Ennen kuin Suad Khalifa julkaisi ensimmäiset soolobiisinsä vuonna 2017, hänen nimensä oli tuttu muiden artistien levyiltä. Jo The Call -EP:n kuuleminen sai aikoinaan miettimään, että tällainen kynttilä ei kauan vakan alla pysy. Waves ei kuulostakaan sessiolaulajan kokeilulta vaan albumilta, jonka ehdottomasti piti ilmestyä.
Ensimmäiset soolojulkaisut esittelivät Suadin artistiksi, joka saattaisi päätyä tekemään melkein mitä tahansa, vaikka elektroindietä, mutta Wavesilla hän näyttäytyy bändin solistina. Elektronisen musiikin, bändisoiton ja akustisuuden kaltaiset toteutustavat ovat vain asuja, joissa olennainen näyttäytyy. Merkittävää on vain se, mitä pinnan alta löytyy. Suad kirjoittaa kappaleita, joita voi pukea monenlaisiin vaatteisiin. Wavesin tapauksessa kitarat, rummut ja piano tukevat hänen melodioitaan ja ilmaisuaan erityisen hyvin.
Suadin soundi on tummanpuhuva, luonnollinen, lämmin, melankolinen ja ylevä. Tämä pätee sekä hänen lauluääneensä että hienostuneen dramaattiseen ensialbumiinsa, jonka on tuottanut Lauri Eloranta. Musiikki ja toteutus kietoutuvat toisiinsa niin kauniisti, ettei saumakohtia erota. Suadin debyyttialbumi on teos, ei irrallisten raitojen kokoelma. Samaan aikaan jokainen kappale edustaa kokonaisuutta niin hyvin, että minkä tahansa olisi voinut julkaista singlenä. Biisit tulevat kuin aallot rantaan, voimakkaina mutta särkyvinä, kaikki erilaisina mutta silti saman ykseyden osina.
Vuosien laulukokemuksesta, mietityistä sovituksista, paneutuneesta kirjoittamisesta ja hyvästä bändistä johtuen Waves kuulostaa vahvalta. Sen vastapainoksi sanoituksissa soi maailmaan heitetyn ihmisen ääni, hänen epävarmuutensa suunnasta, olemisen hauraus ja surun kauneus. En tiedä, miten terapeuttista toimintaa laulujen kirjoittaminen Suadille on, mutta vahvan biisin sisällä on turvallista särkyä. Pimein laakso on ’The Burn’ keskellä albumia, singlenäkin julkaistu päätösraita ’White Lies’ vie kuulijan valoon.
Waves tuo samankaltaisen olon kuin (lukemattomista vain pari tutustumisen arvoista kotimaista poimiakseni) Antero LindgreninMotherin (2012) tai MannanShacklesin (2011) kuunteleminen. Tuntuu ihan siltä kuin tässä oltaisiin jonkin merkityksellisen ja syvällisen äärellä, ajattomassa paikassa, jonne päiväperhot eivät pääse.
La divina commedia eli Jumalainen näytelmä kertoo Danten matkasta Helvetin ja Kiirastulen kautta kohti Paratiisin kirkkautta. Nimessä oleva ’komedia’ ei keskiajalla kuitenkaan viitannut huumoriin, vaan tarinaan jolla on onnellinen loppu. Shakespearen komedioissakin kaiken tavoitteena oli avioliitto ja tarinoiden huipennus saavutettiin lopun hääkohtauksissa. Bändin nimenä TheDivine Comedy saattaa olla ensisilmäyksellä mahtipontinen, mutta myös enteellinen. Vuonna 2016 ”jumalallinen komedia” sai täyttymyksensä, kun yhtye julkaisi albumin Foreverland. Sillä laulujen kertoja on viimein löytänyt rakkauden ja purjehtii ryhdikkäästi vakituisen parisuhteen onnelliseen satamaan.
Neil Hannon. Kuva: The Divine Comedy Homepage.
The Divine Comedy on ollut pitkälti Neil Hannonin (s. 1970) sooloprojekti, ei niinkään bändi. Hänen älyllisen nokkelat brittiperinteestä kumpuavat tarinalliset biisinsä olivat 90-luvun loppupuolella – brittipopin kukoistuskaudella – muodikkaita. Levyt myivät hyvin ja Hannon paistatteli hetken aikaa julkisuudessa. Menestysvuosien jälkeen hän jatkoi musiikin tekemistä rauhalliseen tahtiinsa, ilman että julkaisujen taso olisi kertaakaan notkahtanut. Hän on viime vuosina laajentanut ilmaisuaan myös kamarioopperan ja pienoismusikaalien puolelle.
