AC/DC: Power Up – virta on kytketty

Power Up | Columbia 2020


AC/DC: Power Up (2020).Klassikkorock ei ole tyylisuunnista yllättävimmän maineessa, mutta joskus tuossa karkailevien hiusrajojen genressäkin koetaan pysäyttäviä ”nyt helvetti jäätyy” -hetkiä. Maantiellä Manalaan näkyi mustaa jäätä esimerkiksi silloin, kun AC/DC ilmoitti tehneensä uuden albumin.

Ei sen pitänyt olla mahdollista. Basisti Cliff Williams oli eläkkeellä. Laulaja Brian Johnson oli saanut kuulovaurion. Rumpali Phil Rudd oli sekaisin. Komppikitaristi Malcolm Young oli kuollut. (No, sitä hän on toki edelleen, mutta AC/DC oli kiinnittänyt riveihinsä veljenpoika Stevien jo ajat sitten.) Ja soolokitaristi-ikoni Angus Young oli kaiketi vetämässä duckwalkia koulupuvussa pitkin poikin kartanonsa käytäviä.

Mutta kyllä vain – AC/DC on palannut niin lähelle suurmenestynyttä Back In Black -kokoonpanoaan kuin mahdollista ja julkaissut Power Upin. Seitsemännessätoista studioalbumissa ei havaitse mitään niistä ongelmista, joita vuonna 1973 perustetulla bändillä pitäisi vuonna 2020 olla. Sen sijaan kipakan potkun, tuttuuden tunnun ja rennon draivin havaitsee välittömästi. Eivät ole ikäihmisetkään enää yhtä vanhoja kuin ennen.

Vaikka rakastettu ja arvostettu Malcolm Young ei ole enää keskuudessamme näyttämässä kitarakomppauksen mallia, loistaa ”AC/DC:n sielu” Power Upilla muutenkin kuin poissaolollaan. Luottotuottajaksi nousseen Brendan O’Brienin kanssa tehdyn Power Upin kaikki biisit on kirjattu veljespari Angus ja Malcolm Youngin tekemiksi. Levy on myös omistettu vuonna 2017 kuolleelle perustajajäsenelle. Todellista AC/DC-asiantuntemusta voi osoittaa väittämällä, että erottaa kuuntelemalla, onko levyllä mukana Malcolmin soittoa vai ei. (Ei ole.)

AC/DC oli värikkäimmillään ja oivaltavimmillaan laulaja Bon Scottin valtakaudella 1970-luvulla, mutta niin kauas menneisyyteen ei ole syytä haikailla. Sen sijaan voi riemuita siitä, että Power Up yllättää positiivisesti paitsi rokkaavuudellaan, myös AC/DC:n yhteydessä huomattavalla monipuolisuudellaan ja sävykkyydellään. Se on paras Brian Johnsonin aikakauden AC/DC-albumi ties miten pitkään aikaan. Sillä on paljon tutun kuuloista Young-jytää (’Realize’, ’Shot In The Dark’), mutta myös häijyä bluesrockia (’Demon Fire’, ’Kick You When You’re Down’) ja melkeinpä kauniita melodisia vetoja (’Through The Mists Of Time’, ’Witch’s Spell’). Suoraviivaista tasavirtaa ja mutkittelevaa vaihtovirtaa riittää niin, että meininki tuntuu sähköiseltä.

Power Upin ilmestyttyä AC/DC:n tulevaisuus näyttää kaikin puolin kunnialliselta. Jos tämä jää bändin viimeiseksi studiolevyksi, loppu koittaa loistavissa tunnelmissa. Toisaalta juuri nyt ei ole mitään syytä uskoa, etteikö temppu onnistuisi vanhalta koiralta vielä kerran.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

AC/DC | kotisivu
AC/DC | Facebook
AC/DC | Instagram
AC/DC | Twitter

Varaa Appetite For Destruction kirjastosta.
Varaa AC/DC-albumi PWRUP kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
AC/DC | Finna.fi

1970-luku

High Voltage | Albert Productions 1975
T.N.T. | 1975
High Voltage | Atlantic 1976
Dirty Deeds Done Dirt Cheap | Atlantic 1976
Let There Be Rock | Atlantic 1977
Powerage | Atlantic 1978
Highway To Hell | Atlantic 1979

1980-luku

Back In Black | Atlantic/Leidseplein Presse B.V 1980
For Those About To Rock We Salute You | Atlantic/Leidseplein Presse B.V. 1981
Flick Of The Switch | Atlantic/Leidseplein Presse B.V. 1983
’74 Jailbreak [biisejä ensimmäiseltä albumilta High Voltage] | Atlantic 1984
Fly On The Wall | Atlantic/Leidseplein Presse B.V. 1985
Who Made Who • soundtrack | Atlantic/Leidseplein Presse B.V. 1986
Blow Up Your Video | Atlantic/Leidseplein Presse B.V. 1988

1990-luku

The Razors Edge | ATCO Records/Leidseplein Presse B.V. 1990 • [The AC/DC Remasters] Epic 2003
Ballbreaker | EastWest Records America/Riff Raff 1995 • [The AC/DC Remasters] Epic 2004

2000–2009

Stiff Upper Lip | Columbia/Leidseplein Presse 2000
Black Ice | Columbia/Leidseplein Presse 2008

2010-luku

Rock Or Bust | Columbia/Leidseplein Presse 2014

2020-luku

Power Up | Columbia 2020

Boksit ja kokoelmat
AC/DC | Finna.fi

Bonfire • 5CD | Leidseplein Presse 1997 • 2003 • 2011
Backtracks • 2CD+DVD | 2009 & 2017

