The National: High Violet – kaunis ja yksinäinen

High Violet | 4AD 2010

Kaikkein keskeisimpiä albumeja ovat usein ne, joilla lunastetaan paikka suuren yleisön sydämestä. High Violet on The Nationalille sellainen seuraavalle tasolle nousemisen soundtrack.

Ohiossa vuonna 1999 perustettu The National teki nimettömän debyyttinsä (2001) ja toisen albuminsa Sad Songs For Dirty Loversin (2003) omalle levymerkilleen. Ammattilaissarjaan Dessnerin kitaristi-kosketinsoittajaveljekset, Devendorfin rytmiryhmäveljekset ja laulaja Matt Berninger nousivat kolmannen albuminsa Alligatorin (2005) aikaan. Sen ja seuraavan albumin Boxer (2007) julkaisi Beggars Banquet Records, joka sittemmin sulautui osaksi 4AD:ta.

Kaksi ensimmäistä albumia nostivat The Nationalin indie-ihmisten tietoisuuteen, ja Alligator ja Boxer kiihdyttivät kuhinaa bändin ympärillä. The Nationalin levyt nousivat vuoden ja vuosikymmenen parhaita levyjä rankkaaville listoille, kriitikot yhtyivät kuorokiitoksiin, biisit soivat tv-sarjoissa ja elokuvissa, ja bändi sai hyviä slotteja suurilta festivaaleilta. Ensimmäisen vuosikymmenensä aikana The National oli noussut läpimurron kynnykselle, sille kohtalokkaalle kielekkeelle, johon ylistys kuuluu kaikkein äänekkäimmin. Se on tavoiteltu ja kauhisteltu uravaihe, jonka jälkeen suosio laajenee ja kehuminen vaimenee, kun kulttisuosikki laimenee yleiseksi omaisuudeksi.

The National ylitti kriittisen pisteen tyylikkäästi. High Violet oli varmastikin sen helpoimmin lähestyttävä eli kaupallisin julkaisu (ja taitaa olla edelleen), mutta se oli myös riittävän sisältörikas riipaisemaan kuulijaansa tavalla, johon höttöpop ei kykene. High Violetin ilmapiiri tuo mieleen bändin kotiosavaltion tasankojen avaruuden, ja sen lempeää melankoliaa vasten tekee mieli käpertyä. Stadiontunnelmaisen ’Bloobuzz Ohion’, levyn ilmeisimmän singlelohkaisun, sai ladata ilmaiseksi bändin nettisivuilta maaliskuussa 2010.

Vaikka High Violet on musiikillisesti vähäeleinen albumi, tunteet sillä ovat suuria. Berningerin sanoituksissa niitä ei niinkään käsitellä kuin kuvaillaan, ja ne pitävät lujasti otteessaan. Välillä päähenkilö kaivelee omaa napaansa (’Sorrow’), välillä suhdettaan muihin (’Anyone’s Ghost’). Jos High Violet pitäisi kiteyttää yhdeksi tunteeksi, se olisi yksinäisyys, ja jos joksikin ulkokohtaisemmaksi, niin kauneudeksi. Synkkänä High Violetia ei voi pitää. Sen kappaleiden surumielisessä lopullisuuden tunnussa on lohdullisuutta. Kaiken kaikkiaan albumi on malliesimerkki siitä, miten merkitykselliseltä popmusiikki voi syvimmillään tuntua.

Siihen nähden, miten paljon sessiosoittajia ja vierailijoita High Violetilla esiintyy (noin 25), musiikki on onnistuttu pitämään yllättävänkin tyylikkäänä ja vähäeleisenä. Lukuisat puhallin- ja jousisoittajat palvelevat tarkoitusta, sovitukset on tehty luomaan kappaleiden hallitseva tunnelma tai korostamaan sitä. ’Terrible Lovessa’ ja ’Bloodbuzz Ohiossa’ se tarkoittaa kaikuisaa ja kumisevaa kitarabändisoundia, ’Sorrow’ssa’, ’Runawayssa’ ja tarttuvassa ’Anyone’s Ghostissa’ vain laulumelodian ja sanojen kehystämistä. Kumpikin tyyli toimii, sillä kuten vaikkapa ’Little Faith’ ja ’Afraid Of Everyone’ osoittavat, Berningerin sanoitukset ovat kiinnostavia jopa luettuina, ja jokaisessa kappaleessa on koskettava melodinen koukku.