Pohjois-irlantilainen anglikaanisen kirkkoherran poika Hannon oli taustansa vuoksi Britannian pop-piirien outolintu. Hän oli jo varhain löytänyt musikaalisen kotinsa menneisyyden maailmasta. Noël Coward, Gilbert & Sullivan ja Scott Walker olivat hänen sankareitaan, kirjallisella puolella hän ahmi vaikutteita erityisesti 1900-luvun alkupuolen klassikoista. Hannonin taiteessa mannermaiset vaikutteet (chanson, kabaree, Kurt Weill) ja eurooppalaisuus ovat olleet tärkeitä. Tässä hän poikkesi brittipopin valtavirrasta, jossa brittiläisyyden hehkuttaminen sai ajoittain jopa nationalistisen hurmoksen piirteitä.
Foreverland -albumin avaava ’Napoleon Complex’ käynnistyy elokuvamaisen komeasti orkestroiduilla jousilla. Se on kevyen humoristinen kertomus Napoleonista, napoleon-kompleksista ja siitä kuinka yksittäisen ihmisen rehevä ego voi mullistaa kokonaisen kansakunnan tai jopa maailman. Biisin voi myös tulkita itseironiseksi satiiriksi pienikokoisesta Hannonista itsestään. Se heijastaa voimakkaasti vuoden 2016 tapahtumia eli Yhdysvaltain presidentinvaaleja ja brexit-äänestystä.
Samankaltaista kerrostuneisuutta on myös singlenäkin julkaistulla ’Catherine The Greatilla’, joka kertoo Venäjän keisarinnasta Katariina Suuresta. Laulu ylistää vuolaasti valistunutta ja toimeliasta itsevaltiasta, jonka hyväksi kertojan on valmis tekemään mitä tahansa. Voimansa biisi saa kuitenkin siitä, että se kertoo rivien välissä myös Neil Hannonin puolisosta, irlantilaisesta kansanmuusikosta Cathy Daveysta.
Cathyn ja Neilin välinen suhde on Foreverlandin temaattinen keskipiste, jonka kautta levyn biisit saavat muotonsa. John & Yoko -asetelma on paljaimmillaan kepeässä jazz-iskelmässä ’Funny Peculiar’, jonka rakastunut pari laulaa duettona. ’The Pact’ on kuin suoraan 1930-luvun Saksasta ja se olisikin sopinut hyvin Marlene Dietrichin laulettavaksi. Siinä parisuhdetta kuvataan saksalaisen asiallisesti valtioiden välisenä valtiosopimuksena.
1930-luvun tunnelmissa ollaan myös biisissä ’I Joined The Foreign Legion (To Forget)’, joka on levyn parhaita oivalluksia. Laulu kertoo miehestä, joka värväytyy muukalaislegioonaan unohtaakseen entisen rakkaansa. Lopulta käykin niin, että hän ei enää muista mitä asiaa pakoon hän legioonaan alun perin lähti. Laulu on samaan aikaan nokkelan humoristinen ja äärimmäisen traaginen. Tällaisissa kaksoisvalotuksissa Hannon on parhaimmillaan.
Levyn folk-vaikutteisella nimibiisillä ’Foreverland’ kerrotaan laivasta ja sen kapteenista, jotka ovat seilaamassa täydellistä onnen kaukorantaa kohti. Noël Cowardin hengessä etenevä laulu on samanaikaisesti toiveikkaan sentimentaalinen ja kaihoisan surullinen. Täydellistä paikkaa kapteeni ei löydä koskaan, mutta sitä kohti on kuitenkin hyvä suunnistaa – vaikka laivan miehistö tekee samaan aikaan kuolemaa. Onnellisuuden tematiikkaa käsittelee myös ’My Happy Place’. Siinä kertoja toteaa, että elämän kolhujen keskellä rauhan voi löytää oman pään sisältä: mielikuvituksesta ja lapsuuden muistojen maisemista.
Albumin kohokohta on Hannonin puolisolle omistettu ’To The Rescue’. Kansanmuusikkonakin tunnettu Cathy Davey on viimeisten vuosien aikana keskittynyt kaltoin kohdeltujen sikojen auttamiseen vapaaehtoistyönä. Osa sioista onkin sijoitettu Hannonin ja Daveyn Irlannin maaseudulla sijaitsevaan kotiin. Laulu kohoaa henkilökohtaisesta kokemuksesta yleiseen ja se ylistää ihmisten pyyteetöntä kykyä auttaa toinen toistaan. Biisin ja albumin upein kohta on kappaleen lopussa, kun pikkolotrumpetti toitottaa ratsuväen saapuneen aivan kuin vanhanajan lännenelokuvissa.
