Children Of Bodom: Hexed – ajan karkaisema tappoterä

Hexed (Nuclear Blast, 2019)

Kaipa se on vain metallia. Children Of Bodomin lokerointi on aina tuottanut päänvaivaa. Luokittelijat ovat viskelleet sitä melodeathilla, powermetallilla, thrashmetallilla, hevimetallilla ja jopa blackmetallilla sekä metalcorella – mikä on jo vähän liikaa – mutta pitkän linjan suomalaisbändi ei ole puhtaasti mitään. Sen tyyli on raskasmetallien sulatusuuni, ja vuodet ovat karkaisseet Bodomin tappoterän kestäväksi. Viimeisin osoitus siitä on Hexed, yhtyeen kymmenes studioalbumi.

Vuonna 1993 Espoossa perustetun Children Of Bodomin matka on ollut pitkä ajassa ja kilometreissä, ja siksi Hexedin virkeys tulee yllätyksenä. Raadollinen ja groovaava avausbiisi ’This Road’ on hieno tilitys mäkisen tien vaatimista veroista. Kertosäkeessä on läsnä piirre, jolla Bodom erottuu monista muista äärimetallibändeistä: se osaa olla tarttuva olematta melodinen ja samaan aikaan svengaava ja raskas.

Uudesta alusta puhuminen olisi liioittelua, sillä Bodom on enimmäkseen ihan ennallaan, mutta pientä uudistumista on kyllä tapahtunut: Hexed on Children Of Bodomin nykyisen kokoonpanon ensimmäinen albumi. Bändistä joitain vuosia sitten poistuneen Roope Latvalan joutsenlauluksi jäi Halo Of Blood [2013], ja I Worship Chaosilla [2015] Alexi Laiho soitti kaikki kitararaidat itse. Vuonna 2016 toiseksi kitaristiksi kiinnitetty Daniel Freyberg esittää Hexedillä sivuroolinsa pieteetillä. Pahaenteiset stemmat raikaavat niin kuin Stonen priimusoppilailla kuuluukin.

Muutkin kuin kitaristit ovat iskussa. Kosketinsoittaja Janne Wirman on sovittanut virtuoosimaiseen sormiotyöskentelyynsä uudenlaisia ideoita, jotka ovat entistä selkeämmin kuuluvilla. Jaska Raatikainen ja Henkka T. Blacksmith pyörittävät rumpu-bassoakselia kuin olisivat soittaneet yhdessä 1990-luvulta asti, kuten ovatkin. Se, että bändissä on potkua, on olennaista tällaisessa musiikissa – ja Bodomissa sitä on, se kuulostaa Hexedillä äkäiseltä ja valppaalta. Siihen on osuutta myös bändin hyvin tuntevalla studiogurulla Mikko Karmilalla.

Bodomin biisintekijä, laulaja-kitaristi ja keulakuva Alexi Laiho on kyhännyt yllättävän monta kovaa riffiä ja terävää koukkua siihen nähden, kuinka pitkään hän on työtään tehnyt. ’Platitudes And Barren Wordsin’ ja ’Under Grass And Cloverin’ soidessa ei ihmetytä yhtään, että ne on valittu Hexedin videosinkuiksi. Tunnelmallisimmillaan ja uhkaavimmillaan Hexed on nimibiisin majesteetillisessa mätössä, synkeässä ’Soon Departedissa’ ja mystisessä ’Hecate’s Nightmaressa’.

Täydellinen levy Hexed ei ole. ’Kick In The Spleenin’ ja ’Say Never Look Backin’ kaltaiset peruspaukutukset unohtuvat varsin nopeasti, ja uusi versio vanhasta ’Knuckledusterista’ lähinnä kaivaa bändin hampaankolosta jotakin, mikä sinne jäi Trashed, Lost & Strungout -ep:n aikaan vuonna 2003.

Tässä kohdassa Children Of Bodomin ja Alexi Laihon saagaa on välitilinpäätöksen paikka. Laihon nelikymppisten tienoilla ilmestyy Petri Silaksen kirjoittama elämäkerta Alexi Laiho – Kitara, kaaos ja kontrolli, joka kertoo Bodomin pomon tähänastisen tarinan. Maailmassa, jossa käsite ”guitar hero” ei enää tuo ensimmäiseksi mieleen soittotaitoista henkilöä, Laiho saattaa olla viimeinen suuri kitarasankari. Hexedin perusteella hänen lippunsa tulee liehumaan vielä pitkään.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Children Of Bodom kotisivu
Children Of Bodom Facebook
Children Of Bodom Twitter

Hae Children Of Bodomin ’Hexed’ kirjastosta.