Alice In Chains: Rainier Fog – sumusta selviytyneet
Belzebubs: Pantheon Of The Nightside Gods – vapauden ja vastuun kiirastulessa
Def Leppard: Hysteria – hard rockin valovoimaa
Duff McKagan – luoteisen maan punkkari
Iggy Pop: Lust For Life – tanssia muurin harjalla
Iron Maiden: Powerslave – epiikkaa ja elinvoimaa egyptiläisittäin
Joan Jett & The Blackhearts: I Love Rock’n’Roll – kapinallisen läpimurto
Kaaos törkytehtaassa – Mayhemin ja Mötley Crüen kohutut saagat
King Diamond: ”Them” – rytinää riivatussa talossa
Lou Reed & Metallica: Lulu – nainen miesten maailmassa
Metallica: The $5.98 E.P. • Garage Days Re-Revisitedelonmerkkejä autotallista
Misfits: Walk Among Us – kauhupunkin klassikko
Motörhead: Clean Your Clock – lopunajan dokumentti
Ozzy Osbourne: The Ultimate Sin – omituinen ajankuva
Pearl Jam: Ten – grungen elävä klassikko
Viikate: Rillumarei! – väliaikaista kaikki on vain
Zodiac Mindwarp and The Love Reactionrockia ja rockparodiaa

Lue lisää AC/DC:stä | Finna.fi

AC/DC – Tulkoon rock Anthony Bozza & kääntäjä K. Männistö, 175 sivua | Like 2010
Angus Young – Kohtalona AC/DC Jeff Apter & kääntäjä Päivi Paju, 294 sivua | Minerva 2018
Bon Scott ja AC/DC 1973–1980 Jeff Apter & kääntäjä Päivi Paju, 252 sivua | Minerva 2019
AC/DC – helvetet är tomt och alla djävlar är här Mick Wall & översättare Manne Svensson, 459 sivua | Forum 2014 &  Månpocket 2015
AC/DC – High-Voltage Rock’n’Roll – kuvitettu bändihistoria – koko ura Phil Sutcliffe & kääntäjä Marko Saarinen, 223 sivua | Minerva 2011
AC/DC – Maximum Rock & Roll Murray Engleheart & Arnaud Durieux & kääntäjä Mika Tiirinen, 479 sivua | Otava 2007
AC/DC – Maximum Rock & Roll Murray Engleheart & Arnaud Durieux & översättare Manne Svensson, 387 sidor | Reverb 2007
AC/DC – Maximal Rock & Roll – den ultimata historien Murray Engleheart & Arnaud Durieux & översättare Manne Svensson, 387 sidor | Reverb 2009
AC/DC – Maximal Rock & Roll – den ultimata historien om världens största rockband Murray Engleheart & Arnaud Durieux & översättare Manne Svensson, 529 sidor | Pocketförlaget 2010
Bon – färd mot mörkret : sanningen om Bon Scott och AC/DC Jesse Fink & översättarna Peter Lahti & Jonathan Newton & Christer Bergström, 436 sidor | Vaktel Förlag 2017
Highway To Hell – Bon Scottin elämä ja kuolema Clinton Walker & kääntäjä Ville Putro, 349 sivua | Gummerus 2013
Scream For Me Finland! – kansainvälistä hevikeikkahistoriaa 1980-luvun Suomessa Mikael Huhtamäki, 368 sivua | Bazar 2020

AC/DC – The Bon Scott Years Jeff Apter, 254 sivua | Jawbone Press 2018
AC/DC – Hell Ain’t A Bad Place To Be Mick Wall, 437 sivua | Phoenix 2013
AC/DC – The Definitive History. The Kerrang! Files Malcolm Dome, 208 sivua | Virgin 2001
Bon – The Last Highway – The Untold Story Of Bon Scott And AC/DC’s Back In Black Jesse Fink, 461 sivua | Black & White Publishing 2017
Let There Be Rock – The Story Of AC/DC Susan Masino, 259 sivua | Omnibus Press 2009
Let There Be Rock – istorija gruppy AC/DC  Susan Masino & perevel s anglijskogo A. G. Korobeinikov, 259 sivua | Amfora 2008
Highway To Hell Clinton Walker, 303 sivua | Verse Chorus Press 2007
The Youngs – The Brothers Who Built AC/DC Jesse Fink, 312 sivua | Black & White 2014
Two Sides To Every Glory – AC/DC Paul Stenning, 320 sivua | Chrome Dreams 2005

AC/DC: Power Up (2020).
AC/DC: Power Up (2020).

Van Halen I – kitaristi muutti maailmaa

Van Halen | Warner Bros. Records 1978

Van Halen (1978). Maailmanlaajuinen suru Eddie Van Halenin (1955–2020) kuolemasta muistutti, miten suuri hänen merkityksensä oli. Sosiaalisen median aikakaudella on toki helppo ottaa osaa mihin tahansa, mutta useimpien artistien poismeno jää silti melko pienten yhteisöjen murheeksi. Todella laajoja joukkoja yhdistävät ne, jotka ovat muuttaneet maailmaa.

Van Halen oli sellainen muusikko. Hänen kuolemastaan kerrottiin syrjäisen Suomenkin pääuutislähetyksessä, ja aivan toisenlaista taidetta edustava Patti Smith kirjoitti kitaristista runon. Kitarasankari joutui poistumaan keskuudestamme aivan liian varhain (hän kuoli syöpään 65-vuotiaana), mutta jätti suuren jäljen.

Eddie Van Halen loi maineensa heti nimikkoyhtyeensä Van Halenin ensimmäisellä albumilla. Hard rock oli tuohon aikaan kaukana muodikkaasta, mutta bändin persoonallinen ote teki siitä kiinnostavan. Rempseä showmieslaulaja David Lee Roth ja soittamisesta silminnähden nauttinut tekniikkataituri Eddie Van Halen olivat pääainesosat jännittävässä reseptissä, jossa huikea virtuositeetti ja huoleton, kiljahteleva rokkaus täydensivät toisiaan. Vaikka Van Halen jatkoi leijonanharjaisten stadionrokkareiden perinnettä, se ei tuonut mieleen 1970-lukua. Paremminkin se kuulosti genrensä tulevaisuudelta.

