Joskus nimen lataus on vahva. Vuosisadan rakkaustarina on niin vaikuttava otsikko, että se on annettu kahdelle eri elokuvalle, yhdelle kaunokirjalliselle julkaisulle, kolmelle musiikkialbumille ja yhdelle Aku Ankan taskukirjalle. Levyistä tärkein on raisiolaisen SIG-yhtyeen kolmas pitkäsoitto. Bändin laulaja ja biisintekijä Matti Inkinen poimi nimen kirjailija Märta TikkasenÅrhundradets kärlekssaga -kirjan suomennoksesta. Nimikappaleesta tuli niin tunnettu, että muut mainitut teokset on nimetty sen mukaan.
Vuosisadan rakkaustarina valmistui SIGin mittapuulla pitkän kaavan mukaan. Syksyllä 1981 ja alkuvuodesta 1982 tehdyn albumin äänitti ja miksasi Wigwamista, Tasavallan Presidentistä ja Blues Sectionista tuttu Måns Groundstroem, joka oli mukana monissa levy-yhtiö Johannan studioprojekteissa. Tuottajana toimi Leevi And The Leavings -legenda Gösta Sundqvist ja tuotantopäällikkönä Johannan pomo Atte Blom.
Kolmas albumi oli SIGille uudistumisen ja kasvamisen paikka. Kahta ensimmäistä levyä hallinneet uuden aallon vaikutteet ovat Vuosisadan rakkaustarinalla läsnä, mutta enemmän hengessä kuin tuotannossa. Silla on aiempaa popmaisemmaksi sovitettua ja jämäkämmäksi tuotettua musiikkia. Groundstroem haki studiossa yhtenäistä rockbändisoundia, jota modernisoitiin tuoreilla syntetisaattorisävyillä ja hetkittäin rumpukoneellakin.
Vaikka ulkoasu muuttui, SIGin tunnisti helposti. Inkisen sälöisestä, vapisevasta ja epävireisestä lauluäänestä (joka voimistui studiossa uuden soundin mukaiseksi) ei voi erehtyä. Hänen tunnistettava persoonallisuutensa häilyy myös biiseissä, joissa on vaikutteita niin 1960-luvun popista kuin tuolloin ajankohtaisesta rockista ja joiden alleviivatussa naiiviudessa oli samaan aikaan tiedostavaa ironisuutta ja sinisilmäistä vilpittömyyttä.
Inkinen napsi mielellään ideoita muiden levyiltä, mutta loi niistä itsensä ja SIGin näköistä musiikkia. Vuosisadan rakkaustarinalta löytyy viittauksia (tai ”kuppauksia”, kuten artisti itse sanoi) muun muassa Sam Cookeen, Shangri-La’siin ja Dictatorsiin. Lyriikoiden puolesta albumi sisältää tietenkin rakkauslauluja. Vain käheästi tulkittu blues ’Pitkä matka Velkuaan’ on toisenlainen tarina.
’Laitakaupungin laulu’ on kummallisista rumpuefekteistään huolimatta hieno avaus albumille. Synkimmillään levy on ’Niin kauan kuin maailma on’ -kappaleessa ja ’En koskaan (sinusta tuu selviytymään)’ -biisissä, joka kaikessa pateettisuudessaan olisi voinut olla Yön ensimmäisellä albumilla. Tunnelma kirkastuu levyn loppua kohden. Nimikappale, ’Mä kierrän maailmaa’, ’Jos taivas on vain pienille enkeleille’ ja ’Bäng-bäng’ ovat mieleenpainuvia, elähdyttäviä popanthemeja.
Vuosisadan rakkaustarina julkaistiin huhtikuussa 1982. Se myi lähes 25 000 kappaletta eli melkein kultaa. SIGin menestys asettui vastaavaan asemaan: levyt myivät hyvin ja biisit soivat radiossa, mutta suursuosio antoi odottaa itseään. Tavallisennäköisistä kavereista ei kai ollut täyttämään nuorison romantiikannälkää, mutta onneksi Dingon säihkyvät idolit tulivat vastaamaan kysyntään vielä samana vuonna.
Inkisen kuoltua vuonna 2009 arveltiin, että Suomalainen pop-levy (2003) jäisi SIGin viimeiseksi studioalbumiksi. Menneisyydessä kuitenkin riittää yhä tutkittavaa. SIGin jäsenet ovat esittäneet vanhoja lauluja keikoilla Korroosion Jarmo Hauhtosen kanssa. Vuonna 2019 SIG tuli ajankohtaiseksi Aku-Tuomas Mattilan historiikin Portaat purppurasumuun ja Plastic Passionin julkaiseman kokoelman Kuinka paljon sua rakastinkaan – Harvinaisuuksia 1978–2008 myötä. Viimeisimpien someuutisten mukaan SIG aikoo julkaista myös uuden singlen.
