Willie Nelson: Teatro – kuiskauksia vuosien takaa

Teatro | Island 1998

Willie Nelson: Teatro (1998).Pitkän tien kulkijoiden tuotannosta on helpompaa hahmottaa laajuus kuin yksityiskohtia. Usein tarkempi tutustuminen kuitenkin kannattaa. Saattaa löytää vaikkapa sellaisen helmen kuin Willie Nelsonin 45. sooloalbumi, Daniel Lanois’n tuottama Teatro (1998).

Willie Nelson (s. 1933) oli jo nelikymppinen, kun alkoi toden teolla menestyä. Hänestä tuli yksi kaupallista Nashville-soundia vastaan pullikoivan outlaw countryn nimekkäimmistä tekijöistä ja samalla tienraivaaja myöhemmälle alt. country -genrelle. Ryhtyessään Teatron tekoon Nelson oli ehtinyt jättää jäljen paitsi muusikkona myös näyttelijänä sekä (marijuanan laillistamisen ja biopolttoaineiden puolesta puhuvana) aktivistina. Kukaan ei odottanut 65-vuotiaalta artistilta erityisempää uudistumista, mutta toteutukseltaan mietitty Teatro kuulosti erityisen näkemykselliseltä.

Jos Daniel Lanois’n tuotantotyyli pitäisi tiivistää yhteen sanaan, se voisi olla ”luonnollinen”. Hän satsaa onnistuneisiin ottoihin ja äänitystilan ominaissoundin taltioimiseen. Monet Lanois’n tuottamat studioalbumit muistuttavat livelevyjä siinä, että ajan, paikan ja tulkinnan henki hallitsee niitä. Tällainen lähestymistapa sopii erinomaisesti Willie Nelsonin kaltaiselle vanhaakin vanhemman liiton laulaja-lauluntekijälle. Teatro ei kuitenkaan ole tuottajan levy tai artistin albumi vaan puhdasta yhteistyötä.
”Olin kuullut Bob Dylanin Time Out Of Mindin ja Emmylou Harrisin Wrecking Ballin, jotka ovat hänen tuottamiaan”, Nelson perustelee tuottajanvalintaansa suomentamassani Pitkä tie -kirjassa. ”Tiesin, etä Lanois olisi täydellinen tuottaja minulle. Ja niin hän olikin.”

Lanois valitsi Nelsonin albumin äänityspaikaksi Kalifornian Oxnardissa sijaitsevan Teatron, vuosina 1929–1993 elokuvateatterina toimineen rakennuksen, jossa ovat myöhempinä aikoina äänittäneet musiikkia niin Dylan kuin U2:kin. Nelsonin menneisyydestä ammentamat kappaleet tuntuvat hengittäneen vanhan talon ilmaa ja kuunnelleen kuiskauksia vuosien takaa.

”Danielille tärkeintä on musiikin ilmapiiri”, Nelson kertoo David Ritzin kanssa tekemässään kirjassa. ”Hän luo syviä, pimeitä ja murheellisia tunnelmia.” Teatron kohdalla Lanois’n laatusanalistaan täytyy lisätä myös ”kaunis”. Se on paras tapa kuvata esimerkiksi pianisti-vibrafonisti Brad Mehldaun soittoa ja levyllä taajaan ääneen pääsevän Emmylou Harrisin laulua.

Teatro on elävästi soiva ja melankolinen levy, jolle Nelson äänitti Lanois’n kehotuksesta uusia versioita vanhoista kappaleistaan. Vanhin on vuoden 1961 ’Darkness On The Face Of The Earth’. ’Home Motel’, ’I’ve Just Destroyed The World (I’m Living In)’ ja ’Three Days’ ovat vuodelta 1962, jolloin Nelson julkaisi ensimmäisen albuminsa. Uusiotulkinnat ovat perusteltuja, sillä niihin on löytynyt sopivasti uutta ilmettä.

