Hearthill: Graveyard Party Blues – hurmos ja sykkivä sydän

Graveyard Party Blues | Pyramid 1990

Suomessa on paljon bändejä, jotka olisivat ansainneet menestyä ulkomaillakin. Hearthill on aivan ehdottomasti yksi niistä.

Jussi ”J. Hearthill” Sydänmäen vuonna 1985 perustama Hearthill pääsi vauhtiin vuonna 1987, kun kitaristi Samuli Laiho, rumpali Sasu Moilanen ja viulisti Ufo Mustonen liittyivät siihen. Bändin tyyliksi vakiintui rockabillyn suunnalta ammennettu svengaava ja swingaava americana, johon viulu maalaili folkin sävyjä. Sydänmäen vekkulimainen ja ääntämykseltä autenttinen laulutulkinta teki soundista viehkon ja mieleenpainuvan. Hearthill sai pienimuotoisen radiohitin heti ensimmäisellä omakustannesinglellään vuonna 1987. Sitä ja keikkasuosiota seurasi levytyssopimus Pyramidin kanssa.

Vuonna 1988 ilmestynyt Hearthillin ensialbumi otettiin ilolla vastaan maamme musiikkimediassa. Rumban lukijat äänestivät lavaenergisen helsinkiläisbändin vuoden 1988 kyvyksi, ja Hearthill pääsi soittamaan ensimmäiset suuret festarikeikkansa. Toinen pitkäsoitto Cut Up (1989) – jolla basisti Marko Mainelakeuden tilalle tuli Jukka Kiviniemi – vahvisti tulisen yhtyeen asemaa entisestään. Hearthill meni heittämällä aikakauden potentiaalisten maailmanmenestyjien joukkoon, sinne Havana Blackin, Stonen, Smackin, The Nights Of Iguanan ja L’Amourderin viereen.

Vuonna 1990 julkaistu Graveyard Party Blues oli vastustamaton yhdistelmä vintage-fiilistelyä ja laavankuumia adrenaliinipurkauksia. Hearthillin jokainen albumi oli onnistunut ja linjassa, mutta kolmannella levyllä fokus oli terävimmillään ja soitto svengaavimmillaan. Ahkera ja antaumuksellinen keikkailu kuului groovessa, ja Graveyard Party Bluesilla on muutamia bändin parhaita biisejä. Tunnetuin niistä on levyn nimiraita, jonka video nähtiin aikoinaan Music Televisionillakin.

Hearthillin kaikki puolet nousevat esille Graveyard Party Bluesilla. ’Lost Paradisen’ kaltaisten nopeiden palojen vastapainoksi Graveyard Party Bluesilla on ’Under A Sad October Skyn’ tyylisiä rauhallisempia lauluja, joissa Mustosen viulunsoitto pääsee erityisen hyvin oikeuksiinsa. Ääripäiden väliin jäävat hurmoksellisen ’Pour Me Some Waterin’ tyyppiset menevät mutta sävykkäät kappaleet.

Hearthill lopetti toimintansa tehtyään puolenkymmentä albumia ja viitisensataa keikkaa ja esiinnyttyään kymmenessä eri maassa. Jatko olisi edellyttänyt kansainvälistä menestystä, ja sitä ei Suomesta käsin suomalaisvoimin operoinut yhtye saavuttanut, kuten eivät muutkaan lupaaviksi luetut aikalaiset.

Soitto ei silti vaiennut: Sydänmäki, Laiho, Kiviniemi ja Moilanen soittivat vuosina 2003-2009 Soul Tattoossa, joka teki kolme albumia. Sydänmäki on vaikuttanut myös yhtyeissä The Hel-Gators ja J. Hearthill Trinity. Laiho, Mustonen, Moilanen ja Sydänmäki ovat levyttäneet kukin tahollaan suomenkielistä soolomateriaalia. Sydänmäki on kunnostautunut myös käsikirjoittajana ja kirjailijana. Laiho julkaisi ensimmäisen romaaninsa vuonna 2018, ja ensi vuonna ilmestyy hänen toinen kirjansa.