Varaa Hexed kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Levyhyllyt
COB | studioalbumit
Something Wild (1997)
Hatebreeder (1999)
Follow The Reaper (2000)
Hate Crew Deathroll (2003)
Are You Dead Yet? (2005)
Blooddrunk (2008)
Relentless Reckless Forever (2011)
Halo Of Blood (2013)
I Worship Chaos (2015)
Hexed (2019)

DVD
Trashed, Lost & Strungout (2004)
In Your Face (2005)
Chaos Ridden Years – Stockholm Knockout Live (2006)

Lue lisää
Silas, Petri: Alexi Laiho – Kitara, kaaos ja kontrolli, 400 sivua. Johnny Kniga 2019.

Children Of Bodom: Hexed (2019).

Kotiteollisuus: Valtatie 666 – tie jatkuu itään

Valtatie 666 (Universal, 2018)

Kotiteollisuus: Valtatie 666 (2018).Vuosituhannen vaihde oli aikamoinen antikliimaksi. Sitä odotettiin huolensekaisella innolla ja siitä kirjoitettiin lauluja, mutta loppujen lopuksi se ei sitten sekoittanutkaan tietokoneita, pudottanut lentokoneita, sytyttänyt sotia tai muuttanut oikeastaan mitään, ei ainakaan käden käänteessä.

Jotkut jutut sentään sattuivat siirtymään 2000-luvulle juuri niihin aikoihin. Yksi niistä oli suomenkielinen rock. Siinä missä esimerkiksi Ultramariini toi siihen uudenlaisia vaikutteita 1990-luvun kitarapopista ja vaihtoehtorockista, sellaiset yhtyeet kuin Viikate, Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus ammensivat hevistä, ja Maj Karma(n Kauniit Kuvat), Mokoma sekä Stam1na metallista.

Halukkain lukemaan itsensä osaksi suomirockin jatkumoa oli Kotiteollisuus.

Lappeenrantalainen Kotiteollisuus alkoi hahmottua nykyiseen muotoonsa jo 1990-luvun alkupuolella. Bändin pitkä pohjatyö tuotti tulosta hitaasti mutta taatusti. Ensimmäinen albumilistasijoituksen toi Tomusta ja tuhkasta vuonna 2000, ja Helvetistä itään ponkaisi listaykköseksi heti ilmestyessään syyskuussa 2003.

Viisitoista vuotta läpimurron jälkeen ilmestynyt Valtatie 666 on Kotiteollisuuden kuudestoista albumi. Kitaristi-laulaja ja biisintekijä Jouni Hynynen on kuvaillut sitä ihmisen ja perkeleen vuoropuhelusta tehdyksi teemalevyksi. Kun ”perkeleen” ymmärtää sisäisiksi demoneiksi – lannistaviksi ääniksi pään sisällä, ikäviksi muistoiksi, olemisen tuskaksi ja kyynisiksi mielialoiksi – punainen lanka on selkeä. Valtatie 666 vie kauas kohti viimeistä auringonnousua, ja se tie on yhtä kuin elämä.

Mitä musiikkiin tulee, harva asia on muuttunut niin vähän kuin Kotiteollisuuden perusbiisi. Sitä voidaan toki kutsua myös omaksi tyyliksi. Esimerkiksi sellaiset Valtatie 666:n kappaleet kuin Kusipää, Vääräleuka ja Järjen ääni eivät sinänsä kohahduta ennenkuulemattomuudellaan, mutta ne kulkevat ja tarttuvat ja niiden kitararaidat lomittuvat toisiinsa maukkaasti.

Suuren osan levyn 71 minuutin kestosta selittävät (ja kuulijaa eniten yllättävät) jykevä Sädekehä, painavana vyöryvä Taakka ja Maailma nukahtaa, joista viimeinen kestää uskomattomat 18 minuuttia ja 23 sekuntia. Yli yhdeksänminuuttisen, paikoin ihastuttavan abstraktin Taakan tietyt kohdat kuulostavat aivan Timo Rautiaisen laulamilta, vaikka eivät ilmeisesti sitä ole (sattuvaa sinänsä, sillä Trio Niskalaukauksellakin on Taakka-niminen kappale). Selkein vastapaino noille suurteoksille ja samalla levyn virkistävin veto on pariminuuttinen Valtatie 666, jonka Hynynen duetoi Radiopuhelimien kiihkeän J.A. Mäen kanssa.

