Metallica: Metallica – kun uusi musta oli uusi musta

14.9.2021 | Kirjoittaja: Ari Väntänen

Metallica [Black Album] | Vertigo/Elektra 1991

Kolmekymmentä vuotta sitten albumin julkaisu oli tapaus tavalla, jolla se ei sitä enää ole. YouTubessa on videokuvaa siitä, kuinka laumoittain amerikkalaisia hevinuoria jonottaa levykaupan kassalle tietty uutuuslevy innosta tutisevissa käsissään. Tuossa elokuussa 1991 ilmestyneessä albumissa oli pikimusta kansi, josta juuri ja juuri erottui kerälle kiertyneen käärmeen kuva ja bändin logo. Metallican nimikkolevy, niin kutsuttu Musta Albumi, oli saapunut nostamaan tekijänsä suosion korkeimmalle huipulle.

Enter Sandman.

Los Angelesissa vuonna 1981 perustettu Metallica nousi 80-luvun mittaan ylöspäin askel askeleelta kuin taivaan portailla. Ensialbumi Kill ’Em All (1983) oli esitellyt maailmalle uudenlaisen yhdistelmän brittiläisen hevimetallin uuden aallon, hardcorepunkin ja Motörheadin raskaan bluesrockin parhaita perinteitä. Laajemman speed/thrash metal -vallankumouksen etulinjassa tulitetut Ride The Lightning (1984) ja Master Of Puppets (1986) nauttivat ansaitusta klassikkoasemasta genressään. Neljäs levy …And Justice For All (1988) tuntui potkivan jatkuvaa kasvua vastaan. Tuo kylmä, polveileva, progressiivinen ja bassoton rautaharkko pitkine biiseineen kuulostaa edelleen kompromissittomalta.

Mustasta Albumista tuli Metallican menestyksen zeniitti ja suosituin albumi. Se tapahtui pitkän pohjatyön, rankan kiertämisen ja taitavien taustavoimien ansiosta sekä siksi, että bändi teki kaiken toisin kuin …And Justice For Allilla. Uudet biisit olivat lyhyempiä, kompaktimpia, selkeämpiä, koukuttavampia ja ytimekkäämpiä kuin Justicen järkälemäiset raidat.

Nothing Else Matters.

Tärkeässä roolissa oli tuottaja Bob Rock – jo pelkästään hänen mukaan kutsumisensa kertoi Metallican halusta saavuttaa uutta yleisöä. The Cultin, Bon Jovin ja Aerosmithin hittilevyjä työstänyt Rock oli hardrocktuottaja, ei mikään metalliseppä. Metallican jäsenet olivat ihastuneet hänen kädenjälkeensä Mötley Crüen komeasti soivalla Dr. Feelgood -levyllä. Mallin ottaminen glam-yhtyeestä ei olisi tullut kuuloonkaan vielä Puppetsin ja Justicen välissä, mutta enää Metallica ei halunnut totella skenensä sääntöjä. Se halusi kasvaa isoksi.

Metallica pyysi Bob Rockia alun perin levyn miksaajaksi, mutta studiomies puhui tiensä tuottajan pallille. Mustan albumin menestyksessä oli kyse paitsi siitä, millaista musiikkia äänitettiin, myös siitä kuinka se tehtiin. Rock soitatti biiseistä kymmeniä ottoja ja rakensi niistä parhaaksi katsomansa kokonaisuuden. Aiemmilla levyillä James Hetfield oli tuplannut lauluosuutensa, mutta tällä kertaa se jätettiin tekemättä. Ratkaisu vapautti laulaja-kitaristin kokeilemaan ja tulkitsemaan, ja tiukan laulutuottajan valvonnassa syntyi henkilökohtaisempaa ja elävämpää jälkeä kuin koskaan. Näissä sessioissa syntyivät myös Hetfieldin sittemmin ärsyttäviksi käyneet laulumaneerit.

The Unforgiven.

Uuden yleisön löytämisen kannalta ratkaisevimmat biisit olivat ’Enter Sandman’ ja ’Nothing Else Matters’, jotka ovat edelleen Metallican tunnetuimmat kappaleet. Ensin mainitussa on iso ja terävä koukku sekä pääriffissä että kertosäemelodiassa, ja irrationaalisia pelkoja heijasteleva sanoitus on helposti ymmärrettävissä. Vielä isompia yhteisiä nimittäjiä löytyy ’Nothing Else Mattersista’, tuosta kolmijakoisesta rakkauslaulusta, jonka videota on katsottu YouTubessa yli miljardi kertaa. Se tuntuu Metallican kappaleena sekä kosiskelevalta että uskaliaalta – voi vain kuvitella, millaisia paineita äijämäisellä Hetfieldillä on ollut herkän puolensa paljastamisessa. ’Nothing Else Matters’ karkotti raakaan Metallicaan mieltyneitä faneja, mutta kutsui samalla luokseen monin verroin enemmän uutta yleisöä – nyt Metallica oli tehnyt biisin, jota saattoi hyvin käyttää häävalssina. Hetfieldin kehitys laulajana mahdollisti ’Nothing Else Mattersin’ lisäksi toisen raskaan balladin, elokuvallisen ’The Unforgivenin’ levyttämisen.