Hearthill oli harvinaista herkkua suomalaisessa rockissa… Tai oikeastaan siitä pitäisi puhua preesensissä, sillä vaikka bändi ei ole uutta materiaalia julkaissutkaan, ei sen sydän ole lakannut sykkimästä. Tätä kirjoitettaessa bändi keikkailee Svart Recordsin julkaiseman live- ja studiolivemateriaalia sisältävän The Lost Tapes -albumin kunniaksi. Vanhempaa tuotantoa löytyy helpommin kirjastosta kuin netistä.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Hearthill keikalla
11.1.2020 Klubi, Tampere
9.4.2020 On the Rocks, Helsinki

Levyhyllyt | Finna.fi
Hearthill | Pyramid 1988
Cut Up | Pyramid 1989
Graveyard Party Blues | Pyramid 1990
Soul Food | Pyramid 1991
Lost In The Limbo Zone | Pyramid 1992
Lost Tune Fish | Pyramid 1995
Songbook, kokoelma | Johanna Kustannus 1998
Dig Up Them Ol’ Rockin’ Bones, live| Pyros 1999
The Lost Tapes, live/studiolive | LP • Oy Svart Musik Ab 2019

Lue lisää | Finna.fi
Laiho, Samuli: Topliner, 328 sivua | Like 2018
Laiho, Samuli: Lasiseinä, 350 sivua | Like 2020
Sydänmäki, Jussi: Lucky Dan, 121 sivua | Like 2001
Sydänmäki, Jussi: Yön pojat, 167 sivua | Like 2004

Hearthill: Graveyard Party Blues (1990).

Turbonegro: Scandinavian Leather – denim-demonien riemastuttava paluu

Scandinavian Leather | Burning Heart 2003

Turbonegron kohdalla voi tehdä kaksi virhettä. Ensinnäkään sitä ei pidä ottaa tosissaan. Toiseksi sitä ei pidä olla ottamatta. Jos osaa tehdä molempia samaan aikaan ja sopivassa suhteessa, nautinto on taattu. Querellemaista merimieskuvastoa, kinkyksi kehiteltyä Alice Cooper -shokkirockia, hävyttömiä kauneuskäsityksiä ja Sleepy Sleepersin anarkistista hölmöilyä ”deathpunkissaan” viljelevä norjalaisbändi nimittäin osaa ampua yli ja osua maaliin yhdellä laukauksella.

Vuonna 1989 perustetun Turbonegron musiikki ja imago kehittyivät pitkän kaavan mukaan. Toinen toistaan tyhmempien luukkikokeilujen jälkeen yhtye kulttuuriomi itselleen tiukan farkkukankaan ja tuuheiden viiksien gay-eroottiset ilot ja käänsi samalla kurssinsa kohti rappioromanttista retroilua. Varhaisaikojen törkyisestä ja poikkeavasta metelöinnistä varttui perinnerockia, jossa oli monenlaisia 1970-lukulaisia vaikutteita. Niitä toi varsinkin Apocalypse Dudes -albumin (1998) alla bändiin liittynyt kitaristi Euroboy. ”Deathpunk” on käytännössä yhdistelmä punkia, rockia, teatteria ja sadomasomaskinmustaa huumoria.

Vuonna 2003 ilmestynyt Scandinavian Leather oli Turbonegron paluu, juhlistettu levy, joka aloitti uuden aikakauden yhtyeen uralla. Turbonegro oli jo lopettanut toimintansa, mutta varhaistuotannon suosion ja kulttimaineen kasvu sai sen toisiin ajatuksiin. 2000-luvulla Turbonegron nimi paisui aivan uusiin ulottuvuuksiin.