Van Halenin ensimmäinen levy äänitettiin Sunset Sound Recordersissa syksyllä 1977. Monelle debyyttialbumille tyypillisesti se on levylle siirretty keikkasetti, jota on täydennetty parilla lainabiisillä. Kinksin You Really Got Me’n ja John Brimin Ice Cream Manin levyttäminen kertonee jotain siitä, miten vähän omaa materiaalia yhtyeellä tuossa vaiheessa oli. Vaikka kitaristi ja laulaja olivat varsinkin keikoilla yhtyeen tähdet, basisti Michael Anthonyn ja rumpaliveli Alex Van Halenin osuutta ei pidä väheksymän. Rytmiryhmä kykeni aikamoiseen rytkeeseen (I’m The One) ja pehmeään tassutukseen (Jamie’s Cryin’, Little Dreamer). Levyltä kuulee, että kokoonpano oli soittanut yhdessä vuosia.

Van Halenin debyytti oli samalla sen läpimurtoalbumi, ja suosio kasvoi jokaisen vuosittain julkaistun levyn myötä. Viidennen pitkäsoiton Diver Downin (1982) jälkeen bändi pääsi ennätysten kirjaan kuittaamalla puolentoista tunnin konsertista puolitoista miljoonaa dollaria. Merkittävämpää oli kuitenkin se, että Eddie Van Halen muutti raskaan rockin ilmettä. Se loi muotin, johon todella moni kahdeksankymmentäluvun hevibändi valettiin. Näppäräsormisia oppipoikia pulpahteli esiin tiuhaan tahtiin. Mutta toisin kuin Edward Van Halenilla, harvalla heistä oli tarjota mitään persoonallista.

Kitaransoiton kannalta Van Halenin debyytin keskeinen teos on Eddien soolobiisi Eruption, joka loksautti leukoja ja räjäytteli päitä kaikkialla, missä aloittelevat kitaristit Van Halenia kuuntelivat. Eddie ei keksinyt fingertapping-soittotyyliä, mutta jalosti sitä ja popularisoi sen niin, ettei sähkökitaran soittaminen ollut enää milloinkaan entisellään. Van Halen vaikutti myöhempiin kitaristipolviin yhtä paljon kuin Jimi Hendrix vaikutti hänen soittajasukupolveensa. Kaikki Eruptionin jälkeen julkaistut kahden käden täppäysliidit ovat käytännössä kumarruksia Edward Suuren suuntaan.

Edward Lodewijk Van Halenin tunnetuin kitara Frankenstrat on ollut näytillä New Yorkin Metropolitan Museum of Artissa näyttelyssä Play It Loud: Instruments of Rock and Roll. Jäljennös legendaarisesta soittimesta on pysyvästi esillä Yhdysvaltain historian kansallismuseossa.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Van Halen I
Eddie Van Halen
David Lee Roth
Michael Anthony
Alex Van Halen
Tuottaja: Ted Templeman

Van Halen | kotisivu
Van Halen | Facebook
Van Halen | Instagram
Van Halen | Twitter

Varaa Van Halen -debyytti kirjastosta.
Varaa Van Halen -debyytti kirjastosta!

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Van Halen

1970-luku

Van Halen | Warner Bros. Records 1978
Van Halen II | 1979

1980-luku

Women And Children First | Warner Bros. Records 1980
Fair Warning | Warner Bros. Records 1981
Diver Down | Warner Bros. Records 1982
1984 [MCMLXXXIV] | Warner Bros. Records 1984
5150 | Warner Bros. Records 1986
OU812 | Warner Bros. Records 1988

1990-luku

For Unlawful Carnal Knowledge | Warner Bros. Records 1991
Balance | Warner Bros. Records 1995
Van Halen III | Warner Bros. Records 1998

2010-luku

A Different Kind Of Truth | Interscope Records 2012

Alice In Chains: Rainier Fog – sumusta selviytyneet
Belzebubs: Pantheon Of The Nightside Gods – vapauden ja vastuun kiirastulessa
Def Leppard: Hysteria – hard rockin valovoimaa
Duff McKagan – luoteisen maan punkkari
Iron Maiden: Powerslave – epiikkaa ja elinvoimaa egyptiläisittäin
Kaaos törkytehtaassa – Mayhemin ja Mötley Crüen kohutut saagat
King Diamond: ”Them” – rytinää riivatussa talossa
Metallica: The $5.98 E.P. • Garage Days Re-Revisitedelonmerkkejä autotallista
Ozzy Osbourne: The Ultimate Sin – omituinen ajankuva
Pearl Jam: Ten – grungen elävä klassikko
Zodiac Mindwarp and The Love Reactionrockia ja rockparodiaa

Lue lisää | Finna.fi

Red – sensuroimaton rock-elämäni Sammy Hagar & Joel Selvin & kääntäjä Asko Alanen, 280 sivua | Paasilinna 2011

Guitar World Presents Van Halen – Eddie Van Halen In his own words toimittajat Jeff Kitts, Brad Tolinski & Harold Steinblatt, 202 sivua | Music Content Developers 1997
Crazy From The Heat David Lee Roth , 359 sivua | Ebury Press 2000

