Jos 2020-luvun garage blues olisi goottilais-psykedeelinen satumaailma, Jack White olisi sen eksentrinen aikuispoika Villi Vonkka samaan tapaan kuin Johnny Depp esittää hahmoa Tim Burtonin elokuvassa Jali ja suklaatehdas. Third Man Records olisi hänen suklaatehtaansa, josta salaperäinen keikari aika-ajoin lähettäisi herkkujaan kaikille maailman jaleille.
Ja eikö 2020-luvun garage blues nimenomaan ole goottilais-psykedeelinen satumaailma? Siltä ainakin tuntuu, kun laittaa soimaan Jack Whiten uuden suklaalevyn, vampyyrimaisesti nimetyn Fear Of The Dawnin. Tämä on ensimmäinen hänen kahdesta tämän vuoden albumeistaan. Folkvoittoinen ja vähäeleinen Entering Heaven Alive ilmestyy myöhemmin.
Taking Me Back.
Jack White on kuvaillut Fear Of The Dawnia ”isoksi rock’n’roll-levyksi”, ja voi sitä sellaiseksikin kutsua. Se on kitara- ja rumpualbumi niin kuin Whiten levyt ovat aina olleet, mutta samalla se on hänen urallaan käänteentekevä julkaisu. Tähän saakka kaikki The White Stripesin sivussa tai jälkeen julkaistu musiikki on tuntunut jäävän toiseksi suurelle pienelle yhtyeelle, jossa Jack tuli tunnetuksi. Enää niin ei ole. Fear Of The Dawnilla Jack White kuulostaa inspiroituneemmalta ja luovemmalta kuin vuosikymmeniin.
Fear Of The Dawnin tuotanto on hyvin yksityiskohtainen, runsas ja ilmava. Biisit kuulostavat sekä viimeistä piirtoa myöten harkituilta että vapailta. Whiten riffit ovat vaikeusasteiltaan sellaisia, että kuka tahansa pentatonisen skaalan auttavasti osaava voi niitä soittaa, mutta harva rakentaa yhtä nerokkaan svengaavia juttuja. Kitaroiden ja bassojen mutatointuneet, ruhjovat särösoundit saavat rappauksen tippumaan seiniltä, ja toisaalla helisevät kuulaat ja kirkkaat äänet – sekä synteettiset että akustiset.
Fear Of The Dawn.
Levyn rockeimmat biisit tuovat mieleen The White Stripesin loppuvuosien levyt. Vanhan toistoa ei silti tarvitse pelätä, sillä bluesmies Jack hakee ideoita Cab Callowaylta, jazzista, progesta, Manhattan Transferilta ja pyytää vieraaksi A Tribe Called Quest -mies Q-Tipin. Mukana on ’Eosophobia Reprisen”, ’Hi-De-Hon’ ja ’Into The Twilightin’ kaltaisia kappaleita, jota tehdessään White lienee myynyt sielunsa ties kuinka monen tien risteyksessä paholaiselle oppiakseen soittamaan sarjakuvamaista taiderockia, villisti vonkaavaa Prince-groovea ja bluesprogea.
Fear Of The Dawn on outoa, riemukasta ja puoleensavetävää musiikkia. Siinä on paljon sekä perinteisiä elementtejä että moderneja, puun takaa tulevia oivalluksia. Siinä se muistuttaa Beckin 1990-luvun lopussa julkaisemia levyjä (mm. Midnite Vultures). Tuntuu kuin White olisi löytänyt uudelleen luomisen ilon ja määrätietoisen näkemyksellisyyden, jota hänen viime aikojen töistään on ollut hankala havaita.
Hi-De-Ho.
Fear Of The Dawn on arvaamaton seikkailu, joka paljastaa jokaisella kuuntelulla hiukan lisää itsestään. Levyn kuultuaan alkaa epäillä, ettei Whiten hiusten tätä nykyä sininen väri ole peräisin purkista. Ehkäpä blues on kihonnut tukkaan kruunaamaan hahmosta ja musiikista muodostuvan poptaideteoksen. Rockin Villi Vonkka on soundinsa näköinen mies.
BlunderbussJack White, 72 sivua | Cherry Lane Music 2012
White Blood CellsThe White Stripes | International Music Publications 2002 Icky ThumpThe White Stripes, 75 sivua | International Music Publications/Faber Music 2008 Guitar Tab PlayalongThe White Stripes | International Music Puplications 2004
Suzanne Vega syntyi Kalifornian Santa Monicassa 1959, mutta muutti äitinsä mukana New Yorkiin jo taaperona. Ja juuri New Yorkin identiteetti itärannikon vähän boheemina, aina coolina kulttuurimetropolina leimaakin Vegan taiteilijapersoonaa ja varsinkin varhaista imagoa. Hän sai jo koululaisena ja opiskelijana rasteja oleellisiin ruutuihin: opiskeli high schoolissa nykytanssia, suoritti college-tutkinnon englanninkielisestä kirjallisuudesta, esiintyi Greenwich Villagen folk-klubeilla. Harjaantui omien laulujen tekemisessä, kunnes oli valmis julkaisemaan nimettömän debyyttialbuminsa, heti ison A&M Recordsin kautta, vuonna 1985.
