Anderson Bruford Wakeman Howe – kauneutta ja karnevaalia

31.12.2019 | Kirjoittaja: Tuomas Pelttari

Anderson Bruford Wakeman Howe | Arista 1989

Yesillä ei totisesti ole ollut helppoa. Rockbändeillekin kun käy toisinaan niin, että levy-yhtiöiden lakiasiat ja ”musiikilliset erimielisyydet” hallitsevat yli musiikinteon. Brittiläisen Yes-yhtyeen moninaiset progevaiheet ovat murrosjaksoinakin kiinnostavaa pohdittavaa, koska musiikkia syntyi niin yllättäviä teitä pitkin. Erityisesti 1980-luvulla Yes mullistui perusteellisesti. Vuonna 1989 saatiin saagaan yksi erikoinen luku lisää albumilla Anderson Bruford Wakeman Howe.

ABWH oli neljän muusikon diili, jota johti laulaja Jon Anderson. Hän oli bändin tunnistettavin ääni, ja pysytellyt Yesin vokalistina pitkään: lähes tauotta ensialbumista Yes (1968) lähtien Big Generatoriin (1987) asti. Rumpali Bill Bruford lähti Yesistä jo vuonna 1972, juuri kun menestystrilogia The Yes Album, Fragile ja Close To The Edge oli valmistunut. Bruford avasi uuden oven kun kitaristilegenda Robert Fripp otti Brufordin mukaan uuteen King Crimsoniin. Ja kun Crimson vietti hiatusta 1974–1980, rumpali ehti julkaista hienoa fuusiota Bruford-bändin kanssa.

Kiipparivelho ja sovittamisen supermies Rick Wakeman tuntui 70-luvulla kävelevän alituisesti sisään ja ulos Yesistä. Wakeman oli mukana levyillä Fragile, Close To The Edge, Tales From Topographic Oceans, Going For The One ja Tormato. Menestyksekäs sooloura varmasti paikkasi sitä, että Relayer, 90125 ja Big Generator jäivät Wakemanilta väliin. Kitaristi Steve Howe jätti Yesin vasta yhtyeen hajoamispisteessä (Drama), koko 70-luvun diskografian jälkeen. Eron jälkeen Howe saavutti suurta suosiota superkokoonpanossa Asia. Vuonna 1986 Howe nousi esiin yhdessä Genesis-legenda Steve Hackettin kanssa. Mainio single ’When The Heart Rules The Mind’ lohkaistiin bändin mukaan nimetyltä albumilta GTR.

Yes oli siis vahvasti läsnä kun ABWH oli tekeillä, mutta uuden musiikin matka markkinoille oli mutkikas. ABWH-albumin muutos pari vuotta aiempaan Yesiin oli selkeä, koska kitaristi/säveltäjä Trevor Rabin ei ollut mukana. Oikeudellisista syistä nelikon uuden bändin nimi ei voinut olla Yes eikä Yesiä voinut mainita levyn kannessa eikä kiertueen mainoksissa – vaikka mukana oli kovinta Yes-kaartia. Tämä johtui siitä, että YES-nimi kulki basisti Chris Squiren mukana. Perustajajäsenet Anderson ja Bruford että 70-luvun alun Yesin kultakautta luoneet Wakeman ja Howe joutuivat tyytymään kömpelöön sukunimistä muovattuun bändinimeen. Mitään häpeilemättä – ja kuin muistutuksena 70-luvun klassikoista – Yes-taiteesta tuttu kansitaiteilijalegenda Roger Dean loihti uutta levyä varten hienon maiseman ja bändilogon.

Millaista Yesiä Anderson Wakeman Bruford Howe sitten sisältää? Moniulotteista, jopa yliannostukseen asti. Tiheät sovitukset ja tuotanto alleviivaavat sitä, mihin 70-lukulainen proge ja taiderock yltävät 80-lukulaisen tuotantotyön ajankuvassa. Levyllä on sekä kauneutta että karnevaalitunnelmaa. Kasarisoundit paukkaavat erityisesti Brufordin sähkörummuissa ja Wakemanin synakuvioissa, mutta sävellysten progeliihotus on kuin 70-luvulla tehtyä. ABWH on Yes-fuusio edeltävältä 20 vuodelta.

Periaatteessa svengaava ’Themes I–III’ lähtee mainstreamisti, intro-osassa Close To The Edgen alkumaalailun maailmaa muistuttaen. Rumpali Bill Brufordin alati hyökkäävät etu- ja takaiskut haastavat tunnelman tosissaan. Kakkososan tekstin kritiikki osuu hyvin, oli sitten kohteena rockin mainstream, radion soittolistat… tai Trevor Rabinin johtamat Big Generator tai 90125.

– Be gone you ever piercing
Power Play machine
Cutting our musical solidarity
For those who would break the windows
Of our true reflection
And perceptions of the world
’For I am out of thee with a vengeance’.

Iloittelu pysyi kasassa myös livenä.

Lyhyempi ’Fist Of Fire’ puskee erityisesti Wakemanin koskettimien tuuttauksella. A-puolen pisin raita ’Brother Of Mine’ rönsyää ’Themesin’ tapaan kolmiosaiseksi matkaksi.

