J. A. Mäki: Aavaa – vahva ääni omillaan

Aavaa (If Society, 2019)

Soittipa Radiopuhelimet millaista möykkää mistä aiheesta tahansa, luonto on aina läsnä – joko ihmisen henkinen luonto tai se luonto, joka on olemassa hänestä huolimatta. Sama pätee bändin laulajan J. A. Mäen ensimmäiseen sooloalbumiin. Aavaa-levyllä pauhaa sama luonnonvoimalta tuntuva inhimillisyyden eetos, joka tuntuu iholla hänen pääyhtyeensä soittaessa. Tunnelma kuvastuu kauniisti levyn surullisenkauniiseen kansikuvaan, jossa elämä ja kuolema ovat vahvasti läsnä.

Mäen sooloprojektin esinäytöksenä toimivat Zacharius Carls Groupista tutun Ossian Marttalan kanssa soitetut duokeikat, mutta musiikin juuret ulottuvat paljon kauemmaksi. Kappaleista vanhimpia Mäki luonnosteli jo ennen 1980-luvun puoliväliä ja Radiopuhelimia. Sävellyksiä ovat hänen lisäkseen laatineet Marttala ja Mäen muinaisessa Ei!Ei!-yhtyeessä soittanut Juha Valpu. Lyriikat ovat ”Kevätlaulun” Uuno Kailaan runoon perustuvaa sanoitusta lukuun ottamatta Mäkeä.

J. A. Mäki on omillaan mukavasti irti emoaluksesta. Vaikka Radiopuhelimetkin julkaisi jokunen vuosi sitten akustisen levyn, on Mäki löytänyt levylleen omanlaisensa ilmeen. Hänen soolotuotantonsa on välillä fiilistelevää psykedeliarockia, kirpeää garagefolkia tai napakkaa akustista protopunkrockia ja hetken jopa sähkötöntä metelirockia tai hardcorea.

Toisaalta musiikin lokerointi tuntuu tarpeettomalta, kun levy rakentuu näin vahvasti artistin omaleimaisen äänen ja lyriikan varaan. Aavaa onnistuu monella tasolla ja aivan erityisesti siinä, että Mäen levy todella on Mäkeä. Päähenkilön persoonallisuus on niin vahva, että periaatteessa hän voisi levyttää vaikka millaiseksi sovitettua tavaraa identiteettiään kadottamatta (kuten vaikkapa Kauko Röyhkä on viime vuosina tehnyt). Toivottavasti enimmäkseen rauhallinen ja pohdiskeleva Aavaa onkin vasta uuden musiikillisen matkan alku.

Kitarat soivat levyllä kliineinä tai akustisina, eivät säröisinä, ja yleistunnelma muuraa yhtenäiseksi materiaaliksi niinkin erilaiset kappaleet kuin ’Askeleet’ ja ’Outo päivä’. Musiikki on pelkistettyä ja karheaa, mutta sovituksia on selkeästi mietitty: Kierosti svengaavassa ’Kesä kaukana’ -kappaleessa odottaisi kuulevansa rumpukompin ja ’Kevätlaulussa’ taas ei, mutta bändipä toimii ovelasti vastoin oletuksia. Kaunis ’Talvi ei ole entisellään’ taitaa olla Mäen uran melodisin kappale. Muuta materiaalia metelöivämpi ja kulmikkaampi ’Vitsi 618’ törröttää typerän oloisena keskellä kokonaisuutta, mutta toisaalta toimii myös sen jäsentäjänä. Biiseistä parhaimmaksi kasvaa ’Hauta meren äärellä’, albumin pakahduttava päätösraita, jonka loppupaisutteluun kiteytyy kokonainen elämänfilosofia ja levyn sanoma.

Päättyessään Aavaa herättää samankaltaisen toiveikkuuden tunteen kuin Radiopuhelinten levyt. Ne tekevät ilmestyessään maailmasta pikkuisen paremman paikan – tai siltä ainakin tuntuu. Sitä parempaa syytä taiteen tekemiselle ei ole.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Facebook | J. A. Mäki – Art
If Society kotisivu

Aavaa
J. A. Mäki – laulu, huuliharppu, lyömäsoittimet
Ossian Marttala – kitara, lyömäsoittimet, taustalaulu
Anna Itkonen – kosketinsoittimet, syntetisaattorit, taustalaulu, lyömäsoittimet
Pentti Amore – lyömäsoittimet, rumpusamplet, basso, taustalaulu, tuotanto
Janne Mathlin – rummut

Hae J. A. Mäen ’Aavaa’ kirjastosta.

