En kestä kylmää lailla ahvenen | M.dulor 2021
Suomenkielisen rockin historiassa on nähty lahtelaisen Levy-yhtiön bändeistä lähtenyt hassunnimisten yhtyeiden (Apulanta, Lehtivihreät, Tehosekoitin…) kavalkadi, poplaulajattarien etunimiosasto (Ellinoora, Evelina…) sekä kolmen tavun metallinen kuppikunta (Mokoma, Stam1na…). Nyt saattaa olla syntymässä lempinimi-indien luokka – vai mitä pitäisi ajatella siitä, että vuoden kehutuimpien levytysten joukkoon ovat nousseet Arpan toinen albumi ja Sepikan debyytti? (Toki voi olla, ettei Sepikka ole Joni Seppäsen lempinimi vaan viittaa esimerkiksi Helsingin Sepänmäkeen, joskin todennäköisyys on lähes olematon.)
Vuodet vierii.
Rovaniemeltä Helsinkiin muuttaneen Joni Seppäsen tiedetään soittaneen Oulussa vuonna 2009 perustetussa The Scenesissä, joka on tehnyt kolme indierockalbumia ja tapaillut kansainvälistä uraa kiertueiden merkeissä. Seppäsen tausta kuuluu Sepikan debyytillä vahvasti, mutta ei sävellyksissä eikä sanoituksissa vaan sovituksissa. Näin dynaamiseen instrumentaatio-ilotteluun yltää vain artisti, joka on soittanut paljon muiden ihmisten kanssa. Seppäsen instrumentteja ovat piano, saksofoni ja klarinetti, mistä on epäilemättä ollut etua albumin rakentamisessa. Artisti ei ole tehnyt kaikkea yksin: studio- ja sovituskrediitteihin on merkitty muun muassa Lauri Elorannan, Väinö Karjalaisen ja Mikko Kannialan nimet.
Sepikan debyytin kannessa ja nimessä on ahven, eikä se ole irrallinen elementti niin kuin hauki Ultra Bran laulussa tai Apulannan vanhassa levynkannessa. Luonto on syvällä Sepikan musiikissa. Seppänen pyrkii ja kykeneekin eläytymään jääkannen alla värjötteleviin ahveniin, uhoaviin metsoihin ja hanhiperheisiin. Hän tympääntyy tammikuussa vihertävään yli-innokkaaseen ruohoon ja aamu-usvassa mesoavien lintujen ärsyttävään pätemiseen, ja tietenkin kaiken tuon voi lukea allegorisesti. Näinä aikoina luontolaulujen tekijöiltä osaa odottaa kannanottoja, eikä ’Katso mitä sä sait aikaan’ jätäkään tulkinnanvaraa. Se on viiltävä laulu itsekkään ihmisyksilön naurettavasta uhriutumisesta ekokatastrofin äärellä.
Juoksee, juoksee.
Luonto ei ole läsnä vain lyriikoissa. Sepikan soundi on suuri mutta herkkä kuin puuskittainen myrskytuuli. Seppälän pauhaava pop tuntuu inspiroituneen virroista ja hiljaisuudesta ja kaikenlaisista kasvavista ja seestyvistä voimista, jotka eivät ole peräisin ihmisistä. En kestä kylmää lailla ahvenen alkaa pianolla ja päättyy viululla, mutta säkenöi myös sähköisenä. Kauniisti soivien klassisten instrumenttien, elektronisten sävyjen ja rockin keskuudessa vallitsee symbioottinen tila. Sitä osaa pitää saavutuksena, kun panee merkille, miten paljon elementtejä yhteen biisiin mahtuu.