B-puolen aloittava neliosainen ’Quartet’ kasvaa viehättävästä aloitusosasta ’I Wanna Learn’ kauniin saumattomaksi oodiksi ystävyydestä, rakkaudesta ja ihmiselosta.

Albumin neljäs moniosainen teos ’Order Of The Universe’ rokkaa enemmän stadiontyyliin.

Anderson Wakeman Bruford Howe jäi nelikon ainoaksi albumiksi, vaikka sille suunniteltiin jatko-osaa. 1991 julkaistu Union kasattiin lopulta kokoon peräti kahdeksan Yes-muusikon kesken kun mukaan tulivat myös Trevor Rabin, Chris Squire, Tony Kaye ja Alan White.

Uutta Yes-musiikkia syntyi yhä harvemmin, mutta Talk (1994), Magnification (2001) ja Fly From Here (2011) saivat kehuja. Viimeinen uutta materiaalia sisältävä levytys on 2014 julkaistu Heaven & Earth, laulajana Jon Davison. Vuonna 2018 yksi Yesin myöhemmistä klassikoista kierrätettiin uuteen uskoon. Fly From Here – Return Trip sisältää pieniä muutoksia ja laulaja Benoît Davidin sijaan Trevor Hornin lauluraidat.

Yes jatkaa kiertueita uudella vuosikymmenellä. Kiertue Relayer + Classic Cuts poikkeaa Suomeen toukokuussa 2020. Ehkä silloin kuullaan livenä myös ABWH:n biisejä, onhan mukana kitaristi Steve Howe.

Tuomas Pelttari

Anderson Wakeman Bruford Howe
Jon Anderson – laulu
Rick Wakeman – kosketinsoittimet, lyömäsoittimet
Bill Bruford – rummut
Steve Howe – kitara
Tuottajat: Chris Kimsey & Jon Anderson

Yes | kotisivu
Yes | Facebook

Muista Yes-boksit | Finna.fi
Yesyears, 4CD ja 32-sivuinen liitekirja | Atco 1991
In A Word – Yes, 5CD ja 98-sivuinen liitekirja | Elektra/Rhino 2002
Progeny – Seven Shows From Seventy-Two, 14CD ja liitevihko | Atlantic/Rhino 2015

Lue lisää | Finna.fi
Banks, Peter & James, Billy: Beyond And Before – The Formative Years Of Yes | Golden Treasures 2001
Bruford, Bill: The Autobiography – Yes, King Crimson, Earthworks And More, 352 sivua | Jawbone 2009
Farley, Alan: The extraordinary world of Yes, 254 sivua | iUniverse 2004
Hedges, Dan: Yes – The Authorized Biography, 144 sivua | Sidgwick & Jackson 1981
Heino, Kalevi: Yes – jatkuvan muutoksen portaat, 322 sivua | Pop-lehti 2004
Holm-Hudson, Kevin: Progressive rock reconsidered, 280 sivua | Routledge 2002
Martin, Bill: Music Of Yes – Structure And Vision In Progressive Rock, 272 sivua | Open Court 1996
Morse, Tim: Yesstories – Yes In Their Own Words, 162 sivua | St. Martin’s Press 1996
Pajuniemi, Matti: Aamunkoiton portit – progressiivinen rock 1967–1979, 384 sivua | Suomen musiikkikirjastoyhdistys 2013 • Uusi painos 2017
Popoff, Martin: Time And A Word – The Yes Story, 252 sivua | Soundcheck Books 2016
Romano, Will: Close To The Edge – How Yes’s Masterpiece Defined Prog Rock, 272 sivua | Backbeat Books 2017
Watkinson, David: Yes – Perpetual Change, 192 sivua | Plexus, 2002
Welch, Chris: Close To The Edge – The Story Of Yes, 280 sivua | Omnibus, 1999 • Päivitetty painos: Omnibus 2007

Jane’s Addiction: Ritual De Lo Habitual – toisinajattelijoiden taidemanifesti

30.11.2018 | Kirjoittaja: Ari Väntänen

Ritual De Lo Habitual | Warner 1990

1980-luvun lopulla Los Angelesissa raikasi hiuslakantuoksuinen pophevi. Glam metalista tuli niin suuri ilmiö, että Troubadourin, Rainbow Bar & Grillin ja Whisky a Go Go’n kaltaisten menomestojen nimet opittiin tuntemaan Suomessa asti.

Tuffin ja Wildsiden kaltaiset Sunset Stripin yhtyeet eivät kuitenkaan olleet koko totuus kaupungista. LA:ssa oli myös vahva underground-skene, jonka toiminta keskittyi Scream-klubille. Sen tunnetuin bändi oli Jane’s Addiction, jonka keikkojen ympärillä kävi niin kova kuhina, että levymogulitkin kiinnostuivat.

Laulaja Perry Farrellin, kitaristi Dave Navarron, basisti Eric Averyn ja rumpali Stephen Perkinsin vuonna 1985 perustama Jane’s Addiction julkaisi ensimmäisen levynsä, livenä Roxy Theatressa taltioidun Jane’s Addictionin vuonna 1987. Heti sen jälkeen bändi siirtyi riippumattomalta Triple X Recordsilta Warner Brosille. Vuoden 1988 Nothing’s Shocking, Jane’s Addictionin ensimmäinen studioalbumi, myi reilut parisataatuhatta kappaletta.