Hae Avaa kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
J. A. Mäen sooloalbumi
Aavaa (2019)

Radiopuhelimet
Rokkiräjähdys (1988)
K.O. (1990)
Pian, pian (1991)
Jäämeri (1992)
Maalla (1993)
Maasäteilyä (1995)
Avaruus (1997)
Hiljaista! (1998)
Oulu on kaupungin nimi (2000)
Tänään! (2002)
Viisi tähteä (2007)
Radiopuhelimet rakastaa sinua (2010)
Ei kenenkään maa (2013)
Saastan kaipuu (2016)

Lue lisää

Hurme, Juha & Mäki, J. A. (toim.) & Radiopuhelimet: Radiopuhelimet, 239 sivua. (Helsinki: Like, 2006, toinen painos 2011).
Mäki, J. A: Hermolomamatka, 95 sivua. Like 2011.
Mäki, J. A: Kiskoja, 74 sivua. Like 2014.
Mäki, J. A: Musta lipas, 144 sivua. Like 2016.

J. A. Mäki: Aavaa (2019).

Children Of Bodom: Hexed – ajan karkaisema tappoterä

Hexed (Nuclear Blast, 2019)

Kaipa se on vain metallia. Children Of Bodomin lokerointi on aina tuottanut päänvaivaa. Luokittelijat ovat viskelleet sitä melodeathilla, powermetallilla, thrashmetallilla, hevimetallilla ja jopa blackmetallilla sekä metalcorella – mikä on jo vähän liikaa – mutta pitkän linjan suomalaisbändi ei ole puhtaasti mitään. Sen tyyli on raskasmetallien sulatusuuni, ja vuodet ovat karkaisseet Bodomin tappoterän kestäväksi. Viimeisin osoitus siitä on Hexed, yhtyeen kymmenes studioalbumi.

Vuonna 1993 Espoossa perustetun Children Of Bodomin matka on ollut pitkä ajassa ja kilometreissä, ja siksi Hexedin virkeys tulee yllätyksenä. Raadollinen ja groovaava avausbiisi ’This Road’ on hieno tilitys mäkisen tien vaatimista veroista. Kertosäkeessä on läsnä piirre, jolla Bodom erottuu monista muista äärimetallibändeistä: se osaa olla tarttuva olematta melodinen ja samaan aikaan svengaava ja raskas.

Uudesta alusta puhuminen olisi liioittelua, sillä Bodom on enimmäkseen ihan ennallaan, mutta pientä uudistumista on kyllä tapahtunut: Hexed on Children Of Bodomin nykyisen kokoonpanon ensimmäinen albumi. Bändistä joitain vuosia sitten poistuneen Roope Latvalan joutsenlauluksi jäi Halo Of Blood [2013], ja I Worship Chaosilla [2015] Alexi Laiho soitti kaikki kitararaidat itse. Vuonna 2016 toiseksi kitaristiksi kiinnitetty Daniel Freyberg esittää Hexedillä sivuroolinsa pieteetillä. Pahaenteiset stemmat raikaavat niin kuin Stonen priimusoppilailla kuuluukin.

Muutkin kuin kitaristit ovat iskussa. Kosketinsoittaja Janne Wirman on sovittanut virtuoosimaiseen sormiotyöskentelyynsä uudenlaisia ideoita, jotka ovat entistä selkeämmin kuuluvilla. Jaska Raatikainen ja Henkka T. Blacksmith pyörittävät rumpu-bassoakselia kuin olisivat soittaneet yhdessä 1990-luvulta asti, kuten ovatkin. Se, että bändissä on potkua, on olennaista tällaisessa musiikissa – ja Bodomissa sitä on, se kuulostaa Hexedillä äkäiseltä ja valppaalta. Siihen on osuutta myös bändin hyvin tuntevalla studiogurulla Mikko Karmilalla.