Päätös laulaa ensi kertaa itse ja vieläpä suomeksi on täysin oikea. Seppälän kulmikas ja sopivan epävireinen ääni ja hauskat sanavalinnat tekevät musiikista persoonallista, epäsovinnaista, inhimillistä ja hassua vähän niin kuin Risto Ylihärsilän laulu Riston levyillä, mutta Sepikka tulee omasta henkisestä ja maantieteellisestä ilmansuunnastaan. Hänen teksteihinsä on tarttunut pohjoisen sanoja luontevasti kuin Jari Tervolla tai Kauko Röyhkällä, tyystin ilman murrerunouden piinaavia piirteitä. Mitä musiikkiin tulee, hänen suhteensa taiderockiin on samankaltainen kuin kieleen. Sepikalla on niin hyvä huumorin- ja suhteellisuudentaju, että vaikka hänen musiikissaan varmaankin on vaikutteita myös Thom Yorken kaltaisilta tekijöiltä, sitä kuitenkin kuuntelee mielellään.
Ahven.
Enemmän kuin uusien lempinimi-indieartistien aaltoon odotukset kohdistuvat Sepikan tuleviin keikkoihin. Niillä lienee tunnelmaa, onhan En kestä kylmää lailla ahvenen täydellistä musiikkia tähän syksyyn.
Ari Väntänen | www.arivantanen.com
Sepikka | Facebook
Levyhyllyt
Sepikka | Finna.fi
En kestä kylmää lailla ahvenen | M.dulor 2021
Levyhyllyt
The Scenes | Finna.fi
Images Of Animals Crying In Public | Sound Of Finland 2013
Beige | Sound Of Finland 2014
Sex, Drugs And Modern Art | Sound Of Finland 2015
Absoluuttinen Nollapiste: Olos – popmusiikkia, tavallaan
Aija Puurtinen & Jalavei: Keltaisen talon ullakko – sanoja sieltä jostakin
Arppa: Kinovalon alla – ei mikään indieartisti
Karkkiautomaatti: Suudelmilla – hurmaava, höpsö ja hienostunut
Maj Karma: 101 tapaa olla vapaa – ristiriitaisia tunteita kriisitilanteissa
Mariska: Toisin sanoen – raikas uusi kulma
Maustetytöt: Eivät enkelitkään ilman siipiä lennä – olemisen särkyvä hauraus
Noitalinna Huraa! Kalan silmä – ainutlaatuista kotikutoisuutta
Radiohead: A Moon Shaped Pool – takaisin epätodellisuuteen
Samuli Putro: Pienet rukoukset – ihana raastava elämä
Scandinavian Music Group – surinakitaroista banjoihin, Talvipuutarhasta Las Vegasin raunioille
Sielun Veljet: Softwood Music – Under Slow Pillars – unohdettu klassikko
Tehosekoitin: Freak Out – monen tempun poni
Tommi Liimatta: Rokokoo Computer – kasvutarinan kolmas luku
Tuomari Nurmio: Luuta ja nahkaa – koruton mestariteos
Ultra Bra: Vapaaherran elämää – houkutuksen voimasta
Wigwam: Hard N’ Horny – historiallisen suomalaisbändin debyytti
YUP: Outo elämä – harkittua huutoa
Kun Haloo Helsinki! jäi tauolle Hulluuden Highway -levyn ja kiertueiden jälkeen, sen tulevaisuus ei ollut lainkaan hämärän peitossa. Tauko luvattiin kestävän reilut kaksi vuotta, ja seuraava studioalbumi ilmestyisi vuonna 2021. Näin myös tapahtui.
