Daddy’s Home | Loma Vista Recordings 2021
Musiikkia esille kirjastossa
St. Vincent eli Annie Clark (s. 1982) ei anna taiteensa jämähtää paikalleen. Hän on määritellyt itsensä uudelleen jo monta kertaa, ja niin tapahtui myös Daddy’s Homella vuonna 2021.
Clark rakensi Daddy’s Homen 1970-luvun alkupuolen urbaanista sykkeestä, soulista, R&B:stä ja funkista. Musiikillinen idea tuo mieleen sen, miten Bowie tai Beck innostuivat tietyn ajan ja paikan musiikista niin paljon, että tekivät kokonaisia albumeja siltä pohjalta (Beckin Midnite Vultures, Bowien Young Americans). Mutta vaikka moni asia levyllä on pastissimainen ja menneeseen viittaava, ei Daddy’s Home ole retrolevy. Kuten edellä mainitut kollegat, Clark loihtii lainatun omaksi. Toisaalta jotkin vaikutteet ovat vähän liiankin ilmeisiä. Raukea ’Live In The Dream” ja keinuva ’Pay Your Way In Pain’ ovat kertosäkeissään hyvin bowiemaisia.
Pay Your Way In Pain. Ohjaaja: Bill Benz
Toisin kuin monessa yhteydessä on kerrottu, ei Daddy’s Home ole teemalevy Clarkin talousrikoksista pitkän kakun saaneen isän vapautumisesta. Levyn nimikappale kyllä kertoo tästä aiheesta, mutta muuten St. Vincent ammentaa aamujunista pitkiksi venähtäneiden öiden jälkeen, pillereillä täytetyistä käsilaukuista, kadulle sammumisesta, hyväksikäytöstä, jätetyksi tulemisesta, väkivaltaisesta suhteesta, elämisestä… Ehkäpä Daddy’s Homen voisi sanoa olevan levy selviytymisestä tai eteenpäin menemisestä. Teemaan voi nivoa myös läheisen saaman linnatuomion, mutta itsestäänhän Clark levyllä lopulta laulaa.
Daddy’s Homessa on siis henkilökohtainen ulottuvuus. ’The Melting On The Sunissa’ Clark heittelee kovia kokeneiden suurnaisten nimiä Joni Mitchellistä Jayne Mansfieldiin ja Nina Simonesta Tori Amosiin. Kun hän asettaa itsensä esikuviensa vierelle (”So who am I trying to be? A benzo beauty queen?”), riittämättömyyden tuntu on käsin kosketeltavissa. Samankaltaista itsekeskeisyyttä on vanhemmuutta pohdiskelevassa ’My Baby Wants A Babyssa’, jossa lapsen hankkiminen näyttäytyy uhkana omalle merkittävyydelle: ”Then I won’t have no legacy ’cause I won’t write no symphony, won’t have no streets named after me…”
Rohkeaa, itseironista tekstiä yleisistä ja hyvin inhimillisistä tunteista. Florence Welch käsittelee samankaltaisia aiheita Florence + The Machinen uusimmalla albumilla Dance Fever.
Down. Ohjaaja: Bill Benz
Clark ja Jack Antonoff (joka on ollut tekemässä myös mainittua Florence + The Machine -levyä) ovat tuottaneet Daddy’s Homen hyvin detaljirikkaaksi mutta samaan aikaan ilmavaksi. Musiikissa tapahtuu paljon, mutta sitä ei ole ahdettu täyteen. Jokainen biisi lavastaa kokonaisuuteen eräänlaisen elokuvallisen, jännitteisen kohtauksen, joka esittää joka kuuntelulla jotakin uutta. Ainoastaan kolmen lyhyen ’Humming’-välisoiton funktiota kokonaisuudessa on vaikea nähdä. Kenties ajatuksena on ollut jäsentää albumi helpommin hahmotettavaksi, mutta siinä ei ole onnistuttu.
Ennen Daddy’s Homen ilmestymistä Clark teki muusikko-näyttelijä Carrie Brownsteinin kanssa fiktiivisen elokuvan, psykologisen trillerin nimeltä The Nowhere Inn, jonka päähenkilöt tekevät dokumenttia St. Vincentin urasta. Siitä voi kai päätellä, että tämä muuntautuva artisti on taideteos jo itsessään.
