Jack White: Fear Of The Dawn – Villin Jackin suklaalevy

13.4.2022 | Kirjoittaja: Ari Väntänen

Fear Of The Dawn | Third Man Records 2022

Musiikkia esiin kirjastoissa

Jos 2020-luvun garage blues olisi goottilais-psykedeelinen satumaailma, Jack White olisi sen eksentrinen aikuispoika Villi Vonkka samaan tapaan kuin Johnny Depp esittää hahmoa Tim Burtonin elokuvassa Jali ja suklaatehdas. Third Man Records olisi hänen suklaatehtaansa, josta salaperäinen keikari aika-ajoin lähettäisi herkkujaan kaikille maailman jaleille.

Ja eikö 2020-luvun garage blues nimenomaan ole goottilais-psykedeelinen satumaailma? Siltä ainakin tuntuu, kun laittaa soimaan Jack Whiten uuden suklaalevyn, vampyyrimaisesti nimetyn Fear Of The Dawnin. Tämä on ensimmäinen hänen kahdesta tämän vuoden albumeistaan. Folkvoittoinen ja vähäeleinen Entering Heaven Alive ilmestyy myöhemmin.

Taking Me Back.

Jack White on kuvaillut Fear Of The Dawnia ”isoksi rock’n’roll-levyksi”, ja voi sitä sellaiseksikin kutsua. Se on kitara- ja rumpualbumi niin kuin Whiten levyt ovat aina olleet, mutta samalla se on hänen urallaan käänteentekevä julkaisu. Tähän saakka kaikki The White Stripesin sivussa tai jälkeen julkaistu musiikki on tuntunut jäävän toiseksi suurelle pienelle yhtyeelle, jossa Jack tuli tunnetuksi. Enää niin ei ole. Fear Of The Dawnilla Jack White kuulostaa inspiroituneemmalta ja luovemmalta kuin vuosikymmeniin.

Fear Of The Dawnin tuotanto on hyvin yksityiskohtainen, runsas ja ilmava. Biisit kuulostavat sekä viimeistä piirtoa myöten harkituilta että vapailta. Whiten riffit ovat vaikeusasteiltaan sellaisia, että kuka tahansa pentatonisen skaalan auttavasti osaava voi niitä soittaa, mutta harva rakentaa yhtä nerokkaan svengaavia juttuja. Kitaroiden ja bassojen mutatointuneet, ruhjovat särösoundit saavat rappauksen tippumaan seiniltä, ja toisaalla helisevät kuulaat ja kirkkaat äänet – sekä synteettiset että akustiset.

Fear Of The Dawn.

Levyn rockeimmat biisit tuovat mieleen The White Stripesin loppuvuosien levyt. Vanhan toistoa ei silti tarvitse pelätä, sillä bluesmies Jack hakee ideoita Cab Callowaylta, jazzista, progesta, Manhattan Transferilta ja pyytää vieraaksi A Tribe Called Quest -mies Q-Tipin. Mukana on ’Eosophobia Reprisen”, ’Hi-De-Hon’ ja ’Into The Twilightin’ kaltaisia kappaleita, jota tehdessään White lienee myynyt sielunsa ties kuinka monen tien risteyksessä paholaiselle oppiakseen soittamaan sarjakuvamaista taiderockia, villisti vonkaavaa Prince-groovea ja bluesprogea.

Fear Of The Dawn on outoa, riemukasta ja puoleensavetävää musiikkia. Siinä on paljon sekä perinteisiä elementtejä että moderneja, puun takaa tulevia oivalluksia. Siinä se muistuttaa Beckin 1990-luvun lopussa julkaisemia levyjä (mm. Midnite Vultures). Tuntuu kuin White olisi löytänyt uudelleen luomisen ilon ja määrätietoisen näkemyksellisyyden, jota hänen viime aikojen töistään on ollut hankala havaita.

Hi-De-Ho.

