Anssi Kela: Aukio – rohkeutta aallonpohjalla

Aukio (BMG, 2009)

Jos musavisassa pitäisi luetella kaikki Anssi Kelan studioalbumit, kaikkein todennäköisimmin unohtuisi Aukio. Vain harva löysi hänen neljännen soololevynsä, kun se ilmestyi vuonna 2009, eivätkä sen kappaleet ole jääneet kellumaan radioaalloille.

Suosion suhteen Aukio oli raju pudotus maan pinnalle. Kun takana oli multiplatinaa louhinut soolodebyytti Nummela (2001), yli 50 000 myynyt Suuria kuvioita (2003) ja viidentoistatuhannen myynnillään kultalevyn lunastanut Rakkaus on murhaa (2005), voi puhua rajusta kaupallisesta mahalaskusta. Vaikka ylimmältä huipulta pääsee vain alaspäin ja vaikka suunta oli ollut nähtävissä jo useamman vuoden, Aukion neljäntuhannen levyn myynti tuntui taatusti lannistavalta. Kela onkin kertonut kyseenalaistaneensa uransa jatkamisen mielekkyyden Aukion jälkeen.

Toisaalta Aukio on yksi Kelan kunnianhimoisimpia ja rohkeimpia teoksia. Sillä ei ole hittejä, mutta se on juonellinen kokonaisuus, jolla artisti siirsi lyriikkansa uudenlaiselle tarinankerronnan tasolle. Sellaisena se on ainutlaatuinen hänen tuotannossaan.

Aukion kantava rakenne on sanoituksissa kerrottu tarina. Levy hahmottuu kertomukseksi nuoresta kaivosmiehestä, jolle käy traagisesti. Pohjimmiltaan kyse on ihmisen voimattomuudesta elämän suurten voimien edessä – taivas saattaa pudota niskaan milloin hyvänsä. Vaikka kohtaloa ei ole aivan mahdotonta paeta, useimmat voivat vain toivoa, että se olisi tullessaan heille armollinen.

Tarinan lähtökohtana on muutamista muistakin Kelan kappaleista (mm. ’1972’) tuttu teema siitä, kuinka elämä ottaa luulot pois ja vaihtaa suuret unelmat pieneen ihmisyyteen, omakotitaloon, työpaikkaan, perheellistymiseen ja muuhun sellaiseen, jota nuoruuden uhmassa oli mahdotonta uskoa osakseen lankeavan, mutta joka lopulta saattaa tehdä onnelliseksi, jos sille antaa mahdollisuuden. Aukion mainari löytää elämänsä täyttymyksen ja olemassaolonsa syyn rakkaudesta, mutta kaivaa samaan aikaan hakku heiluen omaa hautaansa.

Aukio pitää kuunnella alusta loppuun. Kela kertoo tarinan niin konstailemattoman proosallisesti ja läpikotaisin, että välillä melodiat jäävät kaipaamaan lyyrisempiä ja monitulkintaisempia sanoituksia. Tarinan kulun pystyy hahmottamaan pääpiirteissään pelkät biisinnimet lukemalla, ja se etenee selkeästi, loogisesti ja uskottavasti. Unenomaisuuden ja yliluonnollisuuden vivahteet värittävät korutonta kertomaa kiehtovasti. Kaivostunnelin, aukion ja valkeiden tulppaanien kaltaiset elementit muuttuvat matkan varrella symbolisiksi.

Se, ettei Aukiolta irronnut radiohittejä, liittyy siihen, miten luja kokonaisuus on. Musiikillisesti osa kappaleista pärjäisi levyltä erotettunakin, mutta sanoitustensa vuoksi ne jäisivät orvoiksi ja hahmottomiksi. Aukion biisit tarvitsevat toisiaan avautuakseen oikealla tavalla, päästäkseen oikeuksiinsa. Ne muodostavat todellisen konseptialbumin hyvässä ja pahassa.

Vaikka kohtalolta pakenemisen teema on yleinen ja tuttu, Aukion kaivosmieheen on vaikeampi samaistua kuin moneen muuhun Kelan hahmoon. Moni on kyllä katsellut omaa ”Nummelaansa”, matkustanut oman elämänsä ’Mikan faijan BMW:ssä’ ja ihmetellyt elämän haikeaksi tekeviä oikkuja ’1972:ssa’ kuvatun kaltaisissa luokkakokouksissa, tai tuntenut jonkinlaisen ’Millan’, ’Levottoman tytön’ ja ’Ilveksen’, tai ollut itse heidän kaltaisensa, mutta Aukion äärellä kuulija jää ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Sitä voi seurata kuin näytelmää, elokuvaa tai novellia, mutta mukaansa tarina tempaa vain hetkittäin, koskettavimpien teemojen kohdalla.

