Knipi ja menetysten kauneus

Knipi | Capitol/The Fried Music Oy 2019

Zachris Stierncreutz (s. 1972) on nyt tehnyt itsensä näkyväksi. Erinomaisena laulunkirjoittajana, Egotripin partasuuna ja Knipinä tunnettu muusikko on säveltänyt paljon suosittua musiikkia, mutta henkilönä hän on jäänyt melko huomaamattomaksi. Egotripin lisäksi ainakin Anna Puulle, Irinalle, Jenni Vartiaiselle ja Jonna Tervomaalle lauluja laatinut mies on sanonut suoraan halunneensa jättää maailmaan myös sellaisen jäljen, josta tunnistaa juuri hänet. Tämä sooloalbumi on se jälki.

Knipin levy ei ole tyylillisesti mikään yllätys. Sillä on Egotripin, J. Karjalaisen ja vaikkapa Jonna Tervomaan levyiltä tuttua melodista, suomenkielistä popmusiikkia, jonka katkeransuloinen melankolia ei kumpua Volgan mutkasta vaan paljon lännempää. Sekään ei suoranaisesti sokeeraa, että hän on kirjoittanut levylleen toimivia kappaleita tutulla tyylillä, jonka hän taitaa suvereenisti. Eivät kai muidenkaan käsityöammattien mestarit sähellä pajoissaan käsittämättömyyksiä, kun oma ala kerran on hallussa.

Jos Knipi jostakin tietystä asiasta laulaa, niin menetyksestä. Avausraidassa ’Katkoviivoja’ on kyse paikkaan kuulumisen tunteen menettämisestä. Kappaleessa ’1986’ kertoja on jäänyt sinne, minne kokee kuuluvansa, mutta niin tekemällä hän on menettänyt kaiken sen, mitä lähtemisestä olisi seurannut. ’Sotku’ ja ’Hölösuu’ ovat lauluja parisuhteen menettämisestä. Ensin mainitussa mennyt hyvä on kadotettu peruuttamattoman teon kautta, jälkimmäisessä kaiken annetaan mennä huolimatta siitä, että suhde tahdottaisiin säilyttää.

’Menneestä ajasta’ kertoo ihmisestä, jonka aika on muokannut niin toisenlaiseksi, että hän on menettänyt entisen itsensä. ’Mustassa aukossa’ kertoja on menettänyt mielenrauhansa, turvallisuudentunteensa ja jonkun ihmisenkin. Tyhjentävästi nimetty ’Maitojuna’ on laulu siitä, kuinka omien suurten luulojen vastaisesti rohkealla siirrolla hävitään elämän pelissä enemmän kuin voitetaan. ’Seinäruusu ja kynnysmatto’ -kappaleessa altavastaajat saavat toisensa, mutta sekin johtuu vain siitä, että he näkevät toisissaan menetysten arvet.

Kiehtovin tarina on biisissä ’Se on menoa nyt’. Sen kertoja herää eteisestä vaatteet päällä sormus taskussaan. Hän on selvästikin ollut juopottelemassa, mutta mitä muuta oikein on tapahtunut? Onko hän ottanut vihkisormuksensa pois lähtiessään juhlimaan? Onko sormus palautettu hänelle baarissa erotilanteessa? Hän kertoo tehneensä päätöksen, joka saa hänet kyseenalaistamaan oman täyspäisyytensä – mitä? Mitä ”se on menoa nyt” merkitsee? Ei kai hän sentään itsemurhaa suunnittele? Vai onko hän rakastunut yöllä niin tulisesti, että on päättänyt erota puolisostaan?

Toinen vaikuttava kappale on ’Värejä’. Se kertoo mielen toipumisesta, siitä miten maailman sävyt alkavat taas hehkua kirkkaina pitkän synkeän jakson jälkeen. Katarttinen päätösbiisi on (taas kerran) toimiva ratkaisu – näin surumielisestä albumista jää toiveikas olo. Teosmainen ’Värejä’ on toivoa täynnä myös musiikillisesti. Teemoihinsa nähden Knipin levy voisi olla musiikillisesti paljon synkempikin – mutta hyvä, ettei ole. ’Sotkussa’ lempeä sävellys kontrastoi synkkään tarinaan hämmentävän tunnelman, ja Maitojunaan se tuo itsensä armahtamisen tuntua. Toki levyltä löytyy myös paljon samaa surumielistä silmäkulmain kimmellystä kuin Egotripin albumeiltakin. Merkittävin ero emoyhtyeeseen on Knipin ääni, ja utuiseksi tuotettu laulusoundi istuu hyvin kaihoisaan tematiikkaan.