Uusi folk-sukupolvi oli nousemassa ja Vegasta tuli sen johtotähti. Steve Addabbo ja Patti Smithin kakkosmiehenä tunnettu Lenny Kaye tuottivat esikoisen, joka esitteli maailmalle laulaja-lauluntekijägenren eri aikakausista ammentavan tulokkaan. Vega leikittelee Dylanin tyyliin kirjallisuuteen, populaarikulttuuriin ja historialliseen kuvastoon viittaavilla metaforilla, mutta kaihtaa yhteiskunnallista ja kohdistaa katseen peiliin ja sisäänpäin. Se taas periytyy 1970-luvun singer-songwritereilta, mutta kuulaasta ja kliinistä tuotannosta ja artistin stailauksesta alkaen kyseessä on 80-luvun versio aiheesta. Sitä paitsi viileä, ulkopuolelta havainnoiva neworkilaisuus kuuluu Vegan lauluissa siinä kuin kalifornialaishenkinen narsismi edeltävän sukupolven.
Suzanne Vega oli siis esillepanonsa puolesta juuri oikea artisti juuri oikeaan aikaan, mutta modernia klassikkoa hänestä ei toki olisi tullut ilman todella vahvoja lauluja heti debyytillä. Suosituimmaksi nousi videollakin ryyditetty ’Marlene On The Wall’, jossa leffaikoni Marlene Dietrichin kuva seurailee seinältä nuoren naisen levotonta ihmissuhde-elämää. Kiistatta näkökulma, jollaista kukaan muu ei ollut yrittänyt tai ainakaan sellaisen käytössä näin hyvin onnistunut.
Marlene On The Wall.
Vielä syvemälle metaforamaailmaan sukeltaa loistava ’The Queen And The Soldier’, jonka pseudokeskiaikainen tarina taitaa sittenkin olla allegoria rakkaussuhteeseen sitoutumisen vaikeudesta sekin. Tosin hyvän dylanistisen folklaulun tapaan se jättää kuulijalle paljon tulkinnanvapauksia.
The Queen And The Soldier.
Kolmas hieno esimerkki Vegan mietitystä laulunkirjoittamisesta on omistushalun ja -himon epäkonservatiiviseksi ja elegantiksi allegoriaksi pukeva tyynen toteava ’Undertow’:
Debyyttialbumi toi Vegalle merkittävää kaupallista menestystä varsinkin Britanniassa, jossa se myi platinaa. Yksi osoitus artistin noususta kulttuuriseen eturintamaan on ’Left Of Center’-kappaleen julkaisu singlenä ajanhenkeä määrittäneen Pretty In Pink -nuorisoelokuvan suositulta soundtrackilta 1986. Vierailijakreditiin saa brittiläinen uuden aallon artisti Joe Jackson, joka soittaa pianoa. Syrjäytyneen tai syrjityn tarkkailijanuoren perspektiiviä kuvastava biisi on oleellinen lenkki Vegan varhaisten pop-klassikoiden ketjussa.
Left Of Center.
Suzanne Vegan näkyvyys ja kulttuurinen merkitys olivat suurimmillaan kakkosalbumi Solitude Standingin ilmestyttyä 1987. Edelleen Addabbon ja Kayen tuottama levy myi platinaa sekä USA:ssa että briteissä, ja mitä Suomeen tulee, yksi osoitus artistin ajanhengenmukaisuudesta saatiin seuraavana vuonna, kun Hector mainitsi hänet nimeltä Varjot ja lakanat -albuminsa klassikkokappaleessa Seinästä seinään. Siinä Vega profiloidaan musiikiksi, jota yksin asuva nuorehko töissäkäyvä nainen kuuntelee.
Solitude Standingia avitti listoilla MTV:llä runsaasti soinut singlebiisi ’Luka’, jonka kepeä nostattavuus saattoi ensikuulemalta hämärtää tekstin rankkaa aihetta: rikkinäistä perhettä ja lapsen kohtaamaa väkivaltaa. Rooliin kirjoitettu minä-muotoinen laulu onkin irtiotto Vegan omakohtaisemmalta tuntuvista pohdinnoista.
Luka.
Muutenkin Vega pyrki laventamaan taiteilijakuvaansa ja siinä onnistuikin. Kakkosalbumi on edeltäjäänsä jossain määrin isommaksi tuotettu ja musiikillisesti monipuolisempi. New Yorkin monikulttuuriset katunäkymät asettuvat monen laulun taustamaisemaksi. Hieno ja kunnianhimoiseksi pienoisteokseksi kasvava esimerkki on myöhemmän elokuvasäveltäjä Anton Sankon kanssa työstetty ’Ironbound / Fancy Poultry’.
Ironbound / Fancy Poultry.
