Paul Simon: Graceland – silta yli synkän virran

6.8.2020 | Kirjoittaja: Ari Väntänen

Graceland | Warner Bros. 1986

Jos sosiaalinen media olisi ollut olemassa silloin, kun Paul Simon teki Gracelandin, närkästys olisi ollut niin syvää, että internet olisi muuttunut mustaksi aukoksi ja nielaissut itsensä. Simon & Garfunkelissa maineeseen noussut laulaja-lauluntekijä levytti seitsemännen sooloalbuminsa Etelä-Afrikassa aikana, jona muu maailma järjestäytyi rintamaksi vastustamaan apartheidia, maan vastenmielistä rotusortopolitiikkaa, jolla pyrittiin pitämään vauraat valko-ihoiset vallan kahvassa.

Herra Simon olisi ollut aivan pihalla, ellei olisi tiennyt joutuvansa ankaran kritiikin kohteeksi ryhtyessään asioimaan eteläafrikkalaisten kanssa vuonna 1985 – olihan jopa YK julistanut Etelä-Afrikan kulttuuriboikotin kohteeksi. Hän ei kuitenkaan ollut apartheidin kannattaja tai muu rasisti vaan modernista eteläafrikkalaisesta folkista kiinnostunut muusikko. Simon oli saanut käsiinsä Gumboots-nimisen kasetin, jonka sisältämän jaiva-musiikin juuret olivat eteläafrikkalaisen zulukansan isicathamiyassa ja mbaqangassa. Hän halusi selvittää, miltä noiden vaikutteiden yhdistäminen länsimaiseen popmusiikkiin kuulostaisi.

Paul Simon matkusti äänittäjä Roy Haleen kanssa Johannesburgiin taltioimaan paikallista soittoa. Tiedostavien länsimaalaisten lisäksi myös moni eteläafrikkalainen suhtautui hankkeeseen epäluuloisesti ja negatiivisesti. Sen sijaan Etelä-Afrikan värillisten muusikoiden liitto tuki suunnitelmaa, koska katsoi sen popularisoivan maan alkuperäiskulttuuria. (Simon myös maksoi sikäläisille soittajille yli kymmenkertaisesti verrattuna heidän normaaleihin sessiopalkkioihinsa.) Äänityksiä tehtiin kahden viikon ajan Ovation-studiossa muun muassa Lulu Masileian, Tao Ea Matsekhan, General M. D. Shirinda And The Gaza Sistersin ja Boyoyo Boys Bandin kanssa.

Lähdettyään Etelä-Afrikasta Simon ja Halee jatkoivat töitä New Yorkin Hit Factory -studiossa. Tekeillä oli levy, jonka kaltaista Paul Simon ei ollut koskaan ennen tehnyt. Yleensä melodialähtöisesti säveltänyt artisti hahmotteli nyt laululinjoja valmiiden, improvisaation ja jammailuun perustuvien soittopohjien päälle. Afrikkalaisen musiikin tonaalisuus ja jatkuvasti elävä rytmi tuottivat biisejä, jotka olivat hyvin toisenlaisia kuin mikään, mitä hän oli ennen kirjoittanut. Pelkistä duurisoinnuista kehitellyt sävellykset vaikuttivat sanoituksiin, joista tuli varsin positiivisia.

Gracelandin äänittäminen teki Simonin onnelliseksi. Kipeän avioeron ja parin huonosti menestyneen levyn jälkeen työ tuntui pitkästä aikaa elähdyttävältä ja inspiroivalta. Se oli hänelle henkilökohtainen pelastus, ”Silta yli synkän virran”, kuten Simonin kirjoittaman ’Bridge Over Troubled Water’ -kappaleen suomennos kuuluu.