Van Halen Rising – How A Southern California Backyard Party Band Saved Heavy Metal Greg Renoff, 472 sivua | Ecw Press Canada 2015
The Van Halen Encyclopedia C. J. Chilvers, 425 sivua | Writers Club Press 2001
Everybody Wants Some – The Van Halen Saga Ian Christe & kääntäjä Jorma-Veikko Sappinen, 368 sivua | Johnny Kniga 2008
Runnin’ With The Devil – A Backstage Pass To The Wild Times, Loud Rock, And The Down And Dirty Truth Behind The Making Of Van Halen Noel E. Monk & Joseph Layden, 342 sivua | Dey St. / William Morrow 2017
Guitar Player – Legends of Guitar 1, 66 sivua | GPI Publications 1984
The Mighty Van Halen Buzz Morison | Cherry Lane 1984
Van Halen Mark Phillips, 64 sivua | Hollywood / Van Halen 1983
Shredders! The Oral History Of Speed Guitar Greg Prato, 382 sivua | Jawbone 2017

Van Halen | Warner Bros. Records 1978.
Van Halen | Warner Bros. Records 1978


King Diamond: ”Them” – rytinää riivatussa talossa

”Them” | Roadrunner Records 1988

King Diamond: "Them" (1988).Kauhumetallin tanskalainen ruutukuningas King Diamond on viime aikoina satsannut vanhojen albumiensa uudelleenjulkaisuihin. Levy-yhtiö Metal Bladen kautta ilmestyvät vinyylit ja CD:t on tehty alkuperäisistä mastereista, jotta musiikki kuulostaisi sellaiselta kuin alun perin oli tarkoitus. Artisti siis käsittelee niitä kuin taideteoksia eikä kuin tuotteita, ja kyllähän ne ovatkin enemmän kuin pelkkiä hevibiisinippuja. Jokainen King Diamond -albumi kertoo fiktiivisen kauhutarinan, jonka vaiheita musiikki palvelee.

King Diamondin kolmas albumi ”Them” (1988) kertoo henkien hallitsemasta talosta nimeltä Amon, jonka omistajaa, tarinan kertojan Kingin isoäitiä, on pidetty pitkään mielisairaalassa. King, hänen äitinsä ja sisarensa asuvat Amonissa, kun isoäiti pääsee pakkohoidosta ja palaa kotiinsa. Hoitojakso ei ole muuttanut mitään: karmivan oloinen mummi ryhtyy taloksi asetuttuaan välittömästi asioimaan aaveiden kanssa. Jännittävää kertomusta spoilaamatta mainittakoon, että kun isoäiti sotkee perillisensä henkimaailman hommiin, ei seuraa mitään hyvää.

King Diamond tunnetaan paitsi teemalevyjen tekijänä, myös äärimmäisen persoonallisena vokalistina, jonka teatraalinen tulkinta venyy falsetista mitä matalimpaan mörinään, ja kappaleiden merkilliset laulumelodiat hyödyntävät laulajan koko skaalaa. Hänen manaajamaiset äänensä (aivan, monikossa) kuulostavat siltä kuin leegio riivaajahenkiä puhuisi hänen kauttaan. Sellainen tulkintatyyli istuu täydellisesti ”Themin” tarinaan, jota leimaavat skitsofreeniset tuntemukset ja ajatukset henkijoukon läsnäolosta.

”Themin” kappaleiden melodioita tuskin edes pystyisi säveltämään kukaan muu kuin King tykönään, ja biisit ovatkin enimmäkseen hänen yksin kirjoittamiaan. Merkittävässä roolissa ovat myös yhtyeen virtuoosit eli kuninkaan oikea käsi, kitaristi Andy LaRocque (joka oli mukana säveltämässä kolmea kappaletta) sekä rumpali Mikkey Dee, joka sittemmin yllätti siirtymällä kikkailevamman hevin soittamisesta suoraviivaisen Motörheadin rumpaliksi.

”Them” on musiikkia tarkan soiton ja klassisten kauhutarinoiden ystävien korville. LaRocquen, Deen, kitaristi Pete Blakkin ja basisti Hal Patinon soitto on tiukkaa kuin pula-aika, ja Kingin kertomus ammentaa vanhastaan tutuista genren elementeistä. Hänen kauhunsa on suoraviivaista, räikeää ja sarjakuvamaista, eivätkä sen ylidramaattisuudessaan humoristiset hetket suinkaan ole tahattomia (tai ainakaan ne eivät tunnu siltä). Musiikki on usein liiankin alisteista sanoituksille, mutta ainakaan King Diamondia ei pääse syyttämään miellyttämispyrkimyksistä. Tällaista jyrkkää tavaraa hän on aina tuottanut, ja sen voi joko ottaa tai jättää.

King Diamond jatkoi uusien teosten laatimista sekä omissa nimissään että Mercyful Faten laulajana, kunnes 2010-luvun alkajaisiksi joutui kokemaan kauhunhetkiä sydänkohtausten kautta. Moninkertaisesta ohitusleikkauksesta toipuminen vei vuosia, mutta Kim Bendix Petersen (s. 1956) parani ja palasi lavoille todistajanlausuntojen mukaan hämmentävän kovassa kunnossa. Nyt tekeillä on kolmastoista King Diamond -albumi, tuplalevy The Institute, jolla ei ole tekemistä Stephen Kingin samannimisen romaanin kanssa.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

King Diamond | kotisivu
King Diamond | Facebook
King Diamond | Instagram
King Diamond | Twitter

Varaa "Them" kirjastosta.