Lanois’n ja Nelsonin yhteinen visio sinetöidään versiolla ’The Makerista’, jonka alkuperäinen versio löytyy tuottajan vuonna 1989 ilmestyneeltä soolodebyytiltä Acadie. Viimeistään sen soidessa osapuolten yhteinen aaltopituus selkenee.

Pitkä tie jatkuu edelleen: 87-vuotias Willie Nelson julkaisee heinäkuussa 2020 seitsemännenkymmenennen albuminsa.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Teatro
Willie Nelson – laulu, kitara
Emmylou Harris – taustalaulu
Daniel Lanois – kitara, bassokitara
Tony Mangurian – rummut, lyömäsoittimet
Victor Indrizzo – rummut, lyömäsoittimet
Bobbie Nelson – sähköpiano, urut
Brian Griffiths – kitara, slide-kitara, mandoliini
Mickey Raphael – huuliharppu, bassohuuliharppu
Brad Mehldau – vibrafoni, piano
Malcolm Burn – urut
Jeffrey Green – rummut, omnichord, kosketinsoittimet
Cyril Neville – kongat
Tuottaja: Daniel Lanois

Willie Nelson | kotisivu
Willie Nelson | Facebook
Willie Nelson | Instagram
Willie Nelson | Twitter

"Varaa

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Willie Nelson
Teatro | Island Records 1998

Beck: Sea Change – suuren muutoksen soundtrack
Marianne Faithfull: Broken English – uuden ajanlaskun alku
Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree – pimeä tie kohti valoa
The National: High Violet – kaunis ja yksinäinen

Lue lisää | Finna.fi
Brown, Jim: Willie Nelson – Red Headed Stranger, 219 sivua | Quarry Music Books 2001
Nelson, Willie: The Facts Of Life And Other Dirty Jokes, 232 sivua | Random House 2002
Nelson, Willie & Ritz, David: It’s A Long Story – My Life, 451 sivua | Little, Brown 2015
Nelson, Willie & Ritz, David & Ari Väntänen, kääntäjä: Pitkä tie, 394 sivua | Like 2016
Patoski, Joe Nick: Willie Nelson – An Epic Life, 567 sivua | Little, Brown 2008
Thomson, Graeme: Willie Nelson – The Outlaw, 280 sivua | Virgin 2006

Willie Nelson: Teatro (1998).

The Black Crowes: Warpaint – sukellus syvään päähän

Warpaint | Silver Arrow 2008

Vuonna 1990 Shake Your Moneymaker -debyyttinsä julkaissut The Black Crowes oli vanha juttu retropaketissa. Useiden aikuisten kuultiinkin ihmettelevän, mitä varten sen bluesrockia oikein pitäisi kuunnella, kun The Facesia, The Rolling Stonesia ja Humble Pieta oli jo kuunneltu. Mutta meille 90-luvun taitteen teineille, jotka synnyimme Rod Stewartin parasta ennen -päiväyksen jälkeen, The Black Crowes edusti jotakin raikasta. Se kuulosti erilaiselta kuin aikakauden muuta rokkibändit. Tilauksesta todisti jo sekin, että Shake Your Moneymakeria myytiin monta miljoonaa.

Robinsonin veljesten – laulaja Chris ja kitaristi Rich – Georgian Mariettassa vuonna 1984 perustama bändi vaihteli kokoonpanoaan niin taajaan, että jäsenille jouduttiin sittemmin perustamaan oma Wikipedia-sivu. Se ei kuitenkaan hidastanut tahtia; määrätietoisesti edennyt yhtye julkaisi studioalbumin parin vuoden välein koko yhdeksänkymmentäluvun ajan. Se ei ollut vähäinen saavutus ajatellen sitä, miten kaukana yhdeksänkymmentäluvun hengestä nuo möyhyveikot ja revivalistit operoivat. Mutta toisaalta, toisinajattelijoille on aina paikkansa.

Tällä vuosituhannella tahti muuttui, ja Lionsin (2001) tehtyään The Black Crowes jäi pitkälle levytystauolle.