Fear Of The Dawn on arvaamaton seikkailu, joka paljastaa jokaisella kuuntelulla hiukan lisää itsestään. Levyn kuultuaan alkaa epäillä, ettei Whiten hiusten tätä nykyä sininen väri ole peräisin purkista. Ehkäpä blues on kihonnut tukkaan kruunaamaan hahmosta ja musiikista muodostuvan poptaideteoksen. Rockin Villi Vonkka on soundinsa näköinen mies.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Jack White | kotisivu
Jack White | Facebook
Jack White | Instagram

Third Man Records | kotisivu
Third Man Records | Facebook
Third Man Records | Instagram
Third Man Records | Twitter

Levyhyllyt
Jack White
Finna.fi

Blunderbuss | Third Man Records/XL/Columbia 2012
Lazaretto | Third Man Records/XL/Columbia 2014
Acoustic Recordings 1998–2016 | Third Man Records/XL 2016
Boarding House Reach | Third Man Records/XL/Columbia 2018
Fear Of The Dawn | Third Man Records 2022
Entering Heaven Alive | Third Man Records [2022]

Levyhyllyt
The White Stripes
[Jack White • Meg White]
Finna.fi

Levyhyllyt
The Raconteurs
[Jack White • Brendan Benson • Jack Lawrence • Patrick Keeler]
Finna.fi

Broken Boy Soldiers | Third Man Records/XL/V2 2006
Consolers Of The Lonely | Third Man Records/Warner Bros. 2008
Live At Montreux 2008 • DVD • Bluray | Eagle Vision 2012
Help Us Stranger | Third Man Records 2019

Levyhyllyt
The Dead Weather
[Alison Mosshart • Jack White • Dean Fertita • Jack Lawrence]
Finna.fi

Horehound | Third Man Records 2009
Sea Of Cowards | Third Man Records 2010
Dodge And Burn | Third Man Records 2015

Nuotit
Finna.fi

Blunderbuss Jack White, 72 sivua | Cherry Lane Music 2012

White Blood Cells The White Stripes | International Music Publications 2002
Icky Thump The White Stripes, 75 sivua | International Music Publications/Faber Music 2008
Guitar Tab Playalong The White Stripes | International Music Puplications 2004

Broken Boy Soldiers The Raconteurs, 96 sivua | Wise 2008
Consolers Of The Lonely The Raconteurs, 96 sivua | Wise 2008

Alice Cooper: School’s Out – rajaton, ajaton seikkailu
Alice In Chains: Rainier Fog – sumusta selviytyneet
Beck: Sea Change – suuren muutoksen soundtrack
Black Sabbath: Black Sabbath & 13 – alun loppu ja lopun alku
Def Leppard: Hysteria – hard rockin valovoimaa
Duff McKagan – luoteisen maan punkkari
Iron Maiden: Powerslave – epiikkaa ja elinvoimaa egyptiläisittäin
Joan Jett & The Blackhearts: I Love Rock’n’Roll – kapinallisen läpimurto
Lenny Kravitz: Mama Said – soundi jalostuu valmiiksi
Lou Reed & Metallica: Lulu – nainen miesten maailmassa
Metallica: The $5.98 E.P. Garage Days Re-Revisited – elonmerkkejä autotallista
Misfits: Walk Among Us – kauhupunkin klassikko
Motörhead: Clean Your Clock – lopunajan dokumentti
Ozzy Osbourne: The Ultimate Sin – omituinen ajankuva
Pearl Jam: Ten – grungen elävä klassikko
The Black Crowes: Warpaint – sukellus syvään päähän
The Jimi Hendrix Experience: Are You Experienced – tanssimusiikkia vapaudenjanoisille
Zodiac Mindwarp and The Love Reaction – rockia ja rockparodiaa

Lue lisää Jack Whitesta ja The White Stripesista • Read more about Jack White and The White Stripes
Finna.fi

The White Stripes – Sweethearts Of The Blues Denise Sullivan, 176 pages | Backbeat Books 2004

Jack White: Fear Of The Dawn (2022). — **Jack White**: *Fear Of The Dawn* (2022)

Suzanne Vega – metropolin uusi tähti

22.2.2022 | Kirjoittaja: Niko Peltonen

Osa 1 • 1985–1992

Osa 2 • lauluja ja tarinoita New Yorkista ja elämästä • 1996–2022
Musiikkia esille kirjastossa