Muutama vuosi sitten nelimiehiseksi muuttunut Kotiteollisuus on jykevältä ja selkeältä soundaavalla Valtatie 666:lla hyvässä peruskunnossa, ja hetkittäin bändi onnistuu jopa yllättämään. Vaikka ensimmäisestä Kotiteollisuus-nimellä julkaistusta albumista Aamenesta tuli tänä vuonna kuluneeksi 20 vuotta, Valtatie 666:n biisit eivät kuulosta lopunaikojen lauluilta. Eedeniin ei ole paluuta ja helvetti on kaukana takana, mutta tie jatkuu itään.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Kotiteollisuus kotisivu

Valtatie 666
Miitri Aaltonen – kitara, taustalaulu
Janne Hongisto – bassokitara, taustalaulu
Jouni Hynynen – laulu, kitara
Jari Sinkkonen – rummut

Hae Kotiteollisuuden 'Valtatie 666' kirjastosta!

Hae Kotiteollisuuden ’Valtatie 666’ kirjastosta!

Hae Valtatie 666 kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
Hullu Ukko ja Kotiteollisuus (1996)
Aamen (1998)
Eevan perintö (1999)
Tomusta ja tuhkasta (2000)
Kuolleen kukan nimi (2002)
Helvetistä itään (2003)
7 (2005)
Iankaikkinen (2006)
Sotakoira (2008)
Ukonhauta (2009)
Kotiteollisuus (2011)
Sotakoira II (2012)
Maailmanloppu (2013)
Kruuna / Klaava (2015)
Vieraan vallan aurinko (2016)
Valtatie 666 (2018)

Kotiteollisuuden laulaja-kitaristi-tekstintekijä Jouni Hynynen tunnetaan myös kirjailijana. Hynynen kertoo Turun Kirjamessuilta suoralähetetyssä haastattelussa kirjastaan Muistikuvia (Like, 2018). Kohtaamisessa kuullaan Hynysen tavasta kirjoittaa lyriikoita, tekstintekijöistä joita Hynynen ihailee sekä tunnustuksia Kotiteollisuuden sanoitusten takaa. Haastattelijana Pete Leppänen.

Jouni Hynynen: Muistikuvia (Like, 2018).

Jouni Hynynen: Muistikuvia (Like, 2018).

Lue lisää
Hynynen, Jouni: Rakkaudella, Hynynen, 166 sivua. Like 2009.
Hynynen, Jouni: Mies katoaa, 114 sivua. Like 2009.
Hynynen, Jouni: Kesämies, 239 sivua. Like 2010.
Hynynen, Jouni: Karjalainen ruletti, 254 sivua. Like 2012.
Hynynen, Jouni & Liimatta, Tommi & Hynynen, Vilja: Paskapuhetta, 151 sivua. Like 2013.
Hynynen, Jouni: Kadonnutta tavaraa etsimässä, 300 sivua. Like 2016.
Hynynen, Jouni: Muistikuvia – Tunnustuksia Kotiteollisuuden sanoitusten takaa, 283 sivua. Like 2018.
Hynynen, Jouni & Karmila, Mikko: Kotiteollisuus – Ukonhauta. Kenelle banjot soivat, 143 sivua. Like 2009.
Hynynen, Jouni & Sinkkonen, Jari: Kotiteollisuus.com – Vittuilua jo vuodesta 2001, 590 sivua. Like 2012.
Hämäläinen, Tuukka: Kirosäkeet – 20 uuden suomirockin sanoittajaa, 257 sivua. Idiootti 2011.
Kauppinen, Eetu (toim.): Miten lauluni syntyvät?, 243 sivua. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2017.
Liimatta, Tommi & Hynynen, Jouni: Rillipää ja läski – kirjeenvaihto 2007–2009, 270 sivua. Johnny Kniga 2010
Vuoto, Mika & Hynynen, Jouni: Kotiteollisuus munasillaan ja muutenkin, 136 sivua. Johnny Kniga 2015.

Kotiteollisuus: Valtatie 666 (2018).

Kotiteollisuus: Valtatie 666 (2018).