The Black Crowesin seitsemäs albumi ilmestyi seitsemän vuotta Lionsin jälkeen. Jo Warpaintin (2008) avausbiisi ’Goodbye Daughters Of The Revolution’ lunasti promoporukan lupaukset vahvasta paluusta. Välivuodet olivat selkeyttäneet kuvaa siitä, mihin ryhmä oli matkalla. Vaikka vaikutteet olivat samat kuin ensialbumilla, musiikki kuulosti paljon syvemmältä, karheammalta, luonteikkaammalta ja sielukkaammalta. Oli osuvaa, että Warpaint äänitettiin syrjäisessä Allaire-studiossa Catskills-vuoristossa, americanan ytimessä. Soundi oli tietenkin lähtöisin bändistä eikä äänityspaikasta, mutta ainakin Rich Robinsonin mukaan harmoninen ja häiriötön miljöö vaikutti Warpaintiin.

Vaikka kitaristi Luther Dickinson ja kosketinsoittaja Adam McDougall olivat tekemässä ensimmäistä Crowes-levyään, basisti Sven Pipien oli ollut bändissä jo kymmenen vuotta ja rumpali Steve Gorman 80-luvulta saakka, joten Robinsonin poikien pakka oli hyvin kasassa. Ehkä siksi Warpaint kuulostaa sellaisen bändin levyltä, jonka soittajat eivät pelkästään soita samaa biisiä vaan elävät sitä, tuntevat sen tunteen, jonka kappale tahtoo välittää. Minkäänlaisena yllätyksenä ei tule se, että Warpaintin biisit äänitettiin studiossa tai sen pihamaalla livenä, mahdollisimman vähin jälkiäänityksin. Joskus se onnistui yhdellä otolla.

The Black Crowesia oli odotettu: Bändin uuden, oman levymerkin Silver Arrown ja Megaforcen kautta julkaistu paluulevy nousi Billboardin listalla viidenneksi. Levyjä ei myyty enää määrällisesti entiseen tahtiin, mutta Warpaintin listasijoitus Yhdysvalloissa oli bändin uran toiseksi paras (kakkosalbumi The Southern Harmony And Musical Companion meni listaykköseksi).

Musiikki on kantanut paljon paluuinnostusta pidemmälle – Warpaint kestää hurjan määrän kuuntelukertoja. Lempeästi keinahteleva ’Locust Street’, rähjääntyneen toiveikas ’There’s Gold In Them Hills’, rujo ’Evergreen’, rehvakas ’Wounded Bird’, tömisevä ’God’s Got It…’ Jollain tapaa The Black Crowes tuntui palanneen elämän suurten, simppelien totuuksien äärelle.

Sellaisten kuin Warpaintin kansiinkin on kirjattu: War is wrong. Stop the war.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

The Black Crowes | kotisivu
The Black Crowes | Facebook
The Black Crowes | Instagram
The Black Crowes | Twitter

Hae The Black Crowesin 'Warpaint' kirjastosta.

’Warpaint’ puuttuu Spotifysta (tilanne 5/2020). Varaa ’Warpaint’ kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
The Black Crowes
Shake Your Money Maker | Def American Recordings 1990
The Southern Harmony And Musical Companion | Def American Recordings 1992
Amorica. | American Recordings 1994
Three Snakes And One Charm | American Recordings 1996
By Your Side | American Recordings 1999
Lions | V2 2001
The Lost Crowes | American Recordings 2006
Warpaint | Silver Arrow Records 2008
Before The Frost…Until The Freeze | Silver Arrow Records 2009

Livelevyjä | Finna.fi
Jimmy Page & The Black Crowes

Live At The Greek | 2000
The Black Crowes
Live | V2 2002
Freak ’n’ Roll…Into The Fog – The Black Crowes, All Join Hands, The Fillmore, San Francisco | 2006
Warpaint Live | 2009
Wiser For The Time | 2013

Bruce Springsteen: The Rising – ihmisen uskosta huomiseen
Kiss: Lick It Up – kadonneen kitaristin kunniajuoksu
Robert Plant: Carry Fire – näin luodaan vanhasta uutta
Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes – suuren lauluntekijän muistolle
Thin Lizzy: Thunder And Lightning – joutsenlaulu vailla vertaa