Kuitenkin levyn ja koko Vegan uran tunnetuimmaksi kappaleeksi päätyi sen accapella-sovituksena aloittava ’Tom’s Diner’, artistin jo 80-luvun alussa tekemä tuokiokuva, jossa kertoja juo aamukahviaan otsikonmukaisessa todellisessa kahvilassa, lukee sanomalehteä ja seuraa näennäisen merkityksettömiä tapahtumia ympärillään. Vähin elein vangitseva täysosuma ei säestyksettömässä muodossaan (tai Solitude Standingin lopuksi kuultavana instrumentaaliversiona) ollut varsinaista hittiainesta, mutta vuonna 1990 brittiläinen tuottajaduo DNA iski lauluraidan taustalle silloin muodikkaan hiphopahtavan biitin. Luvatta klubikäyttöön tehty remix sai Vegan ja levy-yhtiön hyväksynnän ja nousi brittikakkoseksi ja jenkkivitoseksi. ’Tom’s Diner’ meemiytyi jopa siinä määrin, että sen eri versioista pystyttiin seuraavana vuonna koostamaan kokonainen täyspitkä, Tom’s Album.
Suzanne Vega ft. DNA: Tom’s Diner.
Niin ikään vuonna 1990 Vega julkaisi kolmannen albuminsa Days Of Open Hand. Levyä on yleensä pidetty pettymyksenä ja ainakin myyntilukujensa puolesta se sitä varmasti olikin. Anton Sanko oli nyt vaihtunut tuottajaksi (artistin itsensä ohella), mutta musiikillisesti tai sanoituksellisesti levy ei merkitse irtiottoa. Mitenkään huono se ei kuitenkaan ole, ehkä se vain ilmestyi hankalaan saumaan. Päätöskappale ’Pilgrimage’ on hyvä esimerkki albumin hieman introverteistä vahvuuksista.
Pilgrimage.
Vegan uralla kyseessä on kuitenkin murroskohta. Mahdollisesti ’Tom’s Diner’ -remixin menestyskin on houkuttanut häntä uusiin musiikkimaisemiin. Kenties modernin folklaulajan tie tuntui loppuun kuljetulta. Pian aviomieheksikin päätyneen tuottaja Mitchell Froomin tapaaminen lienee vaikuttanut asioihin myös. Vuoden 1992 albumilla 99.9 F° sinänsä melko perinteisten laulujen taustalle on lisättyny koneiden kolinaa ja kolketta, industrialia läheneviä soundeja, aika uraauurtavaakin ysärin taidepoppia.
Levystä ei tullut isoa kaupallista menestystä, mutta trendien vaihtuessa Vegan vanhalla linjallakaan olisi ollut vaikea sellaista saavuttaa. Sen sijaan 99.9 F°:stä tuli yksi artistin suurimmista arvostelumenestyksistä ja se voitaneen lukea klassikoksi. Näennäisesti eripariset elementit toimivat mainiosti yhteen, mikä kertoo Vegan ja Froomin pelisilmästä ja luovan yhteistyön toimivuudesta. Jotkut soundit pyörivät nykykuuntelussa vanhentuneisuuden rajalla, mutta pysyvät kuitenkin sen paremmalla puolella.
’Blood Makes Noise’ on hyvä esimerkki levyn kokeellisemmasta laidasta. Tosin tuotannollisten innovaatioiden alla on lähes lastenloru, joka nyt vain sattuu kertomaan jostakin paniikkikohtauksen tapaisesta.
Blood Makes Noise.
Vastaavasti loistava ’In Liverpool’ on sovitukseltaan vain hieman päivitettyä ”klassista Vegaa”, jossa fragmentti aikaa ja paikkaa lavenee historiallisia kerroksia sisältäväksi värikkääksi visioksi ja vie mielenmaisemaltaan Vegan kertojan New Yorkista tälle puolen Atlanttia. Artistin koko uran parhaita biisejä.
In Liverpool.
Vuonna 1992 Suzanne Vega oli isoa kaupallista nostetta maistanut ja kulttisuosioon vakiintunut innovatiivinen lauluntekijä, jonka uralla tuntui käynnistyneen uusi, lupaava vaihe. Välttämättä kaikkia tuolloin syntyneitä odotuksia hän ei koskaan lunastanut ja myös levytystahti hidastui selvästi, mutta kuuntelemisen arvoista diskografiaa löytyy vielä artikkeliparin toisen osan tarpeiksi.
Suzanne Vegan 1985 julkaistun debyyttialbumin ja kakkoslevyn Solitude Standing välillä julkaistiin single ’Left Of Center’. Yhdessä Joe Jacksonin kanssa tehty levytys on mukana elokuvan Pretty In Pink (1986) soundtracklevyllä.
