PK Keränen: Serobi Songs – toimintaa ilman turvaverkkoa

Serobi Songs | Playground Music 2020

On vaikea sanoa, tuliko PK Keräsen (s. 1964) sooloalbumi yllätyksenä vai ei. Toisaalta hän kuuluu elimellisesti yhteen 22-Pistepirkon muiden jäsenten kanssa. Kitaristi-laulaja PK, basisti-kosketinsoittaja-isoveli Asko Keränen ja rumpali-laulaja Espe Haverinen ovat kimpassa ne Utajärven oudot pojat, joiden summa 22-Pistepirkko on, eivätkä he siitä mihinkään pääse.

Toisaalta kaikki kolme Pirkkoa ovat myös vahvoja, itsenäisiä artisteja, jotka tunnistaa myös kontekstista irrotettuna. Serobi Songs -soolodebyytti tekee ensimmäiseksi selväksi, ettei PK Keräsen äänestä ja melodioista voi erehtyä, ja se on mitä hienoin asia.

Keränen on aiemminkin kunnostautunut ihanien ja surullisten rakkauslaulujen kirjoittajana (mainittakoon vaikka suurenmoinen ’Rodeo Heart’ 22-Pistepirkon viimeisimmältä albumilta), ja sitä kruunua hän kantaa Serobi Songsillakin. ’Lost Together’ ja Yari Knuutisen kanssa valmistettu ’Sad Girl’ ovat todella kauniita kappaleita. Omassa luokassaan on myös avausbiisi ’Borderline Blue’, jossa on spirituaalien haurautta.

Vaikka Serobi Songs on yleisilmeeltään haikea levy, pilkahtelee sillä muunlaisiakin tunnelmia. Svengaavat ’Out Tonight’ ja ’We’re Going Fishing’ ovat iloluontoisia lauluja, ja karkeasti tömisevä ’Bad Dreams’ muistuttaa Keräsen rakkaudesta vanhaan bluesiin ja garagerockiin. Noissa biiseissä meno on rempseä, mikä virkistää kokonaisuutta.

Keräsen soolo asettuu 22-Pistepirkon uran jatkumoon siinä, että se jalostaa ja hioo yhtyeen viimeisimmän albumin intiimin musiikin ideaa. Mikäli näitä kappaleita olisi kuultu Lime Green Deloreanin seuraajalla, Pirkot olisivat toistaneet itseään. Serobi Songsin myötä suunnan soisi jo muuttuvan. Seuraavaksi Keräseltä tai emoyhtyeeltä toivoisi kuulevansa jotakin radikaalia, seikkailunhaluista, villiä, juurevaa tai kuulijaepäystävällistä.

Serobi Songs todistaa, ettei Keräsen tai 22-Pistepirkon tulevaisuus ole ainakaan tyhjän paperin kammosta kiinni, sen verran vaivattomasti soolokappaleet toimivat. Se on saavutus sinänsä ottaen huomioon, että Keränen joutui tekemään levynsä kahteen kertaan eri tuottajien kanssa. Hän työsti musiikkiaan Valtteri Pöyhösen, Tobias Fröbergin ja Johnny Lee Michaelsin kanssa.

Serobi Songs ei päästä PK:ta 22-Pistepirkon ikeestä, mutta tuskinpa hän siitä suuremmin tahtookaan vapautua. Mies on ja pysyy 22PP:n äänenä ja vahvimpana laulunkirjoittajana. Pistepirkot ovat tehneet urallaan hyvin monin eri tavoin tuotettua musiikkia, ja ellei Serobi Songsin tietäisi olevan PK Keräsen soololevy, sitä voisi hyvin pitää Pirkkojen uutena albumina – oikeastaan vain Haverisen eksentriset kappaleet puuttuvat. Mutta ehkäpä tärkeintä onkin, että artisti itse tietää tehneensä tämän levyn ilman tuttua turvaverkkoa. Pieni askel kuulijakunnalle voi olla suuri askel artistille.

Keräsen soolodebyytti ei varsinaisesti yllätä, mutta tyytyväiseksi se jättää. Hän kirjoittaa hyviä kappaleita, joissa on sielua ja jotka on tehty kuunneltaviksi, ei kulutettaviksi.

Mutta mikä ihme on “serobi”? Ei mikään. Se ei tarkoita mitään. Tai siis ei tarkoittanut ennen tämän levyn julkaisua – nythän se tarkoittaa.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

PK Keränen | Facebook
PK Keränen | Instagram

Levyhyllyt | Finna.fi
PK Keränen
Serobi Songs | Playground Music 2020

Levyhyllyt | Finna.fi
22-Pistepirkon studioalbumit
22-Pistepirkko • EP | Johanna 1983
Piano, rumpu ja kukka
 | Beta 1984
The Kings Of Hong Kong | Euros 1987
Bare Bone Nest | Spirit 1989
Big Lupu | Spirit 1992
Rumble City, LaLa Land | Spirit 1994
Eleven | Clearspot 1998
Rally Of Love | Clearspot & Bare Bone Business  2001
Drops & Kicks | Bone Voyage Recording Company & Bare Bone Business Oy 2005
(Well You Know) Stuff Is Like We Yeah! | Bone Voyage Recording Company & Bare Bone Business Oy 2008
Lime Green DeLorean | Bone Voyage Recording Company & Bare Bone Business Oy 2011  Levyhyllyt • Lime Green DeLorean

Kokoelmia ja muita levytyksiä | Finna.fi
Zipcode – 15th Anniversary Remix & Remake Compilation Album | Spirit & Bare Bone Business & PolyGram Finland Oy 1996
Downhill City – Original Soundtrack | Clearspot 1999
The Nature Of 22 Pistepirkko 1985–2002 • 2CD | Spirit 2002
The Others aka 22PP: Monochromeset | Bone Voyage Recording Company 2006
The Singles • 5CD + DVD + 52-sivuinen liitekirjanen | Bone Voyage Recording Company & Bare Bone Business Oy 2011

22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean – outo auto ja viimeinen matka
Tuomari Nurmio: Luuta ja nahkaa – koruton mestariteos

Lue lisää | Finna.fi
Puustinen, Viljami & 22-Pistepirkko: 22-Pistepirkko, 349 sivuaLike 2005
Artikkelihakuun @Finna.fi

PK Keränen: Serobi Songs (2020).