Knipin levy osoittaa, miten suuri osa Egotripin soundia hän ja hänen kappaleensa ovat. Sopii toivoa, että hänen henkilökohtaiset jälkensä johtavat pitkälle.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Knipi Official | Facebook

Levyhyllyt | Finna.fi
Knipi
Knipi | CD • LP The Fried Music Oy/Universal 2019

Egotripin albumit | Finna.fi
Egotrippi | CD • Sony Music Entertainment Finland 1995
Superego | CD • Zen Garden 1997
Alter ego | CD • Zen Garden 1998
Helsinki–Hollola | CD • Zen Garden 2000
Matkustaja | CD • BMG Finland 2003
Vielä koittaa uusi aika | CD • KHY Suomen Musiikki 2006
Maailmanloppua odotellessa | CD • Suomen Musiikki/Sony BMG/RCA 2008
Pilvien alla, maan päällä | CD • KHY Suomen Musiikki 2013
Vuosi nolla | CD • Warner Music Finland 2015
10 | CD • Warner Music Finland 2017 Levyhyllyt

The Krispies | Finna.fi
Solid Gold Rockstars | CD • Zen Garden 1998

The Tunes | Finna.fi
Bright Yellow Sun | CD • Grandpop Records 2005

Lue lisää | Finna.fi
Mattila, Ilkka: Egotrippi – aina matkalla jonnekin, 216 sivua | Minerva 2013
Rikkinen, Eila: Kitara, tähdet ja kuu – suomipopin parhaat säkeet, 127 sivua | F-kustannus 2006

Knipi (2019).

Maustetytöt: Kaikki tiet vievät Peltolaan – kurjuuden kuningattaret

Kaikki tiet vievät Peltolaan | Is This Art! 2019

Nolottaa myöntää, että kesti yllättävän kauan ennen kuin hoksasin, mistä Maustetyttöjen nimi tulee. Se johtui siitä, miltä he vaikuttavat. Spice Girlsin pirskahteleva voimaannuttamispop on niin kaukana Maustetyttöjen raadollisesta, surumielisestä ja kauniista musiikista, etten pystynyt ajattelemaan molempia yhtyeitä samana päivänäkään.

Maustetytöt. Kuva: Alt Agency 2019.

Maustetyttöjen eli Anna ja Kaisa Karjalaisen yhteinen bändihistoria ulottuu noin kymmenen vuoden taakse. Heidän ja kolmannen sisaren Maija Karjalaisen trio Kaneli julkaisi ainoaksi jääneen albuminsa Hazy Daysin vuonna 2016. Englanninkielinen garagepop ennakoi läpimurtoyhtyeen tuloa mausteikkaalla bändinnimellä ja surumielisellä tunnelmalla. Ensimmäisen singlensä Maustetytöt julkaisi vuoden 2019 helmikuussa, ja nyt on ensialbumin aika.

Kaikki tiet vievät Peltolaan on kymmenen biisin levyllinen lauluja ihmisistä, joista on syytä olla huolissaan. Samanhenkistä karun todellisuuden ja inhimillisen herkkyyden törmäysten kuvausta löytää vaikkapa Charlie Chaplinin ja Aki Kaurismäen elokuvista, joskin bändillä huumori ja toivo piilevät syvemmällä.

Mitä sanoituksiin tulee, lähin vertailukohta Maustetytöille on Pää Kii. Toisin kuin Teemu Bergmanin bändin, Maustetyttöjen musiikilliset vaikutteet eivät tule punkrockista päinkään, mutta muuten yhteistä on aika paljonkin. Molempien lauluissa kauneus löytyy rumuudesta, ihmiset ovat yksin, elämälle ei löydy tarkoitusta, suhteet eivät toimi, ja apteekissa ja Alkossa asioidaan tiuhaan kuin ruokakaupassa, ja keskushermostoa lamaavat yhdisteet tekevät olemisen hiukan siedettävämmäksi. Siinä missä Pää Kii purskahtaa ajoittain kyyniseen nauruun huonojen uutisten edessä, Maustetyttöjen lauluissa alakulo on kroonista sorttia, vaikka alituisen vakavuuden koominen ulottuvuus on tuskin jäänyt heiltä itseltään huomaamatta. Molempien musiikissa pinnalle nousee myötätunto, itseironia ja herkkyys.