Vaikka alkusoitto ’The Blizzard Of Flames’ häkellyttää kasarihenkisyydellään, Scandinavian Leatherilla soi seitsemänkymmentäluvun alun rock, glam, proto-punk ja vuosikymmenen lopun punk rock. Albumi jalosti Apocalypse Dudesilta tutut pervobiletunnelmat ja entistä isomman rokkisoundin helpommin sulavaan ja sävykkäämpään muotoon. Scandinavian Leatherin soidessa oli helppoa ennustaa bändin Turbojugend-fanikerhon alajaostojen määrän lähtevän räjähdysmäiseen kasvuun. Vanhojen diggareiden mielestä ennen niin aito deathpunkbändi nuoleskeli rockin valtavirtaa jo vähän liiankin himokkaasti.

Kriitikkovinkkelistä katsoen Scandinavian Leather on tietenkin tyhjänpäiväistä musiikkia. ’Drenched In Bloodin’ ja ’Wipe It ’Til It Bleedsin’ sanoitukset eivät saa kuulijaa herkistymään ihmisenä olemista ja zeitgeistin syitä selittävien vavahduttavien havaintojen äärellä. Musiikillisestikaan Turbonegro ei todellakaan yritä selvittää, mitä rock and roll voisi olla 3000-luvulla.

Juuri siksi Scandinavian Leather onkin niin hyvä levy. Se on poliittisesti epäkorrektien uhmaikäisten tanssimusiikkia, hersyvää irvailua lihaksikkaalle rockmachoilulle, knoppailevaa viittailua rockin historiaan ja riemastuttava tilaisuus paeta ankeasta todellisuudesta jonnekin, jossa melkein mikä vain on leikisti sallittua. Se on musiikkia, jota on vaikeaa kuunnella hymyilemättä. Turbonegro on tarpeeksi epä-älyllinen pystyäkseen soittamaan rockia oikein ja riittävän fiksu osatakseen nauraa koko touhun koomisuudelle. Se on parhaimmillaan täysin vastustamatonta.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Turbonegro | kotisivu
Turbonegro | Facebook

Levyhyllyt | Finna.fi
Hot Cars And Spent Contraceptives | Big Ball Records 1992 • BitzCore 2000
Never Is Forever | DogJob Records 1994 • BitzCore 1999 • Scandinavian Leather Recordings 2007
Ass Cobra | Boomba Rec 1996 • Bitzcore 1999 • Burning Heart Records 2003 • Scandinavian Leather Recordings 2007/2012/2019
Apocalypse Dudes | Boomba Rec & Virgin 1998 • Burning Heart Records 2003 • Man’s Ruin Records 1999/2011/2016/2018  • Indie Recordings & Scandinavian Leather Recordings 2019
Scandinavian Leather | Burning Heart Records 2003 • Epitaph 2003 • Bitzcore 2003
Party Animals | Burning Heart Records 2005 • Abacus Recordings 2005 • Bitzcore 2005
Retox | Scandinavian Leather Recordings 2007
Sexual Harassment | Scandinavian Leather Recordings 2012
RockNRoll Machine | Scandinavian Leather Recordings/Burger Records 2018

Lue lisää
Moslet, Håkon & Menna, Outi (kääntäjä): TRBNGR – denim ja deathpunk, 565 sivua | Like 2010

Turbonegro: Scandinavian Leather (2003).

Nine Inch Nails: Pretty Hate Machine – loikka lähitulevaisuuteen

Pretty Hate Machine | TVT Records 1989

Musiikissa revoluutio ja evoluutio kulkevat käsi kädessä. Nine Inch Nailsin vuonna 1989 julkaistu ensimmäinen albumi Pretty Hate Machine oli yksi niistä levyistä, jotka muuttivat maailmaa. Se oli yksi rockin 1990-luvulle vieneistä albumeista ja sen teki mies, jonka teräväkulmainen nimikin kuulostaa Nine Inch Nailsilta: Trent Reznor.