Classix Nouveaux: Night People – futuristisen uusi aalto

Night People | Liberty 1981

Popmusiikin ja rockmaailman viehätys ja ärsytystaso vaihtelevat ajassa ikuisesti, mutta eivät häviä. Elvis Presleyn lanneliike oli liikaa monelle 1950-luvun aikuiselle, ja The Beatlesin herättämä hysteria jätti monet varttuneemmat kylmäksi. Progen kaupallinen läpimurto 70-luvun alussa herätti niin voimakasta vastustusta nuorissa muusikoissa, että punk rockin ja uuden aallon oli ”pakko puhdistaa ilmaa”. Ajat olivat jälleen uudet kun 80-luku koitti. New Wave Of British Heavy Metalin rinnalla kummastusta herätti häpeilemätön syntetisaattoripop ja koneiden sävyttämä rock. Uudenlainen musiikillinen uskaliaisuus oli usein verhottu itseriittoisen pöyhkeään pukeutumiseen.

Uusromanttiselle musiikille ja muodille oli esikuvansa. Roxy Music ja David Bowie tuntuivat antavan kiinnekohdan meikatun ulkonäön sävyttämälle klangille. Heitä fanittivat esimerkiksi The Blitz Kids -klubin ultramuodikkaat visionäärit. Miten näkemyksellistä olikaan Visagen johtohahmo Steve Strangen ja ystävien vilahtaminen ’Ashes To Ashesin’ videolla.

Classix Nouveaux’n tyypit kävivät hyvin futupoppareista, mutta bändin alkukohta löytyy punkbändistä X-Ray Spex. Se teki klassikkolevyn Germfree Adolescents, vokalistina riemastuttava Poly Styrene, mutta hajosi jo vuonna 1979. Tuhkasta noustiin kun mukaan tuli biisintekijä/laulaja Sal Solo. Classix Nouveaux muovautui nopeasti: Wikipedian mukaan tuore kokoonpano oli lavalla jo elokuussa -80. Singlet ’The Robots Dance’ ja ’Nasty Little Green Men’ herättivät jo jonkin verran huomiota.

Sal Solo (s. 1961) oli tähtiainesta. Pitkä ja hoikka olemus, tiukat asut ja viitat, totinen katse ja kalju… Hän ei ehkä ollut samalla tavalla mieleen jäävä kuin Duran Duranin laulaja Simon Le Bon,  mutta Solon ulkonäkö sopi täydellisesti yhteen viileitä ideoita pursuvaan musiikkiin. Solo johti hienoa settiä luovaa bändiä, joka tarttui kiinni ajan hengestä. Classixille oli itsestään selvää, että popsensibiliteetin lisäksi apokalyptisen yöllisen soundimaailman esille tuomiseen vaadittiin mustaa muotia ja paljon meikkiä.

Ja keväällä ’81 futufaneja hemmoteltiin. Muutaman viikon sisään julkaistiin ensimmäinen Duran-albumi, Kraftwerkin Computer World ja Classixin debyytti. Night Peoplen singlekärki ’Guilty’ ilmestyi jo aiemmin.

Night People istui teatraaliseen musiikkimaisemaan, missä esimerkiksi The Associates, The Human League, Yazoo, Talk Talk ja Ultravox hallitsivat karismaattisine laulajineen. Sal Solon ääniala vakuutti goottimurinasta lasia rikkovaan falsettiin. Mustiin pukeutuva pitkänhuiskea keulakuva otti tilan haltuun kuin Klaus Nomi tai Herra Ylppö.  

Klassikkoalbumien määrä kasvoi nopeasti. Uusimman aallon ’79–’82 luottotuottaja Colin Thurston muokkasi Magazinen, Duran Duranin ja Talk Talkin varhaisista levyistä komeita kokonaisuuksia, mutta Mik Sweeney ja Solo tekivät saman omin päin. Hyvä esimerkki tiukasta tuotantotyöstä on albumiraita ’No Sympathy, No Violins’.

Classix Nouveaux’n harkitun oloinen kansitaide, tekstuurit, valokuvat ja kirjailut antoivat kokonaisuuteen outoa tatsia – taiteen kosketuksen. Brittiläisestä pidättyväisyydestä kertoi perienglantilaisen aksentin lisäksi näyttävän bändivalokuvan piilottaminen sisäkanteen. Rohkea veto, joka ei mennyt läpi amerikanmarkkinoilla. 

’Tokyo’ julkaistiin Night Peoplen toisena singlenä, hengästyttävä ’Inside Outside’ kolmantena. Dramaattinen sovitus nojaa Sweeneyn nauhattoman bassokitaran ja kolkkojen perkussioiden varaan.

Magnum opus kuullaan viimeisenä. ’The Protector Of Night’ liikkuu gootahtavan hitaasti kohti majesteetillista loppua.