Ritual De Lo Habitual äänitettiin Hollywoodissa Track Record -studiolla vuoden 1989 loppupuoliskon aikana. Levyn tuotti Dave Jerden, joka oli tehnyt Jane’s Addictionin kanssa myös Nothing’s Shockingin. Toisen studioalbumin biisit olivat olleet olemassa jo pitkään: Jerden oli saanut jo ennen Nothing’s Shockingin äänityksiä Farrellilta kasetin, jolla oli kahdeksantoista biisiä. Niistä puolet äänitettiin Nothing’s Shockingille, loput päätyivät Ritual De Lo Habitualille.

Se ei kuulosta hyvältä lähtökohdalta levyn tekemiselle. Ensimmäiseltä levyltä yli jääneet kappaleet olisivat monien bändien tapauksessa olleet nimenomaan sitä itseään, ylijäämäkamaa, josta ei ollut levytettäväksi. Jane’s Addictionin tapauksessa niin ei kuitenkaan ollut. Jerden on jopa nimennyt Ritual De Lo Habitualin suosikikseen kaikista tuottamistaan levyistä. ”Siinä on outo viba, jota on vaikea määritellä… Se tuntuu tulleen jostakin muualta, enkä oikein tiedä, miten se tapahtui”, hän pohdiskeli LA Weeklyn haastattelussa vuonna 2015.

Sellainen viba syntyy, kun kaikki – sekä harkittu että sattumanvarainen – osuu kohdalleen. Nothing’s Shockingin aikaan Jane’s Addiction tuskin olisi vielä ollut valmis kaikkeen, mitä Ritual De Lo Habitual siltä vaati. Esimerkiksi eeppinen bakkanaalikuvaus ’Three Days’, albumin suurteos, pantiin purkkiin yhdellä ainoalla otolla. Levyn tunnetuimman biisin ’Been Caught Stealingin’ svengi alkoi keinua vasta studiossa, ja biisillä kuultava koiran haukahtelu saatiin mukaan sattumalta, kun Farrellin rakas Annie intoutui räksyttämään juuri sopivassa kohdassa.

Ritual De Lo Habitualista tehtiin kaksiosainen, niin sanotusti takapainoinen kokonaisuus, melkein kuin kahdesta ep:stä niputettu albumi. Alkupuoli Stop!:ista Been Caught Stealingiin koostuu iskevistä ja tunnelmoivista rockbiiseistä, jollaisista myös Nothing’s Shocking oli tehty. Napakan funkyssa No One’s Leavingissa ja Ain’t No Rightissa (jonka rajusti sätkivää rockia värittävät hävittäjälentokoneen äänet) Jane’s Addiction kuulostaa suorastaan pitelemättömältä, mutta samalla Navarron, Perkinsin ja Averyn yhteistyö on äärimmäisen hallittua.

Teosmaiset kappaleet ovat levyn loppupuolella. Niihin tuovat juhlavuutta jousisovitukset – Then She Did… -kappaleessa ne luovat elokuvallista laajakangastunnelmaa, ja Of Coursessa ne vievät Lähi-itään Farrellin juutalaisen perhetaustan kautta. Vaikuttava, moniosainen Three Days ja albumin kansitaide saivat innoituksensa Farrellin ystävän kuolemasta. Herkkä päätöskappale Classic Girl tyynnyttelee albumia rajusti ravistelleet tunnemyrskyt, ja loppu on hyvin kaunis.

1990-lukua ei ehtinyt kulua kovinkaan monta vuotta, kun vaihtoehtorock jo kangistui tylsäksi ja kaavamaiseksi uusien kliseiden toisteluksi. Ritual De Lo Habitual oli vielä niistä rasitteista vapaa levy, uraauurtava albumi, jonka vaikutteita ei voinut nimetä kovin yksiselitteisesti. Siinä kuulee The Velvet Undergroundin näkemyksellistä piittaamattomuutta siitä, miten rockia saa soittaa, Jimi Hendrixistä ja psykedeliarockista kumpuavaa kitarankäsittelyä, progen eeppisyyttä ja punkin rosoisuutta, The Contortionsin kaltaisista punk funk- ja no wave -bändeistä periytyvää hallittua kaaosta ja vanhan Alice Cooper Groupin teatraalisuutta ja draamantajua.

Navarro on myöhemmin mytologisoinut Ritual De Lo Habitualin tekemistä sanomalla olleensa sen sessioissa niin aineissa, ettei muista niistä yhtään mitään. Tuottaja Jerden ei usko sen olevan totta. Hän kertoi LA Weeklyssä, ettei nähnyt yhdenkään Jane’s Addictionin jäsenen koskeneen huumeisiin levyä tehtäessä. Ritual De Lo Habitualia kuunnellessa tuottajaa on helpompi uskoa. Jane’s Addictionin läpimurtoalbumi on kaikessa outoudessaan, napakkuudessaan ja psykedeelisyydessään täysin fokusoitunut bändilevy. Navarron hyökyvä kitarismi on todella kaukana nuokkuvan narkkarin räpiköinnistä.

