Ennen kuin Suad Khalifa julkaisi ensimmäiset soolobiisinsä vuonna 2017, hänen nimensä oli tuttu muiden artistien levyiltä. Jo The Call -EP:n kuuleminen sai aikoinaan miettimään, että tällainen kynttilä ei kauan vakan alla pysy. Waves ei kuulostakaan sessiolaulajan kokeilulta vaan albumilta, jonka ehdottomasti piti ilmestyä.
Ensimmäiset soolojulkaisut esittelivät Suadin artistiksi, joka saattaisi päätyä tekemään melkein mitä tahansa, vaikka elektroindietä, mutta Wavesilla hän näyttäytyy bändin solistina. Elektronisen musiikin, bändisoiton ja akustisuuden kaltaiset toteutustavat ovat vain asuja, joissa olennainen näyttäytyy. Merkittävää on vain se, mitä pinnan alta löytyy. Suad kirjoittaa kappaleita, joita voi pukea monenlaisiin vaatteisiin. Wavesin tapauksessa kitarat, rummut ja piano tukevat hänen melodioitaan ja ilmaisuaan erityisen hyvin.
Suadin soundi on tummanpuhuva, luonnollinen, lämmin, melankolinen ja ylevä. Tämä pätee sekä hänen lauluääneensä että hienostuneen dramaattiseen ensialbumiinsa, jonka on tuottanut Lauri Eloranta. Musiikki ja toteutus kietoutuvat toisiinsa niin kauniisti, ettei saumakohtia erota. Suadin debyyttialbumi on teos, ei irrallisten raitojen kokoelma. Samaan aikaan jokainen kappale edustaa kokonaisuutta niin hyvin, että minkä tahansa olisi voinut julkaista singlenä. Biisit tulevat kuin aallot rantaan, voimakkaina mutta särkyvinä, kaikki erilaisina mutta silti saman ykseyden osina.
Vuosien laulukokemuksesta, mietityistä sovituksista, paneutuneesta kirjoittamisesta ja hyvästä bändistä johtuen Waves kuulostaa vahvalta. Sen vastapainoksi sanoituksissa soi maailmaan heitetyn ihmisen ääni, hänen epävarmuutensa suunnasta, olemisen hauraus ja surun kauneus. En tiedä, miten terapeuttista toimintaa laulujen kirjoittaminen Suadille on, mutta vahvan biisin sisällä on turvallista särkyä. Pimein laakso on ’The Burn’ keskellä albumia, singlenäkin julkaistu päätösraita ’White Lies’ vie kuulijan valoon.
Waves tuo samankaltaisen olon kuin (lukemattomista vain pari tutustumisen arvoista kotimaista poimiakseni) Antero LindgreninMotherin (2012) tai MannanShacklesin (2011) kuunteleminen. Tuntuu ihan siltä kuin tässä oltaisiin jonkin merkityksellisen ja syvällisen äärellä, ajattomassa paikassa, jonne päiväperhot eivät pääse.
Suomi on synnyttänyt lukemattomia metallibändejä, mutta harva niistä on yhtä alleviivaten suomalainen kuin Korpiklaani. Yhtye on yksi folk metalin terävimmistä atraimenpiikeistä, mutta poikkeaa kollegoistaan parilla tavalla: Korpiklaani kirjoittaa suomenkielistä folkmetallia suomalaisista aiheista ja kantaa folkmetallin kilpeä ylpeänä silloinkin, kun moni muu tekee pesäeroa arvonlaskusta kärsivään genreen.
Korpiklaanin kansallisromanttisesta tai -eksoottisesta kulmasta tehty folk metal tuntuu luonnolliselta osalta metallin alalajien kirjoa ja evoluutiota. Kun monet raskaan rockin tekijät kerran ovat inspiroituneet niin faaraoiden Egyptistä kuin viikinkien Norjasta, niin miksipä muinaissuomalainen metsäläisyys ei kävisi innoituksen lähteeksi? Esikristillisten aikojen ja muinaisten myyttien eskapistinen fiilistely toimii metallissa kaikissa eri muodoissaan. Korpiklaani sen tietää, onhan Jylhä jo sen yhdestoista albumi.
Jylhä on edeltäjäänsä Kulkijaa hevimpi. Siinä missä Kulkijan kohdalla teki melkeinpä mieli puhua metallifolkista, Jylhällä peruselementit ovat alkuperäisessä järjestyksessä. Puhtaimpia esimerkkejä folkmetallista ovat ’Kiuru’ ja ’Huolettomat’. Vaikka albumin varrella ehtii tapahtua kaikenlaista, tuplabasarit jytisevät niin avausraita ’Verikoiralla’ kuin levyn päättävällä ’Juurilla’. ’Niemi’ mätetään kipakasti, samaten kertosäkeet ’Leväluhdassa’. Puhdasoppisuudesta ei silti pidä puhuman: ’Leväluhta’ hämmentää reggae-poljentoisilla säkeistöillään, ’Sanaton maa’ on paikoin melkeinpä suomirockia ja ’Pohja’ edustaa melodista punkrockia. ’Mieron’ venyttelevä melodia asettuu johonkin Black Sabbathin ja shamanistisen kurkkulaulun välimaille.