High Violet oli helppoudessaan omanlaisensa huipentuma. Sen jälkeen The National on melkeinpä jarrutellut menestymistään – se on tehnyt onnistunutta musiikkia myöhemminkin, mutta usein sen sovituksista on tullut mieleen Lars Ulrich keksimässä rumpujen soittoa uudestaan Metallican dokumentissa Some Kind Of Monster. Myöhempien aikojen The Nationalille on varsinkin rytmiikan osalta tuntunut olevan tärkeämpää idean erikoisuus kuin toimivuus. Ehkäpä sillä on saanut takaisin osan suosion syömästä indieuskottavuudesta.

High Violetilla ei vielä ole jälkeäkään yliyrittämisestä. Musiikki kulkee vapaana, luontevana, kirkkaana ja vähäeleisenä kuin tyynen joen vesi. Voimakkain virta on piilossa pinnan alla, lähellä tummaa pohjaa.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

High Violet
Aaron Dessner
Bryan Devendorf
Bryce Dessner
Matt Berninger
Scott Devendorf

The National | kotisivu
The National | Facebook

Levyhyllyt | Finna.fi
The National | Brassland 2001
Sad Songs For Dirty Lovers | Brassland 2003
Alligator | Beggars Banquet 2005
Boxer | 2007
High Violet | 4AD 2010
Trouble Will Find Me | 4AD 2013
Sleep Well Beast | 4AD 2017
I Am Easy To Find | 4AD 2019

Katso lisää | Finna.fi
Berninger, Tom (ohjaaja): Mistaken For Strangers, 62 min. • DVD | Atlantic Film Finland 2013

The National: High Violet – 10th Anniversary Expanded Edition (2010/2020).

Beck: Sea Change – suuren muutoksen soundtrack

Sea Change | Geffen 2002

Beck Hansen (s. 1970) löi läpi vuonna 1994 julkaistulla Mellow Gold -albumilla, jonka singlehitti ’Loser’ on edelleen hänen tunnetuin biisinsä. Vuonna 2002 ilmestynyt Sea Change edusti hänen urallaan nimensä mukaisesti suurta muutosta. Postmodernista kollaasiartistista tuli pohdiskeleva laulaja-lauluntekijä.

Sea Changen tekemisen lähtökohta ei ollut omaperäinen tai ainutlaatuinen. Beckiä inspiroi laulunaiheista kliseisin: pitkä parisuhde oli juuri päättynyt. Kuitenkin nimenomaan yleistajuinen teema teki hänen uudesta musiikistaan koskettavaa. Sen itsetutkiskelun sävy ei tuntunut oman navan ympärillä pyörimiseltä vaan kertoi kokemuksista, jotka ovat muodossa tai toisessa tuttuja kaikille. Koska Beck kirjoitti Sea Changen kappaleet nopeasti ja itsekseen, melankolian, surun ja yksinäisyyden tunteet säilyivät niissä kuin meripihkassa.

Äänitysten lähtökohdaksi otettiin sama laulaja-lauluntekijäkulma, josta Beck oli biisit kirjoittanut. Tuottaja Nigel Godrichin kanssa tehty Sea Change ei silti ole mikään mies ja kitara -levy, vaikka sen maisemissa näkeekin taivaanrantaan saakka. Sillä soittaa varsin iso bändi: rumpalit James Gadson ja Joel Waronker, kosketinsoittaja Roger Joseph Manning Jr., kitaristit Jason Falkner ja Smokey Hormel, sellisti Suzie Katayama ja basisti Justin Medal-Johnsen ovat kaikki monista eri yhteyksistä tuttuja muusikoita. Tärkeässä osassa olivat jousisovitukset, joista vastasi Beckin isä David Campbell. Merkittävin elementti oli Beckin lauluääni, johon eletty elämä tuntui tuoneen syvyyttä.

’The Golden Agen’ ja ’Lost Causen’ lempeä folk/alt.country-fiilistely, ’Paper Tigerin’, ’Sunday Sunin’ ja ’Lonesome Tearsin’ mieto psykedelia, ’It’s All In Your Mindin’ ja ’Round The Bendin’ nickdrakemainen hauraus… Sea Change on yhtä aikaa monipuolinen ja yhtenäinen kokonaisuus. Kiusallisen tutun kuuloinen ’Already Dead’ on hyvä esimerkki siitä, miten vahvoja biisejä Beck pystyi levylleen kirjoittamaan. Ja vaikka levyn tekemistä inspiroivat ikävät asiat, Sea Changea leimaa juhlallinen tunne uuteen alkuun selviytymisestä.

