Aina kaikki ei mene suunnitelmien mukaan, ja hyvä niin. Pintandwefallin alkuperäisenä ajatuksena oli hajota musiikillisiin erimielisyyksiin heti vuonna 2006 soitetun ensikeikan jälkeen. Kuusitoista vuotta ja seitsemän albumia myöhemmin bändi on yhä koossa. Laulaja-kitaristi Ninni ”Dumb Pint” Luhtasaari, laulaja-kosketinsoittaja Ringa ”Cute Pint” Manner, basisti-laulaja Sanna ”Crazy Pint” Komi ja rumpali-laulaja Iiti ”Tough Pint” Yli-Harja ovat vieläpä pysyneet samassa kokoonpanossa.
Toisin kuin alussa, enää pinttien kuningasideana ei ole soittaa instrumenttia, jota ei lainkaan hallitse. Moni asia kulmikkaasta englannista beibinimiin, leikkimieleen ja garage-henkeen on entisellään, mutta Pintandwefall on kuitenkin myös muuttunut ja vakavoitunut. Alkuaikojen hyvän fiiliksen kohellus ja kevytmielinen remellys kasvoivat viimeistään kolmannen albumin Time Is Right For Romans, Babyn (2011) kohdalla varmemmaksi ja kunnianhimoisemmaksi tekemiseksi. Luontaista kehitystä ei voi oppia pois, mutta onneksi Pintandwefall on pystynyt säilyttämään omalaatuisen persoonallisuutensa.
Annabella.
Seventh Baby on Pintandwefallin toinen albumi Nick Trianin Soliti-levymerkille. Elektronisesta musiikista viime levyillään vaikuttunut yhtye palaa sillä kitaravoittoiseen soundiin. Jo avausraita ’Aihai’ rakentaa melkoisen wall of soundin säröisistä kitaroista ja stemmalauluista. Ei bändi mitään Marshall-muureja nytkään pystyttele (esimerkiksi rumpalin unesta alkunsa saanut ’Annabella’ sisältää kivasti solisevia konesoundeja), mutta indie/shoegaze-tyyppinen kitarointi on vahvasti läsnä, ja ’Dust Makerissa’ kuusikielinen rämisee garage punkin rajuilla taajuuksilla. Sähkökitara pukee hienosti bändin sävellyksiä, mutta vielä sitäkin olennaisempia pintstrumentteja ovat harmoniset lauluäänet.
Jotkut Seventh Babyn laulunaiheet ovat viehättävän samaistuttavia. ’The Thunderstorm’ esimerkiksi ei ole tunnemyrskyn vertauskuva vaan yksinkertaisesti laulu siitä, millaista on odottaa ukkosen alkamista painostavan kuumana hellepäivänä. ’Tuesday No Brainissa’ taas käsitellään liian monen asian tekemistä yhtä aikaa ja siitä seuraavaa noloa ja harmittavaa unohtelua. ’Friendly Hand’ pureutuu puhelimessa puhumisen vaikeuteen, tuohon monille tuttuun ongelmaan. Toisaalta mukana on myös ’Cannot Stay, Cannot Gon’ ja ’Dust Makerin’ kaltaisia biisejä, joita voi pitää kantaaottavina.
Home Alone, Sane.
Luhtasaari, Manner, Komi ja Yli-Harja ovat vaikuttaneet monissa muissakin indiehankkeissa Ruusuista Ristoon ja The Hearingista Ninni Forever Bandiin ja KO:MIin, ja kokemus kuuluu Seventh Babylta. Pintandwefall saisi olla enemmän kuin jäsentensä mukava puhdebändi, johon palataan, kun muilta kiireiltä ehditään. Kyllä Seventh Babylla aina yhden indieblogosfäärin valloittaa, ja siitä ylöspäin kaikki on kiinni vain resursseista.
Mopossa, Superpositionissa, The Northern Governorsissa, Njet Njet 9:ssa ja Ricky-Tick Big Bandissa saksofonia soittanut Linda Fredriksson julkaisi ensimmäisen sooloalbuminsa syksyllä 2021. Ylistäviä kritiikkejä kerännyt Juniper on tätä kirjoitettaessa ehdolla sekä vuoden jazz-albumin Emman että kriitikoiden valinta -Emman saajaksi.