– Got a vigilante sleeping in my bed I looked for Marilyn, I got Che instead But I’ll march behind you, wherever you may go And I’m more proud of you Than you can ever know
To the rescue Through the snow and freezing rain Down deserted country lanes Round the world and back again To the rescue Taking the forgotten ones Big and small, the old and young When nobody else will come You’ll come to the rescue To the rescue.
Kaikista Divine Comedyn albumeista julkaistiin vuonna 2020 laajennetut CD-painokset sekä vinyyliversiot. Foreverlandin laajennettu 2CD sisältää demoja, vaihtoehtoisia versioita sekä joitakin julkaisematta jääneitä lauluja. Kaikki laajennetut levyt julkaistiin myös boksina nimellä Venus, Cupid, Folly And Time – Thirty Years Of The Divine Comedy. Boksin kylkiäisenä on yhtyeen harvinainen esikoislevy Fanfare For The Comic Muse.
Jukka Uotila
Foreverland Neil Hannon – laulu, bassokitara, kitara, kosketinsoittimet, piano, rummut, lyömäsoittimet, mandoliini, banjo, sitra Cathy Devey – laulu Simon Little – bassokitara, taustalaulu Andrew Skeet – piano Jake Jackson – taustalaulu, pilli Karen Glen – cembalo Chris Worsey – sello Vasket: Billy Cooper, John Ryan, Mark Templeton, Matt Gunner, Richard Edwards, Richard Watkins, Sebastian Philpott & Trevor Mires Puupuhaltimet: Eliza Marshall, Martin Robertson, Richard Skinner & Rosie Jenkins Tuottaja: Neil Hannon
A Secret History – The Best Of The Divine Comedy • 2LP • 2CD | Setanta 1999 Venus, Cupid, Folly And Time – Thirty Years Of The Divine Comedy • 23CD+DVD | Divine Comedy Records Limited/Parlophone Records 2020
Brittimuusikko Phil Collins viettää 70-vuotispäivää tammikuussa 2021. Syntymäpäivän kunniaksi Levyhyllyt vierailee artistin soolouralla. Yksi sen kohokohdista on vuonna 1985 julkaistu No Jacket Required.
Pitkään Genesis-rumpalina toimimut Collins ryhtyi myös bändin laulajaksi kun eronneen Peter Gabrielin korvaajaksi ei löytynyt Collinsin veroista, saati parempaa laulajaa. Collinsin ääntä kuullaan 1976 julkaistuilla levyillä A Trick Of The Tail ja Wind & Wuthering. Laajennettu muusikkorooli sujui hyvin. Takana oli jo pari soolobiisiä Genesis-levyillä ja aiemmassä bändissä Flaming Youth.
Kiertueilla näki selvästi, että Collins viihtyi eturivissä, ja Genesis-fanit ottivat näyttelijäkykyisen laulajan vastaan innokkaasti. Kun oli aika tehdä omia levytyksiä, niin Collinsin syttyminen vei hieman bändikavereita pidempään. Ensimmäisenä ehti sooloilemaan kitaristi Steve Hackett. Hänen mestariteoksensa Voyage Of The Acolyte julkaistiin syksyllä 1975. Peter Gabrielin ykkösalbumi ilmestyi alkuvuodesta -77. Tony Banks ja Mike Rutherford saivat levynsä ulos 1979–80.
Phil Collins pääsi irti lauluntekijänä kun Genesis liikkui modernimpaan suuntaan. Avioeron tuskaisia ajatuksia päätyi paperille ja lopulta debyytille Face Value. Soolouran aloitus oli komea. Mustavalkoisen kannen sisällä oli tasapainoista materiaalia ihmissuhteen epätasapainosta. Levyn menestystä siivitti erityisesti ’In The Air Tonight’.
Ehkä ennalta arvaamattomasti Collins solahtikin mukaan supertähtisarjaan, ihan omalla karismallaan. Laulajan välittömyys oli konkreettisempaa ja suoremmin tunteisiin vetoavaa kuin hieno ura Genesis-laulajana.
Ja hittibiisejä löytyi lisää. Elokuvaan Kaikki pelissä tehty ’Against All Odds (Take A Look At Me Now)’ hioutui lopulta timantiksi. Philip Baileyn kanssa tehty duetto ’Easy Lover’ kulki nerokkaasti. Niin teki myös No Jacket Requiredin aloitusraita ’Sussudio’.