Varaa ”Them” kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
King Diamondin studioalbumit

1980-luku

Fatal Portrait | Roadrunner Records 1986
Abigail | Roadrunner Records 1987
”Them” | Roadrunner Records 1988
Conspiracy | Roadrunner Records 1989

1990-luku

The Eye | Roadrunner Records 1990
The Spider’s Lullabye | Massacre Records 1995
The Graveyard | Massacre Records 1996
Voodoo | Massacre Records 1998

2000–2009

House Of God | Massacre Records 2000
Abigail II: The Revenge | Metal Blade Records 2002
The Puppet Master | Massacre Records 2003
Give Me Your Soul…Please | Massacre Records/Metal Blade Records 2007

2020-luku

The Institute | Metal Blade Records 2020

Mercyfyl Fate | Finna.fi

1980-luku

Melissa | Roadrunner Records 1983
Don’t Break the Oath | Roadrunner Records 1984

1990-luku

In The Shadows | Metal Blade Records 1993
Time | Metal Blade Records 1994
Into The Unknown | Metal Blade Records 1996
Dead Again | Metal Blade Records 1998
9 | Metal Blade Records 1999

AC/DC: Power Up – virta on kytketty
Alice Cooper: School’s Out – rajaton, ajaton seikkailu
Anthrax: Sound Of White Noise – thrash-titaani tavoitteli tähtiä
Belzebubs: Pantheon Of The Nightside Gods – vapauden ja vastuun kiirastulessa
Black Sabbath: Black Sabbath & 13 – alun loppu ja lopun alku
Iron Maiden: Powerslave – epiikkaa ja elinvoimaa egyptiläisittäin
Kaaos törkytehtaassa – Mayhemin ja Mötley Crüen kohutut saagat
Kiss: Music from ”The Elder” – maskimiehet eksyksissä
Kiss: Lick It Up – kadonneen kitaristin kunniajuoksu
Levyt, jotka Alice unohti – Special Forces | Zipper Catches Skin | DaDa
Marko Hietala: Pyre Of The Black Heart / Mustan sydämen rovio – rocktähti menee henkilökohtaisuuksiin
Metallica: The $5.98 E.P. Garage Days Re-Revisited – elonmerkkejä autotallista
Michael Monroe: One Man Gang – jengi soittaa sydämestä
Misfits: Walk Among Us – kauhupunkin klassikko
Motörhead: Clean Your Clock – lopunajan dokumentti
The Black Crowes: Warpaint – sukellus syvään päähän
Thin Lizzy: Thunder And Lightning – joutsenlaulu vailla vertaa

Lue lisää | Finna.fi

Heavy metal – Raskaan musiikin pioneerit, jättiläiset ja kapinalliset  Daniel Bukszpan & kääntäjät Lotta Heikkeri Miki Peltola & Marco Hietala, 336 sivua | Nemo 2010
Pedon meteli – heavy metallin vanha ja uusi testamentti  Ian Christe & kääntäjä Jone Nikula, 385 sivua | Johnny Kniga 2006
Sound Of The Beast – The Complete Headbanging History Of Heavy Metal  Ian Christe, 385 sivua | Harper Entertainment 2003

King Diamond: "Them" (1988).

King Diamond: ”Them” (1988).

Ozzy Osbourne: The Ultimate Sin – omituinen ajankuva

The Ultimate Sin | Epic 1986

The Ultimate Sin on Ozzy Osbournen omissa kirjoissa se huono soololevy. Laulajan mielestä sen soundi on tylsä, ja vaikka tekele myikin erittäin hyvin, niin kummalliselta se hänestä silti kuulostaa.

Voi olla, että Ozzya riepoo se koko elämänvaihe – The Ultimate Sinin teossa hän oli elämänhallinnallisista syistä lähinnä laulajan ja keulakuvan osassa. Kun levyn biisit kirjoitettiin, hän oli katkaisuhoidossa. (Managerivaimo Sharon Osbourne sai miehensä lähtemään sinne narraamalla, että tiedossa olisi jäsenyys erityisellä klubilla, jossa opetettaisiin herrasmiesmäisiä juomatapoja.) Sillä välin, kun tähti toipui korjaamolla, kitaristi Jake E. Lee ja sanoittaja Bob Daisley tekivät uusia kappaleita. Ozzy lisäsi omat ideansa joukkoon, kunhan sai päänsä vähän selvemmäksi.

Lopputulos on kaksijakoinen. Bändi soi paikoin jähmeästi, eikä noin puolta The Ultimate Sinin kappaleista ole tarpeen kuunnella toista kertaa. Toisaalta siinä paremmassa puoliskossa on hienoja riffejä ja melodioita ja jopa klassikkoja.

The Ultimate Sin äänitettiin Lontoossa ja Pariisissa tuottaja Ron Nevisonin kanssa. Kansikuvaksi valikoitui helvetillinen maalaus, joka voisi olla peräisin vieroitusklinikalla nähdyistä delirium-houreista. Hupaisa Ozzy lohikäärmeenä -kansi oli aikansa tuote. The Ultimate Sinin suurin ansio on yleisemminkin se, miten väkevää kuvaa se maalaa 1980-luvun puolivälin hevikulttuurista ja rockbisneksestä.

Ozzy Osbournen neljäs soololevy ilmestyi maailmaan, jossa suurvallat pitivät toisensa loitolla ydinaseilla uhkailemalla. Levyn vakavimmat kappaleet – kirjaimellisesti aseistariisuva voimaballadi ’Killer Of Giants’ ja ahdistunut ’Thank God For The Bomb’ – on kirjoitettu kauhun tasapainon vallitessa ja kylmän sodan varjossa. Niiden soidessa tuntuu, että Osbourne oli päihdeongelmistaan huolimatta yllättävän lujasti todellisuudessa kiinni. (Toinen asia on, kirjoittiko hän sanoituksia juurikaan itse. Ilmeisesti ainakin ’Killer Of Giantsin’ avausrivit ovat hänen käsialaansa.)

