King Diamond: ”Them” – rytinää riivatussa talossa

”Them” | Roadrunner Records 1988

King Diamond: "Them" (1988).Kauhumetallin tanskalainen ruutukuningas King Diamond on viime aikoina satsannut vanhojen albumiensa uudelleenjulkaisuihin. Levy-yhtiö Metal Bladen kautta ilmestyvät vinyylit ja CD:t on tehty alkuperäisistä mastereista, jotta musiikki kuulostaisi sellaiselta kuin alun perin oli tarkoitus. Artisti siis käsittelee niitä kuin taideteoksia eikä kuin tuotteita, ja kyllähän ne ovatkin enemmän kuin pelkkiä hevibiisinippuja. Jokainen King Diamond -albumi kertoo fiktiivisen kauhutarinan, jonka vaiheita musiikki palvelee.

King Diamondin kolmas albumi ”Them” (1988) kertoo henkien hallitsemasta talosta nimeltä Amon, jonka omistajaa, tarinan kertojan Kingin isoäitiä, on pidetty pitkään mielisairaalassa. King, hänen äitinsä ja sisarensa asuvat Amonissa, kun isoäiti pääsee pakkohoidosta ja palaa kotiinsa. Hoitojakso ei ole muuttanut mitään: karmivan oloinen mummi ryhtyy taloksi asetuttuaan välittömästi asioimaan aaveiden kanssa. Jännittävää kertomusta spoilaamatta mainittakoon, että kun isoäiti sotkee perillisensä henkimaailman hommiin, ei seuraa mitään hyvää.

King Diamond tunnetaan paitsi teemalevyjen tekijänä, myös äärimmäisen persoonallisena vokalistina, jonka teatraalinen tulkinta venyy falsetista mitä matalimpaan mörinään, ja kappaleiden merkilliset laulumelodiat hyödyntävät laulajan koko skaalaa. Hänen manaajamaiset äänensä (aivan, monikossa) kuulostavat siltä kuin leegio riivaajahenkiä puhuisi hänen kauttaan. Sellainen tulkintatyyli istuu täydellisesti ”Themin” tarinaan, jota leimaavat skitsofreeniset tuntemukset ja ajatukset henkijoukon läsnäolosta.

”Themin” kappaleiden melodioita tuskin edes pystyisi säveltämään kukaan muu kuin King tykönään, ja biisit ovatkin enimmäkseen hänen yksin kirjoittamiaan. Merkittävässä roolissa ovat myös yhtyeen virtuoosit eli kuninkaan oikea käsi, kitaristi Andy LaRocque (joka oli mukana säveltämässä kolmea kappaletta) sekä rumpali Mikkey Dee, joka sittemmin yllätti siirtymällä kikkailevamman hevin soittamisesta suoraviivaisen Motörheadin rumpaliksi.

”Them” on musiikkia tarkan soiton ja klassisten kauhutarinoiden ystävien korville. LaRocquen, Deen, kitaristi Pete Blakkin ja basisti Hal Patinon soitto on tiukkaa kuin pula-aika, ja Kingin kertomus ammentaa vanhastaan tutuista genren elementeistä. Hänen kauhunsa on suoraviivaista, räikeää ja sarjakuvamaista, eivätkä sen ylidramaattisuudessaan humoristiset hetket suinkaan ole tahattomia (tai ainakaan ne eivät tunnu siltä). Musiikki on usein liiankin alisteista sanoituksille, mutta ainakaan King Diamondia ei pääse syyttämään miellyttämispyrkimyksistä. Tällaista jyrkkää tavaraa hän on aina tuottanut, ja sen voi joko ottaa tai jättää.

King Diamond jatkoi uusien teosten laatimista sekä omissa nimissään että Mercyful Faten laulajana, kunnes 2010-luvun alkajaisiksi joutui kokemaan kauhunhetkiä sydänkohtausten kautta. Moninkertaisesta ohitusleikkauksesta toipuminen vei vuosia, mutta Kim Bendix Petersen (s. 1956) parani ja palasi lavoille todistajanlausuntojen mukaan hämmentävän kovassa kunnossa. Nyt tekeillä on kolmastoista King Diamond -albumi, tuplalevy The Institute, jolla ei ole tekemistä Stephen Kingin samannimisen romaanin kanssa.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

King Diamond | kotisivu
King Diamond | Facebook
King Diamond | Instagram
King Diamond | Twitter

Varaa "Them" kirjastosta.

Varaa ”Them” kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
King Diamondin studioalbumit

Fatal Portrait | Roadrunner Records 1986
Abigail | Roadrunner Records 1987
”Them” | Roadrunner Records 1988
Conspiracy | Roadrunner Records 1989
The Eye | Roadrunner Records 1990
The Spider’s Lullabye | Massacre Records 1995
The Graveyard | Massacre Records 1996
Voodoo | Massacre Records 1998
House Of God | Massacre Records 2000
Abigail II: The Revenge | Metal Blade Records 2002
The Puppet Master | Massacre Records 2003
Give Me Your Soul…Please | Massacre Records/Metal Blade Records 2007
The Institute | Metal Blade Records 2020