Suzanne Vega syntyi Kalifornian Santa Monicassa 1959, mutta muutti äitinsä mukana New Yorkiin jo taaperona. Ja juuri New Yorkin identiteetti itärannikon vähän boheemina, aina coolina kulttuurimetropolina leimaakin Vegan taiteilijapersoonaa ja varsinkin varhaista imagoa. Hän sai jo koululaisena ja opiskelijana rasteja oleellisiin ruutuihin: opiskeli high schoolissa nykytanssia, suoritti college-tutkinnon englanninkielisestä kirjallisuudesta, esiintyi Greenwich Villagen folk-klubeilla. Harjaantui omien laulujen tekemisessä, kunnes oli valmis julkaisemaan nimettömän debyyttialbuminsa, heti ison A&M Recordsin kautta, vuonna 1985.

Uusi folk-sukupolvi oli nousemassa ja Vegasta tuli sen johtotähti. Steve Addabbo ja Patti Smithin kakkosmiehenä tunnettu Lenny Kaye tuottivat esikoisen, joka esitteli maailmalle laulaja-lauluntekijägenren eri aikakausista ammentavan tulokkaan. Vega leikittelee Dylanin tyyliin kirjallisuuteen, populaarikulttuuriin ja historialliseen kuvastoon viittaavilla metaforilla, mutta kaihtaa yhteiskunnallista ja kohdistaa katseen peiliin ja sisäänpäin. Se taas periytyy 1970-luvun singer-songwritereilta, mutta kuulaasta ja kliinistä tuotannosta ja artistin stailauksesta alkaen kyseessä on 80-luvun versio aiheesta. Sitä paitsi viileä, ulkopuolelta havainnoiva neworkilaisuus kuuluu Vegan lauluissa siinä kuin kalifornialaishenkinen narsismi edeltävän sukupolven.

Suzanne Vega oli siis esillepanonsa puolesta juuri oikea artisti juuri oikeaan aikaan, mutta modernia klassikkoa hänestä ei toki olisi tullut ilman todella vahvoja lauluja heti debyytillä. Suosituimmaksi nousi videollakin ryyditetty ’Marlene On The Wall’, jossa leffaikoni Marlene Dietrichin kuva seurailee seinältä nuoren naisen levotonta ihmissuhde-elämää. Kiistatta näkökulma, jollaista kukaan muu ei ollut yrittänyt tai ainakaan sellaisen käytössä näin hyvin onnistunut.

Marlene On The Wall.

Vielä syvemälle metaforamaailmaan sukeltaa loistava ’The Queen And The Soldier’, jonka pseudokeskiaikainen tarina taitaa sittenkin olla allegoria rakkaussuhteeseen sitoutumisen vaikeudesta sekin. Tosin hyvän dylanistisen folklaulun tapaan se jättää kuulijalle paljon tulkinnanvapauksia.

The Queen And The Soldier.

Kolmas hieno esimerkki Vegan mietitystä laulunkirjoittamisesta on omistushalun ja -himon epäkonservatiiviseksi ja elegantiksi allegoriaksi pukeva tyynen toteava ’Undertow’:

Debyyttialbumi toi Vegalle merkittävää kaupallista menestystä varsinkin Britanniassa, jossa se myi platinaa. Yksi osoitus artistin noususta kulttuuriseen eturintamaan on ’Left Of Center’ -kappaleen julkaisu singlenä ajanhenkeä määrittäneen Pretty In Pink -nuorisoelokuvan suositulta soundtrackilta 1986. Vierailijakreditiin saa brittiläinen uuden aallon artisti Joe Jackson, joka soittaa pianoa. Syrjäytyneen tai syrjityn tarkkailijanuoren perspektiiviä kuvastava biisi on oleellinen lenkki Vegan varhaisten pop-klassikoiden ketjussa.

Left Of Center.

Suzanne Vegan näkyvyys ja kulttuurinen merkitys olivat suurimmillaan kakkosalbumi Solitude Standingin ilmestyttyä 1987. Edelleen Addabbon ja Kayen tuottama levy myi platinaa sekä USA:ssa että briteissä, ja mitä Suomeen tulee, yksi osoitus artistin ajanhengenmukaisuudesta saatiin seuraavana vuonna, kun Hector mainitsi hänet nimeltä Varjot ja lakanat -albuminsa klassikkokappaleessa Seinästä seinään. Siinä Vega profiloidaan musiikiksi, jota yksin asuva nuorehko töissäkäyvä nainen kuuntelee.

