H.C. Slim Sings – valon ja varjon leikkiä

H.C. Slim Sings (Svart Records, 2019)

Ensimmäisen albuminsa julkaissut H.C. Slim on amerikansuomalainen laulaja-lauluntekijä Hannu Carpo Slim, joka… No, ei tietenkään ole.

H.C. Slim on suomalainen laulaja-lauluntekijä Joose Keskitalo, joka on tehnyt ensimmäisen englanninkielisen albuminsa. Netissä kiertäviä huhuja hoikan ketjupolttajan varhaisempien cdr:ien ja kasettien olemassaolosta on vaikea vahvistaa, ja siksi virallisen levyn julkaisu on syy iloita. Musiikki toimii erinomaisesti ja ansaitsee tulla kuulluksi, ja se ei ole kielenvaihtokeisseissä mikään itsestäänselvyys.

Keskitalon lauluissa on aina häilynyt Leonard Cohenin ja Bob Dylanin runollisen folkin henki, ja hänen alter egonsa päästää sen täysin valloilleen. Siinä ei ole kyse jäljittelystä vaan sanan ja sävelen suhteesta sekä siitä, miten englannin kieli soi. H.C. Slimin laulut asettuvat sulavasti osaksi tiettyä traditiota, mutta artistin hymistelevä ääni on niin vahva ja oma, ettei hänen tarvitse pelätä massaan hukkumista.

H.C. Slimillä on puolellaan etu, jota muilla debytantilla ei ole – Joose Keskitalon laaja back-katalogi ja pitkä kokemus. Joosen armosta H.C. saa laulaa levyllisen hyviä biisejä. Sen sijaan se, että kappaleet kääntyvät päin englanninkielistä maailmaa paitsi kieleltään, myös tunnelmaltaan, on vaikuttavaa. Siinä missä Keskitalon kristillisestä uskosta kasvaneet tai inspiroituneet biisit ovat suomenkielisinä toisinaan jopa körttiläisen ahdistavia, on H. C. Slimin tuotanto lempeämpää. Psykoosin partaalla siinäkin paikka paikoin keikutaan, mutta ilmapiiri ei ole yhtä painostava. Tämä erilaisuus tekee Joose Keskitalon ja H.C. Slimin kappaleiden vertaamisen turhaksi. Niillä on kyllä suomen- ja amerikanserkkunsa, mutta ne elävät eri mantereilla.

Slim ja Keskitalo ovat yhtä valon ja varjojen jatkuvassa leikissä. Epämiellyttävimmillään – mikä ei sinänsä ole moite – Slimin albumi on kannibalistisessa ’Come My Lovessa’ sekä tunnekylmässä ’I Saw A Manissa’, jonka taustatarina löytyy Lauri Ainalan toimittamasta Tuote-kirjasta. Niiden vastapainona on paljon miellyttävää, kuten ’Boat By The Sean’ hyvyyttä huokuva kauneus ja , ’Sweet Virginin’ ja ’Sojournerin’ puhdassydäminen ilo. En tiedä, mahtaako H.C.-Joose edes tehdä sitä tarkoituksella, mutta kaikessa raadollisuudessaan, harhaisuudessaan, kuolemanpelossaan ja elämänilossaan hänen kappaleensa maalaavat hyvin elävää kuvaa ihmisestä ja ihmisyydestä.

Näitä lauluja, jotka on kirjoitettu pyhän ja maallisen, toden ja harha, valon ja pimeän, valveen ja unen sekä uskon ja tiedon rajapinnoilla, ymmärrettäisiin muuallakin kuin suomalaisessa undergroundissa. Siksi näkisin H.C. Slimin mielelläni kiertämässä maailmaa harteillaan hyvä kitara ja raskas synnin taakka.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Svart Records kotisivu

Hae H.C. Slimin ’Sings’ kirjastosta.