Ritual De Lo Habitual oli tärkeä julkaisu Jane’s Addictionille (sitä on myyty tuplaplatinan verran yksin Yhdysvalloissa) ja rockille ylipäänsä. Farrellin proosarunolliset sanoitukset ja bändin kliseitä karttelevat sävellykset palauttivat uskon siihen, että pinnalliseksi ja tyhjänpäiväiseksi häntäheikkien hölinäksi latistunut suurten yhtiöiden rock voisi taas olla merkityksellinen taidemuoto. 1990-luvun alussa se olikin sitä hetken verran, ja se on osaltaan Jane’s Addictionin ansiota.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Jane’s Addiction | kotisivu
Jane’s Addiction | Facebook

Hae Jane’s Addiction -klassikko ’Ritual De Lo Habitual’ kirjastosta!

Hae Ritual De Lo Habitual kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Porno For Pyros | Finna.fi
Porno For Pyros | Warner Bros. Records 1993
Good God’s Urge | Warner Bros. Records 1996

Perry Farrell | Finna.fi
Song Yet To Be Sung | Virgin 2001
Kind Heaven | BMG 2019

Perry Farrell’s Satellite Party | Finna.fi
Ultra Payloaded | Columbia 2007

Dave Navarro | Finna.fi
Trust No One | Capitol Records 2001

Muista myös kokoelmalevyt | Finna.fi
Jane’s Addiction
Kettle Whistle | Warner Bros. Records 1997
Up From The Catacombs – The Best Of Jane’s Addiction | Rhino 2006
A Cabinet Of Curiosities, 3CD + DVD | Rhino 2009
Live In NYC | Hypersonic/Universal, 2013
Sterling Spoon, 6LP | Rhino 2016
Alive At Twenty-Five – Ritual De Lo Habitual 2016 Silver Spoon Anniversary Tour, CD + DVD + Blu-ray | Cleopatra 2017
Perry Farrell • Jane’s Addiction • Porno For Pyros
Rev | Warner Bros. Records 1999

Lue lisää | Finna.fi
Mullen, Brendan: Whores – An Oral Biography Of Perry Farrell And Jane’s Addiction, 324 sivua | Da Capo 2005
Navarro, Dave & Strauss, Neil: Don’t Try This At Home – A Year In The Life Of Dave Navarro, 253 sivua | Regan Books 2004
Thompson, Dave: Perry Farrell – The Saga Of A Hypester, 244 sivua | St. Martin’s Griffin 1995

Jane's Addiction: Ritual De Lo Habitual (1988).

Jane’s Addiction: Ritual De Lo Habitual (1990).

Kingston Wall: II – tanssi pieni transsi

9.8.2018 | Kirjoittaja: Ari Väntänen

Kingston Wall II (Trinity, 1993)

Elämän sanotaan kulkevan seitsemän vuoden sykleissä. Sen mittaisen matkan ajassa teki myös Kingston Wall. Vuosina 1987–1994 toiminut helsinkiläisyhtye ei saavuttanut suurta menestystä, mutta sen maine jäi elämään. Lahjakkaan ja lupaavan bändin hajoamisen ja johtohahmo Petri Wallin traagisen kohtalon myötä Kingston Wallista on kasvanut suorastaan myyttinen yhtye.

Kitaristi-laulaja Petri Wallin ja basisti Jukka Jyllin perustama Kingston Wall soitti ensimmäisen keikkansa Helsingin Natsalla syyskuussa 1988. Klassiseen kokoonpanoonsa bändi pääsi vuonna 1990, kun Sami Kuoppamäki liittyi sen rumpaliksi. Bändi alkoi jakaa mielipiteitä heti, kun hyppäsi mukaan pääkaupunkiseudun livekuvioihin. Toisaalta se oli musiikillisesti vanhanaikainen yhtye, joka ammensi vaikutteita epäcoolilta hippiajalta. Toisaalta se oli äärimmäisen musikaalinen ja soitossaan tehokas ja vapaa ryhmä, jonka biiseissä oli hypnoottista tenhoa.

Helmikuussa 1992 julkaistu ensimmäinen albumi Kingston Wall I oli onnistunut debyytti itsensä iskuun keikkailleelta triolta, mutta sitä ei myyty paljon. Se oli pettymys etenkin Petri Wallille, joka uskoi lujasti bändinsä mahdollisuuksiin. Kingston Wallilla ei olisi ollut mitään kaupallista menestystä vastaan, mutta toisaalta taiteessaan tinkimätön bändi ei edes yrittänyt tehdä kappaleita, joihin yleisön olisi helppo tarttua. Popissa niin olennainen laulu, ihmisääni, oli sille instrumenteista vähäpätöisin. Kingston Wall olikin bändi, josta ei kannattanut yrittää saada otetta. Sen sijaan siihen piti sukeltaa sisään.

Syksyllä 1992 Lepakon studiossa äänitetty Kingston Wall II oli bändin kolmesta albumista se, jolla idea oli kirkkaimmillaan. Aiemmin samana vuonna Walli oli innostunut uudesta elektronisen tanssimusiikin kulttuurista ja alkanut käydä house- ja trance-juhlissa. Toisin kuin monille muille konemusiikki-intoilijoille, Wallille uuden kulttuurin nousu ei tarkoittanut kitaramusiikin kuolemaa. Hänelle se merkitsi psykedelian uutta tulemista, modernia väylää sisäavaruusmatkailulle, jota Kingston Wall oli siihen mennessä harjoittanut 1960–70 -lukujen taitteen hengessä. Tanssitranssin tunnelmat tekivät Kingston Wallista ajassaan relevantimman bändin.