Mercyfyl Fate | Finna.fi

Melissa | Roadrunner Records 1983
Don’t Break the Oath | Roadrunner Records 1984
In The Shadows | Metal Blade Records 1993
Time | Metal Blade Records 1994
Into The Unknown | Metal Blade Records 1996
Dead Again | Metal Blade Records 1998
9 | Metal Blade Records 1999

Alice Cooper: School’s Out – rajaton, ajaton seikkailu
Anthrax: Sound Of White Noise – thrash-titaani tavoitteli tähtiä
Belzebubs: Pantheon Of The Nightside Gods – vapauden ja vastuun kiirastulessa
Black Sabbath: Black Sabbath & 13 – alun loppu ja lopun alku
Iron Maiden: Powerslave – epiikkaa ja elinvoimaa egyptiläisittäin
Kaaos törkytehtaassa – Mayhemin ja Mötley Crüen kohutut saagat
Kiss: Music from ”The Elder” – maskimiehet eksyksissä
Kiss: Lick It Up – kadonneen kitaristin kunniajuoksu
Levyt, jotka Alice unohti – Special Forces | Zipper Catches Skin | DaDa
Metallica: The $5.98 E.P. Garage Days Re-Revisited – elonmerkkejä autotallista
Michael Monroe: One Man Gang – jengi soittaa sydämestä
Misfits: Walk Among Us – kauhupunkin klassikko
Motörhead: Clean Your Clock – lopunajan dokumentti
The Black Crowes: Warpaint – sukellus syvään päähän
Thin Lizzy: Thunder And Lightning – joutsenlaulu vailla vertaa

Lue lisää | Finna.fi

Bukszpan, Daniel & kääntäjät Lotta Heikkeri, Miki Peltola ja Marco Hietala: Heavy metal – Raskaan musiikin pioneerit, jättiläiset ja kapinalliset, 336 sivua | Nemo 2010
Christe, Ian & Jone Nikula, kääntäjä: Pedon meteli – heavy metallin vanha ja uusi testamentti, 385 sivua | Johnny Kniga 2006
Christe, Ian: Sound Of The Beast – The Complete Headbanging History Of Heavy Metal, 385 sivua | Harper Entertainment 2003

King Diamond: "Them" (1988).

King Diamond: ”Them” (1988).

Ozzy Osbourne: The Ultimate Sin – omituinen ajankuva

The Ultimate Sin | Epic 1986

The Ultimate Sin on Ozzy Osbournen omissa kirjoissa se huono soololevy. Laulajan mielestä sen soundi on tylsä, ja vaikka tekele myikin erittäin hyvin, niin kummalliselta se hänestä silti kuulostaa.

Voi olla, että Ozzya riepoo se koko elämänvaihe – The Ultimate Sinin teossa hän oli elämänhallinnallisista syistä lähinnä laulajan ja keulakuvan osassa. Kun levyn biisit kirjoitettiin, hän oli katkaisuhoidossa. (Managerivaimo Sharon Osbourne sai miehensä lähtemään sinne narraamalla, että tiedossa olisi jäsenyys erityisellä klubilla, jossa opetettaisiin herrasmiesmäisiä juomatapoja.) Sillä välin, kun tähti toipui korjaamolla, kitaristi Jake E. Lee ja sanoittaja Bob Daisley tekivät uusia kappaleita. Ozzy lisäsi omat ideansa joukkoon, kunhan sai päänsä vähän selvemmäksi.

Lopputulos on kaksijakoinen. Bändi soi paikoin jähmeästi, eikä noin puolta The Ultimate Sinin kappaleista ole tarpeen kuunnella toista kertaa. Toisaalta siinä paremmassa puoliskossa on hienoja riffejä ja melodioita ja jopa klassikkoja.

The Ultimate Sin äänitettiin Lontoossa ja Pariisissa tuottaja Ron Nevisonin kanssa. Kansikuvaksi valikoitui helvetillinen maalaus, joka voisi olla peräisin vieroitusklinikalla nähdyistä delirium-houreista. Hupaisa Ozzy lohikäärmeenä -kansi oli aikansa tuote. The Ultimate Sinin suurin ansio on yleisemminkin se, miten väkevää kuvaa se maalaa 1980-luvun puolivälin hevikulttuurista ja rockbisneksestä.

Ozzy Osbournen neljäs soololevy ilmestyi maailmaan, jossa suurvallat pitivät toisensa loitolla ydinaseilla uhkailemalla. Levyn vakavimmat kappaleet – kirjaimellisesti aseistariisuva voimaballadi ’Killer Of Giants’ ja ahdistunut ’Thank God For The Bomb’ – on kirjoitettu kauhun tasapainon vallitessa ja kylmän sodan varjossa. Niiden soidessa tuntuu, että Osbourne oli päihdeongelmistaan huolimatta yllättävän lujasti todellisuudessa kiinni. (Toinen asia on, kirjoittiko hän sanoituksia juurikaan itse. Ilmeisesti ainakin ’Killer Of Giantsin’ avausrivit ovat hänen käsialaansa.)