Hae H.C. Slim kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Löydä Finnasta
H.C. Slim
H.C. Slim Sings (Svart Records, 2019)

Joose Keskitalo
Luoja auta (2004)
Kaupungit puristuvat puristimissa (2006)
Joose Keskitalo ja Kolmas Maailmanpalo (2008)
Tule minun luokseni, kulta (2009)
Maan näkyjä (2011)
Vyötä kupeesi ja tule! (2012)
Ylösnousemus (2014)
Julius Caesarin anatomia (2017)
En lähde surussa (2019)

Lue lisää | Löydä Finnasta
Ainala, Lauri (toim.): Tuote, 319 sivua. Svart Publishing 2018.
Aho, Heini & Ketola, Sirkku & Piilola, Tamara & Nevanlinna, Tuomas & Granvik, Mikael & Kåhre, Markus & Rothenberg, David & Astala, Kari & Eriksson, Anna & Rantanen, Silja & Keskitalo, Joose & Kurtto, Marianna & Kortelainen, Anna: Bon Sauvage – luovuuden synty, 135 sivua. (Taide, 2014).

H.C. Slim Sings (2019).

Anssi Kela: Aukio – rohkeutta aallonpohjalla

Aukio (BMG, 2009)

Jos musavisassa pitäisi luetella kaikki Anssi Kelan studioalbumit, kaikkein todennäköisimmin unohtuisi Aukio. Vain harva löysi hänen neljännen soololevynsä, kun se ilmestyi vuonna 2009, eivätkä sen kappaleet ole jääneet kellumaan radioaalloille.

Suosion suhteen Aukio oli raju pudotus maan pinnalle. Kun takana oli multiplatinaa louhinut soolodebyytti Nummela (2001), yli 50 000 myynyt Suuria kuvioita (2003) ja viidentoistatuhannen myynnillään kultalevyn lunastanut Rakkaus on murhaa (2005), voi puhua rajusta kaupallisesta mahalaskusta. Vaikka ylimmältä huipulta pääsee vain alaspäin ja vaikka suunta oli ollut nähtävissä jo useamman vuoden, Aukion neljäntuhannen levyn myynti tuntui taatusti lannistavalta. Kela onkin kertonut kyseenalaistaneensa uransa jatkamisen mielekkyyden Aukion jälkeen.

Toisaalta Aukio on yksi Kelan kunnianhimoisimpia ja rohkeimpia teoksia. Sillä ei ole hittejä, mutta se on juonellinen kokonaisuus, jolla artisti siirsi lyriikkansa uudenlaiselle tarinankerronnan tasolle. Sellaisena se on ainutlaatuinen hänen tuotannossaan.

Aukion kantava rakenne on sanoituksissa kerrottu tarina. Levy hahmottuu kertomukseksi nuoresta kaivosmiehestä, jolle käy traagisesti. Pohjimmiltaan kyse on ihmisen voimattomuudesta elämän suurten voimien edessä – taivas saattaa pudota niskaan milloin hyvänsä. Vaikka kohtaloa ei ole aivan mahdotonta paeta, useimmat voivat vain toivoa, että se olisi tullessaan heille armollinen.

Tarinan lähtökohtana on muutamista muistakin Kelan kappaleista (mm. ’1972’) tuttu teema siitä, kuinka elämä ottaa luulot pois ja vaihtaa suuret unelmat pieneen ihmisyyteen, omakotitaloon, työpaikkaan, perheellistymiseen ja muuhun sellaiseen, jota nuoruuden uhmassa oli mahdotonta uskoa osakseen lankeavan, mutta joka lopulta saattaa tehdä onnelliseksi, jos sille antaa mahdollisuuden. Aukion mainari löytää elämänsä täyttymyksen ja olemassaolonsa syyn rakkaudesta, mutta kaivaa samaan aikaan hakku heiluen omaa hautaansa.

