminen. Hänen aitoudessaan oli jotakin erityistä, mitä muilla tuon ajan filmitähdillä ei ollut. Hän oli teini-ikäisestä alkaen näytellyt ”naapurin tytön” rooleja Ihmemaa Ozin (1939) Dorothynä tai Tyttö ja kosijan (1944) Esther Smithinä. Näiden roolien painolastista hän ei koskaan päässyt urallaan irti ja hän käänsi sen vahvuudeksi.

Garlandin tähtikuvan kannalta yksi olennaisimmista lauluista on Carnegie Hallissakin esitetty ’You Made Me Love You’. Se oli peräisin elokuvasta Broadway Melody of 1938, jossa 14-vuotias Garland näyttelee filmitähti Clark Gableen ihastunutta tavallista tyttöä. Ihailijakuvaa katsellessaan ja haaveillessaan hän laulaa kyseisen laulun. Garland kuroi laulun kautta yleisön ja tähden välistä kuilua samastumalla fanin rooliin. Tähän liittyi myös hänen konserteissaan toistunut rituaali, jossa salin etuosassa olevat kuuntelijat pyrkivät koskettamaan ja kättelemään Garlandia.

Garland oli omassa elämässään onneton ja henkisesti hukassa, mutta esiintymislavalla hän loisti. 1950-luvulla hänen näyttelijänuransa oli vähitellen hiipunut päihde- ja terveysongelmien vuoksi, mutta laulajana hän oli edelleen parhaimmillaan. Vuosien 1960–61 konserttikiertue ja Carnegie Hallissa tallennettu levy tarjosivat laaja-alaisen ja monipuolisen biisilistan ansiosta ainutlaatuisen matkan amerikkalaisen viihteen kulta-aikaan. Aikaan, joka oli nopeasti väistymässä ja unohtumassa uusien ihanteiden ja musiikillisten vallankumousten myötä. Garland itse sinnitteli mukana kuolemaansa saakka esiintymällä erilaisissa tv-ohjelmissa ja kiertämällä erityisesti Euroopassa.

Vaudeville-esiintyjien tytär – oikealta nimeltään Frances Gumm – oli elänyt koko elämänsä musiikin ja teatterin ympäröimänä. Hän oli laulanut julkisesti ensimmäisen kerran kahden vuoden ikäisenä ja kiertänyt lapsuutensa esiintymässä ympäri Amerikkaa. 13-vuotiaana hänet kiinnitettiin MGM-filmiyhtiön palvelukseen, jossa hänestä alettiin koulia kovalla kädellä suurta filmitähteä. Samalla hän myös näki ja oppi ymmärtämään viihdemaailman karvaat lait. Hiipuvista eilispäivän tähdistä ei ollut kukaan kiinnostunut, ja uusia oli tulossa koko ajan lisää. Garlandin tähdittämä Tähti on syttynyt (1954) -elokuva käsitteli juuri tätä viihteen traagista puolta. Elokuvassa esitetty sävelmä ’The Man That Got Away’ on myös Judy at Carnegie Hallin avainlauluja.

Judy at Carnegie Hall -albumin merkitystä ei voi mitata vain myytyjen levyjen määrässä, sillä levy on jättänyt jälkiä kulttuuriin myös monella muulla tavalla. Garland oli jo eläessään suuresti arvostettu artisti seksuaalivähemmistöjen keskuudessa, ja hänen asemansa homoikonina on vakiintunut – kieltämättä jo kuluneeksi kliseeksi asti. Carnegie Hall -tupla oli faneille se tärkein levy vuosikymmenestä toiseen. Se on huomiota herättävää kanttaan myöten ikoninen levy, ja paras mahdollinen johdanto Garlandin taiteeseen.

Rufus Wainwright: Rufus Does Judy at Carnegie Hall (2007).Rufus Wainwright teki albumille kunniaa vuonna 2006, jolloin hän esitti sen pari kertaa loppuunmyydyssä Carnegie Hallissa. Hän esitti albumin laulut samassa järjestyksessä kuin Garland ja taustalla käytettiin samoja Mort Lindseyn orkesterisovituksia kuin vuonna 1961. Konserteista julkaistiin livealbumi Rufus Does Judy at Carnegie Hall (2007). Wainwright kertoi saaneensa idean konserttiin ja levyyn syyskuun 11. iskujen jälkeen. Hän oli noihin aikoihin masentunut ja pettynyt kotimaansa tilaan ja ilmapiiriin. Hän ei voinut kuunnella pitkään aikaan mitään muuta levyä kuin Judy at Carnegie Hallia. Hänelle Garlandin levy edusti amerikkalaisen kulttuurin parasta ainesta, jotain sellaista mistä pystyi olemaan ylpeä kaiken ikävän keskellä.