Huvittavasti pukuun pukeutunut Collins korostaa videolla kykyänsä kaikkien popparina. Vastustamaton rumpuraita vetää yhä suun hymyyn. Collinsin ja Hugh Padghamin tuotantotyö on 80-luvun huippua. Intensiteetti lähestyi jopa Princen kykyä tuottaa popdraamaa hyvin pienestä kasvattamalla. Tekstikin tuntui lähestyttävältä:
– There’s a girl that’s been on my mind All the time Sussudio Now she don’t even know my name But I think she likes me just the same Sussudio.
Harva ja harkittu instrumentaatio antaa runsaasti tilaa popmaiselle fraseeraukselle. Riimien arkipäiväisyyttä tuskin pistää merkille voimakkaiden laululinjojen alta. Sama vakuuttavuus koskee myös artistin herkintä puolta. ’One More Night’.
Vähemmän tunnettua tasokkuutta löytyy lisää albumin B-puolelta. ’Inside Out’ ja ’Doesn’t Anybody Stay Together Anymore’ rullaavat muskelimaisesti. Albumin loppu ilmavoituu vapaaksi päätösraidalla ’Take Me Home’. Vakavahenkinen biisi saa voimaa myös promovideoiden maisemista ja Collinsille ominaisesta huumorista.
Vieraileivan muusikon/tuottajan tai rivijäsenen rooli esimerkiksi Peter Gabrielin, Brian Enon, Robert Plantin, Eric Claptonin, John Martynin ja fuusiobändi Brand X:n levyillä loisti ensiluokkaisena. Vastavuoroisesti No Jacket Requiredin äänityksissä vierailivat Sting ja Genesis-tutut Gabriel ja Daryl Stuermer. Sting tekee palveluksena hyvää biisille ’Long Long Way To Go’, vaikka rooli tuntuu alkuun pieneltä.
Viimeistään No Jacket Required nosti Collinsin kansainvälisesti tunnetuksi artistiksi. Lauluntekijän askel saattoi olla nyt entistä vapaampi, eikä levyille tarvittu instrumentaaleja, coverbiisejä tai Genesis-lainaa (Behind The Lines). Ja ilman pikkutakkipakkoa oli mahdollista antaa näkymätön kosketus yhä elävään emobändiin: Genesis-trion seuraava askel oli vuoden -86 hitintäyteinen Invisible Touch. Dynaamisen perkussiomaailman lisäksi sitäkin kiinteytti Collinsin musikaalinen kähinä ja kyky laulaa voimaballadit omikseen.
** **
Ja jos maailmanlaajuinen koronapandemia hellittää niin Genesis palaa vielä kerran lavoille. Kiertue The Last Domino? on siirretty syksyyn 2021.
Tuomas Pelttari
No Jacket Required Phil Collins – laulu, rummut, rumpukoneet, kosketinsoittimet, bassokitara Lee Sklar – bassokitara David Frank – rumpukoneet, kosketinsoittimet Daryl Stuermer – kitara, kosketinsoittimet Gary Barnacle, Don Myrick – saksofoni The Phenix Horns – vasket Sting, Helen Terry, Peter Gabriel – taustalaulu Tuottajat: Phil Collins & Hugh Padgham
Scratch My Back | Real World 2010 New Blood | Real World 2011 Live Blood | Real World 2012 Back To Front – Live In London • live • DVD • Blu-ray | Real World 2014
Gibbin veljesten muodostama Bee Gees on yksi populaarimusiikin valovoimaisimmista yhtyeistä. Yhtyeen discobiisit ovat osa kulttuurimme kollektiivista muistia: kaikki tunnistavat hitit ’Stayin’ Alive’, ’Tragedy’ tai ’You Should Be Dancing’. Silti itse yhtye ja sen muu tuotanto on jäänyt monelle mysteeriksi. Ryhdyin selvittämään yhtyeen arvoitusta jo vuosia sitten ja ällistyin. Heidän mittava uransa olikin täynnä yllätyksiä, erikoisia suunnanmuutoksia ja häkellyttävän korkeatasoista musiikkia. Yhtyeen tuotannon läpikäyminen vaati myös kärsivällisyyttä ja vanhojen vinyylien metsästämistä, sillä osaa yhtyeen levyistä ei ole koskaan julkaistu kunnolla CD-muodossa.
Gibbin veljekset aloittivat uransa levyjäkin julkaisseina lapsitähtinä Australiassa. Isoveli Barry (s. 1946) sekä kaksoset Robin ja Maurice (s. 1949) olivat syntyneet Iso-Britannian Mansaarella ja viettäneet varhaislapsuutensa Manchesterissa. Emigroituminen takaisin Englantiin helmikuussa 1967 oli käänteentekevä hetki. Veljekset onnistuivat löytämään ymmärtäväisen managerin Robert Stigwoodin ja solmivat levytyssopimuksen Polydorin kanssa. Maaliskuussa he aloittivat jo demojen äänittämisen ja ensimmäisen albumin nauhoitukset.