Ari Väntänen | www.arivantanen.com
St. Vincent | kotisivu
St. Vincent | Facebook
St. Vincent | Instagram
St. Vincent | Twitter
Levyhyllyt
St. Vincent
Finna.fi
2000–2009
Marry Me | Beggars Banquet 2007
Actor | 4AD 2009
2010-luku
Strange Mercy | 4AD 2011
Love This Giant David Byrne & St. Vincent | 4AD/Todo Mundo 2012
St. Vincent [4] | Loma Vista 2014
Masseduction | Loma Vista 2017
MassEducation | Loma Vista 2018
2020-luku
Daddy’s Home | Loma Vista 2021
The Nowhere Inn • soundtrack | Loma Vista 2021
Beck: Sea Change – suuren muutoksen soundtrack
Brett Anderson: Wilderness – hauras rocktähti riisuutuu paljaaksi
David Bowie: ★ Blackstar – jazzia ja rockia moderneimmilaan
Jane Siberry: The Walking – artistista vapautta parhaimmillaan
Marianne Faithfull: Broken English – uuden ajanlaskun alku
Morphine: The Night – tie yön syliin
Neil Young: After The Gold Rush – elokuvaton soundtrack
Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree – pimeä tie kohti valoaPJ Harvey: To Bring You My Love – himosta ja kaipauksesta
Prefab Sprout: Crimson/Red – lauluntekoa suoraan sydämestä
Radiohead: A Moon Shaped Pool – takaisin epätodellisuuteen
Sami Yaffa: The Innermost Journey To Your Outermost Mind – basisti läpäisee pasianssin
The Divine Comedy: Foreverland – vihdoinkin onnen satamassa
The National: High Violet – kaunis ja yksinäinen
Tom Waits: Bone Machine – läpimurto tuntemattomaan
Tori Amos: Little Earthquakes – rehellistä lauluntekijyyttä
Tracy Chapman – altavastaajien ääni
Mikko Kuustosen (s. 1960) sooloura alkoi osana ilmiötä. 90-luvun alkupuolella syntyi virtaus, joka vei englanninkielisissä pop- ja rockbändeissä vaikuttaneet laulaja-lauluntekijät levyttämään suomeksi. Kehitykseen vaikutti Yleisradion kanavauudistus vuonna 1990. Radiomafia-kanava perustettiin palvelemaan uutta kuulijasukupolvea, joka halusi kuulla radiosta iskelmän sijasta rockia mieluiten suomeksi esitettynä. 
Sosiologi J. P. Roos kehitti aikoinaan onnellisuusmuurin käsitteen kuvaamaan julkisivua, jonka tutkimuksiin osallistuvat ihmiset usein nostavat ongelmiensa eteen, jotta heidän tilanteensa ja elämänsä vaikuttaisi kysyjästä (ja toki myös vastaajasta itsestään) paremmalta kuin se todellisuudessa on. Tämä johtuu siitä, että onnellisuus on normi. Jos sitä ei saavuta, kokee epäonnistuneensa.
Pauliina Nymanin ja Lauri Kallion Göteborgissa vuonna 2019 perustama Pambikallio oli alkuaikoinaan duo. Sittemmin basisti Jon Pettersson ja rumpali Teemu Mustonen ovat tehneet siitä kvartetin. Juuri sellaisena Pambikallio ensialbumillaan näyttäytyy: musiikin soidessa tuntee kuuntelevansa bändiä, joka haluaa luoda kitarapoppiinsa soittajien summaa suuremman tunnelman. Yhtyeen viehättävän eteerinen, perhosenkevyt ja miedosti psykedeelinen sointi ei ole globaalisti ajatellen ennenkuulumaton, mutta Suomessa ja suomeksi se edustaa jotakin uutta.
Kun Lydia Lehtola nimesi musiikkinsa ”runoelmapopiksi” ensimmäisten julkaisujensa aikoihin, sanaan tartuttiin mediassa hanakasti. Valmis luokitus on kätevä ja helppokäyttöinen, eikä runoelmapop ole virheellinen kuvaus Lyytin tekemisistä. Verbi ”kirjoittaa” tuntuu hänen tapauksessaan juuri oikealta, kun puhe on biisien tekemisestä. Hän rakentaa kappaleensa lyriikan varaan, ja sävellys saa alkunsa lyriikan rytmistä. 