Ei tarvitse olla kaksinen musatietäjä tai -guru löytääkseen sylttytehtaalle Viidestoista päivä -kappaleen tai Se oli S.O.S:n viittauksia seuraten, mutta ei Maustetyttöjä silti voi pitää Juicen tai Abban opetuslapsina. Usein tässä yhteydessä mainittu Leevi & The Leavings kuuluu selvästi, mutta toisaalta se on välillistä suomalaisen ja slaavilaisen iskelmän ja 1960-luvun lopun amerikkalaisen popin vaikutusta. Oman, tällaisessa aihepiirissä ennenkuulumattoman äänensä Maustetytöt löytää nuoren suomalaisen naisen kokemusmaailmasta. Vaikka Karjalaiset pitävät yllä tiettyjä perinteitä eivätkä sinänsä keksi mitään uutta, heidät kyllä tunnistaa.

Sinkkubiisit ’Se oli SOS’ ja ’Tein kai lottorivini väärin’ tekivät bändin tunnetuksi, mutta ensimmäistä albumia ei tarvinnut rakentaa niiden varaan. Vahvempaakin materiaalia nimittäin on, ja lujimmasta päästä ovat hienosti sisään tunnelmaan imaiseva ’En saa unta varmaan haudassakaan’, liikuttava ’Soitin sulle sanoakseni ei mitään’, hiukan kuplettimainen ’Kaikki tiet vievät Peltolaan’ ja levyn päättävä ’Mä loistan kuin hämärä’, joka muistuttaa synkistelyn puhdistavasta vaikutuksesta.

Maustetyttöjen ensimmäisen albumin päättyessä tuntuu, että yksi tie on kuljettu loppuun. Mahdollisilla seuraavilla levyillään heidän olisi hyvä löytää uusia näkökulmia konseptiinsa. Se tuskin tulee tuottamaan ongelmia, sillä se olennaisin eli laulunteon taito on heidän hallussaan. Vaihtoehtoisia reittejä kyllä riittää: esimerkiksi söpösti nakuttavat konerytmit ja minimalistisen kitarasoinnuttelun voisi vaihtaa vaikka jousiorkesteriin ja kalja-särkylääkecocktailit johonkin muuhun eskapistiseen, eikä ideasta katoaisi mitään olennaista.

Siinä mielessä kurjuuden kuningatarten tulevaisuus näyttää yllättävänkin valoisalta.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Maustetytöt | Facebook
Maustetytöt | Instagram

Levyhyllyt | Finna.fi
Maustetytöt
Kaikki tiet vievät Peltolaan | CD • LP Is This Art! 2019

Maustetytöt: Kaikki tiet vievät Peltolaan (2019).

Nine Inch Nails: Pretty Hate Machine – loikka lähitulevaisuuteen

Pretty Hate Machine | TVT Records 1989

Musiikissa revoluutio ja evoluutio kulkevat käsi kädessä. Nine Inch Nailsin vuonna 1989 julkaistu ensimmäinen albumi Pretty Hate Machine oli yksi niistä levyistä, jotka muuttivat maailmaa. Se oli yksi rockin 1990-luvulle vieneistä albumeista ja sen teki mies, jonka teräväkulmainen nimikin kuulostaa Nine Inch Nailsilta: Trent Reznor.

Pennsylvaniassa vuonna 1965 syntynyt Reznor löysi rockin isänsä levyhyllystä. Aikuiseksi tultuaan hän muutti Clevelandiin ja työskenteli apulaisäänittäjänä Right Track -studiolla. Vuoden 1988 alussa Reznor äänitti siellä omien biisiensä demoja ja lähetteli niitä levy-yhtiöihin. Hänen yhden miehen projektinsa Nine Inch Nails sai sopimuksen nopeasti. Pretty Hate Machine oli valmis vuoden 1989 alussa.