Ensimmäinen Iso-Britanniassa julkaistu albumi Bee Gees’ 1st ilmestyi heinäkuussa 1967. Levy aloitti huikean neljän albumin putken: vuonna 1968 ilmestyivät Horizontal ja Idea ja seuraavana vuonna yhtyeen magnum opus tupla-LP Odessa. Yhtyeen ensimmäinen Briteissä äänitetty singlejulkaisu ’New York Mining Disaster 1941’ ilmestyi jo huhtikuussa 1967 ja siitä tuli hämmentävän suuri läpimurtohitti maailmalla, jopa Yhdysvalloissa. Biisi kertoo kuvitteellisesta kaivosonnettomuudesta ja loukkoon jääneiden kaivosmiesten ajatuksista. Levytyksen sovitus on minimalistinen, mikä korostaa veljesten uniikkia laulusoundia.
Gibbin veljekset olivat omasta mielestään ensisijaisesti lauluntekijöitä. He olivat jo teinipoikina säveltäneet suurimman osan esittämästään materiaalista ja tehneet valtavan määrän lauluja muille esittäjille. Levylle Bee Gees’ 1st päätyneet sävellykset ja sanoitukset eivät noudata tyypillisen popbiisin konventioita ja hittikaavaa, vaan ne ovat viehättävän naiiveja ja personaallisia tarinoita pienten ihmisten elämistä. ’Red Chair, Fade Away’ on kummallisen nykivästi etenevä raita, joka kertoo isoisän vanhasta punaisesta tuolista. Maurice Gibbin soittama mellotroni dominoi levytystä toistuvalla alaspäin liukuvalla äänellä.
’Every Christian Lion Hearted Man Will Show You’ on vähintään yhtä omituinen laulu: veljesten munkkikuoro ja modaalisesta musiikista otetut vaikutteet soivat siinä keskiaikaisen kirkkomusiikin hengessä. Joissakin maissa singlenäkin julkaistu ’Holiday’ on lapsuuden maisemaan sijoittuva meditatiivinen folkbiisi, jossa on unenomaisen pysähtynyt, lähes aavemainen tunnelma. Barryn ja Robinin äänet sulautuvat kappaleen alussa upeasti toisiinsa.
Bee Gees’ 1st on monella tapaa mitä englantilaisin levy. ’Craise Finton Kirk Roayl Academy Of Arts’ on lämpimän humoristinen music hall -biisi, joka kertoo Oxford Streetillä mainoskylttien kanssa marssineesta miehestä. Kaikki lontoolaiset tunnistivat erikoisen miehen, mutta kukaan ei saanut selvää hänen puheestaan. Albumin avaava ’Turn Of The Century’ kertoo aikakonematkasta viktoriaanisen ajan Englantiin. Menneiden aikojen tunnelmaa korostaa Bee Geesin hovisovittajan Bill Shepherdin upeat arrit puhaltimille ja jousille.
Albumin sointimaailma on rakennettu puhallin- ja jousiorkesterin sekä veljesten upean laulun varaan. Colin Petersenin rummut, Maurice Gibbin basso ja muut modernimmat soittimet leijuvat yleensä kaukana taustalla kuin irrallaan muusta. Tämä luo levyn sointimaailmaan syvyyttä, mutta myös jännän unenomaisen tunnelman. Bee Gees’ 1st luo parhaiden levyn tapaan oma koherentin maailmansa. Se on kuin lumisadepallo, joka vangitsee kuulijan sisäänsä.
Bee Gees oli hioutunut varsinkin laulustemmojen osalta tiiviiksi yksiköksi. Veljekset olivat kuitenkin hyvin erilaisia persoonia. Barry Gibb oli järkevä isoveli, joka ymmärsi musiikkialan julmat lainalaisuudet. Hän pyrki luomaan kaupallisesti menestyvää musiikkia, johon kuka tahansa voisi samaistua. Robin Gibb oli aivan toisenlainen persoona. Hän oli taiteilijaluonne, joka halusi tehdä asiat omalla tavallaan. Hän ei suostunut käymään parturissa, pukeutui miten sattui ja ei välittänyt lehtien kirjoittelusta. Hän tutki intohimoisesti historiaa ja kirjallisuutta, ja ammensi niistä laulujen aiheita. Mojo-lehdessä julkaistiin aikanaan kiinnostava artikkeli, jossa oli listattu musiikkimaailman englantilaisia eksentrikkoja. Robin Gibb oli nostettu listalle mm. Vashti Bunyanin, Felt-yhtyeen Lawrencen, Robert Wyattin ja Kate Bushin rinnalle.