Sitäkin ihmeellisempää on, miten paljon ystäviä Juniper on saanut jazzpiirien ulkopuolelta. Listakärkeä ei jazzilla tietenkään tavoiteta (joskin Juniper oli fyysisten levyjen myyntilistalla jopa kolmantena), mutta jotenkin Fredrikssonin (s. 1985) musiikki on onnistunut puhuttelemaan tavallista suurempaa yleisöä.
Neon Light [And The Sky Was Trans].
Kuinka hän sen teki? Luultavasti melodioilla. Juniper on tunnistettavasti jazzlevytys ja improvisaatiolla on siinä rooli, mutta Fredrikssonin säveltämiin teemoihin pystyy eläytymään genreen vihkiytymätönkin. Hänen vaikutteensa tulevat eri suunnilta, laajalta alalta, eikä kokonaisuus edusta tyylipuhtaasti mitään tiettyä. Jazzia pidetään usein musiikkina, jota pitäisi ymmärtää kyetäkseen nauttimaan siitä. Ehkäpä juuri epäpuhdasoppisuudesta johtuen Juniperin edessä ei ole sellaista kynnystä.
Salaperäisesti ja hypnoottisesti hypähtelevän nimikkosävellyksen yhdessä kohdassa voi kuulla tai olla kuulematta pienen viittauksen klassiseen musiikkiin. Samaan aikaan levyllä on hurjat jatsihetkensä. Juniperin avaava ”Neon Light [And the Sky Was Trans]” kuljettaa seesteisten ja kuulaiden sävelkulkujen läpi riipivään ja villiin loppuun.
Nana – Tepalle.
Minna Koiviston ja Joonas Saukkosen tuottamalla Juniperilla soivat perinteisten jazzsoitinten lisäksi synteettiset sävelet ja rytmit. Hyvällä maulla ja harkituin vedoin maalatussa äänikuvassa on paljon tarkasteltavaa. Hyvä esimerkki tästä on nimensä mukaisesti kehittyvä ’Transit In The Softest Forest, Walking, Sad, No More Sad, Leaving’.
Levyn viimeistelyvaiheessa edesmenneelle isoäidille omistettu ’Nana – Tepalle’ on alussaan ja lopussaan eteerisen kaunis ja yltyy siinä välillä lyömäsoitinten piiskaamaksi tunnemyrskyksi. Sen vastapainoksi ’Lempilauluni’ on kokonaisuuden valoisin ja huolettomin osuus. Sen ihmisen hyräilemä päämelodia estää kutsumasta Juniperia puhtaaksi instrumentaalialbumiksi – ja niin tekee oikeastaan myös lopussa kuulta kärpäsen tai mehiläisen surina. Miljöö muuttuu musiikiksi myös ’Pinetree Songin’ puun äänistä, suhinasta ja linnunlaulusta. Kyse ei ole pelkästään soitetuista sävelistä vaan myös tilasta ja maailmasta, jossa ne soivat.
Lempilauluni.
Juniper on paitsi albumin, myös yhtyeen nimi. Kontrabasisti Mikael Saastamoinen, rumpali Olavi Louhivuori ja kosketinsoittaja Tuomo Prättälä tuntuvat sisäistäneen Fredrikssonin vähäeleisyyttä korostavan vision täydellisesti, tai kenties he ovat olleet mukana luomassa sitä. Levyä on äänitetty useissa erilaisissa paikoissa huippustudiosta mökille, mutta vääränlaista sirpaleisuutta Juniperilla ei ole. Ehkäpä sävellysten tunnelmat ovat itse valinneet itselleen sopivat ikuistamispaikat.
Siinä missä instrumentaalimusiikki yleensä nostaa mieleen elokuvamaisia näkyjä, Juniper muistuttaa luonnon, maan, ilman, tulen ja veden voimista. Se ei ole tyypillistä jazzin kaltaiselle urbaanille musiikille. ’Clea’ päättää levyn suurena, elävänä ja rauhallisena aaltona ja jättää tilaa tulevalle. Toivottavasti Fredriksson jatkaa soolouraansa edelleen. Hänen äänensä on kaunis ja ansaitsee tulla kuulluksi.
