Death Hawks: Psychic Harmony – astronautiskelijain yllätyssiirto

Psychic Harmony | Svart Records 2019

Death Hawksin seitsemän vuotta sitten ilmestynyt ensialbumi Death & Decay teki välittömästi vaikutuksen. Sen dynaaminen, psykedeelinen ja hypnoottinen hippibluesrock haki tarveaineensa historiasta. Tamperelaisten boogie polki itsensä irti kaikesta nykyaikaisesta, mutta musiikki ei kuulostanut retrolta mielikuvituksettomuuden mielessä. Pikemminkin vaikutti siltä, että tuo ajassa vapaasti liikkuva yhtye oli tullut jäädäkseen. Seuraavat kaksi albumia saivat nyökyttelemään: kyllä, Death Hawks lunastaa kaikki debyyttinsä jakelemat lupaukset ja enemmänkin. Se luo ja kasvaa.

Kesäkuussa julkaistu neljäs albumi Psychic Harmony on toista maata. Se on Death & Decayta vastaava yllätys, jolla Death Hawks ei vahvistele asemiaan vaan keksii itsensä uudelleen. Se ei taatusti ole kaikkien vanhojen fanien mieleen, mikä on oikein.

Kannen persikkainen taustaväri on tyylitajuinen valinta nelikolta, joka on tietoisesti kääntänyt sisäavaruusaluksensa kohti toisenlaisia maailmoja. Psychic Harmonylla supernovat räjähtelevät vaaleanpunaisen samppanjan sävyissä ja tähtisade on purppuraista. Musiikki, joka oli ennen psykedelia, kraut, folk ja rock, on nyt psykedelia, soul, funk ja (deep) pop – mutta kuten vaikkapa levyn päättävä, Nicole Willisin kanssa duetoitu ’I Am a Tree’ todistaa, ei Death Hawks ole repinyt juuriaan irti. Synteettiset soundit ovat vieneet tilaa orgaanisilta, purskahdukset räjähdyksiltä, keinunta jumitukselta ja pehmeys särmikkyydeltä, mutta lopulta kyse on vain uudenlaisen astronautiskelijanasun sovittamisesta.

Sisimmässään Death Hawks on yhä sama mystifiointiin taipuvainen hippiyhtye, joka svengin löytäessään tarttuu siihen lujasti. Se ei vain enää tunne tarvetta toimittaa asiaansa kitara edellä. Psychic Harmonylla pääosaan nousevat Teemu Markkulan entistä taipuisammaksi kehittynyt lauluääni ja paksut, synteettiset sävelkudelmat. Muutos on tehty vaihtamalla työtapaa. Psychic Harmony on sävellysten puolesta edellisiä enemmän bändilevy – siinä missä uuden materiaalin kirjoittaminen oli ennen lähinnä Markkulan asia, nyt moni aihio on tullut rumpali Miikka Heikkisen, saksofonisti-kosketinsoittaja Tenho Mattilan ja basisti Riku Pirttiniemen suunnalta.

Eniten vanhasta muistuttaa ’A Room With a Viewn’ ja ’I am a Treen’ syntetisaattorien avulla levitoiva mystinen folk. Sen sijaan vaikkapa vocoder-vokalisoitu ’Synchronicity’, ’Whisperin’ pulputtava princefunk tai ’Re-Runin’ kepeä leijunta eivät Death Hawks -kelloja soita. Psychic Harmonysta on helppo pitää, jos vain pystyy päästämään irti ennakko-odotuksista. Tämä materiaali pääsisi parhaiten edukseen festivaalien telttalavojen intiimissä hämärässä. Siellä reaktio voi olla yhtä hyvin transsi kuin tanssi.

Death Hawksille ”matka” ei ole vain musiikin hämytunnelmien metafora. Tähänastisen tuotannon kuunneltuaan huomaa, että bändi on ollut kaiken aikaa menossa jonnekin, levy levyltä eteenpäin. Mutta siinä missä Death & Decayn (2012), Death Hawksin (2013) ja Sun Future Moonin (2015) otettiin pieniä askelia, on Psychic Harmony hämmentävä harppaus, joka jakaa mielipiteitä. Se saattaa osoittautua poikkeukseksi tai aloittaa toisen seitsemän vuoden syklin. Elämme kiinnostavia aikoja.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Death Hawks | Facebook
Alt Agency | Death Hawks

Hae Death Hawksin nelosalbumi ’Psychic Harmony’ kirjastosta.

Hae Psychic Harmony kirjastosta:
esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Death Hawksin albumit
Death & Decay | GAEA Records 2012
Death Hawks | GAEA Records 2013
Sun Future Moon | Svart Records 2015
Psychic Harmony | Svart Records 2019

Lue lisää | Finna.fi
DeRogatis, Jim: Kaleidoscope Eyes – Psychedelic Rock From The ’60s To The ’90s | Citadel Press 1996
DeRogatis, Jim: Turn on Your Mind – Four Decades Of Great Psychedelic Rock | Hal Leonard 2003
Joynson, Vernon: Fuzz, Acid And Flowers – A Comprehensive Guide To American Garage, Psychedelic And Hippie Rock (1964-1975) | Borderline Productions 1993

Death Hawks: Psychic Harmony (2019).