Kenties ’You Can Call Me Al’-singlen tyhjänpäiväisen huolettomuuden ansiosta yltiöoptimistista nousukautta eläneet länsimaat ottivat Gracelandin omakseen. Vuonna 1987 sekä Grammylla että Brit Awardilla palkitun albumin myyntiluvut vilistävät nykyisin jossain kuudentoista miljoonan paikkeilla. Graceland ei kuitenkaan ollut pelkästään globaali kansainsuosikki. Se on usein mukana musiikkimedian maailman parhaiden tai tärkeimpien albumien listoilla, ja kriitikot noteerasivat levyn korkealle jo ilmestymisen aikaan.

Simonin tapaa tehdä levy pidettiin uraauurtavana: erikoisten vaikutteiden hakemisen ohella hän oli työstänyt albumiaan alkeellisilla digitaalinauhureilla, jotka olivat tuohon aikaan viimeistä huutoa. Gracelandin soundia on usein luonnehdittu ajattomaksi, eikä sitä oikein voi paikkaankaan sitoa, koska Afrikkakin oli lopulta vain yksi kokonaisuuden kantavista elementeistä. Sellaiset biisit kuin ’Boy In The Bubble’, ’Graceland’ ja ’Diamonds On The Soles Of Her Shoes’ ovat syvää popmusiikkia, jolle maantieteelliset ja kulttuuriset rajat eivät merkitse mitään.

Sanomista tietysti tuli. Gracelandin ilmestyessä Simonia kritisoitiin ankarasti kulttuuriboikotin rikkomisesta. ANC-puolue kielsi häntä enää matkustamasta Etelä-Afrikkaan, ja YK asetti hänet mustalle listalle (josta hänet kuitenkin pian poistettiin). Sanottiin jopa, että Simon haki siirtomaaherran röyhkeydellä Etelä-Afrikasta musiikillisia aarteita myydäkseen niitä länsimaiden markkinoilla.

Yhtä hyvin voisi kuitenkin väittää, että hän ajoi rotusorron varjon pois eteläafrikkalaisen musiikin yltä näyttääkseen koko maailmalle, mitä rasismi oli mitätöinyt. Graceland oli ”silta yli synkän virran” myös tässä kontekstissa. Se yhdisti kulttuureja, mantereita ja ihmisiä.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Paul Simon | kotisivu
Paul Simon | Facebook
Paul Simon | Instagram
Paul Simon | Twitter

Varaa Appetite For Destruction kirjastosta. — Varaa *Graceland* kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.
Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Paul Simon

1960-luku

The Paul Simon Songbook | CBS 1965

1970-luku

1990-luku

The Rhythm Of The Saints | Warner Bros. Records 1990
Songs From The Capeman | Warner Bros. Records 1997

2000–2009

You’re The One | Warner Bros. Records 2000
Surprise | Warner Bros. Records 2006

2010-luku

So Beautiful Or So What | Hear Music/Concord Music Group 2011
Stranger To Stranger | Concord Records 2016
In The Blue Light | Legacy 2018

Simon & Garfunkel | Finna.fi

Hector: Nostalgia – romantiikkaa tekniikan sukupolvelle
Jane Siberry: The Walking – artistista vapautta parhaimmillaan
Joni Mitchell: A Song To A Seagull – kun aitous välittyy
Leonard Cohen: You Want It Darker – liekki palaa pimeässä
Leonard Cohen: Thanks For The Dance – lempeä epilogi
Nick Drake – lauluja suljettujen ovien takaa
Robert Plant: Carry Fire – näin luodaan vanhasta uutta
Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes – suuren lauluntekijän muistolle
Tracy Chapman – altavastaajien ääni

Lue lisää | Finna.fi

Paul Simon – Elämäkerta Peter James Carlin & Jere Saarainen, kääntäjä, 512 sivua | Minerva 2018
Meidän laulumme – Simon & Garfunkelin tarina Tenho Immonen, 300 sivua | Jalava 2019

Homeward Bound – The Life Of Paul Simon Peter James Carlin, 415 sivua | London 2016
Paul Simon – The Definitive Biography Laura Jackson, 232 sivua | Piatkus 2002.
Simon And Garfunkel – The Definitive Biography Victoria Kingston, 308 sivua | Sidgwick & Jackson 1996

**Peter Ames Carlinin** kirjoittama Paul Simonin elämäkerta ilmestyi vuonna 2016. Kaksi vuotta myöhemmin kirja oli saatavana suomeksi, kääntäjänä **Jere Saarainen**.