Vaikka Musta Albumi pääsi valtavirtasuosioon, Metallican ei voi väittää keventyneen. Speed/thrash-levy se ei ole, mutta osmiuminraskasta metallia aivan ehdottomasti. Siinä missä Justicella bassoa ei enemmän tai vähemmän vahingossa kuulunut juuri lainkaan, nyt Jason Newstedin nelikielinen pani komppiosaston rullaamaan. Speed/thrashille tyypilliset keskiäänivoittoiset kitarasoundit korvattiin matalammalla möyrinnällä, ja Lars Ulrichin rummut jytisivät melkein kosketusetäisyydellä. ’Sad But True’ on Metallican uran raskain biisi, eikä ’The God That Failed’ juuri jälkeen jää. ’Holier Than Thoulla’ ja ’The Struggle Withinillä’ bändi vihjasi, että myös nopeasti soittaminen onnistui edelleen.

Wherever I May Roam.

Musta Albumi on monessakin mielessä saavutus, jota Metallican on mahdotonta ylittää. Se oli bändin ensimmäinen listaykkönen Yhdysvalloissa ja meni listakärkeen kymmenessä muussakin maassa. Sitä on myyty bändin kotimaassa yli kuusitoista miljoonaa kappaletta ja yhtä paljon Yhdysvaltain ulkopuolella. Seuraavana vuonna Music Television -kanava ei soittanut paljon muuta kuin Nirvanan ’Smells Like Teen Spiritiä’, Metallican ’Enter Sandmania’ ja muutamia Guns N’ Rosesin videoita. Ja vaikka 1990-luvun uuden rockin vaihtoehtoisuus, indiemäisyys ja grungehtavuus tuhosivat lukuisten vanhojen hevibändien uria kuin insektisidit hyönteisiä, Metallicaan kulttuurin muutos ei vaikuttanut. Mustan Albumin kiertueet kannattelivat bändiä aina vuoteen 1994 saakka.

Julkaisun 30-vuotisjuhlan kunniaksi Black Album on julkaistu uudelleen remasteroituna ja runsaiden oheishärpäkkeiden kera. Levyn soundeja on ylistetty loistaviksi julkaisusta lähtien, ja remasteroiminen tuntuukin lähinnä tarpeettomalta muodollisuudelta. 30-vuotisjuhlajulkaisu kuulostaa kirkkaammalta kuin alkuperäinen, mutta ei pelkästään hyvässä. Soundi vaikuttaa entistä kepeämmältä, mikä tuskin on ollut tavoitteena. Laatikoiden pohjilta on kaavittu lisukkeeksi demoja, raakamiksauksia, ylijäämäottoja, liveversioita ja muuta keräilykamaa.

Onpa kokoon haalittu myös The Metallica Blacklist, millä kymmenittäin muita yhtyeitä ja artisteja versioi Mustan Albumin kappaleita. Odotusten mukaisesti osa tulkinnoista on haukotuttavia, osa oivaltavia, eikä yksikään ole tarpeellinen, mutta projektin pointtina onkin alleviivata albumin ja yhtyeen ikonisuutta.

Sad But True.

Synttäreiden juhliminen on tietysti kivaa, ja Hetfieldin on jo nähty kyynelehtivän Elton Johnin kehujen liikuttamana, mutta historiallisesti ajatellen vain itse albumilla on merkitystä. Musta levy kuulostaa yhä hyvältä, tehokkaalta, raskaalta ja rankalta, mutta ei niin kaupalliselta kuin luulisi. Se oli toki helposti lähestyttävä Metallican levyksi, mutta ei todellakaan mikään popalbumi. Silti sitä myytiin kuin leipää. Mysteeriksi jää, miten ihmeessä Metallican uudesta mustasta oikein tuli uusi musta.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Metallica | kotisivu
Metallica | Facebook
Metallica | Instagram
Metallica | Twitter

Varaa Metallican [Black Album] kirjastosta. — Varaa **Metallican** hittilevy *Metallica [Black Album]* kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.
Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Metallica | Finna.fi

1980-luku
[James Hetfield • Kirk Hammett • Lars Ulrich • Cliff Burton]

Kill ’Em All | Megaforce/Music For Nations 1983
Ride The Lightning | Megaforce/Music For Nations 1984
Master Of Puppets | Roadrunner Records/Music For Nations 1986