Solitude Standingia avitti listoilla MTV:llä runsaasti soinut singlebiisi ’Luka’, jonka kepeä nostattavuus saattoi ensikuulemalta hämärtää tekstin rankkaa aihetta: rikkinäistä perhettä ja lapsen kohtaamaa väkivaltaa. Rooliin kirjoitettu minä-muotoinen laulu onkin irtiotto Vegan omakohtaisemmalta tuntuvista pohdinnoista.

Luka.

Muutenkin Vega pyrki laventamaan taiteilijakuvaansa ja siinä onnistuikin. Kakkosalbumi on edeltäjäänsä jossain määrin isommaksi tuotettu ja musiikillisesti monipuolisempi. New Yorkin monikulttuuriset katunäkymät asettuvat monen laulun taustamaisemaksi. Hieno ja kunnianhimoiseksi pienoisteokseksi kasvava esimerkki on myöhemmän elokuvasäveltäjä Anton Sankon kanssa työstetty ’Ironbound / Fancy Poultry’.

Ironbound / Fancy Poultry.

Kuitenkin levyn ja koko Vegan uran tunnetuimmaksi kappaleeksi päätyi sen accapella-sovituksena aloittava ’Tom’s Diner’, artistin jo 80-luvun alussa tekemä tuokiokuva, jossa kertoja juo aamukahviaan otsikonmukaisessa todellisessa kahvilassa, lukee sanomalehteä ja seuraa näennäisen merkityksettömiä tapahtumia ympärillään. Vähin elein vangitseva täysosuma ei säestyksettömässä muodossaan (tai Solitude Standingin lopuksi kuultavana instrumentaaliversiona) ollut varsinaista hittiainesta, mutta vuonna 1990 brittiläinen tuottajaduo DNA iski lauluraidan taustalle silloin muodikkaan hiphopahtavan biitin. Luvatta klubikäyttöön tehty remix sai Vegan ja levy-yhtiön hyväksynnän ja nousi brittikakkoseksi ja jenkkivitoseksi. ’Tom’s Diner’ meemiytyi jopa siinä määrin, että sen eri versioista pystyttiin seuraavana vuonna koostamaan kokonainen täyspitkä, Tom’s Album.

Suzanne Vega ft. DNA: Tom’s Diner.

Niin ikään vuonna 1990 Vega julkaisi kolmannen albuminsa Days Of Open Hand. Levyä on yleensä pidetty pettymyksenä ja ainakin myyntilukujensa puolesta se sitä varmasti olikin. Anton Sanko oli nyt vaihtunut tuottajaksi (artistin itsensä ohella), mutta musiikillisesti tai sanoituksellisesti levy ei merkitse irtiottoa. Mitenkään huono se ei kuitenkaan ole, ehkä se vain ilmestyi hankalaan saumaan. Päätöskappale ’Pilgrimage’ on hyvä esimerkki albumin hieman introverteistä vahvuuksista.

Pilgrimage.

Vegan uralla kyseessä on kuitenkin murroskohta. Mahdollisesti ’Tom’s Diner’ -remixin menestyskin on houkuttanut häntä uusiin musiikkimaisemiin. Kenties modernin folklaulajan tie tuntui loppuun kuljetulta. Pian aviomieheksikin päätyneen tuottaja Mitchell Froomin tapaaminen lienee vaikuttanut asioihin myös. Vuoden 1992 albumilla 99.9 F° sinänsä melko perinteisten laulujen taustalle on lisättyny koneiden kolinaa ja kolketta, industrialia läheneviä soundeja, aika uraauurtavaakin ysärin taidepoppia.

Levystä ei tullut isoa kaupallista menestystä, mutta trendien vaihtuessa Vegan vanhalla linjallakaan olisi ollut vaikea sellaista saavuttaa. Sen sijaan 99.9 F°:stä tuli yksi artistin suurimmista arvostelumenestyksistä ja se voitaneen lukea klassikoksi. Näennäisesti eripariset elementit toimivat mainiosti yhteen, mikä kertoo Vegan ja Froomin pelisilmästä ja luovan yhteistyön toimivuudesta. Jotkut soundit pyörivät nykykuuntelussa vanhentuneisuuden rajalla, mutta pysyvät kuitenkin sen paremmalla puolella.