Vuosisadan rakkaustarina
Ari Hemmilä – bassokitara
Matti Inkinen – laulu
Rauno Linja-aho – kitara
Jukka Merisaari – rummut
Juha Oksanen – kosketinsoittimet, taustalaulu
Tuottaja: Gösta Sundqvist
Viimeksi kuluneet kolme vuotta ovat olleet Ellinooralle yhtä nousukiitoa. Hänen ensimmäinen albuminsa, syksyllä 2016 julkaistu Villi lapsi oli kulta- ja platinatason menestys. Vuonna 2018 vahvaääninen laulaja-lauluntekijä oli mukana huippusuositussa Vain elämää -ohjelmassa, joka nosti hänen suosionsa uudelle tasolle.
Ellinoora.
Keväällä 2019 Ellinoora teki siihenastisen uransa suurimman kiertueen. Nuo keikat alkoivat Antibiisillä, jota hän kuvailee ”terapiaoksennukseksi”.
– Se syntyi studiossa päivänä, jona tuntui, että tekijyys on hukassa ja mikään ei onnistu, Ellinoora muistelee. – Tuottaja sanoi, että ”tehdään sitten välibiisi. Kirjoita kaikki, mikä sua vituttaa. Älä selittele mitään, vaan anna kaiken tulla tajunnanvirtana”. Kun Antibiisi valmistui, me me kuunneltiin, että herranjumala, täähän on ihan kauhea kappale. Keikoilla oli kuitenkin mahtavaa seurata ihmisten reaktioita Antibiisiin, ja se ansaitsi paikkansa myös levyllä.
Mainittu levy on Ellinooran uunituore toinen albumi Vaaleanpunainen vallankumous, jolla hän esittäytyy entistä kypsempänä artistina. Vuonna 2016 julkaistulla Villi lapsi -debyytillään Ellinoora koki vielä etsivänsä itseään, mutta nyt oma ääni ja tapa tehdä musiikkia ovat löytyneet. Ainakin toistaiseksi.
– Vaaleanpunaista vallankumousta tehdessä oli aika selkeää, että näin mä tätä teen. En halua sulkea itseäni boksiin, jossa tehdään vain melankolisia ja suuria poplauluja. Olen monipuolinen ihminen, ja haluan myös musiikin heijastavan sitä.
– Ihmisillä on kova tarve lokeroida ihmisiä ja artisteja. Yritän parhaani mukaan uida siinä vastavirtaan. Ajattelen olevani määrätietoinen musiikintekijä, joka haluaa kehittyä ja haastaa kuulijoita. Haluan luottaa siihen, että yleisö on viisasta ja ettei kaikkea tarvitse pureskella valmiiksi.
Kuten Villi lapsi -debyytilläkin, Vaaleanpunaisella vallankumouksella Ellinoora tekee yhteistyötä Samuli Sirviön kanssa. Sirviö on myös hänen puolisonsa.
– Uran alkuaikoina mua varoiteltiin, että älä Helsinkiin muuttanut oululainen rakastu ensimmäiseen tapaamaasi kitaristiin. Mutta kuinkas siinä kävikään: kaikki meni hyvin. Meillä on Samulin kanssa samanlainen näkemys siitä, millaista on hyvä popmusa ja sen estetiikka.
– Meitä molempia kiinnostaa popkulttuuri ja kummankin intohimona on musiikki. Me puhutaan himassakin tosi paljon musiikista. Monen suomalaisen musantekijän referenssinä on USA:n top 50 -lista, meillä ei ole. Meidän yhteinen sielunkaupunki on Lontoo, ja brittimusa on meille molemmille tärkeää.
Yhteistyö toimii myös toisen täydentämisen ja vastakohtaisuuden kautta.
– Olen studiossa aika voimallinen hahmo, joka menee laidasta laitaan. Yhtenä päivänä jokin on mielestäni hirveätä paskaa ja toisena taas parasta, mitä olen ikinä tehnyt. Samuli on tasapainottava elementti siinä. Jos studiossa olisi toinenkin pää punaisena huutaja, niin eihän me saataisi koskaan mitään aikaan.
Vaaleanpunainen vallankumous on modernin mutta luonnollisen kuuloinen mainstream-poplevy, joka soi suuria tunteita. Oman ulottuvuutensa muodostavat Ellinooran rosoiset sanoitukset. Ne eivät aina ole nätin lyyrisiä, mutta ne kuulostavat vilpittömiltä, ja hänen aihevalintansa ovat kiinnostavia.
– Tässä ajassa on paljon pureskeltavaa. Olen aina luottanut ihmisten hyvyyteen ja siihen, että maailma on kaikille avoin. Nyt alan ymmärtää, että kaikki ei olekaan ihan niin mustavalkoista. Todellisuus on välillä pelottava kohdata. Vaikka on jollakin mittarilla nuori, niin monia asioita voi tapahtua. Elämä ei kysy, että sopisiko sulle juuri nyt tällainen juttu. Mutta en ole miettinyt sitä ainakaan pelon kautta. Biiseissä on tosijuttuja ja sitten juttuja, jotka sopivat osaksi poplyriikkaa.
Jotakin siltä väliltä on Vaaleanpunaisen vallankumouksen avausbiisi Marie Antoinette, jossa todellisuus sekoittuu elokuvaan.
– Sofia CoppolanMarie Antoinette on yksi lempielokuvistani. Tykkään sen karkkisesta maailmasta ja siitä, miten popkulttuuri tuodaan Marie Antoinetten aikakaudelle, The Strokes ja New Order soi. Kirjoitin jo vuonna 2017 muistiin, että senniminen biisi pitää joskus tehdä.