Vaikka Aukio ei menestynyt, Kela ei ollut taiteellisesti eksyksissä. Hän oli hiljattain julkaissut romaanin, ja tarinallinen musiikkialbumi oli luontevaa jatkoa sille. Aukiolla soi tuttu ja juureva laulaja-lauluntekijöiden ja folkrokkareiden perinnettä jatkava suomenkielinen rock, jossa on kaikuja toiveikkaalta 1980-luvulta. Vaikka kokonaisuus on toisenlainen kuin Kelan muilla levyillä, se on hänen näköisensä.

Uutta oli se, että Aukio oli Kelan ensimmäinen bändilevy. Aiemmin hän oli operoinut studiossa enimmäkseen yksin, mutta Aukiolla soittavat laulaja-kitaristi Kelan lisäksi basisti Antti Karisalmi, kitaristi Ville Kela, rumpali Kelly Ketonen ja kosketinsoittaja Saara Metsberg. Unenomaisen teemamelodian tulkitsee vieraileva tähti Erin Anttila.

Aukio oli aallonpohja, jonka jälkeen kului vuosia, ennen kuin Anssi Kelan asiat alkoivat luistaa. Nykyisin hänen sormensa on tarkasti ajan pulssilla sosiaalisen median käytön ja biisilähtöisen julkaisupolitiikan suhteen, mutta mustiin pukeutuva muusikko ei ole tehnyt kompromisseja. Kela on sama kitaramies ja laulaja-lauluntekijä kuin soolouransa alussakin.

Aukio kiehtoo eniten Kelan uran kontekstissa. Hänen täytyi tietää, että teemalevy ei varmasti kääntäisi hänen laskenutta suosiotaan nousuun – eihän se mitenkään olisi voinut. Kaupallisesti ajatellen Aukio oli kuin seuraleikin vedessä kelluva omena, josta pitäisi napata kiinni hampailla. Liikaa purtavaa, liian vähän tarttumapintaa.

Mutta Anssi Kela teki sen silti. Ja se on mahtavaa.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Anssi Kela kotisivu

Levyhyllyt
Nummela (2001)
Suuria kuvioita (2003)
Rakkaus on murhaa (2005)
Aukio (2009)
Anssi Kela (2013)
Nostalgiaa (2015)
Ääriviivoja (2018)

Lue lisää
Kela, Anssi: Nummela – Erään albumin anatomia. Like 2001.
Kela, Anssi: Kesä Kalevi Sorsan kanssa. Teos 2008.
Kela, Anssi: Matkamuistoja. Teos 2012.
Ramsay, Jean & Björklid, Kalle: Anssi Kela – Kosketusetäisyydellä. Docendo 2017.

Anssi Kela: Aukio (2009).

Tulenkantajat: Tulenkantajat – tiimi timmein toi rapin Rolloon

Tulenkantajat (Poko Rekords, 2001)

Internetin keskustelupalstoilla näkee monenlaista mielipidettä. Kerran noilla tyhmyydentiivistysjoukkojen kasarmeilla puhuttiin, että suomiräppiä pitäisi tehdä vain pääkaupunkiseudulla, koska Uudenmaan maakunnan murre on ainoa, joka kuulostaa oikealta.

Oikeat amerikkalaiset räppärit hymyilisivät tuolle Pohjois-Puolan ulkorajoilta kummunneelle käsitykselle empaattisesti, sillä he tietäisivät, että rapissa on olennaisinta toimittaa asiansa omaan tyyliinsä ja omalla kielellään, oli kyseessä sitten äidinkieli tai ei. Toki hip-hop on syntynyt kaupunkiympäristössä, mutta kaupunkilaisuuskin on kovin suhteellista. Rovaniemi esimerkiksi muistuttaa Helsinkiä siinä, että molempien keskusta on jossain määrin urbaanimpi alue kuin taajaman ulkopuolinen seutu.

