Sylvain Sylvain – rockia roll-diggareille

Sylvain Sylvain | RCA 1979

Sylvain Sylvain (1979).

Bändien räväkimmät jäsenet jättävät usein varjoonsa kiinnostavia tyyppejä. Näin on käynyt New York Dollsissa: vasta bändin hajottua Sylvain Sylvain osoitti olleensa kaiken aikaa enemmän kuin pelkkä komppikitaristi.

Sylvain Mizrahi (s. 1951) oli vasta lapsi muuttaessaan Egyptistä Ranskan kautta Yhdysvaltoihin. 1970-luvun alkupuolella hän loi New York Dollsin, joka uursi uraa glam-, trash- ja punkrockille. Kun pitkään päin seinää nilkuttanut kulttibändi hajosi vuonna 1977 tehtyään kaksi albumia, Sylvain perusti Criminalsin. Bändi oli lyhytikäinen, mutta sen single innosti RCA:n tarjoamaan hänelle mahdollisuuden sooloalbumin julkaisemiseen. New York Dollsissa vähälle huomiolle jäänyt laulaja-lauluntekijä tarttui tarjoukseen innokkaasti.

Sylvain Sylvainin vuonna 1979 ilmestynyt nimetön soolodebyytti on kovasti tekijänsä näköinen. Sen tunnelma on samalla tavoin hyväntuulinen, huoleton, innokas ja humoristinen kuin se kuva, jonka Sylvain Sylvain on itsestään julkisuudessa antanut. Musiikissa soi se angloamerikkalainen popkulttuuri, johon kiharatukkainen kairolaispoika New Yorkiin muutettuaan ihastui. 1950-luvun rock’n’rolliin, 1960-luvun tyttöbändeihin ja brittiläiseen tuontirockiin kiteytyi kokonainen jännittävä aikakausi, joka selvästikin teki Sylvainiin pysyvän vaikutuksen. Hän oli ensimmäistä omaa levyään tehdessään 28-vuotias, mutta ei kuulostanut päivääkään yli teini-ikäiseltä.

New Yorkin Power Station -studiossa äänitetyn albumin tuotti Sylvain itse yhdessä Tony Bongiovin ja Lance Quinnin kanssa. Pohjalla oli napakka rockbändi, jota Syl johti kitaristi-laulajan asemasta. Rumpali Lee Crystal (1956–2013) muistetaan Boyfriendsistä, Joan Jett & The Blackheartsista ja Michael Monroen Secret Chiefs -kokoonpanosta. Basisti Buz Verno ja kitaristi Johnny Ráo puolestaan ovat soittaneet muun muassa David Johansenin bändissä. Sylvainin simppeleihin, perinnetietoisiin sävellyksiin tehtiin huolellista ja luonnollista sovitustyötä. Jousiarrit olivat maukkaita, ja Jonathan Senator Gerberin saksofoni oli levyllä tärkeässä osassa. Olipa mukana amerikansuomalaistakin puhallusvoimaa mystisen (internet ei tiedä hänestä mitään) käyrätorvensoittajan Rodney Hytosen hahmossa.

Poikamaisesti laulavan Sylin levy on pirtsakkaa musaa, jota tekee mieli tanssia ja laulaa. Sulassa svengailun riemussa ei ole jälkeäkään ähkystä, tärkeilystä, patetiasta ja ummetuksesta, joka rockmusiikkia niin usein painaa. Sylin soundi kuulosti siltä kuin 1970-luvun areenarockia, progea, punkia tai ylipäänsä mitään Kinksin jälkeen tapahtunutta ei olisi koskaan syntynytkään. Paino on kokonaan sanalla ”roll”, ja sen enempäähän hyvältä rock’n’rollilta ei vaaditakaan.

Albumin kohtaloksi koitui huono ajoitus. Sylvainin rock’n’roll kuulosti auttamattoman vanhanaikaiselta ja väliin pudonneelta jo ilmestyessään. Ironista kyllä, punkille tietä raivannut rokkari oli omillaan aivan liian vanhan liiton mies kelvatakseen punkvallankumouksen lapsille, ja toisaalta vanha Dolls-friikki ei onnistunut vakuuttamaan myöskään rockabillyryhmää. Eikä Syl myöskään ollut hahmona kohtalokasta Thunders-sorttia, joka olisi voinut kerätä kulttikannatusta pelkällä maineellaan.