Elokuvassa Kirsten Dunstin näyttelemä Marie Antoinette kokee jääneensä yksin pinnalta kauniiseen maailmaan, josta ei pääse pois, kun on syntynyt kuninkaalliseksi. Marie Antoinette ei kuitenkaan kerro eriarvoisuudesta vaan pikemminkin eskapismista. Vaaleanpunaisen vallankumouksella lähtökohtien tematiikkaa käsittelee Aatelisii.
– Sen biisin pointti on, että vain sillä on merkitystä, mitä ihminen tekee ja miten muita kohtelee. Lähtökohdilla ei ole.
Lähtökohtiin palaa tavallaan myös Nuoruuden oodi, jossa 25-vuotias Ellinoora laulaa ajasta, joka ei ole kaukana takana, mutta johon ei kuitenkaan ole paluuta.
– Sitä biisiä tehdessä mietin nuoruuden ystäväporukkaani ja paria ihmistä, joiden kanssa yhteys on päässyt katkeamaan. Tässä vaiheessa elämä on jo aika paljon sitä, että ihmisten elämät alkavat mennä ihan eri rataa. Pitää vain ymmärtää, että ei se tee ystävyydestä yhtään sen vähempiarvoista, jos se jatkuu vain tiettyyn hetkeen saakka.
Ellinooran tie on vienyt musiikkialalle ja sitä kautta julkisuuteen. Mitä näkyvämmäksi artisti muuttuu, sitä enemmän ihmisillä on mielipiteitä hänestä.
– Alussa artisti toivoo, että edes joku kuuntelisi ja huomaisi. Sitten artisti onkin pisteessä, jossa kuunnellaan ja huomataan niin paljon, että ei muuta voi kuin todeta, että kaikkia ei voi miellyttää. Loppujen lopuksi on parempi herättää vahvoja tunteita.
– Olen kokenut, että on helpompaa olla oma itsensä kuin luoda jokin alter ego, joka ottaisi kaiken hyvän ja paskan vastaan. Mua on aina kiinnostanut tarina kiiltokuvan takana. Se, miten joku poseeraa upeana naistenlehden kannessa, ja kuvan alla otsikossa on elämän traagisin käänne otsikoksi typistettynä. Se on outoa kulttuuria, johon mun on vaikea suhtautua.
Poplauluissa on kaikkein hienointa se, miten ne tekevät yksityisestä yleistä.
– Ne jutut, jota ovat saaneet mut kirjoittamaan näitä biisejä, ovat yleisön kannalta merkityksettömiä. On sekä kamalaa että lohdullista, että esimerkiksi Viha, kipu ja rakkaus on todennäköisesti sellainen biisi, josta moni tulee löytämään itsensä. Kaikilla on omat kipukohtansa.
Ellinoora kokee olevansa ammattinsa kautta viesti, sanoma.
– Kerron ihmisille, että mulla on ollut tällainen olo, ehkä sullakin on ollut. Olen 25-vuotias, teen unelmaduuniani ja kaikki on hyvin. Siitä pitäisi olla koko ajan kiitollinen ja onnellinen, mutta samaan aikaan elämä kuitenkin näyttää muitakin puoliaan. Eikä elämän ole tarkoituskaan olla yhtä jyrkkää nousua. Jos se on, jossain vaiheessa tulee korkealta alas. Mulla ei ole b-suunnitelmaa elämässä. Toivon saavani tehdä tätä pitkään.
Ellinooran keikat syksyllä 2019
Pe 6.9. Helsinki, Korjaamo
La 7.9. Tampere, Klubi
Pe 20.9. Lahti, Möysän Musaklubi
La 21.9. Jyväskylä, Lutakko
Pe 27.9. Oulu, 45 Special
Pe 4.10. Joensuu, Lehtiä Ilosaaressa
La 5.10. Kuopio, Henry’s Pub
Pe 11.10. Turku, Aalto
Pe 18.10. Lappeenranta, Kehruuhuone
Pe 25.10. Pori, Kehräämö
Pe 8.11. Seinäjoki, Rytmikorjaamo
La 9.11. Vaasa, Ritz
Ari Väntäsen haastattelussa Anna-Sofia Tuominen ja Juho Hoikka
Ajattomana ja luonnollisena soivaa popmusiikkia soittava turkulainen Tilhet, pajut ja muut työstää parhaillaan kolmatta albumiaan. Yhtyeen laulaja Anna-Sofia Tuominen ja kitaristi Juho Hoikka avaavat Levyhyllyt-blogille ajatuksiaan musiikistaan, yhtyeestään ja aivan odottamattomistakin asioista.
Aloititte kolmannen albuminne äänitykset kesäkuussa. Mitä voitte kertoa tästä projektista?