Halusitte tai ette kuulette Hannibaalii
Joka nakkaa paskaa aamuun saakka siis jaksaa
Jatkaa jatkaa eikä todella lopettakkaan
Talossa tiimi timmein Tulenkantajaat!
Ja Hannibal puottaa sitä rolloslangia.
– Puritaani

Rovaniemeläinen Tulenkantajat sikisi Nuorista Herroista, Headsista, Mugglesista ja Absoluuttisesta Nollapisteestä, soitti funkin, räpin, jazzin, soulin ja Lapin sävyttämää rytmimusaa ja hajosi kolme pitkäsoittoa tehtyään. Tasokkaan tuotannon tärkeimmäksi ja funkeimmaksi teokseksi jäi debyyttialbumi Tulenkantajat, joka antoi äänen pohjoiselle hip-hop-sukupolvelle. Tulenkantajat myös antoi Rovaniemelle uuden nimen. Rankkuudessaan parodisen Rollofunk-singlen ilmestymisen jälkeen Lapin pääkaupunki on yleisesti tunnettu Rollona.

Rovaniemi oli 2000-luvun taitteessa elävä musakaupunki, ja se näkyi bändin kovassa kokoonpanossa. Taitavassa rytmiryhmässä svengailivat basisti J. Karttimo ja Absoluuttisen Nollapisteen rumpali Tomi ”Tomba” Krutsin. Kosketinsoittaja-perkussionisti Janne ”Herra Hadji” Hast on sittemmin vaikuttanut Absoluuttisessa Nollapisteessä, Dxxxa D:n Nukkehallituksessa ja Jaakko Laitinen & Väärä raha -yhtyeessä, jossa soittaa myös Tulenkantajien puhaltaja Jarkko ”UnikJage” Niemelä. Marko Ylianttila on viime vuosina kitaroinut Absoluuttisen Nollapisteen Tommi Liimatan Hot Contents -soolobändissä ja Hastin lailla Nukkehallituksessa. DJ-osastosta ja ajoittain räpeistä vastasi ensilevyn aikaan Mixtec Timmi. Bändin sydän olivat räppärit Hannu ”Hannibal” Stark ja Soni ”Herra Soppa” Yli-Suvanto, joiden sanailun ympärille kaikki muu punoutui.

Tuuppa Rolloon, on se varma soon se pleissi
Tuuppa Rolloon, basa iskee suoraan feissiin (eipä vissiin)
Aivoissa dänkki, vyöllä veitsi
Soon vissi, täällä jengi kusee viskii.
– Rollofunk

”Bändiräppi” ei ole puritaanien mielestä puhdasoppisin tie tällaisen musiikin toteutukselle, mutta Tulenkantajille oli kokoonpanostaan pelkästään etua. Se oli elävästi soiva kokoonpano, joka taipui helposti kipakkaan funkiin, lämpöiseen afrobeatiin, lempeään souliin ja tyylikkääseen jazziin. Hannibalin ja Sopan mölähtelevän pohjoinen räppäys ja taitava sanankäyttö korostuivat sellaista taustaa vasten, eivätkä he suoltaneet murrerunoutta vaan käyttökelpoista kieltä. Tulenkantajien debyytti on makiasti groovaava levy, jonka pohjoiset sävyt värjäävät uniikiksi. Siinä on ollut roolinsa myös tuotantojoukoissa häärineillä Absoluuttisen Nollapisteen Aake Otsalalla ja Headline-studion Jani Viitasella.

Vaikka levyn tunnetuin biisi onkin rokkaava skeneanthem ’Rollofunk’, ja vaikka soul-, funk- ja jazzlaulujen aiheet löytyivät silloisen Sampoaukion välittömästä läheisyydestä, ei bändi sortunut nurkkakuntaisuuteen. Esimerkiksi riemukkaassa ’Hyvät naiset ja herrat’ -biisissä Tulenkantajat kävi yhteistyöhön turkulaisen Ritarikunnan kanssa. Kantaaottavimmillaan bändi oli ’Get Downissa’, jonka nasevasti kiteytetty natsikriittinen sanoma ei vanhene: ”Vihaat vapaa-aikas – ei se sullakaan oo heleppoo”. Erehdyttävästi muusikko-kirjailija-sarjakuvataiteilija Liimatalta kuulostavan Ralf Schnabelin tähdittämä ’Do the Henkirikos’, on kiehtova loppusyvennys joka päättää albumin surrealistisiin noir-tunnelmiin: ”Äiti. Tiedän, ettet ole halunnut lähettää minulle rahaa sen jälkeen, kun kusin huoneeseesi.”