Sylvainin kunniaksi on sanottava, ettei hän muuttunut miellyttääkseen kohderyhmiä. Vuonna 1981 julkaistulla Sylvain Sylvain & The Teardropsin levyllä hän jatkoi aivan yhtä epämuodikkaalla linjalla, ja sen jälkeen hän enemmän tai vähemmän katosi tutkasta. Satunnaiset julkaisut – esimerkiksi vuoden 1998 sooloalbumi Sweet Baby Doll – ja pistokeikkailu siellä täällä eivät hahmottuneet menestystarinaksi. Vasta New York Dollsin paluu 2000-luvulla palautti Sylin kartalle. Uudessa New York Dollsissa Sylvain Sylvain oli keskeinen hahmo jo pelkästään siksi, että häntä ja David Johansenia lukuun ottamatta kaikki klassisen kokoonpanon Dollit olivat kuolleet.

Uuden New York Dollsin (jossa soittivat Michael Monroen kanssa nykyisin soittavat Sami Yaffa ja Steve Conte) hajottua Sylvain Sylvain levytti soolosinglen ’Leaving New Yorkin (2012). Hän keikkaili eri kokoonpanojen kanssa, kunnes keväällä 2019 julkisti sairastavansa syöpää, minkä jälkeen soittaminen ymmärrettävästi jäi vähemmälle. Kesäkuun 2020 lopulla Sylvain ilahdutti Facebook-ystäviään kertomalla työstävänsä uutta albumia, jonka nimi on Street. Ensimmäinen singlelohkaisu, instrumentaalinen ’Tears For Baby’, on jo julkaistu Youtubessa.

Toinen mukava viime vuosien uutinen on Sylvain Sylvainin muistelmien ilmestyminen. Tuotteliaan Dave Thompsonin kirjoittama teos There’s No Bones In Ice Cream – Sylvain Sylvain’s Story Of The New York Dolls (2018) on viihdyttävää luettavaa, mutta skarpisti rajattu elämäkerta kattaa herra Mizrahin elämästä vain legendaarisimman bändin legendaarisimmat vuodet. Kuten tapana on ollut, Sylvainin myöhempi tuotanto sivuutetaan pelkällä maininnalla. Rock- ja ennen kaikkea roll-diggareiden kannattaa kuitenkin perehtyä siihen.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Sylvain Sylvain | Facebook

Varaa Sylvain Sylvainin elämäkerrallinen kirjastosta.
Varaa Sylvain Sylvainin elämäkerrallinen kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Sylvain Sylvain

Sylvain Sylvain | RCA Victor 1979
Syl Sylvain And The Teardrops | RCA Victor 1981
(Sleep) Baby Doll | 1998

Sylvain Sylvain And The Criminal$

78 Criminals | 1985
Bowery Butterflies | 2000

New York Dolls | Finna.fi

New York Dolls | Mercury 1973
Too Much Too Soon | Mercury 1974
One Day It Will Please Us To Remember Even This | Roadrunner Records 2006
’Cause I Sez So | ATCO Records 2009
Dancing Backward In High Heels | 429 Records/Blast Records 2011

DVD | Finna.fi

Bob Gruen & Nadya Beck, ohjaajat: All Dolled Up – A New York Dolls Story, 230 min. | Music Video Distributors 2005

Hollywood Brats – kovan onnen kulttibändi
Johnny Thunders: So Alone – malja antisankarille
Michael Monroe: One Man Gang – jengi soittaa sydämestä
Peter Perrett: How The West Was Won – kulttisankarin voitokas paluu
Richard Hell & The Voidoids: Blank Generation – kaukana kliseisyydestä
Wilko Johnson & Roger Daltrey: Going Back Home – elämä vilisee silmissä

Lue lisää | Finna.fi

There’s No Bones In Ice Cream – Sylvain Sylvain’s Story Of The New York Dolls Sylvain Sylvain & Dave Thompson, 248 sivua | Omnibus Press 2018
Too Much Too Soon – The Makeup & Breakup Of The New York Dolls Nina Antonia, 208 sivua | Omnibus 1998 & 2003 • New Edition 2005