Aikakaudelle leimallisia olivat myös rokkaamisesta, nuoruudesta ja kapinasta kertovat biisit. Lähes kaikilla 1980-luvun hevibändeillä oli sellaisia, ja valtavirtarockia kuluttanut kirkasotsainen nuoriso otti nuo laskelmoiduilta vaikuttaneet kapinalaulut innolla omakseen. Osbournea pidettiin uskonnollisissa ja konservatiivisissa piireissä vaarallisena ja moraalittomana rocktähtenä, joka vasiten ajoi kuulijoitaan itsemurhiin tai turmioon. ’Never Know Why’ muistuttaakin ajasta, jolloin hevin arveltiin uhkaavan nuorison moraalia ja mielenterveyttä. Ozzyn näkemys tilanteesta selviää ’Lightning Strikesissa’, jonka tyhjänpäiväisessä tekstissä hän uhoaa jatkavansa rokkaamista vaikka aamuun asti, jos niikseen tulee ja tarvetta ilmenee.

Moraalinvartijoille uhittelu ja vapauden kaihosta laulaminen sopivat Ozzylle periaatteessa hienosti, mutta käytännön kanssa oli niin ja näin. Vaikka Osbourne oli Black Sabbath -legendana hevin kummisetä ja armoitettuna sekoilijana liian holtiton sisäsiistiksi, hänen suussaan sellaiset biisit kuulostavat melko väkinäisiltä. Hän ei ollut enää mikään nuori kapinallinen vaan nelikymppinen juoppo miljonääri. Sen Osbourne (tai toinen sanoittaja) tuntuu myös tiedostaneen: paljastavassa ja surullisessa ’Secret Loserissa’ Ozzy on rehellisimmillään. Hän laulaa kuin apua pyytäen, ettei ole sitä miltä näyttää. Juhlitun rocktähden kehossa asui moniongelmainen ressukka, ja imagon alla todellisuus hankasi paksua nahkaa vereslihalle.

Ozzyn elämän teki hankalaksi sekin, että hänen odotettiin olevan jatkuvasti pyörällä päästään. Musiikin ulkopuolella hänen hahmonsa viehätys perustui siihen, että kaikki näytti jatkuvasti olevan karkaamassa käsistä. Tuo teema kiteytettiin hienosti nimikappaleen 1980-luvun suosikkisarja Dallasia parodioivassa videossa. Kun häiriintyneenä öljyparonina esiintyvä laulaja katselee telkkarista, miten kaljan pulskistama toinen minä toikkaroi lavalla kuin kajahtanut kotirouva, tulee artistin henkinen tila tai imago hyvin selväksi. Erittäin moni asia on pahasti pielessä, mutta jollain kummalla tavalla homma pysyy koossa. Ristiriita vakavan kappaleen ja humoristisen videon välillä on vahva.

Tekoprosessinsa kautta The Ultimate Sin on kiinnostava myös musiikkibisneksen kuvajaisena. Artistit saattoivat pitää itseään melkoisina rebeleinä, mutta heidän sniffaillessaan viskipäissään pulvereita luksushotellien uima-altailla, kulissien takana pyöritettiin säälimätöntä liiketoimintaa, jolla ei ollut mitään tekemistä reilun rokkimeiningin kanssa. Muusikot olivat pelkkiä pelinappuloita. The Ultimate Sinin pääsäveltäjä Jake E. Lee oli joutunut heti ensimmäisellä Ozzy-albumillaan Bark At The Moonilla huiputetuksi: hänen riffinsä ja kokonaiset kappaleensa merkittiin kylmästi Osbournen tekemiksi.

Vedätyksestä viisastunut Lee kieltäytyi soittamasta nuottiakaan The Ultimate Sinille ennen kuin paperit olisivat kunnossa. Kun Lee sai nimensä tekijätietoihin, puijatuksi joutui (basistina parhaiten tunnettu) Bob Daisley. Hän kirjoitti yhtä lukuun ottamatta kaikki levyn tekstit, mutta ei saanut niistä aluksi lainkaan krediittiä. Vasta kun The Ultimate Siniä oli myyty 500 000 kappaletta, hänen nimensä liitettiin tekijätietoihin Osbournen ja Leen rinnalle.

The Ultimate Sin päättyy kuninkaallisesti ’Shot In The Darkiin’, joka on yksi Ozzyn uran ja ylipäänsä kasarihevin kaikkien aikojen parhaista biiseistä. Se on kehitelty basisti Phil Soussanin samannimisestä Wildlife-yhtyeen kappaleesta, mutta varsinainen cover se ei ole. Sovitus ja melodia uudistettiin, ja Ozzy lauloi biisin omakseen niin kuin vain hän voi. Nyttemmin levystä ei enää ole otettu uusia painoksia, minkä arvellaan johtuvan Soussanin kanssa käydyistä oikeustaisteluista eli tulonjaosta. ”Et tule koskaan ymmärtämään, miksi me rokkaamme”, Ozzy kailotti The Ultimate Sinillä ja jätti miettimään, mahtoiko hän tarkoittaa, etteivät nuoret käsittäneet, että rahan takiahan sitä tehtiin.

Se, että The Ultimate Sin ei ollut kokonaisuutena mikään mestariteos, ei ollut bisneksen kannalta mikään ongelma. Levy ajoi asiansa ja myi miljoonia, koska se oli Ozzyn uusi levy. Vanha stara lähti tien päälle nuorista muusikoista kootun kilpailukykyisen kokoonpanon kanssa. Kiperiä riffejä ja sooloja tulittanut Jake E. Lee suoriutui hienosti hardrock-kitaristien vauhtiajoissa, ja Randy Castillon ja Phil Soussanin rytmiryhmä hoiti hommansa niin kuin Kummisedän alaisuudessa kuuluikin.

Samaan aikaan yksi hevirockin aikakausi oli vaipumassa hautaan, ja toinen nousi vauhdilla undergroundista. The Ultimate Sin -kiertueella Ozzy Osbournea lämmitteli räväkkä speed/thrashnousukas Metallica, joka oli juuri julkaissut mestarillisen Master Of Puppetsin.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Ozzy Osbourne | kotisivu
Ozzy Osbourne | Facebook

Ozzy Osbourne | Instagram

Varaa The Ultimate Sin kirjastosta.