Kaaos törkytehtaassa – Mayhemin ja Mötley Crüen kohutut saagat

Mötley Crüe – The Dirt | Mayhem – Lords Of Chaos

Kumpi oli parempi, kirja vai elokuva? Yleensä tuon pohtiminen on täysin epäolennaista, koska kyse on kahdesta aivan erilaisesta ilmaisumuodosta. Toisinaan ero on kuitenkin niin selkeä, ettei sitä voi olla huomaamatta. Näin on Mötley Crüen The Dirtin ja Mayhemin Lords Of Chaosin kohdalla.

Mötley Crüe ja Mayhem ovat pahamaineisia bändejä, joiden tarinoita arvotetaan usein sen pohjalta, mitä mieltä niistä ja niiden tekemisistä muuten ollaan. Jos yhtyeen edustama maailmankuva tuntuu vastenmieliseltä ja korni musiikki ällöttää, se näkyy usein myös biografiakritiikeissä, vaikka leffa tai kirja kuvaisi kohdettaan täysin totuudenmukaisesti. (Sen sijaan esimerkiksi sotaelokuvia ja -kirjoja harvemmin moititaan siitä, että asiat on päästetty niissä siihen pisteeseen, että pommit ryskäävät inhottavasti ja ihmisiä tapetaan ja raiskataan. Hulluahan se olisikin moittia tulkkia tarkasta työstä.)

Mötley Crüesta kertova elokuva The Dirt mukailee Neil Straussin samannimisessä kirjassa rakentamaa bändin ja sen jäsenten tarinaa, joka tietysti pohjautuu tositapahtumiin. Vaikka on syytä epäillä, että ihan kaikki ei aina mennyt ihan niin kuin Strauss bändin jäsenten suilla kertoo, The Dirtistä eli Törkytehtaasta on tullut virallinen totuus bändistä. Strauss pelasti Mötley Crüen luomalla sille legendan ja sankarihahmot kauan bändin varsinaisen kulta-ajan jälkeen, ja The Dirt on yksi kaikkien aikojen parhaista rockbiografioista. Strauss muokkaa jokaisesta jäsenestä persoonallisen ja kiinnostavan henkilön, jonka edesottamukset ja luonne selittyvät henkilöhistorian kautta ja joiden monologit menevät usein herkullisesti ristiin. Kirjassa kuvatuissa häpeämättömissä kommelluksissa on kaiketi paljon Losin-lisää, mutta eipä Mötley Crüen maailmalla muutenkaan ole paljon tekemistä arkitodellisuuden kanssa.

Elokuvana Jeff Tremainen ohjaama The Dirt ei ole häävi. Pahiten se epäonnistuu siinä, missä kirja onnistuu parhaiten. Kun käsikirjoitus yrittää rakentaa Nikki Sixxin, Vince Neilin, Mick Marsin ja Tommy Leen uudelleen valkokankaalle Straussin reseptin mukaan eli kertoa jokaisen tarinan kaikkine tragedioineen, filmi on loppua kesken. Lopputulos on dramaturgisesti heikko, liian täyteen ahdettu elokuva, yhtyeen ja neljän ihmisen tarinan pikakelaus, joka näyttää kivalta mutta ei pääse pintaa syvemmälle – se, mikä toimii kirjassa, ei toimi elokuvassa. Toisaalta tuntuu vähän hassulta moittia Mötley Crüe -elokuvaa pinnallisuudesta. Bändihän oli menestystä, rahaa, valtaa, eskapismia ja kohtuuttomuutta ihannoineen aikakautensa tarkka kuvajainen.

Lords Of Chaosin tapauksessa tilanne on päinvastainen: elokuva on kirjaa parempi sekä draamallisena teoksena että bändibiografia. Toisaalta niiden vertaileminen on aivan erityisen vaikeaa, sillä jos kokonaisuuksia katsotaan, teoksilla on yhteistä lähinnä nimi.

Michael Moynihanin and Didrik Søderlindin vuonna 1998 julkaistu teos Lords Of Chaos: The Bloody Rise Of The Satanic Metal Underground (suom. Kaaoksen ruhtinaat – Mustan metallin messu, 2008) on katsaus black metaliin ja sen tiimoilla tapahtuneisiin rikoksiin ja tragedioihin. Erityisen tarkasti se keskittyy Mayhemiin ja Burzumiin, josta erinäisten veritekojen ja tuhopolttojen myötä tuli genren legendaarisimpia bändejä. Bändibiografiana sitä ei kuitenkaan voi pitää.