Pretty Hate Machine loi Trent Reznorille erakkoneron maineen, jota hän kantaa edelleen. Nine Inch Nails ei ollut Reznorin bändi vaan hän itse – hän soittaa Pretty Hate Machinella kaiken itse ja hän myös äänitti levyn itse. Tähän ratkaisuun johti alun perin se, ettei Reznor ollut löytänyt Clevelandista sopivia soittokavereita, mutta hän jatkoi yksin työskentelemistä myöhemminkin. Sueen vuonna 2014 tekemässäni haastattelussa hän kertoi, että se on johtunut suurelta osin sosiaalisten tilanteiden pelosta ja itseluottamuksen puutteesta.
– Ellen ole tuntenut löytäneeni juuri oikeita tyyppejä, olen mieluummin ollut yksin. Se on tuntunut helpommalta ja mukavammalta, Reznor kertoi.

Niin viehättävä kuin ajatus yksinäisestä visionääristä onkin, ei Reznor tehnyt Pretty Hate Machinea aivan omillaan. Tuotantopuolella häntä avittivat tunnettu post-punk- ja vaihtoehtorocktuottaja Mark ”Flood” Ellis, dubtuottaja Adrian Sherwood, Keith LeBlanc ja This Mortal Coil -kollektiivin John Fryer. Biisien ja soundin kehitystä voi seurata kuuntelemalla Pretty Hate Machinen kappaleiden demoversioita Purest Feeling -levyltä.

Reznor on sanonut Nine Inch Nailsin musiikin heijastavan häntä itseään, ei niinkään maailmaa tai yhteiskuntaa. Pretty Hate Machinen klaustrofobinen ja sisäänpäinkääntynyt tunnelma muistuttaakin sosiaalisista tilanteista ahdistuvasta ja huonosta itsetunnosta kärsivästä nuorukaisesta, mutta Reznor onnistui kääntämään heikkoutensa eduksi. Hän osasi ja halusi muotoilla tunteensa niin helposti lähestyttäviksi biiseiksi, että suuri yleisö saattoi samaistua niihin. Kolistelun ja maalailun ohella hän pystyi säveltämään hyviä melodioita.

Vaikka musiikki maalaa välillä hyvinkin vieraannuttavia ja synkeitä maisemia, Reznor laulaa tavallisen amerikkalaisen äänellä. Hänen lyriikoissaan ja tulkinnoissaan on petoksen synnyttämää raivoa, angstisuutta ja pateettista uhriutumista, kaikkea sellaista, mitä nuoruuden nolompi puoli sisältää, kornia mutta vilpitöntä naiiviutta. Reznor pehmensi musiikkinsa synteettisyyttä omalla tunne-elämällään, teki industriaalisuudesta inhimillistä itsensä kautta.

Musiikillisesti Pretty Hate Machine on tarttuvaa, löyhästi rockin ja popin kaavoihin sidottua industrial synth rockia. Se on aggressiivista elektronista musiikkia, välillä tanssimusiikkia ja joskus jopa väkivaltaista stagedaivauskamaa. Ilmestyessään se kuulosti loikalta lähitulevaisuuteen, ei perinteen jatkamiselta. Reznorin ei voi väittää lausuneen vaihtoehtorockliikkeen alkusanoja (se oli tehty jo paljon aiemmin), mutta hän kyllä teki niistä päivitetyn käännöksen.

Levy-yhtiö TVT Records ei ollut aluksi kovin innoissaan Pretty Hate Machinesta. Valmis musiikki ei ollut niin popahtavaa kuin julkaisija oli demojen perusteella luullut, ja Reznor halusi tehdä promovideoistakin niin friikahtavia, että levy-yhtiö pelkäsi niiden lähinnä haittaavan kaupankäyntiä. Epäilykset osoittautuivat kuitenkin turhiksi. Pretty Hate Machine oli juuri sitä, mitä 1980-luvun pinnalliseen bailurockiin kyllästynyt nuori yleisö kaipasi. Kolmen singlen (’Sin’, ’Down In It’ ja ’Head Like A Hole’) tukema albumi myi yksin Yhdysvalloissa kolminkertaista platinaa, mikä tarkoitti kolmea miljoonaa myytyä albumia.