Varaa Ozzy Osbournen The Ultimate Sin kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Ozzy Osbourne

1980-luku

Blizzard Of Ozz | Jet 1980
Diary Of A Madman | Jet 1981
Bark At The Moon | Epic 1983
The Ultimate Sin | Epic 1986
No Rest For The Wicked | Epic 1988

1990-luku

No More Tears | Epic 1991
Ozzmosis | Epic 1995

2000–2009

Down To Earth | Epic 2001
Under Cover | Epic 2005
Black Rain | Epic 2007

2010-luku

Scream | Epic 2010

2020-luku

Ordinary Man | Epic 2020

Levyhyllyt | Finna.fi
Black Sabbath

1970-luku

Black Sabbath | Vertigo 1970
Paranoid | Vertigo 1970
Master Of Reality | Vertigo 1971
Vol. 4 | Vertigo 1972
Sabbath Bloody Sabbath | Vertigo 1973
Sabotage | Vertigo 1975
Technical Ecstasy | Vertigo 1976
Never Say Die! | Vertigo 1978

1980-luku

Heaven And Hell | Vertigo 1980
Mob Rules | Vertigo 1981
Born Again | Vertigo 1983
Seventh Star | Vertigo 1986
The Eternal Idol | Vertigo 1987
Headless Cross | I.R.S. Records 1989

1990-luku

Tyr | I.R.S. Records 1990
Dehumanizer | I.R.S. Records 1992
Cross Purposes | I.R.S. Records 1994
Forbidden | I.R.S. Records 1995

2010-luku

13 | Vertigo 2013

AC/DC: Power Up – virta on kytketty
Black Sabbath: Black Sabbath & 13 – alun loppu ja lopun alku
Iron Maiden: Powerslave – epiikkaa ja elinvoimaa egyptiläisittäin
King Diamond: ”Them” – rytinää riivatussa talossa
Marko Hietala: Pyre Of The Black Heart/Mustan sydämen rovio – rocktähti menee henkilökohtaisuuksiin
Metallica: The $5.98 E.P. • Garage Days Re-Revisited – elonmerkkejä autotallista
Motörhead: Clean Your Clock – lopunajan dokumentti
Viikate: Rillumarei! – väliaikaista kaikki on vain

Lue lisää | Finna.fi

Ozzy  Sue Crawford & kääntäjä Reija Tanninen, 222 sivua | Johnny Kniga 2003
Minä, Ozzy  Ozzy Osbourne & Chris Ayres & kääntäjä Ilkka Salmenpohja, 414 sivua | Like 2014
Jag är Ozzy  Ozzy Osbourne & Chris Ayres & översättare Linnéa Olsson, 368 sidor | Norstedts 2011
Sabbath Bloody Sabbath  Joel McIver & kääntäjä K. Männistö, 423 sivua | Like 2007 & 2010

Täysillä – omaelämäkerta  Sharon Osbourne & Penelope Dening & kääntäjä Maria Lyytinen, 384 sivua | Ajatus 2006
Iron Man – muistelmat  Tony Iommi & T.J. Lammers & kääntäjä Jussi Niemi, 441 sivua | Like 2012

 I am Ozzy  Ozzy Osbourne & Chris Ayres, 368 sivua | Sphere 2009
Mina olen Ozzy  
Ozzy Osbourne & Chris Ayres & tõlkinud Hels Hinrikson, 344 sivua | Kunst 2016
Ozzi – vsjo, Tsto mne udalos vspommit – avtobiografija bes tsenzury – Оззи : всё, что мне удалось вспомнить : автобиография без цензуры  
Ozzy Osbourne & Chris Ayres & kääntäjä Крис Аирс, 415 sivua | Bombora 2018
Ozzy – Unauthorized  
Sue Crawford, 224 sivua | Michael O’Mara
Iron Man – My Journey Through Heaven And Hell With Black Sabbath  Tony Iommi & T.J. Lammers, 383 sivua | Simon & Shuster 2011 & 2012
Sabbath Bloody Sabbath  Joel McIver, 405 sivua | Omnibus Press 2006 & 2014
Extreme – My Autobiography  Sharon Osbourne & Penelope Dening, 372 sivua | Time Warner 2005
Black Sabbath  Steven Rosen & Ozzy Osbourne, 205 sivua | Sanctuary 2001
Black Sabbath  Steven Rosen & Ozzy Osbourne, 279 sivua | Sanctuary 2002
Wheels Of Confusion – The Story Of Black Sabbath  Steven Rosen & Ozzy Osbourne, 205 sivua | Castle Communications 1996
Paranoid – Black Days With Sabbath & Other Horror Stories  Mick Wall, 222 sivua | Mainstream Publishing 1999

Ozzy Osbourne: The Ultimate Sin (1986).

Stam1na: Viimeinen Atlantis – maailma valomerkin jälkeen

Viimeinen Atlantis | Sakara 2010 & 2020

Kun metallibändi Stam1na julkaisi neljännen albuminsa Viimeinen Atlantis helmikuussa 2010, se meni suoraan virallisen albumilistan kärkeen. Kun laulaja-kitaristi Antti Hyyrynen julkaisi samannimisen esikoisromaaninsa päivälleen kymmenen vuotta myöhemmin, ensimmäinen painos oli myyty loppuun jo ennen julkaisupäivää. Tämä kertoo siitä, miten lujan fanipohjan Stam1na on onnistunut itselleen valamaan, mutta kyse on myös sisällöstä. Kun silmäilee ikkunasta lokakuulta näyttävää helmikuuta, mieleen tulee, että Hyyrysen dystooppiset visiot saattavat puhutella väkevästi juuri näin ajanlaskumme loppuvaiheessa.

