The Cardigans: Long Gone Before Daylight – popyhtye ajan yläpuolella

Long Gone Before Daylight (Stockholm Records, 2003)

Vuonna 1998 ilmestyneen Gran Turismon elottoman viileä soundi enteili pahaa. Neljännen albuminsa kohdalla The Cardigans oli korkeimmalla huipulla, mutta myös kipeästi tauon tarpeessa. Ruotsalaisyhtyeen jäsenet kaipasivat kaikkein eniten lomaa toisistaan, ja niin bändi vaipui vuosien mittaiseen horrostilaan.

The Cardigans. Kuva: Derrick Santini.

Puuhasteltuaan aikansa Pausin, A Campin ja Righteous Boyn kaltaisissa sivuprojekteissa The Cardigansin jäsenet päättivät kokeilla, millaista olisi taas viettää aikaa yhdessä. He vuokrasivat talon Santa Monicasta nähdäkseen, millaista musiikkia saisivat aikaan. Ensimmäinen noissa sessioissa tehty uusi biisi oli Long Gone Before Daylightin (2003) avaava ’Communication’. Sen tekemistä inspiroivat muistot bändin sisäisen yhteyden katkeilemisesta ja tunne sen uudelleenmuodostumisesta.

Tunne peilasi todellisuutta, kun kiinni leikanneen koneensa ajan kanssa voidellut yhtye teki uransa parhaan albumin. Long Gone Before Daylight ei ainoastaan osoittanut The Cardigansin olevan voimissaan, vaan myös yllätti uudistamalla sen soundin totaalisesti. Long Gone Before Daylight on juurevuudessaan ja vakavuudessaan antiteesi First Band On The Moonin (1996) ironiselle hattaraloungelle ja syventävä oppimäärä Gran Turismon puunatulle popille.

Long Gone Before Daylight on The Cardigansin amerikkalaisin levy. Kyyninen voisi pitää sitä Yhdysvaltain-valloitusta varten laskelmoituna kantripastissina, mutta eläytymiskykyisillä on jälleen kerran hauskempaa – eiväthän nämä kauniit kappaleet maistu keinotekoisilta. Itse asiassa The Cardigans on vilpittömimmillään juuri Long Gone Before Daylightilla. Aiemmilta levyiltä tuttu suojakuorimainen leikkisyys loistaa poissaolollaan. Sen tilalla on pakahduttavaa rakkautta, harhailua, kipua ja menetystä.

Bändi ei ollut ennallaan millään tasolla, mikä oli kaikin tavoin hyvä asia, koska musiikissa oli uudenlaista syvyyttä ja todellisuutta. Entisen Cardigansin olisi ollut vaikea kuvitella levyttävän lähisuhdeväkivallasta kertovaa kappaletta, mutta ’And Then You Kissed Me’ on sellainen. Singleksi videoitu ’For What It’s Worth’ taas tulee todennäköisesti säilyttämään paikkansa kuluvan vuosituhannen kauneimpana rakkauslauluna.

Siihen nähden, että alt.country- ja americanaestetiikka opeteltiin Long Gone Before Daylightin tekemistä varten (seuraavalla ja viimeisellä albumillaan Super Extra Gravitylla bändi oli taas muissa maisemissa), The Cardigans on neljännellä albumillaan hyvin vakuuttava, täysin kotonaan uudessa soundissaan.

Kitaroiden lämpöinen murina oli retroa jo futuristisella postmillennium-aikakaudella vuonna 2003, mutta tuntui sydämessä asti. Ajattomiksikin väitetyt nostalgiasoundit tekivät The Cardigansista aikakauden muiden ruotsalaisten rocksuuruuksien hengenheimolaisen. Ehkä juuri siksi levyllä vierailevat niin The Hellacoptersin Nicke Andersson, The Hivesin Howlin’ Pelle Almqvist kuin The Soundtrack Of Our Livesin Ebbot Lundbergkin. Viimeksi mainitun ääntä kuullaan singlebiisillä ’Live And Learn’.

Taiteellinen piikkaaminen ei korreloinut suoraan myynnin kanssa. The Cardigans oli menestynyt jo ensimmäisillä albumeillaan, Emmerdale (1994) ja Life (1995) myivät makeasti etenkin Japanissa. First Band On The Moon niitti kultaa ja platinaa Kaukoidän ohella Kanadassa, Iso-Britanniassa ja jopa Yhdysvalloissa, ja kolme miljoonaa maailmanlaajuisesti myynyt Gran Turismo oli listoilla Suomesta Uuteen-Seelantiin. Long Gone Before Daylight ei ollut floppi, mutta sai edeltäjäänsä vähemmän arvometallilevyjä ja korkeita listasijoituksia. Momentum oli hyödynnetty 90-luvun lopulla, eikä vanhaan nosteeseen ollut enää palaaminen. Kaupallinen laskusuhdanne jatkui edelleen viimeiseksi jääneellä Super Extra Gravitylla (2006).