Classix Nouveaux teki nipun hyviä seiskoja ja kolme albumia. Kohtaloksi näytti lopulta koituvan se, että brittiyleisö ei ottanut bändiä täysin omakseen. Keikkasuosio Suomessa, Ruotsissa ja Keski-Euroopassa ei sittenkään riittänyt. Bändin toinen albumi La Verité oli esikoisen veroinen, hiotumpi kokonaisuus – omalla tavallaan jopa debyyttiä parempi levy. Tukholmassa tehty taltiointi sijoittuu loppuvuoteen 1981. Sal Solo kertoo bändin vierailleen Suomessa ja Jugoslaviassa.

Kitaristi Gary Steadman erosi bändistä, mutta suomalaisten kiinnostusta Classixiin lisäsi Jimi Sumén. Hän osallistui singlelle ’The End… Or The Beginning’ ja kolmosalbumille Secret, mutta se vilpittömin viehätys oli jo mennyttä. Tuo viehkous löytyy debyytiltä Night People.

Night People
Sal Solo [=Christopher Scott Stevens] – laulu, syntetisaattorit, kitara
Mik Sweeney – bassokitara, syntetisaattorit, taustalaulu
Gary Steadman – kitara, kitarasyntetisaattori
B.P. Hurding – rummut, saksofoni, taustalaulu
Tuottajat: Sal Solo & Mik Sweeney

Tuomas Pelttari

Classix Nouveaux | Facebook

Levyhyllyt
Aluperäisten vinyylien rinnalle toimitus suosittelee uusintajulkaisuja. Cherry Red Records julkaisi 2002–2006 Classix Nouveaux’n kolme studioalbumia CD-formaatissa, mukana tärkeitä lisäraitoja. Night People ei ole Spotifyssa (tilanne 2/2020).
Classix Nouveaux | Finna.fi
Night People | Liberty 1981
La Verité | Liberty 1982
Secret | Liberty 1983

Duran Duran: Big Thing – iso juttu, unohdettu klassikko
Maj Karma: 101 tapaa olla vapaa – ristiriitaisia tunteita kriisitilanteissa

Classix Nouveaux: Night People (1981).

SIG: Vuosisadan rakkaustarina – kirkkaus valtaa alaa

Vuosisadan rakkaustarina | Johanna 1982

Joskus nimen lataus on vahva. Vuosisadan rakkaustarina on niin vaikuttava otsikko, että se on annettu kahdelle eri elokuvalle, yhdelle kaunokirjalliselle julkaisulle, kolmelle musiikkialbumille ja yhdelle Aku Ankan taskukirjalle. Levyistä tärkein on raisiolaisen SIG-yhtyeen kolmas pitkäsoitto. Bändin laulaja ja biisintekijä Matti Inkinen poimi nimen kirjailija Märta Tikkasen Århundradets kärlekssaga -kirjan suomennoksesta. Nimikappaleesta tuli niin tunnettu, että muut mainitut teokset on nimetty sen mukaan.

Vuosisadan rakkaustarina valmistui SIGin mittapuulla pitkän kaavan mukaan. Syksyllä 1981 ja alkuvuodesta 1982 tehdyn albumin äänitti ja miksasi Wigwamista, Tasavallan Presidentistä ja Blues Sectionista tuttu Måns Groundstroem, joka oli mukana monissa levy-yhtiö Johannan studioprojekteissa. Tuottajana toimi Leevi And The Leavings -legenda Gösta Sundqvist ja tuotantopäällikkönä Johannan pomo Atte Blom.

Kolmas albumi oli SIGille uudistumisen ja kasvamisen paikka. Kahta ensimmäistä levyä hallinneet uuden aallon vaikutteet ovat Vuosisadan rakkaustarinalla läsnä, mutta enemmän hengessä kuin tuotannossa. Silla on aiempaa popmaisemmaksi sovitettua ja jämäkämmäksi tuotettua musiikkia. Groundstroem haki studiossa yhtenäistä rockbändisoundia, jota modernisoitiin tuoreilla syntetisaattorisävyillä ja hetkittäin rumpukoneellakin.

Vaikka ulkoasu muuttui, SIGin tunnisti helposti. Inkisen sälöisestä, vapisevasta ja epävireisestä lauluäänestä (joka voimistui studiossa uuden soundin mukaiseksi) ei voi erehtyä. Hänen tunnistettava persoonallisuutensa häilyy myös biiseissä, joissa on vaikutteita niin 1960-luvun popista kuin tuolloin ajankohtaisesta rockista ja joiden alleviivatussa naiiviudessa oli samaan aikaan tiedostavaa ironisuutta ja sinisilmäistä vilpittömyyttä.

Inkinen napsi mielellään ideoita muiden levyiltä, mutta loi niistä itsensä ja SIGin näköistä musiikkia. Vuosisadan rakkaustarinalta löytyy viittauksia (tai ”kuppauksia”, kuten artisti itse sanoi) muun muassa Sam Cookeen, Shangri-La’siin ja Dictatorsiin. Lyriikoiden puolesta albumi sisältää tietenkin rakkauslauluja. Vain käheästi tulkittu blues ’Pitkä matka Velkuaan’ on toisenlainen tarina.

’Laitakaupungin laulu’ on kummallisista rumpuefekteistään huolimatta hieno avaus albumille. Synkimmillään levy on ’Niin kauan kuin maailma on’ -kappaleessa ja ’En koskaan (sinusta tuu selviytymään)’ -biisissä, joka kaikessa pateettisuudessaan olisi voinut olla Yön ensimmäisellä albumilla. Tunnelma kirkastuu levyn loppua kohden. Nimikappale, ’Mä kierrän maailmaa’, ’Jos taivas on vain pienille enkeleille’ ja ’Bäng-bäng’ ovat mieleenpainuvia, elähdyttäviä popanthemeja.