Pennsylvaniassa vuonna 1965 syntynyt Reznor löysi rockin isänsä levyhyllystä. Aikuiseksi tultuaan hän muutti Clevelandiin ja työskenteli apulaisäänittäjänä Right Track -studiolla. Vuoden 1988 alussa Reznor äänitti siellä omien biisiensä demoja ja lähetteli niitä levy-yhtiöihin. Hänen yhden miehen projektinsa Nine Inch Nails sai sopimuksen nopeasti. Pretty Hate Machine oli valmis vuoden 1989 alussa.

Pretty Hate Machine loi Trent Reznorille erakkoneron maineen, jota hän kantaa edelleen. Nine Inch Nails ei ollut Reznorin bändi vaan hän itse – hän soittaa Pretty Hate Machinella kaiken itse ja hän myös äänitti levyn itse. Tähän ratkaisuun johti alun perin se, ettei Reznor ollut löytänyt Clevelandista sopivia soittokavereita, mutta hän jatkoi yksin työskentelemistä myöhemminkin. Sueen vuonna 2014 tekemässäni haastattelussa hän kertoi, että se on johtunut suurelta osin sosiaalisten tilanteiden pelosta ja itseluottamuksen puutteesta.
– Ellen ole tuntenut löytäneeni juuri oikeita tyyppejä, olen mieluummin ollut yksin. Se on tuntunut helpommalta ja mukavammalta, Reznor kertoi.

Niin viehättävä kuin ajatus yksinäisestä visionääristä onkin, ei Reznor tehnyt Pretty Hate Machinea aivan omillaan. Tuotantopuolella häntä avittivat tunnettu post-punk- ja vaihtoehtorocktuottaja Mark ”Flood” Ellis, dubtuottaja Adrian Sherwood, Keith LeBlanc ja This Mortal Coil -kollektiivin John Fryer. Biisien ja soundin kehitystä voi seurata kuuntelemalla Pretty Hate Machinen kappaleiden demoversioita Purest Feeling -levyltä.

Reznor on sanonut Nine Inch Nailsin musiikin heijastavan häntä itseään, ei niinkään maailmaa tai yhteiskuntaa. Pretty Hate Machinen klaustrofobinen ja sisäänpäinkääntynyt tunnelma muistuttaakin sosiaalisista tilanteista ahdistuvasta ja huonosta itsetunnosta kärsivästä nuorukaisesta, mutta Reznor onnistui kääntämään heikkoutensa eduksi. Hän osasi ja halusi muotoilla tunteensa niin helposti lähestyttäviksi biiseiksi, että suuri yleisö saattoi samaistua niihin. Kolistelun ja maalailun ohella hän pystyi säveltämään hyviä melodioita.

Vaikka musiikki maalaa välillä hyvinkin vieraannuttavia ja synkeitä maisemia, Reznor laulaa tavallisen amerikkalaisen äänellä. Hänen lyriikoissaan ja tulkinnoissaan on petoksen synnyttämää raivoa, angstisuutta ja pateettista uhriutumista, kaikkea sellaista, mitä nuoruuden nolompi puoli sisältää, kornia mutta vilpitöntä naiiviutta. Reznor pehmensi musiikkinsa synteettisyyttä omalla tunne-elämällään, teki industriaalisuudesta inhimillistä itsensä kautta.

Musiikillisesti Pretty Hate Machine on tarttuvaa, löyhästi rockin ja popin kaavoihin sidottua industrial synth rockia. Se on aggressiivista elektronista musiikkia, välillä tanssimusiikkia ja joskus jopa väkivaltaista stagedaivauskamaa. Ilmestyessään se kuulosti loikalta lähitulevaisuuteen, ei perinteen jatkamiselta. Reznorin ei voi väittää lausuneen vaihtoehtorockliikkeen alkusanoja (se oli tehty jo paljon aiemmin), mutta hän kyllä teki niistä päivitetyn käännöksen.