Kingston Wall lähestyi uutta maailmaa hyvin maltillisesti. Bändin toinen albumi on selkeästi kitaravetoisen voimatrion levy, rockia, ei konemusiikkia. Rohkeimmillaan ja samalla yleisesti ymmärrettävimmillään bändi oli levyn lainabiisissä. Donna Summerin, Giorgio Moroderin ja Pete Bellotten Summerin laulettavaksi kirjoittama ’I Feel Love’ viitoitti 1970-luvun lopulla tietä elektroniselle tanssimusiikille. Kingston Wallin käsittelyssä se liitti yhteen vanhan ja uuden psykedelian, kitarat ja koneet.

’I Feel Love’ oli poikkeus. Monet Petri Wallin musiikilliset ideat kuulostivat tribuuteilta vanhoille, melko itsestään selville sankareille. Juhlallisen mahtipontinen ’Two Of Kind’ viittaa Led Zeppelinin ’Stairway To Heaveniin’ avoimesti sekä kitarasoolossa että sanoituksessa. ’Shine On Me’ taas herättää vahvoja mielleyhtymiä sekä Jimi Hendrixin että Pink Floydin herkimpiin hetkiin, kunnes Sakari Kukon saksofoni luo biisille oman luonteen. Wallin kiinnostus mystiikkaan ja esoteerisiin asioihin on myös entistä vahvemmin läsnä. Biisissä ’Could It Be So?’ hän kuulostaa melkeinpä pakkomielteiseltä toistellessaan ajatusta uudelleensyntymisen mahdollisuudesta. Usein musiikki sai kertoa tarinaa omillaan: ’Ištwan’, ’And It’s All Happening’ ja ’Palékastro’ ovat instrumentaalisia.

’I Feel Love’ pääsi mukaan II:n julkaisua tukeneelle promosinglelle. Sinkun ykkösraidaksi valittiin kuitenkin albumin pyörteisiinsä imaiseva avauskappale ’We Cannot Move’. Se on yksi Kingston Wallin tarttuvimmista ja mukaansatempaavimmista biiseistä, mutta kenties ajan henkeä tavoitelleen coverin markkinointiin satsaaminen olisi ollut kannattavampi ratkaisu. Toisaalta Kingston Wall II menestyi yllättävän hyvin. Se kävi korkealla Suomen virallisella albumilistalla aikana, jona suomenkielinen rock myi ja englanninkielinen ei.

Aallonharjaa seurasi nopeasti aallonpohja. Kolmas ja viimeinen albumi, kokeileva Tri-Logy (1994) oli jälleen kaupallinen pettymys, ja Wallin soittomotivaatio alkoi käydä vähiin. Kingston Wall lopetti toimintansa saman vuoden joulukuussa. Puoli vuotta myöhemmin, kesäkuussa 1995, mielenterveysongelmista kärsinyt Walli päätti elämänsä. Jylli ja Kuoppamäki jatkoivat musiikin parissa.

Musiikki ja myytti jäivät elämään. Viljami Puustisen kirjan Kingston Wall – Petri Wallin saaga lukeneet ja bändin tuotantoon perehtyneet tietävät, ettei maine ole tuulesta temmattu. Kingston Wallin maailmassa tapahtui ihmeellisiä asioita.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Kingston Wall II
Petri Walli – kitara, laulu
Jukka Jylli – bassokitara
Sami Kuoppamäki – rummut

Sakari Kukko – saksofoni
Ufo – viulu

Kingston Wall II julkaistiin alun perin CD- ja kasettipainoksena vuonna 1993. Laajennettu 2CD-uusintapainos ilmestyi 1998. Svart Records on julkaissut kaikki KW-albumit vinyylipainoksina alun perin vuosina 2014–2015. Uusimmat (Sunset Edition) ovat vuodelta 2019. Kysy levyjä ja Viljami Puustisen tekemää Kingston Wall -historiikkia kotikirjastostasi.

Kingston Wall palasi konserttilavoille helmikuusta 2019 lähtien. Petri Wallin muistoa ja perintöä kunnioittaa kokoonpano Kingston Wall by JJylli, Kuoppis & VHB. Jukka Jyllin ja Sami Kuoppamäen rinnalla soittavat Von Hertzen Brothers -muusikot Jonne, Kie ja Mikko von Hertzen.

Kingston Wall by JJylli, Kuoppis & VHB. Kuva: Kingston Wall Facebook.

Kingston Wall by JJylli, Kuoppis & VHB:n helmikuinen paluukeikka sai jatkoa kesällä 2019.

Kingston Wall Facebook
Kingston Wallin viralliset sivut

Hae Kingston Wall II kirjastosta!