Aikakaudelle leimallisia olivat myös rokkaamisesta, nuoruudesta ja kapinasta kertovat biisit. Lähes kaikilla 1980-luvun hevibändeillä oli sellaisia, ja valtavirtarockia kuluttanut kirkasotsainen nuoriso otti nuo laskelmoiduilta vaikuttaneet kapinalaulut innolla omakseen. Osbournea pidettiin uskonnollisissa ja konservatiivisissa piireissä vaarallisena ja moraalittomana rocktähtenä, joka vasiten ajoi kuulijoitaan itsemurhiin tai turmioon. ’Never Know Why’ muistuttaakin ajasta, jolloin hevin arveltiin uhkaavan nuorison moraalia ja mielenterveyttä. Ozzyn näkemys tilanteesta selviää ’Lightning Strikesissa’, jonka tyhjänpäiväisessä tekstissä hän uhoaa jatkavansa rokkaamista vaikka aamuun asti, jos niikseen tulee ja tarvetta ilmenee.

Moraalinvartijoille uhittelu ja vapauden kaihosta laulaminen sopivat Ozzylle periaatteessa hienosti, mutta käytännön kanssa oli niin ja näin. Vaikka Osbourne oli Black Sabbath -legendana hevin kummisetä ja armoitettuna sekoilijana liian holtiton sisäsiistiksi, hänen suussaan sellaiset biisit kuulostavat melko väkinäisiltä. Hän ei ollut enää mikään nuori kapinallinen vaan nelikymppinen juoppo miljonääri. Sen Osbourne (tai toinen sanoittaja) tuntuu myös tiedostaneen: paljastavassa ja surullisessa ’Secret Loserissa’ Ozzy on rehellisimmillään. Hän laulaa kuin apua pyytäen, ettei ole sitä miltä näyttää. Juhlitun rocktähden kehossa asui moniongelmainen ressukka, ja imagon alla todellisuus hankasi paksua nahkaa vereslihalle.

Ozzyn elämän teki hankalaksi sekin, että hänen odotettiin olevan jatkuvasti pyörällä päästään. Musiikin ulkopuolella hänen hahmonsa viehätys perustui siihen, että kaikki näytti jatkuvasti olevan karkaamassa käsistä. Tuo teema kiteytettiin hienosti nimikappaleen 1980-luvun suosikkisarja Dallasia parodioivassa videossa. Kun häiriintyneenä öljyparonina esiintyvä laulaja katselee telkkarista, miten kaljan pulskistama toinen minä toikkaroi lavalla kuin kajahtanut kotirouva, tulee artistin henkinen tila tai imago hyvin selväksi. Erittäin moni asia on pahasti pielessä, mutta jollain kummalla tavalla homma pysyy koossa. Ristiriita vakavan kappaleen ja humoristisen videon välillä on vahva.

Tekoprosessinsa kautta The Ultimate Sin on kiinnostava myös musiikkibisneksen kuvajaisena. Artistit saattoivat pitää itseään melkoisina rebeleinä, mutta heidän sniffaillessaan viskipäissään pulvereita luksushotellien uima-altailla, kulissien takana pyöritettiin säälimätöntä liiketoimintaa, jolla ei ollut mitään tekemistä reilun rokkimeiningin kanssa. Muusikot olivat pelkkiä pelinappuloita. The Ultimate Sinin pääsäveltäjä Jake E. Lee oli joutunut heti ensimmäisellä Ozzy-albumillaan Bark At The Moonilla huiputetuksi: hänen riffinsä ja kokonaiset kappaleensa merkittiin kylmästi Osbournen tekemiksi.

Vedätyksestä viisastunut Lee kieltäytyi soittamasta nuottiakaan The Ultimate Sinille ennen kuin paperit olisivat kunnossa. Kun Lee sai nimensä tekijätietoihin, puijatuksi joutui (basistina parhaiten tunnettu) Bob Daisley. Hän kirjoitti yhtä lukuun ottamatta kaikki levyn tekstit, mutta ei saanut niistä aluksi lainkaan krediittiä. Vasta kun The Ultimate Siniä oli myyty 500 000 kappaletta, hänen nimensä liitettiin tekijätietoihin Osbournen ja Leen rinnalle.

The Ultimate Sin päättyy kuninkaallisesti ’Shot In The Darkiin’, joka on yksi Ozzyn uran ja ylipäänsä kasarihevin kaikkien aikojen parhaista biiseistä. Se on kehitelty basisti Phil Soussanin samannimisestä Wildlife-yhtyeen kappaleesta, mutta varsinainen cover se ei ole. Sovitus ja melodia uudistettiin, ja Ozzy lauloi biisin omakseen niin kuin vain hän voi. Nyttemmin levystä ei enää ole otettu uusia painoksia, minkä arvellaan johtuvan Soussanin kanssa käydyistä oikeustaisteluista eli tulonjaosta. ”Et tule koskaan ymmärtämään, miksi me rokkaamme”, Ozzy kailotti The Ultimate Sinillä ja jätti miettimään, mahtoiko hän tarkoittaa, etteivät nuoret käsittäneet, että rahan takiahan sitä tehtiin.

Se, että The Ultimate Sin ei ollut kokonaisuutena mikään mestariteos, ei ollut bisneksen kannalta mikään ongelma. Levy ajoi asiansa ja myi miljoonia, koska se oli Ozzyn uusi levy. Vanha stara lähti tien päälle nuorista muusikoista kootun kilpailukykyisen kokoonpanon kanssa. Kiperiä riffejä ja sooloja tulittanut Jake E. Lee suoriutui hienosti hardrock-kitaristien vauhtiajoissa, ja Randy Castillon ja Phil Soussanin rytmiryhmä hoiti hommansa niin kuin Kummisedän alaisuudessa kuuluikin.