Nuotti | Finna.fi

Simon, Paul: Graceland | 1986

Willie Nelson: Teatro – kuiskauksia vuosien takaa

4.6.2020 | Kirjoittaja: Ari Väntänen

Teatro | Island 1998

Pitkän tien kulkijoiden tuotannosta on helpompaa hahmottaa laajuus kuin yksityiskohtia. Usein tarkempi tutustuminen kuitenkin kannattaa. Saattaa löytää vaikkapa sellaisen helmen kuin Willie Nelsonin 45. sooloalbumi, Daniel Lanois’n tuottama Teatro (1998).

Willie Nelson (s. 1933) oli jo nelikymppinen, kun alkoi toden teolla menestyä. Hänestä tuli yksi kaupallista Nashville-soundia vastaan pullikoivan outlaw countryn nimekkäimmistä tekijöistä ja samalla tienraivaaja myöhemmälle alt. country -genrelle. Ryhtyessään Teatron tekoon Nelson oli ehtinyt jättää jäljen paitsi muusikkona myös näyttelijänä sekä (marijuanan laillistamisen ja biopolttoaineiden puolesta puhuvana) aktivistina. Kukaan ei odottanut 65-vuotiaalta artistilta erityisempää uudistumista, mutta toteutukseltaan mietitty Teatro kuulosti erityisen näkemykselliseltä.

Jos Daniel Lanois’n tuotantotyyli pitäisi tiivistää yhteen sanaan, se voisi olla ”luonnollinen”. Hän satsaa onnistuneisiin ottoihin ja äänitystilan ominaissoundin taltioimiseen. Monet Lanois’n tuottamat studioalbumit muistuttavat livelevyjä siinä, että ajan, paikan ja tulkinnan henki hallitsee niitä. Tällainen lähestymistapa sopii erinomaisesti Willie Nelsonin kaltaiselle vanhaakin vanhemman liiton laulaja-lauluntekijälle. Teatro ei kuitenkaan ole tuottajan levy tai artistin albumi vaan puhdasta yhteistyötä.
”Olin kuullut Bob Dylanin Time Out Of Mindin ja Emmylou Harrisin Wrecking Ballin, jotka ovat hänen tuottamiaan”, Nelson perustelee tuottajanvalintaansa suomentamassani Pitkä tie -kirjassa. ”Tiesin, etä Lanois olisi täydellinen tuottaja minulle. Ja niin hän olikin.”

Lanois valitsi Nelsonin albumin äänityspaikaksi Kalifornian Oxnardissa sijaitsevan Teatron, vuosina 1929–1993 elokuvateatterina toimineen rakennuksen, jossa ovat myöhempinä aikoina äänittäneet musiikkia niin Dylan kuin U2:kin. Nelsonin menneisyydestä ammentamat kappaleet tuntuvat hengittäneen vanhan talon ilmaa ja kuunnelleen kuiskauksia vuosien takaa.

”Danielille tärkeintä on musiikin ilmapiiri”, Nelson kertoo David Ritzin kanssa tekemässään kirjassa. ”Hän luo syviä, pimeitä ja murheellisia tunnelmia.” Teatron kohdalla Lanois’n laatusanalistaan täytyy lisätä myös ”kaunis”. Se on paras tapa kuvata esimerkiksi pianisti-vibrafonisti Brad Mehldaun soittoa ja levyllä taajaan ääneen pääsevän Emmylou Harrisin laulua.

Teatro on elävästi soiva ja melankolinen levy, jolle Nelson äänitti Lanois’n kehotuksesta uusia versioita vanhoista kappaleistaan. Vanhin on vuoden 1961 ’Darkness On The Face Of The Earth’. ’Home Motel’, ’I’ve Just Destroyed The World (I’m Living In)’ ja ’Three Days’ ovat vuodelta 1962, jolloin Nelson julkaisi ensimmäisen albuminsa. Uusiotulkinnat ovat perusteltuja, sillä niihin on löytynyt sopivasti uutta ilmettä.