Aukio pitää kuunnella alusta loppuun. Kela kertoo tarinan niin konstailemattoman proosallisesti ja läpikotaisin, että välillä melodiat jäävät kaipaamaan lyyrisempiä ja monitulkintaisempia sanoituksia. Tarinan kulun pystyy hahmottamaan pääpiirteissään pelkät biisinnimet lukemalla, ja se etenee selkeästi, loogisesti ja uskottavasti. Unenomaisuuden ja yliluonnollisuuden vivahteet värittävät korutonta kertomaa kiehtovasti. Kaivostunnelin, aukion ja valkeiden tulppaanien kaltaiset elementit muuttuvat matkan varrella symbolisiksi.

Se, ettei Aukiolta irronnut radiohittejä, liittyy siihen, miten luja kokonaisuus on. Musiikillisesti osa kappaleista pärjäisi levyltä erotettunakin, mutta sanoitustensa vuoksi ne jäisivät orvoiksi ja hahmottomiksi. Aukion biisit tarvitsevat toisiaan avautuakseen oikealla tavalla, päästäkseen oikeuksiinsa. Ne muodostavat todellisen konseptialbumin hyvässä ja pahassa.

Vaikka kohtalolta pakenemisen teema on yleinen ja tuttu, Aukion kaivosmieheen on vaikeampi samaistua kuin moneen muuhun Kelan hahmoon. Moni on kyllä katsellut omaa ”Nummelaansa”, matkustanut oman elämänsä ’Mikan faijan BMW:ssä’ ja ihmetellyt elämän haikeaksi tekeviä oikkuja ’1972:ssa’ kuvatun kaltaisissa luokkakokouksissa, tai tuntenut jonkinlaisen ’Millan’, ’Levottoman tytön’ ja ’Ilveksen’, tai ollut itse heidän kaltaisensa, mutta Aukion äärellä kuulija jää ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Sitä voi seurata kuin näytelmää, elokuvaa tai novellia, mutta mukaansa tarina tempaa vain hetkittäin, koskettavimpien teemojen kohdalla.

Vaikka Aukio ei menestynyt, Kela ei ollut taiteellisesti eksyksissä. Hän oli hiljattain julkaissut romaanin, ja tarinallinen musiikkialbumi oli luontevaa jatkoa sille. Aukiolla soi tuttu ja juureva laulaja-lauluntekijöiden ja folkrokkareiden perinnettä jatkava suomenkielinen rock, jossa on kaikuja toiveikkaalta 1980-luvulta. Vaikka kokonaisuus on toisenlainen kuin Kelan muilla levyillä, se on hänen näköisensä.

Uutta oli se, että Aukio oli Kelan ensimmäinen bändilevy. Aiemmin hän oli operoinut studiossa enimmäkseen yksin, mutta Aukiolla soittavat laulaja-kitaristi Kelan lisäksi basisti Antti Karisalmi, kitaristi Ville Kela, rumpali Kelly Ketonen ja kosketinsoittaja Saara Metsberg. Unenomaisen teemamelodian tulkitsee vieraileva tähti Erin Anttila.

Aukio oli aallonpohja, jonka jälkeen kului vuosia, ennen kuin Anssi Kelan asiat alkoivat luistaa. Nykyisin hänen sormensa on tarkasti ajan pulssilla sosiaalisen median käytön ja biisilähtöisen julkaisupolitiikan suhteen, mutta mustiin pukeutuva muusikko ei ole tehnyt kompromisseja. Kela on sama kitaramies ja laulaja-lauluntekijä kuin soolouransa alussakin.

Aukio kiehtoo eniten Kelan uran kontekstissa. Hänen täytyi tietää, että teemalevy ei varmasti kääntäisi hänen laskenutta suosiotaan nousuun – eihän se mitenkään olisi voinut. Kaupallisesti ajatellen Aukio oli kuin seuraleikin vedessä kelluva omena, josta pitäisi napata kiinni hampailla. Liikaa purtavaa, liian vähän tarttumapintaa.

Mutta Anssi Kela teki sen silti. Ja se on mahtavaa.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Anssi Kela kotisivu

Hae Anssi Kelan ’Aukio’ kirjastosta.