Vuosisadan rakkaustarina julkaistiin huhtikuussa 1982. Se myi lähes 25 000 kappaletta eli melkein kultaa. SIGin menestys asettui vastaavaan asemaan: levyt myivät hyvin ja biisit soivat radiossa, mutta suursuosio antoi odottaa itseään. Tavallisennäköisistä kavereista ei kai ollut täyttämään nuorison romantiikannälkää, mutta onneksi Dingon säihkyvät idolit tulivat vastaamaan kysyntään vielä samana vuonna.

Inkisen kuoltua vuonna 2009 arveltiin, että Suomalainen pop-levy (2003) jäisi SIGin viimeiseksi studioalbumiksi. Menneisyydessä kuitenkin riittää yhä tutkittavaa. SIGin jäsenet ovat esittäneet vanhoja lauluja keikoilla Korroosion Jarmo Hauhtosen kanssa. Vuonna 2019 SIG tuli ajankohtaiseksi Aku-Tuomas Mattilan historiikin Portaat purppurasumuun ja Plastic Passionin julkaiseman kokoelman Kuinka paljon sua rakastinkaan – Harvinaisuuksia 1978–2008 myötä. Viimeisimpien someuutisten mukaan SIG aikoo julkaista myös uuden singlen.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

SIG kotisivu
SIG Facebook

Vuosisadan rakkaustarina
Ari Hemmilä – bassokitara
Matti Inkinen – laulu
Rauno Linja-aho – kitara
Jukka Merisaari – rummut
Juha Oksanen – kosketinsoittimet, taustalaulu
Tuottaja: Gösta Sundqvist

Levyhyllyt | Finna.fi
SIGin studioalbumit
Matkalla maineeseen | Johanna 1980
Sudet | Johanna 1981
Vuosisadan rakkaustarina | Johanna 1982
Syke | Johanna 1983
Unelmia | Pyramid 1985
Purppura | Pyramid 1985
Rakkauden sävel | Pyramid 1996
Kansanlauluja kaupungeista | Pyramid 1998
Suomalainen pop-levy | Norsu 2003

Lue lisää | Finna.fi
Mattila, Aku-Tuomas: Portaat purppurasumuun – SIG-yhtyeen tarina | Sammakko 2018
Saarinen, Taina: Rockia risteyksestä – Pommari 20 vuotta 1976-1996 – Raisiolaisen rockin historia | Raision kaupunki 1996
Saarinen, Tuomo & Lehtonen, Jouni & Nummela, Marja & Ahonen, Mirja & Inkinen, Matti & Oksanen, Juha: Vuosisadan rakkaustarina – musikaali | Raision teatteri 2015
Saarniemi, Timo: Raisrock -85 | Timo Saarniemi 1985
Tikkanen, Märta & Pennanen, Eila (kääntäjä) & Tikkanen, Henrik (kuvittaja): Vuosisadan rakkaustarina | Tammi 1978

SIG: Vuosisadan rakkaustarina (1982).

Ulos boksista ja vastavirtaan – haastattelussa Ellinoora

Viimeksi kuluneet kolme vuotta ovat olleet Ellinooralle yhtä nousukiitoa. Hänen ensimmäinen albuminsa, syksyllä 2016 julkaistu Villi lapsi oli kulta- ja platinatason menestys. Vuonna 2018 vahvaääninen laulaja-lauluntekijä oli mukana huippusuositussa Vain elämää -ohjelmassa, joka nosti hänen suosionsa uudelle tasolle.

Ellinoora.

Keväällä 2019 Ellinoora teki siihenastisen uransa suurimman kiertueen. Nuo keikat alkoivat Antibiisillä, jota hän kuvailee ”terapiaoksennukseksi”.
– Se syntyi studiossa päivänä, jona tuntui, että tekijyys on hukassa ja mikään ei onnistu, Ellinoora muistelee. – Tuottaja sanoi, että ”tehdään sitten välibiisi. Kirjoita kaikki, mikä sua vituttaa. Älä selittele mitään, vaan anna kaiken tulla tajunnanvirtana”. Kun Antibiisi valmistui, me me kuunneltiin, että herranjumala, täähän on ihan kauhea kappale. Keikoilla oli kuitenkin mahtavaa seurata ihmisten reaktioita Antibiisiin, ja se ansaitsi paikkansa myös levyllä.

Mainittu levy on Ellinooran uunituore toinen albumi Vaaleanpunainen vallankumous, jolla hän esittäytyy entistä kypsempänä artistina. Vuonna 2016 julkaistulla Villi lapsi -debyytillään Ellinoora koki vielä etsivänsä itseään, mutta nyt oma ääni ja tapa tehdä musiikkia ovat löytyneet. Ainakin toistaiseksi.
Vaaleanpunaista vallankumousta tehdessä oli aika selkeää, että näin mä tätä teen. En halua sulkea itseäni boksiin, jossa tehdään vain melankolisia ja suuria poplauluja. Olen monipuolinen ihminen, ja haluan myös musiikin heijastavan sitä.
– Ihmisillä on kova tarve lokeroida ihmisiä ja artisteja. Yritän parhaani mukaan uida siinä vastavirtaan. Ajattelen olevani määrätietoinen musiikintekijä, joka haluaa kehittyä ja haastaa kuulijoita. Haluan luottaa siihen, että yleisö on viisasta ja ettei kaikkea tarvitse pureskella valmiiksi.