’Blood Makes Noise’ on hyvä esimerkki levyn kokeellisemmasta laidasta. Tosin tuotannollisten innovaatioiden alla on lähes lastenloru, joka nyt vain sattuu kertomaan jostakin paniikkikohtauksen tapaisesta.

Blood Makes Noise.

Vastaavasti loistava ’In Liverpool’ on sovitukseltaan vain hieman päivitettyä ”klassista Vegaa”, jossa fragmentti aikaa ja paikkaa lavenee historiallisia kerroksia sisältäväksi värikkääksi visioksi ja vie mielenmaisemaltaan Vegan kertojan New Yorkista tälle puolen Atlanttia. Artistin koko uran parhaita biisejä.

In Liverpool.

Vuonna 1992 Suzanne Vega oli isoa kaupallista nostetta maistanut ja kulttisuosioon vakiintunut innovatiivinen lauluntekijä, jonka uralla tuntui käynnistyneen uusi, lupaava vaihe. Välttämättä kaikkia tuolloin syntyneitä odotuksia hän ei koskaan lunastanut ja myös levytystahti hidastui selvästi, mutta kuuntelemisen arvoista diskografiaa löytyy vielä artikkeliparin toisen osan tarpeiksi.

Niko Peltonen

Suzanne Vega | kotisivu
Suzanne Vega | Facebook
Suzanne Vega | Instagram
Suzanne Vega | Twitter

Suzanne Vegan 1985 julkaistun debyyttialbumin ja kakkoslevyn Solitude Standing välillä julkaistiin single 'Left Of Center'. Yhdessä Joe Jacksonin kanssa tehty levytys on mukana elokuvan Pretty In Pink (1986) soundtracklevyllä. Kuva: Tuomas Pelttari — **Suzanne Vegan** 1985 julkaistun debyyttialbumin ja kakkoslevyn *Solitude Standing* välillä julkaistiin single ’Left Of Center’. Yhdessä **Joe Jacksonin** kanssa tehty levytys on mukana elokuvan *Pretty In Pink* (1986) soundtracklevyllä.

Levyhyllyt
Suzanne Vega
Finna.fi

1980-luku

Suzanne Vega | A&M Records 1985
Live In London 1986 | A&M Records 1986
Solitude Standing | A&M Records 1987

1990-luku

Days Of Open Hand | A&M Records 1990
Tom’s Album Eri esittäjiä | A&M Records 1991
99.9 F° | A&M Records 1992
Nine Objects Of Desire | A&M Records 1996

Suzanne Vegan albumit Days Of Open Hand ja 99.9 F° julkaistiin 1990-1992. Vega vieraili kiertueella
Tour Of Open Hand myös Helsingin Kulttuuritalolla. — Vegan albumit *Days Of Open Hand* ja 99.9 F° julkaistiin 1990–1992. Vega vieraili kiertueella *Tour Of Open Hand* myös Helsingin Kulttuuritalolla.

2000–2009

Songs In Red And Gray | A&M Records 2001
Beauty & Crime | Blue Note Records 2007

2010-luku

Close-Up Vol. 1 • Love Songs | Amanuensis Productions 2010
Close-Up Vol. 2 • People & Places | Amanuensis Productions 2010
Close-Up Vol. 3 • States Of Being | Amanuensis Productions 2011
Close-Up Vol. 4 • Songs Of Family | Amanuensis Productions 2012
Tales From The Realm Of The Queen Of Pentacles | Amanuensis/Cooking Vinyl 2014
Lover, Beloved: Songs From An Evening With Carson McCullers | Amanuensis Productions 2016

2020-luku

An Evening Of New York Songs And Stories • live | Cooking Vinyl/Amanuensis 2020

Boksit ja kokoelmat
Suzanne Vega
Finna.fi

Tried And True – The Best Of Suzanne Vega • CD | A&M 1998
Retrospective – The Best Of Suzanne Vega • CD • 2CD+DVD | A&M 2003
Close-Up Series • 5CD+DVD | 2014 & 2020 • 4LP Cooking Vinyl 2022