Juho: – Prosessi on jatkunut jo pitkään. Jo pari vuotta sitten alkoi tuntua, ettei kolmannen samantyylisen levyn tekeminen ole vaihtoehto. Se olisi uuvuttanut lopullisesti. Ensimmäiset kappaleet demotettiin puolitoista vuotta sitten, ja tämän vuoden tammikuussa tehtiin taas uudet demot. Kesäkuussa käytiin Porvoon Magnusborgissa äänittämässä suurin osa levyn kappaleista, ja niitä on nyt työstetty mm. tuottaja Jarno Takkumäen työhuoneella, kitaristi Heikin kellarissa ja mun kotonani. Loppusyksystä käydään vielä Mankussa koko porukalla. Välillä on silmissä sirissyt, kun on ollut haasteita. Mutta levy julkaistaan näillä näkymin ensi keväänä!
Tilhet, pajut ja muut. Kuva: Venla Helenius.
Anna-Sofia: – Levy tulee poikkeamaan edellisistä paljon. Me ollaan kokeiltu omia rajojamme saundien etsimisessä ja yllätetty toinen toisemme. On ihan tervettä kokeilla välillä jotain muuta kuin sitä, mitä luulee, että itseltä esimerkiksi laulajana odotetaan.
Juho: – Albumia tehdessä ajatukset ovat liikkuneet kai ainakin pärjäämiseen liittyvän ahdistuksen, päämäärättömyyden, kesän, vapauden ja sen eri puolten ympärillä. Tärkeintä on se, että yhtyeen rooli on korostunut. Me ollaan otettu askeleita uuteen suuntaan. Ristiriidoilta ja riidoilta ei ole vältytty, mut kaikki työ on vienyt meitä eteenpäin. Jännittävintä on ollut tutkia mihin kaikkeen Tilhet, pajut ja muut voi taipua. Esimerkiksi psykedeelinen musa nostalgisine trip-hoppeineen on inspiroinut meitä.
Teidän on sanottu tuovan lämmön takaisin musiikkiin. Mistä lämpö syntyy?
Juho: – ”Lämmön palauttaminen musiikkiin’” on toimittajan keksimä ihana ilmaisu, johon on helppo tarttua jälkeenpäin. En usko, että lämpö olisi mitenkään kadonnut musiikista. Ehkä se liittyy meidän tapauksessamme herkistelevään ja varsinkin alkuvaiheessa tietoisen naivistiseen otteeseen.
– Me ei olla koskaan oltu cooleja missään piireissä. Me ollaan ulkopuolisia sekä popskenessä että rosoisuutta vaalivissa indieporukoissa, mutta siihen on alkanut tottua. Tapamme esittää musiikkia ei ole kovin seksikäs, rupinen tai turvallisen ironinen. Mutta kyllä musiikki saa olla myös sentimentaalista, ja yritän oppia olemaan häpeämättä sitä.
– Tahtoisin, että musiikkimme olisi pehmeää ja lämmintä kovan ja viileän sijaan. Popmusakulttuuriin on vakiintunut viileyden metafora ja siihen luettavat taiteilijat saavat korostetusti huomiota. Kritiikkien tekstianalyysit, jos sellaisia on, ovat melkein aina harvasanaisia ja pintapuolisia, ja niissä terävyys ja pienet osuvat havainnot tai ihan mikä vain ilmiselvä intertekstuaalisuus arvotetaan esimerkiksi sen edelle, millä eri tavoin ja mistä positiosta tekstin puhuja tunnustaa kipuaan. Siksi sellaisista jutuista, joissa on ymmärretty musiikkimme keinoja ja teemoja, kuten tunnustuksellisuutta ja eksistentiaalisia kokemuksia, tulee hyvä olo.
Anna-Sofia: – Meitä on yhdessä radiohaastattelussa kutsuttu myös älykköbändiksi. Juhon edellistä vastausta lukiessa en ihmettele kyseistä väläytystä. Älykkyys ei kai myöskään ole kauhean mediaseksikästä nykyään.
Juho: – No, onhan maailmassa paljon älykkäitä ja herkkiä tekijöitä. Onneksi.
Millaista musiikkia teillä oli aloittaessanne tarkoitus tehdä, ja onko visio yhä sama?
Juho: – Ensi vuonna tulee kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun Anna-Sofian kanssa tehtiin ensimmäiset Tilhet, pajut ja muut -laulut. En edes muista, mistä aloitimme… Varmaan vain yritettiin opetella tekemään lauluja. Suurellisuus on kulkenut yhtyeemme musiikissa läpi vuosien. Samoin tietty lyyrinen tyyli, joka nojaa suomalaisten 1900-luvun naisrunoilijoiden kehittelemään tunneilmaisuun. Avoin lähestyminen muistoihin, kipuun ja kaipuuseen.
Anna-Sofia: – Vaikka musan tyyli ja muoto saattaa muuttua, on meille aina ollut tärkeää, että biisin pystyy vetämään kahdestaan kitara-laulu-kokoonpanolla niin, että se toimii!
Juho: – Totta. Myös tietty omaelämäkerrallisuus ja lähellä olevien ihmisten elämiin pohjautuva kirjoittaminen on pysynyt mukana, vaikka aina jälkeenpäin onkin tullut epäiltyä, että ”enhän mä tai joku toinen ole noin voinut jotain asiaa kokea ja miksi se nyt on noin tyhmästi sanallistettu’”. Silloin on jo kasvanut erilleen jostain menneestä.