Sopeutumattomien sukupolvi – punkin kummisedän muistelmat Richard Hell & kääntäjä Ilkka Salmenpohja, 330 sivua | Like 2013
I Dreamed I Was A Very Clean Tramp – An Autobiography Richard Hell, 293 sivua | HarperCollins 2013
Sick On You – The Disastrous Story Of Britain’s Great Lost Punk Band Andrew Matheson, 337 sivua | Ebury Press 2015
Please Kill Me  Punkin sensuroimaton esihistoria Legs McNeil & Gillian McCain & kääntäjä Ike Vil, 542 sivua | Like 2004
Please Kill Me – den ocensurerande historien om punken  Legs McNeil & Gillian McCain & översättare Dan Andersson | Reverb 2006, 542 sidor  • Modernista 2016, 602 sidor
Please Kill Me – The Uncensored Oral History Of Punk Legs McNeil & Gillian McCain, 525 sivua | Little, Brown 1996 • Abacus 1997

Sylvain Sylvain (1979).
Sylvain Sylvain (1979).

Elvis elää! – Danzig Sings Elvis & Jani Matti Juhani laulaa Elvistä suomeksi

Danzig Sings Elvis | Evilive Records/Cleopatra 2020
Jani Matti Juhani laulaa Elvistä suomeksi | Ainoa Productions 2020

Jani Matti Juhani laulaa Elvistä suomeksi (2020).Siinä tapauksessa, etteivät Facebookin Evidence Elvis Presley is Alive -sivun tiedot pidä ihan tarkalleen paikkaansa, Elvis Presley (1935–1977) on ollut kuolleena kauemmin kuin eli. Siitä voidaan tietysti keskustella, voiko hänen kaltaisensa populaarikulttuurin jumalhahmo varsinaisesti kuolla ainakaan yhtä perusteellisesti kuin me vähemmän ikoniset elämänmuodot.

Danzig Sings Elvis (2020).Jotakin Elviksen elävyydestään kertoo sekin, että pelkästään tänä vuonna on ilmestynyt kaksi yksinomaan hänen musiikkiinsa keskittynyttä albumia. Amerikassa sellaisen teki ”Evil Elvis”-liikanimenkin saanut kauhupunkin pioneeri ja raskaan rockin pahansisuinen lihaskimppu Glenn Danzig. Suomessa Elvistä laulaa Jani Matti Juhanina hienoja suomenkielisiä albumeja viime vuosina tehnyt ”tamperelainen poppari”, kuten Jani Tuovisen internet-sivuston kuvaus kuuluu.

Kumpikin on osannut kiteyttää levynsä nimeen olennaisen. Jani Matti Juhani laulaa Elvistä suomeksi. Danzig Sings Elvis. Juuri tästä on kysymys. Näin Elviskin olisi tällaisen julkaisun nimennyt.

Danzigin Elvis-projekti tuntuu henkilökohtaiselta ja nostalgiselta. Se on loogista jatkoa parin vuoden takaiselle, hämmästyttävän kotikutoisen kuuloiselle Skeletons-coverlevylle. Selattuaan ensin Skeletonsilla muistojensa kirjaa Glenn Danzig pysähtyy Danzig Sings Elvisillä siihen, millä on ollut eniten merkitystä ja mihin hän samaistuu. Danzigin oma musiikki kuulostaa enemmän Black Sabbathin ja The Doorsin mash-upilta kuin Elvikseltä, mutta toki Presley-vaikutteita on suodattunut hänen ääneensä sekä suoraan että Jim Morrisonin kautta.

Heissä on muutenkin paljon samaa. Danzig ja Presley ovat suuriäänisiä tunteiden tulkkeja, joissa näkyy uran lopun lähestyessä aina vain enemmän parodisia piirteitä. Kumpikin on pohjimmiltaan crooner, joka luottaa tulkintakykyjensä voimaan. Glennin koti tuskin on yhtä pramea kuin Elviksen Graceland oli, mutta hän varjelee yksityisyyttään yhtä tiukasti kuin Presley aikoinaan, eikä kumpikaan heistä tunnu tavalliselta ihmiseltä. Paparazzi-kuva Glenn Danzigista ostamassa kissanhiekkaa vaikuttaa yhtä erikoiselta kuin tieto siitä, että Elvis kuoli vessassa.