Tapahtumat ovat sinänsä kiinnostavia ja hämmästyttäviä, mutta kirjassa nuoret norjalaiset metallimuusikot jäävät olkiukkomaisiksi karikatyyreiksi, joilla ei tunnu inhimillistä puolta olevankaan. Lisäksi puolet teoksesta käytetään Hyvinkään paloittelusurman kaltaisten hyvin, hyvin, hyvin etäisesti black metaliin liittyvien rikostapausten ruotimiseen. Mutta kyllä kirja viihdyttää ja antaa tietoa, kunhan Lords Of Chaosiin vain ymmärtää alkavansa lukea rikoskirjallisuutta eikä musiikkikirjaa.

Jonas Åkerlundin elokuva Lords Of Chaos keskittyy pelkästään Mayhemiin ja Burzumiin ja kertoo niiden räjähdysherkästä suhteesta. Mayhemin Euronymous, Dead, Necrobutcher ja Hellhammer ja Burzumin Count Grishnackh saavat kaikki omanlaisensa luonteen ja hahmon. Muut kuitenkin jätetään viisaasti sivuhahmoiksi, jotta elokuva ehtii keskittyä Varg ”Grishnackh” Vikernesin ja Øystein ”Euronymous” Aarsethin kärjistyvään suhteeseen norjalaisen black metal -skenen ytimessä. Tapahtumat ovat enimmäkseen faktaa, mutta niiden sävyt ja syyt vaihtelevat kertojasta riippuen. Åkerlund onkin viisaasti ilmoittanut elokuvansa perustuvan totuuteen ja valheisiin.

Lords Of Chaos -elokuvan suurin ansio on se, että Mayhemin ja Burzumin myyttiset hahmot näytetään siinä moniulotteisina, tuntevina ihmisinä. Se on verestä ja liekeistä huolimatta kohteilleen lempeä elokuva. Vikernesin nörttiys, Aarsethin perhesuhteet ja Pelle ”Dead” Ohlinin isän huolestunut puhelinvastaajaviesti ovat koskettavaa katsottavaa.

Synkkyyden keskelle on ripoteltu myös huumoria – siinä missä Mötley Crüeen suhtaudutaan usein paheksuen, reaktio black metaliin on usein nauru, ja sillä on paikkansa myös Åkerlundin elokuvassa. Lords Of Chaos on elokuva keskiluokkaisten hyvien perheiden poikien radikalisoitumisesta. Black metal -fanaatikkojen mielestä sen olisi pitänyt keskittyä musiikkiin, mutta hiukan epäselväksi on jäänyt, mitä ihmettä siihen sitten olisi kuvattu.

Kirjoja ja elokuvia pääsee vertailemaan vastaisuudessakin, sillä suunnitteilla on useita musiikin legendoista kertovia teoksia. Viimeksi valmistuneista leffoista suurimmaksi menestykseksi on osoittautunut Bohemian Rhapsody, joka kertoo Queen-yhtyeestä ja sen laulajasta Freddie Mercurysta, joka yrittää päästä sinuiksi itsensä ja seksuaalisuutensa kanssa. Toukokuussa 2019 ensi-iltansa sai Elton John -leffa Rocketman.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

DVD | Blu-ray | Finna.fi
Tremaine, Jeff (ohjaaja): The Dirt. 2019.
Åkerlund, Jonas (ohjaaja): Lords Of Chaos. 2019.

Soundtrack | Finna.fi
Mötley Crüe: The Dirt – Soundtrack | Masters 2000 2019

Levyhyllyt
Mayhemin studioalbumit | Finna.fi
De Mysteriis Dom. Sathanas | Voices Of Wonder 1994
Grand Declaration Of War | Season Of Mist 2000
Chimera | Season Of Mist 2004
Ordo Ad Chao | 2007
Esoteric Warfare | Season Of Mist 2014

Mötley Crüen studioalbumit | Finna.fi
Too Fast For Love | Leathür Records 1981 | Elektra 1982
Shout At The Devil | Elektra 1983
Theatre Of Pain | Elektra 1985
Girls, Girls, Girls | Elektra 1987
Dr. Feelgood | Elektra 1989
Mötley Crüe | Elektra/Mötley Records 1994
Generation Swine | Elektra/Mötley Records 1997)
New Tattoo | Mötley Records 2000
Saints Of Los Angeles | Mötley Records 2008

Lue lisää | Finna.fi
Beste, Peter (valokuvaaja) & Kugelberg, Johan (toim.) & Kristiansen, Jon (toim.): True Norwegian Black Metal – We Turn In The Night Consumed By Fire, 208 sivua | Vice Books 2008
Lee, Tommy & Mars, Mick & Neil, Vince & Sixx, Nikki & Strauss, Neil: Mötley Crüe – The Dirt, 431 sivua | Harper Collins 2001
Lee, Tommy & Mars, Mick & Neil, Vince & Sixx, Nikki & Strauss, Neil & Kärkkäinen, Sami (kääntäjä): Mötley Crüe – Törkytehdas, 480 sivua | Like 2007
Moynihan, Michael & Søderlind, Didrik: Lords Of Chaos, 403 sivua | Feral House 2003
Moynihan, Michael & Søderlind, Didrik & Latvalehto, Kai (kääntäjä): Kaaoksen ruhtinaat – mustan metallin messu, 511 sivua | Johnny Kniga 2008
Stubberud, Jørn Necrobutcher & Szepessy, Victor (kääntäjä) & Bruun, Jan, (kääntäjä) & Moore, Thurston: The Death Archives – Mayhem 1984–94, 255 sivua | Ecstatic Peace 2018

Lords Of Chaos (2019).