Samaan aikaan yksi hevirockin aikakausi oli vaipumassa hautaan, ja toinen nousi vauhdilla undergroundista. The Ultimate Sin -kiertueella Ozzy Osbournea lämmitteli räväkkä speed/thrashnousukas Metallica, joka oli juuri julkaissut mestarillisen Master Of Puppetsin.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Ozzy Osbourne | kotisivu
Ozzy Osbourne | Facebook

Ozzy Osbourne | Instagram

Ozzy Osbourne | Finna.fi
Blizzard Of Ozz | Jet 1980
Diary Of A Madman | Jet 1981
Bark At The Moon | Epic 1983
The Ultimate Sin | Epic 1986
No Rest For The Wicked | Epic 1988
No More Tears | Epic 1991
Ozzmosis | Epic 1995
Down To Earth | Epic 2001
Under Cover | Epic 2005
Black Rain | Epic 2007
Scream | Epic 2010
Ordinary Man | Epic 2020

Black Sabbath | Finna.fi
Black Sabbath | Vertigo 1970
Paranoid | Vertigo 1970
Master Of Reality | Vertigo 1971
Vol. 4 | Vertigo 1972
Sabbath Bloody Sabbath | Vertigo 1973
Sabotage | Vertigo 1975
Technical Ecstasy | Vertigo 1976
Never Say Die! | Vertigo 1978
Heaven And Hell | Vertigo 1980
Mob Rules | Vertigo 1981
Born Again | Vertigo 1983
Seventh Star | Vertigo 1986
The Eternal Idol | Vertigo 1987
Headless Cross | I.R.S. Records 1989
Tyr | I.R.S. Records 1990
Dehumanizer | I.R.S. Records 1992
Cross Purposes | I.R.S. Records 1994
Forbidden | I.R.S. Records 1995
13 | Vertigo 2013

Black Sabbath: Black Sabbath & 13 – alun loppu ja lopun alku
Iron Maiden: Powerslave – epiikkaa ja elinvoimaa egyptiläisittäin
King Diamond: ”Them” – rytinää riivatussa talossa
Metallica: The $5.98 E.P. • Garage Days Re-Revisited – elonmerkkejä autotallista
Motörhead: Clean Your Clock – lopunajan dokumentti

Lue lisää | Finna.fi
Crawford, Sue: Ozzy – Unauthorized, 224 sivua | Michael O’Mara
Crawford, Sue & Reija Tanninen, kääntäjä: Ozzy, 222 sivua | Johnny Kniga 2003
Iommi, Tony & Lammers, T. J.: Iron Man – My Journey Through Heaven And Hell With Black Sabbath, 383 sivua | Simon & Shuster 2011 & 2012
Iommi, Tony & Lammers, T. J. & Jussi Niemi, kääntäjä: Iron Man – muistelmat, 441 sivua | Like 2012
McIver, Joel: Sabbath Bloody Sabbath, 405 sivua | Omnibus Press 2006 & 2014
McIver, Joel & K. Männistö, kääntäjä: Sabbath Bloody Sabbath, 423 sivua | Like 2007 & 2010
Osbourne, Ozzy & Ayres, Chris: I am Ozzy, 368 sivua | Sphere 2009
Osbourne, Ozzy & Ayres, Chris & tõlkinud Hels Hinrikson: Mina olen Ozzy, 344 sivua | Kunst 2016
Osbourne
, Ozzy & Ayres, Chris & Ilkka Salmenpohja, kääntäjä: Minä, Ozzy, 414 sivua | Like 2014
Osbourne, Ozzy & Ayres, Chris & Linnéa Olsson, översättare: Jag är Ozzy, 368 sidor | Norstedts 2011
Osbourne, Ozzy & Ayres, Chris & Крис Аирс, kääntäjä: Ozzi – vsjo, Tsto mne udalos vspommit – avtobiografija bes tsenzury – Оззи : всё, что мне удалось вспомнить : автобиография без цензуры, 415 sivua | Bombora 2018
Osbourne, Sharon & Dening, Penelope: Extreme – My Autobiography, 372 sivua | Time Warner 2005
Osbourne, Sharon & Dening, Penelope & Maria Lyytinen, kääntäjä: Täysillä – omaelämäkerta, 384 sivua | Ajatus 2006
Rosen, Steven & Osbourne, Ozzy: Black Sabbath, 205 sivua | Sanctuary 2001
Rosen, Steven & Osbourne, Ozzy: Black Sabbath, 279 sivua | Sanctuary 2002
Rosen, Steven & Osbourne, Ozzy: Wheels Of Confusion – The Story Of Black Sabbath, 205 sivua | Castle Communications 1996
Wall, Mick: Paranoid – Black Days With Sabbath & Other Horror Stories, 222 sivua | Mainstream Publishing 1999

Ozzy Osbourne: The Ultimate Sin (1986).