Liikennelaulussa varoitetaan, että tiellä leikkiminen saa monta kertaa hirveän lopun. Päinvastaisia tuloksia saa aikaan leikkimällä looper-pedaalilla, tai ainakin laulaja-lauluntekijä Vilma Alina Lähteenmäen (s. 1993) tapauksessa siitä seurasi upea alku. Nuori muusikko jakoi vuonna 2013 YouTubessa videon juuri hankkimallaan laitteella huvikseen tekemästään potpurista, jossa hän tulkitsi Robinin ja 
Kun 
Suomessa SMG oikeastaan ruumiillisti tämän tyylisuunnan keväällä 2002 listaykköseksi yltäneellä 
Luontevaa jatkoa debyytille on Nimikirjaimet (2004), jolla Saarikiven korvasi basistina Anssi Växby. Kappalemateriaali on ehkä esikoista vahvempaakin ja tunnelmat valoisampia esimerkiksi keikkaelämäaiheisella ’100 km Ouluun’ -singlellä tai kauniilla herkistelyraidoilla ’Talvipuutarhaan’ ja ’Onnellinen nainen’. Kakkosalbumilla SMG:n soundi alkaa saada monipuolisempia sävyjä ja nuoruusnostalginen ’Helsinkiin’ on hyvä esimerkki Kokkosen ja Melasniemen löytyvistä vahvuuksista lauluntekijöinä. 
Temaattisella tasolla kolmoslevyllä kuuluu ihmissuhdeaiheiden ja kaupunkikuvien rinnalla yhä selvemmin urbaani kaipuu luontoon. Hienosti minieepokseksi kehitelty ’Solmu’ kuvastaa tätä, niin tietysti myös levyn single ’Hölmö rakkaus’, josta tuli yksi SMG:n suosituimmista kappaleista ja bändin uralla todellinen avainteos. Euforisen romanttinen kesärakkausbiisi soi paljon radiossa, ja oikeastaan vasta tämän biisin ja levyn myötä SMG alkoi kartuttaa todellista omaa fanikuntaa, joka saattoi olla ihan eri porukkaa ja nuorempaakin kuin Ultra Brasta aikanaan tykänneet. 
Bändin lauluntekijät olivat innostuneet amerikkalaismallisesta folk-musiikista, ja vaikka Missä olet Laila? (2007) ilmestyi vain puolitoista vuotta Hölmön rakkauden jälkeen, olivat uustraditionalistiset sovitukset kovin erilaisia kuin mikään SMG:n sitä ennen julkaisema. Banjo ja pedal steel hallitsevat kuulokuvaa kautta linjan, joskin yhteys aiempaan tuotantoon löytyy laulumelodioiden ja Terhi Kokkosen sanoitusten kautta. SMG:n ei voi sanoa ryhtyneen larppaamaan folkmusiikkia; yhtye tyytyi viisaasti käyttämään uudenlaisia aineksia yhä syventyvän ja jalostuvan laulunkirjoituksensa viitekehyksenä. 
Kahden seuraavan levyn ajaksi Scandinavian Music Group näytti löytäneen pysyvämmän linjan. Palatkaa Pariisiin! (2009) ja Manner (2011) veivät folkpop-vaikutteita lähinnä pidemmälle. Kriitikoiden silmissä bändin tyylinvaihdoksen uutuudenviehätys alkoi haalistua, ja esimerkiksi Oskari Onninen käytti Nuorgam-verkkomediassa Mannerta arvostellessaan paljon palstatilaa kuittaillakseen Kokkosen tekstien sää- ja luontosanastosta. Levyt myivät kuitenkin kultaa ja ylsivät listan kärkisijoille. Menestys oli myös niiden välissä ilmestynyt kokoelma Näin minä vihellän matkallani, joka suhtautui bändin menneisyyteen hieman revisionistisesti: kahdelta ensimmäiseltä levyltä on sille kelpuutettu vain kaksi biisiä, nekin uudestaan akustisemmiksi sovitettuina. 
Kun suomalaiset ensi kertaa kuulivat Jesse Markinista, hän oli vielä Ekow, Thelo Ekow tai E. Thelo, The Megaphone State -kokoonpanon MC ja toinen tuottaja. Kuusivuotiaana Liberiasta Viljakkalaan muuttaneen Markinin ja Simo ”SimonSound” Tuomisen perustama räppiryhmä julkaisi ensimmäisen albuminsa Home Of The Knockout Artist vuonna 2009. Viisi vuotta myöhemmin ilmestyi kolmas albumi Ghost, joka saattoi jäädä bändin viimeiseksi.