Hae Aukio kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Nummela (2001)
Suuria kuvioita (2003)
Rakkaus on murhaa (2005)
Aukio (2009)
Anssi Kela (2013)
Nostalgiaa (2015)
Ääriviivoja (2018)

Lue lisää | Löydä Finnasta
Kela, Anssi: Nummela – Erään albumin anatomia. (Like, 2001).
Kela, Anssi: Kesä Kalevi Sorsan kanssa. (Teos, 2008).
Kela, Anssi: Matkamuistoja. (Teos, 2012).
Ramsay, Jean & Björklid, Kalle: Anssi Kela – Kosketusetäisyydellä. Docendo, 2017.

Anssi Kela: Aukio (2009).

Ratsia: Ratsia – pirun harvinaista rock’n’rollia

Ratsia (Johanna, 1979)

Kun kuhina paisuu muodiksi, piireihin ilmaantuu monenlaista tekijää tyhjäpäisistä tumpeloista todellisiin mestareihin. Jyri Honkavaara (1960–1997) kuului jälkimmäisten kastiin. Hän oli yksi suomipunkin suurista lahjakkuuksista, ja hänen bändinsä Ratsia löi heti kärkeen pöytään yhden genren klassikoista.

Ratsian syksyllä 1979 julkaistuun nimettömään ensialbumiin kiteytyivät uuden aallon parhaat puolet. Se oli tiukka, kiihkeä ja kirkasotsainen punkrocklevy, joka paljasti vasta 19-vuotiaan Honkavaaran loistavaksi lauluntekijäksi. ”Tää ei oo taidetta, tää on rock’n’rollia”, hän julisti albumin avausraidalla – ja juuri siksi se niin hienoa taidetta olikin.

Alku oli katkonainen. Pihtiputaalla perustettu Ratsia alkoi treenata jo kesällä 1977, mutta hajosi seuraavan vuoden kesällä, koska asiat eivät edenneet oikein mihinkään. Vedettyään henkeä Honkavaara perusti uuden Ratsian, joka ryhtyi harjoittelemaan yläasteen kirjastossa. Uusiutunut bändi huomattiin skenessä keväällä 1979, kun se teki omakustannekasetin nimeltä Kloonattu sukupolvi.

Melkein kaikki kasetin biisit päätyivät uusina versioina Ratsian ensimmäiselle albumille, kunhan Atte Blom oli ensin kiinnittänyt yhtyeen levy-yhtiölleen Johannalle. Ensimmäinen single, syksyllä 1979 julkaistu ’Lontoon skidit’ on klassikkokappale, joka siirsi punkin nuoruus- ja turhautumistematiikan suvereenisti Pihtiputaalle. Albumiversiossa kuullaan Hepa Halmeen saksofonia – tässä rivakassa singleversiossa ei:

Honkavaaran vahvuus punkmuusikkona oli musikaalisuudessa, kielellisessä lahjakkuudessa ja siinä, että hän ymmärsi genreä hyvin. Hän osasi säveltää tyylipuhtaita ja tarttuvia kappaleita, joissa kuului myös hänen oma äänensä, joka oli nuorella biisintekijällä jo yllättävän vahva. Brittipunkista vaikuttunut Honkavaara sanoitti Stiff Little Fingersin ’Wasted Lifen’ (Ne ei haluu kuunnella) ja The Clashin ’48 Hoursin’ (48 tuntia) suomeksi niin luontevasti, etteivät ne erotu hänen omasta tyylistään lainkaan. Hänen yhteiskunta- ja kulttuurikriitiikkinsä oli puhdasoppisen idealistista, mutta samaan aikaan hän tuntui ainakin hetkittäin hymähtelevän myös lajityyppiin sisäänrakennetulle korniudelle.