Robin Gibbin omintakeinen biisinteko saa tilaa erityisesti Bee Geesin 1960-luvun loppupuolen levyillä sekä hänen ensimmäisellä sooloalbumillaan Robin’s Reign (1970). Robin ei säveltänyt tavanomaisia rakkauslauluja, vaan apean melankolisia sävelteoksia esimerkiksi Napoleonin aikaisista sodista ja jäälautalle ajelehtimaan jääneestä miehestä. Hänen lauluäänensä oli ainutlaatuinen: korkea, kovaääninen ja värisevä, veljesten äidin sanoin ”kylmäävä”. Tästä on hyvänä esimerkkinä murheellinen soulbiisi ’I Can’t See Nobody’.
Bee Gees’ 1st -levyllä on melankolisen ja mietteliään kamaripopin rinnalla myös menevämpiä raitoja. Parilla biisillä ’In My Own Time’ ja ’I Close My Eyes’ kuuluu selvästi The Beatlesin ja erityisesti Revolver-albumin vaikutus. Svengaava Lontoo on läsnä myös psykedeelisissä kappaleissa ’Cucumber Castle” ja ’Please Read Me’, joista jälkimmäinen kertoo vierailusta psykiatrin luona.
Levyllä on myös pari erinomaista soulbiisiä, joilla kuuluu Staxin ja etelän soulin vaikutteet: ’One Minute Woman’ ja ’To Love Somebody’. Näistä jälkimmäinen on noussut klassikoksi lukuisten cover-versioiden kautta. Laulu oli kirjoitettu alun perin Otis Reddingin laulettavaksi, mutta hän ei koskaan sitä ehtinyt levyttää. Sen sijaan laulun ovat levyttäneet mm. Nina Simone, Janis Joplin, Roberta Flack, Jimmy Sommerville ja monet muut. Barry Gibb on kertonut eräässä haastattelussa, että ’To Love Somebody’ on hänen omista lauluistaan itselleen ehkä se tärkein.
Bee Gees on ollut viime viikkoina paljon esillä mediassa. Joulukuussa julkaistiin suoratoistopalveluissa Frank Marshallin dokumenttielokuva The Bee Gees – How Can You Mend A Broken Heart?, jonka tekemiseen myös Barry Gibb on osallistunut. Tammikuussa 2021 Barry Gibbiltä ilmestyi viiden vuoden hiljaiselon jälkeen duettoja sisältävä albumi Greenfields. Bee Geesin laulujen uusia versioita sisältävä levy on äänitetty Nashvillessä ja se on tyyliltään popcountrya. Gibbin duettopareina levyllä esiintyvät mm. Dolly Parton, Jason Isbell, Keith Urban ja Gillian Welch.
Bee Gees’ 1st on julkaistu vuonna 2006 upeana Deluxe-painoksena. 2CD sisältää albumin stereo- ja monomiksaukset ja paljon bonusraitoja. Albumin monoversio on omasta mielestäni stereota parempi. Puhallin- ja jousiorkesteri, sähköiset soittimet ja laulu ovat siinä keskenään paremmin tasapainossa ja lopputulos kuulostaa miellyttävämmältä. Deluxe-painos sisältää myös ennen julkaisemattomia versioita levyn biiseistä, sekä joukon kokonaan levyn ulkopuolelle jääneitä lauluja. Näistä viehättävä ’Gilbert Green’ päätyi vuonna 1967 Gerry Marsdenin (Gerry & The Pacemakers) singlelle. ’House Of Lords’ on cembalolla ja jousilla höystetty tunnelmallinen acid folk biisi, joka on ihmeellisesti jäänyt aikanaan julkaisematta. Deluxe-painos levystä on julkaistu myös osana 6 CD:n boksia Studio Albums 1967-1968, joka sisältää myös laajennetut versiot levyistä ’Horizontal’ ja ’Idea’.
Jukka Uotila
Bee Gees’ 1st Barry Gibb Robin Gibb Maurice Gibb Vince Melouney Colin Petersen Tuottajat: Ossie Byrne & Robert Stigwood
Living Eyes | RSO Records 1981 Staying Alive • soundtrack Bee Gees ja muita esittäjiä | RSO Records 1981 E.S.P | Warner Bros. Records 1987 One | Warner Bros. Records 1989
Muusikko, säveltäjä ja multi-instrumentalisti Mike Oldfieldin (s. 1953) levytysura lähti liikkeelle dramaattisesti. Vuonna 1973 julkaistu debyyttialbumi Tubular Bells sekoitti musiikin maailmaa. Vain kahdesta raidasta rakentunut taideteos nousi vähitellen myyntimenestykseksi ja hetkeksi jopa brittilistan ykköseksi. Tubular Bellsistä kasvoi Oldfieldin tunnetuin teos ja populaarimusiikin klassikko.