[James Hetfield • Kirk Hammett • Lars Ulrich • Jason Newsted]

The $5.98 E.P. Garage Days Re-Revisited • 12″ EP | Vertigo 1987
…And Justice For All | Vertigo 1988

1990-luku
[James Hetfield • Kirk Hammett • Lars Ulrich • Jason Newsted]
Finna.fi

2000–2009
[James Hetfield • Kirk Hammett • Lars Ulrich • Robert Trujillo]
Finna.fi

St. Anger | Vertigo 2003
Death Magnetic | Vertigo/Blackened Recordings 2008

2010-luku
[James Hetfield • Kirk Hammett • Lars Ulrich • Robert Trujillo]
Finna.fi

Lulu Lou Reed & Metallica | Vertigo/Warner Bros. Records 2011
Hardwired… To Self-Destruct | Blackened Recordings 2016

2020-luku
[James Hetfield • Kirk Hammett • Lars Ulrich • Robert Trujillo]
Finna.fi

S&M2 | Blackened Recordings 2020
The Metallica Blacklist • 7LP • 4CD | Blackened Recordings 2021

AC/DC: Power Up – virta on kytketty
Bad Religion: Against The Grain – vastarannankiisket ja digitaalikello
Belzebubs: Pantheon Of The Nightside Gods – vapauden ja vastuun kiirastulessa
Def Leppard: Hysteria – hard rockin valovoimaa
Guns N’ Roses: Appetite For Destruction – hard rockin kunnianpalautus
Iron Maiden: Powerslave – epiikkaa ja elinvoimaa egyptiläisittäin
Joan Jett & The Blackhearts: I Love Rock’n’Roll – kapinallisen läpimurto
King Diamond: ”Them” – rytinää riivatussa talossa
Lou Reed & Metallica: Lulu – nainen miesten maailmassa
Marko Hietala: Pyre Of The Black Heart / Mustan sydämen rovio – rocktähti menee henkilökohtaisuuksiin
Metallica: The $5.98 E.P. • Garage Days Re-Revisited – elonmerkkejä autotallista
Misfits: Walk Among Us – kauhupunkin klassikko
Motörhead: Clean Your Clock – lopunajan dokumentti
Nightwish: Human. :||: Nature. – maailmojen välissä
Ozzy Osbourne: The Ultimate Sin – omituinen ajankuva
Smack On You – avain kulttisuosioon
Strängen: Rock på Svenska – aito loppuun asti
Viikate: Rillumarei! – väliaikaista kaikki on vain
Waltari: Torcha! – aistit ja rajat auki
Zodiac Mindwarp and The Love Reaction – rockia ja rockparodiaa

Lue lisää Metallicasta | Finna.fi

Syntymä Metallica kuolema – 1. osa Paul Brannigan & Ian Winwood & kääntäjät Juuso Arvassalo & Jere Saarainen, 365 sivua | Like 2013
Syntymä Metallica kuolema. 2. osa Paul Brannigan & Ian Winwood & kääntäjä Elina Koskelin, 302 sivua | Like 2014
Metallica kuvina Ross Halfin & kääntäjä Päivi Paappanen, 229 sivua | Like 2009
Metallica omin sanoin Metallica & Mark Putterford & Chris Charlesworth & kääntäjä Leena Lehtinen, 96 sivua | Tammi 1995
Metallica – thrashtitaanien tie maailman mahtavimmaksi metallibändiksi… ja mitä sitten tapahtui Joel McIver & kääntäjä Ilkka Salmenpohja, 440 sivua | Like 2005 & 2007
To Live Is To Die – Metallican Cliff Burtonin tarina Joel McIver & kääntäjä Sami Heino, 285 sivua | Like 2011
Voittamaton Metallica Ross Halfin & Kirk Hammett & kääntäjä Maria Sjövik, 230 sivua | Gummerus 2012

Bob Dylan: Highway 61 Revisited – tie folkin tuolle puolen

20.8.2021 | Kirjoittaja: Ari Väntänen

Highway 61 Revisited | Columbia 1965

Valtatie 61 kulkee pohjois-eteläsuunnassa kahdeksan osavaltion halki Minnesotan Wyomingista New Orleansiin, Louisianaan. Sitä kutsutaan myös ”Blues Highwayksi”. Charley Patton, Son House, Muddy Waters ja lukemattomat muut artistit elivät ja loivat sen laitamilla, ja Bessie Smith kuoli auto-onnettomuudessa siellä, missä syntyi myytti Robert Johnsonin ja paholaisen välisistä sielukaupoista. Valtatie 61:n lapsia on myös Elvis Presley, joka tuli tähdeksi tarjoilemalla afroamerikkalaista soundia valkoiselle nuorisolle.