Lanois’n ja Nelsonin yhteinen visio sinetöidään versiolla ’The Makerista’, jonka alkuperäinen versio löytyy tuottajan vuonna 1989 ilmestyneeltä soolodebyytiltä Acadie. Viimeistään sen soidessa osapuolten yhteinen aaltopituus selkenee.

Pitkä tie jatkuu edelleen: 87-vuotias Willie Nelson julkaisee heinäkuussa 2020 seitsemännenkymmenennen albuminsa.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Teatro
Willie Nelson – laulu, kitara
Emmylou Harris – taustalaulu
Daniel Lanois – kitara, bassokitara
Tony Mangurian – rummut, lyömäsoittimet
Victor Indrizzo – rummut, lyömäsoittimet
Bobbie Nelson – sähköpiano, urut
Brian Griffiths – kitara, slide-kitara, mandoliini
Mickey Raphael – huuliharppu, bassohuuliharppu
Brad Mehldau – vibrafoni, piano
Malcolm Burn – urut
Jeffrey Green – rummut, omnichord, kosketinsoittimet
Cyril Neville – kongat
Tuottaja: Daniel Lanois

Willie Nelson | kotisivu
Willie Nelson | Facebook
Willie Nelson | Instagram
Willie Nelson | Twitter

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Willie Nelson

Teatro | Island Records 1998

Beck: Sea Change – suuren muutoksen soundtrack
Lou Reed & Metallica: Lulu – nainen miesten maailmassa
Marianne Faithfull: Broken English – uuden ajanlaskun alku
Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree – pimeä tie kohti valoa
The National: High Violet – kaunis ja yksinäinen
Tom Waits: Bone Machine – läpimurto tuntemattomaan

Lue lisää | Finna.fi

Brown, Jim: Willie Nelson – Red Headed Stranger, 219 sivua | Quarry Music Books 2001
Nelson, Willie: The Facts Of Life And Other Dirty Jokes, 232 sivua | Random House 2002
Nelson, Willie & Ritz, David: It’s A Long Story – My Life, 451 sivua | Little, Brown 2015
Nelson, Willie & Ritz, David & Ari Väntänen, kääntäjä: Pitkä tie, 394 sivua | Like 2016
Patoski, Joe Nick: Willie Nelson – An Epic Life, 567 sivua | Little, Brown 2008
Thomson, Graeme: Willie Nelson – The Outlaw, 280 sivua | Virgin 2006

The Black Crowes: Warpaint – sukellus syvään päähän

15.5.2020 | Kirjoittaja: Ari Väntänen

Warpaint | Silver Arrow 2008

Vuonna 1990 Shake Your Moneymaker -debyyttinsä julkaissut The Black Crowes oli vanha juttu retropaketissa. Useiden aikuisten kuultiinkin ihmettelevän, mitä varten sen bluesrockia oikein pitäisi kuunnella, kun The Facesia, The Rolling Stonesia ja Humble Pieta oli jo kuunneltu. Mutta meille 90-luvun taitteen teineille, jotka synnyimme Rod Stewartin parasta ennen -päiväyksen jälkeen, The Black Crowes edusti jotakin raikasta. Se kuulosti erilaiselta kuin aikakauden muuta rokkibändit. Tilauksesta todisti jo sekin, että Shake Your Moneymakeria myytiin monta miljoonaa.

Robinsonin veljesten – laulaja Chris ja kitaristi Rich – Georgian Mariettassa vuonna 1984 perustama bändi vaihteli kokoonpanoaan niin taajaan, että jäsenille jouduttiin sittemmin perustamaan oma Wikipedia-sivu. Se ei kuitenkaan hidastanut tahtia; määrätietoisesti edennyt yhtye julkaisi studioalbumin parin vuoden välein koko yhdeksänkymmentäluvun ajan. Se ei ollut vähäinen saavutus ajatellen sitä, miten kaukana yhdeksänkymmentäluvun hengestä nuo möyhyveikot ja revivalistit operoivat. Mutta toisaalta, toisinajattelijoille on aina paikkansa.