Legs McNeilin ja Gillian McCaininPlease Kill Me – The Uncensored Oral History of Punk on hieno teos, mutta siinä on kummallinen puute: kirjassa ei kerrota Talking Headsista, vaikka bändi tuli sieltä mistä pitikin silloin kuin kuuluikin. Kaipa Talking Heads oli jossain määrin ulkopuolinen CBGB-ympyröissä 1970-luvun loppupuolella. Sillä ei ollut näyttävää imagoa niin kuin Ramonesilla ja New York Dollsilla ja siltä puuttui katu-uskottavuutta. Se oli liian hienostunut ja kummallinen ollakseen punk niin kuin Dead Boys. McNeil on joskus luonnehtinut bändin musiikkia ”juppivikinäksi”. Edes runonlaulaja Patti Smith ei aikoinaan ollut kiinnostunut juttelemaan ”taidekoulubändin” jäsenten kanssa, kun heidät hänelle esiteltiin.
Punk oli uuden aikakauden ääni, mutta Talking Heads oli edellä sitäkin aikaa. Se soitti vaihtoehtorockia, uutta aaltoa ja post-punkia jo ennen kuin sellaisista tyyleistä pystyi puhumaan. Kun kuuntelee laulaja-kitaristi David Byrnen, basisti Tina Weymouthin, rumpali Chris Frantzin ja kitaristi-kosketinsoittaja Jerry Harrisonin muodostaman kokoonpanon ensimmäistä albumia Talking Heads: 77, on melkeinpä mahdotonta hyväksyä sen ilmestyneen vuonna 1977. Siitä nimittäin on seiskaseiskapunk kaukana.
Psycho Killer.
Tarinan alkusanat kirjoitettiin vuonna 1973, kun Rhode Island School of Designissa opiskelleet Byrne ja Franz perustivat The Artistics -nimisen yhtyeen. Bändi hajosi seuraavana vuonna, ja Byrne muutti New Yorkiin. Franz ja hänen samaa koulua käynyt taidemaalarityttöystävänsä Weymouth muuttivat perässä muutamaa kuukautta myöhemmin. Samassa asunnossa majaillut kolmikko päätti perustaa uuden bändin, jossa bassoa soittaisi Weymouth. Hän ei ollut koskaan bassoon koskenutkaan, mutta otti soittimen nopeasti haltuun.
Suurin osa Talking Headsin debyytillä julkaistuista biiseistä kirjoitettiin bändin kimppakämpässä. Vähitellem musiikin taakse kehittyi myös ajatus. ”Meistä musiikin piti välittää modernia sanomaa siitä, että on tärkeää ottaa oma elämänsä haltuun”, Franz kertoo elämäkerrassaan. ”Ajatuksen siitä, että rocktähdet olisivat jotenkin tärkeämpiä kuin muut ihmiset, heitimme helvettiin.” Kaikenlaisia ulkoisia rocktähteyden merkkejä vältellyt yhtye oli siis sisimmässään hyvinkin punk, mutta piti tärkeänä myös sitä, että Talking Headsia olisi kivaa kuunnella. Nimensä se otti television puhuvista päistä, koska ne edustivat sisältöä, eivät toimintaa.
Tentative Decisions.
Kesäkuun viidentenä 1975 Talking Heads soitti ensimmäisen keikkansa Boweryn sittemmin legendaariseksi muodostuneessa läävässä CBGB:ssä Ramonesin lämmittelijänä. Muutaman keikan jälkeen levy-yhtiöt alkoivat kiinnostua. Bändi teki demon niin suuren Columbian kuin pienen Berserkley Recordsinkin piikkiin, ja sitten Sire Recordsin Seymour Stein tarjosi sille levytyssopimusta. Mogulin hämmästykseksi kolmikko kieltäytyi, koska ei omasta mielestään ollut vielä tarpeeksi hyvä levyttämään. Myös Lou Reed ja hänen managerinsa Jonny Podell tarjosivat tuotantodiiliä, mutta paperi jäi allekirjoittamatta, koska se olisi tehnyt tulevasta levystä tuottajien omaisuutta.
Lopulta, vuoden 1976 lopulla Talking Heads katsoi olevansa valmis. Se allekirjoitti levytyssopimuksen Sire Recordsin kanssa ja jätti päivätyönsä. Siinä vaiheessa The Modern Loversissa soittanut Jerry Harrison, joka oli tarkkaillut yhtyeen edesottamuksia jo jonkin aikaa, suostui liittymään bändiin. Tässä vaiheessa Talking Headsilla oli jo sen verran nimeä, että levydiilistä uutisoitiin musiikkimedioissa.
No Compassion.
Talking Heads: 77 äänitettiin pienessä Sundragon-studiossa tuottajien Tony Bongiovin ja Lance Quinnin sekä äänittäjä Ed Stasiumin kanssa. Stasium osoittautui ihanteelliseksi yhteistyökumppaniksi, mutta bändi ei ollut tyytyväinen Bongioviin, joka ei ollut erityisen kiinnostunut koko projektista eikä pitänyt Talking Headsin taiteellisuudesta eikä pyrkimyksestä arvaamattomien musiikillisten ratkaisujen tekemiseen. Herkkä Byrne ei suostunut laulamaan Bongiovin ollessa studiossa, joten hänen osuutensa äänitettiin nimellisen tuottajan ollessa poissa. Kitkasta huolimatta suurin osa levystä valmistui alle kahdessa viikossa. Se tehtiin valmiiksi, kun bändi palasi Amerikkaan Ramonesin kanssa tehdyltä Euroopan-kiertueelta.