Bob Dylanille Valtatie 61 edusti valtimoa, joka sykki Amerikkaa. Hän oli kotoisin sen läheltä Minnesotan Hibbingistä ja varttui pitämään tietä mahdollisuutena mennä mihin tahansa, syvälle rikkaaseen amerikkalaiseen kulttuuriperimään aina deltabluesin dna-tasolle saakka. Valtatie 61 nousi aikoinaan Kanadan rajalle saakka, mutta Dylanin mielessä sen alkupiste oli siellä, missä hän itse syntyi.

Tombstone Blues.

1960-luvun puolivälissä Dylanista (s. 1941) oli tullut suuri amerikkalainen protestilaulaja. Kuudennella albumillaan hän sekoitti taiteensa pakan niin, ettei se enää ollut tiukasti lukittuna aatteisiin ja aikaan. Levyn nimeksi tuli Highway 61 Revisited, ja se edusti paluuta sekä Dylanin omille että amerikkalaisen musiikin juurille.

Aika ennen Highway 61 Revisitediä, Bob Dylanin levytysuran kolme ensimmäistä vuotta, olivat olleet nopean taiteellisen kehityksen aikaa. Hänen ensimmäisellä, nimettömällä albumillaan (1962) oli vain kaksi omaa biisiä, kun taas toisella Freewheelin’ Bob Dylanilla (1963) vain kaksi biisiä ei ollut artistin käsialaa. Kolmannella levyllä The Times They Are a-Changin’ (1964) oli pelkästään Dylanin omia kappaleita.

Highway 61 Revisited.

Another Side Of Bob Dylanilla (1964) protestiliikkeen profeetaksi kohotettu Dylan alkoi etääntyä varhaistuotantonsa kirkasotsaisesta kantaaottavuudesta, ja Bringing It All Back Homella (1965) hänen lyriikkansa muuttui yhä monitulkintaisemmaksi. Tuolla levyllä hän käytti ensimmäistä kertaa sähköisiä soittimia akustisten rinnalla, ja ’Subterranean Homesick Bluesista’ tuli Yhdysvalloissa Dylanin ensimmäinen top-40-hitti.

Bob Dylanin taiteellinen evoluutio ei ilahduttanut folk-kansaa, jonka messiaaksi hän oli noussut kolmen ensimmäisen albuminsa poliittisella kapinahengellä. Protestilaulujen ja yksin esitetyn akustisen musiikin hylkääminen näytti artistin alkuperäisten äänenkannattajien silmissä moraalittomalta itsensä myymiseltä, periaatteiden viemiseltä teuraaksi kaupallisuuden alttarille ja valtavirtaan sopeutumiselta poliittisuuden kustannuksella.

Ballad Of A Thin Man.

Syytökset kulminoituivat heinäkuussa 1965, kun Dylanille buuattiin Newport Folk Festivalilla, koska hän kehtasi esiintyä siellä sähkökitaran säestyksellä. Folk-yleisön nihkeä vastaanotto ei muuttanut mitään. Mölinä ei ollut ehtinyt edes laantua, kun Dylan oli jo Manhattanilla studiossa keksimässä itseään uudelleen. Muutamaa päivää ennen festivaalia julkaistu single ’Like A Rolling Stone’ oli jo julistanut uuden aikakauden alkaneeksi.

Folkyleisö ei lämmennyt ’Like A Rolling Stonelle’, mutta Dylanille itselleen se edusti pelastusta. Hän oli ollut valmis hautaamaan koko lauluntekijänuransa (näitä tuntemuksia hän käsittelee Highway 61 Revisitedin kappaleessa ’Queen Jane Approximately’, joka muistuttaa sovitukseltaan ’Like A Rolling Stonea’), kunnes sai purettua pahan olonsa uudenlaiseksi teokseksi, joka muutti sekä hänen omansa että muiden käsitykset siitä, mitä Bob Dylan voi olla.

Like A Rolling Stone.

’Like A Rolling Stonesta’ tuli iso hitti monessa maassa Hollannista Australiaan, mutta ei siksi, että se olisi ollut helppo popkappale. Dylan kirjoitti ’Like A Rolling Stonen’ impressionistisen ja allegorisen sanoituksen henkilökohtaisista lähtökohdistaan ja tuntemuksistaan, mutta tuli samalla puhutelleeksi kokonaista sukupolvea, jonka maailma oli aivan toisenlainen kuin se, jossa heidän vanhempansa olivat kasvaneet. ”How does it feel to be on your own, with no direction home?” Dylan kysyi itseltään, mutta lukemattomat muutkin tiesivät, mitä hän tarkoitti.