Tällä vuosituhannella tahti muuttui, ja Lionsin (2001) tehtyään The Black Crowes jäi pitkälle levytystauolle.

The Black Crowesin seitsemäs albumi ilmestyi seitsemän vuotta Lionsin jälkeen. Jo Warpaintin (2008) avausbiisi ’Goodbye Daughters Of The Revolution’ lunasti promoporukan lupaukset vahvasta paluusta. Välivuodet olivat selkeyttäneet kuvaa siitä, mihin ryhmä oli matkalla. Vaikka vaikutteet olivat samat kuin ensialbumilla, musiikki kuulosti paljon syvemmältä, karheammalta, luonteikkaammalta ja sielukkaammalta. Oli osuvaa, että Warpaint äänitettiin syrjäisessä Allaire-studiossa Catskills-vuoristossa, americanan ytimessä. Soundi oli tietenkin lähtöisin bändistä eikä äänityspaikasta, mutta ainakin Rich Robinsonin mukaan harmoninen ja häiriötön miljöö vaikutti Warpaintiin.

Vaikka kitaristi Luther Dickinson ja kosketinsoittaja Adam McDougall olivat tekemässä ensimmäistä Crowes-levyään, basisti Sven Pipien oli ollut bändissä jo kymmenen vuotta ja rumpali Steve Gorman 80-luvulta saakka, joten Robinsonin poikien pakka oli hyvin kasassa. Ehkä siksi Warpaint kuulostaa sellaisen bändin levyltä, jonka soittajat eivät pelkästään soita samaa biisiä vaan elävät sitä, tuntevat sen tunteen, jonka kappale tahtoo välittää. Minkäänlaisena yllätyksenä ei tule se, että Warpaintin biisit äänitettiin studiossa tai sen pihamaalla livenä, mahdollisimman vähin jälkiäänityksin. Joskus se onnistui yhdellä otolla.

The Black Crowesia oli odotettu: Bändin uuden, oman levymerkin Silver Arrown ja Megaforcen kautta julkaistu paluulevy nousi Billboardin listalla viidenneksi. Levyjä ei myyty enää määrällisesti entiseen tahtiin, mutta Warpaintin listasijoitus Yhdysvalloissa oli bändin uran toiseksi paras (kakkosalbumi The Southern Harmony And Musical Companion meni listaykköseksi).

Musiikki on kantanut paljon paluuinnostusta pidemmälle – Warpaint kestää hurjan määrän kuuntelukertoja. Lempeästi keinahteleva ’Locust Street’, rähjääntyneen toiveikas ’There’s Gold In Them Hills’, rujo ’Evergreen’, rehvakas ’Wounded Bird’, tömisevä ’God’s Got It…’ Jollain tapaa The Black Crowes tuntui palanneen elämän suurten, simppelien totuuksien äärelle.

Sellaisten kuin Warpaintin kansiinkin on kirjattu: War is wrong. Stop the war.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

The Black Crowes | kotisivu
The Black Crowes | Facebook
The Black Crowes | Instagram
The Black Crowes | Twitter

Hae The Black Crowesin 'Warpaint' kirjastosta.