Viimeisessa Atlantiksessa – sekä levyssä että kirjassa – riittää maailmanlopun enteitä. Stam1nan albumi on teemalevy käsistä lähteneen kulutusjuhlan aiheuttamasta ekokatastrofista ja ihmiskunnan tuhosta. Se kertoo kadotukseen tuomitusta maailmasta ja sitä asuttavasta, viihteellä humallutetusta sivilisaatiosta, joka ahmii itsensä hengiltä kertakäyttöhaarukalla. Se ei ole tarinallinen kokonaisuus, mutta luo pohjan ja puitteet suuremmalle kertomukselle, jonka Hyyrynen kirjoitti romaaniinsa.

Viimeinen Atlantis ei ollut Stam1nalle missään mielessä turvallinen siirto. Bändi ei lähtökohtaisestikaan tee helppoja popkappaleita, ja Viimeisellä Atlantiksella se vielä lisäsi joukkoon tempoilevia progressiivisia elementtejä, jotka antoivat kuulijalle lisää haastetta. Myöskään kappaleiden realistinen tuomiopäivän tematiikka ei ollut sellainen, jossa kukaan mielellään haaveksien velloisi. Mutta vaikka kantaaottavuus saattoi karkottaa osan yleisöstä, se saattoi samalla tehdä Stam1nasta kiinnostavan valmiin kuulijakunnan ulkopuolella.

Levy myi kultaa. Syyt löytyvät hyvin tehdystä pohjatyöstä ja suomalaisen metallin yleisestä suosiosta, joka siivitti Stam1nankin matkaa genren A-ryhmään, sekä siitä, että nämä sanat ja sävelet resonoivat tulemisensa ajassa ja paikassa. Viimeisellä Atlantiksella Stam1nan soitto yltyy vaihtoehtoisiksi speed/thrash-tsunameiksi, joiden lomassa on kylmiä suvantoja. ”Pakkolaskun”, ”Rikkipään” ja ”Jäteputkiaivojen” maastopalomainen kaaos saa vastapainokseen ”Viestintuojan”, ”Eloonjääneen” ja etenkin levyn päättävän nimikappaleen syvän seesteisyyden, mutta onnellista loppua kuulija ei saa. Levyn lopun ylle laskeutuu pikemminkin hukkuvan hiljaisuus kuin pelastuksen rauha.

Kun Hyyrysen romaani ilmestyi, Viimeisen Atlantiksen laulunaiheet olivat vielä ajankohtaisempia kuin kymmenen vuotta aiemmin. Seikkailullisen sci-fitrillerin ydinsanoma on sama kuin musiikinkin: näin ei voi jatkua. Hyyrynen ei moralisoi vaan toteaa faktan: katsokaa ympärillenne, tunnustakaa tosiasiat ja tehkää looginen johtopäätös siitä, mihin tämä johtaa. Suuri osa molempien Viimeisten Atlantisten viehätyksestä perustuu juuri aihepiirin kohtalokkuuteen. ”Olimme ohittaneet pisteen, jolta ei ollut paluuta, kuin valomerkin: lisäsyy juhlia”, Hyyrynen laulaa levyn toisella kappaleella.

Lopunajan juhlat jatkuvat pitkin vuotta 2020. Viimeinen Atlantis -albumin kymmenvuotisjuhlapainos ilmestyy helmikuun lopulla. Syksyllä Stam1na esittää klassikkoalbuminsa kokonaisuudessaan Helsingin jäähallissa.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Stam1na
Antti Hyyrynen – laulu, kitara
Kai-Pekka Kangasmäki – basso, laulu
Emil Lähteenmäki – koskettimet
Pekka Olkkonen – soolokitara
Teppo Velin – rummut, lyömäsoittimet

Stam1na | kotisivu
Stam1na | Facebook
Viimeinen Atlantis | Kirjasampo
Sakara Records | Facebook
Like Kustannus | Facebook

Levyhyllyt | Finna.fi
Stam1na

2000–2009

Stam1na | Sakara Records 2005
Uudet kymmenen käskyä | Sakara Records 2006
Raja | Sakara Records 2008

2010-luku

Viimeinen Atlantis | Sakara Records 2010 • VA10 Sakara Records 2020
Nocebo | Sakara Records 2012
SLK | Sakara Records 2014
Elokuutio | Sakara Records 2016
Taival | Sakara Records 2018

2020-luku

Novus ordo mundi | Sakara Records 2021

HIM: Deep Shadows And Brilliant Highlights – poplevy huippujen varjosta
Kotiteollisuus: Valtatie 666 – tie jatkuu itään
Marko Hietala: Pyre Of The Black Heart/Mustan sydämen rovio – rocktähti menee henkilökohtaisuuksiin
Mokoma: Kuoleman laulukunnaat – suomimetallin voimannäyttö
Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Lopunajan merkit – suomihevin lähtölaukaus
Stone: Free – hyvästit vallankumoukselle
Viikate: Rillumarei! – väliaikaista kaikki on vain

Lue lisää Stam1nasta | Finna.fi

Dystopian piirteet Stam1nan rocklyriikassa albumeilla Viimeinen Atlantis ja Elokuutio • Pro Gradu -tutkielma  Emma Halonen, 80 sivua | Jyväskylän Yliopisto 2020

Lue lisää Antti Hyyrystä | Finna.fi

Viimeinen Atlantis  Antti Hyyrynen, 250 sivua | Like 2020

Lue lisää suomalaisesta rockista ja metallista | Finna.fi

Jee jee jee – suomalaisen rockin historia  Seppo Bruun & Jukka Lindfors & Santtu Luoto & Markku Salo, 543 sivua | WSOY 1998
Rauta-aika – suomimetallin historia 1988–2002  Jone Nikula, 288 sivua | Johnny Kniga 2002

Antti Hyyrynen: Viimeinen Atlantis (Like, 2020).

Stam1na: Viimeinen Atlantis (2010/2020).