Kuten Villi lapsi -debyytilläkin, Vaaleanpunaisella vallankumouksella Ellinoora tekee yhteistyötä Samuli Sirviön kanssa. Sirviö on myös hänen puolisonsa.
– Uran alkuaikoina mua varoiteltiin, että älä Helsinkiin muuttanut oululainen rakastu ensimmäiseen tapaamaasi kitaristiin. Mutta kuinkas siinä kävikään: kaikki meni hyvin. Meillä on Samulin kanssa samanlainen näkemys siitä, millaista on hyvä popmusa ja sen estetiikka.
– Meitä molempia kiinnostaa popkulttuuri ja kummankin intohimona on musiikki. Me puhutaan himassakin tosi paljon musiikista. Monen suomalaisen musantekijän referenssinä on USA:n top 50 -lista, meillä ei ole. Meidän yhteinen sielunkaupunki on Lontoo, ja brittimusa on meille molemmille tärkeää.

Yhteistyö toimii myös toisen täydentämisen ja vastakohtaisuuden kautta.
– Olen studiossa aika voimallinen hahmo, joka menee laidasta laitaan. Yhtenä päivänä jokin on mielestäni hirveätä paskaa ja toisena taas parasta, mitä olen ikinä tehnyt. Samuli on tasapainottava elementti siinä. Jos studiossa olisi toinenkin pää punaisena huutaja, niin eihän me saataisi koskaan mitään aikaan.

Vaaleanpunainen vallankumous on modernin mutta luonnollisen kuuloinen mainstream-poplevy, joka soi suuria tunteita. Oman ulottuvuutensa muodostavat Ellinooran rosoiset sanoitukset. Ne eivät aina ole nätin lyyrisiä, mutta ne kuulostavat vilpittömiltä, ja hänen aihevalintansa ovat kiinnostavia.
– Tässä ajassa on paljon pureskeltavaa. Olen aina luottanut ihmisten hyvyyteen ja siihen, että maailma on kaikille avoin. Nyt alan ymmärtää, että kaikki ei olekaan ihan niin mustavalkoista. Todellisuus on välillä pelottava kohdata. Vaikka on jollakin mittarilla nuori, niin monia asioita voi tapahtua. Elämä ei kysy, että sopisiko sulle juuri nyt tällainen juttu. Mutta en ole miettinyt sitä ainakaan pelon kautta. Biiseissä on tosijuttuja ja sitten juttuja, jotka sopivat osaksi poplyriikkaa.

Jotakin siltä väliltä on Vaaleanpunaisen vallankumouksen avausbiisi Marie Antoinette, jossa todellisuus sekoittuu elokuvaan.
Sofia Coppolan Marie Antoinette on yksi lempielokuvistani. Tykkään sen karkkisesta maailmasta ja siitä, miten popkulttuuri tuodaan Marie Antoinetten aikakaudelle, The Strokes ja New Order soi. Kirjoitin jo vuonna 2017 muistiin, että senniminen biisi pitää joskus tehdä.

Elokuvassa Kirsten Dunstin näyttelemä Marie Antoinette kokee jääneensä yksin pinnalta kauniiseen maailmaan, josta ei pääse pois, kun on syntynyt kuninkaalliseksi. Marie Antoinette ei kuitenkaan kerro eriarvoisuudesta vaan pikemminkin eskapismista. Vaaleanpunaisen vallankumouksella lähtökohtien tematiikkaa käsittelee Aatelisii.
– Sen biisin pointti on, että vain sillä on merkitystä, mitä ihminen tekee ja miten muita kohtelee. Lähtökohdilla ei ole.

Lähtökohtiin palaa tavallaan myös Nuoruuden oodi, jossa 25-vuotias Ellinoora laulaa ajasta, joka ei ole kaukana takana, mutta johon ei kuitenkaan ole paluuta.
– Sitä biisiä tehdessä mietin nuoruuden ystäväporukkaani ja paria ihmistä, joiden kanssa yhteys on päässyt katkeamaan. Tässä vaiheessa elämä on jo aika paljon sitä, että ihmisten elämät alkavat mennä ihan eri rataa. Pitää vain ymmärtää, että ei se tee ystävyydestä yhtään sen vähempiarvoista, jos se jatkuu vain tiettyyn hetkeen saakka.

Ellinooran tie on vienyt musiikkialalle ja sitä kautta julkisuuteen. Mitä näkyvämmäksi artisti muuttuu, sitä enemmän ihmisillä on mielipiteitä hänestä.
– Alussa artisti toivoo, että edes joku kuuntelisi ja huomaisi. Sitten artisti onkin pisteessä, jossa kuunnellaan ja huomataan niin paljon, että ei muuta voi kuin todeta, että kaikkia ei voi miellyttää. Loppujen lopuksi on parempi herättää vahvoja tunteita.
– Olen kokenut, että on helpompaa olla oma itsensä kuin luoda jokin alter ego, joka ottaisi kaiken hyvän ja paskan vastaan. Mua on aina kiinnostanut tarina kiiltokuvan takana. Se, miten joku poseeraa upeana naistenlehden kannessa, ja kuvan alla otsikossa on elämän traagisin käänne otsikoksi typistettynä. Se on outoa kulttuuria, johon mun on vaikea suhtautua.

Poplauluissa on kaikkein hienointa se, miten ne tekevät yksityisestä yleistä.
– Ne jutut, jota ovat saaneet mut kirjoittamaan näitä biisejä, ovat yleisön kannalta merkityksettömiä. On sekä kamalaa että lohdullista, että esimerkiksi Viha, kipu ja rakkaus on todennäköisesti sellainen biisi, josta moni tulee löytämään itsensä. Kaikilla on omat kipukohtansa.