Sukeltamalla lajityyppiin, jossa ideana on esittää hyvin kirjoitettuja kappaleita eikä hihitellä omalle ironiantajulleen tai miettiä, millaistahan outoa soundia kukaan muu ei vielä olisi kokeillut, The Cardigans vapautti itsensä kirjoittamaan ja tulkitsemaan. Siinä missä bändin muut levyt heijastavat kulloistakin aikaa ja ilmapiiriä, on Long Gone Before Daylight ihanasti irrallaan. Se tekee siitä The Cardigansin kestävimmän albumin.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Long Gone Before Daylight
Bengt Lagerberg – rummut
Magnus Sveningsson – bassokitara
Lars-Olof Johanssen – kosketinsoittimet
Peter Svensson – kitara
Nina Persson – laulu
Tuottajat: Per Sunding & The Cardigans

The Cardigans kotisivu
Long Gone Before Daylight kotisivu
Paus kotisivu

Hae The Cardigans -klassikko ’Long Gone Before Daylight’ kirjastosta.

Hae Long Gone Before Daylight kirjastosta:
esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
The Cardigans

Emmerdale (1994)
Life (1995)
First Band On The Moon (1996)
Gran Turismo (1998)
Long Gone Before Daylight (2003)
Super Extra Gravity (2005)

2CD-kokoelma | Finna.fi
The Cardigans: Best Of (2008)

Paus [Joakim Berg & Peter Svensson] | Finna.fi
Paus (RCA Victor 1998)

A Camp [Nina Persson] | Finna.fi
A Camp (Stockholm Records, Universal 2001)
Colonia (Reveal Records 2009)

Righteous Boy [Magnus Sveningsson] | Finna.fi
I Sing Because Of You (Stockholm Records 2002)

Nina Persson | Finna.fi
Animal Heart (Universal, Sonet 2013)

Lue lisää | Finna.fi
Det svenska musikundret – från Cornelis till Cardigans, 352 sivua. Nuotti. Warner/Chappell Music Scandinavia 2001.

The Cardigans: Long Gone Before Daylight (2003).

Dingo: Kerjäläisten valtakunta – porilaiset manian kourissa

Kerjäläisten valtakunta (Kräk!, 1985)

Dingon hullu vuosi 1985 alkoi Takomo-studiolta. Porirockin suurin bändi äänitti toisen albuminsa Kerjäläisten valtakunnan tammi-helmikuussa Helsingissä ja matkusti sitten näyttävästi Marokkoon ottamaan sen kansikuvat. Matka oli samalla tilanteen nollaamista ja henkistä valmistautumista pyöritykseen, jonka tiedettiin kiihtyvän entisestään.

Kaikki oli tapahtunut kovin nopeasti. Dingo oli julkaissut debyyttialbuminsa huhtikuun 1984 lopussa, ja kun se alle vuotta myöhemmin palasi Pohjois-Afrikasta Suomeen, lentokentällä odotti tuhansia kirkuvia faneja. Kevään 1985 mittaan Dingon suosio räjähti maniaksi, jonka kaltaista ei ole Suomen pop-piireissä nähty. Maaliskuussa 1985 julkaistu Kerjäläisten valtakunta oli vuosien ajan Suomen myydyin albumi. Dingosta tuli jäseniään, musiikkiaan ja fanijoukkojaan suurempi ilmiö.

Miksi juuri Dingo? Suosion syyt jäävät valistuneiden arvausten varaan. Suomi oli 1980-luvun puolivälissä harmaa maa, jonka rocktähdet olivat Juice Leskisen ja Martti Syrjän kaltaisia nukkavieruja, teräväkielisiä hahmoja. Toisaalta Hanoi Rocksin jäsenet olivat värikkäitä ja tyylikkäitä, mutta myös kaukaisilla mailla seikkailevia maailmankansalaisia, joihin suomalaisteinin oli vaikea samaistua. Porirokkarit olivat tolkun staroja noiden kahden ääripään välissä. Dingon jäsenet olivat uusromanttisia tähtiä, jotka pukeutuivat ja meikkasivat itsensä arjen yläpuolelle. Samaan aikaan he kuitenkin olivat tarpeeksi tavallisia. Eivät mitään vieraalla aksentilla puhuvia kohtalokkaita rockstaroja vaan sympaattista länsimurretta porisevia ja suomeksi laulavia idoleja.