Jani Matti Juhanin lähtökohdat ovat toiset. Hän ei laula Elvistä suomeksi siksi, että olisi kasvanut tämän musiikin parissa tai yrittäisi etsiä omaa paikkaansa popmaailmankartalta Presleyn tähteä seuraten. Itse asiassa hänen levyllään ei edes ole versioita Elviksen kappaleista sinänsä vaan versioita niiden suomenkielisistä versioista eli covereita covereista, joita aikoinaan levyttivät Arto Sotavallan, Laila Kinnusen ja Dannyn kaltaiset suomitähdet. Siinä mielessä Jani Matti Juhani laulaa Elvistä suomeksi on yhtä paljon tribuutti suomenkieliselle käännöshittikulttuurille kuin Amerikan maestrolle. Hyvä käännöshän on taidetta itsessään.

Glenn Danzigin nykyään syystä tai toisesta suosima halvan kuuloinen soundimaailma kääntyi Skeletons-levyllä pahasti itseään vastaan. Sen oli kaiketi tarkoitus kuulostaa vaaralliselta autotalliräminältä, mutta loppujen lopuksi b-kauhun viehätyksestä ei välittynyt muuta kuin amatöörimäisyys – eikä se, mikä sopi Glennin Misfits-yhtyeelle joskus kauan sitten, välttämättä sovi Danzigille. Myös Danzig Sings Elvis -levyllä hifistely on vähissä ja toteutus raakilemaista, mutta tällä kertaa se toimii. Tyhjyydellä täytetyt ja vintage-kaiuilla pehmitetyt kappaleet kelluvat lämpimän sähkökitaran, pitkään soivan pianon ja ennen kaikkea Glennin äänen varassa. Tällaisessa tuotannossa Glennillä on tilaa rakastua omaan ääneensä yhä uudelleen, ja sen hän totisesti tekee. Levy olisikin pitänyt julkaista sooloalbumina nimellä Glenn Danzig Sings Elvis, koska sillä ei ole paljoakaan tekemistä Danzigin vanhojen bändilevyjen kanssa.

Jani Matti Juhani laulaa Elvistä suomeksi modernimpaa taustaa vasten kuin Glenn Danzig, mutta kappaleiden henkeen sopivasti soundi on mukavan retro ja bändimäinen. Toisin kuin Danzig, Tuovinen ei korosta versioissaan niinkään itseään ja Elvistä kuin biisiä ja sen käännöstä, mikä sopivaa onkin, sillä Elviskään ei ollut mikään lauluntekijä vaan tulkitsija, musiikin hengen nöyrä välikappale. Siinä missä Jani Matti Juhanin levyn viihdyttävät ja ulospäin suuntautuneet biisit voisivat hyvin soida radiossa, Danzigin introvertit versiot huokuvat yksinäisyyttä ja lopullisuutta. Ero näkyy biisivalinnoissakin. Jani Matti Juhanin valinnat ovat Elvis-amatöörille tutumpia kuin Glenn Danzigin obskuurit poiminnat. Päällekkäisyyksiä on vain yhden ’Feverin’ verran.

Jani Matti Juhanin ja Glenn Danzigin levyt ovat mitä selkeintä evidenssiä siitä, että Elvis Presley todellakin on elossa. Ehkäpä hän kuullessaan nämä tulkinnat hykertelee siellä jossakin. Siis Sallassa kodinkoneliikkeen yläkerrassa, arkansasilaisessa kirkossa tai jossakin muualla, missä hänen toivotaan yhä vaikuttavan.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Jani Matti Juhani | kotisivu
Jani Matti Juhani | Facebook

Danzig | kotisivu
Danzig | Facebook

Varaa 'Jani Matti Juhani laulaa Elvistä suomeksi' kirjastosta.

Varaa Jani Matti Juhani laulaa Elvistä suomeksi kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Jani Matti Juhani Tuovinen

Jann Wilde & Rose Avenue
Tokio Okei | Hype Records 2007
Jann Wilde & The Neon Comets
Neon City Rockers | Hype Records 2008
Jann Wilde
Don’t Play With The Flame On Your Hand | Yläkulo Tuotanto 2010
Jani Matti Juhani & Mustat Käärmeet
Jani Matti Juhani & Mustat Käärmeet | Velvet Beat Records 2015
Kis Kis | Plastic Passion 2016
Jani Matti Juhani
Taivaankanteen jäätyneistä linnuista | Playground Music Finland 2017
PISTE | Punaiset Levyt 2019
Jani Matti Juhani laulaa Elvistä suomeksi • LP • CD • kasetti | Ainoa Productions 2020