Ellinoora kokee olevansa ammattinsa kautta viesti, sanoma.
– Kerron ihmisille, että mulla on ollut tällainen olo, ehkä sullakin on ollut. Olen 25-vuotias, teen unelmaduuniani ja kaikki on hyvin. Siitä pitäisi olla koko ajan kiitollinen ja onnellinen, mutta samaan aikaan elämä kuitenkin näyttää muitakin puoliaan. Eikä elämän ole tarkoituskaan olla yhtä jyrkkää nousua. Jos se on, jossain vaiheessa tulee korkealta alas. Mulla ei ole b-suunnitelmaa elämässä. Toivon saavani tehdä tätä pitkään.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Facebook | Ellinoora
Instagram | Ellinoora
Warner Music Live | Ellinoora

Ellinooran keikat syksyllä 2019
Pe 6.9. Helsinki, Korjaamo
La 7.9. Tampere, Klubi
Pe 20.9. Lahti, Möysän Musaklubi
La 21.9. Jyväskylä, Lutakko
Pe 27.9. Oulu, 45 Special
Pe 4.10. Joensuu, Lehtiä Ilosaaressa
La 5.10. Kuopio, Henry’s Pub
Pe 11.10. Turku, Aalto
Pe 18.10. Lappeenranta, Kehruuhuone
Pe 25.10. Pori, Kehräämö
Pe 8.11. Seinäjoki, Rytmikorjaamo
La 9.11. Vaasa, Ritz

Levyhyllyt | Finna.fi
Villi lapsi | Warner Music Finland 2016
Vaaleanpunainen vallankumous | Warner Music Finland 2019

Tilhet, pajut ja muut – syvän pään romantikot

Ari Väntäsen haastattelussa Anna-Sofia Tuominen ja Juho Hoikka

Ajattomana ja luonnollisena soivaa popmusiikkia soittava turkulainen Tilhet, pajut ja muut työstää parhaillaan kolmatta albumiaan. Yhtyeen laulaja Anna-Sofia Tuominen ja kitaristi Juho Hoikka avaavat Levyhyllyt-blogille ajatuksiaan musiikistaan, yhtyeestään ja aivan odottamattomistakin asioista.

Aloititte kolmannen albuminne äänitykset kesäkuussa. Mitä voitte kertoa tästä projektista?
Juho: – Prosessi on jatkunut jo pitkään. Jo pari vuotta sitten alkoi tuntua, ettei kolmannen samantyylisen levyn tekeminen ole vaihtoehto. Se olisi uuvuttanut lopullisesti. Ensimmäiset kappaleet demotettiin puolitoista vuotta sitten, ja tämän vuoden tammikuussa tehtiin taas uudet demot. Kesäkuussa käytiin Porvoon Magnusborgissa äänittämässä suurin osa levyn kappaleista, ja niitä on nyt työstetty mm. tuottaja Jarno Takkumäen työhuoneella, kitaristi Heikin kellarissa ja mun kotonani. Loppusyksystä käydään vielä Mankussa koko porukalla. Välillä on silmissä sirissyt, kun on ollut haasteita. Mutta levy julkaistaan näillä näkymin ensi keväänä!

Tilhet, pajut ja muut. Kuva: Venla Helenius.

Anna-Sofia: – Levy tulee poikkeamaan edellisistä paljon. Me ollaan kokeiltu omia rajojamme saundien etsimisessä ja yllätetty toinen toisemme. On ihan tervettä kokeilla välillä jotain muuta kuin sitä, mitä luulee, että itseltä esimerkiksi laulajana odotetaan.
Juho: – Albumia tehdessä ajatukset ovat liikkuneet kai ainakin pärjäämiseen liittyvän ahdistuksen, päämäärättömyyden, kesän, vapauden ja sen eri puolten ympärillä. Tärkeintä on se, että yhtyeen rooli on korostunut. Me ollaan otettu askeleita uuteen suuntaan. Ristiriidoilta ja riidoilta ei ole vältytty, mut kaikki työ on vienyt meitä eteenpäin. Jännittävintä on ollut tutkia mihin kaikkeen Tilhet, pajut ja muut voi taipua. Esimerkiksi psykedeelinen musa nostalgisine trip-hoppeineen on inspiroinut meitä.

Teidän on sanottu tuovan lämmön takaisin musiikkiin. Mistä lämpö syntyy?
Juho: – ”Lämmön palauttaminen musiikkiin’” on toimittajan keksimä ihana ilmaisu, johon on helppo tarttua jälkeenpäin. En usko, että lämpö olisi mitenkään kadonnut musiikista. Ehkä se liittyy meidän tapauksessamme herkistelevään ja varsinkin alkuvaiheessa tietoisen naivistiseen otteeseen.
– Me ei olla koskaan oltu cooleja missään piireissä. Me ollaan ulkopuolisia sekä popskenessä että rosoisuutta vaalivissa indieporukoissa, mutta siihen on alkanut tottua. Tapamme esittää musiikkia ei ole kovin seksikäs, rupinen tai turvallisen ironinen. Mutta kyllä musiikki saa olla myös sentimentaalista, ja yritän oppia olemaan häpeämättä sitä.
– Tahtoisin, että musiikkimme olisi pehmeää ja lämmintä kovan ja viileän sijaan. Popmusakulttuuriin on vakiintunut viileyden metafora ja siihen luettavat taiteilijat saavat korostetusti huomiota. Kritiikkien tekstianalyysit, jos sellaisia on, ovat melkein aina harvasanaisia ja pintapuolisia, ja niissä terävyys ja pienet osuvat havainnot tai ihan mikä vain ilmiselvä intertekstuaalisuus arvotetaan esimerkiksi sen edelle, millä eri tavoin ja mistä positiosta tekstin puhuja tunnustaa kipuaan. Siksi sellaisista jutuista, joissa on ymmärretty musiikkimme keinoja ja teemoja, kuten tunnustuksellisuutta ja eksistentiaalisia kokemuksia, tulee hyvä olo.
Anna-Sofia: – Meitä on yhdessä radiohaastattelussa kutsuttu myös älykköbändiksi. Juhon edellistä vastausta lukiessa en ihmettele kyseistä väläytystä. Älykkyys ei kai myöskään ole kauhean mediaseksikästä nykyään.
Juho: – No, onhan maailmassa paljon älykkäitä ja herkkiä tekijöitä. Onneksi.