Frantz kertoo elämäkerrassaan, että suurin osa Talking Headsin varhaistuotannosta on yhteistyön tulosta. Krediitteihin saakka tuo tieto on päässyt vain albumin ensimmäisen singlen kohdalla. ’Psycho Killer’, jonka Byrne, Frantz ja Weymouth olivat tehneet opiskeluaikoinaan, on heidän kaikkien aikojen ensimmäinen yhdessä kirjoittamansa kappale. Harva aloittaa biisinteon klassikolla, mutta tuo vangitseva biisi kasvoi yhdeksi Talking Headsin tunnetuimmista.
Don’t Worry About The Government.
’Psycho Killer’ erottui edukseen syyskuun puolivälissä 1977 julkaistulta albumilta, mutta ei suinkaan ollut lebyn ainoa helmi. Napakasti sykkivää ja kliseevapaata kitararockia, päättäväisiä temponvaihdoksia ja omalaatuisia laulumelodioita riitti kautta linjan. ’Tentative Decisionsin’ kulmikas funk ja marssirytminen kertosäe oli hurmannut jopa äkeän Lou Reedin, ja ’No Compassion’ groovasi bluesisti, kunnes alkoi hakata hermostuneesti vain palatakseen takaisin sielukkaaseen keinuntaan. Merkityksettömältä tuntui vain lyhykäinen välipala ’Who Is It?’
”En pystynyt juttelemaan ihmisten kanssa kasvokkain, joten nousin lavalle ja aloin kirkua, kiljua ja sätkiä”, David Byrne on sanonut. Hänen persoonallinen tyylinsä laulaa, sanoittaa ja olla sosiaalisissa tilanteissa sai osaselityksen vuosia myöhemmin, kun hän kertoi olevansa asperger-ihminen. Oireyhtymä saa kokemaan maailman vähän eri tavalla, joskin on mahdotonta sanoa, mikä musiikissa on seurausta tekijän persoonasta ja mikä ulkopuolisista vaikutteista. Vaikka Byrne on nimetty yhtyeen suureksi visionääriksi, mitä hän kaikessa omintakeisuudessaan onkin, debyyttialbumilta kuulee, miten ratkaisevan tärkeää Frantzin ja Weymouthin soitto oli soundin rakentamisessa. Samanhenkisen rytmiryhmän yhteispeli on niin toimivaa, että he ovat naimisissa vielä tänäkin päivänä.
Uh-Oh, Love Comes To Town.
Talking Headsin debyytti sai kriitikot pursottamaan hunajaa niin brittiläisten musiikkilehtien kuin The New York Timesin ja Rolling Stonenkin sivuille. Huikea myyntimenestys Talking Heads: 77 ei ollut, mutta sen vaikutuksen kuulee monissa myöhemmissä post-punk- ja taiderockbändeissä. Vaikka Talking Heads aikanaan sivuutettiin Please Kill Me’n sivuilla, se mainittiin kyllä kirjan takakansitekstissä, mikä varmasti kertoo jotakin jostakin.
Etäisinä hengenheimolaisina Talking Headsin alkutuotannolle voi pitää David Bowien saman aikakauden levyjä, Televisionia ja Richard Hell & The Voidoidsia, mutta sillä oli silti aivan oma soundi. Se teki kireää tanssimusiikkia spastisille liikehtijöille, jotka miettivät ihan liikaa osatakseen esittää mitään muuta kuin itseään.
Talking Heads: 77 David Byrne – laulu, kitara Chris Frantz – rummut Martina Weymouth – bassokitara Jerry Harrison – kitara, kosketinsoittimet, taustalaulu Tuottajat: Tony Bongiovi, Lance Quinn & Talking Heads
Levyhyllyt Jerry Harrison • The Casual Gods Finna.fi
The Red And The Black • LP • kasetti • CD | Sire 1981 Casual GodsJerry Harrison •Casual Gods • LP • kasetti • CD | Sire/Fontana 1987 Walk On WaterJerry Harrison •Casual Gods • LP • kasetti • CD | Sire/Fontana 1990
Levyhyllyt Tom Tom Club [Tina Weymouth • Chris Frantz + Benjamin Armbrister • Adrian Belew • Monte Browne • Tyrone Downie • James Rizzi • Steven Stanley • Kendall Stubbs • Lani Weymouth • Laura Weymouth • Loric Weymouth] Finna.fi
Tom Tom Club • LP • kasetti • CD | Sire 1981 • 2CD Deluxe Edition Universal-Island Records 2009 Close To The Bone • LP • kasetti | Sire/Island Records 1983 • 2CD Deluxe Edition Universal-Island Records 2009 Boom Boom Chi Boom Boom • LP • kasetti • CD | Fontana 1988 • Sire 1989 Dark Sneak Love Action • CD • kasetti | Sire/Reprise Records 1992 The Good The Bad And The Funky | Rykodisc/Tip Top Music 2000 • LP Nacional Records/Tip Top 2021
Kymmenes albumi ei yleensä tee vaikutusta muulla kuin tekijänsä urautumisen syvyydellä. Bloodmoon • 1 on miellyttävä poikkeus sääntöön, sillä kolmekymppisensä jo viettänyt Converge luo sillä itsensä uudelleen.