The Saturnettes
The Saturnettes | 2011
II | 2013

Volter
No Return | 2012

Danzig | Finna.fi

1980-luku

Danzig |Def American Recordings 1988

1990-luku

Danzig II: Lucifuge | Def American Recordings 1990
Danzig III: How The Gods Kill | Def American Recordings 1992
Danzig 4 | American Recordings 1994
Danzig 5: Blackacidevil | Hollywood Records 1996
Danzig 6:66: Satan’s Child | 1999

2000–2009

Danzig 777: I Luciferi | Spitfire Records/Evilive 2002
Circle Of Snakes | Evilive/Regain Records 2004

2010-luku

Deth Red Sabaoth | Evilive/The End Records/AFM Records 2010
Skeletons | Nuclear Blast/Evilive/AFM Records 2015
Black Laden Crown | Nuclear Blast/Evilive/AFM Records 2017

2020-luku

Danzig Sings Elvis | Evilive Records/Cleopatra 2020

King Diamond: ”Them” – rytinää riivatussa talossa
Misfits: Walk Among Us – kauhupunkin klassikko

Lue lisää | Finna.fi

Greene, James Jr: This Music Leaves Stains – The Complete Story Of The Misfits, 208 sivua | Scarecrow Press 2013

Jani Matti Juhani laulaa Elvistä suomeksi (2020).

Jani Matti Juhani laulaa Elvistä suomeksi (2020).

Danzig Sings Elvis (2020).

Danzig Sings Elvis (2020).

Tracy Chapman – altavastaajien ääni

Tracy Chapman | Elektra 1988

Tracy Chapman: Tracy Chapman (1988).Ei ole olemassa vain yhtä ajan henkeä. Yhteiskunnissa vallitsee samaan aikaan monenlaisia todellisuuksia. 1980-luvulla Bill Cosby Show’ta katsellessa ei välttämättä tullut mieleen, että ne samat jännitteet, jotka Rodney Kingin pahoinpitely ja George Floydin tappaminen myöhemmin laukaisivat mellakoiksi, olivat yhtä lailla olemassa. Ne ovat kyteneet laavana amerikkalaisen arjen pinnan alla jo vuosisatojen ajan, ja aika ajoin tapahtuu jotakin niin käsittämättömän kauheaa, että niiden on päästävä purkautumaan.

Laulaja-lauluntekijä Tracy Chapman (s. 1964) kirjoitti niistä jännitteistä lauluja omaa etnistä taustaansa vasten aikana, jolloin sellaisista epämukavista jutuista ei juuri puhuttu. Hänen biiseillään ei ollut mitään tekemistä 1980-luvun lopun mukavan viihteen kanssa, ja juuri siksi ne myivät miljoonia. Chapmanin kaltaiselle afroamerikkalaiselle protestilaulajalle oli sosiaalinen tilaus.

Menestys iski Chapmaniin heti ensimmäisen levyn aikaan, mutta hänen uraansa ei voi luonnehtia tuhkimotarinaksi. Hän oli alkanut soittaa ja tehdä omia lauluja jo 8-vuotiaana, ja jotkut ensimmäisen levynsä biiseistä hän oli kirjoittanut kuusitoistavuotiaana. Sanoitusten sosiopoliittiset teemat Chapman löysi omasta elämästään. Rotuennakkoluulojen tahraamassa Clevelandissa kiusatuksi ja pahoinpidellyksi joutuminen jätti häneen jälkiä.

Chapmanin ensimmäinen, nimetön albumi oli menestys molemmilla mittareilla. Kriitikot rakastivat sitä, ja kuluttajat ostivat sitä miljoonatolkulla. Kaupallinen menestys tuli artistille suurena yllätyksenä. Hän ei ollut ajatellut, että suuri levy-yhtiö voisi nähdä hänen kantaaottavissa lauluissaan mitään myyntikelpoista. Hänen surumielisiin melodioihin puetut ajatuksensa kuitenkin puhuttelivat suuria ihmisjoukkoja, jotka eivät havainneet minkäänlaista samaistumispintaa siinä bonjoviaalissa poprockissa, jota radioasemat siihen aikaan soittivat. Kapinalle on aina kysyntää.