Metsatöll: Äio – balttimetalli nousee maailmankartalle

Äio (Spinefarm | Svart, 2010)

Metsatöll: Äio (2010).Helmikuussa 2019 tulee kuluneeksi kaksikymmentä vuotta sitä, kun laulaja-kitaristi Markus Teeäärin kotitalon kellarissa alkoi tapahtua. Tallinnalainen poikaporukka perusti siellä bändin, josta tuli muutamassa vuodessa balttimetallin palkittu keihäänkärki. Bändin nimi Metsatöll on vanha vironkielinen kiertoilmaus sudelle.

Metsatöll ei päässyt valmiiseen pöytään – sen perustamisen aikaan Viron metalliskene oli vielä alkutekijöissään. Lähtötilanne antoi Metsatöllille toisaalta edelläkävijän arvon, toisaalta paljon töitä tehtäväksi. Tyvestä puuhun kavunneen ryhmän ensimmäinen virallinen pitkäsoitto Hiiekoda ilmestyi vuonna 2004. Rumpali Marko Atso muisteli vuonna 2011 Sueen tekemässäni haastattelussa, että albumi mullisti virometallin.
”Sitä ennen Eestin hevibändien levyt myivät ehkä sata kappaletta. Hiiekodaa me myimme kahdessa päivässä tuhat kappaletta, ja levyjen loppuminen oli ongelma meille. Ma en ymmärtänyt, mitä tapahtui! No, nykyään myymme Virossa yhtä paljon levyjä kuin Metallica, Rammstein tai Lady Gaga.”

Suomella oli tärkeä rooli virolaisen metallikulttuurin synnyssä. 1980-luvun lopulla rautaesiripun läpi tihkuneet metallivaikutteet tulivat pohjoisesta päin. Suomen television Hittimittari ja muut musiikkiohjelmat ja helsinkiläisen speed/thrashbändi Stonen Viron-keikat vaikuttivat valtavasti sikäläisiin muusikoihin.

Siksi oli luonnollista, että vuonna 2008 Metsatöll siirtyi virolaiselta Nailboard Recordsilta suomalaiselle, kovaa vauhtia kansainvälistyneelle Spinefarm Recordsille. Muun muassa Stonen kanssa työskennellyt Mikko Karmila äänitti Metsatöllin neljännen albumin Äion rummut Helsingin Finnvoxilla kesällä 2009. Sinä syksynä bändi jatkoi äänityksiä Tallinnassa, ja vuoden lopulla Karmila miksasi levyn Finnvoxilla.

Jos Metsatölliltä kysytään, Äio (2010) ilmestyi vuonna 10223. Bändi aloittaa ajanlaskun Kristuksen syntymän sijaan siitä, kun Billingenin maakannas murtui ja valtava luonnonmullistus paljasti veden alta nykyisen Viron maa-alueet. Tämän kuultuaan kukaan tuskin yllättyy kuullessaan, että Viron muinaisuskolla ja muilla pakanallisilla perinteillä on tärkeä rooli Metsatöllin konseptissa. Se on kansansa muinaishistorian ja mytologian inspiroima folkmetallibändi.

Metsatöllin omaperäinen balttimetalli on suoraviivaista riffittelyä, jonka tempo pysyy maltillisena ja jossa sanoitukset ja melodiat ovat pääosassa. Kansanmusiikkielementtejä ei ole liimattu hevibiisien päälle – vanha kulttuuri on läsnä sanoituksissa, melodioissa ja instrumentaatiossa. Lokulaudin, torupillin, ängipillin ja haisutrummin kaltaiset soittimet nousevat paikoin lähes tasaveroiseen asemaan sähkökitaroiden ja rumpujen kanssa, mikä saattaa olla liikaa niille genren kuulijoille, jotka nauttivat folkinsa mieluiten visuaalisena. Hieno elementti Äiolla on Viron kansallinen mieskuoro. jonka kanssa Metsatöll on myös konsertoinut.

Äion kappaleissa ollaan usein matkalla johonkin, merille, taisteluun tai kotiin. Päähenkilöitä tuntuu ajavan jokin itseä suurempi, ja heidän paikkansa on puolustusasemissa. Voi olla, että halu kuulua maahan ja kansaan ovat voimakkaampia paikoissa, joiden historia on sellainen kuin Virolla. Pakana-ajan jumalia levyltä ei yllättäen tapaa. Lähimpänä niitä käydään Kabelimatsidissa, jossa soimataan kirkon rakentamista pyhälle paikalle.