Lopputulos oli perinteikkyydessään yllättävä. Beckin aiemmasta tuotannosta tuttu ironinen kuorrutus oli poissa, ja vakavuudessaan vilpitön Sea Change vaikutti hyvin paljaalta. Sen lähin vertailukohta Beckin levyissä on Mutations, mutta lähinnä vain akustisten kitaroiden osalta. Muutoksen suuruus heijastui levyn nimeen: Beck tosiaan purjehti uudella ulapalla. Taiteellisen paradigman muutos sai hänen vanhemmat, sinänsä oivaltavat albuminsa kuulostamaan tiettyyn aikakauteen nivotulta leikkaa-liimaa-musiikilta, joka enemmänkin leikkisästi kommentoi popkulttuuria kuin sanoi mitään merkityksellistä.

Sea Change äänitettiin keväällä 2002 ja julkaistiin heti kesän kynnyksellä. Se poikkesi niin paljon Beckin aiemmista levyistä, että sen pelättiin vieraannuttavan hänet vanhoista faneistaan. Niin ei kuitenkaan käynyt. Sea Change myi Yhdysvalloissa reilusti kultaa, kuten kolmen vuoden takainen Midnite Vultureskin oli tehnyt. Luultavasti Sea Change käy edelleen kaupaksi fyysisissä formaateissa, sillä se on Beckin ajattomin teos.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Beck | kotisivu
Beck | Facebook

Levyhyllyt | Finna.fi
Golden Feelings | Sonic Enemy 1993
Stereopathetic Soulmanure | Flipside 1994
Mellow Gold | DGC Records 1994
One Foot In The Grave | K Records 1994 • Expanded Edition 2009
Odelay | DGC Records 1996 • 2CD 2008
Mutations | DGC Records 1998
Midnite Vultures | DGC Records 1999
Sea Change | Geffen Records 2002
Guero | Interscope Records 2005
Guerolito (remix album) | Interscope Records 2005/2006
The Information | Interscope Records 2006
Modern Guilt | DGC Records 2008
Morning Phase | Capitol Records 2014
Colors | Capitol Records 2017
Hyperspace | Capitol Records 2019

Lue lisää | Finna.fi
Palacios, Julian: Beck – Beautiful Monstrosity, 235 sivua | Boxtree 2000

Beck: Sea Change (2002).

Nine Inch Nails: Pretty Hate Machine – loikka lähitulevaisuuteen

Pretty Hate Machine | TVT Records 1989

Musiikissa revoluutio ja evoluutio kulkevat käsi kädessä. Nine Inch Nailsin vuonna 1989 julkaistu ensimmäinen albumi Pretty Hate Machine oli yksi niistä levyistä, jotka muuttivat maailmaa. Se oli yksi rockin 1990-luvulle vieneistä albumeista ja sen teki mies, jonka teräväkulmainen nimikin kuulostaa Nine Inch Nailsilta: Trent Reznor.

Pennsylvaniassa vuonna 1965 syntynyt Reznor löysi rockin isänsä levyhyllystä. Aikuiseksi tultuaan hän muutti Clevelandiin ja työskenteli apulaisäänittäjänä Right Track -studiolla. Vuoden 1988 alussa Reznor äänitti siellä omien biisiensä demoja ja lähetteli niitä levy-yhtiöihin. Hänen yhden miehen projektinsa Nine Inch Nails sai sopimuksen nopeasti. Pretty Hate Machine oli valmis vuoden 1989 alussa.

Pretty Hate Machine loi Trent Reznorille erakkoneron maineen, jota hän kantaa edelleen. Nine Inch Nails ei ollut Reznorin bändi vaan hän itse – hän soittaa Pretty Hate Machinella kaiken itse ja hän myös äänitti levyn itse. Tähän ratkaisuun johti alun perin se, ettei Reznor ollut löytänyt Clevelandista sopivia soittokavereita, mutta hän jatkoi yksin työskentelemistä myöhemminkin. Sueen vuonna 2014 tekemässäni haastattelussa hän kertoi, että se on johtunut suurelta osin sosiaalisten tilanteiden pelosta ja itseluottamuksen puutteesta.
– Ellen ole tuntenut löytäneeni juuri oikeita tyyppejä, olen mieluummin ollut yksin. Se on tuntunut helpommalta ja mukavammalta, Reznor kertoi.

Niin viehättävä kuin ajatus yksinäisestä visionääristä onkin, ei Reznor tehnyt Pretty Hate Machinea aivan omillaan. Tuotantopuolella häntä avittivat tunnettu post-punk- ja vaihtoehtorocktuottaja Mark ”Flood” Ellis, dubtuottaja Adrian Sherwood, Keith LeBlanc ja This Mortal Coil -kollektiivin John Fryer. Biisien ja soundin kehitystä voi seurata kuuntelemalla Pretty Hate Machinen kappaleiden demoversioita Purest Feeling -levyltä.