Korpiklaanin olisi ollut helppoa jumittua laulamaan kuusikossa lehmänsarvesta vahvaa sahtia juovien nokinaamojen hervottomista karkeloista, mutta sitä se ei onneksi ole tehnyt. Jylhän sanoituksiin (jotka on kirjoittanut bändin ulkopuolinen lyyrikko Tuomas Keskimäki) on oivaltavasti haettu aiheita myös lähihistorian kansantarumaisista tapahtumista. ’Kiuru’ on vaikuttunut Tulilahden murhista, ’Juuret’ Kyllikki Saaren kuolemasta ja ’Niemi’ siitä, mitä Bodom-järvellä aikoinaan tapahtui. Lyriikat ovat tyylikkäästi alleviivaamatta tragedioiden yksityiskohtia. Näissä biiseissä kosketuspinta folkloreen tuntuu aidolta – siis sen vastapainoksi, että muinaisten kulttuurien ihannointi ylipäänsä vaikuttaa monesti pelkältä leikiltä ja larppaukselta.
Kaiken kaikkiaan Jylhä on erikoinen levy. Tai ehkä pitäisi sanoa, että Korpiklaani on erikoinen yhtye jopa merkillisessä genressään. Toisinaan tuntuu, etteivät sen musiikissa surutta yhdistellyt elementit sovi yhteen kovin hyvin (esimerkiksi haitarin hitaasti syttyvät sävelet ja särökitaran hyökkäävä määräily ovat hyvin ristiriitainen kombinaatio) mutta jotenkin tämä Jonne Järvelän johtama rykmentti saa hommansa toimimaan.
Olisi mielenkiintoista kadottaa äidinkielensä ja kulttuuritaustansa siksi aikaa, että ymmärtäisi miltä Jylhä kuulostaa Suomen ulkopuolella.
1990-luvulla suomirock ei ollut enää entisensä. Nahkaliivisten kaljaporukoiden genre sai piiriinsä koko joukon uudenlaisia tekijöitä, joiden musiikki viehätti nuorempaa yleisöä.
Don Huonot, Zen Café ja Maija Vilkkumaa päivittivät suomirockin puhuttelemaan uutta sukupolvea. Niin tekivät myös Apulanta ja Tehosekoitin, jotka ponnistivat alalle nuorisotalopunkista mutta eri kulmista. Jonna Tervomaa ja Egotrippi toivat mukaan vaikutteita amerikkalaisesta kitarapopista, ja Absoluuttinen Nollapiste rakensi progressiivisen rockin varaan jotakin täysin omanlaistaan. Limonadi Elohopean tulkinta suomenkielisestä rockista oli hyvin vaihtoehtoinen, ja jossain valmisteltiin jo suomenkielisen hevin suurta läpimurtoa. CMX onnistui vaikuttumaan yhtä aikaa sekä progesta että punkista.
Niin onnistui myös YUP, vuonna 1989 Savonlinnassa perustettu yhtye, joka oli vaihtanut laulukielensä englannista suomeen vuoden 1990 Turpasauna-EP:llä. Hardcoresta kiemuraiseen fuusiorockiin kehittyneen bändin ensimmäinen virallisen albumilistan kärkikymmenikköön noussut levy oli vuoden 1998 Outo elämä. Sekä bändi että aika oli kypsä: yhtäältä kuulijat olivat valmiimpia ottamaan vastaan haastavaa suomenkielistä rockia, toisaalta YUP tiivisti ilmaisuaan niin, että biiseistä sai helpommin otteen.
Outo elämä alkaa rauhallisella ’Mitä luoja teki ennen kuin loi maailman?’ -kappaleella, joka siirtyy luomismyytistä pohtimaan ajatusta yksilön synnystä, kasvusta ja itsenäistymisestä. ’Kuolematon’ taas on laulu siitä, millaisia vaikeuksia ihmisellä on hyväksyä ajatusta omasta katoavaisuudestaan. Mietteliäiden, eksistentialististen kappaleiden vastapainoksi monessa sanoituksessa asiat karkaavat käsistä kauhean hirtehisellä tavalla. ’Rasvaisessa tiistaissa’ satumetsässä sorrutaan hillittömyyksiin, ’Hullu planeetta!’ tarjoilee huonon tripin dystopiaa ja ’Hauskoissa hautajaisissa’ perheen sisäiset jännitteet laukeavat maahanpanijaisten aikaan surrealistiseksi zombitarinaksi. Jarkko Martikaisen sanoituksia yhdistää se, että ne toimivat mainiosti sekä allegorioina, laululyriikkoina että tarinoina.