Dylan oli kirjoittanut vahvoja lauluja ennen Highway 61 Revisitediäkin, mutta nyt niiden voima ei ollut yksinomaan lyriikoissa. Moni albumin kappale, etenkin ’Tombstone Blues’ ja ’Highway 61 Revisited’, pelasivat raa’an svengin ja oivaltavan sanoituksen yhdistelmällä, ja ’Ballad Of A Thin Manissa’ levyllä soittavat muusikot (tunnetuimpina Michael Bloomfield ja Al Kooper) loihtivat aavemaista, lohdutonta tunnelmaa. Päätösraita ’Desolation Row’ muistuttaa Dylanin taustasta akustista kitaraa soittajavana laulajana, mutta onnistuu silti olemaan koko albumin eeppisin raita.

Desolation Row.

Highway 61 Revisitedin nimi merkitsee paluuta Valtatielle 61. Kuudes albumi oli Dylanille nimenomaan paluu juurille ja olennaiseen, folk-liikkeen tuolle puolen. Hän löysi itsestään taiteilijan, joka hänestä piti tulla. Levy viittoi suunnan hänen tulevaisuudelleen lauluntekijänä. Uudistunut visio myös voimautti Highway 61 Revisitedin nostamaan rockin kulttuurista asemaa. Musiikki viihdytti ja myi ja sai tanssimaan, mutta siinä oli myös syvyyttä ja taiteellista arvoa. Highway 61 Revisited kiehtoo kuulijaa edelleen.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Bob Dylan | kotisivu
Bob Dylan | Facebook
Bob Dylan | Instagram
Bob Dylan | Twitter

Varaa Bob Dylanin klassikko Highway 61 Revisited kirjastosta. — Varaa **Bob Dylanin** albumi *Highway 61 Revisited* kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.
Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Bob Dylan | Finna.fi

1960-luku

1970-luku

1980-luku

1990-luku

2000–2009

”Love And Theft” | Columbia 2001
Modern Times | Columbia 2006
Together Through Life | Columbia 2009
Christmas In The Heart | Columbia 2009

2010-luku

Tempest | Columbia 2012
Shadows In The Night | Columbia 2015
Fallen Angels | Columbia 2016
Triplicate | Columbia 2017

2020-luku

Rough And Rowdy Ways | Columbia 2020

Boksit ja kokoelmat
6CD • 2CD • Bootleg Series 12
Bob Dylan | Finna.fi

The Cutting Edge 1965–1966 [The Bootleg Series Vol. 12] • 6CD | Columbia Records/Sony Music Entertainment 2015
The Best Of The Cutting Edge 1965–1966 [The Bootleg Series Vol. 12] • 2CD | Columbia Records/Sony Music Entertainment 2015

Bob Dylan: Self Portrait – täydellisen keskeneräinen omakuva
Hector: Nostalgia – romantiikkaa tekniikan sukupolvelle
Jane Siberry: The Walking – artistista vapautta parhaimmillaan
Joni Mitchell: A Song To A Seagull – kun aitous välittyy
Leonard Cohen: You Want It Darker – liekki palaa pimeässä
Leonard Cohen: Thanks For The Dance – lempeä epilogi
Neil Young: After The Gold Rush – elokuvaton soundtrack
Nick Drake – lauluja suljettujen ovien takaa
Paul Simon: Graceland – silta yli synkän virran
Pekka Streng – kohti unen maata
Robert Plant: Carry Fire – näin luodaan vanhasta uutta
The Doors: The Doors – vallankumouksen lähtölaukaus
Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes – suuren lauluntekijän muistolle
Tracy Chapman – altavastaajien ääni

Lue lisää Bob Dylanista | Finna.fi

Muistelmat, osa 1 Bob Dylan & kääntäjä Erkki Jukarainen, 298 sivua | Werner Söderström Osakeyhtiö 2005 & 2018
Bob Dylan – ikuinen vaeltaja Tenho Immonen, 143 sivua | POP-lehti 2003

Läs mera om Bob Dylan | Finna.fi

Memoarer – Första delen Bob Dylan & översättare Mats Gellerfelt, 278 sidor | Prisma 2004 & Norstedts 2016

Bob Dylan: Highway 61 Revisited (1965). — **Bob Dylan**: *Highway 61 Revisited* (1965).

Public Enemy: It Takes A Nation Of Millions To Hold Us Back – muutoksen pitelemätön voima

9.8.2021 | Kirjoittaja: Ari Väntänen

It Takes A Nation Of Millions To Hold Us Back | Def Jam 1988

Kesäkuun 1988 lopussa ilmestynyt Public Enemyn kakkoslevy It Takes A Nation Of Millions To Hold Us Back oli tuotannollisesti vaikuttava albumi ja temaattisesti tärkeä julkaisu, joka julistettiin klassikoksi jo julkaisun aikaan. Long Islandilla vuonna 1985 perustettu ryhmä antoi näkyä ja kuulua, että rapin taiteellisen ja yhteiskunnallisen voiman vähätteleminen oli virhe.