Judy at Carnegie Hallista on julkaistu laadukas remasteroitu CD-painos vuonna 2001. Levy avaa kokonaan uuden kulman konserttiin, sillä se sisältää alkuperäiseltä vinyyliltä pois editoidut välispiikit. Välillä pitkiksikin venyvät polveilevat puheosuudet paljastavat Garlandin valloittavan persoonan. Hän kertoo anekdootteja elämänsä kommelluksista ja noloista tilanteista. Hän takeltelee ja hakee sanoja, mutta hän on koko ajan oma itsensä. Välispiikkien perusteella on helppo ymmärtää, miksi yleisö rakasti häntä niin paljon tuona maagisena huhtikuisena iltana vuonna 1961.

Garlandista on ilmestynyt tasaisin väliajoin uusia elämäkertoja ja vuonna 2019 sai ensi-iltansa hänen elämäntarinaansa pohjautuva mainio elokuva Judy. Pääosan esittäjä Reneé Zellweger sai Garlandin roolistaan Oscarin; palkinnon jota Garland ei itse koskaan saanut.

Jukka Uotila

Judy Garland | kotisivu

Varaa José Gonzálezin albumi Local Valley kirjastosta.
Varaa Judy Garlandin livelevy Judy at Carnegie Hall kirjastosta.

Levyhyllyt
Judy Garland | Finna.fi

Elokuvamusiikki Soundtrackit

The Wizard of Oz | Decca 1940
For Me and My Gal | Decca 1942
Girl Crazy | Decca 1944
Easter Parade | MGM 1949
A Star is Born | Capitol 1954
Collectors’ Gems from the M-G-M Films | Turner/EMI 1996

Studioalbumit

Judy | Capitol 1957
Judy in Love | Capitol 1958

Livealbumit

Judy at Carnegie Hall | Capitol 1961 CD Capitol 2001

Kokoelmat

25th Anniversary Retrospective | Capitol 1995
Classic Judy Garland – The Capitol Years 1955–1965 | Capitol 2002

Levyhyllyt
Rufus Wainwright | Finna.fi

Rufus Does Judy at Carnegie Hall | Geffen 2007

Billie Holiday: Lady Sings The Blues – esillä koko elämä
Pet Shop Boys: Behaviour – pop osuu sydämeen
The Ark: We Are The Ark – syvyys on pinnan alla

Lue lisää Judy Garlandista | Finna.fi

Tähtien kirja (sivut 364–369) Peter von Bagh, 944 sivua | Otava 2006

Read more about Judy Garland | Finna.fi

Judy Garland – World’s Greatest Entertainer John Fricke, 256 pages |Little, Brown & Co. 1992
Judy Garland – A Biography Anne Edwards, 349 pages | Orion 1996
Judy Garland – Beyond The Rainbow Sheridan Morley & Ruth Leon, 168 pages | Pavilion 1999
Get Happy – The Life Of Judy Garland Gerald Clarke, 528 pages |Sphere 2013

Läs mera om Judy Garland | Finna.fi

Drömmen om Regnbågen – Om Judy Garland och friheten att få vara sig själv Anna Bromée, 281 sidor | Premium 2020

DVD • Bluray

Judy Ohjaaja Rupert Goold DVD | Universal Sony Pictures 2020
Judy Ohjaaja Rupert Goold Bluray | Universal Sony Pictures 2020

Judy Garland: Judy at Carnegie Hall (1961).
Judy Garland: Judy at Carnegie Hall (1961)
Musiikkikirjastot.fi logo
Levyhyllyt-juliste. Harri Oksanen 2021.