Äio oli Metsatöllille tärkeä julkaisu, joka teki bändistä tunnetumman kotimaansa ulkopuolella. Vuonna 2014 julkaistun Karjajuht-albumin jälkeen Metsatölliltä on julkaistu pari pienempää levytystä ja kokoelmalevy. Joulukuussa 2017 (tai 10230, miten sen nyt ottaa) Metsatöll tiedotti, että bändin ja rumpali Marko Atson tiet ovat eronneet. Uusi jäsen on Viron musiikkipiireissä tunnettu Tõnis Noevere.

Vaikka levytysrintamalla on ollut viime aikoina hiljaista, Metsatöll on osoittanut elinvoimansa keikkailemalla ahkerasti. Tänä vuonna se on esiintynyt kotimaansa lisäksi Yhdysvalloissa, Ranskassa, Brasiliassa ja Hämeen keskiaikaismarkkinoilla.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Metsatöll kotisivu
Virolaista metallia netissä

Äio
Markus Teeäär – laulu, kitara, lokulaud
Lauri Õunapuu – laulu, akustinen kitara, huilut, torupill, kantele, ängipill, munniharppu
Kuriraivo Piirsalu – basso, bassomandoliini, huudot
Marko Atso – rummut, haisutrumm, laulu

Levyhyllyt
Metsatöllin studioalbumit
Hiiekoda (2004)
Terast Mis Hangund Me Hinge 10218 (2005)
Iivakivi (2008)
Äio (2010)
Ulg (2011)
Karjajuht (2014)

Lue lisää
Metsatöll-aiheisia artikkeleita löytyy Finnan kautta. Pääset valmiiseen hakutulokseen täältä.

Pantera: Vulgar Display Of Power – puhdistavaa väkivaltaa

Vulgar Display Of Power (ATCO, 1992)

Pantera: Vulgar Display Of Power (1992).Pantera ei enää palaa. Sen tiesi melko varmaksi jo joulukuussa 2004, kun Dimebag Darrell murhattiin esiintymislavalle Ohiossa Damageplan-yhtyeensä keikalla. Häiriintyneen fanin ampumaksi joutunut kitaristi oli niin olennainen osa tunnetuimman bändinsä soundia, että kaikki sen jälkeen Panteran nimissä tehty olisi väistämättä ollut vain hänen henkensä tavoittelua.

Dimebagin tragedia ei kuitenkaan estänyt faneja toivomasta jonkinlaista re-unionia. Kenties laulaja Phil Anselmo, rumpali Vinnie Paul ja basisti Rex Brown voisivat tehdä jotakin yhdessä, edes vanhojen hyvien aikojen kunniaksi.

Viimeisistäkin paluu-unelmista jouduttiin luopumaan kesäkuussa 2018, kun tuli Dimebagin isoveljen vuoro lähteä: Vinnie Paul kuoli nukkuessaan kotonaan Las Vegasissa. Kun puolet Panterasta ei enää ole tässä maailmassa, on bändin aika antaa uinahtaa ikuiseen lepoon. Se on helppo päätös, sillä mitään ei jäänyt tekemättä.

Panteran tie oli paljon pidempi kuin monet tietävät. Vuonna 1981 alkanut työ alkoi tuottaa todellisia tuloksia vasta 1990-luvun taitteessa, ja siinä vaiheessa Pantera oli julkaissut jo monta vähälle huomiolle jäänyttä levyä. Kaikkiaan niitä tuli yhdeksän. Panteran albumeista tärkeimmäksi jäi vuoden 1992 Vulgar Display Of Power. Sen ansiot ovat moninaiset ja kiistattomat. Vulgar Display Of Power todisti, että metalli oli elinvoimainen genre vielä karulla 1990-luvullakin, ja Pantera auttoi raskaan rockin yli katovuosien. Teksasin groovaavin hevibändi osoitti lajityypin kykenevän uudistumaan ja määritteli sen uudelleen kadottamatta alkuperäistä henkeä.

Panteran ensimmäinen major-yhtiölle tekemä levy, Cowboys From Hell, muutti sen tyyliä ja estetiikkaa raaempaan suuntaan. Vulgar Display Of Power vei tuon kehityksen äärimmilleen. Se näkyi jopa kokoonpanotiedoissa: Diamond Darrellista tuli katu-uskottavampi Dimebag Darrell, eikä basisti Brown enää kutsunut itseään kornisti Rexx Rockeriksi. Vulgar Display Of Powerin tekeminen oli kaiken kaikkiaan eräänlainen protesti ja julkilausuma. Metallican vuonna 1991 ilmestynyt huippusuosittu musta albumi Metallica vaikutti kesyltä bändin aiempien julkaisujen perässä, ja Pantera näki siinä mahdollisuuden. Se tekisi jumalattoman raskaan ja rankan metallialbumin, joka täyttäisi Metallican jättämän tyhjiön. Idea osoittautui asenteellisesti ja kaupallisesti toimivaksi.