’Warpaint’ puuttuu Spotifysta (tilanne 5/2020). Varaa ’Warpaint’ kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Alice Cooper: School’s Out – rajaton, ajaton seikkailu
Bruce Springsteen: The Rising – ihmisen uskosta huomiseen
Kiss: Lick It Up – kadonneen kitaristin kunniajuoksu
Robert Plant: Carry Fire – näin luodaan vanhasta uutta
Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes – suuren lauluntekijän muistolle
Thin Lizzy: Thunder And Lightning – joutsenlaulu vailla vertaa

Lue lisää | Finna.fi
Black, Martin: The Black Crowes, 64 sivua | Omnibus Press 1993
Gorman, Steve & Hyden, Steven: Hard To Handle – The Life And Death Of The Black Crowes – A Memoir, 345 sivua | Da Capo Press 2019

Warpaint
Chris Robinson – laulu, huuliharppu, lyömäsoittimet
Rich Robinson – kitara, Luther Dickinson, mandoliini
Steve Gorman – rummut
Adam MacDougall – koskettimet
Sven Pipien – bassokitara
Tuottaja: Paul Stacey

The Black Crowes: Warpaint (2008).

The National: High Violet – kaunis ja yksinäinen

2.4.2020 | Kirjoittaja: Ari Väntänen

High Violet | 4AD 2010

Kaikkein keskeisimpiä albumeja ovat usein ne, joilla lunastetaan paikka suuren yleisön sydämestä. High Violet on The Nationalille sellainen seuraavalle tasolle nousemisen soundtrack.

Ohiossa vuonna 1999 perustettu The National teki nimettömän debyyttinsä (2001) ja toisen albuminsa Sad Songs For Dirty Loversin (2003) omalle levymerkilleen. Ammattilaissarjaan Dessnerin kitaristi-kosketinsoittajaveljekset, Devendorfin rytmiryhmäveljekset ja laulaja Matt Berninger nousivat kolmannen albuminsa Alligatorin (2005) aikaan. Sen ja seuraavan albumin Boxer (2007) julkaisi Beggars Banquet Records, joka sittemmin sulautui osaksi 4AD:ta.

Kaksi ensimmäistä albumia nostivat The Nationalin indie-ihmisten tietoisuuteen, ja Alligator ja Boxer kiihdyttivät kuhinaa bändin ympärillä. The Nationalin levyt nousivat vuoden ja vuosikymmenen parhaita levyjä rankkaaville listoille, kriitikot yhtyivät kuorokiitoksiin, biisit soivat tv-sarjoissa ja elokuvissa, ja bändi sai hyviä slotteja suurilta festivaaleilta. Ensimmäisen vuosikymmenensä aikana The National oli noussut läpimurron kynnykselle, sille kohtalokkaalle kielekkeelle, johon ylistys kuuluu kaikkein äänekkäimmin. Se on tavoiteltu ja kauhisteltu uravaihe, jonka jälkeen suosio laajenee ja kehuminen vaimenee, kun kulttisuosikki laimenee yleiseksi omaisuudeksi.

The National ylitti kriittisen pisteen tyylikkäästi. High Violet oli varmastikin sen helpoimmin lähestyttävä eli kaupallisin julkaisu (ja taitaa olla edelleen), mutta se oli myös riittävän sisältörikas riipaisemaan kuulijaansa tavalla, johon höttöpop ei kykene. High Violetin ilmapiiri tuo mieleen bändin kotiosavaltion tasankojen avaruuden, ja sen lempeää melankoliaa vasten tekee mieli käpertyä. Stadiontunnelmaisen ’Bloobuzz Ohion’, levyn ilmeisimmän singlelohkaisun, sai ladata ilmaiseksi bändin nettisivuilta maaliskuussa 2010.

Vaikka High Violet on musiikillisesti vähäeleinen albumi, tunteet sillä ovat suuria. Berningerin sanoituksissa niitä ei niinkään käsitellä kuin kuvaillaan, ja ne pitävät lujasti otteessaan. Välillä päähenkilö kaivelee omaa napaansa (’Sorrow’), välillä suhdettaan muihin (’Anyone’s Ghost’). Jos High Violet pitäisi kiteyttää yhdeksi tunteeksi, se olisi yksinäisyys, ja jos joksikin ulkokohtaisemmaksi, niin kauneudeksi. Synkkänä High Violetia ei voi pitää. Sen kappaleiden surumielisessä lopullisuuden tunnussa on lohdullisuutta. Kaiken kaikkiaan albumi on malliesimerkki siitä, miten merkitykselliseltä popmusiikki voi syvimmillään tuntua.