Levy-yhtiö TVT Records ei ollut aluksi kovin innoissaan Pretty Hate Machinesta. Valmis musiikki ei ollut niin popahtavaa kuin julkaisija oli demojen perusteella luullut, ja Reznor halusi tehdä promovideoistakin niin friikahtavia, että levy-yhtiö pelkäsi niiden lähinnä haittaavan kaupankäyntiä. Epäilykset osoittautuivat kuitenkin turhiksi. Pretty Hate Machine oli juuri sitä, mitä 1980-luvun pinnalliseen bailurockiin kyllästynyt nuori yleisö kaipasi. Kolmen singlen (’Sin’, ’Down In It’ ja ’Head Like A Hole’) tukema albumi myi yksin Yhdysvalloissa kolminkertaista platinaa, mikä tarkoitti kolmea miljoonaa myytyä albumia.

Kävi siis ilmi, että Reznorin ulkopuolisen visiossa oli jotakin yleisesti ymmärrettävää. Tämä ei silti ollut viimeinen kerta, kun hän joutui vääntämään peistä levymogulien kanssa.
– Kaikki ongelmani levy-yhtiöiden kanssa voi kiteyttää yhteen pyyntöön, Reznor kertoi Suessa vuonna 2014. – ”Älkää sekaantuko siihen, mitä minä teen.”

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

NIN | kotisivu
NIN | Facebook

Levyhyllyt
Nine Inch Nailsin studioalbumit
Pretty Hate Machine | TVT Records 1989 • CD-uusintapainos UMe 2010
The Downward Spiral | Nothing Records & TVT Records & Interscope Records 1994 • 2CD/SACD Deluxe Edition Interscope 2005
The Fragile | Nothing Records 1999
With Teeth | Nothing Records/Interscope Records 2005
Year Zero | Interscope Records 2007
Ghosts I–IV | The Null Corporation 2008
The Slip | The Null Corporation 2008
Hesitation Marks | The Null Corporation/Polydor 2013
Bad Witch | Capitol Records/Caroline International 2018

Lue lisää | Finna.fi
Remington, Tuck: Nine Inch Nails, 47 sivua | Omnibus Press 1995
Udo, Tommy: NIN – Nine Inch Nails, 231 sivua | Sanctuary 2002
Udo, Tommy: Nine Inch Nails –- The Unauthorized Biography, 256 sivua | Bobcat Books 2007

Nine Inch Nails: Pretty Hate Machine (1989).

Michael Monroe: One Man Gang – jengi soittaa sydämestä

One Man Gang | Silver Lining Music 2019

Hanoi Rocks -ajoistaan saakka Michael Monroe on toivonut pääsevänsä bändiin, joka olisi kuin jengi, veljeydelle rakennettu luja liitto, joka pitää yhtä ja vetää pitkää linjaa kohti tuntematonta. Hän löysi sellaisen kymmenisen vuotta sitten, kun uuden Hanoin aika päättyi ja sooloura jatkui. Laulaja Monroe, basisti Sami Yaffa, rumpali Karl Rockfist, kitaristi Steve Conte ja myöhemmin mukaan tullut kitaristi Rich Jones ovat olleet kimpassa pitkään. Se kuuluu siinä, miten heidän bändinsä soi tänä syksynä. Se kuulostaa ikään kuin entistä enemmän… No niin, jengiltä.

Viiden vahvan jäsenen lisäksi juuri muuta ei tarvitakaan – vain yksi kitarasoolo The Damnedin Captain Sensibleltä, toinen Hanoi Rocksin Nasty Suicidelta, Tero Saartin trumpetti ja Apocalyptican Eicca Toppisen sello. Näillä maileilla ei kaivata edes ulkopuolista valmennusta: One Man Gangin tuottajiksi on merkitty Monroe, Conte ja Jones. Se toimii heille, jotka tietävät mitä haluavat ja kuinka temppu tehdään. Ja näinhän nyt on, sillä tämän jengin levyillä nimituottajienkin rooli on tuntunut lähinnä nimelliseltä.