It Takes A Nation Of Millions To Hold Us Back kyseenalaisti ja uudisti käsityksiä siitä, mitä rap-levy voi musiikillisesti olla. Sen svengaavassa katutason avantgardessa yhdistyivät autontorvien, laukausten, sireenien, biittien, hälyttimien, askelten, metelin, funk-rytmien, sähkökitaroiden, moottoreiden ja samplejen äänet. Kokonaisuus rakennettiin tai rakentui kuulostamaan suurkaupungin osalta, joka on sisältä katsoen täysin irrallaan ympäröivästä todellisuudesta mutta kynsin hampain kiinni omissa sisäisissä realiteeteissaan. Tuotannosta vastasivat The Bomb Squad -tiimin Eric Sadler ja Hank Shocklee.

Don’t Believe The Hype.

Public Enemyn päämääränä oli tehdä musiikkia, joka heijastaa omaa miljöötään ja myös kertoo siitä jotakin – sillä oli oltava sanoma ja merkitys. Pääräppäri Chuck D:n kriittinen ja tiedostava katutason kommentointi teki hänestä aikansa tärkeimmän afroamerikkalaisen äänen. Nations Of Millionsilla hän oli vasta matkalla asemaansa. Monien punk- ja rap-lyyrikoiden tavoin Chuck D kirjoitti yhtä paljon siitä miten paljon sanottavaa hänellä on ja siitä miten häntä yritetään vaientaa kuin paneutui varsinaiseen sanomaan, mutta kyllä hän asiaankin pääsi.

Aiheet nousivat elävästä elämästä. ’The Night Of The Living Baseheads’ kertoo kovan kaman vaurioittavasta vaikutuksesta, ja ’Black Steel In The Hour Of Chaos’ on tarinallinen biisi siitä, miten orjan perillistä ei juurikaan kiinnosta niin sanotun isänmaan puolesta taisteleminen. Levyn päättävä ’Party For Your Right To Fight’ on varhaisen Beastie Boysin fratboyräpille irvaileva kappale, joka valoi vallankumoushenkeä koko mustaan Amerikkaan.

Bring The Noise.

Siinä missä Chuck D vastasi asiaosuudesta, viihdepuolen hoiti hype man Flavor Flav, jonka rakastettavan pöhnäinen surrealismi toimi loistavana kontrastina levyn vakaville teemoille ja pani pohtimaan, saattaako vahinko sittenkin joskus tulla kello kaulassa. Flavin ”boiii!”-kailotus ilahduttaa yhä, ja katupojan vinkeä soundi vääntää kertosäkeisiin viehkoa kierrettä. ’Cold Lampin’ With Flavor’ on lyriikan puolesta kummallinen kappale, mutta osana kokonaisuutta Flavin biisi on tärkeä tasapainottaja. Se osoitti, ettei Public Enemy ollut pääräppärinsä jylhyydestä huolimatta mikään yhden miehen show. Vastaava rooli oli ’Terminator X To The Edge of Panicilla’, joka käänsi katseet Public Enemyn dj:hin.

Samplejen ja viittausten suhteen Public Enemy osoitti ennakkoluulottomuutta. ’She Watch Channel Zero?!’ -biisissä soi kalifornialaisen thrashlegenda Slayerin riffi, ja ’Bring The Noisessa’ namedropataan New Yorkin oma speedmetalliylpeys Anthrax (mikä johti bändien yhteistyöhön studiossa ja kiertueella). ’Prophets Of Ragesta’ puolestaan tuli nimi Rage Against The Machine- ja Public Enemy -muusikoiden superbändille 2010-luvun lopulla. ’Show ’em Whatcha Got’ tuhlaa hienoja sampleja ideaköyhään biisiin, mutta se onkin albumin ainoa pettymys. ’Countdown To Armageddon’ -intron Lontoossa taltioidut livepätkät tuntuvat erikoisilta näin alleviivatusti amerikkalaisen albumin introssa.

Night Of The Living Baseheads.

’Countdown To Armageddonin’ piti tulla albumin nimeksi, mutta It Takes a Nation Of Millions To Hold Us Back sopi kuvaan selvästi paremmin. Public Enemy tavoitteli muutosta, ei maailmanloppua. Nimen tematiikkaa sivuttiin jo Yo! Bum Rush the Showlla, mutta vasta toisella albumilla siihen lisättiin me-henki.