Levyt, jotka Alice unohti

Alice Cooper: Special Forces | Zipper Catches Skin | DaDa

Alice Cooper on muuttuja. Hänen tuotannossaan on monta parin albumin pituista vaihetta, jotka ovat syntyneet siitä, mitä kitararockin maailmassa milloinkin on tapahtunut. On kuitenkin myös aikakausi, jota määrittää jokin aivan muu: unohdus.

Cooperin 1980-luvun alun albumit Special Forces, Zipper Catches Skin ja DaDa muodostavat trilogian, joka tunnetaan nimellä ”Alice Cooper’s blackout albums” eli ”Alice Cooperin pimennyslevyt” tai ”muistikatkolevyt”. Nimi juontuu siitä, että artisti sanoo unohtaneensa lähes kaiken tuohon aikakauteen liittyvän. ”Tein biisit, levyt ja kiertueet, mutta en muista niistä juuri mitään”, Cooper tunnusti Quietus-lehden haastattelussa vuonna 2009.

Voiko se pitää paikkansa? Voiko ihminen kadottaa vuosien mitalta muistoja? Ehkäpä.

Varmaa on se, että blackout-levyjen tekemistä edelsi tiukka käännös. Cooperin vuoden 1978 albumi From The Inside oli eltonjohnmainen poplevy, mutta sen seuraaja Flush The Fashion (1980) lähti ajanmukaisuutta tavoitellen new waveen päin.

Special Forces (1981) jatkoi samaan suuntaan. Se on pulpahtelevia syntetisoijasoundejaan lukuun ottamatta rapisevan kuiva kitararocklevy, jonka pelkistetty tuotanto mallintaa punkin mahtailunvastaista eetosta. Mutta vaikka Cooper hokee levyllä opportunistisesti sellaisia kliseisiä punkmantroja kuin ”we don’t care” ja ”no fun” kuin uskoisi niiden avaavan oven ajankohtaisten artistien kerhoon, ei hän lopulta osaa olla muuta kuin oma teatraalinen, epätodellinen ja sarjakuvamainen itsensä. Special Forcesilla on ohikiitävät hetkensä, eikä piruileva riemu ole kadonnut Alicen äänestä kokonaan, mutta musiikkia leimaa heikolla jäällä tanssimisen tunnelma.

Special Forces on blackout-kauden albumeista ainoa, jonka tueksi tehtiin kiertue. Etenkin Euroopan-osuudella konserttiliput tekivät hyvin kauppansa, koska Cooper ei ollut esiintynyt suuren meren tällä puolella aikoihin. Se, että keikoilla kuultiin uusimman levyn materiaalista vain ’Who Do You Think We Are’ ja Love-laina ’Seven and Seven Is’ kertoo jotakin artistin ja levyn suhteesta. Cooper ei uskonut Special Forcesiin itsekään, ja tuskin hän pystyi uskomaan itseensäkään. Luurankomainen, päihdeongelmista kärsinyt rocktähti vaikutti sairaalta.

Huonot ajat jatkuivat Zipper Catches Skinillä (1982). Se oli pitkään aikaan ensimmäinen Alice Cooper -levy, joka ei noussut Billboardin listalla edes kahdensadan myydyimmän joukkoon. Cooper kertoi levyn ilmestymisen aikaan halunneensa käydä kovin ottein rockin kliseiden kimppuun. Sitä ideologiaa edustanee se, että hän esiintyy takakannen hölmössä kuvassa siistinä kauluspaitamiehenä, jonka penis on jäänyt vetoketjun väliin. Edeltäjäänsä siistimpi ja hiotumpi Zipper Catches Skin on lähempänä perinteistä Cooper-albumia kuin Special Forces. Se ei ole hänen ikimuistoisimpia teoksiaan, mutta hän ei myöskään kuulosta tekevän kuolemaa studiossa.

On erikoista, että Alice on Zipperillä virkeämpi, satiirisempi ja terävämpi kuin edellisellä levyllään, sillä hän mitä ilmeisimmin kärsi vielä tuolloin crackriippuvuudesta. Pitkästä aikaan Cooperin sessioihin saapunut kitaristi Dick Wagner luonnehti Zipper Catches Skiniä ”vauhdilla tehdyksi levyksi” ja ”huumepainajaiseksi”. Maineikas soittaja katsoi parhaaksi poistua studiosta jo ennen kuin levy saatiin valmiiksi. Olosuhteisiin ja laulajan mielentilaan nähden levyn henki on yllättävän eläväinen. Siltikin Zipper Catches Skin kärsii kantavan idean puutteesta.