Ratsian biiseistä kuulee, että Honkavaara koki löytäneensä punkista yhteisön tai ainakin toivoi löytävänsä. ’Me noustiin kellareistamme’ ja ’Päästäkää mut irti’ ovat loistavia uuden aallon anthemeja ja heimolauluja. Toisaalta levyllä oli sellaisia henkilökohtaisista kokemuksista tehtyjä biisejä kuin ’Yksin’ ja ’Ole hyvä nyt’, jotka olivat lujasti kiinni tietyn nuoren miehen elämässä ja samalla niin universaaleja, että niihin oli helppo samaistua.

Levyn saamista kiitoksista huolimatta Ratsia ei jäänyt jauhamaan paikalleen. Loistava kakkosalbumi Elämän syke oli pidemmälle jalostettu ja kypsempi tulkinta debyytin tyylistä. Kolmas pitkäsoitto Jäljet hiippaili synkeämmissä punkinjälkeisen maailman maisemissa.

Ratsia lopetti toimintansa vuoden 1982 lopulla. Seuraavana vuonna Honkavaara levytti soolosinglen ’Leija’ ja englanninkielisen albumin helsinkiläisessä Hefty Loadissa. Vuonna 1986 hänen Killer Poodles -bändinsä julkaisi pari kappaletta Vaarallisten levyjen ja One Inch Rockin kokoelmalevyllä Rock’n’Roll. Ne jäivät hänen viimeisiksi julkaisuikseen.

’Lontoon skidien’ soidessa mieleen tulee, että hienosta musiikista täytyy kiittää Ratsian ohella 1970-luvun lopun Pihtipudasta, jossa rock’n’roll oli pirun harvinaista. Jos laulaja-kitaristi Jyri Honkavaaralla, kitaristi Juha Aunolalla, basisti-laulaja Rudi Lukkarisella ja rumpali Pasi Kuusjärvellä olisi ollut muuta tekemistä kuin tehdä biisejä ja treenata, rock voisi olla yhtä klassikkoa köyhempi.

Ratsiaa ja Jyri Honkavaaraa ei ole unohdettu. Viitisen vuotta sitten Teatteri Maximus toi ensi-iltaan Jyrki Pylvään käsikirjoittaman näytelmän Täynnä elämää − balladi Jyri Honkavaarasta.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Hae Ratsian 'Ratsia' kirjastosta.

Hae Ratsian ’Ratsia’ kirjastosta.

Hae Ratsia kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Ratsia (Johanna, 1979 | LP-uusintajulkaisut 2011 & 2013 Svart Records)
Elämän syke (Johanna, 1980 | LP-uusintajulkaisu 2011 Svart Records)
Jäljet (Johanna, 1982 | LP-uusintajulkaisu 2012 Svart Records)
Kloonattu sukupolvi (omakustannekasetti, 1979 | LP-painos Stupido Records 2018)

Lue lisää | Löydä Finnasta
Saastamoinen, Mika: Parasta lapsille – Suomipunk 1977–1984, 429 sivua. (Johnny Kniga, 2007).

Ratsia: Ratsia (1979).

Kojo: Time Won’t Wait – revanssi Englannissa

Time Won’t Wait (Dig It, 1983)

Kun se pommi jäi suutariksi, Kojon oli kovin vaikeaa jatkaa mihinkään suuntaan – mutta hän jatkoi. Laulaja puri hammasta ja lähti Lontooseen tekemään englanninkielistä albumia.

Mainittu pommi oli Juice Leskisen sanoittama ja Jim Pembroken säveltämä pasifistinen rockbiisi nimeltä ’Nuku pommiin’, joka sai vuoden 1982 euroviisuissa nolla pistettä. Kojo lauloi kilpailussa juuri niin kuin pitikin, mutta Suomen kansa valitsi hänet silti kollektiivisen viisutappionsa syntipukiksi. 

Kojo jäi ikävään rakoon. Yhtäällä oli suuri yleisö, joka hoivasi kehnoa kansallista itsetuntoaan torumalla maan maineen muka lokaan vetänyttä rääkyjää. Toisaalla kirkasotsaiset rockpiirit nyrpistelivät soulrokkarille, joka oli myynyt itsensä osallistumalla korniin laulukilpailuun. Yhtä hurja tunnemyrsky on pyyhkinyt viisusuomalaisia vain silloin, kun maskeissaan muriseva Lordi oli valittu Suomen edustajaksi eikä sen vielä arvattu voittavan.