Public Enemy julisti pitelemättömäksi oman musiikkinsa, koko hip-hop-kulttuurin ja kokonaisen kansanryhmän ja oli oikeassa kaikissa kohdissa.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Public Enemy | Facebook
Public Enemy | Instagram
Public Enemy | Twitter

Levyhyllyt
Public Enemy | Finna.fi

2010-luku

Most Of My Heroes Still Don’t Appear On No Stamp | Enemy Records 2012
The Evil Empire Of Everything | 2012
Man Plans God Laughs | Spit Digital Recording 2015
Nothing Is Quick In The Desert | SpitSlam/Enemy Records 2017

2020-luku

Loud Is Not Enough Public Enemy Radio Public Enemy Radio | 2020
What You Gonna Do When The Grid Goes Down? | Enemy Records/Def Jam Recordings 2020

Beastie Boys: Check Your Head – ysärin rajattomuus
Lähiöbotox: Rikkinäinen Suomi – arpia ja avohaavoja
Mariska: Toisin sanoen – raikas uusi kulma
Mercedes Bentso: Ei koskaan enää – arpia ja avohaavoja
Silvana Imam: Naturkraft – ulkopuolisten ääni
Paleface: Helsinki–Shangri-La – sanomaa suomen kielellä
Paperi T – ulkopuolisesta kolmekymppisten ääneksi
The Prodigy: The Fat Of The Land – millennium-jännitteen voima

Lue lisää Public Enemystä ja hip hopista | Finna.fi

Public Enemy – Inside The Terrordome Tim Grierson, 336 pages | Omnibus Press 2015
Don’t Rhyme For The Sake Of Riddlin’ – The Authorised Story Of Public Enemy Russell Myrie, 266 pages | Canongate 2009
Bring The Noise – 20 Years Of Writing About Hip Rock And Hip-Hop Simon Reynolds, 428 pages | Faber And Faber 2007
Fight The Power – Rap, Race And Reality Chuck D with Yusuf Jah, 273 pages | Payback Press 1997 & 1999

Public Enemy: It Takes A Nation Of Millions To Hold Us Back (1988). — **Public Enemy**: *It Takes A Nation Of Millions To Hold Us Back* (1988)

The Doors – vallankumouksen lähtölaukaus

6.8.2021 | Kirjoittaja: Ari Väntänen

The Doors | Elektra 1967

Vuosi 1967 lisäsi rockin kaanoniin monta suurta klassikkoa. The Beatles julkaisi Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Bandin ja The Rolling Stones pyrki rinnalle Their Satanic Majesties Requestilla, Jimi Hendrix uudisti käsitykset kitaransoitosta levyillään Are You Experienced? ja Axis: Bold As Love, The Velvet Underground avasi vaihtoehtorockille väylän The Velvet Underground & Nicolla, ja Pink Floyd debytoi The Piper At The Gates Of Dawnilla… Täydellinen tärkeiden levyjen lista olisi todella pitkä.

Yhdysvalloissa vuosi 1967 jäi historiaan psykedeelisen rockin, rakkauden kesän, hippiliikkeen ja vastakulttuurin vuotena, mutta toisaalta myös sukupolvien välisen kuilun, mielenosoitusten, kylmän sodan, rotumellakoiden ja Vietnamin sodan vuoksi. Beatlesin ja Stonesin tavoin The Doors julkaisi sinä vuonna kaksi albumia. Kaikista aikakauden levyistä amerikkalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin kuplintaa ja kahtiajakautumista heijasti tarkimmin The Doorsin tammikuun 1967 alussa julkaistu nimetön debyytti.

Break On Through (To The Other Side).

The Doors perustettiin heinäkuussa 1965, kun Los Angelesissa elokuva-alaa opiskelleet laulaja Jim Morrison ja kosketinsoittaja Ray Manzarek päättivät alkaa tehdä musiikkia yhdessä. Kuukautta myöhemmin rumpaliksi tuli John Densmore, johon Manzarek oli tutustunut meditaatiotunneilla. Klassinen kokoonpano oli valmis myöhemmin samana vuonna, kun kitaristi Robby Krieger liittyi bändiin.

Keväällä 1966 The Doors soitti usein L.A:ssa London Fog -nimisessä klubissa. Noilla keikoilla se pääsi esiintymisen makuun – Morrisonilla ei ollut siitä aiempaa kokemusta – ja kehitteli repertoaariaan, josta hahmottui bändin ensimmäinen albumi. Toukokuussa 1966 The Doors sai sarjan keikkoja Whisky A Go Go’sta. Siellä Love-yhtyeen Arthur Lee näki The Doorsin lavalla ja vihjasi levy-yhtiönsä Elektran johtaja Jac Holzmanille ja tuottaja Paul A. Rothchildille uudesta bändistä. The Doorsin perustamisesta oli kulunut vasta vähän yli vuosi, kun bändi allekirjoitti Elektran tarjoaman levytyssopimuksen 18.8.1966.