Metallispesialisti Terry Daten tuottaman Vulgar Display Of Powerin biisit syntyivät suurimmalta osin studiossa. Se on niitä levyjä, joilla jonkinlainen vaikeasti määriteltävä henki tai taika tuntuu napsauttelevan osat kohdilleen niin, että kaikki toimii kuin hyvin rasvattu kone. Brownin ja Paulin rytmiryhmätyö määritteli groove metalin tason uudelleen, Anselmon uho kanavoi koko kansakunnan vihantunteita, ja Dimebagin ultraraskas, luova riffittely ja virtuoosimaiset soolot nostivat hänet kitarasankariksi. Daten soundi oli räjähtävä, tiukka ja simppeli. Ei komppikitaroita soolojen taustalla, ei mitään ylimääräistä. Levyllä kuului soittavan bändi, jossa ei ollut heikkoa lenkkiä. Kuuntelukokemus oli kaikessa väkivaltaisuudessaan puhdistava.

Vulgar Display Of Power myi ilmestyessään kohtalaisesti mutta ei mitenkään huikeasti. Bändi oli vasta lyömässä läpi, ja albumin korkein listasijoitus oli 44. sija Yhdysvalloissa. Seuraava Pantera-levy Far Beyond Driven (1994) meni Yhdysvalloissa ykköseksi, mutta nousi listakärkeen enemmän edeltäjänsä antamalla vauhdilla kuin omilla ansioillaan. Vulgar Display Of Powerin biisit ovat selkeästi Panteran koko uran vahvimpia ja tarttuvimpia. Myöhemmillä albumeillaan bändi pelasi kaikilla muilla valttikorteillaan, mutta kaikkein terävimmät koukut ja ikimuistoisimmat ideat löytyvät kuudennelta albumilta.

Vuosikymmenten saatossa Vulgar Display Of Powerista on tullut Panteran eniten myyty albumi ja arvostettu modernin metallin klassikko. Se on hieno saavutus ja myös lohduttava tieto. Country-musiikin saralla operoineen tuottaja-biisintekijä Jerry Abbottin pojat Vincent Paul ja Darrell Lance eivät eläneet vanhoiksi, mutta toisaalta he eivät koskaan kuole. Vinnie ja Dimebag tekivät metallin historiaa ja elävät osana sitä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Pantera kotisivu

Hae Panteran 'Vulgar Display Of Power' kirjastosta!

Hae Panteran ’Vulgar Display Of Power’ kirjastosta!

Hae VDOP kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
Panteran studioalbumit
Metal Magic (Metal Magic Records, 1983)
Projects In The Jungle (1984)
I Am The Night (1985)
Power Metal (1988)
Cowboys From Hell (ATCO, 1990)
Vulgar Display Of Power (1992 | Laajennettu Deluxe edition CD + DVD 2012)
Far Beyond Driven (EastWest, 1994)
The Great Southern Trendkill (1996)
Reinventing The Steel (2000)

Lue lisää
Brown, Rex & Eglinton, Mark & Iivanainen, Nelli (kääntäjä): Pantera – 101-prosenttinen totuus, 271 sivua. Minerva 2014.
Brown, Rex & Eglinton, Mark: Official Truth, 101 Proof – The Inside Story Of Pantera, 259 sivua. Da Capo Press 2014.
Crain, Zac & Männistö, K. (kääntäjä): Karjapaimen helvetistä – Dimebag Darrell Abbotin elämä ja kuolema, 281 sivua. Like 2010.
Giron, Joe: A Vulgar Display Of Pantera, 368 sivua. New York 2016.

Pantera: Vulgar Display Of Power (1992).

Pantera: Vulgar Display Of Power (1992).

Black Sabbath: Black Sabbath & 13 – alun loppu ja lopun alku

Black Sabbath (Vertigo, 1970) & 13 (2013)

Black Sabbath: s/t (1970).Black Sabbath soitti viimeisen konserttinsa viime vuonna. Vuonna 1968 perustettu yhtye päätti matkansa sinne mistä sen aloittikin, Birminghamiin.