Jee! | Texicalli Records 2012 Beibe | Texicalli Records 2014 LaivallaMopo & Ville Leinonen | Texicalli Records 2016 Mopocalypse | We Jazz 2018
Levyhyllyt Njet Njet 9 [Linda Fredriksson • Mikko Haanpää • Ville Kyttälä • Heikki Laine • Eeti Nieminen • Pekka Seppänen • Ville Vannemaa • Martti Vesala • Veikki Virkajärvi] Finna.fi
Suzanne Vega syntyi Kalifornian Santa Monicassa 1959, mutta muutti äitinsä mukana New Yorkiin jo taaperona. Ja juuri New Yorkin identiteetti itärannikon vähän boheemina, aina coolina kulttuurimetropolina leimaakin Vegan taiteilijapersoonaa ja varsinkin varhaista imagoa. Hän sai jo koululaisena ja opiskelijana rasteja oleellisiin ruutuihin: opiskeli high schoolissa nykytanssia, suoritti college-tutkinnon englanninkielisestä kirjallisuudesta, esiintyi Greenwich Villagen folk-klubeilla. Harjaantui omien laulujen tekemisessä, kunnes oli valmis julkaisemaan nimettömän debyyttialbuminsa, heti ison A&M Recordsin kautta, vuonna 1985.
Uusi folk-sukupolvi oli nousemassa ja Vegasta tuli sen johtotähti. Steve Addabbo ja Patti Smithin kakkosmiehenä tunnettu Lenny Kaye tuottivat esikoisen, joka esitteli maailmalle laulaja-lauluntekijägenren eri aikakausista ammentavan tulokkaan. Vega leikittelee Dylanin tyyliin kirjallisuuteen, populaarikulttuuriin ja historialliseen kuvastoon viittaavilla metaforilla, mutta kaihtaa yhteiskunnallista ja kohdistaa katseen peiliin ja sisäänpäin. Se taas periytyy 1970-luvun singer-songwritereilta, mutta kuulaasta ja kliinistä tuotannosta ja artistin stailauksesta alkaen kyseessä on 80-luvun versio aiheesta. Sitä paitsi viileä, ulkopuolelta havainnoiva neworkilaisuus kuuluu Vegan lauluissa siinä kuin kalifornialaishenkinen narsismi edeltävän sukupolven.
Suzanne Vega oli siis esillepanonsa puolesta juuri oikea artisti juuri oikeaan aikaan, mutta modernia klassikkoa hänestä ei toki olisi tullut ilman todella vahvoja lauluja heti debyytillä. Suosituimmaksi nousi videollakin ryyditetty ’Marlene On The Wall’, jossa leffaikoni Marlene Dietrichin kuva seurailee seinältä nuoren naisen levotonta ihmissuhde-elämää. Kiistatta näkökulma, jollaista kukaan muu ei ollut yrittänyt tai ainakaan sellaisen käytössä näin hyvin onnistunut.
Marlene On The Wall.
Vielä syvemälle metaforamaailmaan sukeltaa loistava ’The Queen And The Soldier’, jonka pseudokeskiaikainen tarina taitaa sittenkin olla allegoria rakkaussuhteeseen sitoutumisen vaikeudesta sekin. Tosin hyvän dylanistisen folklaulun tapaan se jättää kuulijalle paljon tulkinnanvapauksia.
The Queen And The Soldier.
Kolmas hieno esimerkki Vegan mietitystä laulunkirjoittamisesta on omistushalun ja -himon epäkonservatiiviseksi ja elegantiksi allegoriaksi pukeva tyynen toteava ’Undertow’:
Debyyttialbumi toi Vegalle merkittävää kaupallista menestystä varsinkin Britanniassa, jossa se myi platinaa. Yksi osoitus artistin noususta kulttuuriseen eturintamaan on ’Left Of Center’-kappaleen julkaisu singlenä ajanhenkeä määrittäneen Pretty In Pink -nuorisoelokuvan suositulta soundtrackilta 1986. Vierailijakreditiin saa brittiläinen uuden aallon artisti Joe Jackson, joka soittaa pianoa. Syrjäytyneen tai syrjityn tarkkailijanuoren perspektiiviä kuvastava biisi on oleellinen lenkki Vegan varhaisten pop-klassikoiden ketjussa.
Left Of Center.
Suzanne Vegan näkyvyys ja kulttuurinen merkitys olivat suurimmillaan kakkosalbumi Solitude Standingin ilmestyttyä 1987. Edelleen Addabbon ja Kayen tuottama levy myi platinaa sekä USA:ssa että briteissä, ja mitä Suomeen tulee, yksi osoitus artistin ajanhengenmukaisuudesta saatiin seuraavana vuonna, kun Hector mainitsi hänet nimeltä Varjot ja lakanat -albuminsa klassikkokappaleessa Seinästä seinään. Siinä Vega profiloidaan musiikiksi, jota yksin asuva nuorehko töissäkäyvä nainen kuuntelee.