Tulenkantajien debyytti tulee ajankohtaiseksi taas tänä vuonna, kun Svart Records julkaisee sen ensimmäisen vinyylipainoksen. Saman kohtalon soisi myös bändin kahdelle myöhemmälle studioalbumille.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Tulenkantajat Facebook

Levyhyllyt
Tulenkantajat (Poko Rekords, 2001)
Teillä laki, meillä laulu (Poko Rekords, 2002)
Hyvää syntymäpäivää rouva presidentti (Poko Rekords, 2003)

Lue lisää suomiräpistä
Miettinen, Karri (Paleface): Rappiotaidetta – suomiräpin tekijät, 251 sivua. Like 2011.
Miettinen, Karri (Paleface) & Salminen, Esa: Kolmetoista kertaa kovempi – Räppärin käsikirja. Like 2019, ei vielä ilmestynyt)
Strand, Heini: Hyvä verse – suomiräpin naiset, 200 sivua. Into 2019.

Tulenkantajat: Tulenkantajat (2001).

Ratsia: Ratsia – pirun harvinaista rock’n’rollia

Ratsia (Johanna, 1979)

Kun kuhina paisuu muodiksi, piireihin ilmaantuu monenlaista tekijää tyhjäpäisistä tumpeloista todellisiin mestareihin. Jyri Honkavaara (1960–1997) kuului jälkimmäisten kastiin. Hän oli yksi suomipunkin suurista lahjakkuuksista, ja hänen bändinsä Ratsia löi heti kärkeen pöytään yhden genren klassikoista.

Ratsian syksyllä 1979 julkaistuun nimettömään ensialbumiin kiteytyivät uuden aallon parhaat puolet. Se oli tiukka, kiihkeä ja kirkasotsainen punkrocklevy, joka paljasti vasta 19-vuotiaan Honkavaaran loistavaksi lauluntekijäksi. ”Tää ei oo taidetta, tää on rock’n’rollia”, hän julisti albumin avausraidalla – ja juuri siksi se niin hienoa taidetta olikin.

Alku oli katkonainen. Pihtiputaalla perustettu Ratsia alkoi treenata jo kesällä 1977, mutta hajosi seuraavan vuoden kesällä, koska asiat eivät edenneet oikein mihinkään. Vedettyään henkeä Honkavaara perusti uuden Ratsian, joka ryhtyi harjoittelemaan yläasteen kirjastossa. Uusiutunut bändi huomattiin skenessä keväällä 1979, kun se teki omakustannekasetin nimeltä Kloonattu sukupolvi.

Melkein kaikki kasetin biisit päätyivät uusina versioina Ratsian ensimmäiselle albumille, kunhan Atte Blom oli ensin kiinnittänyt yhtyeen levy-yhtiölleen Johannalle. Ensimmäinen single, syksyllä 1979 julkaistu ’Lontoon skidit’ on klassikkokappale, joka siirsi punkin nuoruus- ja turhautumistematiikan suvereenisti Pihtiputaalle. Albumiversiossa kuullaan Hepa Halmeen saksofonia – tässä rivakassa singleversiossa ei:

Honkavaaran vahvuus punkmuusikkona oli musikaalisuudessa, kielellisessä lahjakkuudessa ja siinä, että hän ymmärsi genreä hyvin. Hän osasi säveltää tyylipuhtaita ja tarttuvia kappaleita, joissa kuului myös hänen oma äänensä, joka oli nuorella biisintekijällä jo yllättävän vahva. Brittipunkista vaikuttunut Honkavaara sanoitti Stiff Little Fingersin ’Wasted Lifen’ (Ne ei haluu kuunnella) ja The Clashin ’48 Hoursin’ (48 tuntia) suomeksi niin luontevasti, etteivät ne erotu hänen omasta tyylistään lainkaan. Hänen yhteiskunta- ja kulttuurikriitiikkinsä oli puhdasoppisen idealistista, mutta samaan aikaan hän tuntui ainakin hetkittäin hymähtelevän myös lajityyppiin sisäänrakennetulle korniudelle.