Reznor on sanonut Nine Inch Nailsin musiikin heijastavan häntä itseään, ei niinkään maailmaa tai yhteiskuntaa. Pretty Hate Machinen klaustrofobinen ja sisäänpäinkääntynyt tunnelma muistuttaakin sosiaalisista tilanteista ahdistuvasta ja huonosta itsetunnosta kärsivästä nuorukaisesta, mutta Reznor onnistui kääntämään heikkoutensa eduksi. Hän osasi ja halusi muotoilla tunteensa niin helposti lähestyttäviksi biiseiksi, että suuri yleisö saattoi samaistua niihin. Kolistelun ja maalailun ohella hän pystyi säveltämään hyviä melodioita.

Vaikka musiikki maalaa välillä hyvinkin vieraannuttavia ja synkeitä maisemia, Reznor laulaa tavallisen amerikkalaisen äänellä. Hänen lyriikoissaan ja tulkinnoissaan on petoksen synnyttämää raivoa, angstisuutta ja pateettista uhriutumista, kaikkea sellaista, mitä nuoruuden nolompi puoli sisältää, kornia mutta vilpitöntä naiiviutta. Reznor pehmensi musiikkinsa synteettisyyttä omalla tunne-elämällään, teki industriaalisuudesta inhimillistä itsensä kautta.

Musiikillisesti Pretty Hate Machine on tarttuvaa, löyhästi rockin ja popin kaavoihin sidottua industrial synth rockia. Se on aggressiivista elektronista musiikkia, välillä tanssimusiikkia ja joskus jopa väkivaltaista stagedaivauskamaa. Ilmestyessään se kuulosti loikalta lähitulevaisuuteen, ei perinteen jatkamiselta. Reznorin ei voi väittää lausuneen vaihtoehtorockliikkeen alkusanoja (se oli tehty jo paljon aiemmin), mutta hän kyllä teki niistä päivitetyn käännöksen.

Levy-yhtiö TVT Records ei ollut aluksi kovin innoissaan Pretty Hate Machinesta. Valmis musiikki ei ollut niin popahtavaa kuin julkaisija oli demojen perusteella luullut, ja Reznor halusi tehdä promovideoistakin niin friikahtavia, että levy-yhtiö pelkäsi niiden lähinnä haittaavan kaupankäyntiä. Epäilykset osoittautuivat kuitenkin turhiksi. Pretty Hate Machine oli juuri sitä, mitä 1980-luvun pinnalliseen bailurockiin kyllästynyt nuori yleisö kaipasi. Kolmen singlen (’Sin’, ’Down In It’ ja ’Head Like A Hole’) tukema albumi myi yksin Yhdysvalloissa kolminkertaista platinaa, mikä tarkoitti kolmea miljoonaa myytyä albumia.

Kävi siis ilmi, että Reznorin ulkopuolisen visiossa oli jotakin yleisesti ymmärrettävää. Tämä ei silti ollut viimeinen kerta, kun hän joutui vääntämään peistä levymogulien kanssa.
– Kaikki ongelmani levy-yhtiöiden kanssa voi kiteyttää yhteen pyyntöön, Reznor kertoi Suessa vuonna 2014. – ”Älkää sekaantuko siihen, mitä minä teen.”

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

NIN | kotisivu
NIN | Facebook

Levyhyllyt
Nine Inch Nailsin studioalbumit
Pretty Hate Machine | TVT Records 1989 • CD-uusintapainos UMe 2010
The Downward Spiral | Nothing Records & TVT Records & Interscope Records 1994 • 2CD/SACD Deluxe Edition Interscope 2005
The Fragile | Nothing Records 1999
With Teeth | Nothing Records/Interscope Records 2005
Year Zero | Interscope Records 2007
Ghosts I–IV | The Null Corporation 2008
The Slip | The Null Corporation 2008
Hesitation Marks | The Null Corporation/Polydor 2013
Bad Witch | Capitol Records/Caroline International 2018

Lue lisää | Finna.fi
Remington, Tuck: Nine Inch Nails, 47 sivua | Omnibus Press 1995
Udo, Tommy: NIN – Nine Inch Nails, 231 sivua | Sanctuary 2002
Udo, Tommy: Nine Inch Nails –- The Unauthorized Biography, 256 sivua | Bobcat Books 2007

Nine Inch Nails: Pretty Hate Machine (1989).