Solitude Standingia avitti listoilla MTV:llä runsaasti soinut singlebiisi ’Luka’, jonka kepeä nostattavuus saattoi ensikuulemalta hämärtää tekstin rankkaa aihetta: rikkinäistä perhettä ja lapsen kohtaamaa väkivaltaa. Rooliin kirjoitettu minä-muotoinen laulu onkin irtiotto Vegan omakohtaisemmalta tuntuvista pohdinnoista.
Luka.
Muutenkin Vega pyrki laventamaan taiteilijakuvaansa ja siinä onnistuikin. Kakkosalbumi on edeltäjäänsä jossain määrin isommaksi tuotettu ja musiikillisesti monipuolisempi. New Yorkin monikulttuuriset katunäkymät asettuvat monen laulun taustamaisemaksi. Hieno ja kunnianhimoiseksi pienoisteokseksi kasvava esimerkki on myöhemmän elokuvasäveltäjä Anton Sankon kanssa työstetty ’Ironbound / Fancy Poultry’.
Ironbound / Fancy Poultry.
Kuitenkin levyn ja koko Vegan uran tunnetuimmaksi kappaleeksi päätyi sen accapella-sovituksena aloittava ’Tom’s Diner’, artistin jo 80-luvun alussa tekemä tuokiokuva, jossa kertoja juo aamukahviaan otsikonmukaisessa todellisessa kahvilassa, lukee sanomalehteä ja seuraa näennäisen merkityksettömiä tapahtumia ympärillään. Vähin elein vangitseva täysosuma ei säestyksettömässä muodossaan (tai Solitude Standingin lopuksi kuultavana instrumentaaliversiona) ollut varsinaista hittiainesta, mutta vuonna 1990 brittiläinen tuottajaduo DNA iski lauluraidan taustalle silloin muodikkaan hiphopahtavan biitin. Luvatta klubikäyttöön tehty remix sai Vegan ja levy-yhtiön hyväksynnän ja nousi brittikakkoseksi ja jenkkivitoseksi. ’Tom’s Diner’ meemiytyi jopa siinä määrin, että sen eri versioista pystyttiin seuraavana vuonna koostamaan kokonainen täyspitkä, Tom’s Album.
Suzanne Vega ft. DNA: Tom’s Diner.
Niin ikään vuonna 1990 Vega julkaisi kolmannen albuminsa Days Of Open Hand. Levyä on yleensä pidetty pettymyksenä ja ainakin myyntilukujensa puolesta se sitä varmasti olikin. Anton Sanko oli nyt vaihtunut tuottajaksi (artistin itsensä ohella), mutta musiikillisesti tai sanoituksellisesti levy ei merkitse irtiottoa. Mitenkään huono se ei kuitenkaan ole, ehkä se vain ilmestyi hankalaan saumaan. Päätöskappale ’Pilgrimage’ on hyvä esimerkki albumin hieman introverteistä vahvuuksista.
Pilgrimage.
Vegan uralla kyseessä on kuitenkin murroskohta. Mahdollisesti ’Tom’s Diner’ -remixin menestyskin on houkuttanut häntä uusiin musiikkimaisemiin. Kenties modernin folklaulajan tie tuntui loppuun kuljetulta. Pian aviomieheksikin päätyneen tuottaja Mitchell Froomin tapaaminen lienee vaikuttanut asioihin myös. Vuoden 1992 albumilla 99.9 F° sinänsä melko perinteisten laulujen taustalle on lisättyny koneiden kolinaa ja kolketta, industrialia läheneviä soundeja, aika uraauurtavaakin ysärin taidepoppia.
Levystä ei tullut isoa kaupallista menestystä, mutta trendien vaihtuessa Vegan vanhalla linjallakaan olisi ollut vaikea sellaista saavuttaa. Sen sijaan 99.9 F°:stä tuli yksi artistin suurimmista arvostelumenestyksistä ja se voitaneen lukea klassikoksi. Näennäisesti eripariset elementit toimivat mainiosti yhteen, mikä kertoo Vegan ja Froomin pelisilmästä ja luovan yhteistyön toimivuudesta. Jotkut soundit pyörivät nykykuuntelussa vanhentuneisuuden rajalla, mutta pysyvät kuitenkin sen paremmalla puolella.