Lue lisää | Finna.fi
Black, Martin: The Black Crowes, 64 sivua | Omnibus Press 1993
Gorman, Steve & Hyden, Steven: Hard To Handle – The Life And Death Of The Black Crowes – A Memoir, 345 sivua | Da Capo Press 2019

Warpaint
Chris Robinson – laulu, huuliharppu, lyömäsoittimet
Rich Robinson – kitara, Luther Dickinson, mandoliini
Steve Gorman – rummut
Adam MacDougall – koskettimet
Sven Pipien – bassokitara
Tuottaja: Paul Stacey

The Black Crowes: Warpaint (2008).

The National: High Violet – kaunis ja yksinäinen

High Violet | 4AD 2010

Kaikkein keskeisimpiä albumeja ovat usein ne, joilla lunastetaan paikka suuren yleisön sydämestä. High Violet on The Nationalille sellainen seuraavalle tasolle nousemisen soundtrack.

Ohiossa vuonna 1999 perustettu The National teki nimettömän debyyttinsä (2001) ja toisen albuminsa Sad Songs For Dirty Loversin (2003) omalle levymerkilleen. Ammattilaissarjaan Dessnerin kitaristi-kosketinsoittajaveljekset, Devendorfin rytmiryhmäveljekset ja laulaja Matt Berninger nousivat kolmannen albuminsa Alligatorin (2005) aikaan. Sen ja seuraavan albumin Boxer (2007) julkaisi Beggars Banquet Records, joka sittemmin sulautui osaksi 4AD:ta.

Kaksi ensimmäistä albumia nostivat The Nationalin indie-ihmisten tietoisuuteen, ja Alligator ja Boxer kiihdyttivät kuhinaa bändin ympärillä. The Nationalin levyt nousivat vuoden ja vuosikymmenen parhaita levyjä rankkaaville listoille, kriitikot yhtyivät kuorokiitoksiin, biisit soivat tv-sarjoissa ja elokuvissa, ja bändi sai hyviä slotteja suurilta festivaaleilta. Ensimmäisen vuosikymmenensä aikana The National oli noussut läpimurron kynnykselle, sille kohtalokkaalle kielekkeelle, johon ylistys kuuluu kaikkein äänekkäimmin. Se on tavoiteltu ja kauhisteltu uravaihe, jonka jälkeen suosio laajenee ja kehuminen vaimenee, kun kulttisuosikki laimenee yleiseksi omaisuudeksi.

The National ylitti kriittisen pisteen tyylikkäästi. High Violet oli varmastikin sen helpoimmin lähestyttävä eli kaupallisin julkaisu (ja taitaa olla edelleen), mutta se oli myös riittävän sisältörikas riipaisemaan kuulijaansa tavalla, johon höttöpop ei kykene. High Violetin ilmapiiri tuo mieleen bändin kotiosavaltion tasankojen avaruuden, ja sen lempeää melankoliaa vasten tekee mieli käpertyä. Stadiontunnelmaisen ’Bloobuzz Ohion’, levyn ilmeisimmän singlelohkaisun, sai ladata ilmaiseksi bändin nettisivuilta maaliskuussa 2010.

Vaikka High Violet on musiikillisesti vähäeleinen albumi, tunteet sillä ovat suuria. Berningerin sanoituksissa niitä ei niinkään käsitellä kuin kuvaillaan, ja ne pitävät lujasti otteessaan. Välillä päähenkilö kaivelee omaa napaansa (’Sorrow’), välillä suhdettaan muihin (’Anyone’s Ghost’). Jos High Violet pitäisi kiteyttää yhdeksi tunteeksi, se olisi yksinäisyys, ja jos joksikin ulkokohtaisemmaksi, niin kauneudeksi. Synkkänä High Violetia ei voi pitää. Sen kappaleiden surumielisessä lopullisuuden tunnussa on lohdullisuutta. Kaiken kaikkiaan albumi on malliesimerkki siitä, miten merkitykselliseltä popmusiikki voi syvimmillään tuntua.