Bodomin biisintekijä, laulaja-kitaristi ja keulakuva Alexi Laiho on kyhännyt yllättävän monta kovaa riffiä ja terävää koukkua siihen nähden, kuinka pitkään hän on työtään tehnyt. ’Platitudes And Barren Wordsin’ ja ’Under Grass And Cloverin’ soidessa ei ihmetytä yhtään, että ne on valittu Hexedin videosinkuiksi. Tunnelmallisimmillaan ja uhkaavimmillaan Hexed on nimibiisin majesteetillisessa mätössä, synkeässä ’Soon Departedissa’ ja mystisessä ’Hecate’s Nightmaressa’.

Täydellinen levy Hexed ei ole. ’Kick In The Spleenin’ ja ’Say Never Look Backin’ kaltaiset peruspaukutukset unohtuvat varsin nopeasti, ja uusi versio vanhasta ’Knuckledusterista’ lähinnä kaivaa bändin hampaankolosta jotakin, mikä sinne jäi Trashed, Lost & Strungout -ep:n aikaan vuonna 2003.

Tässä kohdassa Children Of Bodomin ja Alexi Laihon saagaa on välitilinpäätöksen paikka. Laihon nelikymppisten tienoilla ilmestyy Petri Silaksen kirjoittama elämäkerta Alexi Laiho – Kitara, kaaos ja kontrolli, joka kertoo Bodomin pomon tähänastisen tarinan. Maailmassa, jossa käsite ”guitar hero” ei enää tuo ensimmäiseksi mieleen soittotaitoista henkilöä, Laiho saattaa olla viimeinen suuri kitarasankari. Hexedin perusteella hänen lippunsa tulee liehumaan vielä pitkään.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Children Of Bodom kotisivu
Children Of Bodom Facebook
Children Of Bodom Twitter

Hae Children Of Bodomin ’Hexed’ kirjastosta.

Varaa Hexed kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Levyhyllyt
COB | studioalbumit
Something Wild (1997)
Hatebreeder (1999)
Follow The Reaper (2000)
Hate Crew Deathroll (2003)
Are You Dead Yet? (2005)
Blooddrunk (2008)
Relentless Reckless Forever (2011)
Halo Of Blood (2013)
I Worship Chaos (2015)
Hexed (2019)

DVD
Trashed, Lost & Strungout (2004)
In Your Face (2005)
Chaos Ridden Years – Stockholm Knockout Live (2006)

Lue lisää
Silas, Petri: Alexi Laiho – Kitara, kaaos ja kontrolli, 400 sivua. Johnny Kniga 2019.

Children Of Bodom: Hexed (2019).

Samuli Putro: Pienet rukoukset – ihana raastava elämä

Pienet rukoukset (Universal, 2019)

Vähemmän ei aina ole enemmän, eikä orgaaninen automaattisesti synteettistä aidompi – paitsi Samuli Putron tapauksessa. Kun hänen rokkibändinsä Zen Café aikoinaan riisui soitostaan kaiken ylimääräisen, Putron sanat ja ääni pääsivät keskiöön, ja niin bändi löysi sekä klassisen soundinsa että suuren yleisönsä.

Paljon myöhemmin, kun Putro istutti Valkoinen hetero -levylleen vinkeitä synasoundeja ja konerytmejä, tuotanto sai osan biiseistä vaikuttamaan painoarvoaan köykäisemmiltä. Se saattoi olla harkittua hailakan miljöön maalaamista laulujen laimealle päähenkilölle, mutta hailakkaa ja laimeata yhtä kaikki.

Uudella Pienet rukoukset -albumilla Putron ajatusmaailma ja toteutus kohtaavat oikein hyvin. Minimalismi pukee häntä, ja jos mielikuvilla pelataan, näyttää lakoninen lauluntekijä olevan niin syvällisen ja tärkeän paikan äärellä, että parranajo ja tukanleikkuukin ovat unohtuneet.