Light My Fire.

Ensimmäisen albumin tekeminen käynnistettiin välittömästi, ja The Doorsin debyytti valmistui alle kuukaudessa elo-syyskuussa 1966. Ajalle tyypillisesti äänitykset tehtiin neliraitasysteemillä: basso ja rummut yhdelle raidalle, kitara ja kosketinsoitin toiselle, laulu kolmannelle ja täydentävät osuudet neljännelle. Ensimmäiseksi singleksi valittiin albumin avausbiisi ’Break On Through (To The Other Side)’. Tuo kohtalokas tuntemattomaan sukeltamisen oodi muodostui merkittäväksi osaksi Morrison-myyttiä, mutta julkaisunsa aikaan ensisingle ei myynyt häävisti.

Läpimurtonsa The Doors teki Kriegerin säveltämällä ’Light My Firella’, jonka singleversio editoitiin radiokelpoiseen mittaan albumiversiosta, jolla oli pituutta seitsemän minuuttia. ’Light My Fire’ meni Yhdysvaltain virallisella singlelistalla ykköseksi ja kiskoi The Doors -levyn albumilistan toiselle sijalle, The Beatlesin Sgt. Pepperin kannoille.

Syksyllä 1967 The Doors myi jo miljoonia levyjä. Karismaattisesta Morrisonista tuli merkittävä amerikkalainen ääni, rocktähti, runoilija ja palvottu ikoni. Hänen myyttinsä soundtrack oli albumin päättävä ’The End’, joka oli kehittynyt simppelistä rakkauslaulusta eksistentialistiseksi, kreikkalaista draamaa ja kuolemaa sivuavaksi teokseksi.

’Light My Fire’, ’Break On Through’ ja ’The End’ ovat kasvaneet The Doorsin debyytin suuriksi klassikoiksi, mutta myös deep cuts -osastolta löytyy paljon kiinnostavaa materiaalia. ’The Crystal Shipin’ lyriikoiden monitulkintaisuus saa palaamaan kappaleen äärelle yhä uudelleen, ja sävellyksen hienovaraisuus kontrastoi levyn rockimpia raitoja hienosti. Tunnelmallinen ’End Of The Night’, joka julkaistiin ’Break On Through’ -singlen b-puolella, sisältää kirjallisia viittauksia Louis-Ferdinand Celinen ja William Blaken tuotantoon.

Albumin lainakappaleet, karnevalistinen versio Bertolt Brechtin ja Kurt Weillin kappaleesta ’Alabama Song (Whisky Bar)’ sekä Willie Dixonin ja Howlin’ Wolfin ’Back Door Manista’ kiinnittävät The Doorsin kahteen traditioon – toisaalta bluesista kehittyneen rockin amerikkalaiseen perimään, toisaalta eurooppalaiseen kirjalliseen kaanoniin. The Doorsin mittapuulla täytebiisejä ovat ’Twentieth Century Fox’ ja ’I Looked At You’, jotka ovatkin albumin unohdetuimmat kappaleet. ’Soul Kitchen’ ja ’Take It As It Comes’ ovat levyn suorimmat rockbiisit, mutta niissä on kiehtovan paljon tulkinnanvaraa.

The Crystal Ship.

The Doors levytti kuusi albumia ennen Jim Morrisonin kuolemaa kesällä 1971 (ja kaksi sen jälkeen). Elämän päättyminen ei suinkaan merkinnyt unohdukseen vajoamista. Oliver Stonen elokuva The Doors (1991) rakensi Morrison-myyttiä aina vain lujemmaksi. Bändin vahvan tunnelmallinen musiikki kiehtoo jo useita sukupolvia, ja Jim Morrisonin lyriikkaa on julkaistu kirjana tänäkin vuonna.

Jim Morrisonin julkisuuskuvaa ajatellessa mieleen tulee, että ikoniksi muuttuminen merkitsee inhimillisten piirteiden katoamista, ja että läheisilleen hänen täytyi olla jotakin aivan muuta kuin se kohtalokas ja kaunis mies, jota maailma palvoo. Haastatellessani John Densmorea joitakin vuosia sitten kysyin häneltä, mitä hänen mieleensä tulee, kun hän ajattelee edesmennyttä ystäväänsä.

– Mieleeni tulee levoton, älykäs collegenuori, joka rakensi itsestään myytin, Densmore vastasi. – Sitten hän ei pitänytkään siitä, mitä oli rakentanut. Jim oli ylpeä musiikista, jota loimme. Sen sijaan julkisuus ja kohut kyllästyttivät häntä.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

The Doors | kotisivu
The Doors | Facebook
The Doors | Instagram
The Doors | Twitter