Siihen nähden, miten paljon sessiosoittajia ja vierailijoita High Violetilla esiintyy (noin 25), musiikki on onnistuttu pitämään yllättävänkin tyylikkäänä ja vähäeleisenä. Lukuisat puhallin- ja jousisoittajat palvelevat tarkoitusta, sovitukset on tehty luomaan kappaleiden hallitseva tunnelma tai korostamaan sitä. ’Terrible Lovessa’ ja ’Bloodbuzz Ohiossa’ se tarkoittaa kaikuisaa ja kumisevaa kitarabändisoundia, ’Sorrow’ssa’, ’Runawayssa’ ja tarttuvassa ’Anyone’s Ghostissa’ vain laulumelodian ja sanojen kehystämistä. Kumpikin tyyli toimii, sillä kuten vaikkapa ’Little Faith’ ja ’Afraid Of Everyone’ osoittavat, Berningerin sanoitukset ovat kiinnostavia jopa luettuina, ja jokaisessa kappaleessa on koskettava melodinen koukku.

High Violet oli helppoudessaan omanlaisensa huipentuma. Sen jälkeen The National on melkeinpä jarrutellut menestymistään – se on tehnyt onnistunutta musiikkia myöhemminkin, mutta usein sen sovituksista on tullut mieleen Lars Ulrich keksimässä rumpujen soittoa uudestaan Metallican dokumentissa Some Kind Of Monster. Myöhempien aikojen The Nationalille on varsinkin rytmiikan osalta tuntunut olevan tärkeämpää idean erikoisuus kuin toimivuus. Ehkäpä sillä on saanut takaisin osan suosion syömästä indieuskottavuudesta.

High Violetilla ei vielä ole jälkeäkään yliyrittämisestä. Musiikki kulkee vapaana, luontevana, kirkkaana ja vähäeleisenä kuin tyynen joen vesi. Voimakkain virta on piilossa pinnan alla, lähellä tummaa pohjaa.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

High Violet
Aaron Dessner
Bryan Devendorf
Bryce Dessner
Matt Berninger
Scott Devendorf

The National | kotisivu
The National | Facebook

Levyhyllyt | Finna.fi
The National | Brassland 2001
Sad Songs For Dirty Lovers | Brassland 2003
Alligator | Beggars Banquet 2005
Boxer | 2007
High Violet | 4AD 2010
Trouble Will Find Me | 4AD 2013
Sleep Well Beast | 4AD 2017
I Am Easy To Find | 4AD 2019

Beck: Sea Change – suuren muutoksen soundtrack
Marianne Faithfull: Broken English – uuden ajanlaskun alku
Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree – pimeä tie kohti valoa
The Cure: Wish – valoa synkkyyden keskeltä
Willie Nelson: Teatro – kuiskauksia vuosien takaa

Katso lisää | Finna.fi
Berninger, Tom (ohjaaja): Mistaken For Strangers, 62 min. • DVD | Atlantic Film Finland 2013

The National: High Violet – 10th Anniversary Expanded Edition (2010/2020).

Beck: Sea Change – suuren muutoksen soundtrack

Sea Change | Geffen 2002

Beck Hansen (s. 1970) löi läpi vuonna 1994 julkaistulla Mellow Gold -albumilla, jonka singlehitti ’Loser’ on edelleen hänen tunnetuin biisinsä. Vuonna 2002 ilmestynyt Sea Change edusti hänen urallaan nimensä mukaisesti suurta muutosta. Postmodernista kollaasiartistista tuli pohdiskeleva laulaja-lauluntekijä.

Sea Changen tekemisen lähtökohta ei ollut omaperäinen tai ainutlaatuinen. Beckiä inspiroi laulunaiheista kliseisin: pitkä parisuhde oli juuri päättynyt. Kuitenkin nimenomaan yleistajuinen teema teki hänen uudesta musiikistaan koskettavaa. Sen itsetutkiskelun sävy ei tuntunut oman navan ympärillä pyörimiseltä vaan kertoi kokemuksista, jotka ovat muodossa tai toisessa tuttuja kaikille. Koska Beck kirjoitti Sea Changen kappaleet nopeasti ja itsekseen, melankolian, surun ja yksinäisyyden tunteet säilyivät niissä kuin meripihkassa.