Läpi 70-luvun Oldfieldin levyjä rankattiin korkealle: Hergest Ridge, Ommadawn ja neljän pitkän raidan mittainen tuplalevy Incantations sisälsivät lisää hypnoottista sävellystyötä. Viehätystä korosti se, että vaivattoman kuuloista toteutusta oli vaikea kategorisoida. Oldfield miellettiin progeksi, toisinaan nykytaidemusiikiksi tai ”vain” popmusiikiksi.
Tappiota tuottaneelta kiertueelta tallennettu livetupla Exposed näytti, että todellisuudessa Oldfield oli vähän kaikkea edellä mainittua. Livelevyllä oli basisti Pekka Pohjolan lisäksi mukana single ’Guilty’, diskomainen yllätys keväältä -79. Seuraava studioalbumi Platinum alleviivasi taidemusiikin yhteyttä lainalla nykysäveltäjä Philip Glassilta. Erinomainen QE2 (1980) sisälsi jopa ABBA-coverin, mutta Oldfieldin kaupallinen potentiaali tuntui olevan suvannossa.
Miten sitten vastata korvan vieressä kuiskivaan hitintarpeeseen ja olla edelleen kunnianhimoinen säveltäjä? Entä olisiko 80-luvun alun lujaa muuttuvassa popmaailmassa edes mahdollista toteuttaa vielä eepos, kokonaisen levypuoliskon mittainen rockteos? Ennakkoluuloton vastaus oli valmis maaliskuussa -82 kun Oldfieldin seitsemäs studioalbumi Five Miles Out julkaistiin. Koitti uusien seikkailujen aika.
Hieman alle 25-minuuttinen ’Taurus II’ lähtee liikkeelle enegisesti, kuin täynnä intoa oleva rokkipläjäys. Keinahteleva perkussioraita, Oldfieldin ujeltava kitarointi ja vocoder, Maggie Reillyn laululinjat, ajalle tyypilliset synat, rumpukoneet, kelttivaikutteet – kaikki toimii kiihkeällä sykkeellä, ja pitkä teos loppuu yllättävän nopeasti. Viimeisen minuutin kaunis tunnelma kruunaa yhden Oldfieldin hienoimmista töistä.
Jo QE2:lla laulamassa ollut Maggie Reilly oli yhä tärkeämpi elementti Oldfieldin kokonaissoundissa. Reilly toi tärkeää henkeä Oldfieldin pienelle hitille ’Family Man’. Ensi tahdeista tunnistettava single puskee eteenpäin jäykän kolkosti, mutta Reillyn poikkeuksellinen kuulaus pelastaa. Vuotta myöhemmin oli hauska huomata, miten popduo Hall & Oates nosti saman biisin kansainväliseen suosioon, ilman kylmää klangia.
Nimiraita ’Five Miles Out’ päättää albumin hätkähdyttävästi. Lähes kauhuelokuvamainen sanoitus kertoo Oldfieldin lentämiskokemuksesta Espanjan yllä QE2-kiertueen aikaan. Artistille ja kanssamatkustajille oli käydä pahasti huonon sään vuoksi. Vakava tunnelma heijastuu videoon ja Oldfieldin laulusuoritukseen.
Kasvava suosio ei välttämättä merkitse muusikolle kaikkea, mutta se voi olla avuksi. Vuosi vuodelta merkittävämmäksi julkaisijaksi ja artistin ”kodiksi” kasvanut Richard Bransonin levy-yhtiö Virgin Records oli tukevasti Oldfieldin takana. Vielä tärkeämpää luovan työn tekijälle on tuntea saavansa kuulijoita. Five Miles Outin menestys antoi Oldfieldille itseluottamusta, ja varmasti buustasi tulevia visioita. Ja kun kaikki sujui, niin kalliita kiertueitakin oli helpompi järjestää. Vaihteeksi jopa pienellä voitolla.
Kaupallisen onnistumisen välttämättömyys oli Oldfieldille rasite, mutta paluu suurempaan suosioon onnistui. Lyhyempien sävellysten hittipotentiaali tunnistettiin. Jopa median kärttämä julkisuus ja haastattelut alkoivat sujua kun Oldfieldin kokema ulkopuolisuus ja pelko oli väistymässä. Viitseliäisyys mediaa kohtaan kasvoi. Kohti valoa kantoi Five Miles Outin levynkansikin, jossa maalaus näyttää pienkoneen lentävän läpi myrskypilvien. Seurasi lisää onnistumisia. Crises (1983) ja Discovery (1984) jatkoivat hittilevyjen sarjaa.