Siihen nähden, miten paljon sessiosoittajia ja vierailijoita High Violetilla esiintyy (noin 25), musiikki on onnistuttu pitämään yllättävänkin tyylikkäänä ja vähäeleisenä. Lukuisat puhallin- ja jousisoittajat palvelevat tarkoitusta, sovitukset on tehty luomaan kappaleiden hallitseva tunnelma tai korostamaan sitä. ’Terrible Lovessa’ ja ’Bloodbuzz Ohiossa’ se tarkoittaa kaikuisaa ja kumisevaa kitarabändisoundia, ’Sorrow’ssa’, ’Runawayssa’ ja tarttuvassa ’Anyone’s Ghostissa’ vain laulumelodian ja sanojen kehystämistä. Kumpikin tyyli toimii, sillä kuten vaikkapa ’Little Faith’ ja ’Afraid Of Everyone’ osoittavat, Berningerin sanoitukset ovat kiinnostavia jopa luettuina, ja jokaisessa kappaleessa on koskettava melodinen koukku.

High Violet oli helppoudessaan omanlaisensa huipentuma. Sen jälkeen The National on melkeinpä jarrutellut menestymistään – se on tehnyt onnistunutta musiikkia myöhemminkin, mutta usein sen sovituksista on tullut mieleen Lars Ulrich keksimässä rumpujen soittoa uudestaan Metallican dokumentissa Some Kind Of Monster. Myöhempien aikojen The Nationalille on varsinkin rytmiikan osalta tuntunut olevan tärkeämpää idean erikoisuus kuin toimivuus. Ehkäpä sillä on saanut takaisin osan suosion syömästä indieuskottavuudesta.

High Violetilla ei vielä ole jälkeäkään yliyrittämisestä. Musiikki kulkee vapaana, luontevana, kirkkaana ja vähäeleisenä kuin tyynen joen vesi. Voimakkain virta on piilossa pinnan alla, lähellä tummaa pohjaa.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

High Violet
Aaron Dessner
Bryan Devendorf
Bryce Dessner
Matt Berninger
Scott Devendorf

The National | kotisivu
The National | Facebook

Beck: Sea Change – suuren muutoksen soundtrack
Marianne Faithfull: Broken English – uuden ajanlaskun alku
Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree – pimeä tie kohti valoa
Radiohead: A Moon Shaped Pool – takaisin epätodellisuuteen
The Cure: Wish – valoa synkkyyden keskeltä
Willie Nelson: Teatro – kuiskauksia vuosien takaa

Katso lisää | Finna.fi
Berninger, Tom (ohjaaja): Mistaken For Strangers, 62 min. • DVD | Atlantic Film Finland 2013

The National: High Violet – 10th Anniversary Expanded Edition (2010/2020).

Beck: Sea Change – suuren muutoksen soundtrack

23.11.2019 | Kirjoittaja: Ari Väntänen

Sea Change | Geffen 2002

Beck Hansen (s. 1970) löi läpi vuonna 1994 julkaistulla Mellow Gold -albumilla, jonka singlehitti ’Loser’ on edelleen hänen tunnetuin biisinsä. Vuonna 2002 ilmestynyt Sea Change edusti hänen urallaan nimensä mukaisesti suurta muutosta. Postmodernista kollaasiartistista tuli pohdiskeleva laulaja-lauluntekijä.

Sea Changen tekemisen lähtökohta ei ollut omaperäinen tai ainutlaatuinen. Beckiä inspiroi laulunaiheista kliseisin: pitkä parisuhde oli juuri päättynyt. Kuitenkin nimenomaan yleistajuinen teema teki hänen uudesta musiikistaan koskettavaa. Sen itsetutkiskelun sävy ei tuntunut oman navan ympärillä pyörimiseltä vaan kertoi kokemuksista, jotka ovat muodossa tai toisessa tuttuja kaikille. Koska Beck kirjoitti Sea Changen kappaleet nopeasti ja itsekseen, melankolian, surun ja yksinäisyyden tunteet säilyivät niissä kuin meripihkassa.