Kävi siis ilmi, että Reznorin ulkopuolisen visiossa oli jotakin yleisesti ymmärrettävää. Tämä ei silti ollut viimeinen kerta, kun hän joutui vääntämään peistä levymogulien kanssa.
– Kaikki ongelmani levy-yhtiöiden kanssa voi kiteyttää yhteen pyyntöön, Reznor kertoi Suessa vuonna 2014. – ”Älkää sekaantuko siihen, mitä minä teen.”

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

NIN | kotisivu
NIN | Facebook

Levyhyllyt
Nine Inch Nailsin studioalbumit
Pretty Hate Machine | TVT Records 1989
The Downward Spiral | Nothing Records & TVT Records & Interscope Records 1994
The Fragile | Nothing Records 1999
With Teeth | Nothing Records/Interscope Records 2005
Year Zero | Interscope Records 2007
Ghosts I–IV | The Null Corporation 2008
The Slip | The Null Corporation 2008
Hesitation Marks | The Null Corporation/Polydor 2013
Bad Witch | Capitol Records/Caroline International 2018

Lue lisää | Finna.fi
Remington, Tuck: Nine Inch Nails, 47 sivua | Omnibus Press 1995
Udo, Tommy: NIN – Nine Inch Nails, 231 sivua | Sanctuary 2002
Udo, Tommy: Nine Inch Nails –- The Unauthorized Biography, 256 sivua | Bobcat Books 2007

Nine Inch Nails: Pretty Hate Machine (1989).

Michael Monroe: One Man Gang – jengi soittaa sydämestä

One Man Gang | Silver Lining Music 2019

Hanoi Rocks -ajoistaan saakka Michael Monroe on toivonut pääsevänsä bändiin, joka olisi kuin jengi, veljeydelle rakennettu luja liitto, joka pitää yhtä ja vetää pitkää linjaa kohti tuntematonta. Hän löysi sellaisen kymmenisen vuotta sitten, kun uuden Hanoin aika päättyi ja sooloura jatkui. Laulaja Monroe, basisti Sami Yaffa, rumpali Karl Rockfist, kitaristi Steve Conte ja myöhemmin mukaan tullut kitaristi Rich Jones ovat olleet kimpassa pitkään. Se kuuluu siinä, miten heidän bändinsä soi tänä syksynä. Se kuulostaa ikään kuin entistä enemmän… No niin, jengiltä.

Viiden vahvan jäsenen lisäksi juuri muuta ei tarvitakaan – vain yksi kitarasoolo The Damnedin Captain Sensibleltä, toinen Hanoi Rocksin Nasty Suicidelta, Tero Saartin trumpetti ja Apocalyptican Eicca Toppisen sello. Näillä maileilla ei kaivata edes ulkopuolista valmennusta: One Man Gangin tuottajiksi on merkitty Monroe, Conte ja Jones. Se toimii heille, jotka tietävät mitä haluavat ja kuinka temppu tehdään. Ja näinhän nyt on, sillä tämän jengin levyillä nimituottajienkin rooli on tuntunut lähinnä nimelliseltä.

Statementiksi kärkeen julkaistu rokkaava avausbiisi ’One Man Gang’ ja ensimmäinen varsinainen single, uusimpien Monroe-levyjen nostalgisten kaupunkibiisien perinnettä vastustamattomasti jatkava haikeanpirteä ’Last Train To Tokyo’ eivät kerro kokonaisuudesta omaa osaansa enempää. 2010-luvun neljäs ja viimeinen Michael Monroe -albumi on edeltäjäänsä Blackout Statesia värikkäämpi, dramaattisempi ja vahvempi kokonaisuus ja selkeästi vuoden paras rocklevy.

Yksi levyn jännitteisimmistä sovituksista löytyy sen ainoasta Monroen kirjoittamasta biisistä ’Heaven Is a Free State’, joka starttaa flamencorytmeillä ja mariachi-trumpetilla ja etenee latinohenkiseen säkeistöön vain kiihtyäkseen svengaavaksi rockiksi. Rauhallisimmillaan tunnelma on suurieleisessä sytkäriballadissa ’Midsummer Nights’ ja tyylikkäässä ’In the Tall Grassissa’. Sen jälkeen katupunk rämisee rajuimmillaan, kun äkäinen ’Black Ties And Red Tape’ luo sarkastisen silmäyksen alan nykytilaan.