Hae Kingston Wall II kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Livealbumit
Real Live Thing, 3CD (Sony BMG 2005) ja uusintajulkaisu 5LP (Svart Records 2016)
Tri-Logy At Tavastia – The Release Concert, 3LP (Svart Records 2017)

Kokoelmat
The Essential Kingston Wall, 2CD (Sony Music Entertainment Finland Oy 2011)
King Size Box, 8CD (RCA 2012)
The Goods, 2CD (Sony Music 2014)

DVD
Kingtime, 2DVD + 8-sivuinen liite (Svart Records 2015)

Muista myös boksit
King Size Box, 8CD (RCA 2012)
Kingston Wall III – Tri-Logy Complete Edition, 4LP. (Svart Records 2015)
Real Live Thing, 3CD (Sony BMG, 2005) | Uusintajulkaisu 5LP (Svart Records 2016)

Lue lisää | Löydä Finnasta
Puustinen, Viljami: Kingston Wall – Petri Wallin saaga, 325 sivua. Like 2014.

Viljami Puustisen kirja ’Kingston Wall – Petri Wallin saaga’ julkaistiin vuonna 2014.

Kingston Wall II (1993).

Karmakanic: In A Perfect World – modernin progen täysosuma

30.5.2018 | Kirjoittaja: Tuomas Pelttari

In A Perfect World (InsideOut, 2011)

Progeyhtye Karmakanic perustettiin 2000-luvun alkupuolella Malmössa. Jonas Reingoldin johtama yhtye jatkoi sujuvasti ruotsalaisen progressivisen rockin voimakasta perinnettä. Karmakanicia on luonnehdittu Reingoldin ”soolobändiksi”, mutta yhtyeellä on oma sisäinen identiteetti. Sen valovoimasta välittyy yhtä lailla radiorockin ilo kuin kunnianhimoinen pidempi säveltämistyö. Legendaarinen InsideOutMusic on julkaissut Karmakanic-levyjä vuodesta 2008. Yhtyeen neljäs studioalbumi In A Perfect World saatiin ulos vuonna 2011.

Jonas Reingold on ollut monille tuttu jo ennen Karmakanicin esiintuloa. Reingoldin basismista nauttivat esimerkiksi Andy Tillisonin johtama The Tangent ja ruotsalainen suuruus The Flower Kings. Reingold lähti mukaan myös uudelleen koottuun klassikkobändi Kaipaan. Myös Karmakanicin kokoonpano on vahva kaarti muusikkoystäviä.

Karmakanic.

Levytetyt tulokset ovat hämmästyttäviä. Karmakanic poreilee yhtä lailla progea, hard rockia ja poptatsia, kaikki vaikutteet tiukasti hallinnassa. Kauniit laulustemmat ja kitaroinnit istuvat saumattomasti inspiroituneeseen kosketinsoitinmaailmaan. Karmakanic on luonnollisesti velkaa 70-luvun kultakauden esikuville, mutta yhtä lailla läpi loistaa tuoreempi progeilu. Karmakanicista voi kuulla musiikin muotokielen hakevan voimaa 80-luvun soundeista.

In A Perfect Worldin aloitusraita 1969 on esimerkki taideteoksesta, jonka parissa viettää vaivatta vajaan varttitunnin. Taustalta voi hahmottaa Yes-klassikon 90125 ja sen orgaanisempien rockraitojen vaikutusta. 80–90-luvuilla Yesissä vaikuttanut Trevor Rabin lienee tärkeä esikuva säveltäjä Reingoldille. Myös Rabin-kauden jälkeinen myöhempi Fly From Here saattaa innostaa Karmakanicin faneja.

Pitkä raita polveilee myös Kansasin levyiltä tutuissa ristivalotuksissa. Ja miten nosteinen tunnelma viekään mukanaan. Viimeinen kolmannes nousee kehittelyssä, jossa edetään rauhallisesti kohti finaalia. Karmakanic yllättää myös hittipotentiaalilla, jota edustaa Turn It Up. On hämmästyttävää, miten sulautuneesti popkauden ELO, ABBA ja Saga kuultavat läpi tämän ihmeellisen raidan. Tyrnäkänmelodisen kertosäevyöryn alta on hienoa huomata winwoodmaista urkuväristelyä. Progemmassa toisen todellisuuden maailmassa reiluun neljään minuuttiin editoitu Turn It Up olisi suuri hitti.

The World Is Caving In tuntuu alkuun kolholta ysiminuuttiselta, mutta ote muuntuu moneen kertaan. Teos on aito 2010-luvun taidonnäyte keskimittaisesta proge-eepoksesta. Se loppuu toismaailmallisen kauneuden keskelle.

Kulmikas Can’t Take It With You muistuttaa hyvällä tavalla Primus-yhtyeen jännänvinkeää maailmaa. Messevämpää riffirämistelyä sisältävä Bite The Grit ihastuttaa pääriffillään kerta toisensa jälkeen. Jylhimmillään kitarointi lähenee kohti Biffy Clyron metallista eeppisyyttä. Monipuolisen sävellystyön lisäksi ilahduttaa Reingoldin basismi. Bassokitaramestari Chris Squiren vaikutus kuuluu tyylikkäänä, herkemissä suvanoissa myös Jaco Pastorius.

Karmakanic pystyy luomaan musiikkia, joka on vaikuitteineen vahvasti 2010-lukua. In A Perfect World ei pelkää olla moderni.On mukava todeta että säveltäjä ja sovittaja Reingold on paikallaan myös bändijohtajana ja tuottajana. Karmakanicinin työ todistaa progen sisällä olevan monia todellisuuksia. In A Perfect World on yksi ilahduttavimmista. Se on paikoin lähellä täydellistä.