’Blood Makes Noise’ on hyvä esimerkki levyn kokeellisemmasta laidasta. Tosin tuotannollisten innovaatioiden alla on lähes lastenloru, joka nyt vain sattuu kertomaan jostakin paniikkikohtauksen tapaisesta.
Blood Makes Noise.
Vastaavasti loistava ’In Liverpool’ on sovitukseltaan vain hieman päivitettyä ”klassista Vegaa”, jossa fragmentti aikaa ja paikkaa lavenee historiallisia kerroksia sisältäväksi värikkääksi visioksi ja vie mielenmaisemaltaan Vegan kertojan New Yorkista tälle puolen Atlanttia. Artistin koko uran parhaita biisejä.
In Liverpool.
Vuonna 1992 Suzanne Vega oli isoa kaupallista nostetta maistanut ja kulttisuosioon vakiintunut innovatiivinen lauluntekijä, jonka uralla tuntui käynnistyneen uusi, lupaava vaihe. Välttämättä kaikkia tuolloin syntyneitä odotuksia hän ei koskaan lunastanut ja myös levytystahti hidastui selvästi, mutta kuuntelemisen arvoista diskografiaa löytyy vielä artikkeliparin toisen osan tarpeiksi.
Suzanne Vegan 1985 julkaistun debyyttialbumin ja kakkoslevyn Solitude Standing välillä julkaistiin single ’Left Of Center’. Yhdessä Joe Jacksonin kanssa tehty levytys on mukana elokuvan Pretty In Pink (1986) soundtracklevyllä.
Kun Kollaa kestää osallistui Levyraatiin kappaleellaan ’Kirjoituksia kellarista’ vuonna 1979, Lenita Airisto ei suostunut antamaan sille yhtään pistettä. Diplomiekonomi tuskin oli ainoa, jota tulkinnan hauraus ja soiton haparoivuus ei puhutellut.
Kollaa kestäällä oli kuitenkin myös paljon ihailijoita. Suuri osa myöhemmästä kotimaisesta naivistisesta punk- ja indiepopista on saanut vaikutteita tältä yhtyeeltä. Bändi onkin esimerkki siitä, että maailmaan voi jättää hienon jäljen muutenkin kuin kovuudella ja huipputehokkuudella.
Kaupungin valot.
Kollaa kestää soitti ensimmäisen keikkansa maaliskuun 3. päivänä 1977 Suosikin järjestämässä kilpailussa. Tamperelaisbändi sijoittui kisassa mukavasti neljänneksi ja sai kuvansa lehteen. Tähän oli tultu luultavasti siksi, että Englannissa The Damned ja Sex Pistols olivat julkaisseet ensimmäiset singlensä syksyllä 1976, ja koska Ramones oli tehnyt ensialbuminsa aiemmin sinä vuonna. Vuonna 1977 levylle pääsivät myös Buzzcocks, The Clash, The Adverts ja monet muut, ja Suomessakin alettiin äänittää punklevyjä. Syksyllä Kollaa kestää teki levytyssopimuksen uuden tamperelaisen levy-yhtiön Poko Rekordsin kanssa.
Kollaa kestään ensisingle ilmestyi maaliskuun 1978 lopussa. Sen tehtyään bändi pääsi klassiseen kokoonpanoonsa, kun rumpali Jyrki Siukonen, kitaristi Juha Helminen ja laulaja-kitaristi Kai Kivi löysivät basistiksi Mikko Nevalaisen. Uusiutunut yhtye levytti ensimmäisen kerran saman vuoden elokuussa. Kollaa kostaa -ep äänitettiin Ylöjärvellä Mika Sundqvistin MSL-studiolla.
Syksy.
Yhtä Hilse-levyjen julkaisemaa kokoelmaraitaa lukuun ottamatta Kollaa kestää teki kaikki varhaiset levytyksensä Pokolle. Sen sijaan bändin ainoaksi jääneen albumin julkaisi Johanna, jonka Love Recordsin Atte Blom perusti Pekka Aarnion kanssa vuonna 1979. Kollaa kestään pitkäsoitto Jäähyväiset aseille ilmestyi tuona samana vuonna. Se esitteli omaperäisen rockyhtyeen, jolla oli vahvoja biisejä ja näkemystä.