Ratsian biiseistä kuulee, että Honkavaara koki löytäneensä punkista yhteisön tai ainakin toivoi löytävänsä. ’Me noustiin kellareistamme’ ja ’Päästäkää mut irti’ ovat loistavia uuden aallon anthemeja ja heimolauluja. Toisaalta levyllä oli sellaisia henkilökohtaisista kokemuksista tehtyjä biisejä kuin ’Yksin’ ja ’Ole hyvä nyt’, jotka olivat lujasti kiinni tietyn nuoren miehen elämässä ja samalla niin universaaleja, että niihin oli helppo samaistua.

Levyn saamista kiitoksista huolimatta Ratsia ei jäänyt jauhamaan paikalleen. Loistava kakkosalbumi Elämän syke oli pidemmälle jalostettu ja kypsempi tulkinta debyytin tyylistä. Kolmas pitkäsoitto Jäljet hiippaili synkeämmissä punkinjälkeisen maailman maisemissa.

Ratsia lopetti toimintansa vuoden 1982 lopulla. Seuraavana vuonna Honkavaara levytti soolosinglen ’Leija’ ja englanninkielisen albumin helsinkiläisessä Hefty Loadissa. Vuonna 1986 hänen Killer Poodles -bändinsä julkaisi pari kappaletta Vaarallisten levyjen ja One Inch Rockin kokoelmalevyllä Rock’n’Roll. Ne jäivät hänen viimeisiksi julkaisuikseen.

’Lontoon skidien’ soidessa mieleen tulee, että hienosta musiikista täytyy kiittää Ratsian ohella 1970-luvun lopun Pihtipudasta, jossa rock’n’roll oli pirun harvinaista. Jos laulaja-kitaristi Jyri Honkavaaralla, kitaristi Juha Aunolalla, basisti-laulaja Rudi Lukkarisella ja rumpali Pasi Kuusjärvellä olisi ollut muuta tekemistä kuin tehdä biisejä ja treenata, rock voisi olla yhtä klassikkoa köyhempi.

Ratsiaa ja Jyri Honkavaaraa ei ole unohdettu. Viitisen vuotta sitten Teatteri Maximus toi ensi-iltaan Jyrki Pylvään käsikirjoittaman näytelmän Täynnä elämää − balladi Jyri Honkavaarasta.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Hae Ratsian 'Ratsia' kirjastosta.

Hae Ratsian ’Ratsia’ kirjastosta.

Hae Ratsia kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Ratsia (1979)
Elämän syke (1980)
Jäljet (1982)
Kloonattu sukupolvi (omakustannekasetti 1979 | LP-painos Stupido Records 2018)

Lue lisää
Saastamoinen, Mika: Parasta lapsille – Suomipunk 1977–1984, 429 sivua. (Johnny Kniga, 2007).

Ratsia: Ratsia (1979).

Brett Anderson: Wilderness – hauras rocktähti riisuutuu paljaaksi

Wilderness (B A Songs, 2008)

Brett Anderson on britpop-suuruus Sueden laulaja ja keulakuva. Se meriitti jättää varjoonsa kaiken muun, myös sen, että Anderson on artisti myös omillaan. Hänellä on takanaan neljän albumin mittainen sooloura.

Anderson (s. 1967) julkaisi ensimmäisen soololevynsä, kun Suede oli lopettanut toimintansa vuonna 2003 ja kun lyhytikäinen The Tears oli hajonnut yhden albumin tehtyään. Hän oli äänittänyt omaa albumiaan samaan aikaan Tearsin levyn kanssa kuin aavistellen, ettei yhteistyö entisen Suede-kitaristi Bernard Butlerin kanssa jatkuisi pitkään. Andersonin uran hämmentävimmässä vaiheessa ilmestynyt Brett Anderson (2007) oli melankolinen ja seesteinen poplevy, joka ei lopulta vienyt laulajaa kauas entisestä yhtyeestään.

Siinä onkin Andersonin kaltaisten sooloartistien ongelma. Kun ääni, sanoitukset ja melodiat muodostavat suurimman osan siitä, mitä artistin tunnetuin bändi edustaa, miten tutut elementit voisi siirtää johonkin muuhun yhteyteen niin, että niistä rakentuisi jotakin tarpeeksi uutta ja itsenäistä? Se on vaikeaa etenkin, jos ei tahdo etääntyä omaksi kokemastaan musiikin muotokielestä. Brett Anderson ei ole halunnut, ja siksi hänen soolotuotantonsa on usein kuulostanut laimennetulta Suedelta.