Muusikkona Chapman ei ottanut kiinni ajan hengestä vaan tarjosi sille vaihtoehdon. Siloposkisten poppareiden ja isotukkaisten rokkareiden leveiden hymyjen takaa nousi musta nuori nainen, joka lauloi intiimeiksi tuotettuja vakavia lauluja maailmasta, jossa oli ihan oikeita, siis ihastumista suurempia ongelmia. Vähän niin kuin Suzanne Vega hiukan ennen häntä ja Lenny Kravitz vähän myöhemmin, Chapman kantoi laulaja-lauluntekijän, ei poptähden tunnuksia. Hänen debyyttinsä sanoituksia lukiessa huomaa, etteivät ne ole vanhentuneet kolmessa vuosikymmenessä ollenkaan: ”Tonight the riots begin on the back streets of America / They kill the dream of America” (’Across the Lines’).

Tracy Chapmanin epämuodikkaalle albumille oli vaikeaa löytää sopivaa tuottajaa, mutta lopulta hän pääsi töihin David Kershenbaumin kanssa. Tuottaja rakensi Chapmanille soundin ainoalla oikealla tavalla eli tukemalla hienovaraisesti hänen ääntään ja sanojaan. Tuotannollisesti levy ei ole mitenkään kuulijaa haastava tai vaikeasti lähestyttävä, mutta tekemisensä aikaan se kyllä erottui joukosta intiimiydellään. Kahdessa kuukaudessa Hollywoodissa äänitetty nimetön debyytti sai kannekseen seepialla sävytetyn kuvan artistista, joka ei katsonut kameraan.

Viesti oli selvä: kyse ei ollut Tracy Chapmanista vaan hänen musiikistaan, ja jos se oli jonkun ääni, niin ei yksilön vaan ihmisryhmien, vähemmistöjen, hänen kaltaistensa ihmisten. Chapman ei kuitenkaan saarnannut: ’Baby Can I Hold You’, ’For You’ ja ’For My Lover’ osoittivat hänen hallitsevan myös tavallista särmikkäämpien ihmissuhdelaulujen kirjoittamisen. ’Fast Carin’ kantaaottavuus kumpusi springsteenmäisestä lähtemisen tematiikasta, ja ’Mountains O’ Things’ käsitteli materialismia. Kyynikoiden naiiviksi moittimalla ’Why?’:lla Chapman esitti juuri oikeita kysymyksiä, joihin ei vieläkään ole saatu hyväksyttäviä vastauksia.

Tracy Chapmanin levytysura on kahdenkymmenen vuoden mittainen ja käsittää kahdeksan studioalbumia. Viimeisin levy Our Bright Future on vuodelta 2008. Hänen suosionsa piikkasi heti debyytillä, joka myi kuusinkertaista platinaa pelkästään Yhdysvalloissa. Lähimmäksi tuota huippua pääsi yllättäen vuoden 1995 New Beginning, joka meni Amerikassa kaupaksi viisinkertaisen platinalevyn verran (siinä missä sen edeltäjä Matters Of The Heart oli ylittänyt ”vain” kultalevyrajan).

Artistia itseään myynnit tuskin ovat juuri mietityttäneet debyytin menestyksen jälkeen. Tracy Chapman on keskittynyt työskentelemään ihmisoikeuksien puolesta, lasten hyväksi ja rasismia vastaan.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Tracy Chapman | Facebook
Tracy Chapman | Instagram
Tracy Chapman | Twitter

Tracy Chapman
Tracy Chapman – laulu, akustinen kitara, sähkökitara, lyömäsoittimet
Denny Fongheiser – lyömäsoittimet, rummut
Larry Klein – bassokitara
Jack Holder – sähkökitara, Hammond-urut
Ed Black – steel-kitara
Bob Marlette – kosketinsoittimet
David LaFlamme – sähköviulu
Steve Kaplan – kosketinsoittimet
Paulinho Da Costa – lyömäsoittimet
Tuottaja: David Kershenbaum

Varaa Tracy Chapmanin debyyttialbumi kirjastosta.