Ehkä osansa suosioon oli myös taloudellisella tilanteella. Elettiin 1980-luvun nousukautta, jolloin musiikkialalla oli varaa satsata rockbändien urakehitykseen, ja fanien vanhemmilla riitti rahaa jälkikasvun äänilevyihin, konserttilippuihin ja oheistuotteisiin. Se, mitä Dingolle tapahtui, oli siinä ajassa ihannoitu suuri menestystarina, mutta samaan aikaan bändin haaveelliset, herkät ja eskapistiset rockbiisit olivat sielukasta vastapainoa juppikulttuurin pinnallisuudelle.

Dingon perään itkevien ihailijoiden takana kyräilivät ne, jotka tuomitsivat yhtyeen tuotteeksi, jolla lypsettiin rahaa pikkutyttöjen vanhemmilta. Mitään erityisen laskelmoitua Dingossa oli kuitenkin vaikea nähdä. Toisin kuin myöhempien aikojen poikabändejä, kukaan ei ollut rakentanut sitä. Bändi oli puskenut itsensä pinnalle perinteistä reittiä treenikämpän, itse tehdyn musiikin ja demoäänitysten kautta. Eikä kukaan 13-vuotiaiden suosiota tavoitellut olisi ikinä levyttänyt irkkufolkhenkistä inceltarinaa ’Hämähäkkimiestä’ – oikea opportunisti olisi täyttänyt kaikki levyt ’Kulkurin ja kaunottaren’ kaltaisilla lemmenlurituksilla. Merimiehenäkin työskennelleen laulaja Neumannin lauluissa oli lujasti romantiikkaa, mutta ei teinien pupurakkautta vaan kaukokaipuuta ja unenomaisia näkyjä usvaisilta nummilta ja valtamerten aavoilta.

Mutta koska Dingo vetosi vahvimmin nuoriin naisiin, se sai ”tyttöjen bändin” maineen ja sitä pidettiin äijämäisiä juomalauluja soittavia bändejä vähempiarvoisena, kuten patriarkaalisissa yhteiskunnissa tapana on. (Tästä seurasi muun muassa se, että kun sain Kerjäläisten valtakunta -kasetin joululahjaksi 11-vuotiaana, minun oli tykättävä siitä salaa. Se oli traagista, mutta mitä vaihtoehtoja oli pikkupojalla, jonka täytyi ajatella mainettaan? Ei olisi auttanut selittää, että laukkakompilla ratsastava ’Valkoiset tiikerit’ kävi kasarihevistä ja ’Rio ohoi’ rokkasi kuin merimies, tai että ’Nahkatakkinen tyttö’ oli kiinni karussa todellisuudessa ja ’Valomerkki’ aikuisten maailmassa – enkä olisi osannutkaan.)

Dingon ensimmäisen inkarnaation liekki paloi loppuun nopeasti. Tehtyään vuoden 1986 tummasävyisen ja sisäänpäinkääntyneen Pyhä klaani -albumin ja sen jälkeiset keikat bändi ilmoitti lopettavansa toimintansa. Jotakin Dingon asemasta kertoo, että hajoamisuutista puitiin television pääuutislähetyksissä ja ajankohtaisohjelmissa asti.

Sittemmin Dingo on tehnyt monta paluuta ja albumia ja toiminut eri kokoonpanoilla, ja yhtye on aktiivinen vielä tänäkin päivänä. Siltikin Dingo tuntuu olevan oikeasti olemassa vain tietyssä ajassa ja maailmassa, vuosien 1983–1986 Suomessa. Biisit ovat asia erikseen. Neumann kirjoitti monta suomalaisen rockin klassikkoa.

Dingosta ja Neumannista on saatavilla kirjallisuutta, mutta definitiivinen, moniääninen Dingo-biografia on vielä kirjoittamatta. Siitä ja kattavasta porirockhistoriikista on liikkunut huhuja, joiden soisi käyvän toteen. Ovathan ne sentään suomirockin suuria ilmiöitä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Dingo kotisivu
Dingo Facebook

Hae Dingon ’Kerjäläisten valtakunta’ kirjastosta.