Unohdetuista albumeista viimeiseksi jäi DaDa, jolla Cooper kävi pitkästä aikaa yhteistyöhön tuottajanero Bob Ezrinin kanssa. Lahjakkaan säveltäjä-sovittaja-tuottajan läsnäolo on useimmiten ollut laadun takuu, ja Ezrinin äärimusikaalinen ote kuuluukin melodioissa ja sovituksissa selvästi. DaDa on teemalevy, jonka punainen lanka punoutuu raaoista murhista, sivupersoonista, perhehelvetistä ja mielisairauksista. Vaikka DaDa edustaa Alicen uralla yhden aikakauden loppua, se on hänen unohtamistaan levyistä vahvin ja mielenkiintoisin.

Levyn päättävän ’Pass The Gun Around’ -kappaleen rivit “I’ve had so many blackout nights before / I don’t think I can take this anymore” ovat hätähuuto. DaDan julkaisun jälkeen Cooper vetäytyi musiikkialalta pariksi vuodeksi selvittämään päätään ja sotkuiseksi käynyttä elämäänsä.

Jos Alice ei muista Special Forcesin, Zipper Catches Skinin ja DaDan tekemistä, se johtuu hänen silloisesta elämäntyylistään. Päihteet ajoivat hänet tilaan, jossa muistin pätkiminen on arkipäivää. Toisaalta voi olla, että hän ei vain halua muistaa noita kurjia aikoja. Tai kenties tuo uran vaihe, jossa Cooper oli hukassa, huutaa määrittelyä. Kolmen albumin luokitteleminen unohdetuiksi tekee niistä jotakin harhailun etappeja kiehtovampaa – toisella tajunnan tasolla syntynyttä musiikkia. Sellainen dramatisointi olisi tyypillistä Alice Cooperia.

DaDan jälkeen muuttuja muuttui jälleen, ja se pelasti hänet. Raitistunut Alice Cooper palasi alalle vuonna 1986 julkaistulla Constrictorilla, joka tempaisi hänet 1980-luvun heavy rockin pauloihin. Menestyksekäs paluu huipentui pophevilevyyn Trash ja sen valtavaan hittiin Poison vuonna 1989. Itse hän teatraaliseen tapaansa pitää toipumistaan prosessina, jossa persoonan paha puoli otettiin hallintaan.

”Kun olin alkoholisti, minusta oli hauskempaa olla Alice Cooper kuin oma itseni”, hän muisteli syksyllä 2002 Sueen tekemässäni haastattelussa. ”Lopulta tajusin, että olin ajautunut Jim Morrison -tyyppiselle kuolemantripille, josta oli pakko päästä pois. Kun pääsin pakoon sieltä, päätin, että Alice ei enää saa päästä esiintymislavan ulkopuolelle.”

Cooperiin perehtymistä ei kannata aloittaa ”blackout albums” -kolmikosta, mutta syventäviin Alice-opintoihin trilogia kuuluu aivan ehdottomasti.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Alice Cooper kotisivu

Hae Alice Cooperia kirjastosta.

Hae Alice Cooperia kirjastosta:
esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Pretties For You (1969)
Easy Action (1970)
Love It To Death (1971)
Killer (1971)
School’s Out (1972) Levyhyllyt
Billion Dollar Babies (1973)
Muscle Of Love (1973)
Welcome To My Nightmare (1975)
Alice Cooper Goes To Hell (1976)
Lace And Whiskey (1977)
From The Inside (1978)
Flush The Fashion (1980)
Special Forces (1981)
Zipper Catches Skin (1982)
DaDa (1983)
Constrictor (1986)
Raise Your Fist And Yell (1987)
Trash (1989)
Hey Stoopid! (1991)
The Last Temptation (1994)
Brutal Planet (2000)
Dragontown (2001)
The Eyes Of Alice Cooper (2003)
Dirty Diamonds (2005)
Along Came A Spider (2009)
Welcome 2 My Nightmare (2011)
Paranormal (2017)

Lue lisää | Finna.fi
Bruce, Michael: No More Mr Nice Guy – The Inside Story Of The Alice Cooper Group, 160 sivua. SAF Publishing 1996.
Cooper, Alice & Zimmerman, Keith & Zimmerman, Kent & Männistö, K. (kääntäjä): Alice Cooper, golfhirviö – Rokkarin 12 askelta golfaddiktiksi, 315 sivua. Like 2008.
Gaiman, Neil & Zulli, Michael & Cooper, Alice: The Last Temptation, 102 sivua. Dark Horse Comics 2000.
Thompson, Dave: Alice Cooper – Welcome To My Nightmare, 306 sivua. Omnibus Press cop. 2012.

Alice Cooper kuvattuna albumille Zipper Catches Skin (1982).