Bob Dylan: Highway 61 Revisited – tie folkin tuolle puolen
Bruce Springsteen: The Rising – ihmisen uskosta huomiseen
Hector: Nostalgia – romantiikkaa tekniikan sukupolvelle
Jane Siberry: The Walking – artistista vapautta parhaimmillaan
Joni Mitchell: A Song To A Seagull – kun aitous välittyy
Leonard Cohen: You Want It Darker – liekki palaa pimeässä
Leonard Cohen: Thanks For The Dance – lempeä epilogi
Neil Young: After The Gold Rush – elokuvaton soundtrack
Nick Drake – lauluja suljettujen ovien takaa
Pekka Streng – kohti unen maata
R.E.M. Automatic For The People – huipulla on hiljaista
Robert Plant: Carry Fire – näin luodaan vanhasta uutta
Suzanne Vega – lauluja ja tarinoita New Yorkista ja elämästä
Tori Amos: Little Earthquakes – rehellistä lauluntekijyyttä
Tracy Chapman – altavastaajien ääni

Lue lisää Suzanne Vegaa • Further reading on Suzanne Vega
Finna.fi

Bullet In Flight – Songs Suzanne Vega & foreword Philip Glass, 79 pages | Omnibus 1990
The Passionate Eye – The Collected Writing Of Suzanne Vega, 280 pages | Avon Books 1999

Lue lisää Suzanne Vegasta • Read more about Suzanne Vega
Finna.fi

Hymn To Her – Women Musicians Talk Karen O’Brien, 243 pages | Virago Press 1995
She’s A Rebel – The History of Women In Rock & Roll Gillian G. Gaar & preface by Yoko Ono, 467 pages | Seal Press 1992 • Blanford 1993
She’s A Rebel – The History of Women In Rock & Roll • Expanded Second Edition Gillian G. Gaar & preface by Yoko Ono, 516 pages | Seal Press 2002
Rebellinnen – die Geschichte der Frauen in der Rockmusik Gillian Gaar & übersetzt von Heike Brühl, 462 sivua | Argument 1994

Lue lisää Suzanne Vegan Close-Up -levyistä ja urasta A&M Recordsin ja Blue Note Recordsin jälkeen
Super Deluxe Edition

Close Up with Suzanne Vega – The SDE Interview Paul Sinclair | Super Deluxe Edition • 25.3.2022

Nuotit
Suzanne Vega
Finna.fi

Songbook – A Collection Of Songs From The Albums Suzanne Vega & Solitude Standing, 79 sivua | Wise 1987
The Authentic Guitar Style Of Suzanne Vega, 56 sivua | Cherry Lane 1988
Solitude Standing | Cherry Lane 1990
Days Of Open Hand | Cherry Lane 1990

Talking Heads: 77 – tanssi kuin kukaan ei katselisi

13.1.2022 | Kirjoittaja: Ari Väntänen

Talking Heads: 77 | Sire Records 1977

Musiikkia esille kirjastossa

Legs McNeilin ja Gillian McCainin Please Kill Me – The Uncensored Oral History of Punk on hieno teos, mutta siinä on kummallinen puute: kirjassa ei kerrota Talking Headsista, vaikka bändi tuli sieltä mistä pitikin silloin kuin kuuluikin. Kaipa Talking Heads oli jossain määrin ulkopuolinen CBGB-ympyröissä 1970-luvun loppupuolella. Sillä ei ollut näyttävää imagoa niin kuin Ramonesilla ja New York Dollsilla ja siltä puuttui katu-uskottavuutta. Se oli liian hienostunut ja kummallinen ollakseen punk niin kuin Dead Boys. McNeil on joskus luonnehtinut bändin musiikkia ”juppivikinäksi”. Edes runonlaulaja Patti Smith ei aikoinaan ollut kiinnostunut juttelemaan ”taidekoulubändin” jäsenten kanssa, kun heidät hänelle esiteltiin.