Kurt Cobain: Montage Of Heck – himmeä pala taivasta

Montage Of Heck – The Home Recordings | Universal Music 2015

Mitä suurempi tähti on, sitä tarkemmin ja lähempää sitä halutaan katsoa. Kurt Cobainin postuumisti julkaistu Montage Of Heck – The Home Recordings (2015) on tuon ilmiön äärimuoto. Sen kuunteleminen on kuin katselisi monumenttia mikroskoopilla. Sellaisessa tilanteessa tulee väkisinkin kysyneeksi itseltään, onko tämä tarpeellista.

Erityisen hankalaa Montage Of Heckiin on suhtautua, jos on takertunut siihen, mitä julkaisusta alun perin puhuttiin – sanottiin, että kyseessä olisi Kurt Cobainin sooloalbumi, eikä se suinkaan sellainen ole ainakaan sanan varsinaisessa merkityksessä. The Home Recordings -alaotsikon mukaisesti levy on kooste Cobainin alkukantaisia kotiäänityksiä – lukemattomien muiden saman aikakauden muusikoiden tavoin hänellä oli tapana nauhoittaa uusia ideoitaan ja soittoaan mankalla kasetille. Materiaalin valmiudesta tärkeimmän kertoo se, että singleksi lohkaistiin Cobainin leirinuotioversio The Beatlesin iänkaikkisesta ’And I Love Heristä’.

Montage Of Heckiä voi kuunnella kaksilla korvilla. Ensinnäkin sitä voi pitää tirkistyksenä supertähden yksityisyyteen ja luomisprosessiin. Tämän julkaisun perusteella Nirvanan musiikki ei kehittynyt pitkällekään aihioista – rämpytys kasvoi iskeväksi bändisoitoksi ja sanoitukset valmistuivat, mutta valtavia muutosprosesseja sävellykset eivät käyneet läpi. Se on arvostettava piirre, joka kertoo Cobainin vision vahvuudesta ja bändin musiikillisesta ideologiasta. Samalla se kuitenkin tietää sitä, ettei Montage Of Heck tarjoa suuria yllätyksiä.

Toiseksi voi ajatella (ja tämä on se parempi perustelu, koska eivät Montage Of Heckin aihiot oikeasti kerro paljoakaan Nirvanan kappaleiden kehityksestä), että se on soundtrack vuonna 2015 ensi-iltaan tulleelle Cobain: Montage Of Heck -dokumentille, jonka kylkiäiseksi julkaistiin levyn ohella kirja. Toisin sanoen albumi on kuin yli kaksikymmentä vuotta etuajassa sävellettyä score-musiikkia, joka toimii paremmin elokuvaan kiinnitettyä. Tämä kulma korostuu levyn deluxe-versiossa, jossa on mukana ääntä myös itse dokumentista. Toki sitä voi yrittää pitää myös primitiivisenä rocktaideteoksena, jos hyvää tahtoa riittää.

Viehättävintä näissä vuosina 1987–1994 taltioiduissa repaleissa on intiimi tunnelma. Kurt Cobainista huokui yksinäisyys tuhansien ihmisten edessäkin, ja se on myös Montage Of Heckin pohjimmainen tunnelma. Kun hän vitsailee vaikkapa pösilössä ’Beansissa’, nauru ei vastaa, ja kun hän soittaa, hän tuntuu istuvan ypöyksin omassa huoneessaan, niin kuin varmasti istuikin.

Montage Of Heckin kaltaisten levyjen kohdalla mietitään usein sitäkin, miten paljon annettavaa artistilla olisi vielä ollut, jos hän olisi saanut elää. Mikäli Kurt Cobain itse olisi uskonut, että jotakin upeaa oli vielä tulossa, hän tuskin olisi päätynyt ampumaan itseään Seattlen-kodissaan huhtikuussa 1994. Myöskään Montage Of Heck ei anna mitään syytä olettaa, että Seattle-soundin suurin ikoni olisi keksinyt rockin uudelleen vielä kerran (lopunaikojensa tilassa hän joutui uhraamaan energiansa ihan muihin asioihin kuin luomiseen). Mutta eipä hänen olisi tarvinnutkaan sitä tehdä. Kyllä yhden suuren vallankumouksen johtamisen pitäisi riittää.