Laulaja Jacob Bannon ja kitaristi Kurt Ballou perustivat Convergen Massachusettsin Salemissa vuonna 1990. Nykyiseen kokoonpanoonsa tuo metalcoren pioneeri ja myöhempien aikojen hardcoren voimaryhmä pääsi neljännen ja tunnetuimman albuminsa Jane Doen (2001) äänitysten aikaan, kun basisti Nate Newton ja rumpali Ben Koller liittyivät joukkoon. Sittemmin Converge on julkaissut parin vuoden välein tasokkaita levyjä, joista yhdestäkään ei ole keuhkottu yhtä paljon kuin Jane Doesta.
Bloodmoon • 1 muuttaa asian. Converge esiintyy sillä laajennetussa kokoonpanossa, johon kuuluvat doomfolkin kuningatar Chelsea Wolfe, hänen bändikaverinsa Ben Chisholm sekä Cave-Inin Stephen Brodsky, joka aikoinaan piipahti Convergenkin riveissä. Uudenlainen soundi syntyi vuonna 2016, kun ryhmä esitti muutamalla keikalla uusia sovituksia Convergen vanhoista kappaleista.
Blood Moon. Ohjaaja: Emily Birds.
Raamatussa verikuu loistaa lopunaikojen merkkinä, astrologiassa itsetutkiskelun ja -ymmärryksen valoa. Convergen musiikissa on molempia. Bloodmoon • 1 on kaoottisimmillaan apokalyptinen, mutta siinä on muitakin sävyjä, salaperäisyyttä, herkkyyttä, julmuutta, kauneutta ja lohduttomuutta. Se on niin kaukana eskapistisesta viihteestä tai popmusiikista kuin rocklevyksi luokiteltava äänite voi olla. Sitä on yhtä mahdotonta käyttää taustamusiikkina kuin juoksuhiekkaa jalkatreeniin. Sen sijaan Bloodmoon • 1 saattaa kertoa jotakin kuuntelijastaan, jos sitä soittaa pimeässä hyvillä kuulokkeilla.
Raa’asta ulosannista tunnettu Bannon yllättää laulamalla hienosti myös puhtaasti. Myös Wolfe löytää äänestään niin uusia sävyjä, että välillä häntä ei tahdo edes tunnistaa. ”Uuden Convergen” rakentaminen vanhalle perustalle oli erinomainen idea, sillä Balloun, Newtonin ja Kollerin yhteispeli toimii kahdenkymmenen vuoden kokemuksella. Stephen Brodskyn Cave-In ei ole mikään ikimuistoinen vaihtoehtorockbändi, mutta Convergen levyllä hänen vaikutteensa tuntuvat innovatiivisilta. Voi tietysti kysyä, voiko näin erilaista yhtyettä enää kutsua vanhalla nimellään, mutta yleisön tunteman nimen käyttämisessä on toki tietynlaista järkeä.
Coil.
Bloodmoon • 1 on hyvin vaihteleva kokonaisuus sekä biisien välillä että sisällä. Moni kappale, erityisesti levyn avaava nimiraita, ovat jo itsessään eeppisiä teoksia. ’Viscera Of Men’ sekoittaa raivokkaan hardcoren ja tuomiopäivän hypnoosihymnin, ’Lord Of Liarsin’ raakaa progemeteli käy melkeinpä sietämättömäksi, ’Flower Moon’ voisi olla Alice In Chainsin Jerry Cantrellin ja Black Sabbathin Tony Iommin yhteistyötä, ’Tongues Playing Deadissa’ raaka huutolaulu ja tyylikkäät stemmat sopivat yhteen hämmentävän hyvin, ja ’Scorpion’s Stingin’ yönpimeä bluesvalssi muistuttaa PJ Harveyn To Bring You My Loven kiihottuneen kaihoisia tunnelmia… Ja siltikin kaikki tuo tuntuu kuuluvan samalle albumille.
Massachusettsin metelimestarit ovat saaneet idean, joka voi viedä taiteellisessa mielessä hyvinkin pitkälle. Onko Bloodmoon • 2:n (mahdollisesti) levyttävä Converge enää sama kokoonpano, vai onko sillä mukana muita ulkojäseniä? Odotan kiinnostuneena. Joka tapauksessa Bloodmoon • 1 tullaan muistamaan merkittävänä Converge-levynä.