Äänitysten lähtökohdaksi otettiin sama laulaja-lauluntekijäkulma, josta Beck oli biisit kirjoittanut. Tuottaja Nigel Godrichin kanssa tehty Sea Change ei silti ole mikään mies ja kitara -levy, vaikka sen maisemissa näkeekin taivaanrantaan saakka. Sillä soittaa varsin iso bändi: rumpalit James Gadson ja Joel Waronker, kosketinsoittaja Roger Joseph Manning Jr., kitaristit Jason Falkner ja Smokey Hormel, sellisti Suzie Katayama ja basisti Justin Medal-Johnsen ovat kaikki monista eri yhteyksistä tuttuja muusikoita. Tärkeässä osassa olivat jousisovitukset, joista vastasi Beckin isä David Campbell. Merkittävin elementti oli Beckin lauluääni, johon eletty elämä tuntui tuoneen syvyyttä.

’The Golden Agen’ ja ’Lost Causen’ lempeä folk/alt.country-fiilistely, ’Paper Tigerin’, ’Sunday Sunin’ ja ’Lonesome Tearsin’ mieto psykedelia, ’It’s All In Your Mindin’ ja ’Round The Bendin’ nickdrakemainen hauraus… Sea Change on yhtä aikaa monipuolinen ja yhtenäinen kokonaisuus. Kiusallisen tutun kuuloinen ’Already Dead’ on hyvä esimerkki siitä, miten vahvoja biisejä Beck pystyi levylleen kirjoittamaan. Ja vaikka levyn tekemistä inspiroivat ikävät asiat, Sea Changea leimaa juhlallinen tunne uuteen alkuun selviytymisestä.

Lopputulos oli perinteikkyydessään yllättävä. Beckin aiemmasta tuotannosta tuttu ironinen kuorrutus oli poissa, ja vakavuudessaan vilpitön Sea Change vaikutti hyvin paljaalta. Sen lähin vertailukohta Beckin levyissä on Mutations, mutta lähinnä vain akustisten kitaroiden osalta. Muutoksen suuruus heijastui levyn nimeen: Beck tosiaan purjehti uudella ulapalla. Taiteellisen paradigman muutos sai hänen vanhemmat, sinänsä oivaltavat albuminsa kuulostamaan tiettyyn aikakauteen nivotulta leikkaa-liimaa-musiikilta, joka enemmänkin leikkisästi kommentoi popkulttuuria kuin sanoi mitään merkityksellistä.

Sea Change äänitettiin keväällä 2002 ja julkaistiin heti kesän kynnyksellä. Se poikkesi niin paljon Beckin aiemmista levyistä, että sen pelättiin vieraannuttavan hänet vanhoista faneistaan. Niin ei kuitenkaan käynyt. Sea Change myi Yhdysvalloissa reilusti kultaa, kuten kolmen vuoden takainen Midnite Vultureskin oli tehnyt. Luultavasti Sea Change käy edelleen kaupaksi fyysisissä formaateissa, sillä se on Beckin ajattomin teos.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Beck | kotisivu
Beck | Facebook

Marianne Faithfull: Broken English – uuden ajanlaskun alku
Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree – pimeä tie kohti valoa
Radiohead: A Moon Shaped Pool – takaisin epätodellisuuteen
The National: High Violet – kaunis ja yksinäinen
Tom Waits: Bone Machine – läpimurto tuntemattomaan
Willie Nelson: Teatro – kuiskauksia vuosien takaa

Lue lisää | Finna.fi
Palacios, Julian: Beck – Beautiful Monstrosity, 235 sivua | Boxtree 2000

Beck: Sea Change (2002).

Levyhyllyt

Levyjä ja lukemista kirjastosta

Avainsana-arkisto: Yhdysvallat

Paul Simon: Graceland – silta yli synkän virran

Graceland | Warner Bros. 1986