Kuten saatavilla olevasta kirjallisuudesta voi huomata, Cobain on niitä legendoja, joihin on mahdollista tutustua syvällisesti myös postuumisti ja etänä. Jos hänen koko kuvansa olisi miljoonan palan palapeli, olisi Montage Of Heck – The Home Recordings hankalasti hahmotettava osanen taivasta, joka löytää paikkansa vasta lopuksi, kaiken muun jo asetuttua paikoilleen. Äänite suositellaan nautittavaksi Brett Morgenin ohjaaman kiitetyn Kurt Cobain: The Montage Of Heck -dokumentin kanssa. Mahdollisia sivuvaikutuksia: nostalgisuus, huvittuneisuus, turhautuminen.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Kurt Cobain | Facebook

Levyhyllyt | Finna.fi
Montage Of Heck

Cobain, Kurt: Montage Of Heck – The Home Recordings | Universal Music 2015
Morgen, Brett: Cobain – Montage Of Heck DVD/Blu-ray | End Of Music 2015

Nirvana | Finna.fi
Bleach | Sub Pop 1989 • 20th Anniversary Deluxe Edition | Sub Pop 2009
Nevermind | Geffen 1991 • 2CD 20th Anniversary Deluxe Edition | Geffen 2011
In Utero | Geffen 1993 • 2CD 20th Anniversary Deluxe Edition 2013

Nirvana live | Finna.fi
MTV Unplugged In New York | Geffen 1994
From The Muddy Banks Of The Wishkah | Geffen 1996
Live At Reading | Geffen 2009
Live At The Paramount | Geffen 2019

Nirvanan kokoelmia ja muita julkaisuja
Incesticide | Geffen 1992
Singles 6CD | Geffen 1995
Nirvana | Geffen 2002
With The Lights Out
 3CD + DVD | Geffen 2004
Sliver: The Best Of The Box | Geffen 2005
Icon | Geffen 2010
Nevermind: The Singles 4LP 10″ | Geffen/Sub Pop 2011

Pearl Jam: Ten – grungen elävä klassikko

Lue lisää | Finna.fi
Azerrad, Michael: Come As You Are – The Story Of Nirvana | Main Street Books 1994 • Doubleday 1995
Barrett; Martin: The Singing Earth, 232 sivua | Sunyata Books 2017
Black, Suzi: Nirvana Tribute – The Life And Death Of Kurt Cobain | Omnibus Press 1994
Borzillo, Carrie: Nirvana – In The Words Of The People Who Were There | Andre Deutsch 2014
Brite, Poppy Z: Courtney Love – The Real Story | Orion 1997
Clarke, Martin: None Too Fragile – Pearl Jam And Eddie Vedder, 160 sivua | Plexus 1998
Cobain, Kurt: Journals | Viking 2002 • Penguin 2003
Cobain, Kurt & Matilda Heinonen, kääntäjä & Otto Talvio, kääntäjä & Jesper Vuori, kääntäjä: Päiväkirjat | WSOY 2003
Cross, Charles R. & Peterson, Charles: Nirvana – The Complete Illustrated History | Voyageur Press 2013 • Quatro 2016
Cross, Charles R: Heavier Than Heaven – A Biography Of Kurt CobainHodder & Stoughton 2001
Frohman, Jesse & Savage, Jon & O’Brien, Glenn: Kurt Cobain – The Last Session | Thames & Hudson 2014
Goldberg, Danny: Serving The Servant – Remembering Kurt Cobain | Trapeze 2019
Crisafulli, Chuck: Teen Spirit – The Stories Behind Every Nirvana Song | Omnibus Press 1996
Morrell, Brad & Charlesworth, Chris: Nirvana & The Sound Of Seattle | Omnibus Press 1996
Morgen, Brett & Bienstock, Richard & Hulsing, Hisko & Nadelman, Stefan: Cobain – Montage Of Heck | Omnibus Press 2015
Sandford, Christopher & J. Pekka Mäkelä, kääntäjä: Kurt Cobain | Like 1996–
True, Everett & J. Pekka Mäkelä, kääntäjä: Nirvana – tositarina | Johnny Kniga 2007
Wise, Nick: Kurt & Courtney ”Talking” – Kurt Cobain & Courtney Love In Their Own Words | Omnibus Press 2004
Yarm, Mark: Everybody Loves Our Town – A History Of Grunge, 567 sivua | Faber & Faber 2011 & 2017
Yarm, Mark & Jere Saarainen, kääntäjä: Kaikki rakastavat Seattlea – grungen tarina, 588 sivua | Like 2014

Kurt Cobain: Montage Of Heck – The Home Recordings (2015).

Levyt, jotka Alice unohti

Alice Cooper: Special Forces | Zipper Catches Skin | DaDa

Alice Cooper on muuttuja. Hänen tuotannossaan on monta parin albumin pituista vaihetta, jotka ovat syntyneet siitä, mitä kitararockin maailmassa milloinkin on tapahtunut. On kuitenkin myös aikakausi, jota määrittää jokin aivan muu: unohdus.