Statementiksi kärkeen julkaistu rokkaava avausbiisi ’One Man Gang’ ja ensimmäinen varsinainen single, uusimpien Monroe-levyjen nostalgisten kaupunkibiisien perinnettä vastustamattomasti jatkava haikeanpirteä ’Last Train To Tokyo’ eivät kerro kokonaisuudesta omaa osaansa enempää. 2010-luvun neljäs ja viimeinen Michael Monroe -albumi on edeltäjäänsä Blackout Statesia värikkäämpi, dramaattisempi ja vahvempi kokonaisuus ja selkeästi vuoden paras rocklevy.

Yksi levyn jännitteisimmistä sovituksista löytyy sen ainoasta Monroen kirjoittamasta biisistä ’Heaven Is A Free State’, joka starttaa flamencorytmeillä ja mariachi-trumpetilla ja etenee latinohenkiseen säkeistöön vain kiihtyäkseen svengaavaksi rockiksi. Rauhallisimmillaan tunnelma on suurieleisessä sytkäriballadissa ’Midsummer Nights’ ja tyylikkäässä ’In The Tall Grassissa’. Sen jälkeen katupunk rämisee rajuimmillaan, kun äkäinen ’Black Ties And Red Tape’ luo sarkastisen silmäyksen alan nykytilaan.

Rich Jones on kirjoittanut suurimman osan albumin biiseistä ja onnistunut tehtävässään hyvin. Synkeän groovy ’The Pitfalls Of Being An Outsider’, The Rolling Stonesin Goats Head Soupista sekä Hanoi Rocksin hulluista vuosista muistuttava ’Wasted Years’ ja teatraalisen mantran kautta loppuaan lähestyvä ’Low Life In High Places’ ovat hienoja mustia helmiä. Jones osoittautuu myös päteväksi rocklyyrikoksi. Siinä missä aiemmin osa teksteistä oli kirjoitettu vähän liiankin huolella laulajan suuhun, nyt ne ovat luontevampia ja omaäänisempiä. Biiseissä ’In The Tall Grass’ ja ’Helsinki Shakedown’ soivat myös Manic Street Preachersin kaltaisten yhtyeiden vaikutteet.

Conte on tehnyt Jonesin kanssa suurten kertosäkeiden kappaleet ’Last Train To Tokyo’, ’Midsummer Nights’ ja ’Hollywood Paranoia’. Tymäkästi jytäävän ’Junk Planetin’ hän levytti The Crazy Truthin albumille jo kymmenen vuotta sitten. Vaikka säv/san-osastolla ei näy Yaffan ja Rockfistin nimiä, eivät he ole sivuroolissa. Sovitukset ja komppiosaston työskentely rullaavat tavalla, josta monilla olisi oppimista.

One Man Gang on katurockia, glam punkia ja rock and rollia, joka ei kuulosta kuolleeksi puunatulta eikä vireenkorjaimilla siistityltä vielä studiokäsittelyn jälkeenkään. Se on potkiva ja hienostunut rocklevy jengiltä, joka osaa laulaa ja soittaa, ja tässä ajassa sellainen kuulostaa notkealta, elävältä ja hengittävältä. Mikä parasta, sen kuulee tulleen sydämestä.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Michael Monroe kotisivu
Michael Monroe Official | Facebook

Levyhyllyt | Finna.fi
Michael Monroe
Nights Are So Long | LP & CD Yahoo Records 1987/1988 • CD-uusintapainos Warner Music Finland 2004 • 2LP-uusintapainos Svart Records 2017
Not Fakin’ It | LP Polygram Records 1989 • CD Polygram Records 2003
Peace Of Mind | CD Poko Records 1996 • CD Deadline Records 2000 • 2LP-uusintapainos Svart Records 2017
Life Gets You Dirty | CD Steamhammer 1999
Whatcha Want | CD Steamhammer 2003
Sensory Overdrive | CD & LP & CD+DVD Spinefarm Records 2011
Horns And Halos | CD & LP Money Cash Flow/Spin-Farm 2013
Blackout States | Money Cash Flow 2015
One Man Gang | CD & LP 2019