Punk oli uuden aikakauden ääni, mutta Talking Heads oli edellä sitäkin aikaa. Se soitti vaihtoehtorockia, uutta aaltoa ja post-punkia jo ennen kuin sellaisista tyyleistä pystyi puhumaan. Kun kuuntelee laulaja-kitaristi David Byrnen, basisti Tina Weymouthin, rumpali Chris Frantzin ja kitaristi-kosketinsoittaja Jerry Harrisonin muodostaman kokoonpanon ensimmäistä albumia Talking Heads: 77, on melkeinpä mahdotonta hyväksyä sen ilmestyneen vuonna 1977. Siitä nimittäin on seiskaseiskapunk kaukana.

Psycho Killer.

Tarinan alkusanat kirjoitettiin vuonna 1973, kun Rhode Island School of Designissa opiskelleet Byrne ja Franz perustivat The Artistics -nimisen yhtyeen. Bändi hajosi seuraavana vuonna, ja Byrne muutti New Yorkiin. Franz ja hänen samaa koulua käynyt taidemaalarityttöystävänsä Weymouth muuttivat perässä muutamaa kuukautta myöhemmin. Samassa asunnossa majaillut kolmikko päätti perustaa uuden bändin, jossa bassoa soittaisi Weymouth. Hän ei ollut koskaan bassoon koskenutkaan, mutta otti soittimen nopeasti haltuun.

Suurin osa Talking Headsin debyytillä julkaistuista biiseistä kirjoitettiin bändin kimppakämpässä. Vähitellem musiikin taakse kehittyi myös ajatus. ”Meistä musiikin piti välittää modernia sanomaa siitä, että on tärkeää ottaa oma elämänsä haltuun”, Franz kertoo elämäkerrassaan. ”Ajatuksen siitä, että rocktähdet olisivat jotenkin tärkeämpiä kuin muut ihmiset, heitimme helvettiin.” Kaikenlaisia ulkoisia rocktähteyden merkkejä vältellyt yhtye oli siis sisimmässään hyvinkin punk, mutta piti tärkeänä myös sitä, että Talking Headsia olisi kivaa kuunnella. Nimensä se otti television puhuvista päistä, koska ne edustivat sisältöä, eivät toimintaa.

Tentative Decisions.

Kesäkuun viidentenä 1975 Talking Heads soitti ensimmäisen keikkansa Boweryn sittemmin legendaariseksi muodostuneessa läävässä CBGB:ssä Ramonesin lämmittelijänä. Muutaman keikan jälkeen levy-yhtiöt alkoivat kiinnostua. Bändi teki demon niin suuren Columbian kuin pienen Berserkley Recordsinkin piikkiin, ja sitten Sire Recordsin Seymour Stein tarjosi sille levytyssopimusta. Mogulin hämmästykseksi kolmikko kieltäytyi, koska ei omasta mielestään ollut vielä tarpeeksi hyvä levyttämään. Myös Lou Reed ja hänen managerinsa Jonny Podell tarjosivat tuotantodiiliä, mutta paperi jäi allekirjoittamatta, koska se olisi tehnyt tulevasta levystä tuottajien omaisuutta.

Lopulta, vuoden 1976 lopulla Talking Heads katsoi olevansa valmis. Se allekirjoitti levytyssopimuksen Sire Recordsin kanssa ja jätti päivätyönsä. Siinä vaiheessa The Modern Loversissa soittanut Jerry Harrison, joka oli tarkkaillut yhtyeen edesottamuksia jo jonkin aikaa, suostui liittymään bändiin. Tässä vaiheessa Talking Headsilla oli jo sen verran nimeä, että levydiilistä uutisoitiin musiikkimedioissa.

No Compassion.

Talking Heads: 77 äänitettiin pienessä Sundragon-studiossa tuottajien Tony Bongiovin ja Lance Quinnin sekä äänittäjä Ed Stasiumin kanssa. Stasium osoittautui ihanteelliseksi yhteistyökumppaniksi, mutta bändi ei ollut tyytyväinen Bongioviin, joka ei ollut erityisen kiinnostunut koko projektista eikä pitänyt Talking Headsin taiteellisuudesta eikä pyrkimyksestä arvaamattomien musiikillisten ratkaisujen tekemiseen. Herkkä Byrne ei suostunut laulamaan Bongiovin ollessa studiossa, joten hänen osuutensa äänitettiin nimellisen tuottajan ollessa poissa. Kitkasta huolimatta suurin osa levystä valmistui alle kahdessa viikossa. Se tehtiin valmiiksi, kun bändi palasi Amerikkaan Ramonesin kanssa tehdyltä Euroopan-kiertueelta.