Ennen Euroviisuja kotimaista rockia tuntevat olivat tehneet Kojolle kunniaa. Timo Kojo (s. 1953) oli säestänyt Rauli Badding Somerjokea jo vuonna 1974, tehnyt duokeikkaa Dave Lindholmin kanssa, vieraillut Albert Järvisen singlellä ja laulanut bändissä Madame George, jolle oli langennut edelläkävijän epäkiitollinen osa soul- ja funkrockin tuomisessa Suomeen. 

Madame Georgen afroamerikkalaiset vaikutteet kuuluivat myös Kojon soolouralla, jonka hän käynnisti 1970-luvun lopulla. Albumit So Mean (1979) ja Lucky Street (1980) saivat kriitikot kirjoittamaan kansainvälisen tason soulrockista. Kumpikin levy nousi listalla korkealle ja myi kultaa, mikä todisti, että Suomessa kuunneltiin noihin aikoihin muutakin kuin rockabillyä, punkkia ja pateettisia iskelmiä. 

Vuoden 1981 vähemmän funkyksi ja enemmän ajanmukaiseksi sovitettu Go All The Way oli yllättäen ollut notkahdus Kojon suosiossa, ja hän oli alkanut pohtia, kannattaisiko Suomen pienillä musiikkimarkkinoilla kokeilla laulaa myös suomeksi niin kuin toinen kova rockvokalisti Kirka oli hyvällä menestyksellä tehnyt. Niin Kojo tuli kolaroineeksi uransa lommoille Euroviisuissa. Huono menestys ei oikeasti ollut hänen syytään sen enempää kuin kenenkään muunkaan, mutta se ei kiinnostanut ketään. Tarvittiin syyllinen.

Kuin osoittaakseen olevansa muutakin kuin ivattu ”Nolla-Kojo” laulaja palasi tappionsa maille Englantiin levyttämään uuden albumin. Time Won’t Waitin tuotti Madame Georgessa ja Jukka Tolonen Bandissa rumpuja soittanut amerikkalainen Billy Carson. Hän oli myös tehnyt tai ollut mukana tekemässä noin puolta levyn biiseistä. Yhtä suuri osuus oli Jim Pembrokella. Krediittejä saivat myös paikan päältä rekrytoidut kitaristi Gus Isadore ja basisti Paul Williams

Kojolle jäi tulkitsijan rooli. Jos ’Nuku pommiin’ -katastrofille naureskelleet olisivat malttaneet kuunnella Time Won’t Waitin tai minkä tahansa Kojon englanninkielisistä levytyksistä, he olisivat huomanneet hörötelleensä kansainvälisen tason vokalistille. Time Won’t Waitilla Kojo palasi kahden ensimmäisen soololevynsä tunnelmiin, mutta monipuolisemmin. Vaikka kyseessä ei ehkä ollut So Meanin kaltainen klassikko, englannissa tehtiin tasokasta jälkeä. Bändi soittaa svengaten ja napakasti, ja David Baptisten, Nat Augustinin, Colin Granhamin ja Raoul D’Oliveran torvisektio esiintyy edukseen. 

Keväällä 1983 ilmestyneen Time Won’t Waitin tekee uraauurtavaksi levyksi ’Whatugonnado?’. Tuo Billy Carsonin kirjoittama biisi on ensimmäinen suomalainen raplevytys. (Se kunnia annetaan yleensä General Njassan samana vuonna julkaistulle ’I’m Young, Beautiful And Naturalille’, mutta sehän ei ole raplevytys, vaikka hip-hop-kulttuurista ammentaakin.) Väkevästi Sugarhill Gang -vaikutteinen ’Whatugonnado?’ oli luonnollinen askel funkista inspiroituneelle Kojolle. Suomalaisen rapin alkusanat lausuttiin siis Lontoossa Kojon ja Carsonin suulla vuonna 1983, mutta harva ymmärsi kuunnella.