– Mutta ehkä laulut ovat kirjoittamisen hetkinä olleet jollain tavalla tosia. Se on yksinkertaisuudessaan se visio: tärkeintä on ollut koettaa rakentaa arkoja tunteita ilmaisevaa ääntä, joka ei pakene ulkokohtaisen muodon taakse. Huomiotalouden maailmassa se tuntuu olevan sivullisen tai sivustakatsojan ääni. Mutta viime kädessä se on Anna-Sofian elävä ääni. Sen tilalle ei voi lopulta tulla mikään, eikä se pyytele mitään anteeksi.
Mitä ajattelette julkisuudesta?
Anna-Sofia: – Se on todella oleellinen osa tätä hommaa jo ihan siitä syystä, että me ollaan riippuvaisia kuuntelijoista, jotka mahdollistavat meidän olemassaolomme tulemalla keikoille. Pitää olla tietoinen siitä, että musiikki on julkista ja kaikkien saatavilla ja että sitä ei tehdä vain itselle. Nautin siitä, että mulle tuntematon ihminen samastuu johonkin kappaleeseen, joka on myös mulle äärimmäisen tärkeä ja henkilökohtainen. Silloin tuntuu, että olemme jakaneet jotain aitoa yhdessä, vaikka emme toisiamme tunnekaan. Se on aika ainutlaatuista, ja siksi mä tätä teen.
– Olisi ihanaa, jos joku miettisi meidän julkisuuskuvaa ja ulkoasua meidän puolesta. Se olisi nykyaikaa. Olisi myös ihanaa osata käyttää esimerkiksi sosiaalista mediaa luontevasti ja hienosti, mutta se meinaa koko ajan unohtua. Pitää kai vain harjoitella. En mä ainakaan siitä ahdistu, sellaiseen menisi ihan liikaa energiaa. Pitäisi vaan hyväksyä, että some voi olla osa tätä hommaa ja yrittää nauttia siitä.
– Me petrataan koko ajan. Mutta toisaalta ehkä tämä on meidän juttu, että ollaan vaan bändi, joka tekee sellaista musiikkia kun itse haluaa ja soittaa oikeilla soittimilla. Kaikki on aina niin nopeasti ja helposti määriteltävissä ulkopuolelta, että pitäisi olla aika julkisuusnero, jos sitä jotenkin haluaisi muuttaa. Me ollaan siis akateeminen älykköbändi, joka soittaa lämmintä musiikkia.
Mikä merkitys bändillä – siis sillä, että olette ryhmä – on ilmaisullenne?
Juho: – Se miten yhtyeenä toteutamme ja esitämme jonkin kappaleen, on merkittävin osa Tilhiä, pajuja ja muita. Etenkin kolmannen albumin kohdalla sovituksia ja sävellyksiä on tehty rinnakkain niin, että sovitusajatukset ovat palauttaneet sävellyksiä takaisin työstettäviksi. Jos jokin asia on toiminut bändin kanssa soitettaessa, se on ohjannut sävellystä siihen suuntaan. Musta tuntuu, että koko bändi voi allekirjoittaa sen, että seuraavasta albumista tulee yhtyelevy.
– On ihanaa ja samalla raastavaa soittaa yhtyeessä, jossa on kuusi ihmistä mielipiteineen. Joskus, kun treenikämpällä soittaa kappaletta, jota kukaan ulkopuolinen ei ole vielä kuullut ja hajoillaan ratkaisujen kanssa, saattaa yhtäkkiä tajuta, että tässä soi meidän oma musiikkimme. Ja että jos meitä ei olisi tässä, olisi vain ilmastointiputken suhina. Se on helpottava ajatus. Bändissä voi ja on pakko nojata toisiin.
Anna-Sofia: – On maailman epäkannattavinta soittaa bändissä. Se on hankalaa logistisesti, se ei ole enää kauheen coolia, eikä rahaa jää jaettavaksi keikoilta. Toisaalta bändissä soittamisessa on koko musiikin ydin – se, että se jaetaan ja koetaan yhdessä. Tämä on klisee, mutta bändi on kuin perhe: niitä tyyppejä vaan joutuu kestämään ja toisaalta niitä rakastaa maailman eniten. Sitä takuulla tietää toisten hyvät ja huonot puolet, eivätkä mitkään tunteet jää peittoon keikkareissuilla tai studiossa. Kai se lopulta on aikamoinen rikkaus. Ja varmasti se näkyy myös lavalla.
Millainen merkitys kirjallisuudella on teille ja musiikillenne?
Anna-Sofia: Kirjat ovat olleet mulle aina erottamaton osa arkea. Äiti luki mulle iltaisin, kun olin lapsi, ja me käytiin viikoittain Turun kirjastoissa lainaamassa vinot pinot kirjoja.
Tällä hetkellä olen kirjallisuuden kanssa tekemisissä myös näyttelijäntöissäni. Olen aina ajatellut, että kirjat kuuluvat jokaisen ihmisen arkeen. Vasta kavereiden luona kyläillessä olen tajunnut, että kaikilla ei ole edes kirjahyllyä.