Millaista musiikkia teillä oli aloittaessanne tarkoitus tehdä, ja onko visio yhä sama?
Juho: – Ensi vuonna tulee kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun Anna-Sofian kanssa tehtiin ensimmäiset Tilhet, pajut ja muut -laulut. En edes muista, mistä aloitimme… Varmaan vain yritettiin opetella tekemään lauluja. Suurellisuus on kulkenut yhtyeemme musiikissa läpi vuosien. Samoin tietty lyyrinen tyyli, joka nojaa suomalaisten 1900-luvun naisrunoilijoiden kehittelemään tunneilmaisuun. Avoin lähestyminen muistoihin, kipuun ja kaipuuseen.
Anna-Sofia: – Vaikka musan tyyli ja muoto saattaa muuttua, on meille aina ollut tärkeää, että biisin pystyy vetämään kahdestaan kitara-laulu-kokoonpanolla niin, että se toimii!
Juho: – Totta. Myös tietty omaelämäkerrallisuus ja lähellä olevien ihmisten elämiin pohjautuva kirjoittaminen on pysynyt mukana, vaikka aina jälkeenpäin onkin tullut epäiltyä, että ”enhän mä tai joku toinen ole noin voinut jotain asiaa kokea ja miksi se nyt on noin tyhmästi sanallistettu’”. Silloin on jo kasvanut erilleen jostain menneestä.
– Mutta ehkä laulut ovat kirjoittamisen hetkinä olleet jollain tavalla tosia. Se on yksinkertaisuudessaan se visio: tärkeintä on ollut koettaa rakentaa arkoja tunteita ilmaisevaa ääntä, joka ei pakene ulkokohtaisen muodon taakse. Huomiotalouden maailmassa se tuntuu olevan sivullisen tai sivustakatsojan ääni. Mutta viime kädessä se on Anna-Sofian elävä ääni. Sen tilalle ei voi lopulta tulla mikään, eikä se pyytele mitään anteeksi.

Mitä ajattelette julkisuudesta?
Anna-Sofia: – Se on todella oleellinen osa tätä hommaa jo ihan siitä syystä, että me ollaan riippuvaisia kuuntelijoista, jotka mahdollistavat meidän olemassaolomme tulemalla keikoille. Pitää olla tietoinen siitä, että musiikki on julkista ja kaikkien saatavilla ja että sitä ei tehdä vain itselle. Nautin siitä, että mulle tuntematon ihminen samastuu johonkin kappaleeseen, joka on myös mulle äärimmäisen tärkeä ja henkilökohtainen. Silloin tuntuu, että olemme jakaneet jotain aitoa yhdessä, vaikka emme toisiamme tunnekaan. Se on aika ainutlaatuista, ja siksi mä tätä teen.
– Olisi ihanaa, jos joku miettisi meidän julkisuuskuvaa ja ulkoasua meidän puolesta. Se olisi nykyaikaa. Olisi myös ihanaa osata käyttää esimerkiksi sosiaalista mediaa luontevasti ja hienosti, mutta se meinaa koko ajan unohtua. Pitää kai vain harjoitella. En mä ainakaan siitä ahdistu, sellaiseen menisi ihan liikaa energiaa. Pitäisi vaan hyväksyä, että some voi olla osa tätä hommaa ja yrittää nauttia siitä.
– Me petrataan koko ajan. Mutta toisaalta ehkä tämä on meidän juttu, että ollaan vaan bändi, joka tekee sellaista musiikkia kun itse haluaa ja soittaa oikeilla soittimilla. Kaikki on aina niin nopeasti ja helposti määriteltävissä ulkopuolelta, että pitäisi olla aika julkisuusnero, jos sitä jotenkin haluaisi muuttaa. Me ollaan siis akateeminen älykköbändi, joka soittaa lämmintä musiikkia.

Mikä merkitys bändillä – siis sillä, että olette ryhmä – on ilmaisullenne?
Juho: – Se miten yhtyeenä toteutamme ja esitämme jonkin kappaleen, on merkittävin osa Tilhiä, pajuja ja muita. Etenkin kolmannen albumin kohdalla sovituksia ja sävellyksiä on tehty rinnakkain niin, että sovitusajatukset ovat palauttaneet sävellyksiä takaisin työstettäviksi. Jos jokin asia on toiminut bändin kanssa soitettaessa, se on ohjannut sävellystä siihen suuntaan. Musta tuntuu, että koko bändi voi allekirjoittaa sen, että seuraavasta albumista tulee yhtyelevy.
– On ihanaa ja samalla raastavaa soittaa yhtyeessä, jossa on kuusi ihmistä mielipiteineen. Joskus, kun treenikämpällä soittaa kappaletta, jota kukaan ulkopuolinen ei ole vielä kuullut ja hajoillaan ratkaisujen kanssa, saattaa yhtäkkiä tajuta, että tässä soi meidän oma musiikkimme. Ja että jos meitä ei olisi tässä, olisi vain ilmastointiputken suhina. Se on helpottava ajatus. Bändissä voi ja on pakko nojata toisiin.
Anna-Sofia: – On maailman epäkannattavinta soittaa bändissä. Se on hankalaa logistisesti, se ei ole enää kauheen coolia, eikä rahaa jää jaettavaksi keikoilta. Toisaalta bändissä soittamisessa on koko musiikin ydin – se, että se jaetaan ja koetaan yhdessä. Tämä on klisee, mutta bändi on kuin perhe: niitä tyyppejä vaan joutuu kestämään ja toisaalta niitä rakastaa maailman eniten. Sitä takuulla tietää toisten hyvät ja huonot puolet, eivätkä mitkään tunteet jää peittoon keikkareissuilla tai studiossa. Kai se lopulta on aikamoinen rikkaus. Ja varmasti se näkyy myös lavalla.