The Cardigans: Long Gone Before Daylight – popyhtye ajan yläpuolella

Long Gone Before Daylight | Stockholm Records 2003

Vuonna 1998 ilmestyneen Gran Turismon elottoman viileä soundi enteili pahaa. Neljännen albuminsa kohdalla The Cardigans oli korkeimmalla huipulla, mutta myös kipeästi tauon tarpeessa. Ruotsalaisyhtyeen jäsenet kaipasivat kaikkein eniten lomaa toisistaan, ja niin bändi vaipui vuosien mittaiseen horrostilaan.

The Cardigans. Kuva: Derrick Santini.

Puuhasteltuaan aikansa Pausin, A Campin ja Righteous Boyn kaltaisissa sivuprojekteissa The Cardigansin jäsenet päättivät kokeilla, millaista olisi taas viettää aikaa yhdessä. He vuokrasivat talon Santa Monicasta nähdäkseen, millaista musiikkia saisivat aikaan. Ensimmäinen noissa sessioissa tehty uusi biisi oli Long Gone Before Daylightin (2003) avaava ’Communication’. Sen tekemistä inspiroivat muistot bändin sisäisen yhteyden katkeilemisesta ja tunne sen uudelleenmuodostumisesta.

Tunne peilasi todellisuutta, kun kiinni leikanneen koneensa ajan kanssa voidellut yhtye teki uransa parhaan albumin. Long Gone Before Daylight ei ainoastaan osoittanut The Cardigansin olevan voimissaan, vaan myös yllätti uudistamalla sen soundin totaalisesti. Long Gone Before Daylight on juurevuudessaan ja vakavuudessaan antiteesi First Band On The Moonin (1996) ironiselle hattaraloungelle ja syventävä oppimäärä Gran Turismon puunatulle popille.

Long Gone Before Daylight on The Cardigansin amerikkalaisin levy. Kyyninen voisi pitää sitä Yhdysvaltain-valloitusta varten laskelmoituna kantripastissina, mutta eläytymiskykyisillä on jälleen kerran hauskempaa – eiväthän nämä kauniit kappaleet maistu keinotekoisilta. Itse asiassa The Cardigans on vilpittömimmillään juuri Long Gone Before Daylightilla. Aiemmilta levyiltä tuttu suojakuorimainen leikkisyys loistaa poissaolollaan. Sen tilalla on pakahduttavaa rakkautta, harhailua, kipua ja menetystä.

Bändi ei ollut ennallaan millään tasolla, mikä oli kaikin tavoin hyvä asia, koska musiikissa oli uudenlaista syvyyttä ja todellisuutta. Entisen Cardigansin olisi ollut vaikea kuvitella levyttävän lähisuhdeväkivallasta kertovaa kappaletta, mutta ’And Then You Kissed Me’ on sellainen. Singleksi videoitu ’For What It’s Worth’ taas tulee todennäköisesti säilyttämään paikkansa kuluvan vuosituhannen kauneimpana rakkauslauluna.

Siihen nähden, että alt.country- ja americanaestetiikka opeteltiin Long Gone Before Daylightin tekemistä varten (seuraavalla ja viimeisellä albumillaan Super Extra Gravitylla bändi oli taas muissa maisemissa), The Cardigans on neljännellä albumillaan hyvin vakuuttava, täysin kotonaan uudessa soundissaan.

Kitaroiden lämpöinen murina oli retroa jo futuristisella postmillennium-aikakaudella vuonna 2003, mutta tuntui sydämessä asti. Ajattomiksikin väitetyt nostalgiasoundit tekivät The Cardigansista aikakauden muiden ruotsalaisten rocksuuruuksien hengenheimolaisen. Ehkä juuri siksi levyllä vierailevat niin The Hellacoptersin Nicke Andersson, The Hivesin Howlin’ Pelle Almqvist kuin The Soundtrack Of Our Livesin Ebbot Lundbergkin. Viimeksi mainitun ääntä kuullaan singlebiisillä ’Live And Learn’.

Taiteellinen piikkaaminen ei korreloinut suoraan myynnin kanssa. The Cardigans oli menestynyt jo ensimmäisillä albumeillaan, Emmerdale (1994) ja Life (1995) myivät makeasti etenkin Japanissa. First Band On The Moon niitti kultaa ja platinaa Kaukoidän ohella Kanadassa, Iso-Britanniassa ja jopa Yhdysvalloissa, ja kolme miljoonaa maailmanlaajuisesti myynyt Gran Turismo oli listoilla Suomesta Uuteen-Seelantiin. Long Gone Before Daylight ei ollut floppi, mutta sai edeltäjäänsä vähemmän arvometallilevyjä ja korkeita listasijoituksia. Momentum oli hyödynnetty 90-luvun lopulla, eikä vanhaan nosteeseen ollut enää palaaminen. Kaupallinen laskusuhdanne jatkui edelleen viimeiseksi jääneellä Super Extra Gravitylla (2006).