Frantz kertoo elämäkerrassaan, että suurin osa Talking Headsin varhaistuotannosta on yhteistyön tulosta. Krediitteihin saakka tuo tieto on päässyt vain albumin ensimmäisen singlen kohdalla. ’Psycho Killer’, jonka Byrne, Frantz ja Weymouth olivat tehneet opiskeluaikoinaan, on heidän kaikkien aikojen ensimmäinen yhdessä kirjoittamansa kappale. Harva aloittaa biisinteon klassikolla, mutta tuo vangitseva biisi kasvoi yhdeksi Talking Headsin tunnetuimmista.

Don’t Worry About The Government.

’Psycho Killer’ erottui edukseen syyskuun puolivälissä 1977 julkaistulta albumilta, mutta ei suinkaan ollut lebyn ainoa helmi. Napakasti sykkivää ja kliseevapaata kitararockia, päättäväisiä temponvaihdoksia ja omalaatuisia laulumelodioita riitti kautta linjan. ’Tentative Decisionsin’ kulmikas funk ja marssirytminen kertosäe oli hurmannut jopa äkeän Lou Reedin, ja ’No Compassion’ groovasi bluesisti, kunnes alkoi hakata hermostuneesti vain palatakseen takaisin sielukkaaseen keinuntaan. Merkityksettömältä tuntui vain lyhykäinen välipala ’Who Is It?’

”En pystynyt juttelemaan ihmisten kanssa kasvokkain, joten nousin lavalle ja aloin kirkua, kiljua ja sätkiä”, David Byrne on sanonut. Hänen persoonallinen tyylinsä laulaa, sanoittaa ja olla sosiaalisissa tilanteissa sai osaselityksen vuosia myöhemmin, kun hän kertoi olevansa asperger-ihminen. Oireyhtymä saa kokemaan maailman vähän eri tavalla, joskin on mahdotonta sanoa, mikä musiikissa on seurausta tekijän persoonasta ja mikä ulkopuolisista vaikutteista. Vaikka Byrne on nimetty yhtyeen suureksi visionääriksi, mitä hän kaikessa omintakeisuudessaan onkin, debyyttialbumilta kuulee, miten ratkaisevan tärkeää Frantzin ja Weymouthin soitto oli soundin rakentamisessa. Samanhenkisen rytmiryhmän yhteispeli on niin toimivaa, että he ovat naimisissa vielä tänäkin päivänä.

Uh-Oh, Love Comes To Town.

Talking Headsin debyytti sai kriitikot pursottamaan hunajaa niin brittiläisten musiikkilehtien kuin The New York Timesin ja Rolling Stonenkin sivuille. Huikea myyntimenestys Talking Heads: 77 ei ollut, mutta sen vaikutuksen kuulee monissa myöhemmissä post-punk- ja taiderockbändeissä. Vaikka Talking Heads aikanaan sivuutettiin Please Kill Me’n sivuilla, se mainittiin kyllä kirjan takakansitekstissä, mikä varmasti kertoo jotakin jostakin.

Etäisinä hengenheimolaisina Talking Headsin alkutuotannolle voi pitää David Bowien saman aikakauden levyjä, Televisionia ja Richard Hell & The Voidoidsia, mutta sillä oli silti aivan oma soundi. Se teki kireää tanssimusiikkia spastisille liikehtijöille, jotka miettivät ihan liikaa osatakseen esittää mitään muuta kuin itseään.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Talking Heads | kotisivu
Talking Heads | Facebook
Talking Heads | Instagram

Talking Heads: 77
David Byrne – laulu, kitara
Chris Frantz – rummut
Martina Weymouth – bassokitara
Jerry Harrison – kitara, kosketinsoittimet, taustalaulu
Tuottajat: Tony Bongiovi, Lance Quinn & Talking Heads

Levyhyllyt
Talking Heads
Finna.fi