Toisesta sooloalbumistaan Wildernessistä Anderson onnistui tekemään omanlaisensa. Siihen ei tarvittu erityisen suuria oivalluksia tai uhkarohkeita toteutustapoja. Hän sovitti kappaleet akustisille soittimille, kuten pianolle, kitaralle ja jousi-instrumenteille ja teki julkaisustaan todellisen soololevyn soittamalla itse lähes kaiken. Andersonin lisäksi levyllä kuullaan vain Amy Langleyn selloa ja Emmanuelle Seignerin lauluääntä.

Viikossa enimmäkseen studiolivenä taltioitu Wilderness on selvästi Sueden laulajan levy, mutta Andersonin tunnistettavassa käsialassa häilyy uusia sävyjä ja värejä. Kauniin musiikin tunnelma on vähemmän urbaani ja kiihkeä ja enemmän pysähtynyt ja pohdiskeleva kuin Suedella yleensä.

Wilderness sai kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton eikä ollut mikään levymyynnin riemuvoitto. Se ei ole kokoelma iskeviä poplauluja vaan yhdenmukainen kokonaisuus, joka vaatii kuulijaltaan hiljentymistä, ja sellaiseen Brett Andersonin kohdalla ei ollut osattu varautua sitten Sueden Dog Man Starin. Esimerkiksi Nick Caven tekemänä Wilderness olisi luultavasti noteerattu kaikin puolin korkeammalle.

Andersonin sooloura jatkui 2010-luvun alkuvuosiin ja Sueden aktivoitumiseen saakka. Slow Attack (2009) oli Wildernessiä suurellisemmin orkestroitu levy, ja Black Rainbowsilla (2011) hän tavoitteli jälleen rockimpaa soundia. Hänen neljästä levystään Wilderness on tarkin kuvajainen tekijänsä mielentilasta. Paljaudessaan ja hauraudessaan se on Andersonin soolouran hienoin käänne.

Brett Andersonin vaiheisiin ja persoonaan voi tutustua myös lukemalla. Hän julkaisi vuonna 2018 nuoruusvuosistaan muistelmateoksen Coal Black Mornings, joka on ilmestynyt suomeksi nimellä Hiilenmustat aamut. Anderson on sittemmin kirjoittanut teokselleen jatko-osan Afternoons With The Blinds Drawn, joka jatkaa tarinaa siitä, mihin Coal Black Mornings jäi.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Brett Anderson kotisivu

Hae Brett Andersonin sooloalbumi ’Wilderness’ kirjastosta.

Hae Wilderness kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Brett Anderson
Brett Anderson (2007)
Wilderness (2008)
Slow Attack (2009)
Black Rainbows (2011)

Suede
Suede (1993)
Dog Man Star (1994)
Coming Up (1996)
Head Music (1999)
A New Morning (2002)
Bloodsports (2013)
Night Thoughts (2016)
The Blue Hour (2018)

Brett Anderson: Hiilenmustat aamut (Sammakko, 2018).

Lue lisää
Anderson
, Brett & Niitepõld, Sirje (kääntäjä) & Korhonen, Riku (esipuhe): Hiilenmustat aamut, 213 sivua. Sammakko 2018.
Anderson, Brett & Niitepõld, Sirje (suom.) & Korhonen, Riku (esipuhe) & Mäkynen, Timo (esittäjä): Hiilenmustat aamut – Daisy-äänikirja vain lukemisesteisille
Barnett, David: Suede – Love & Poison. The Authorised Biography, 304 sivua. André Deutsch 2003.
Natasha, Jenny & Boniface-Webb, Tom: I Was Britpopped – The A–Z Of Britpop, 345 sivua. Valley Press 2017.

Brett Anderson: Wilderness (2008).

Ellips: Yhden naisen hautajaiset – hippihenkeä ja sovitustyötä

Yhden naisen hautajaiset (Vallila Music House, 2019)

Haloo Helsingin pitkän keikkatauon jälkeen julkaisema Hulluuden Highway (2017) osoittautui sittenkin hetkelliseksi ilmestymiseksi eikä toiseksi tulemiseksi. Menestysbändi on ilmoittanut siirtyvänsä määräajaksi telakalle ja palaavansa julkisuuteen vuonna 2021 uuden albumin kanssa. Se on mitä ilmeisimmin tullut urallaan vaiheeseen, jossa on varottava leipääntymistä.