Jerusalem Slim | Finna.fi
Jerusalem Slim | CD Polygram Records 1992
J.S. – The Demos | CD-omakustanne 1998

Demolition 23 | Finna.fi
Demolition 23 | CD Renegade Nation Records/Music For Nations 1994

Hanoi Rocks
Bangkok Shocks Saigon Shakes Hanoi Rocks | LP & kasetti Johanna 1981 • CD-uusintapainos Love Kustannus 1997 & Love Kustannus 2017 & Sanctuary/BMG 2017 • LP-uusintapainos Back On Black 2017
Oriental Beat | LP & kasetti Johanna 1982 • CD-uusintapainos Johanna/Love Kustannus 1997, Essential/Castle Music 2001 • LP-uusintapainos Back On Black 2017
Self Destruction Blues | LP & kasetti Johanna 1982 • CD Essential 1995, Castle Music/Sanctuary Records 2001
Back To Mystery City | LP & kasetti Johanna 1983 • CD PVC Records 1988, Lick Records 1988 • CD-uusintapainos Essential 1995, Castle Music/Sanctuary 2001, Johanna/Love Kustannus 2004
All Those Wasted Years (live) | 2LP • CD 1984
Two Steps From The Move | LP • CD 1984
Rock & Roll Divorce (live) | 1985
Twelve Shots On The Rocks | 2002
Another Hostile Takeover | 2005
Street Poetry | 2007

Kokoelmalevyt ja boksit | Finna.fi
Hanoi Rocks
Hanoi Rocks | 4CD Johanna/Love Kustannus 2001 • Sisältää 40-sivuisen tekstiliitteen.
Lightnin’ Bar Blues – The Albums 1981–1984 | 6CD Sanctuary Records Group 2005 • Sisältää 12-sivuisen tekstiliitteen.
This One’s For Rock’n’Roll – The Best Of Hanoi Rocks 1980–2008 | 2CD Johanna/Backstage Alliance/Hanoi Productions 2008 • Sisältää 12-sivuisen tekstiliitteen.
Parhaat | CD Johanna Kustannus 2011
Johanna Years 1980–1984 | 3CD Johanna Kustannus 2014 • Sisältää 12-sivuisen tekstiliitteen.
Mental Beat 1980–1985 | 6LP Universal Music 2016 • Sisältää 12-sivuisen tekstiliitteen.
Michael Monroe
The Best | 2CD Universal Music 2017

Lue lisää | Finna.fi
Väntänen, Ari: Hanoi Rocks – All Those Wasted Years | Like 2009
Väntänen, Ari: Michael Monroe | Like 2011 & 2014

Michael Monroe: One Man Gang (2019).

Santa Lucia: Arktista hysteriaa – uranuurtaja aikaansa edellä

Arktista hysteriaa | Poko Rekords 1990

Se oli kaikessa outoudessaan lopulta aivan järkeenkäypää. Kun näki amerikkalaisen Rolling Stonen julkaisseen jutun Santa Luciasta, ensin teki mieli läpsiä itsensä hereille. Mutta kun miettii, millainen bändi Santa Lucia oli ja mihin aikaan, artikkelin kirjoittaneen Hank Shteamerin ilahtumisen kyllä ymmärtää. Mikään ei ollut ihan niin kuin Santa Lucia. Eikä ole vieläkään.

Santa Lucia syntyi ja kuoli teini-iän mukana. Kun bändi perustettiin Kemissä vuonna 1984, sen jäsenet olivat vasta 12-vuotiaita. Ensimmäisen singlensä bändi julkaisi neljä vuotta myöhemmin ja ainoaksi jääneen albuminsa, Arktista hysteriaa, vuonna 1990. Siihen aikaan rockmusiikki oli nuoruuden ääni, ja se kuuluu Santa Luciassa vimmaisuutena ja vilpittömyytenä.