Cooperin 1980-luvun alun albumit Special Forces, Zipper Catches Skin ja DaDa muodostavat trilogian, joka tunnetaan nimellä ”Alice Cooper’s blackout albums” eli ”Alice Cooperin pimennyslevyt” tai ”muistikatkolevyt”. Nimi juontuu siitä, että artisti sanoo unohtaneensa lähes kaiken tuohon aikakauteen liittyvän. ”Tein biisit, levyt ja kiertueet, mutta en muista niistä juuri mitään”, Cooper tunnusti Quietus-lehden haastattelussa vuonna 2009.

Voiko se pitää paikkansa? Voiko ihminen kadottaa vuosien mitalta muistoja? Ehkäpä.

Varmaa on se, että blackout-levyjen tekemistä edelsi tiukka käännös. Cooperin vuoden 1978 albumi From The Inside oli eltonjohnmainen poplevy, mutta sen seuraaja Flush The Fashion (1980) lähti ajanmukaisuutta tavoitellen new waveen päin.

Special Forces (1981) jatkoi samaan suuntaan. Se on pulpahtelevia syntetisoijasoundejaan lukuun ottamatta rapisevan kuiva kitararocklevy, jonka pelkistetty tuotanto mallintaa punkin mahtailunvastaista eetosta. Mutta vaikka Cooper hokee levyllä opportunistisesti sellaisia kliseisiä punkmantroja kuin ”we don’t care” ja ”no fun” kuin uskoisi niiden avaavan oven ajankohtaisten artistien kerhoon, ei hän lopulta osaa olla muuta kuin oma teatraalinen, epätodellinen ja sarjakuvamainen itsensä. Special Forcesilla on ohikiitävät hetkensä, eikä piruileva riemu ole kadonnut Alicen äänestä kokonaan, mutta musiikkia leimaa heikolla jäällä tanssimisen tunnelma.

Special Forces on blackout-kauden albumeista ainoa, jonka tueksi tehtiin kiertue. Etenkin Euroopan-osuudella konserttiliput tekivät hyvin kauppansa, koska Cooper ei ollut esiintynyt suuren meren tällä puolella aikoihin. Se, että keikoilla kuultiin uusimman levyn materiaalista vain ’Who Do You Think We Are’ ja Love-laina ’Seven and Seven Is’ kertoo jotakin artistin ja levyn suhteesta. Cooper ei uskonut Special Forcesiin itsekään, ja tuskin hän pystyi uskomaan itseensäkään. Luurankomainen, päihdeongelmista kärsinyt rocktähti vaikutti sairaalta.

Huonot ajat jatkuivat Zipper Catches Skinillä (1982). Se oli pitkään aikaan ensimmäinen Alice Cooper -levy, joka ei noussut Billboardin listalla edes kahdensadan myydyimmän joukkoon. Cooper kertoi levyn ilmestymisen aikaan halunneensa käydä kovin ottein rockin kliseiden kimppuun. Sitä ideologiaa edustanee se, että hän esiintyy takakannen hölmössä kuvassa siistinä kauluspaitamiehenä, jonka penis on jäänyt vetoketjun väliin. Edeltäjäänsä siistimpi ja hiotumpi Zipper Catches Skin on lähempänä perinteistä Cooper-albumia kuin Special Forces. Se ei ole hänen ikimuistoisimpia teoksiaan, mutta hän ei myöskään kuulosta tekevän kuolemaa studiossa.

On erikoista, että Alice on Zipperillä virkeämpi, satiirisempi ja terävämpi kuin edellisellä levyllään, sillä hän mitä ilmeisimmin kärsi vielä tuolloin crackriippuvuudesta. Pitkästä aikaan Cooperin sessioihin saapunut kitaristi Dick Wagner luonnehti Zipper Catches Skiniä ”vauhdilla tehdyksi levyksi” ja ”huumepainajaiseksi”. Maineikas soittaja katsoi parhaaksi poistua studiosta jo ennen kuin levy saatiin valmiiksi. Olosuhteisiin ja laulajan mielentilaan nähden levyn henki on yllättävän eläväinen. Siltikin Zipper Catches Skin kärsii kantavan idean puutteesta.