Rich Jones on kirjoittanut suurimman osan albumin biiseistä ja onnistunut tehtävässään hyvin. Synkeän groovy ’The Pitfalls Of Being An Outsider’, The Rolling Stonesin Goats Head Soupista sekä Hanoi Rocksin hulluista vuosista muistuttava ’Wasted Years’ ja teatraalisen mantran kautta loppuaan lähestyvä ’Low Life In High Places’ ovat hienoja mustia helmiä. Jones osoittautuu myös päteväksi rocklyyrikoksi. Siinä missä aiemmin osa teksteistä oli kirjoitettu vähän liiankin huolella laulajan suuhun, nyt ne ovat luontevampia ja omaäänisempiä. Biiseissä ’In the Tall Grass’ ja ’Helsinki Shakedown’ soivat myös Manic Street Preachersin kaltaisten yhtyeiden vaikutteet.

Conte on tehnyt Jonesin kanssa suurten kertosäkeiden kappaleet ’Last Train To Tokyo’, ’Midsummer Nights’ ja ’Hollywood Paranoia’. Tymäkästi jytäävän ’Junk Planetin’ hän levytti The Crazy Truthin albumille jo kymmenen vuotta sitten. Vaikka säv/san-osastolla ei näy Yaffan ja Rockfistin nimiä, eivät he ole sivuroolissa. Sovitukset ja komppiosaston työskentely rullaavat tavalla, josta monilla olisi oppimista.

One Man Gang on katurockia, glam punkia ja rock and rollia, joka ei kuulosta kuolleeksi puunatulta eikä vireenkorjaimilla siistityltä vielä studiokäsittelyn jälkeenkään. Se on potkiva ja hienostunut rocklevy jengiltä, joka osaa laulaa ja soittaa, ja tässä ajassa sellainen kuulostaa notkealta, elävältä ja hengittävältä. Mikä parasta, sen kuulee tulleen sydämestä.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Levyhyllyt
Michael Monroe
Nights Are So Long | 1987
Not Fakin’ It | 1989
Peace of Mind | 1996
Life Gets You Dirty | 1999
Whatcha Want | 2003
Sensory Overdrive | 2011
Horns and Halos | 2013
Blackout States | 2015
The Best (kokoelma) | 2017
One Man Gang | 2019
Jerusalem Slim: s/t | 1992
Demolition 23: s/t | 1994

Hanoi Rocks
Bangkok Shocks Saigon Shakes Hanoi Rocks | 1981
Oriental Beat | 1982
Self Destruction Blues | 1982
Back To Mystery City | 1983
All Those Wasted Years (live) | 1984
Two Steps from the Move | 1984
Rock & Roll Divorce (live) | 1985
Twelve Shots On the Rocks | 2002
Another Hostile Takeover | 2005
Street Poetry | 2007

Lue lisää | Finna.fi
Väntänen, Ari: Hanoi Rocks – All Those Wasted Years | Like 2009
Väntänen, Ari: Michael Monroe | Like 2011 & 2014

Michael Monroe: One Man Gang (2019).

Santa Lucia: Arktista hysteriaa – uranuurtaja aikaansa edellä

Arktista hysteriaa | Poko Rekords 1990

Se oli kaikessa outoudessaan lopulta aivan järkeenkäypää. Kun näki amerikkalaisen Rolling Stonen julkaisseen jutun Santa Luciasta, ensin teki mieli läpsiä itsensä hereille. Mutta kun miettii, millainen bändi Santa Lucia oli ja mihin aikaan, artikkelin kirjoittaneen Hank Shteamerin ilahtumisen kyllä ymmärtää. Mikään ei ollut ihan niin kuin Santa Lucia. Eikä ole vieläkään.

Santa Lucia syntyi ja kuoli teini-iän mukana. Kun bändi perustettiin Kemissä vuonna 1984, sen jäsenet olivat vasta 12-vuotiaita. Ensimmäisen singlensä bändi julkaisi neljä vuotta myöhemmin ja ainoaksi jääneen albuminsa, Arktista hysteriaa, vuonna 1990. Siihen aikaan rockmusiikki oli nuoruuden ääni, ja se kuuluu Santa Luciassa vimmaisuutena ja vilpittömyytenä.