Time Won’t Wait ei vienyt Kojoa takaisin suuren sukseen vuosiin. Hädin tuskin Suomen albumilistan kolmenkymmenen kärjessä piipahtaneen julkaisun jälkeen Kojo vaihtoi esityskielensä suomeksi, mutta siitäkään ei ollut ihmeemmin etua hänen uralleen. On sääli, ettei suomalaisella musiikkibisneksellä ollut osaamista eikä resursseja auttaa Kojoa laulamaan siellä, mistä hänen rakkaimmat vaikutteensa tulivat. Se olisi saattanut olla jäiden kauppaamista inuiiteille tai sitten jotakin paljon hienompaa.

Kojon vaiheista voi lukea lisää myöhemmin tänä vuonna ilmestyvästä elämäkerrasta Tasasta ku Sveitsissä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Hae Kojon ’Time Won’t Wait’ kirjastosta.

Hae Time Won’t Wait kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Madame George
What’s Happening?!! (1977)

Kojo
So Mean (1979)
Lucky Street (1980)
Go All The Way (1981)
Hitparade (1982)
Time Won’t Wait (1983)
Rommia sateessa (1986)
Pyöri maa pyöri kuu (1990)
Kojo And The Great Boogie Band (1993)
Suloinen Maria (1997)
Lentävä pyörätuoli (2002)

Kojo & Jim Pembroke 
Bee tai Pop (1985)

Lue lisää
Ahomaa
, Petteri: Kojo – Tasasta ku Sveitsissä, 250 sivua. Docendo 2019. (Ilmestyy syksyllä)
Bruun, Seppo & Lindfors, Jukka & Luoto, Santtu & Salo, Markku: Jee jee jee – Suomalaisen rockin historia, 543 sivua. WSOY 1998.
Murtomäki, Asko: Finland 12 points – Suomen Euroviisut, 255 sivua. Teos 2007.
Rantanen, Miska: Love Records 1966–1979 – Tarina, taiteilijat, tuotanto, 303 sivua. Schildts & Söderströms 2005.

Kojo: Time Won’t Wait (1983).


J. A. Mäki: Aavaa – vahva ääni omillaan

Aavaa (If Society, 2019)

Soittipa Radiopuhelimet millaista möykkää mistä aiheesta tahansa, luonto on aina läsnä – joko ihmisen henkinen luonto tai se luonto, joka on olemassa hänestä huolimatta. Sama pätee bändin laulajan J. A. Mäen ensimmäiseen sooloalbumiin. Aavaa-levyllä pauhaa sama luonnonvoimalta tuntuva inhimillisyyden eetos, joka tuntuu iholla hänen pääyhtyeensä soittaessa. Tunnelma kuvastuu kauniisti levyn surullisenkauniiseen kansikuvaan, jossa elämä ja kuolema ovat vahvasti läsnä.

Mäen sooloprojektin esinäytöksenä toimivat Zacharius Carls Groupista tutun Ossian Marttalan kanssa soitetut duokeikat, mutta musiikin juuret ulottuvat paljon kauemmaksi. Kappaleista vanhimpia Mäki luonnosteli jo ennen 1980-luvun puoliväliä ja Radiopuhelimia. Sävellyksiä ovat hänen lisäkseen laatineet Marttala ja Mäen muinaisessa Ei!Ei!-yhtyeessä soittanut Juha Valpu. Lyriikat ovat ”Kevätlaulun” Uuno Kailaan runoon perustuvaa sanoitusta lukuun ottamatta Mäkeä.

J. A. Mäki on omillaan mukavasti irti emoaluksesta. Vaikka Radiopuhelimetkin julkaisi jokunen vuosi sitten akustisen levyn, on Mäki löytänyt levylleen omanlaisensa ilmeen. Hänen soolotuotantonsa on välillä fiilistelevää psykedeliarockia, kirpeää garagefolkia tai napakkaa akustista protopunkrockia ja hetken jopa sähkötöntä metelirockia tai hardcorea.