Unohdetuista albumeista viimeiseksi jäi DaDa, jolla Cooper kävi pitkästä aikaa yhteistyöhön tuottajanero Bob Ezrinin kanssa. Lahjakkaan säveltäjä-sovittaja-tuottajan läsnäolo on useimmiten ollut laadun takuu, ja Ezrinin äärimusikaalinen ote kuuluukin melodioissa ja sovituksissa selvästi. DaDa on teemalevy, jonka punainen lanka punoutuu raaoista murhista, sivupersoonista, perhehelvetistä ja mielisairauksista. Vaikka DaDa edustaa Alicen uralla yhden aikakauden loppua, se on hänen unohtamistaan levyistä vahvin ja mielenkiintoisin.

Levyn päättävän ’Pass The Gun Around’ -kappaleen rivit “I’ve had so many blackout nights before / I don’t think I can take this anymore” ovat hätähuuto. DaDan julkaisun jälkeen Cooper vetäytyi musiikkialalta pariksi vuodeksi selvittämään päätään ja sotkuiseksi käynyttä elämäänsä.

Jos Alice ei muista Special Forcesin, Zipper Catches Skinin ja DaDan tekemistä, se johtuu hänen silloisesta elämäntyylistään. Päihteet ajoivat hänet tilaan, jossa muistin pätkiminen on arkipäivää. Toisaalta voi olla, että hän ei vain halua muistaa noita kurjia aikoja. Tai kenties tuo uran vaihe, jossa Cooper oli hukassa, huutaa määrittelyä. Kolmen albumin luokitteleminen unohdetuiksi tekee niistä jotakin harhailun etappeja kiehtovampaa – toisella tajunnan tasolla syntynyttä musiikkia. Sellainen dramatisointi olisi tyypillistä Alice Cooperia.

DaDan jälkeen muuttuja muuttui jälleen, ja se pelasti hänet. Raitistunut Alice Cooper palasi alalle vuonna 1986 julkaistulla Constrictorilla, joka tempaisi hänet 1980-luvun heavy rockin pauloihin. Menestyksekäs paluu huipentui pophevilevyyn Trash ja sen valtavaan hittiin Poison vuonna 1989. Itse hän teatraaliseen tapaansa pitää toipumistaan prosessina, jossa persoonan paha puoli otettiin hallintaan.

”Kun olin alkoholisti, minusta oli hauskempaa olla Alice Cooper kuin oma itseni”, hän muisteli syksyllä 2002 Sueen tekemässäni haastattelussa. ”Lopulta tajusin, että olin ajautunut Jim Morrison -tyyppiselle kuolemantripille, josta oli pakko päästä pois. Kun pääsin pakoon sieltä, päätin, että Alice ei enää saa päästä esiintymislavan ulkopuolelle.”

Cooperiin perehtymistä ei kannata aloittaa ”blackout albums” -kolmikosta, mutta syventäviin Alice-opintoihin trilogia kuuluu aivan ehdottomasti.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Alice Cooper kotisivu

Hae Alice Cooperia kirjastosta.

Hae Alice Cooperia kirjastosta:
esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Pretties For You (1969)
Easy Action (1970)
Love It To Death (1971)
Killer (1971)
School’s Out (1972)  Levyhyllyt • School’s Out
Billion Dollar Babies (1973)
Muscle Of Love (1973)
Welcome To My Nightmare (1975)
Alice Cooper Goes To Hell (1976)
Lace And Whiskey (1977)
From The Inside (1978)
Flush The Fashion (1980)
Special Forces (1981)
Zipper Catches Skin (1982)
DaDa (1983)
Constrictor (1986)
Raise Your Fist And Yell (1987)
Trash (1989)
Hey Stoopid! (1991)
The Last Temptation (1994)
Brutal Planet (2000)
Dragontown (2001)
The Eyes Of Alice Cooper (2003)
Dirty Diamonds (2005)
Along Came A Spider (2009)
Welcome 2 My Nightmare (2011)
Paranormal (2017)

Alice Cooper: School’s Out – rajaton, ajaton seikkailu

Lue lisää | Finna.fi
Bruce, Michael: No More Mr Nice Guy – The Inside Story Of The Alice Cooper Group, 160 sivua | SAF Publishing 1996
Cooper, Alice & Zimmerman, Keith & Zimmerman, Kent & Männistö, K. (kääntäjä): Alice Cooper, golfhirviö – Rokkarin 12 askelta golfaddiktiksi, 315 sivua | Like 2008
Gaiman, Neil & Zulli, Michael & Cooper, Alice: The Last Temptation, 102 sivua | Dark Horse Comics 2000
Thompson, Dave: Alice Cooper – Welcome To My Nightmare, 306 sivua | Omnibus Press cop. 2012

Alice Cooper kuvattuna albumille Zipper Catches Skin (1982).