Äänitysten lähtökohdaksi otettiin sama laulaja-lauluntekijäkulma, josta Beck oli biisit kirjoittanut. Tuottaja Nigel Godrichin kanssa tehty Sea Change ei silti ole mikään mies ja kitara -levy, vaikka sen maisemissa näkeekin taivaanrantaan saakka. Sillä soittaa varsin iso bändi: rumpalit James Gadson ja Joel Waronker, kosketinsoittaja Roger Joseph Manning Jr., kitaristit Jason Falkner ja Smokey Hormel, sellisti Suzie Katayama ja basisti Justin Medal-Johnsen ovat kaikki monista eri yhteyksistä tuttuja muusikoita. Tärkeässä osassa olivat jousisovitukset, joista vastasi Beckin isä David Campbell. Merkittävin elementti oli Beckin lauluääni, johon eletty elämä tuntui tuoneen syvyyttä.

’The Golden Agen’ ja ’Lost Causen’ lempeä folk/alt.country-fiilistely, ’Paper Tigerin’, ’Sunday Sunin’ ja ’Lonesome Tearsin’ mieto psykedelia, ’It’s All In Your Mindin’ ja ’Round The Bendin’ nickdrakemainen hauraus… Sea Change on yhtä aikaa monipuolinen ja yhtenäinen kokonaisuus. Kiusallisen tutun kuuloinen ’Already Dead’ on hyvä esimerkki siitä, miten vahvoja biisejä Beck pystyi levylleen kirjoittamaan. Ja vaikka levyn tekemistä inspiroivat ikävät asiat, Sea Changea leimaa juhlallinen tunne uuteen alkuun selviytymisestä.

Lopputulos oli perinteikkyydessään yllättävä. Beckin aiemmasta tuotannosta tuttu ironinen kuorrutus oli poissa, ja vakavuudessaan vilpitön Sea Change vaikutti hyvin paljaalta. Sen lähin vertailukohta Beckin levyissä on Mutations, mutta lähinnä vain akustisten kitaroiden osalta. Muutoksen suuruus heijastui levyn nimeen: Beck tosiaan purjehti uudella ulapalla. Taiteellisen paradigman muutos sai hänen vanhemmat, sinänsä oivaltavat albuminsa kuulostamaan tiettyyn aikakauteen nivotulta leikkaa-liimaa-musiikilta, joka enemmänkin leikkisästi kommentoi popkulttuuria kuin sanoi mitään merkityksellistä.

Sea Change äänitettiin keväällä 2002 ja julkaistiin heti kesän kynnyksellä. Se poikkesi niin paljon Beckin aiemmista levyistä, että sen pelättiin vieraannuttavan hänet vanhoista faneistaan. Niin ei kuitenkaan käynyt. Sea Change myi Yhdysvalloissa reilusti kultaa, kuten kolmen vuoden takainen Midnite Vultureskin oli tehnyt. Luultavasti Sea Change käy edelleen kaupaksi fyysisissä formaateissa, sillä se on Beckin ajattomin teos.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Beck | kotisivu
Beck | Facebook

Levyhyllyt | Finna.fi
Golden Feelings | Sonic Enemy 1993
Stereopathetic Soulmanure | Flipside 1994
Mellow Gold | DGC Records 1994
One Foot In The Grave | K Records 1994 • Expanded Edition 2009
Odelay | DGC Records 1996 • 2CD 2008
Mutations | DGC Records 1998
Midnite Vultures | DGC Records 1999
Sea Change | Geffen Records 2002
Guero | Interscope Records 2005
Guerolito • remix album | Interscope Records 2005/2006
The Information | Interscope Records 2006
Modern Guilt | DGC Records 2008
Morning Phase | Capitol Records 2014
Colors | Capitol Records 2017
Hyperspace | Capitol Records 2019

Marianne Faithfull: Broken English – uuden ajanlaskun alku
Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree – pimeä tie kohti valoa
The National: High Violet – kaunis ja yksinäinen
Willie Nelson: Teatro – kuiskauksia vuosien takaa

Lue lisää | Finna.fi
Palacios, Julian: Beck – Beautiful Monstrosity, 235 sivua | Boxtree 2000

Beck: Sea Change (2002).