Sepikka: En kestä kylmää lailla ahvenen – puuskittaista pohjoistuulta

En kestä kylmää lailla ahvenen | M.dulor 2021

Sepikka: En kestä kylmää lailla ahvenen (2021).Suomenkielisen rockin historiassa on nähty lahtelaisen Levy-yhtiön bändeistä lähtenyt hassunnimisten yhtyeiden (Apulanta, Lehtivihreät, Tehosekoitin…) kavalkadi, poplaulajattarien etunimiosasto (Ellinoora, Evelina…) sekä kolmen tavun metallinen kuppikunta (Mokoma, Stam1na…). Nyt saattaa olla syntymässä lempinimi-indien luokka – vai mitä pitäisi ajatella siitä, että vuoden kehutuimpien levytysten joukkoon ovat nousseet Arpan toinen albumi ja Sepikan debyytti? (Toki voi olla, ettei Sepikka ole Joni Seppäsen lempinimi vaan viittaa esimerkiksi Helsingin Sepänmäkeen, joskin todennäköisyys on lähes olematon.)

Vuodet vierii.

Rovaniemeltä Helsinkiin muuttaneen Joni Seppäsen tiedetään soittaneen Oulussa vuonna 2009 perustetussa The Scenesissä, joka on tehnyt kolme indierockalbumia ja tapaillut kansainvälistä uraa kiertueiden merkeissä. Seppäsen tausta kuuluu Sepikan debyytillä vahvasti, mutta ei sävellyksissä eikä sanoituksissa vaan sovituksissa. Näin dynaamiseen instrumentaatio-ilotteluun yltää vain artisti, joka on soittanut paljon muiden ihmisten kanssa. Seppäsen instrumentteja ovat piano, saksofoni ja klarinetti, mistä on epäilemättä ollut etua albumin rakentamisessa. Artisti ei ole tehnyt kaikkea yksin: studio- ja sovituskrediitteihin on merkitty muun muassa Lauri Elorannan, Väinö Karjalaisen ja Mikko Kannialan nimet.

Sepikan debyytin kannessa ja nimessä on ahven, eikä se ole irrallinen elementti niin kuin hauki Ultra Bran laulussa tai Apulannan vanhassa levynkannessa. Luonto on syvällä Sepikan musiikissa. Seppänen pyrkii ja kykeneekin eläytymään jääkannen alla värjötteleviin ahveniin, uhoaviin metsoihin ja hanhiperheisiin. Hän tympääntyy tammikuussa vihertävään yli-innokkaaseen ruohoon ja aamu-usvassa mesoavien lintujen ärsyttävään pätemiseen, ja tietenkin kaiken tuon voi lukea allegorisesti. Näinä aikoina luontolaulujen tekijöiltä osaa odottaa kannanottoja, eikä ’Katso mitä sä sait aikaan’ jätäkään tulkinnanvaraa. Se on viiltävä laulu itsekkään ihmisyksilön naurettavasta uhriutumisesta ekokatastrofin äärellä. 

Juoksee, juoksee.

Luonto ei ole läsnä vain lyriikoissa. Sepikan soundi on suuri mutta herkkä kuin puuskittainen myrskytuuli. Seppälän pauhaava pop tuntuu inspiroituneen virroista ja hiljaisuudesta ja kaikenlaisista kasvavista ja seestyvistä voimista, jotka eivät ole peräisin ihmisistä. En kestä kylmää lailla ahvenen alkaa pianolla ja päättyy viululla, mutta säkenöi myös sähköisenä. Kauniisti soivien klassisten instrumenttien, elektronisten sävyjen ja rockin keskuudessa vallitsee symbioottinen tila. Sitä osaa pitää saavutuksena, kun panee merkille, miten paljon elementtejä yhteen biisiin mahtuu.

Päätös laulaa ensi kertaa itse ja vieläpä suomeksi on täysin oikea. Seppälän kulmikas ja sopivan epävireinen ääni ja hauskat sanavalinnat tekevät musiikista persoonallista, epäsovinnaista, inhimillistä ja hassua vähän niin kuin Risto Ylihärsilän laulu Riston levyillä, mutta Sepikka tulee omasta henkisestä ja maantieteellisestä ilmansuunnastaan. Hänen teksteihinsä on tarttunut pohjoisen sanoja luontevasti kuin Jari Tervolla tai Kauko Röyhkällä, tyystin ilman murrerunouden piinaavia piirteitä. Mitä musiikkiin tulee, hänen suhteensa taiderockiin on samankaltainen kuin kieleen. Sepikalla on niin hyvä huumorin- ja suhteellisuudentaju, että vaikka hänen musiikissaan varmaankin on vaikutteita myös Thom Yorken kaltaisilta tekijöiltä, sitä kuitenkin kuuntelee mielellään.

Ahven.