Santa Lucia erottui monella tavalla, ei vähiten sukupuolellaan. Muut teinitytöt eivät soittaneet siihen aikaan sillä tavalla (eivätkä kyllä pojatkaan, mutta naispuolisten soittajien rockbändi oli 1980-luvun Suomessa jo itsessään kuriositeetti, joka sai äijät ymmälleen). Santa Lucian erotti myös kieli. Niin oudolta kuin se nyt tuntuukin, 1980-luvulla ei missään tapauksessa ollut normaalia laulaa metallista rockia suomeksi.

Erottuva oli myös tyyli: Santa Lucian musiikki oli merkillinen yhdistelmä eri elementtejä, joista kuuluvimmat olivat metalli ja post-punk. Kitaristi Aide Pyykkö, basisti Kultsi Kultalahti ja rumpali Häte Mattila olivat kovaotteisia, tiukkoja ja taitavia soittajia, joiden vaikutteet tulivat rockista, hevistä ja metallista. Laulaja Mape Morottaja sen sijaan ei ollut hevilaulaja, vaan tulkitsi kirkkaalla ja pirteällä äänellä melodioita ja sanoituksia, jotka eivät tulleet metallin suunnalta. Sipe Mäen koskettimet tekivät Santa Lucian crossover-soundista juhlavamman, suuremman ja mystisemmän. Hienoimmin tämä kulminoitui Arktista hysteriaa -albumilla.

Niille aikalaisille, joiden käsitys Santa Luciasta perustui vuonna 1988 singlellä julkaistuun höpsöön Miljoona ruusua -huitaisuun, vuoden 1990 Arktista hysteriaa tuli taatusti yllätyksenä. Se oli kunnianhimoinen ja kosiskelematon albumi, jonka luokitteleminen pelkäksi metalliksi olisi vähän liian laiskaa. Vaikka tuplabassarit jytisivät ja riffitulitus oli säälimätöntä, Santa Lucia olisi löytänyt oikeita hengenheimolaisia vasta myöhemmästä vaihtoehto- ja taidemetalliskenestä, hetkittäin vaikkapa Jane’s Addictionista. Bändin viimeiseksi jäänyt levytys, Neljä tunnelia tuonelaan -ep (1992) kuulostaa siltä, että jos Santa Lucia ei olisi hajonnut, se olisi ollut kotonaan 1990-luvulla.

Santa Lucian tuotanto on ollut kuluvalla vuosikymmenellä helposti saatavilla. Pokon vuonna 2011 julkaisema Koko tuotanto 1988–1992 sisälsi kaikki levytykset ja saatteli bändin pitkästä aikaa keikoille. Svart Records julkaisi äskettäin vielä laajemman katsauksen Santa Luciaan. Kolmen vinyylin boksi Perse palaa! sisältää alaotsikkonsa mukaisesti ”kaikki levytykset ja vähiten hävettävät demot 1987–1992.”

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Santa Lucia Facebook

Santa Lucia 1984–1992
Outi-Maria ”Kultsi” Kultalahti – bassokitara
Virpi ”Häte” Mattila – rummut
Eija ”Mape” Morottaja – laulu
Mari-Anne ”Sipe” Mäki – kosketinsoittimet
Kati ”Aide” Pyykkö – kitara

Levyhyllyt | Finna.fi
Arktista hysteriaa | LP • CD Poko Rekords 1990
Arktista hysteriaa – koko tuotanto 1988-1992 | CD • Poko Rekords 2011
Perse palaa! – kaikki levytykset ja vähiten hävettävät demot 1987–1992 | 3LP • Svart Records 2019

Lue lisää | Finna.fi
Aho, Arja & Taskinen, Anne: Rockin korkeat korot – suomalaisen naisrockin historia!, 321 sivua | WSOY 2003
Santa Lucia: Perse palaa! – kaikki levytykset ja vähiten hävettävät demot 1987–1992. Sisältää 32-sivuisen historiikkiliitteen | Svart Records 2019

Svart Recordsin vuonna 2019 julkaisema 3LP-kokoelma Perse palaa! sisältää informatiivisen historiikkiliitteen.