Artisti kertoi Soundi-lehdelle tulleensa tähän pisteeseen monen mutkan kautta. Pauhaavan poptuotannon suunnittelusta päädyttiin mahdollisimman vähäeleiseen ilmaisuun, joka taltioitiin Riku Mattilan johdolla neljässä päivässä. Suunta oli oikea, sillä tässä äänimaailmassa Putro on kotonaan. Puun sointi sopii hänelle niin hyvin, että seuraavan albuminsa hän voisikin tehdä vaikka jousikvartetin kanssa.

Pienet rukoukset ei nimestään huolimatta ole uskonnollisessa mielessä hengellinen levy. Nimikappale on kirkkoon sijoittuva tarina ihastumisesta, ja jännitteinen ’Yö peitti sinut’ puhuu pettämisestä, johon liittyy tavallista kovempi identiteettikriisi. Kaunis ’Ilmasta tehtyjä’ kertoo olemisen raastavuudesta ja katoavaisuudesta, ’Metrotunneliin’ pahaan maailmaan sopeutumisesta ja ’Räjähdyspisteessä’ siitä eristäytymisestä. Nämä kaikki ovat lauluja elämisen pakahduttavuudesta. Pienet rukoukset hahmottuvat niissä toiveiksi ja haaveiksi.

Pienet rukoukset on Putron paras albumi sitten kymmenen vuoden takaisen soolodebyytin Elämä on juhla. Vanhimmalla ja uusimmalla soololevyllään hän saa kiinni jostakin olennaisesta olemiseen liittyvästä, tunteesta, joka tekee elämästä kokemisen arvoisen. Pienet rukoukset ei briljeeraa tarttuvilla musiikillisilla koukuilla vaan ymmärryksellä ja samaistumispinnalla. Eksistentialistisen lyriikan ytimessä on olemisen kokemus, joka on henkilökohtainen ja samalla inhimillisesti yleispätevä.

Vaikka Samuli Putron maailmassa missään ei ole suuremmin hurraamista, päällimmäisenä vaikutelmana on lohdullisuus ja tunne siitä, että elämä on sittenkin suurenmoinen asia. Ihminen, joka heittää universumin harkittavaksi pienen rukouksen, ei ole yksin. Hän on kaksin toivonsa kanssa.

Ari Väntänen | kotisivu

Samuli Putro | kotisivu
Samuli Putro | Facebook

Hae Samuli Putron ’Pienet rukoukset’ kirjastosta.

Hae Pienet rukoukset kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Samuli Putron soololevyt
Elämä on juhla (2009)
Älä sammu aurinko (2011)
Tavalliset hautajaiset (2012)
Taitekohdassa (2014)
Valkoinen hetero (2017)
Pienet rukoukset (2019)

Zen Cafén albumit
Romuna (1997)
Idiootti (1998)
Ua ua (1999)
Helvetisti järkeä (2001)
Vuokralainen (2002)
Laiska, tyhmä ja saamaton (2005)
STOP (2006)

Lue lisää
Hämäläinen, Tuukka: Kirosäkeet – 20 uuden suomirockin sanoittajaa, 357 sivua. Idiootti, 2011.
Korolainen, Tuula & Tulusto, Riitta & Talvitie, Virpi: Pää auki! – säkeitä nuorille, 205 sivua. LK-Kirjat 2010.
Rikkinen, Eila: Kitara, tähdet ja kuu – suomipopin parhaat säkeet, 127 sivua. F-Kustannus 2006.
Salmi, Ronja & Toiviainen, Mikko: 12 tarinaa kirjoittamisesta, 221 sivua. (WSOY, 2017).
Vainio, Annina (toim.) & Törhönen, Lauri: Kaapeli 25 – muistikuvia ja muistelmia, 286 sivua. Into 2017.

Samuli Putro: Pienet rukoukset (2019).

Mercedes Bentso: Ei koskaan enää – debyytti, joka katosi

Ei koskaan enää (Överdog, 2017)

Rankan musiikin ongelmana on usein teennäisyys. Liian usein siitä kuulee, että kyse ei ole mistään sen rajummasta kuin lapsellisesta halusta värittää oma keskiluokkaisuutensa kiinnostavammaksi, tai sitten aivottomasta pyrkimyksestä glorifioida moniongelmaisuus ihailtavaksi ja väkivalta voimaksi. Ihan genrestä riippumatta.