Yli kahden vuoden tauolla on aikaa toteuttaa itseään, ja niin melkein koko kvartetti on tehnytkin. Rumpali Jukka Soldanin tiet ovat tutkimattomat, mutta kitaristit Jere Marttila ja Leo Hakanen ovat polkaisseet käyntiin Stereo-nimisen EDM-projektin. Laulaja-basisti Elli Haloo taas on muuttunut Ellipsiksi.

Siinä missä Marttila ja Hakanen ovat sukeltaneet elektroniseen musiikkiin, raivaa Ellips itselleen tien puisilla instrumenteilla. Kuten ensimmäisistä singleistä voi päätellä, Yhden naisen hautajaiset on tyylillisesti laaja-alainen levy, ei varsinaisesti mikään genrejulkaisu. Siinä missä ’Maailma on rikki’ trippaili 1970-lukulaisen hippirockin pyörteissä, voisi ’Kolera-allas’ rankasta aiheestaan huolimatta soida iskelmäradioidenkin taajuuksilla. Paketin pitää koossa retrohenkinen tuotanto, joka kaihtaa ajan henkeä.

Elli Haloon oma levy tuntuu hyvin loogiselta askeleelta muutenkin kuin melko varman menestyksen kantilta. Hän on yksi suomalaisen rockin tunnistettavimmista laulajista ja myös lauluntekijä, joka pystyy kirjoittamaan omat kappaleensa itse. Musiikin tekeminen tuntuu lisäksi olevan hänelle paitsi työ, myös keino selvitä elämästä hengissä. Yhden naisen hautajaisten kantava tunnetila on pelko siitä, että muuan nainen musertuu pahan maailman ja oman herkkyytensä puserruksessa. Välillä kyse on kytevistä ihmissuhdeongelmista, välillä ilmastoahdistuksesta, välillä silkasta maailmantuskasta, mutta helppoa ei ole hetken vertaa.

Ellips on viehättynyt neljänkymmenen vuoden takaisten rocklevyjen orgaaniseen ja progressiiviseen sointiin ja kevyen mystiseen tai spiritualistiseen tunnelmaan. Siltä kantilta Matti Mikkola on Ellipsille juuri oikea tuottaja, osoittihan hän jo kauan sitten Tehosekoittimessa kykenevänsä luomaan raikkaan kuuloisia tyylipastisseja. Sittemmin Mikkolan muut tuotantotyöt sekä hänen oman bändinsä Saimaan julkaisut ovat olleet vankkaa evidenssiä sovitustyön suvereenista hallinnasta.

Tuottajan jälki levyllä on vahva, ja sovituksilla on monin paikoin sävellyksiä tärkeämpi rooli. ’Maailma on rikki’ ja ’Leijona ja kaksoisliekki’ tavoittavat hippirockin huuman hienosti aina autenttista laulusoundia myöten. Melko yhdentekevästi alkava ’Lasityttö’ kasvaa Sparksiin ja Queeniin viittaavaksi operetiksi ja levyn vaikuttavimmaksi kappaleeksi. Jopa ’Kyykäärmeen’ valtatien suoraa rockia on väritetty pirullisella viulunsoitolla ja suvantomaisella väliosalla. Musiikki on täynnä yksityiskohtia, jotka pitävät sen mielenkiintoisena.

Soololevy toimii silloin, kun artisti kuulostaa sillä enemmän itseltään kuin siltä bändiltä, josta on omilleen lähtenyt. Siinä Ellips onnistuu: Yhden naisen hautajaiset ei ole monen ihmisen mieltymysten summa vaan tekijänsä näköiseksi rakennettu julkaisu. Se on detaljirikas levy, mutta jotakin siitäkin puuttuu – kaikesta ahdistuksesta huolimatta siltä ei aisti kyynisyyttä. Se on mukavaa, etenkin, kun tilalla on empatiaa.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Ellips kotisivu

Hae Ellips-debyytti ’Yhden naisen hautajaiset’ kirjastosta.

Hae Yhden naisen hautajaiset kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Ellips: Yhden naisen hautajaiset (2019)

Haloo Helsingin albumit
Haloo Helsinki! (2008)
Enemmän kuin elää (2009)
III (2011)
Maailma on tehty meitä varten (2013)
Kiitos ei ole kirosana (2014)
Hulluuden Highway (2017)

Lue lisää
Pekkanen, Ville: Haloo Helsinki! Laulut on tehty teitä varten – nuotti- ja kuvakirja, 25 suurinta hittiä, 132 sivua. (Otava)