Enemmän kuin uusien lempinimi-indieartistien aaltoon odotukset kohdistuvat Sepikan tuleviin keikkoihin. Niillä lienee tunnelmaa, onhan En kestä kylmää lailla ahvenen täydellistä musiikkia tähän syksyyn.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Sepikka | Facebook

Levyhyllyt
Sepikka | Finna.fi

En kestä kylmää lailla ahvenen | M.dulor 2021

Levyhyllyt
The Scenes | Finna.fi

Images Of Animals Crying In Public | Sound Of Finland 2013
Beige | Sound Of Finland 2014
Sex, Drugs And Modern Art | Sound Of Finland 2015

Absoluuttinen Nollapiste: Olos – popmusiikkia, tavallaan
Aija Puurtinen & Jalavei: Keltaisen talon ullakko – sanoja sieltä jostakin
Arppa: Kinovalon alla – ei mikään indieartisti
Karkkiautomaatti: Suudelmilla – hurmaava, höpsö ja hienostunut
Maj Karma: 101 tapaa olla vapaa – ristiriitaisia tunteita kriisitilanteissa
Mariska: Toisin sanoen – raikas uusi kulma
Maustetytöt: Eivät enkelitkään ilman siipiä lennä – olemisen särkyvä hauraus
Noitalinna Huraa! Kalan silmä – ainutlaatuista kotikutoisuutta
Radiohead: A Moon Shaped Pool – takaisin epätodellisuuteen
Samuli Putro: Pienet rukoukset – ihana raastava elämä
Scandinavian Music Group – surinakitaroista banjoihin, Talvipuutarhasta Las Vegasin raunioille
Sielun Veljet: Softwood Music – Under Slow Pillars – unohdettu klassikko
Tehosekoitin: Freak Out – monen tempun poni
Tommi Liimatta: Rokokoo Computer – kasvutarinan kolmas luku
Tuomari Nurmio: Luuta ja nahkaa – koruton mestariteos
Ultra Bra: Vapaaherran elämää – houkutuksen voimasta
Wigwam: Hard N’ Horny – historiallisen suomalaisbändin debyytti
YUP: Outo elämä – harkittua huutoa

Sepikka: En kestä kylmää lailla ahvenen (2021).
Sepikka: En kestä kylmää lailla ahvenen (2021)
Musiikkikirjastot.fi logo
Levyhyllyt-juliste. Harri Oksanen 2021.

José González: Local Valley – kuiskaus hälyn keskellä

Local Valley | City Slang/Mute 2021

José González: Local Valley (2021).Vuosituhannen taitteessa brittiläisessä musiikkilehdistössä alettiin kirjoittaa tyylisuunnasta nimeltä new acoustic movement. Sillä tarkoitettiin kaunista, hiljaista ja haurasta indiefolkia, jota esittivät herkät ja vakavat artistit akustisilla kitaroillaan. Skenen eetos tiivistyi norjalaisen Kings Of Conveniencen debyyttialbumin nimeen: Quiet Is The New Loud.

El Invento.

José González on vuonna 2003 ensimmäisen soololevynsä julkaissut ruotsalaisartisti, joka ei ajallisesti kuulu new acoustic movementiin vaan pikemminkin siihen 2000-luvun folk-aaltoon, joka nosti idoleikseen Vashti Bunyanin kaltaisia menneisyyden obskuureja nimiä. Gonzálezin aikalaiskollegoja ovat Joanna Newsom, Bonnie ”Prince” Billy ja Devendra Banhart, mutta ei Gonzálezin voi väittää heitäkään muistuttavan sen enempää kuin heidän toisiaan. 

Gonzálezin voima kuitenkin nousee Quiet Is The New Loud -ajattelusta. Hälyn keskellä kuiskaus ei kuulosta äänekkäältä vaan tärkeältä.

Visions.

González syntyi Göteborgissa vuonna 1978. Kaksi vuotta sitä ennen hänen perheensä oli paennut Argentiinasta oikeistolaisen sotilasjuntan tekemää vallankumousta. Perhetausta ja lapsuudenkodissa soinut latinofolk kuuluvat yhä hänen akustisissa lauluissaan, jotka hän sanoittaa luontevan monikulttuurisesti englanniksi, espanjaksi tai ruotsiksi. Akustinen kitara oli hänen pääsoittimensa jo varhain, eikä hän lakannut soittamasta sitä punkvaiheessaankaan.

Head On.