Halo In A Haystack | Earthmaker Records 1994 Caring And Killing – 1991 Through 1994• kokoelma | Lost & Found 1995 Petitioning The Empty Sky | Ferret Music/Equal Vision Records 1996 When Forever Comes Crashing | Equal Vision Records 1998 The Poacher DiariesAgoraphobic Nosebleed & Converge | Relapse 1999
2000–2009
Deeper The Wound | Deathwish 2001 Jane Doe | Equal Vision 2001 Unloved And Weeded Out• kokoelma | Deathwish 2003 You Fail Me | Epitaph 2004 No Heroes | Epitaph 2006 Axe To Fall | Epitaph 2009
Kolmekymmentä vuotta sitten albumin julkaisu oli tapaus tavalla, jolla se ei sitä enää ole. YouTubessa on videokuvaa siitä, kuinka laumoittain amerikkalaisia hevinuoria jonottaa levykaupan kassalle tietty uutuuslevy innosta tutisevissa käsissään. Tuossa elokuussa 1991 ilmestyneessä albumissa oli pikimusta kansi, josta juuri ja juuri erottui kerälle kiertyneen käärmeen kuva ja bändin logo. Metallican nimikkolevy, niin kutsuttu Musta Albumi, oli saapunut nostamaan tekijänsä suosion korkeimmalle huipulle.
Enter Sandman.
Los Angelesissa vuonna 1981 perustettu Metallica nousi 80-luvun mittaan ylöspäin askel askeleelta kuin taivaan portailla. Ensialbumi Kill ’Em All (1983) oli esitellyt maailmalle uudenlaisen yhdistelmän brittiläisen hevimetallin uuden aallon, hardcorepunkin ja Motörheadin raskaan bluesrockin parhaita perinteitä. Laajemman speed/thrash metal -vallankumouksen etulinjassa tulitetut Ride The Lightning (1984) ja Master Of Puppets (1986) nauttivat ansaitusta klassikkoasemasta genressään. Neljäs levy …And Justice For All (1988) tuntui potkivan jatkuvaa kasvua vastaan. Tuo kylmä, polveileva, progressiivinen ja bassoton rautaharkko pitkine biiseineen kuulostaa edelleen kompromissittomalta.
Mustasta Albumista tuli Metallican menestyksen zeniitti ja suosituin albumi. Se tapahtui pitkän pohjatyön, rankan kiertämisen ja taitavien taustavoimien ansiosta sekä siksi, että bändi teki kaiken toisin kuin …And Justice For Allilla. Uudet biisit olivat lyhyempiä, kompaktimpia, selkeämpiä, koukuttavampia ja ytimekkäämpiä kuin Justicen järkälemäiset raidat.
Nothing Else Matters.
Tärkeässä roolissa oli tuottaja Bob Rock – jo pelkästään hänen mukaan kutsumisensa kertoi Metallican halusta saavuttaa uutta yleisöä. The Cultin, Bon Jovin ja Aerosmithin hittilevyjä työstänyt Rock oli hardrocktuottaja, ei mikään metalliseppä. Metallican jäsenet olivat ihastuneet hänen kädenjälkeensä Mötley Crüen komeasti soivalla Dr. Feelgood -levyllä. Mallin ottaminen glam-yhtyeestä ei olisi tullut kuuloonkaan vielä Puppetsin ja Justicen välissä, mutta enää Metallica ei halunnut totella skenensä sääntöjä. Se halusi kasvaa isoksi.
Metallica pyysi Bob Rockia alun perin levyn miksaajaksi, mutta studiomies puhui tiensä tuottajan pallille. Mustan albumin menestyksessä oli kyse paitsi siitä, millaista musiikkia äänitettiin, myös siitä kuinka se tehtiin. Rock soitatti biiseistä kymmeniä ottoja ja rakensi niistä parhaaksi katsomansa kokonaisuuden. Aiemmilla levyillä James Hetfield oli tuplannut lauluosuutensa, mutta tällä kertaa se jätettiin tekemättä. Ratkaisu vapautti laulaja-kitaristin kokeilemaan ja tulkitsemaan, ja tiukan laulutuottajan valvonnassa syntyi henkilökohtaisempaa ja elävämpää jälkeä kuin koskaan. Näissä sessioissa syntyivät myös Hetfieldin sittemmin ärsyttäviksi käyneet laulumaneerit.
The Unforgiven.
Uuden yleisön löytämisen kannalta ratkaisevimmat biisit olivat ’Enter Sandman’ ja ’Nothing Else Matters’, jotka ovat edelleen Metallican tunnetuimmat kappaleet. Ensin mainitussa on iso ja terävä koukku sekä pääriffissä että kertosäemelodiassa, ja irrationaalisia pelkoja heijasteleva sanoitus on helposti ymmärrettävissä. Vielä isompia yhteisiä nimittäjiä löytyy ’Nothing Else Mattersista’, tuosta kolmijakoisesta rakkauslaulusta, jonka videota on katsottu YouTubessa yli miljardi kertaa. Se tuntuu Metallican kappaleena sekä kosiskelevalta että uskaliaalta – voi vain kuvitella, millaisia paineita äijämäisellä Hetfieldillä on ollut herkän puolensa paljastamisessa. ’Nothing Else Matters’ karkotti raakaan Metallicaan mieltyneitä faneja, mutta kutsui samalla luokseen monin verroin enemmän uutta yleisöä – nyt Metallica oli tehnyt biisin, jota saattoi hyvin käyttää häävalssina. Hetfieldin kehitys laulajana mahdollisti ’Nothing Else Mattersin’ lisäksi toisen raskaan balladin, elokuvallisen ’The Unforgivenin’ levyttämisen.