Ehkä optimismi ja edessä siintävä valo siirsi myös kierrättämisen tarvetta: Oldfieldin debyyttialbumin jatko-osaan oli Five Miles Outin aikaan matkaa vielä kymmenen vuotta. Tubular Bells II julkaistiin vuonna 1992, kolmososa 1998.
Five Miles Out Mike Oldfield – kitara, bassokitara, kosketinsoittimet, laulu Maggie Reilly – laulu Morris Pert – lyömäsoittimet, kosketinsoittimet Tim Cross – kosketinsoittimet Rick Fenn – kitara Tuottajat: Mike Oldfield & Tom Newman
Mike Frye – lyömäsoittimet Paddy Moloney – Uileann pipes (Taurus II) Carl Palmer – lyömäsoittimet (Mount Teidi) Graham Broad – rummut (Five Miles Out) Jousisovitukset: Morris Pert Kapellimestari: Martyn Ford
Five Miles Out julkaistiin remasteroituna CD-painoksena vuonna 2000 ja myöhemmin deluxe-painoksena. Laajennettu 2CD+DVD vuodelta 2013 sisältää mm. Oldfieldin itse tekemän 5.1-monikanavamiksauksen.
Ennen kuin Suad Khalifa julkaisi ensimmäiset soolobiisinsä vuonna 2017, hänen nimensä oli tuttu muiden artistien levyiltä. Jo The Call -EP:n kuuleminen sai aikoinaan miettimään, että tällainen kynttilä ei kauan vakan alla pysy. Waves ei kuulostakaan sessiolaulajan kokeilulta vaan albumilta, jonka ehdottomasti piti ilmestyä. 
La divina commedia eli Jumalainen näytelmä kertoo Danten matkasta Helvetin ja Kiirastulen kautta kohti Paratiisin kirkkautta. Nimessä oleva ’komedia’ ei keskiajalla kuitenkaan viitannut huumoriin, vaan tarinaan jolla on onnellinen loppu. Shakespearen komedioissakin kaiken tavoitteena oli avioliitto ja tarinoiden huipennus saavutettiin lopun hääkohtauksissa. Bändin nimenä The Divine Comedy saattaa olla ensisilmäyksellä mahtipontinen, mutta myös enteellinen. Vuonna 2016 ”jumalallinen komedia” sai täyttymyksensä, kun yhtye julkaisi albumin Foreverland. Sillä laulujen kertoja on viimein löytänyt rakkauden ja purjehtii ryhdikkäästi vakituisen parisuhteen onnelliseen satamaan. 
Brittimuusikko Phil Collins viettää 70-vuotispäivää tammikuussa 2021. Syntymäpäivän kunniaksi Levyhyllyt vierailee artistin soolouralla. Yksi sen kohokohdista on vuonna 1985 julkaistu No Jacket Required.
Gibbin veljesten muodostama Bee Gees on yksi populaarimusiikin valovoimaisimmista yhtyeistä. Yhtyeen discobiisit ovat osa kulttuurimme kollektiivista muistia: kaikki tunnistavat hitit ’Stayin’ Alive’, ’Tragedy’ tai ’You Should Be Dancing’. Silti itse yhtye ja sen muu tuotanto on jäänyt monelle mysteeriksi. Ryhdyin selvittämään yhtyeen arvoitusta jo vuosia sitten ja ällistyin. Heidän mittava uransa olikin täynnä yllätyksiä, erikoisia suunnanmuutoksia ja häkellyttävän korkeatasoista musiikkia. Yhtyeen tuotannon läpikäyminen vaati myös kärsivällisyyttä ja vanhojen vinyylien metsästämistä, sillä osaa yhtyeen levyistä ei ole koskaan julkaistu kunnolla CD-muodossa.
Muusikko, säveltäjä ja multi-instrumentalisti Mike Oldfieldin (s. 1953) levytysura lähti liikkeelle dramaattisesti. Vuonna 1973 julkaistu debyyttialbumi Tubular Bells sekoitti musiikin maailmaa. Vain kahdesta raidasta rakentunut taideteos nousi vähitellen myyntimenestykseksi ja hetkeksi jopa brittilistan ykköseksi. Tubular Bellsistä kasvoi Oldfieldin tunnetuin teos ja populaarimusiikin klassikko.