Millainen merkitys kirjallisuudella on teille ja musiikillenne?
Anna-Sofia: Kirjat ovat olleet mulle aina erottamaton osa arkea. Äiti luki mulle iltaisin, kun olin lapsi, ja me käytiin viikoittain Turun kirjastoissa lainaamassa vinot pinot kirjoja.
Tällä hetkellä olen kirjallisuuden kanssa tekemisissä myös näyttelijäntöissäni. Olen aina ajatellut, että kirjat kuuluvat jokaisen ihmisen arkeen. Vasta kavereiden luona kyläillessä olen tajunnut, että kaikilla ei ole edes kirjahyllyä.
– Bändissä Juho kirjoittaa tekstit, mutta mä kommentoin niitä usein ennen kun biisit menee bändin käsittelyyn. Juhon kanssa on aina kiehtovaa käydä keskustelua teksteistä, koska se on niin perusteellinen ja paljon lukenut. Mitään löperöä ei pääse levylle asti, kaikki on tarkkaan harkittua ja perusteltua. Kirjallisuuden fiilistely yhdistää meitä. Tuntuu, että me ollaan aina samalla sivulla, kun puhutaan lyriikoista, koska molemmat lukevat paljon ja tuntevat samoja romaaneja, runoja ja laululyriikkaa.

Juho: – Tätä ei pystyisi tekemään ilman, että joku noin lähellä työprosessia olisi kommentoimassa ja kehittämässä tekstejä. Olen kirjallisuudenopiskelija ja ollut teini-ikäisestä asti kiinnostunut kaikenlaisesta tunteisiin vetoavasta taiteesta. Niin proosassa kuin runoudessakin mua on aina puhutellut nimenomaan omaelämäkerrallisuus ja fiktio, jossa liikutaan minäkertojan maailmassa. Laajemmassa kontekstissa olen kokijana vääjäämättä lähentynyt anteeksipyytelemätöntä romanttista ilmaisua. Suomalaisessa popmusakulttuurissa sekä kaunokirjallisessa ja akateemisessa kontekstissa, romanttinen – suurellisen tunteellinen – ilmaisu ei ole mun elinaikanani ollut suuressa suosiossa. Se on hivutettu hymähdellen ’”ei-älylliseen’” marginaaliin.
– Ei ole olemassa hävettävän ylitsevuotavaa ja sentimentaalista tunteellisuutta, joka olisi irti älyllisyydestä. On vain tunneilmaisua eri muodoissaan. Tajutessani tuon tajusin myös, että sen rajapinnan voi rikkoa ja että kirjoittajan ääni voi rakentua juuri sen varaan. Mua kiinnostavat rajallisuus, angsti, kuohut ja rakkaus. Pienten havaintojen varaan rakentuva arkirealismi ei aina kykene tavoittamaan sitä, mikä tunnepuheena muotoutuu isoiksi kuviksi. Mua ei enää hävetä myöntää, että olen romantikko. Tän ajan maailmassa, jossa jokainen teko on rationaalisesti laskelmoitavissa, mua kiinnostaa enemmän syvä pää eli se, että elämä on sekava mutta kaunis ja tuntuu järjettömältä ihan koko ajan.
– Kirjallisuus on aina tullut avuksi, kun olen hävennyt sitä mitä olen tai mitä olen kirjoittanut. Mua ennen ja mun aikanani on elänyt ihmisiä, jotka ovat kokeneet jotain suunnilleen samalla tavalla kuin minä nyt tässä. Kun haroo läpi heidän ajatuksiaan, muistaa, ettei ole yksin tässä maailmassa. Tässä kokemuksessa murtuu romantiikan yksilökeskeisyys. Ja sitten on meidän yhtyeemme, joka on parhaimmillaan silloin, kun se yhteen soittaessaan on myrskyä ja kiihkoa.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Tilhet, pajut ja muut kotisivu
Twitter | Tilhet, pajut ja muut
Facebook | Tilhet, pajut ja muut

Tilhet, pajut ja muut
Anna-Sofia Tuominen – laulu
Juho Hoikka – kitara
Timo Sihvonen – bassokitara
Henri Lyysaari – piano
Juhana Kiiski – rummut
Heikki Hänninen – kitara

Levyhyllyt | Finna.fi
Tilhet, pajut ja muut | KHY Suomen Musiikki 2016
Kunnes aika mennyt on | KHY Suomen Musiikki 2017

Lue lisää | Finna.fi
Juhon viime aikojen suosikit
Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylistä nousee rukous & Sodalla ei ole naisen kasvoja & Zinky boys – parhaat maailmankirjallisuuden klassikot.
Claudia Rankine: Don’t Let Me Be Lonely – An American Lyric
Maggie Nelson: Bluets
Pauli Tapio: Varpuset ja aika

Anna-Sofian suositukset
Saara Turunen: Rakkaudenhirviö & Sivuhenkilö
Edith Södergranin runot
Leo Tolstoi: Anna Karenina
Erkka Mykkänen: Jatkuu!



Tilhet, pajut ja muut. Kuva: Venla Helenius.