Varaa Tracy Chapman kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Tracy Chapman

1980-luku

Tracy Chapman | Elektra 1988
Crossroads | Elektra 1989

1990-luku

Matters Of The Heart | Elektra 1992
New Beginning | Elektra 1995

2000–

Telling Stories | Elektra 2000
Let It Rain | Elektra 2002
Where You Live | Elektra 2005
Our Bright Future | Elektra 2008

Kokoelmat | Finna.fi
Tracy Chapman

Collection | Elektra 2001
Greatest Hits | Elektra 2015

Bruce Springsteen: The Rising – ihmisen uskosta huomiseen
Joni Mitchell: Song To A Seagull – kun aitous välittyy
Paul Simon: Graceland – silta yli synkän virran

Lue lisää | Finna.fi

Artikkelihaku Tracy Chapman
She’s A Rebel – The History Of Women In Rock & Roll  Gillian G. Gaar, 467 sivua | Seal Press 1992 • Blanford 1993
She’s A Rebel – The History Of Women In Rock & Roll – Expanded 2nd Edition  Gillian G. Gaar, 516 sivua | Seal Press 2002
Rebellinnen – die Geschichte der Frauen in der Rockmusik  Gillian G. Gaar & übersetzt von Heike Brühl, 462 sivua | Argument 1994

Tracy Chapman: Tracy Chapman (1988).

Tracy Chapman (1988).

King Diamond: ”Them” – rytinää riivatussa talossa

”Them” | Roadrunner Records 1988

King Diamond: "Them" (1988).Kauhumetallin tanskalainen ruutukuningas King Diamond on viime aikoina satsannut vanhojen albumiensa uudelleenjulkaisuihin. Levy-yhtiö Metal Bladen kautta ilmestyvät vinyylit ja CD:t on tehty alkuperäisistä mastereista, jotta musiikki kuulostaisi sellaiselta kuin alun perin oli tarkoitus. Artisti siis käsittelee niitä kuin taideteoksia eikä kuin tuotteita, ja kyllähän ne ovatkin enemmän kuin pelkkiä hevibiisinippuja. Jokainen King Diamond -albumi kertoo fiktiivisen kauhutarinan, jonka vaiheita musiikki palvelee.

King Diamondin kolmas albumi ”Them” (1988) kertoo henkien hallitsemasta talosta nimeltä Amon, jonka omistajaa, tarinan kertojan Kingin isoäitiä, on pidetty pitkään mielisairaalassa. King, hänen äitinsä ja sisarensa asuvat Amonissa, kun isoäiti pääsee pakkohoidosta ja palaa kotiinsa. Hoitojakso ei ole muuttanut mitään: karmivan oloinen mummi ryhtyy taloksi asetuttuaan välittömästi asioimaan aaveiden kanssa. Jännittävää kertomusta spoilaamatta mainittakoon, että kun isoäiti sotkee perillisensä henkimaailman hommiin, ei seuraa mitään hyvää.

King Diamond tunnetaan paitsi teemalevyjen tekijänä, myös äärimmäisen persoonallisena vokalistina, jonka teatraalinen tulkinta venyy falsetista mitä matalimpaan mörinään, ja kappaleiden merkilliset laulumelodiat hyödyntävät laulajan koko skaalaa. Hänen manaajamaiset äänensä (aivan, monikossa) kuulostavat siltä kuin leegio riivaajahenkiä puhuisi hänen kauttaan. Sellainen tulkintatyyli istuu täydellisesti ”Themin” tarinaan, jota leimaavat skitsofreeniset tuntemukset ja ajatukset henkijoukon läsnäolosta.

”Themin” kappaleiden melodioita tuskin edes pystyisi säveltämään kukaan muu kuin King tykönään, ja biisit ovatkin enimmäkseen hänen yksin kirjoittamiaan. Merkittävässä roolissa ovat myös yhtyeen virtuoosit eli kuninkaan oikea käsi, kitaristi Andy LaRocque (joka oli mukana säveltämässä kolmea kappaletta) sekä rumpali Mikkey Dee, joka sittemmin yllätti siirtymällä kikkailevamman hevin soittamisesta suoraviivaisen Motörheadin rumpaliksi.