In A Perfect World
Jonas Reingold – bassokitara, kitara, kosketinsoittimet
Marcus Liliequist – rummut
Krister Jonsson – kitara
Lalle Larsson – kosketinsoittimet
Nils Erikson – kosketinsoittimet
Göran Edman, Nils Erikson – laulu
Tuottaja: Jonas Reingold

Karmakanic on vahva suositus toimitukselta jos pidät progressiivisen rockin tai AOR:n kultakaudesta (Yes, Kansas, Saga, Boston) tai uudemmista bändeistä kuten Dream Theater, Spock’s Beard, Transatlantic, Beardfish, Flying Colors ja The Tangent.

Ja saaga jatkuu. Karmakanic jatkoi studioalbumien sarjaa levyllä DOT (2015). The Tangentin ja Karmakanicin sulautuminen tuotti kiertueen ja yhteisalbumin Hotel Cantaffordit.

Hae Karmakanicin tuotantoa kirjastosta!

Hae Karmakanic kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Karmakanic | studioalbumit
Entering The Spectra (Regain Records, 2002)
Wheel Of Live (2004)
Who’s The Boss In The Factory? (InsideOut Music, 2008)
In A Perfect World (2011)
DOT (2015)

TangeKanic | yhteiskokoonpano The Tangent & Karmakanic
Hotel Cantaffordit (2018)

Lue lisää:
Petterson, Tobias: The Encyclopedia Of Swedish Progressive Music 1967–1979 – From Psychedelic Experiments To Political Propaganda, 235 sivua. (Premium, 2007).

Karmakanic: In A Perfect World (2011).

Simulacrum – progressiivisuus tarkoittaa kehitystä

24.5.2018 | Kirjoittaja: Ari Väntänen

Turkulainen progemetalliyhtye Simulacrum on ollut olemassa pitkään, mutta bändin musiikillisesti kunnianhimoinen taival tuntuu olevan vasta alkamassa.

Kosketinsoittaja ja bändin luotsi Christian ”Chrism” Pulkkinen kertoo, että hyviä arvosteluja saaneet The Master And The Simulacrum (2012) ja Sky Divided (2015) saavat vielä seuraajan: Simulacrum on tekemässä kolmatta albumia. Levy tulee olemaan askel eteenpäin, ei vanhan toistamista.

Chrism, sinä tulit progressiivisen metallin pariin klassisen musiikin puolelta. Miten se tapahtui?
– Aloitin klassisen pianon soittamisen vanhempieni toiveesta 7-vuotiaana. Rehellisesti sanottuna olin melko huonolla treenimotivaatiolla varustettu nassikka. Pianoa tuli treenattua lähinnä pari päivää ennen pakollisia pianotunteja. Yläasteella löysin rockmusiikkia, jossa koskettimilla oli suurempi rooli. Silloin tajusin, että koskettimillahan voi tehdä sellaistakin musiikkia.
– Bändit, jotka saivat minussa aikaan tämän ahaa-elämyksen olivat Stratovarius, Yngwie Malmsteen, Dream Theater, Symphony X, Emerson, Lake & Palmer sekä Deep Purple. Näille bändeille olen kiitoksen velkaa siitä, että aloin harjoitella ja pääsin nykyiselle tasolle. Hiukan myöhemmin klassinen musiikki alkoi kiinnostaa uudelleen. Jatkoin klassisen pianon parissa aina 23-vuotiaaksi saakka.

Mitä musiikki sinulle merkitsee?
– Musiikki on minun tapani ilmaista itseäni. Se on minulla sidottuna luihin ja ytimiin eikä sitä voi minusta erottaa. Niinäkin hetkinä, kun en sitä aktiivisesti mieti tai harrasta, päässäni soi melodianpätkiä ja erilaisia rytmejä. Osa katoaa päivän mittaan muistista, osa päätyy nuotteina tietokoneen syövereihin. En ole oikeastaan ikinä halunut tehdä mitään muuta. Olen myös joutunut luopumaan paljosta musiikin takia.

Miten Simulacrum syntyi?
– Kokeilin ensimmäisiä kertoja soittaa rockmusiikkia Puolalan ylä-asteen bändikatselmuksissa. Siitä alkoi Simulacrumin tarina, ja silloisista jäsenistä basisti Olli Hakala sekä kitaristi Nicholas Pulkkinen ovat vieläkin mukana. Bändillä alkaa siis olla ikää jo 20 vuotta, vaikka jäsenet ovatkin vielä kohtuullisen nuoria.

Simulacrum livenä. Kuva: Otto Markkanen.

Sinulla on paljon vastuuta Simulacrumin toiminnasta. Onko bändinne demokraattinen?
– Minulla on kieltämättä suurin rooli bändin eteenpäin ajamisessa. Hoidan sävellystyön lisäksi äänittämistä ja äänentuotantoa, aikataulutusta, budjetointia sekä promootiota. Bändi on kuitenkin menossa demokraattisempaan suuntaan. Toinen kitaristimme Petri Mäkilä on vahvasti mukana tulevan levyn biisien tekemisessä. Hänen sävellyksensä tuovat mukavaa tuoreuden tuntua verrattuna siihen, että olisin jälleen säveltänyt koko levyn itsenäisesti. Pidämme myös säännöllisen epäsäännöllisesti palavereita siitä, mihin suuntaan haluamme bänditoimintaa viedä.