Toisaalta musiikin lokerointi tuntuu tarpeettomalta, kun levy rakentuu näin vahvasti artistin omaleimaisen äänen ja lyriikan varaan. Aavaa onnistuu monella tasolla ja aivan erityisesti siinä, että Mäen levy todella on Mäkeä. Päähenkilön persoonallisuus on niin vahva, että periaatteessa hän voisi levyttää vaikka millaiseksi sovitettua tavaraa identiteettiään kadottamatta (kuten vaikkapa Kauko Röyhkä on viime vuosina tehnyt). Toivottavasti enimmäkseen rauhallinen ja pohdiskeleva Aavaa onkin vasta uuden musiikillisen matkan alku.

Kitarat soivat levyllä kliineinä tai akustisina, eivät säröisinä, ja yleistunnelma muuraa yhtenäiseksi materiaaliksi niinkin erilaiset kappaleet kuin ’Askeleet’ ja ’Outo päivä’. Musiikki on pelkistettyä ja karheaa, mutta sovituksia on selkeästi mietitty: Kierosti svengaavassa ’Kesä kaukana’ -kappaleessa odottaisi kuulevansa rumpukompin ja ’Kevätlaulussa’ taas ei, mutta bändipä toimii ovelasti vastoin oletuksia. Kaunis ’Talvi ei ole entisellään’ taitaa olla Mäen uran melodisin kappale. Muuta materiaalia metelöivämpi ja kulmikkaampi ’Vitsi 618’ törröttää typerän oloisena keskellä kokonaisuutta, mutta toisaalta toimii myös sen jäsentäjänä. Biiseistä parhaimmaksi kasvaa ’Hauta meren äärellä’, albumin pakahduttava päätösraita, jonka loppupaisutteluun kiteytyy kokonainen elämänfilosofia ja levyn sanoma.

Päättyessään Aavaa herättää samankaltaisen toiveikkuuden tunteen kuin Radiopuhelinten levyt. Ne tekevät ilmestyessään maailmasta pikkuisen paremman paikan – tai siltä ainakin tuntuu. Sitä parempaa syytä taiteen tekemiselle ei ole.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Facebook | J. A. Mäki – Art
If Society kotisivu

Aavaa
J. A. Mäki – laulu, huuliharppu, lyömäsoittimet
Ossian Marttala – kitara, lyömäsoittimet, taustalaulu
Anna Itkonen – kosketinsoittimet, syntetisaattorit, taustalaulu, lyömäsoittimet
Pentti Amore – lyömäsoittimet, rumpusamplet, basso, taustalaulu, tuotanto
Janne Mathlin – rummut

Hae J. A. Mäen ’Aavaa’ kirjastosta.

Hae Avaa kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
J. A. Mäen sooloalbumi
Aavaa (2019)

Radiopuhelimet
Rokkiräjähdys (1988)
K.O. (1990)
Pian, pian (1991)
Jäämeri (1992)
Maalla (1993)
Maasäteilyä (1995)
Avaruus (1997)
Hiljaista! (1998)
Oulu on kaupungin nimi (2000)
Tänään! (2002)
Viisi tähteä (2007)
Radiopuhelimet rakastaa sinua (2010)
Ei kenenkään maa (2013)
Saastan kaipuu (2016)

Lue lisää

Hurme, Juha & Mäki, J. A. (toim.) & Radiopuhelimet: Radiopuhelimet, 239 sivua. (Helsinki: Like, 2006, toinen painos 2011).
Mäki, J. A: Hermolomamatka, 95 sivua. Like 2011.
Mäki, J. A: Kiskoja, 74 sivua. Like 2014.
Mäki, J. A: Musta lipas, 144 sivua. Like 2016.

J. A. Mäki: Aavaa (2019).