– Bändissä Juho kirjoittaa tekstit, mutta mä kommentoin niitä usein ennen kun biisit menee bändin käsittelyyn. Juhon kanssa on aina kiehtovaa käydä keskustelua teksteistä, koska se on niin perusteellinen ja paljon lukenut. Mitään löperöä ei pääse levylle asti, kaikki on tarkkaan harkittua ja perusteltua. Kirjallisuuden fiilistely yhdistää meitä. Tuntuu, että me ollaan aina samalla sivulla, kun puhutaan lyriikoista, koska molemmat lukevat paljon ja tuntevat samoja romaaneja, runoja ja laululyriikkaa.
Juho: – Tätä ei pystyisi tekemään ilman, että joku noin lähellä työprosessia olisi kommentoimassa ja kehittämässä tekstejä. Olen kirjallisuudenopiskelija ja ollut teini-ikäisestä asti kiinnostunut kaikenlaisesta tunteisiin vetoavasta taiteesta. Niin proosassa kuin runoudessakin mua on aina puhutellut nimenomaan omaelämäkerrallisuus ja fiktio, jossa liikutaan minäkertojan maailmassa. Laajemmassa kontekstissa olen kokijana vääjäämättä lähentynyt anteeksipyytelemätöntä romanttista ilmaisua. Suomalaisessa popmusakulttuurissa sekä kaunokirjallisessa ja akateemisessa kontekstissa, romanttinen – suurellisen tunteellinen – ilmaisu ei ole mun elinaikanani ollut suuressa suosiossa. Se on hivutettu hymähdellen ’”ei-älylliseen’” marginaaliin.
– Ei ole olemassa hävettävän ylitsevuotavaa ja sentimentaalista tunteellisuutta, joka olisi irti älyllisyydestä. On vain tunneilmaisua eri muodoissaan. Tajutessani tuon tajusin myös, että sen rajapinnan voi rikkoa ja että kirjoittajan ääni voi rakentua juuri sen varaan. Mua kiinnostavat rajallisuus, angsti, kuohut ja rakkaus. Pienten havaintojen varaan rakentuva arkirealismi ei aina kykene tavoittamaan sitä, mikä tunnepuheena muotoutuu isoiksi kuviksi. Mua ei enää hävetä myöntää, että olen romantikko. Tän ajan maailmassa, jossa jokainen teko on rationaalisesti laskelmoitavissa, mua kiinnostaa enemmän syvä pää eli se, että elämä on sekava mutta kaunis ja tuntuu järjettömältä ihan koko ajan.
– Kirjallisuus on aina tullut avuksi, kun olen hävennyt sitä mitä olen tai mitä olen kirjoittanut. Mua ennen ja mun aikanani on elänyt ihmisiä, jotka ovat kokeneet jotain suunnilleen samalla tavalla kuin minä nyt tässä. Kun haroo läpi heidän ajatuksiaan, muistaa, ettei ole yksin tässä maailmassa. Tässä kokemuksessa murtuu romantiikan yksilökeskeisyys. Ja sitten on meidän yhtyeemme, joka on parhaimmillaan silloin, kun se yhteen soittaessaan on myrskyä ja kiihkoa.
Tilhet, pajut ja muut
Anna-Sofia Tuominen – laulu
Juho Hoikka – kitara
Timo Sihvonen – bassokitara
Henri Lyysaari – piano
Juhana Kiiski – rummut
Heikki Hänninen – kitara
Death Hawksin seitsemän vuotta sitten ilmestynyt ensialbumi Death & Decay teki välittömästi vaikutuksen. Sen dynaaminen, psykedeelinen ja hypnoottinen hippibluesrock haki tarveaineensa historiasta. Tamperelaisten boogie polki itsensä irti kaikesta nykyaikaisesta, mutta musiikki ei kuulostanut retrolta mielikuvituksettomuuden mielessä. Pikemminkin vaikutti siltä, että tuo ajassa vapaasti liikkuva yhtye oli tullut jäädäkseen. Seuraavat kaksi albumia saivat nyökyttelemään: kyllä, Death Hawks lunastaa kaikki debyyttinsä jakelemat lupaukset ja enemmänkin. Se luo ja kasvaa.
Kesäkuussa 2019 julkaistu neljäs albumi Psychic Harmony on toista maata. Se on Death & Decayta vastaava yllätys, jolla Death Hawks ei vahvistele asemiaan vaan keksii itsensä uudelleen. Se ei taatusti ole kaikkien vanhojen fanien mieleen, mikä on oikein.
Kannen persikkainen taustaväri on tyylitajuinen valinta nelikolta, joka on tietoisesti kääntänyt sisäavaruusaluksensa kohti toisenlaisia maailmoja. Psychic Harmonylla supernovat räjähtelevät vaaleanpunaisen samppanjan sävyissä ja tähtisade on purppuraista. Musiikki, joka oli ennen psykedelia, kraut, folk ja rock, on nyt psykedelia, soul, funk ja (deep) pop – mutta kuten vaikkapa levyn päättävä, Nicole Willisin kanssa duetoitu ’I Am A Tree’ todistaa, ei Death Hawks ole repinyt juuriaan irti. Synteettiset soundit ovat vieneet tilaa orgaanisilta, purskahdukset räjähdyksiltä, keinunta jumitukselta ja pehmeys särmikkyydeltä, mutta lopulta kyse on vain uudenlaisen astronautiskelijanasun sovittamisesta.