Sukeltamalla lajityyppiin, jossa ideana on esittää hyvin kirjoitettuja kappaleita eikä hihitellä omalle ironiantajulleen tai miettiä, millaistahan outoa soundia kukaan muu ei vielä olisi kokeillut, The Cardigans vapautti itsensä kirjoittamaan ja tulkitsemaan. Siinä missä bändin muut levyt heijastavat kulloistakin aikaa ja ilmapiiriä, on Long Gone Before Daylight ihanasti irrallaan. Se tekee siitä The Cardigansin kestävimmän albumin.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Long Gone Before Daylight
Bengt Lagerberg – rummut
Magnus Sveningsson – bassokitara
Lars-Olof Johanssen – kosketinsoittimet
Peter Svensson – kitara
Nina Persson – laulu
Tuottajat: Per Sunding & The Cardigans

The Cardigans kotisivu
Long Gone Before Daylight kotisivu
Paus kotisivu

Hae The Cardigans -klassikko ’Long Gone Before Daylight’ kirjastosta.

Hae Long Gone Before Daylight kirjastosta:
esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
The Cardigans

Emmerdale (1994)
Life (1995)
First Band On The Moon (1996)
Gran Turismo (1998)
Long Gone Before Daylight (2003)
Super Extra Gravity (2005)

2CD-kokoelma | Finna.fi
The Cardigans: Best Of (2008)

Paus [Joakim Berg & Peter Svensson] | Finna.fi
Paus (RCA Victor 1998)

A Camp [Nina Persson] | Finna.fi
A Camp (Stockholm Records, Universal 2001)
Colonia (Reveal Records 2009)

Righteous Boy [Magnus Sveningsson] | Finna.fi
I Sing Because Of You (Stockholm Records 2002)

Nina Persson | Finna.fi
Animal Heart (Universal, Sonet 2013)

Lue lisää | Finna.fi
Det svenska musikundret – från Cornelis till Cardigans, 352 sivua. Nuotti. Warner/Chappell Music Scandinavia 2001.

The Cardigans: Long Gone Before Daylight (2003).

Dingo: Kerjäläisten valtakunta – porilaiset manian kourissa

Kerjäläisten valtakunta | Kräk! 1985

Dingon hullu vuosi 1985 alkoi Takomo-studiolta. Porirockin suurin bändi äänitti toisen albuminsa Kerjäläisten valtakunnan tammi-helmikuussa Helsingissä ja matkusti sitten näyttävästi Marokkoon ottamaan sen kansikuvat. Matka oli samalla tilanteen nollaamista ja henkistä valmistautumista pyöritykseen, jonka tiedettiin kiihtyvän entisestään.

Kaikki oli tapahtunut kovin nopeasti. Dingo oli julkaissut debyyttialbuminsa huhtikuun 1984 lopussa, ja kun se alle vuotta myöhemmin palasi Pohjois-Afrikasta Suomeen, lentokentällä odotti tuhansia kirkuvia faneja. Kevään 1985 mittaan Dingon suosio räjähti maniaksi, jonka kaltaista ei ole Suomen pop-piireissä nähty. Maaliskuussa 1985 julkaistu Kerjäläisten valtakunta oli vuosien ajan Suomen myydyin albumi. Dingosta tuli jäseniään, musiikkiaan ja fanijoukkojaan suurempi ilmiö.

Miksi juuri Dingo? Suosion syyt jäävät valistuneiden arvausten varaan. Suomi oli 1980-luvun puolivälissä harmaa maa, jonka rocktähdet olivat Juice Leskisen ja Martti Syrjän kaltaisia nukkavieruja, teräväkielisiä hahmoja. Toisaalta Hanoi Rocksin jäsenet olivat värikkäitä ja tyylikkäitä, mutta myös kaukaisilla mailla seikkailevia maailmankansalaisia, joihin suomalaisteinin oli vaikea samaistua. Porirokkarit olivat tolkun staroja noiden kahden ääripään välissä. Dingon jäsenet olivat uusromanttisia tähtiä, jotka pukeutuivat ja meikkasivat itsensä arjen yläpuolelle. Samaan aikaan he kuitenkin olivat tarpeeksi tavallisia. Eivät mitään vieraalla aksentilla puhuvia kohtalokkaita rockstaroja vaan sympaattista länsimurretta porisevia ja suomeksi laulavia idoleja.

Ehkä osansa suosioon oli myös taloudellisella tilanteella. Elettiin 1980-luvun nousukautta, jolloin musiikkialalla oli varaa satsata rockbändien urakehitykseen, ja fanien vanhemmilla riitti rahaa jälkikasvun äänilevyihin, konserttilippuihin ja oheistuotteisiin. Se, mitä Dingolle tapahtui, oli siinä ajassa ihannoitu suuri menestystarina, mutta samaan aikaan bändin haaveelliset, herkät ja eskapistiset rockbiisit olivat sielukasta vastapainoa juppikulttuurin pinnallisuudelle.