Black Sabbathin puolen vuosisadan matka piirsi syvän uran länsimaiseen populaarimusiikkiin. Tony Iommin innovatiivinen tyyli soittaa tuomiopäivän kitarariffejä ja basisti Geezer Butlerin synkeät sanoitukset viittoivat suuntaa heville ja metallille. Laulaja Ozzy Osbournen tinnerihuuruisen demonin lavahabitus ja ääni ja rumpali Bill Wardin jatsahtava groove olivat olennaisia tekijöitä siinä, että Black Sabbath oli niin ainutlaatuinen yhtye. Se synnytti kokonaisen lajityypin ja koulukuntia sen sisälle.

Kaikki alkoi perin vaatimattomasti. Black Sabbathin nimetön debyyttialbumi äänitettiin yhdessä kahdentoista tunnin sessiossa lokakuussa 1969 Lontoon Regent Sound Studiosissa. Levy ilmestyi bändin kotimaassa Englannissa helmikuussa 1970 ja Yhdysvalloissa saman vuoden kesällä. Sabbath merkittiin menestyjäksi saman tien. Albumi kipusi Iso-Britanniassa sijalle kahdeksan, ja amerikkalaisella Billboardin listalla se pääsi sijalle 23. Vuoden kuluttua myytyjä levyjä oli jo toista miljoonaa. Salaman ja jyrähdyksen väli oli vaikuttavan lyhyt.

Black Sabbathin alkuperäinen kokoonpano: Geezer Butler (vas.), Tony Iommi, Bill Ward ja Ozzy Osbourne.

Black Sabbathin alkuperäinen kokoonpano: Geezer Butler (vas.), Tony Iommi, Bill Ward ja Ozzy Osbourne.

Menestys ei ollut ihme. Kun Black Sabbathin nimikappaleen pelottava tritonusriffi pyörähti käyntiin ukkosintron jälkeen, tuskin kukaan oli kuullut mitään vastaavaa. Black Sabbath oli ensimmäisellä levyllään jammaileva bluesrockbändi, mutta täysin uudenlaisella tavalla. Aikalaiskriitikot eivät suhtautuneet tehdaskaupungin poikien mekkalaan kovin suopeasti, mikä tuntuu jälkiviisauden valossa koomiselta.

Iommin raskaskätisen soiton kontrasti Wardin irtonaiseen ja kepeään rummutukseen oli herkullinen, ja Osbournen kajahtaneen kuuloinen, kitarariffejä myötäilevä laulu oli hyvin haavoittuvaa ja samaistuttavaa. Musiikki oli synkkää, rumaa ja raskasta, mutta siinä oli myös herkkyyttä ja inhimillisyyttä, joka myöhemmässä metallissa on ollut useammin hukassa kuin hallussa. Soundi oli muodostunut osin sattumien kautta: Iommin soitto- ja sävellystyyliä muokkasi tehdastyössä tullut sormivamma. Hän tuli soittaneeksi levyn kitaraosuudet sittemmin tavaramerkikseen muodostuneella, Sabbath-soundia määrittelevällä Gibson SG:llä vain siksi, että Fender Stratocasterin mikki oli mennyt rikki.

Black Sabbath: 13 (2013).Vuonna 2013 ilmestynyt 13 tuli maailmaan täysin toisenlaisista lähtökohdista. Black Sabbathin merkittävyys ei enää ollut mikään mielipidekysymys vaan itsestään selvä asia. 13 oli ensimmäinen Sabbath-albumi, jonka Osbourne, Butler ja Iommi (Ward ei ollut mukana) tekivät yhdessä sitten vuoden 1978 Never Say Dien. Onnistumisen paineet olivat melkoiset, odotukset riippuivat bändin yllä raskaina kuin sadepilvet, ja ilmassa leijaili kärsimättömiä kysymyksiä. Neljäkymmentäviisi vuotta on pitkä aika. Olisiko yhtä jäsentä vajaan klassisen kokoonpanon enää mahdollista tavoittaa vanhaa taikaa? Sitä jota hippiunelman painajaismaiseen puoleen ihastuneet vastakulttuurinuoret aikoinaan rakastivat ja elitistiset kriitikot inhosivat?

Tavallaan se ei ollut mahdollista. Musiikki ja sen vaikutus on sidoksissa aikaan ja olosuhteisiin. Ikämiehet Ozzy, Tony ja Geezer eivät tietenkään enää voineet säväyttää niin kuin ennen vanhaan: 13 ilmestyi maailmaan, jonka he olivat jo kerran muuttaneet.