Hae Kerjäläisten valtakunta kirjastosta:
esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Dingon studioalbumit
Nimeni on Dingo (Kräk! 1984)
Kerjäläisten valtakunta (1985)
Pyhä klaani (1986)
Via Finlandia (Fazer Musiikki 1994)
Purppuraa (Edel Records 2005)
Humisevan harjun paluu (2008)

Muista myös Dingo-boksi | Finna.fi
Kunnian päivät 1983–1986, 4CD + DVD, sisältää 32-sivuisen kirjasen (Warner Music Finland 2006)

Neumann | Finna.fi
Mennään hiljaa markkinoille//Lapsikuoro: Mennään hiljaa markkinoille, 7″ -single (Kräk! 1985)
Albion (Bang Trax 1986)
Kotiinpaluu (Bang Trax 1989)
Tähti ja meripoika (Parlophone 1992)
Oma Waterloo (Suomen Musiikki 2013)

Neumann, Jussi, Pepe & Jippo | Finna.fi
S.E.X (Bang Trax 1987)

Pepe Laaksonen | Finna.fi
Veli Kuu (Bang Trax 1988)

Lue lisää | Finna.fi
Levola, Kari: Kunnian kentät, 192 sivua. Artmix 1985.
Martin, Emmi: Minun Dingoni, 123 sivua. Otava 1986.
Nazarenko, Salla: Neumann – Dingo-kipparin lokikirja, 205 sivua. Into 2017.
Neumann: Tähti ja meripoika – omaelämäkerta. Otava 1992.
Schulgin, Maria & Forssell, Johnny-Kai & Kostamo, Pentti: Kaikki huutaa Dingoo. Gummerus 1985.
Virta, Mika & Niemi, Suvi: Dingolle rakkaudella. Mesomusiikki 1985.

Dingo: Kerjäläisten valtakunta (1985).

Maritta Kuula: Kuuluisaa sukua – oman tien kulkija

Kuuluisaa sukua (Castafiorello, 2014)

Missä on Maritta Kuula? Luultavasti siellä missä ennenkin, maan alla kirjoittamassa ja laulamassa lauluja, joita kuulevat vain ne vihkiytyneet, jotka tieten tahtoen ovat etsiytyneet undergroundin perimmäisiin onkaloihin, sinne, missä ei kuuluta edes mihinkään skeneen. Sanaa ”kulttiartisti” käytetään leväperäisesti, mutta Kuulaan se sopii – onhan tuo etuliite luotu luonnehtimaan hänen kaltaisiaan pienen piirin suosikkeja ja yksityisyytensä suhteen salaperäisiä taiteilijoita.

”Mun haaveeni liittyvät mahdottomuutta vastaan taistelemiseen”, Kuula kertoi vuonna 2008 rocklehti Sueen tekemässäni haastattelussa. ”Haluan kokeilla asioita, jotka ovat mulle vaikeita sekä väistellä ajalle tyypillisiä asioita. Etsin omaa tietäni valtavirran ulkopuolella.”

Sieltä hänen tiensä myös alkoi. Kuula teki ensimmäiset levytyksensä Kauko Röyhkän kanssa perustamassaan 500 kg lihaa -yhtyeessä. Bändin debyyttialbumi oli vuonna 1982 julkaistu Etkös ole ihmisparka, jonka kappaleet oli sävelletty Antti Achreniuksen, Yrjö Jylhän ja Uuno Kailaan runoihin. Sooloartisti Kuulasta tuli vuoden 1992 Maritta Kuula & Karvanopat -levyllä. Lilithin, Plastic Passionin ja oman Castafiorello-levymerkkinsä kaltaisille riippumattomille toimijoille levyttäneen Kuulan viimeisin studioalbumi Kuuluisaa sukua ilmestyi keväällä 2014.

Kuuluisaa sukua -levyllä Kuulan säveltämiä ja sanoittamia kappaleita ovat sovittaneet Heikki Tikka, Miikka Paatelainen ja Eeva Koivusalo. Kuula kirjoittaa eläytyen lauluja ihmisistä ja heidän kokemusmaailmoistaan – satavuotiaasta naisesta, pyromaanimiehestä, ihmisten säikyttelyä kavahtavasta ennustajasta, elämän pelkäämisestä. Hahmogalleria on varsin laaja, kuten biisien
nimistä (’Veli George’, ’Malli tai laulajatar’, ’Pääsiäisnoita’, ’Runoilija’, ’Arabian Lawrence’) voi päätellä. Jos aiheet eivät ole tavanomaisia, ei sitä ole myöskään musiikki, johon ne on puettu. Lempeä melodia saattaa kuljettaa selässään kipeitä teemoja. Yleisestä käsityksestä poiketen Kuulan sävellykset eivät kuitenkaan ole erityisen hankalia tai omituisia – epätavallisia kyllä, mutta eivät mitenkään abstrakteja.