Stam1na: Viimeinen Atlantis – maailma valomerkin jälkeen

Viimeinen Atlantis | Sakara 2010 & 2020

Kun metallibändi Stam1na julkaisi neljännen albuminsa Viimeinen Atlantis helmikuussa 2010, se meni suoraan virallisen albumilistan kärkeen. Kun laulaja-kitaristi Antti Hyyrynen julkaisi samannimisen esikoisromaaninsa päivälleen kymmenen vuotta myöhemmin, ensimmäinen painos oli myyty loppuun jo ennen julkaisupäivää. Tämä kertoo siitä, miten lujan fanipohjan Stam1na on onnistunut itselleen valamaan, mutta kyse on myös sisällöstä. Kun silmäilee ikkunasta lokakuulta näyttävää helmikuuta, mieleen tulee, että Hyyrysen dystooppiset visiot saattavat puhutella väkevästi juuri näin ajanlaskumme loppuvaiheessa.

Viimeisessa Atlantiksessa – sekä levyssä että kirjassa – riittää maailmanlopun enteitä. Stam1nan albumi on teemalevy käsistä lähteneen kulutusjuhlan aiheuttamasta ekokatastrofista ja ihmiskunnan tuhosta. Se kertoo kadotukseen tuomitusta maailmasta ja sitä asuttavasta, viihteellä humallutetusta sivilisaatiosta, joka ahmii itsensä hengiltä kertakäyttöhaarukalla. Se ei ole tarinallinen kokonaisuus, mutta luo pohjan ja puitteet suuremmalle kertomukselle, jonka Hyyrynen kirjoitti romaaniinsa.

Viimeinen Atlantis ei ollut Stam1nalle missään mielessä turvallinen siirto. Bändi ei lähtökohtaisestikaan tee helppoja popkappaleita, ja Viimeisellä Atlantiksella se vielä lisäsi joukkoon tempoilevia progressiivisia elementtejä, jotka antoivat kuulijalle lisää haastetta. Myöskään kappaleiden realistinen tuomiopäivän tematiikka ei ollut sellainen, jossa kukaan mielellään haaveksien velloisi. Mutta vaikka kantaaottavuus saattoi karkottaa osan yleisöstä, se saattoi samalla tehdä Stam1nasta kiinnostavan valmiin kuulijakunnan ulkopuolella.

Levy myi kultaa. Syyt löytyvät hyvin tehdystä pohjatyöstä ja suomalaisen metallin yleisestä suosiosta, joka siivitti Stam1nankin matkaa genren A-ryhmään, sekä siitä, että nämä sanat ja sävelet resonoivat tulemisensa ajassa ja paikassa. Viimeisellä Atlantiksella Stam1nan soitto yltyy vaihtoehtoisiksi speed/thrash-tsunameiksi, joiden lomassa on kylmiä suvantoja. ”Pakkolaskun”, ”Rikkipään” ja ”Jäteputkiaivojen” maastopalomainen kaaos saa vastapainokseen ”Viestintuojan”, ”Eloonjääneen” ja etenkin levyn päättävän nimikappaleen syvän seesteisyyden, mutta onnellista loppua kuulija ei saa. Levyn lopun ylle laskeutuu pikemminkin hukkuvan hiljaisuus kuin pelastuksen rauha.

Kun Hyyrysen romaani ilmestyi, Viimeisen Atlantiksen laulunaiheet olivat vielä ajankohtaisempia kuin kymmenen vuotta aiemmin. Seikkailullisen sci-fitrillerin ydinsanoma on sama kuin musiikinkin: näin ei voi jatkua. Hyyrynen ei moralisoi vaan toteaa faktan: katsokaa ympärillenne, tunnustakaa tosiasiat ja tehkää looginen johtopäätös siitä, mihin tämä johtaa. Suuri osa molempien Viimeisten Atlantisten viehätyksestä perustuu juuri aihepiirin kohtalokkuuteen. ”Olimme ohittaneet pisteen, jolta ei ollut paluuta, kuin valomerkin: lisäsyy juhlia”, Hyyrynen laulaa levyn toisella kappaleella.

Lopunajan juhlat jatkuvat pitkin vuotta 2020. Viimeinen Atlantis -albumin kymmenvuotisjuhlapainos ilmestyy helmikuun lopulla. Syksyllä Stam1na esittää klassikkoalbuminsa kokonaisuudessaan Helsingin jäähallissa.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Stam1na
Antti Hyyrynen – laulu, kitara
Kai-Pekka Kangasmäki – basso, laulu
Emil Lähteenmäki – koskettimet
Pekka Olkkonen – soolokitara
Teppo Velin – rummut, lyömäsoittimet

Stam1na | kotisivu
Stam1na | Facebook
Viimeinen Atlantis | Kirjasampo
Sakara Records | Facebook
Like Kustannus | Facebook

Levyhyllyt | Finna.fi
Stam1na

Stam1na | Sakara Records 2005
Uudet kymmenen käskyä | Sakara Records 2006
Raja | Sakara Records 2008
Viimeinen Atlantis | Sakara Records 2010 • VA10 Sakara Records 2020
Nocebo | Sakara Records 2012
SLK | Sakara Records 2014
Elokuutio | Sakara Records 2016
Taival | Sakara Records 2018

HIM: Deep Shadows And Brilliant Highlights – poplevy huippujen varjosta
Kotiteollisuus: Valtatie 666 – tie jatkuu itään
Mokoma: Kuoleman laulukunnaat – suomimetallin voimannäyttö
Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Lopunajan merkit – suomihevin lähtölaukaus
Stone: Free – hyvästit vallankumoukselle

Lue lisää | Finna.fi

Viimeinen Atlantis  Antti Hyyrynen, 250 sivua | Like 2020

Jee jee jee – suomalaisen rockin historia  Seppo Bruun & Jukka Lindfors & Santtu Luoto & Markku Salo, 543 sivua | WSOY 1998
Rauta-aika – suomimetallin historia 1988–2002  Jone Nikula, 288 sivua | Johnny Kniga 2002

Antti Hyyrynen: Viimeinen Atlantis (Like, 2020).