Nine Inch Nails: Pretty Hate Machine – loikka lähitulevaisuuteen

Pretty Hate Machine | TVT Records 1989

Musiikissa revoluutio ja evoluutio kulkevat käsi kädessä. Nine Inch Nailsin vuonna 1989 julkaistu ensimmäinen albumi Pretty Hate Machine oli yksi niistä levyistä, jotka muuttivat maailmaa. Se oli yksi rockin 1990-luvulle vieneistä albumeista ja sen teki mies, jonka teräväkulmainen nimikin kuulostaa Nine Inch Nailsilta: Trent Reznor.

Pennsylvaniassa vuonna 1965 syntynyt Reznor löysi rockin isänsä levyhyllystä. Aikuiseksi tultuaan hän muutti Clevelandiin ja työskenteli apulaisäänittäjänä Right Track -studiolla. Vuoden 1988 alussa Reznor äänitti siellä omien biisiensä demoja ja lähetteli niitä levy-yhtiöihin. Hänen yhden miehen projektinsa Nine Inch Nails sai sopimuksen nopeasti. Pretty Hate Machine oli valmis vuoden 1989 alussa.

Pretty Hate Machine loi Trent Reznorille erakkoneron maineen, jota hän kantaa edelleen. Nine Inch Nails ei ollut Reznorin bändi vaan hän itse – hän soittaa Pretty Hate Machinella kaiken itse ja hän myös äänitti levyn itse. Tähän ratkaisuun johti alun perin se, ettei Reznor ollut löytänyt Clevelandista sopivia soittokavereita, mutta hän jatkoi yksin työskentelemistä myöhemminkin. Sueen vuonna 2014 tekemässäni haastattelussa hän kertoi, että se on johtunut suurelta osin sosiaalisten tilanteiden pelosta ja itseluottamuksen puutteesta.
– Ellen ole tuntenut löytäneeni juuri oikeita tyyppejä, olen mieluummin ollut yksin. Se on tuntunut helpommalta ja mukavammalta, Reznor kertoi.

Niin viehättävä kuin ajatus yksinäisestä visionääristä onkin, ei Reznor tehnyt Pretty Hate Machinea aivan omillaan. Tuotantopuolella häntä avittivat tunnettu post-punk- ja vaihtoehtorocktuottaja Mark ”Flood” Ellis, dubtuottaja Adrian Sherwood, Keith LeBlanc ja This Mortal Coil -kollektiivin John Fryer. Biisien ja soundin kehitystä voi seurata kuuntelemalla Pretty Hate Machinen kappaleiden demoversioita Purest Feeling -levyltä.

Reznor on sanonut Nine Inch Nailsin musiikin heijastavan häntä itseään, ei niinkään maailmaa tai yhteiskuntaa. Pretty Hate Machinen klaustrofobinen ja sisäänpäinkääntynyt tunnelma muistuttaakin sosiaalisista tilanteista ahdistuvasta ja huonosta itsetunnosta kärsivästä nuorukaisesta, mutta Reznor onnistui kääntämään heikkoutensa eduksi. Hän osasi ja halusi muotoilla tunteensa niin helposti lähestyttäviksi biiseiksi, että suuri yleisö saattoi samaistua niihin. Kolistelun ja maalailun ohella hän pystyi säveltämään hyviä melodioita.