’Kirjoituksia kellarista’ -singleä mukaillen Kollaa kestää teki omia lauluja omasta elämästään. Se inspiroitui ajasta niin vuodenaikojen vaihtelun (’Syksy’, ’Talven jälkeen’, ’Kevät’) kuin arjen kierron (’Jälleen yksi päivä’, ’Näin elämä jatkuu’) kautta. Se löysi suuria, melankolisia tunteita pienistä asioista. Jotkut sen biisit olivat poikkeuksellisen hyviä, kuten vaikkapa ’Kaupungin valot’ ja ’Jäähyväiset aseille’, tuo vilpitön ja surullinen kappale, joka on kaikkien aikojen paras kotimainen rauhanlaulu. Tunnetuimman tulkinnan siitä teki Liisa Tavi vuonna 1981.
Jäähyväiset aseille.
Albumin kömpelöin esitys on A-puolen päättävä ’Tytöt hymyilee’, mutta senkin olemassaololle on eräänlainen perustelu: Kollaa kestään Jyrki Siukonen oli sopinut aikalaisyhtye Vaavin Kari Hipposen kanssa, että kumpikin bändi tekee ensialbumilleen sennimisen kappaleen. Aknestikin vuonna 2001 julkaisema ’Tytöt hymyilee’ lienee kunnianosoitus molemmille.
Kaksi lainakappaletta vain alleviivaavat sitä, miten persoonallinen ja jäljittelemätön Kollaa kestään visio oli. Levyn avaava ’Syksy’ on niin täyttä Kollaata, että vaikka korvat kertovat totuuden, sitä ei tahtoisi uskoa suomiversioksi Magazinen ’Shot by Both Sidesista’. Sama pätee ’Kaupunkisissiin’, joka on tehty happorockbändi Hawkwindin biisistä ’Urban Guerilla’.
Lainabiisien lisäksi myös albumin toinen saksofonisti oli englantilainen: levyllä tööttäilee X-Ray Spexissä alkuaikoina vaikuttanut Lora Logic (Susan Whitby, s. 1960), jonka soittoa on kuultu myös The Stranglersin, Swell Mapsin ja Boy Georgen äänityksillä.
Kännissä aamulla.
Jäähyväiset aseille jäi Kollaa kestään joutsenlauluksi. Yhtyeen hajottua Jyrki Siukonen perusti kokeellisen Vaaralliset lelut -yhtyeen ja keskittyi sitten kuvataiteisiin. Mikko Nevalainen liittyi Eppu Normaaliin joulukuussa 1979 ja soitti siinä kymmenisen vuotta. Kai Kivi opiskeli luonnontieteitä ja toimi Helsingin yliopiston hydrobiologian dosenttina aina kuolemaansa saakka vuonna 2007. Juha Helminen vaikutti 1990-luvun alkupuolella tamperelaisessa Punk Lurex OK -yhtyeessä. Tuon edelleen aktiivisen bändin alkuperäisessä kokoonpanossa soitti myös Siukonen. Helminen kuoli vuonna 2013.
Helsingin maineikkaalla Finnvoxilla tehty Jäähyväiset aseille oli ilmestyessään vuonna 1979 pari viikkoa albumilistalla, korkeimmillaan sijalla 28. Sitä ei voi pitää suurena kaupallisena menestyksenä, mutta arvostelumenestys se oli. Jäähyväiset aseille osoittautui yhdeksi suomipunkin klassikkolevyistä, ja jo aikalaiskriitikot tunnistivat sen sellaiseksi.
Jäähyväiset aseille Kai Kivi – kitara, laulu, kosketinsoittimet Juha Helminen – kitara, laulu Mikko Nevalainen – bassokitara, taustalaulu Jyrki Siukonen – rummut, laulu
[Jukka Mikkola • Jyrki Siukonen + Erik Ahonen • Kari Hipponen • Eeva Koivusalo • Matti Kurikka • Tommi Micklin • Pekka Seppänen • Sari Rinne • Jouko Turunen]
Kitaravalmistaja Gibson teki kesällä 2021 uuden aluevaltauksen perustamalla levy-yhtiön, Gibson Recordsin, jolle levyttävät tietenkin firman kitaroita suosivat artistit. Ensimmäinen sainaus oli itseoikeutetusti Guns N’ Roses -legenda Slash, jonka ikonista hahmoa määrittää silinterihatun ohella Gibson Les Paul. Kankeanimisen Slash featuring Myles Kennedy & The Conspirators -yhtyeen 4 on Gibson Recordsin ensimmäinen albumijulkaisu.