Stam1na: Viimeinen Atlantis (2010/2020).

Sentenced: Down – suunta kohti viimeistä rajaa

Down | Century Media 1996

Pitkän linjan bändien uralla jotkut albumit osoittautuvat merkittävämmiksi kuin toiset. Oulun seudulta maailmanmaineeseen nousseelle Sentencedille sellainen levy on vuoden 1996 Down.

1980-luvun lopulla perustetun Sentencedin jäsenet olivat vasta teinejä tehdessään debyyttialbuminsa Shadows Of The Pastin (1991) ranskalaiselle Thrash Recordsille. Nousevan Spinefarmin kautta julkaistu kakkoslevy North From Here (1993) innoitti suuremman Century Media Recordsin sainaamaan suomalaisyhtyeen. Amokin (1995) maailmanlaajuinen julkaisu ja pitkät Euroopan-kiertueet olivat läpimurto laajempiin kuvioihin.

Asiat eivät kuitenkaan edenneet niin suoraviivaisesti kuin Amokin aikaan luultiin. Basisti-laulaja Taneli Jarvan eroilmoitus kesällä 1996 sekoitti pakan – mutta vain hetkeksi. Sentenced keräsi lattialle levinneet valttikortit takaisin kouriinsa yllättävänkin nopeasti ja uusiutui samalla totaalisesti. Itse asiassa laulajan vaihtuminen avasi mahdollisuuksia, joista bändin uudet biisit olivat vihjanneet.

Neljännen albumin studiosessioiden alkuun oli aikaa kolmisen viikkoa, kun Sentenced löysi vokalistin. Hän oli Ville Laihiala, muutamissa Oulun seudun metalliyhtyeissä laulanut komistus ja raspikurkku, joka oli viimeksi vaikuttanut pari demoa tehneessä Breedissä. Lyhyen treenijakson jälkeen Laihiala lähti uuden bändinsä matkassa Saksaan tekemään ensimmäistä oikeaa albumiaan. Studiobasistiksi lupautui Sentencedin biisintekijä ja soolokitaristi Miika Tenkula.

Downin tuotti Tiamatin, Moonspellin ja The Gatheringin kanssa työskennellyt Waldemar Sorychta. Woodhouse-studiossa Hagenissa pidetyt sessiot olivat ensimmäinen kerta, kun Sentencedin äänityksiä todella tuotettiin. Ilmassa oli muutenkin ammattimaistumisen tuntua. Bändin soittoa taltioitiin ensimmäistä kertaa instrumentti kerrallaan, ja muusikot pysyttelivät skarppeina studiossa. Toimiviin sävellyksiin ja soittoon tyytyväinen Sorychta panosti sovituksiin ja soundeihin ja toimi siten Sentencedin uuden soundin kätilönä.

Jo Amokin aikaan pahaa aavistelleet vanhat death metal -diggarit pöyristyivät Downin äärellä: Sillä ei ollut äärimetallia vaan tarttuvaa rockmetallia ja syntikoita. Sekä vahvasti itsemurhatematiikkaa – suurin osa levyn biiseistä käsitteli tavalla tai toisella oman elämän päättämistä..
Down-albumi esitteli entistä melodisemman ja rokkaavamman musiikillisen linjan, josta yhtye ei mainittavammin seuraavilla albumeillaan poikennut”, Infernon päätoimittaja Matti Riekki kertoo kirjassaan Täältä pohjoiseen – Sentencedin tarina. ”Voisi jopa sanoa, että neljä jälkimmäistä Sentenced-albumia ovat kuin samasta hirsipuusta veistettyjä.”

Down oli vedenjakaja, joka antoi kohtalokkaista aiheista inspiroituneelle Sentencedille suunnan kohti lopullista rajaa. Kun uudeksi basistiksi valittiin Sami Kukkohovi, kokoonpano pysyi samana hamaan loppuun saakka. Seuraavat kymmenen vuotta Sentenced raivasi suomimetallille tietä maailmalle hyvällä menestyksellä. Viimeiseksi albumiksi jäi vuoden 2005 kultalevy The Funeral Album, jonka ilmestyttyä päätti maallisen vaelluksensa vapaaehtoisesti hautajaiskeikkaan Oulussa. Jäähyväiskonsertin tunnelmat taltioitiin platinaa myyneelle Buried Alive -dvd:lle.