Simulacrumin toinen albumi Sky Divided julkaistiin vuonna 2015. Seuraava albumi on tekeillä.

Simulacrum tekee parhaillaan kolmatta albumiaan. Millainen siitä tulee kahteen ensimmäiseen levyyn verrattuna?
– Ensimmäinen levy The Master And The Simulacrum on yllättävän ehyt ottaen huomioon, että siihen kerättiin kappaleet pitkältä aikaväliltä. Ensimmäiset olin säveltänyt 16-vuotiaana. Toinen levy Sky Divided sävellettiin kolmen vuoden aikavälillä. Se on kokonaisuutena jonkin verran tiukempi kuin debyytti. Sillä otettiin askelia pois fuusiovaikutteista ja mentiin enemmän Symphony X:n tyyliseen powermetallistiseen tulkintaan.
– Kolmas levy tuo progressiivisen metalliin Petrin nykyaikaista näkemystä sotkettuna omiin vaikutteisiini. Ilokseni voin todeta, että fuusiovaikutteet ovat tehneet paluun. Levyllä tullaan kuulemaan debyytin mainion Celestial Architectin jatkokappaleita.

Kuva: Otto Markkanen.

Millaisia suunnitelmia tai haaveita sinulla on seuraavan Simulacrum-albumin suhteen?
– Toivon, että saamme aikaiseksi hienon levyn, jota on kiva kuunnella vielä kiikkustuolissa, ja että voimme olla ylpeitä itsestämme ja toisistamme. Olisi myös kiva viedä bändi ulkomaille. Kun olen kiertänyt muiden bändien kanssa siellä, olen huomannut, että vaikkapa Saksassa fanikulttuuri on positiivisempaa kuin Suomessa. Fanit tulevat katsomaan lämppäreitä keikoille, vaikka soittoajat ovat aikaiset. Aikaisista soittoajoista johtuen ihmiset ovat myös piirun verran enemmän selvänä ja keskittyvät meiningin lisäksi myös musiikilliseen antiin.

Simulacrumissa on kaksi laulajaa. Miten tällaiseen ratkaisuun on päädytty?
– Simulacrum pyrkii kehittymään jokaisella levyllään. Ensimmäisen levyn jälkeen otimme riveihimme toiseksi kitaristiksi Petrin, koska levyn äänimaisemaa oli vaikea luoda livenä yhdellä kitaristilla. Tulevalle kolmannelle levylle halusimme enemmän työkaluja laulun tuotantoon, joten päädyimme ottamaan toiseksi laulajaksi pitkäaikaisen ystävämme, äärimmäisen lahjakkaan Erik Kraemerin. Ajattelimme, että se on uutta ja ennenkuulumatonta. Onhan kahden laulajan kokoonpanoja ollut ennenkin, mutta yleensä toinen laulajista on joko nainen, örisijä tai täysin eri äänialan omaava laulaja. Kuulostaa muuten erityisen hienolta, kun kaksi asiansa osaavaa hevitenoria laulaa stemmoissa livenä!

Kuten mainitsit, sinulla on muitakin bändejä. Miten Simulacrum sijoittuu niiden joukkoon?
– Simulacrum on minulle erityisen tärkeä pitkän yhteisen historian vuoksi sekä kanavana, jonka kautta pystyn julkaisemaan omia sävellyksiäni.
– Soitan Simulacrumin lisäksi yhtyeissä Eden’s Curse, Adamantra sekä Epicrenel. Nekin ovat minulle toki tärkeitä, ja olen saanut niiden kautta paljon näkyvyyttä, uusia muusikkokavereita sekä unohtumattomia kokemuksia. Eden’s Curse on kansainvälinen kokoonpano, joka tekee marraskuussa Ison-Britiannian-kiertueelle Michael Schenker Festin kanssa.

Millaisia musiikillisia visioita sinulla on tällä hetkellä?
– Yksi idea, joka hiukan kutkuttelee takaraivossa, on melko poikkitaiteellinen. Haluaisin, että kirjailija kirjoittaisi novellin, jonka tarinan pohjalta joko tekisimme adaptaation tai sitten säveltäisimme kirjalle musiikillisen parin, eli esimerkiksi saman tarinan eri päähenkilön näkökulmasta. Kirja ja levy voitaisiin julkaista yhtenä komeana pakettina. Melko progea, eikö vain?

Simulacrum
Niklas Broman – laulu
Olli Hakkala – bassokitara
Erik Kraemer – laulu
Petri Mäkilä – kitara
Christian ”Chrism” Pulkkinen – kosketinsoittimet
Nicholas ”Solomon” Pulkkinen – kitara
Tatu Turunen – rummut

Simulacrum ja Fireproven ovat keikalla Turun Saaristobaarin FHMF Clubilla lauantaina 25.5.2018.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Simulacrum kotisivu

Hae Simulacrumin musiikkia kirjastosta!

Hae Simulacrumia kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt:
The Master And The Simulacrum (2012)
Sky Divided (2015)

Lue lisää:
Weigel, David: The Show That Never Ends – The Rise And Fall of Prog Rock, 346 sivua. (W. W. Norton & Company, 2017).

Levyhyllyt

Levyjä ja lukemista kirjastosta

Avainsana-arkisto: prog