Saul ”Slash” Hudson (s. 1965) on levyttänyt Guns N’ Rosesin lisäksi sooloartistina ja Slash’s Snakepitin ja Velvet Revolverin kanssa, mutta Slash featuring Myles Kennedy & The Conspirators on hänen pitkäikäisin bändinsä. Tämä laulaja Myles Kennedyn, basisti Todd Kernsin, rumpali Brent Fitzin ja kitaristi Frank Sidorisin muodostama sidosryhmä on tehnyt neljä albumia kymmenessä vuodessa. Neljännellä pitkällä levyllään se kuulostaa varmaotteiselta aikuistuneiden rokkareiden bändiltä. Sellaiselta, jossa asialliset hommat hoidetaan eikä muutenkaan enää olla kuin L.A:n kanat, vaikka kauan sitten oltiinkin.
The River Is Rising.
Slash, Kennedy ja The Conspirators soittavat klassikkohardrockia tavoitteenaan mahdollisimman bändilähtöinen, livemäinen ja analoginen soundi. Sellainen on luotu Nashvillessä tuottaja Dave Cobbin avulla. Yhtyeessä on potkua (’Call Off the Dogs’) ja notkeutta (’Actions Speak Louder Than Words’) niin kuin vain kokeneiden tiejyrien pumpussa voi olla. Slashin tunnistaa soundista ja soittotyylistä yhtä helposti kuin hatusta. Komeaääninen Myles Kennedy (joka on laulajana kuin Axl Rosen tasapainoinen pikkuveli), on säveltänyt kitaristin riffipohjaisiin biisipohjiin hyviä laulumelodioita.
Albumi on kaikessa perinteikkyydessään ennalta-arvattava ja toimiva eikä tule jakamaan mielipiteitä rokkaavan kohderyhmänsä sisällä. 4 on tasavahva kokonaisuus, jolta onneksi erottuu yksityiskohtia. Komean ’The River Is Risingin’ julistava sireeniriffi hätkäyttää kuuntelemaan ja sen poljennossa on seattlelaista synkkyyttä. Puoliballadi ’Fill My Worldin’ pääriffillä Slash nostaa hattua omalle soitolleen Guns N’ Rosesin ’Sweet Child O’Minessä’, ja ’Spirit Lovessa’ hän heittäytyy sitarinsoiton pyörteisiin. Levyn päättää sen hienoin kappale, eeppinen ’Fall Back To Earth’, joka kertoo Slashin pitävän elokuvamusiikista.
Fill My World.
Ei tarpeetonta egoilua tai myötähävettävää sekoilua – tämä on vanhan liiton hardrokkareiden keskinäistä rock’n’roll-synergiaa, joka ei yllätä eikä petä. Kaikesta kuulee, että jos Guns N’ Rosesin tulevan albumin tekeminen kestää pitkään, ei se ainakaan Slashista ole kiinni.
Levyhyllyt Slash featuring Myles Kennedy & The Conspirators Finna.fi
Apocalyptic Love | Roadrunner Records/Dik Hayd Records 2012 World On Fire | Roadrunner Records/Dik Hayd Records 2014 Living The Dream | Roadrunner Records/Snakepit Records 2018 4 | Gibson Records/BMG 2022
Levyhyllyt Slash Finna.fi
[Slash • Chris Chaney • Josh Freese • Lenny Castro +🎙Ian Astbury • Ozzy Osbourne • Fergie • Myles Kennedy • Chris Cornell • Andrew Stockdale • Adam Levine • Lemmy Kilmister • Kid Rock • M. Shadows • Rocco DeLuca • Iggy Pop • Koshi Inaba • Cypress Hill • Nick Oliveri • Beth Hart • Alice Cooper • Nicole Scherzinger]
Lue lisää Slashistä • Read more about Slash Finna.fi
SlashSlash & Anthony Bozza & kääntäjä K. Männistö, 481 sivua | Like 2009 Slash – The AutobiographySlash & Anthony Bozza, 481 pages | Harper Entertainment 2007 • Harper Collins 2008