Elämää on ollut Sentencedin jälkeenkin. Pitkään Poisonblackissä laulanut Ville Laihiala vaikuttaa nyttemmin S-Toolissa. Tänä vuonna toisen romaaninsa julkaissut komppikitaristi Sami Lopakka on KYPCK-yhtyeessä, jossa soittaa myös basisti Sami Kukkohovi. The Man-Eating Treessäkin soittanut rumpali Vesa Ranta tunnetaan valokuvaajana – tänä vuonna häneltä ilmestyy Sentenced-valokuvateos Agony Walk. Soolokitaristi ja säveltäjä Miika Tenkula vietti hiljaiseloa kunnes kuoli sairauskohtaukseen vuonna 2009.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Facebook | Täältä pohjoiseen: Sentencedin tarina

Levyhyllyt
Sentencedin studioalbumit
Shadows Of The Past | Thrash Records 1991 • Century Media Records 1995 • 2CD Century Media Records 2008
North From Here | Spinefarm Records & Century Media Records 1993 • 2CD Century Media Records 2008 • LP 1993 & 2009 & 2018
Amok | Century Media Records 1995 • LP 2014 & 2018
Down | Century Media Records 1996 & 2007
Frozen | Century Media Records 1998 & 2007 • LP 2016
Crimson | Century Media Records 2000 • LP 2016
The Cold White Light | Century Media Records 2002 • LP 2016
The Funeral Album | Century Media Records 2005 • LP 2016

Muista myös Sentencedin boksi | Finna.fi
The Coffin – The Complete Discography, 16CD + 2DVD | Century Media Records 2009

Children Of Bodom: Hexed – ajan karkaisema tappoterä
HIM: Deep Shadows And Brilliant Highlights – poplevy huippujen varjosta
Stone: Free – hyvästit vallankumoukselle

Lue lisää | Finna.fi
Lopakka, Sami: Marras | Like 2014
Lopakka, Sami: Loka | Like 2019
Ranta, Vesa: Agony Walk – On The Road With Sentenced | Western Siberia Media House 2019
Riekki, Matti: Täältä pohjoiseen – Sentencedin tarina | Like 2014
Räinä, Jenni & Ranta, Vesa: Reunalla – tarinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä | Like 2017
Vuori, Katariina & Pekkala, Janne & Ranta, Vesa: Saunakeittokirja – ruokaa ja tunnelmia kiukaan lämmössä | Tammi 2014
Vuori, Katariina & Ranta, Vesa: Lottovoittajien pöydässä – tarinoita köyhyysrajan takaa | Like 2017

Sentenced: Down (1996).

Belzebubs: Pantheon Of The Nightside Gods – vapauden ja vastuun kiirastulessa

Pantheon Of The Nightside Gods | Century Media 2019

Sarjakuvamaisia bändejä riittää Kissistä Lordiin ja Immortalista Ramonesiin. On myös yhtyeitä, joiden jäseniksi on kehitelty piirros- tai virtuaalihahmoja, kuten Gorillaz ja ja Studio Killers. Mutta onko yksikään bändi herännyt eloon sarjakuvasta? Kyllä vain, esimerkiksi suomalainen Belzebubs, jonka musta ja metallinen viikate niittää ihastuksen satoa.

Todella trve ja kvlt black metal -akti Belzebubs luonnosteltiin paperille viitisen vuotta sitten, kun sarjakuvataiteilija JP Ahonen kaipasi terapiaprojektia. Viimeksi kuluneen neljän vuoden ajan sitä on manattu maailmalle virkeällä strippi viikossa -tahdilla. Mustavalkoisen yhtyeen ensimmäinen reaalimaailmassa julkaistu albumi Pantheon Of The Nightside Gods ilmestyi keväällä 2019.

Belzebubs-sarjakuva kertoo söpöstä black metal -perheestä (isä Sløth, äiti Lucyfer, poika Leviathan ja tytär Lilith) ja isän luotsaamasta Belzebubs-yhtyeestä. Ahonen leikkii hyvän ja pahan teemoilla, kivan ja julman kontrasteilla sekä lapsiperhearjen ja blackmetalkulttuurin stereotypioilla ja kliseillä. Sillä ei yksin Levyhyllyt-blogin suosituksia saisi, mutta Belzebubs lausuikin portinvartijan penäämän tunnussanan tekemällä toimivan black metal -albumin, joka heittää Ahosen konseptin aivan uuteen ulottuvuuteen.

Belzebubsin musiikillista kehitystä Quis Novit Daemonis Astusin (2006) ja Moth Of Satanasin (2009) jälkeen on paha kuvailla, koska bändin kaksi ensimmäistä albumia ovat ilmestyneet ainoastaan sarjakuvamaailmassa. Pantheon Of The Nightside Gods -levyllä laulaja-basisti Hubbath, soolokitaristi Obesyx, kitaristi-laulaja Sløth ja rumpali Samaël soittavat suurieleistä, täyteläistä ja vereväksi orkestroitua äärimetallia, jossa on sekä black metalin että death metalin aineksia. Hubbath kärisee räikeän saatanalliset lyriikat demonisesti, mutta kitara- ja kosketinosuuksista löytyy paljon melodioita ja harmaan sävyjä.