Santa Lucia erottui monella tavalla, ei vähiten sukupuolellaan. Muut teinitytöt eivät soittaneet siihen aikaan sillä tavalla (eivätkä kyllä pojatkaan, mutta naispuolisten soittajien rockbändi oli 1980-luvun Suomessa jo itsessään kuriositeetti, joka sai äijät ymmälleen). Santa Lucian erotti myös kieli. Niin oudolta kuin se nyt tuntuukin, 1980-luvulla ei missään tapauksessa ollut normaalia laulaa metallista rockia suomeksi.

Erottuva oli myös tyyli: Santa Lucian musiikki oli merkillinen yhdistelmä eri elementtejä, joista kuuluvimmat olivat metalli ja post-punk. Kitaristi Aide Pyykkö, basisti Kultsi Kultalahti ja rumpali Häte Mattila olivat kovaotteisia, tiukkoja ja taitavia soittajia, joiden vaikutteet tulivat rockista, hevistä ja metallista. Laulaja Mape Morottaja sen sijaan ei ollut hevilaulaja, vaan tulkitsi kirkkaalla ja pirteällä äänellä melodioita ja sanoituksia, jotka eivät tulleet metallin suunnalta. Sipe Mäen koskettimet tekivät Santa Lucian crossover-soundista juhlavamman, suuremman ja mystisemmän. Hienoimmin tämä kulminoitui Arktista hysteriaa -albumilla.

Niille aikalaisille, joiden käsitys Santa Luciasta perustui vuonna 1988 singlellä julkaistuun höpsöön Miljoona ruusua -huitaisuun, vuoden 1990 Arktista hysteriaa tuli taatusti yllätyksenä. Se oli kunnianhimoinen ja kosiskelematon albumi, jonka luokitteleminen pelkäksi metalliksi olisi vähän liian laiskaa. Vaikka tuplabassarit jytisivät ja riffitulitus oli säälimätöntä, Santa Lucia olisi löytänyt oikeita hengenheimolaisia vasta myöhemmästä vaihtoehto- ja taidemetalliskenestä, hetkittäin vaikkapa Jane’s Addictionista. Bändin viimeiseksi jäänyt levytys, Neljä tunnelia tuonelaan -ep (1992) kuulostaa siltä, että jos Santa Lucia ei olisi hajonnut, se olisi ollut kotonaan 1990-luvulla.

Santa Lucian tuotanto on ollut kuluvalla vuosikymmenellä helposti saatavilla. Pokon vuonna 2011 julkaisema Koko tuotanto 1988–1992 sisälsi kaikki levytykset ja saatteli bändin pitkästä aikaa keikoille. Svart Records julkaisi äskettäin vielä laajemman katsauksen Santa Luciaan. Kolmen vinyylin boksi Perse palaa! sisältää alaotsikkonsa mukaisesti ”kaikki levytykset ja vähiten hävettävät demot 1987–1992.”

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Santa Lucia Facebook

Santa Lucia 1984–1992
Outi-Maria ”Kultsi” Kultalahti – bassokitara
Virpi ”Häte” Mattila – rummut
Eija ”Mape” Morottaja – laulu
Mari-Anne ”Sipe” Mäki – kosketinsoittimet
Kati ”Aide” Pyykkö – kitara

Levyhyllyt | Finna.fi
Arktista hysteriaa | LP • CD Poko Rekords 1990
Arktista hysteriaa – koko tuotanto 1988-1992 | CD • Poko Rekords 2011
Perse palaa! – kaikki levytykset ja vähiten hävettävät demot 1987–1992 | 3LP • Svart Records 2019

Lue lisää | Finna.fi
Aho, Arja & Taskinen, Anne: Rockin korkeat korot – suomalaisen naisrockin historia!, 321 sivua | WSOY 2003
Santa Lucia: Perse palaa! – kaikki levytykset ja vähiten hävettävät demot 1987–1992. Sisältää 32-sivuisen historiikkiliitteen | Svart Records 2019

Svart Recordsin vuonna 2019 julkaisema 3LP-kokoelma Perse palaa! sisältää informatiivisen historiikkiliitteen.