Mutta sitten on Mercedes Bentson kaltaisia artisteja, joiden kovasta elämästä revityt biisit eivät (ainakaan useimmiten) ole myötähävettävää hehkuttelua vaan keinoja puhdistautua. Tai siltä ne ainakin kuulostavat.

Mercedes Bentson eli Linda-Maria Roineen (s. 1993) ensimmäinen albumi Ei koskaan enää on mystinen tapaus. Huhtikuussa 2017 julkaistu pitkäsoitto jäi ihmeen vähälle huomiolle siihen nähden, miten tunnetuksi artistin nimi oli jo tullut. Levyarvosteluja ei juurikaan netistä löydä, ja artisti itse on ollut julkisuudessa enemmän ottamassa kantaa kuin kertomassa julkaisustaan. Suorasanaisen herättelijän rooli on vain lisännyt Mercedes Bentson uskottavuutta, mutta samalla hänen musiikkinsa on jäänyt kontekstin varjoon.

Se ei ole ihme, sillä viitekehys on vahva. Roineen elämä on rankka tarina. Hän on joutunut kokemaan traumatisoivaa väkivaltaa kotona, koulussa ja ihmissuhteissa, ja entisenä laittomien ja laillisten päihteiden ongelmakäyttäjänä hän on päässyt tuntemaan myös laitapuolen maailman koko raadollisuudessaan. Siitä on Mercedes Bentson taide tehty, eikä siinä ole mitään kaunista tai kepeää.

Välillä se on vastenmielistä. Munaton mies -biisin naismachoilu kuulostaa yhtä typerältä kuin lukemattomat vastaavat toksismaskuliiniset räpstyget, vaikka se kääntääkin gangstarapin kliseiset sukupuoliroolit päälaelleen. Sitä ja raakaa vihaa uhkuvaa ’Huorantelotusta’ on kuunneltava väkivallan ja alistamisen kulttuurin heijastumina. Siellä, missä artisti nimeltä Mercedes Bentso syntyi, ilmeisesti on juuri niin rumaa, ja rumuus tarttuu.

Nuo biisit asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin, kun ’Anneli Alderton’, ’Verikosto’, ’Tallinnanaukion kirkko’ ja ’Tuutulaulu’ osoittavat Bentson olevan humaani, älykäs ja moniulotteinen ihminen. Hän jopa ymmärtää olla lukematta uutta elämäänsä yksin omaksi ansiokseen. ”Tehdä musta esimerkki oli hyvä yritys, mut fakta on et kaikkia ei pelasta Pyhimys”, Bentso räppää viitaten siihen, miten Mikko ”Pyhimys” Kuoppalan tapaaminen vuonna 2011 johti hänen uransa alkuun.

Ei koskaan enään piti ilmestyä jo vuonna 2012, mutta erinäisten artistista riippumattomien sekavien käänteiden vuoksi se saatiin julkaistuksi vasta viisi vuotta myöhemmin. Siinä vaiheessa momentum ei ollut enää kohdallaan, ja albumi julkaistiin vain kasettina ja diginä. Se on onnistunut debyytti, joka ikään kuin katosi. Useimmat assosioivat Ei koskaan enää -nimen viime syksynä julkaistuun Aino Sunin dokumenttielokuvaan, joka kertoo Linda-Maria Roineen selviytymistarinan. Sen voi katsoa Yle Areenasta vielä tässä kuussa.

Tänä keväänä Mercedes Bentso on edelleen ajankohtainen: hän on tehnyt Venla Pystysen kanssa kirjan Ei koira muttei mieskään, joka kertoo niistä huonoista vuosista. Manaamalla menneisyytensä haamuja musiikissa, elokuvassa, kirjassa ja julkisuudessa hän on onnistunut kääntämään paljon pahaa hyväksi.

Nyt Mercedes Bentson kerrotaan tekevän toista albumiaan. Ehkäpä sitä riivaa historian sijasta tulevaisuus.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt
Mercedes Bentso: Ei koskaan enää (Överdog)

Venla Pystynen ja Linda-Maria Roine tekivät Mercedes Bentso -elämäkerraliisen (Johnny Kniga, 2019).