Sisimmässään Death Hawks on yhä sama mystifiointiin taipuvainen hippiyhtye, joka svengin löytäessään tarttuu siihen lujasti. Se ei vain enää tunne tarvetta toimittaa asiaansa kitara edellä. Psychic Harmonylla pääosaan nousevat Teemu Markkulan entistä taipuisammaksi kehittynyt lauluääni ja paksut, synteettiset sävelkudelmat. Muutos on tehty vaihtamalla työtapaa. Psychic Harmony on sävellysten puolesta edellisiä enemmän bändilevy – siinä missä uuden materiaalin kirjoittaminen oli ennen lähinnä Markkulan asia, nyt moni aihio on tullut rumpali Miikka Heikkisen, saksofonisti-kosketinsoittaja Tenho Mattilan ja basisti Riku Pirttiniemen suunnalta.
Eniten vanhasta muistuttaa ’A Room With A Viewn’ ja ’I Am A Treen’ syntetisaattorien avulla levitoiva mystinen folk. Sen sijaan vaikkapa vocoder-vokalisoitu ’Synchronicity’, ’Whisperin’ pulputtava princefunk tai ’Re-Runin’ kepeä leijunta eivät Death Hawks -kelloja soita. Psychic Harmonysta on helppo pitää, jos vain pystyy päästämään irti ennakko-odotuksista. Tämä materiaali pääsisi parhaiten edukseen festivaalien telttalavojen intiimissä hämärässä. Siellä reaktio voi olla yhtä hyvin transsi kuin tanssi.
Death Hawksille ”matka” ei ole vain musiikin hämytunnelmien metafora. Tähänastisen tuotannon kuunneltuaan huomaa, että bändi on ollut kaiken aikaa menossa jonnekin, levy levyltä eteenpäin. Mutta siinä missä Death & Decayn (2012), Death Hawksin (2013) ja Sun Future Moonin (2015) otettiin pieniä askelia, on Psychic Harmony hämmentävä harppaus, joka jakaa mielipiteitä. Se saattaa osoittautua poikkeukseksi tai aloittaa toisen seitsemän vuoden syklin. Elämme kiinnostavia aikoja.
Levyhyllyt | Finna.fi Death Hawksin albumit Death & Decay | GAEA Records 2012 • LP-uusintapainos | Svart Records 2019 Death Hawks | GAEA Records 2013 • LP-uusintapainos | Svart Records 2019 Sun Future Moon| Svart Records 2015 Psychic Harmony | Svart Records 2019
Long Gone Before Daylight | Stockholm Records 2003
Vuonna 1998 ilmestyneen Gran Turismon elottoman viileä soundi enteili pahaa. Neljännen albuminsa kohdalla The Cardigans oli korkeimmalla huipulla, mutta myös kipeästi tauon tarpeessa. Ruotsalaisyhtyeen jäsenet kaipasivat kaikkein eniten lomaa toisistaan, ja niin bändi vaipui vuosien mittaiseen horrostilaan.
The Cardigans. Kuva: Derrick Santini.
Puuhasteltuaan aikansa Pausin, A Campin ja Righteous Boyn kaltaisissa sivuprojekteissa The Cardigansin jäsenet päättivät kokeilla, millaista olisi taas viettää aikaa yhdessä. He vuokrasivat talon Santa Monicasta nähdäkseen, millaista musiikkia saisivat aikaan. Ensimmäinen noissa sessioissa tehty uusi biisi oli Long Gone Before Daylightin (2003) avaava ’Communication’. Sen tekemistä inspiroivat muistot bändin sisäisen yhteyden katkeilemisesta ja tunne sen uudelleenmuodostumisesta.
Tunne peilasi todellisuutta, kun kiinni leikanneen koneensa ajan kanssa voidellut yhtye teki uransa parhaan albumin. Long Gone Before Daylight ei ainoastaan osoittanut The Cardigansin olevan voimissaan, vaan myös yllätti uudistamalla sen soundin totaalisesti. Long Gone Before Daylight on juurevuudessaan ja vakavuudessaan antiteesi First Band On The Moonin (1996) ironiselle hattaraloungelle ja syventävä oppimäärä Gran Turismon puunatulle popille.
Long Gone Before Daylight on The Cardigansin amerikkalaisin levy. Kyyninen voisi pitää sitä Yhdysvaltain-valloitusta varten laskelmoituna kantripastissina, mutta eläytymiskykyisillä on jälleen kerran hauskempaa – eiväthän nämä kauniit kappaleet maistu keinotekoisilta. Itse asiassa The Cardigans on vilpittömimmillään juuri Long Gone Before Daylightilla. Aiemmilta levyiltä tuttu suojakuorimainen leikkisyys loistaa poissaolollaan. Sen tilalla on pakahduttavaa rakkautta, harhailua, kipua ja menetystä.