Dingon perään itkevien ihailijoiden takana kyräilivät ne, jotka tuomitsivat yhtyeen tuotteeksi, jolla lypsettiin rahaa pikkutyttöjen vanhemmilta. Mitään erityisen laskelmoitua Dingossa oli kuitenkin vaikea nähdä. Toisin kuin myöhempien aikojen poikabändejä, kukaan ei ollut rakentanut sitä. Bändi oli puskenut itsensä pinnalle perinteistä reittiä treenikämpän, itse tehdyn musiikin ja demoäänitysten kautta. Eikä kukaan 13-vuotiaiden suosiota tavoitellut olisi ikinä levyttänyt irkkufolkhenkistä inceltarinaa ’Hämähäkkimiestä’ – oikea opportunisti olisi täyttänyt kaikki levyt ’Kulkurin ja kaunottaren’ kaltaisilla lemmenlurituksilla. Merimiehenäkin työskennelleen laulaja Neumannin lauluissa oli lujasti romantiikkaa, mutta ei teinien pupurakkautta vaan kaukokaipuuta ja unenomaisia näkyjä usvaisilta nummilta ja valtamerten aavoilta.

Mutta koska Dingo vetosi vahvimmin nuoriin naisiin, se sai ”tyttöjen bändin” maineen ja sitä pidettiin äijämäisiä juomalauluja soittavia bändejä vähempiarvoisena, kuten patriarkaalisissa yhteiskunnissa tapana on. (Tästä seurasi muun muassa se, että kun sain Kerjäläisten valtakunta -kasetin joululahjaksi 11-vuotiaana, minun oli tykättävä siitä salaa. Se oli traagista, mutta mitä vaihtoehtoja oli pikkupojalla, jonka täytyi ajatella mainettaan? Ei olisi auttanut selittää, että laukkakompilla ratsastava ’Valkoiset tiikerit’ kävi kasarihevistä ja ’Rio ohoi’ rokkasi kuin merimies, tai että ’Nahkatakkinen tyttö’ oli kiinni karussa todellisuudessa ja ’Valomerkki’ aikuisten maailmassa – enkä olisi osannutkaan.)

Dingon ensimmäisen inkarnaation liekki paloi loppuun nopeasti. Tehtyään vuoden 1986 tummasävyisen ja sisäänpäinkääntyneen Pyhä klaani -albumin ja sen jälkeiset keikat bändi ilmoitti lopettavansa toimintansa. Jotakin Dingon asemasta kertoo, että hajoamisuutista puitiin television pääuutislähetyksissä ja ajankohtaisohjelmissa asti.

Sittemmin Dingo on tehnyt monta paluuta ja albumia ja toiminut eri kokoonpanoilla, ja yhtye on aktiivinen vielä tänäkin päivänä. Siltikin Dingo tuntuu olevan oikeasti olemassa vain tietyssä ajassa ja maailmassa, vuosien 1983–1986 Suomessa. Biisit ovat asia erikseen. Neumann kirjoitti monta suomalaisen rockin klassikkoa.

Dingosta ja Neumannista on saatavilla kirjallisuutta, mutta definitiivinen, moniääninen Dingo-biografia on vielä kirjoittamatta. Siitä ja kattavasta porirockhistoriikista on liikkunut huhuja, joiden soisi käyvän toteen. Ovathan ne sentään suomirockin suuria ilmiöitä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Dingo kotisivu
Dingo Facebook

Hae Dingon ’Kerjäläisten valtakunta’ kirjastosta.

Hae Kerjäläisten valtakunta kirjastosta:
esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Dingon studioalbumit
Nimeni on Dingo | Kräk! 1984
Kerjäläisten valtakunta | Kräk! 1985
Pyhä klaani | Kräk! 1986
Via Finlandia | Fazer Musiikki 1994
Purppuraa | Edel Records 2005
Humisevan harjun paluu | Edel Records 2008

Muista myös Dingo-boksi | Finna.fi
Kunnian päivät 1983–1986, 4CD + DVD, sisältää 32-sivuisen kirjasen | Warner Music Finland 2006

Neumann | Finna.fi
Mennään hiljaa markkinoille//Lapsikuoro: Mennään hiljaa markkinoille, 7″ -single | Kräk! 1985
Albion | Bang Trax 1986
Kotiinpaluu | Bang Trax 1989
Tähti ja meripoika | Parlophone 1992
Oma Waterloo | Suomen Musiikki 2013

Neumann, Jussi, Pepe & Jippo | Finna.fi
S.E.X | Bang Trax 1987

Pepe Laaksonen | Finna.fi
Veli Kuu  | Bang Trax 1988

Lue lisää | Finna.fi
Levola, Kari: Kunnian kentät, 192 sivua | Artmix 1985
Martin, Emmi: Minun Dingoni, 123 sivua | Otava 1986
Nazarenko, Salla: Neumann – Dingo-kipparin lokikirja, 205 sivua | Into 2017
Neumann: Tähti ja meripoika – omaelämäkerta | Otava 1992
Schulgin, Maria & Forssell, Johnny-Kai & Kostamo, Pentti: Kaikki huutaa Dingoo | Gummerus 1985
Virta, Mika & Niemi, Suvi: Dingolle rakkaudella, 96 sivua | Mesomusiikki 1985

Dingo: Kerjäläisten valtakunta (1985).