Toisaalta se oli mahdollista, mutta ei taikana vaan vanhana temppuna. Kiusallisinta, hauskinta ja ihailtavinta 13:issä oli se, miten moni Iommin riffi oli tieten tahtoen tehty muistuttamaan vuosikymmenien takaisesta kulta-ajasta. Albumilla oli paljon oppikirjamaisia ideoita ja elementtejä, kuten sovituksia, soundeja ja muita tuotantoratkaisuja, jotka oli kopioitu suoraan Sabbathin vanhoilta levyiltä. Se ei ollut edistyksellistä tai luovaa vaan itsevarma muistutus yhtyeen kunnian päivistä ja niiden merkityksestä rockmusiikille. Samalla se teki Black Sabbathista pastissin itsestään.

Bill Ward todella loisti poissaolollaan 13:illä. Rumpaliksi pestattu Brad Wilk hoiti hommansa ammattimaisesti, mutta hänen tatsinsa instrumenttiin oli kaukana Wardin tyylistä (joskaan ei niin kaukana kuin myöhemmin kiertueella soittaneella Tommy Clufetosilla). 13:iä kuunnellessa ei voi olla miettimättä, millaiselta se olisi kuulostanut Wardin komppaamana.

Black Sabbath teki albumin 13 triona Tony Iommi, Ozzy Osbourne ja Geezer Butler.

Black Sabbath teki albumin 13 triona Tony Iommi, Ozzy Osbourne ja Geezer Butler.

Siitäkin huolimatta, etteivät uudet kappaleet saaneet pientä sivuroolia kummempaa osaa Black Sabbathin maailmanlaajuisella nostalgia- ja jäähyväiskiertueella, 13 ei ollut varsinaisesti pettymys levyksi. Se ei vain enää merkinnyt juuri mitään kenellekään. Ja jos merkitsi, oli vaikea sanoa, mitä. ”Is this the end of the beginning or the beginning of the end?”, ihmetteli Ozzy Osbourne itsekin albumin ensimmäisessä biisissä.

13 oli molempia – Black Sabbathin alun loppu ja lopun alku.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Black Sabbath
Ozzy Osbourne – laulu
Tony Iommi – kitara
Geezer Butler – bassokitara
Bill Ward – rummut
Tuottaja: Rodger Bain

13
Ozzy Osbourne – laulu
Tony Iommi – kitara
Geezer Butler – bassokitara
Tuottaja: Rick Rubin

Hae 'Black Sabbath' kirjastosta!

Hae ’Black Sabbath’ kirjastosta!

Hae Black Sabbath kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Black Sabbathin studioalbumit
Black Sabbath (1970)
Paranoid (1970)
Master Of Reality (1971)
Vol. 4 (1972)
Sabbath Bloody Sabbath (1973)
Sabotage (1975)
Technical Ecstasy (1976)
Never Say Die! (1978)
Heaven And Hell (1980)
Mob Rules (1981)
Born Again (1983)
Seventh Star (1986)
The Eternal Idol (1987)
Headless Cross (1989)
Tyr (1990)
Dehumanizer (1992)
Cross Purposes (1994)
Forbidden (1995)
13 (2013)

Lue lisää:
Crawford, Sue: Ozzy – Unauthorized, 224 sivua. Michael O’Mara.
Iommi, Tony & Lammers, T. J. & Niemi, Jussi (kääntäjä): Iron Man – Muistelmat, 441 sivua. Like 2012.
McIver, Joel: Sabbath bloody Sabbath, 405 sivua. Omnibus Press 2014.
McIver, Joel & Männistö, K: Sabbath Bloody Sabbath, 423 sivua. Like 2007.
Osbourne, Ozzy & Ayres, Chris & Salmenpohja, Ilkka (kääntäjä): Minä, Ozzy, 414 sivua. Like 2014.
Osbourne, Sharon & Dening, Penelope: Extreme – My Autobiography, 372 sivua. Time Warner 2005.
Rosen, Steven & Osbourne, Ozzy: Black Sabbath, 205 sivua. Sanctuary 2001.
Wall, Mick: Paranoid – Black Days With Sabbath & Other Horror Stories, 222 sivua. Mainstream Publishing 1999.

Black Sabbath (1970).

Black Sabbath (1970).

Black Sabbath: 13 (2013).

Black Sabbath: 13 (2013).