Vaikka musiikki maalaa välillä hyvinkin vieraannuttavia ja synkeitä maisemia, Reznor laulaa tavallisen amerikkalaisen äänellä. Hänen lyriikoissaan ja tulkinnoissaan on petoksen synnyttämää raivoa, angstisuutta ja pateettista uhriutumista, kaikkea sellaista, mitä nuoruuden nolompi puoli sisältää, kornia mutta vilpitöntä naiiviutta. Reznor pehmensi musiikkinsa synteettisyyttä omalla tunne-elämällään, teki industriaalisuudesta inhimillistä itsensä kautta.

Musiikillisesti Pretty Hate Machine on tarttuvaa, löyhästi rockin ja popin kaavoihin sidottua industrial synth rockia. Se on aggressiivista elektronista musiikkia, välillä tanssimusiikkia ja joskus jopa väkivaltaista stagedaivauskamaa. Ilmestyessään se kuulosti loikalta lähitulevaisuuteen, ei perinteen jatkamiselta. Reznorin ei voi väittää lausuneen vaihtoehtorockliikkeen alkusanoja (se oli tehty jo paljon aiemmin), mutta hän kyllä teki niistä päivitetyn käännöksen.

Levy-yhtiö TVT Records ei ollut aluksi kovin innoissaan Pretty Hate Machinesta. Valmis musiikki ei ollut niin popahtavaa kuin julkaisija oli demojen perusteella luullut, ja Reznor halusi tehdä promovideoistakin niin friikahtavia, että levy-yhtiö pelkäsi niiden lähinnä haittaavan kaupankäyntiä. Epäilykset osoittautuivat kuitenkin turhiksi. Pretty Hate Machine oli juuri sitä, mitä 1980-luvun pinnalliseen bailurockiin kyllästynyt nuori yleisö kaipasi. Kolmen singlen (’Sin’, ’Down In It’ ja ’Head Like A Hole’) tukema albumi myi yksin Yhdysvalloissa kolminkertaista platinaa, mikä tarkoitti kolmea miljoonaa myytyä albumia.

Kävi siis ilmi, että Reznorin ulkopuolisen visiossa oli jotakin yleisesti ymmärrettävää. Tämä ei silti ollut viimeinen kerta, kun hän joutui vääntämään peistä levymogulien kanssa.
– Kaikki ongelmani levy-yhtiöiden kanssa voi kiteyttää yhteen pyyntöön, Reznor kertoi Suessa vuonna 2014. – ”Älkää sekaantuko siihen, mitä minä teen.”

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

NIN | kotisivu
NIN | Facebook

Varaa Pretty Hate Machine kirjastosta.

Varaa Pretty Hate Machine kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Nine Inch Nails

1980-luku ja 1990-luku

Pretty Hate Machine | TVT Records 1989 • CD-uusintapainos UMe 2010
The Downward Spiral | Nothing Records & TVT Records & Interscope Records 1994 • 2CD/SACD Deluxe Edition Interscope 2005
The Fragile | Nothing Records 1999

2000–

With Teeth | Nothing Records/Interscope Records 2005
Year Zero | Interscope Records 2007
Ghosts I–IV | The Null Corporation 2008
The Slip | The Null Corporation 2008
Hesitation Marks | The Null Corporation/Polydor 2013
Bad Witch | Capitol Records/Caroline International 2018
Ghosts V – Together | The Null Corporation 2020
Ghosts VI – Locusts | The Null Corporation 2020

How To Destroy Angels | Finna.fi

Welcome Oblivion | Columbia 2013

Classix Nouveaux: Night People – futuristisen uusi aalto
Jane’s Addiction: Ritual De Lo Habitual – toisinajattelijoiden taidemanifesti
Oranssi Pazuzu: Mestarin kynsi – alitajunnan oudot luonnonlait

Lue lisää | Finna.fi

Remington, Tuck: Nine Inch Nails, 47 sivua | Omnibus Press 1995
Udo, Tommy: NIN – Nine Inch Nails, 231 sivua | Sanctuary 2002
Udo, Tommy: Nine Inch Nails –- The Unauthorized Biography, 256 sivua | Bobcat Books 2007

Nine Inch Nails: Pretty Hate Machine (1989).