”Them” on musiikkia tarkan soiton ja klassisten kauhutarinoiden ystävien korville. LaRocquen, Deen, kitaristi Pete Blakkin ja basisti Hal Patinon soitto on tiukkaa kuin pula-aika, ja Kingin kertomus ammentaa vanhastaan tutuista genren elementeistä. Hänen kauhunsa on suoraviivaista, räikeää ja sarjakuvamaista, eivätkä sen ylidramaattisuudessaan humoristiset hetket suinkaan ole tahattomia (tai ainakaan ne eivät tunnu siltä). Musiikki on usein liiankin alisteista sanoituksille, mutta ainakaan King Diamondia ei pääse syyttämään miellyttämispyrkimyksistä. Tällaista jyrkkää tavaraa hän on aina tuottanut, ja sen voi joko ottaa tai jättää.

King Diamond jatkoi uusien teosten laatimista sekä omissa nimissään että Mercyful Faten laulajana, kunnes 2010-luvun alkajaisiksi joutui kokemaan kauhunhetkiä sydänkohtausten kautta. Moninkertaisesta ohitusleikkauksesta toipuminen vei vuosia, mutta Kim Bendix Petersen (s. 1956) parani ja palasi lavoille todistajanlausuntojen mukaan hämmentävän kovassa kunnossa. Nyt tekeillä on kolmastoista King Diamond -albumi, tuplalevy The Institute, jolla ei ole tekemistä Stephen Kingin samannimisen romaanin kanssa.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

King Diamond | kotisivu
King Diamond | Facebook
King Diamond | Instagram
King Diamond | Twitter

Varaa "Them" kirjastosta.

Varaa ”Them” kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
King Diamondin studioalbumit

1980-luku

Fatal Portrait | Roadrunner Records 1986
Abigail | Roadrunner Records 1987
”Them” | Roadrunner Records 1988
Conspiracy | Roadrunner Records 1989

1990-luku

The Eye | Roadrunner Records 1990
The Spider’s Lullabye | Massacre Records 1995
The Graveyard | Massacre Records 1996
Voodoo | Massacre Records 1998

2000–2009

House Of God | Massacre Records 2000
Abigail II: The Revenge | Metal Blade Records 2002
The Puppet Master | Massacre Records 2003
Give Me Your Soul…Please | Massacre Records/Metal Blade Records 2007

2020-luku

The Institute | Metal Blade Records 2020

Mercyfyl Fate | Finna.fi

1980-luku

Melissa | Roadrunner Records 1983
Don’t Break the Oath | Roadrunner Records 1984

1990-luku

In The Shadows | Metal Blade Records 1993
Time | Metal Blade Records 1994
Into The Unknown | Metal Blade Records 1996
Dead Again | Metal Blade Records 1998
9 | Metal Blade Records 1999

Alice Cooper: School’s Out – rajaton, ajaton seikkailu
Anthrax: Sound Of White Noise – thrash-titaani tavoitteli tähtiä
Belzebubs: Pantheon Of The Nightside Gods – vapauden ja vastuun kiirastulessa
Black Sabbath: Black Sabbath & 13 – alun loppu ja lopun alku
Iron Maiden: Powerslave – epiikkaa ja elinvoimaa egyptiläisittäin
Kaaos törkytehtaassa – Mayhemin ja Mötley Crüen kohutut saagat
Kiss: Music from ”The Elder” – maskimiehet eksyksissä
Kiss: Lick It Up – kadonneen kitaristin kunniajuoksu
Levyt, jotka Alice unohti – Special Forces | Zipper Catches Skin | DaDa
Metallica: The $5.98 E.P. Garage Days Re-Revisited – elonmerkkejä autotallista
Michael Monroe: One Man Gang – jengi soittaa sydämestä
Misfits: Walk Among Us – kauhupunkin klassikko
Motörhead: Clean Your Clock – lopunajan dokumentti
The Black Crowes: Warpaint – sukellus syvään päähän
Thin Lizzy: Thunder And Lightning – joutsenlaulu vailla vertaa

Lue lisää | Finna.fi

Heavy metal – Raskaan musiikin pioneerit, jättiläiset ja kapinalliset  Daniel Bukszpan & kääntäjät Lotta Heikkeri Miki Peltola & Marco Hietala, 336 sivua | Nemo 2010
Pedon meteli – heavy metallin vanha ja uusi testamentti  Ian Christe & kääntäjä Jone Nikula, 385 sivua | Johnny Kniga 2006
Sound Of The Beast – The Complete Headbanging History Of Heavy Metal  Ian Christe, 385 sivua | Harper Entertainment 2003

King Diamond: "Them" (1988).

King Diamond: ”Them” (1988).