Gonzálezin soolouraa edeltäneet bändit eivät jättäneet jälkiä hänen tunnetuimpaan tuotantoonsa. Hardcoreyhtyeet Back Against The Wall ja Renascence sekä rockbändi Only If You Call Me Jonathan edustivat sähköisyydellään ja kiivaudellaan tyystin toisenlaisia maailmoja kuin Gonzalezin soololevyt. Kaksi albumia kymmenluvun alkuvuosina tehnyt Junip oli indiefolkrockillaan lähempänä, mutta siihen González tulikin soolouraltaan.

José Gonzálezin musiikki on niin vähäeleistä, että Local Valley vaikuttaa huolimattomasti nautittuna tasaiselta kuin preeria. Kuuntelussa kasvava kokonaisuus paljastaa kaikki puolensa vain syventyvälle. Loppujen lopuksi matka ’Lilla G’:n lastenlaulumaisuudesta ’Visionsin’ itsetutkiskeluun ja ’Swingin’ höpsöydestä ’El Inventon’ vakavuuteen on yllättävän pitkä. Mielialat elävät biiseittäin ilosta kaihoon, mutta vaikutelma on kautta linjan yhtenäinen.  

Swing.

Gonzálezin kappaleiden tunnelma on usein taianomainen kuin unissa, joita ei ihan muista, tai utuun peittyvissä maisemissa tai lammen pinnan särkyvissä kuvajaisissa. Ilmeisen taitavasti mutta ilman turhaa itsekorostusta näppäilty nailonkielinen akustinen saa seurakseen hillittyjä rytmejä ja linnunlaulua. Lauluraitojen tuplaaminen (stemmoilla tai ilman) kautta levyn syö henkilökohtaisuuden tuntua, mutta luo samalla omanlaistaan etäistä tunnelmaa.  

Line Of Fire.

González teki jo varhain itsensä näköisiä versioita muiden (esimerkiksi The Knifen, Bruce Springsteenin, Kylie Minoguen ja Joy Divisionin) biiseistä, eikä Local Valleykaan ole kokonaan omaa tuotantoa. ’En stund på jorden’ on ruotsalaisartisti Lalehin kappale. ’Line Of Fire’ puolestaan on alun perin Junipin tuotantoa. Sen mollifolk on pysäyttävän kontrastinen latinalaisamerikkalaisittain keinuvaan ’Tjommaniin’ nähden. 

Vaikka José Gonzalezin rauta oli todella kuumaa soolodebyytti Veneerin ilmestyttyä, hän antoi odottaa seuraavaa levyään viisi vuotta ja sitä seuraavaa kahdeksan. Local Valleyta edelsi seitsemän vuoden julkaisutauko. 

Neljä sooloalbumia kahdeksassatoista vuodessa ei ole paljon. Ehkäpä González tekee niitä vain silloin, kun hänellä on oikeasti laulettavaa. Ainakin Local Valley kuulostaa siltä.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

José González | kotisivu
José González | Facebook
José González | Instagram
José González | Twitter

Varaa José Gonzálezin albumi Local Valley kirjastosta.
Varaa José Gonzálezin albumi Local Valley kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
José González | Finna.fi

Veneer | Imperial Recordings 2003
In Our Nature | Imperial Recordings 2007
Vestiges & Claws | Imperial Recordings 2015
Local Valley | Imperial Recordings 2021

Levyhyllyt
Junip
[José González • Tobias Winterkorn]
Finna.fi

Fields | City Slang/Mute 2010
Junip | City Slang/Mute 2013

Bob Dylan: Highway 61 Revisited – tie folkin tuolle puolen
Bob Dylan: Self Portrait – täydellisen keskeneräinen omakuva
Bruce Springsteen: The Rising – ihmisen uskosta huomiseen
Hector: Nostalgia – romantiikkaa tekniikan sukupolvelle
Joni Mitchell: Song To A Seagull – kun aitous välittyy
Leonard Cohen: You Want It Darker – liekki palaa pimeässä
Neil Young: After The Gold Rush – elokuvaton soundtrack
Nick Drake – lauluja suljettujen ovien takaa
Paul Simon: Graceland – silta yli synkän virran

Lue lisää José Gonzálezista | Finna.fi

Artikkelihaku José González

José González: Local Valley (2021).
José González: Local Valley (2021)
Musiikkikirjastot.fi logo
Levyhyllyt-juliste. Harri Oksanen 2021.