Vaikka Musta Albumi pääsi valtavirtasuosioon, Metallican ei voi väittää keventyneen. Speed/thrash-levy se ei ole, mutta osmiuminraskasta metallia aivan ehdottomasti. Siinä missä Justicella bassoa ei enemmän tai vähemmän vahingossa kuulunut juuri lainkaan, nyt Jason Newstedin nelikielinen pani komppiosaston rullaamaan. Speed/thrashille tyypilliset keskiäänivoittoiset kitarasoundit korvattiin matalammalla möyrinnällä, ja Lars Ulrichin rummut jytisivät melkein kosketusetäisyydellä. ’Sad But True’ on Metallican uran raskain biisi, eikä ’The God That Failed’ juuri jälkeen jää. ’Holier Than Thoulla’ ja ’The Struggle Withinillä’ bändi vihjasi, että myös nopeasti soittaminen onnistui edelleen.
Wherever I May Roam.
Musta Albumi on monessakin mielessä saavutus, jota Metallican on mahdotonta ylittää. Se oli bändin ensimmäinen listaykkönen Yhdysvalloissa ja meni listakärkeen kymmenessä muussakin maassa. Sitä on myyty bändin kotimaassa yli kuusitoista miljoonaa kappaletta ja yhtä paljon Yhdysvaltain ulkopuolella. Seuraavana vuonna Music Television -kanava ei soittanut paljon muuta kuin Nirvanan ’Smells Like Teen Spiritiä’, Metallican ’Enter Sandmania’ ja muutamia Guns N’ Rosesin videoita. Ja vaikka 1990-luvun uuden rockin vaihtoehtoisuus, indiemäisyys ja grungehtavuus tuhosivat lukuisten vanhojen hevibändien uria kuin insektisidit hyönteisiä, Metallicaan kulttuurin muutos ei vaikuttanut. Mustan Albumin kiertueet kannattelivat bändiä aina vuoteen 1994 saakka.
Julkaisun 30-vuotisjuhlan kunniaksi Black Album on julkaistu uudelleen remasteroituna ja runsaiden oheishärpäkkeiden kera. Levyn soundeja on ylistetty loistaviksi julkaisusta lähtien, ja remasteroiminen tuntuukin lähinnä tarpeettomalta muodollisuudelta. 30-vuotisjuhlajulkaisu kuulostaa kirkkaammalta kuin alkuperäinen, mutta ei pelkästään hyvässä. Soundi vaikuttaa entistä kepeämmältä, mikä tuskin on ollut tavoitteena. Laatikoiden pohjilta on kaavittu lisukkeeksi demoja, raakamiksauksia, ylijäämäottoja, liveversioita ja muuta keräilykamaa.
Onpa kokoon haalittu myös The Metallica Blacklist, millä kymmenittäin muita yhtyeitä ja artisteja versioi Mustan Albumin kappaleita. Odotusten mukaisesti osa tulkinnoista on haukotuttavia, osa oivaltavia, eikä yksikään ole tarpeellinen, mutta projektin pointtina onkin alleviivata albumin ja yhtyeen ikonisuutta.
Sad But True.
Synttäreiden juhliminen on tietysti kivaa, ja Hetfieldin on jo nähty kyynelehtivän Elton Johnin kehujen liikuttamana, mutta historiallisesti ajatellen vain itse albumilla on merkitystä. Musta levy kuulostaa yhä hyvältä, tehokkaalta, raskaalta ja rankalta, mutta ei niin kaupalliselta kuin luulisi. Se oli toki helposti lähestyttävä Metallican levyksi, mutta ei todellakaan mikään popalbumi. Silti sitä myytiin kuin leipää. Mysteeriksi jää, miten ihmeessä Metallican uudesta mustasta oikein tuli uusi musta.
1990-luku [James Hetfield • Kirk Hammett • Lars Ulrich • Jason Newsted] Finna.fi
Metallica [Black Album] | Vertigo 1991 Load | Vertigo 1996 Reload | Vertigo 1997 Garage Inc. | Vertigo 1998 • Lainabiisejä sisältävä 2CD/3LP, jolla on mukana myös The $5.98 E.P. Garage Days Re-Revisited. S&M • live | Vertigo/Warner Bros. Records 1999
2000–2009 [James Hetfield • Kirk Hammett • Lars Ulrich • Robert Trujillo] Finna.fi