Ei bändi sinänsä mitään uutta ja rajoja rikkovaa luo, mutta Belzebubsin musiikilliset ansiot ovat kiistattomat. Pantheon Of The Nightside Gods on enemmän kuin sarjiksen sivutuote. Se on mielenkiintoiseksi sovitettu metallialbumi, joka briljeeraa sekä tiukkuudella että ilmavuudella, ja tässä vaiheessa konseptin kehitystä se tekee vaikutuksen. Sarjakuvahahmojen nimissä toimivien muusikkojen henkilöllisyyksien arvaileminen tuntuisi ankealta, mutta he ovat aivan selvästi alan miehiä – esimerkiksi ’The Crowned Daughtersin’ kaltaista folkista helvettiin kulkevaa eeposta ei päivätöiden ohessa luoda. Levyllä vierailevat Arcturusissa, Dimmu Borgirissa ja Borknagarissa vaikuttanut hahmo ICS Vortex ja Cradle Of Filthin kosketinsoittaja-taustalaulaja Lindsay Schoolcraft.

Belzebubs kulkee virtuaalisen death metal -bändi Dethklokin avaamaa tietä ja jalostaa edelleen Ahosen Perkeros-sarjakuvassaan ideoimaa bänditeemaa. Samalla se heijastaa black metalin nykyistä tilaa: paha pingviini -estetiikka hymyilyttää jo niin suuria massoja, että Belzebubsin menestystarinaa voi jatkaa vaikka mihin.

Parhaiten Belzebubsia ymmärtänevät ne, joilla on kokemusta sekä alakulttuureista että keski-ikäisyydestä. Okkultistisen black metal -lapsiperheen arki sijoittuu ihmiselon kontekstissa nuoruuden ja aikuisuuden väliseen limboon, rajapinnalle, vapauden ja vastuun väliseen kiirastuleen. Kun katsoo siitä vinkkelistä tämän päivän festivaaliyleisöjä, näkee paljon potentiaalisia Belzebubs-faneja – tuo välitilahan on yhden sukupolven henkinen koti. Toivottavasti Hubbath, Obesyx, Sløth ja Samaël nousevat vielä lavoille. Jos Ronnie James Dion hologrammi pystyy siihen, mikseivät hekin.

Vain se harmittaa, että Belzebubsin logo ei ole trve ja kvlt. Se ei muistuta lainkaan kuolevan papin rintamukselle kuivahtanutta veriysköstä vaan on luettavaa tekstiä. Ettei vain olisi niin, että Belzebubsin herra ja mestari tahtoo luomuksensa tulevan tunnetuksi?

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Belzebubs kotisivu
Belzebubs Instagram
Belzebubs Facebook

Hae Belzebubs-klassikko ’Pantheon Of The Nightside Gods’ kirjastosta.

Hae Pantheon Of The Nightside Gods kirjastosta:
esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna
Belzebubs

Pantheon Of The Nightside Gods | Century Media 2019

Alice Cooper: School’s Out – rajaton, ajaton seikkailu
Iggy Pop: Lust For Life – tanssia muurin harjalla
Kaaos törkytehtaassa – Mayhemin ja Mötley Crüen kohutut saagat
King Diamond: ”Them” – rytinää riivatussa talossa
Kiss: Music from ”The Elder” – maskimiehet eksyksissä
Kiss: Lick It Up – kadonneen kitaristin kunniajuoksu
Levyt, jotka Alice unohti – Special Forces | Zipper Catches Skin | DaDa
Metallica: The $5.98 E.P. Garage Days Re-Revisited – elonmerkkejä autotallista
Michael Monroe: One Man Gang – jengi soittaa sydämestä
Misfits: Walk Among Us – kauhupunkin klassikko
Motörhead: Clean Your Clock – lopunajan dokumentti
Stone: Free – hyvästit vallankumoukselle
The Black Crowes: Warpaint – sukellus syvään päähän
Thin Lizzy: Thunder And Lightning – joutsenlaulu vailla vertaa

Lue lisää | Finna

Ahonen, JP: Belzebubs, 127 sivua | Kustannusosakeyhtiö Kumiorava 2018
Ahonen, JP: Belzebubs (englanniksi), 127 sivua | Top Shelf Productions 2018

JP Ahosen muita sarjakuvia | Finna.fi

Ahonen, JP & Kangasluoma, Jussi: Villimpi Pohjola – Northern overexposure, 84 sivua | Daily Hero Press 2007
Ahonen, JP: Ink Retrospect, 24 sivua | Daily Hero Press 2008
Ahonen, JP & Kangasluoma, Jussi: Villimpi Pohjola – Northern overexposure 2, 98 sivua | Daily Hero Press 2009
Ahonen, JP: Kypsyyskoe, 88 sivua | Arktinen Banaani 2011 / WSOY 2019
Ahonen, JP: Puskaradio, 63 sivua | Arktinen Banaani 2012
Ahonen, JP & Alare, KP: Perkeros, 185 sivua | WSOY 2013
Ahonen, JP: Pelinavaus, 163 sivua | Arktinen Banaani 2013
Ahonen, JP: Lapsus, 98 sivua | Arktinen Banaani 2014
Ahonen, JP & Alare, KP: Sing no evil (Perkeros englanniksi), 180 sivua | Abrams 2014
Ahonen, JP: Valomerkki, 96 sivua | WSOY 2015
Ahonen, JP: Irtiotto, 96 sivua | WSOY 2018

Belzebubs: Pantheon Of The Nightside Gods (2019).