Lue lisää
Pystynen, Venla & Roine, Linda-Maria: Mercedes Bentso – Ei koira muttei mieskään. Johnny Kniga 2019.
Strömsholm, Sonja & Lahti, Emilia & Järvilehto, Lauri & Koutaniemi, Meeri: Sisu – tarinoita itsensä ylittämisestä ja hyvän tekemisestä. PS-kustannus 2015.

Kuuntele haastattelu
Vesa Marttinen tapasi ohjaaja-käsikirjoittaja Aino Sunin ja elokuvan päähenkilön Linda-Maria Roineen. Radio Suomi Helsinki | Yle Areena 27.9.2019.

Yö: Varietee – porirockin alkuräjähdys

Varietee (Poko, 1983)

Yö: Varietee (1983).Kauan sitten erään länsisuomalaisen kaupungin kaduilla asteltiin tukka pystyssä asvalttiin särkyneiden enkelten joukossa. Kun ilmiö syntyi, aika oli 1980-luku ja paikka Pori. Sitä kutsuttiin porirockiksi, ja sen lähtölaukauksen ampui .

Yli kolmekymmentäviisi vuotta myöhemmin on sanottava, että ilmiöt tulivat ja menivät, mutta Yö pysyi. Laulaja Olli Lindholm johdatti bändinsä punkin kiihkeydestä iskelmärockin seesteisyyteen ja oman elämänsä loppuun saakka.

Vuonna 1981 perustettu Yö herätti tamperelaisen Poko Rekordsin kiinnostuksen syksyllä 1982. Heti ensimmäinen single, keväällä 1983 julkaistu ’Likaiset legendat I’ oli listamenestys. Ilmeisen hyvin valmistautunut ja lupaavasta alusta inspiroitunut kokoonpano (Lindholm, kosketinsoittaja-laulaja Jussi Hakulinen, kitaristi Jani Viitanen, basisti Juha Rauäng ja rumpali Veikko Lehtiranta) pani Varieteen purkkiin vajaassa viikossa MSL-studiossa Lempäälässä.

Heti Varieteen ensimmäisissä biiseissä ’Pieni ihminen suuressa maailmassa’ ja ’Ei voi elää rakkaudesta’ hahmottuu se, mikä alkuaikojen Yössä vetosi. Nuorten porilaisten paatoksellisessa rockissa oli vielä punkin ja uuden aallon kiihkeyttä, joka erottaa sen 2000-luvun Yöstä samalla tavalla kuin parikymppinen eroaa viisikymppisestä. Esimerkiksi ’Pro Patricia’ on ilahduttavan idealistinen isänmaallisuutta ja pasifismia pohdiskeleva laulu, jota olisi ollut vaikea kuvitella myöhempien aikojen Yön esittävän.

Kolmentoista biisin mittainen Varietee olisi voinut olla parempi kokonaisuus vähän lyhyempänä, tai ainakin se olisi pärjännyt ilman raskassoutuisia biisejä ’En saanut sua pilviin’ ja ’Vain varjot häntä seuraa’ sekä Reino Helismaan ’Päivänsäde ja menninkäinen’ -klassikon höpsöä rokkisovitusta. Sen sijaan singlebiisit ’Likaiset legendat I’ ja ’Särkynyt enkeli’, eteerisestä kiivaaksi kasvava ’Yhden illan varietee’, post-punkin ja suomirockin hybridi ’Rakkauden symbioosi’ ja jo mainitut avauskappaleet kestävät kuuntelua loputtomasti.

Jussi Hakulisen kirjoittamat biisit puhuttelivat väkevästi kahdeksankymmentäluvun suomalaisnuoria. Marraskuussa 1983 julkaistu Varietee oli välitön suurmenestys. Näyttävästi televisiossakin mainostettu debyyttialbumi myi vuoden loppuun mennessä timanttilevyyn oikeuttavat 50 000 kappaletta. Varietee oli lähtölaukaus paitsi Yön uralle, myös porirockille. Uusromanttisesta, hellyttävän suomalaisittain kimaltavasta alagenrestä tuli näyttävä ja suosittu osa 1980-luvun suomirockia. Kaikkien porirokkareiden ruumiinrakenteella ja tukkalaitteilla ei ehkä olisi päässyt Hanoi Rocksiin, mutta juuri heidän epätäydellisyyteensä oli helppoa samaistua.