”Olen kuunnellut paljon viihdemusiikkia, Cole Porteria, Sinatraa ja diskoa”, Kuula kertoi Suessa. ”Siltä pohjalta sitten väännän omaa, sekoboltsista soundiani.”

Tässä multitaskaamisen kulta-ajassa Kuulan suurin haaste on se, että häntä pitäisi oikeasti kuunnella. Hänen biisinsä ovat laulajansa lailla samaan aikaan hillittyjä ja melodramaattisia, eikä niistä aina saa otetta yhdellä läpisoitolla. Kuulan ääni soi tuttuun tapaan vuoroin herkkänä, vuoroin paatoksellisena, mutta aina vähän outona. Tulkitsijana hän voi olla yhtä hyvin heliumia hengittänyt viettelijätär kuin taistolaislauluihin höyrähtänyt vanha kabareetähti. Pinnalta tyynen Kuuluisaa sukua -levyn meininki on menevimmillään ’Veli Georgessa’.

Kuulan vaikutteet tulevat 1960–70-luvuilta – selvimmin siitä kertoo ’Vaaleanpunaista’, jossa Phil Spectorin helisevä ja kohiseva äänimuuri kohtaa napakan diskopopin ja tarinankerronnan. Hänen musiikkinsa on lähellä laulelmaa ainakin siinä, että sanoitukset ovat kaiken keskiössä. Vaikka esimerkiksi ’Talo tulessa’ ja ’Malli tai laulajatar’ ovat kertosäkeellisiä kappaleita, niiden kantava rakenne on tarina. Ei ole lainkaan vaikeaa kuvitella Kuulaa käsikirjoittamassa vaikkapa jotakin musiikkiteatteriin liittyvää. Sellaisia suunnitelmia hänellä ei tiettävästi ole, mutta mikäli Maritta Kuula ei ole muuttanut mieltään viimeksi kuluneen vuoden aikana, jotakin hän tulee vielä julkaisemaan.

”Mulla on voimakas tarve tehdä musiikkia ja teen levyjä niin kauan kuin mahdollista”, Kuula sanoi Suen haastattelussa 2008. ”Kovin helppoa se ei kuitenkaan ole.”

Mihin Maritta Kuula sitten on matkalla? Kuka tietää. Viime aikoina hän on soittanut duokeikkoja eri indieyhteyksistä tutun Janne Lastumäen kanssa. Toivottavasti se ennakoi uuden musiikin julkaisua.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Hae Maritta Kuulan ’Kuuluisaa sukua’ kirjastosta.

Hae Kuuluisaa sukua kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Maritta Kuula | Löydä Finnasta

Maritta Kuula & Karvanopat (LP & CD | Herodes, 1992)
Valo ota vastaan (CD | Lilith, 1997)
Jeesus Hollywoodissa (CD | Lilith, 1999)
9 henkeä (CD | Lilith, 2002)
Koko kirjo (2CD-kokoelma | Lilith, 2006)
Ampiaisten kuningatar (CD | Castafiorello, 2008)
Kuuluisaa sukua (CD | Castafiorello, 2014)

500 kg lihaa | Löydä Finnasta
Etkös ole ihmisparka (LP | Mirror, 1982)
Ruusumajassa (LP | Euros Records, 1987)
Akvaario (LP | Euros, 1988)
Sielu (CD | Plastic Passion, 2004)
Nuori mies (CD | Plastic Passion, 2007)

Muista myös demokokoelma | Löydä Finnasta
500 kg lihaa: Yksinäinen ratsastaja (CD | Karkia Mistika, 2014)

Lue lisää | Löydä Finnasta
Aho, Arja & Taskinen, Anne: Rockin korkeat korot – suomalaisen naisrockin historia!, 321 sivua. WSOY 2003.
Forss, Timo & Kiiskinen, Satu & Karttunen, Ari: Alumiinikuu – suomalaista rocklyriikkaa, 114 sivua. Kirjayhtymä 1999.
Röyhkä, Kauko: Get on – 101 rocklyriikan parasta, 217 sivua. Tammi 2000.

Maritta Kuula: Kuuluisaa sukua (2014).