Bändi ei ollut ennallaan millään tasolla, mikä oli kaikin tavoin hyvä asia, koska musiikissa oli uudenlaista syvyyttä ja todellisuutta. Entisen Cardigansin olisi ollut vaikea kuvitella levyttävän lähisuhdeväkivallasta kertovaa kappaletta, mutta ’And Then You Kissed Me’ on sellainen. Singleksi videoitu ’For What It’s Worth’ taas tulee todennäköisesti säilyttämään paikkansa kuluvan vuosituhannen kauneimpana rakkauslauluna.
Siihen nähden, että alt.country- ja americanaestetiikka opeteltiin Long Gone Before Daylightin tekemistä varten (seuraavalla ja viimeisellä albumillaan Super Extra Gravitylla bändi oli taas muissa maisemissa), The Cardigans on neljännellä albumillaan hyvin vakuuttava, täysin kotonaan uudessa soundissaan.
Kitaroiden lämpöinen murina oli retroa jo futuristisella postmillennium-aikakaudella vuonna 2003, mutta tuntui sydämessä asti. Ajattomiksikin väitetyt nostalgiasoundit tekivät The Cardigansista aikakauden muiden ruotsalaisten rocksuuruuksien hengenheimolaisen. Ehkä juuri siksi levyllä vierailevat niin The Hellacoptersin Nicke Andersson, The Hivesin Howlin’ Pelle Almqvist kuin The Soundtrack Of Our Livesin Ebbot Lundbergkin. Viimeksi mainitun ääntä kuullaan singlebiisillä ’Live And Learn’.
Taiteellinen piikkaaminen ei korreloinut suoraan myynnin kanssa. The Cardigans oli menestynyt jo ensimmäisillä albumeillaan, Emmerdale (1994) ja Life (1995) myivät makeasti etenkin Japanissa. First Band On The Moon niitti kultaa ja platinaa Kaukoidän ohella Kanadassa, Iso-Britanniassa ja jopa Yhdysvalloissa, ja kolme miljoonaa maailmanlaajuisesti myynyt Gran Turismo oli listoilla Suomesta Uuteen-Seelantiin. Long Gone Before Daylight ei ollut floppi, mutta sai edeltäjäänsä vähemmän arvometallilevyjä ja korkeita listasijoituksia. Momentum oli hyödynnetty 90-luvun lopulla, eikä vanhaan nosteeseen ollut enää palaaminen. Kaupallinen laskusuhdanne jatkui edelleen viimeiseksi jääneellä Super Extra Gravitylla (2006).
Sukeltamalla lajityyppiin, jossa ideana on esittää hyvin kirjoitettuja kappaleita eikä hihitellä omalle ironiantajulleen tai miettiä, millaistahan outoa soundia kukaan muu ei vielä olisi kokeillut, The Cardigans vapautti itsensä kirjoittamaan ja tulkitsemaan. Siinä missä bändin muut levyt heijastavat kulloistakin aikaa ja ilmapiiriä, on Long Gone Before Daylight ihanasti irrallaan. Se tekee siitä The Cardigansin kestävimmän albumin.
Long Gone Before Daylight
Bengt Lagerberg – rummut
Magnus Sveningsson – bassokitara
Lars-Olof Johanssen – kosketinsoittimet
Peter Svensson – kitara
Nina Persson – laulu
Tuottajat: Per Sunding & The Cardigans
Joskus nimen lataus on vahva. Vuosisadan rakkaustarina on niin vaikuttava otsikko, että se on annettu kahdelle eri elokuvalle, yhdelle kaunokirjalliselle julkaisulle, kolmelle musiikkialbumille ja yhdelle Aku Ankan taskukirjalle. Levyistä tärkein on raisiolaisen SIG-yhtyeen kolmas pitkäsoitto. Bändin laulaja ja biisintekijä Matti Inkinen poimi nimen kirjailija Märta Tikkasen Århundradets kärlekssaga -kirjan suomennoksesta. Nimikappaleesta tuli niin tunnettu, että muut mainitut teokset on nimetty sen mukaan.
Death Hawksin seitsemän vuotta sitten ilmestynyt ensialbumi Death & Decay teki välittömästi vaikutuksen. Sen dynaaminen, psykedeelinen ja hypnoottinen hippibluesrock haki tarveaineensa historiasta. Tamperelaisten boogie polki itsensä irti kaikesta nykyaikaisesta, mutta musiikki ei kuulostanut retrolta mielikuvituksettomuuden mielessä. Pikemminkin vaikutti siltä, että tuo ajassa vapaasti liikkuva yhtye oli tullut jäädäkseen. Seuraavat kaksi albumia saivat nyökyttelemään: kyllä, Death Hawks lunastaa kaikki debyyttinsä jakelemat lupaukset ja enemmänkin. Se luo ja kasvaa.
Vuonna 1998 ilmestyneen Gran Turismon elottoman viileä soundi enteili pahaa. Neljännen albuminsa kohdalla The Cardigans oli korkeimmalla huipulla, mutta myös kipeästi tauon tarpeessa. Ruotsalaisyhtyeen jäsenet kaipasivat kaikkein eniten lomaa toisistaan, ja niin bändi vaipui vuosien mittaiseen horrostilaan.