Seuraavana vuonna porirockin kirkkaimmaksi tähdeksi nousi teinityttöjen palvoma Dingo, joka paloi loppuun kolme komeaa popalbumia levytettyään. Yö ei palanut. Se eli, vaikka vanha porirockskene kuoli ja vaikka suosio ei noussut Varieteen tasolle kahteenkymmeneen vuoteen. Ensialbumin tehnyt miehitys hajosi vähitellen. Hakulinen lähti bändistä vuonna 1985, Rauäng ja Lehtiranta 1990. Lindholm ja Viitanen luotsasivat bändiä yhdessä yli laihojen vuosien, kunnes kitaristi erosi yhtyeestä vuosituhannen vaihteessa.

2000-luku muutti kaiken. Yön ainoaksi alkuperäisjäseneksi jäänyt Lindholm käynnisti sivutoimekseen neljän albumin mittaisen soolouran, raitistui loppuiäkseen ja johdatti bändinsä ennennäkemättömään suosioon. Kaksikymmentä vuotta Varieteen julkaisun jälkeen sitkeys palkittiin: Rakkaus on lumivalkoinen (2003) ja sitä edeltänyt kokoelmalevy Legenda palauttivat Yön platinatasolle ja vieläpä korkealle Varieteen yläpuolelle.

Aika oli jälleen otollinen Yölle, koska Yö ei enää ollut se Varieteen tehnyt yhtye. Suomirock oli keski-ikäistynyt uudeksi iskelmäksi, ja se sopi oikein hyvin yhteen 2000-luvun seestyneen Yön kanssa. Rockuskottavuus, hipsterikredibiliteetti ja kriitikoiden kehut olivat kortilla, mutta levyt ja keikat pysyivät suosittuina. Vuonna 2008 Lindholm palkittiin Iskelmä-Finlandialla.

Olli Lindholmin mittava elämäntyö jäi kesken, kun hän menehtyi sairauskohtaukseen helmikuussa 2019. Suunnitelmissa oli muun muassa Yön suuri 40-vuotisjuhlakonsertti vuodelle 2021.

Olli Lindholm 19.3.1964 – 12.2.2019

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

kotisivu

Hae Yö-klassikko 'Varietee' kirjastosta.

Hae Yö-klassikko ’Varietee’ kirjastosta.

Varietee kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Yö | Studioalbumit
Varietee (1983)
Nuorallatanssija (1984)
Myrskyn jälkeen (1985)
Äänet (1986)
Lanka palaa (1988)
Toinen puoliaika (1989)
Antaa soittaa (1991)
Tänä yönä (1992)
Kymmenes kevät (1993)
Hyviä vuosia (1994)
Satelliitti (1996)
Pirstaleet (1997)
13. Yö (1999)
Valo (2000)
Rakkaus on lumivalkoinen (2003)
Kuolematon (2005)
Valtakunta (2007)
Loisto (2009)
Pelko ja rakkaus (2012)
Hyvässä ja pahassa (2014)
Puolet taivaasta – puolet helvetistä (2016)
Hyvän yön lauluja (2017)
Mitä jos mä rakastan (2018)

Yö | Livealbumit
…Ja tapahtui niinä päivinä (1984)
Täältä tulee Yö… Live (1993)
Yhden yön tarinoita (2003)
Kolmen illan varietee (2006)
Yön ensimmäinen keikka (2008)

Olli Lindholm | Sooloalbumit
Voima (2000)
Maailma on kaunis (2010)
Nukku-Matti ja Herra Kuu (2012)
Minun jouluni (2013)

Lue lisää
Lindholm, Olli & Kotro, Arno: Yhden miehen varietee, 204 sivua. Docendo 2017.
Lindholm, Olli & Rantanen, Ilpo: Yhden Yön tarina, 347 sivua. WSOY 2007.
Lindholm, Olli & Rantanen, Ilpo: Likaiset legendat – 30 vuotta Yötä, 287 sivua. Siltala 2011.

Yö: Varietee (1983).

Yö: Varietee (1983).