Musiikki, josta suurimman osan on säveltänyt basisti Valtteri Tynkkynen, pukee hyvin tekstien vakavia ja hullunkurisia teemoja. Jos se olisi olento, siinä olisi Rölli-peikon veikeyttä ja Wallendojen trapetsitaiteilijasuvun huimapäistä ketteryyttä. Oudolla elämällä YUP osoitti pystyvänsä kiperiin käännöksiin, mutta ei enää loikkinut mielivaltaisesti tunnelmasta toiseen. Vaikka sen crossover-musiikista oli edelleen haastavaa saada pitävää otetta ja rajattomuuden eetos oli vahva, biisien sisäinen logiikka oli lujittunut. Hulluudelle oli syynsä ja huuto oli harkittua. Ärsyttävänä ja uuvuttavana YUP:ta saattoi yhä pitää, mutta ainakaan se ei pyrkinyt miellyttämään ketään.
Oudon elämän jälkeen ilmestyneet Normaalien maihinnousu (1999) ja Lauluja metsästä (2001) pääsivät albumilistalla ykkössijalle saakka, ja Lauluja metsästä toi bändille kultalevyn. Muutkin YUP:n 2000-luvun julkaisut hipoivat listakärkeä. Mutta vaikka suosio jatkui pitkään, YUP:n musiikin terävin kärki tuntui vähitellen tylsyvän.
YUP lopetti toimintansa vuoden 2009 alussa. Vuonna 2017 ilmestynyt Hippo Taatilan Helppoa muisteltavaa saattaa olla sellaisenaan definitiivinen YUP-historiikki, sillä yhtyeen määrittelemättömän mittainen tauko jatkuu edelleen. Sinänsä olisi mielenkiintoista nähdä, miten YUP sopeutuisi 2020-luvulle. Oletettavasti erittäin huonosti, mutta ei se siitä piittaisi.
Outo elämä Jarkko Martikainen – laulu, kitara Valtteri Tynkkynen – bassokitara, taustalaulu Jussi Hyyrynen – kitara Janne Mannonen – rummut, taustalaulu Petri Tiainen – kosketinsoittimet, taustalaulu Tuottaja: Matti Nurro
La divina commedia eli Jumalainen näytelmä kertoo Danten matkasta Helvetin ja Kiirastulen kautta kohti Paratiisin kirkkautta. Nimessä oleva ’komedia’ ei keskiajalla kuitenkaan viitannut huumoriin, vaan tarinaan jolla on onnellinen loppu. Shakespearen komedioissakin kaiken tavoitteena oli avioliitto ja tarinoiden huipennus saavutettiin lopun hääkohtauksissa. Bändin nimenä TheDivine Comedy saattaa olla ensisilmäyksellä mahtipontinen, mutta myös enteellinen. Vuonna 2016 ”jumalallinen komedia” sai täyttymyksensä, kun yhtye julkaisi albumin Foreverland. Sillä laulujen kertoja on viimein löytänyt rakkauden ja purjehtii ryhdikkäästi vakituisen parisuhteen onnelliseen satamaan.
Neil Hannon. Kuva: The Divine Comedy Homepage.
The Divine Comedy on ollut pitkälti Neil Hannonin (s. 1970) sooloprojekti, ei niinkään bändi. Hänen älyllisen nokkelat brittiperinteestä kumpuavat tarinalliset biisinsä olivat 90-luvun loppupuolella – brittipopin kukoistuskaudella – muodikkaita. Levyt myivät hyvin ja Hannon paistatteli hetken aikaa julkisuudessa. Menestysvuosien jälkeen hän jatkoi musiikin tekemistä rauhalliseen tahtiinsa, ilman että julkaisujen taso olisi kertaakaan notkahtanut. Hän on viime vuosina laajentanut ilmaisuaan myös kamarioopperan ja pienoismusikaalien puolelle.
Pohjois-irlantilainen anglikaanisen kirkkoherran poika Hannon oli taustansa vuoksi Britannian pop-piirien outolintu. Hän oli jo varhain löytänyt musikaalisen kotinsa menneisyyden maailmasta. Noël Coward, Gilbert & Sullivan ja Scott Walker olivat hänen sankareitaan, kirjallisella puolella hän ahmi vaikutteita erityisesti 1900-luvun alkupuolen klassikoista. Hannonin taiteessa mannermaiset vaikutteet (chanson, kabaree, Kurt Weill) ja eurooppalaisuus ovat olleet tärkeitä. Tässä hän poikkesi brittipopin valtavirrasta, jossa brittiläisyyden hehkuttaminen sai ajoittain jopa nationalistisen hurmoksen piirteitä.
Foreverland -albumin avaava ’Napoleon Complex’ käynnistyy elokuvamaisen komeasti orkestroiduilla jousilla. Se on kevyen humoristinen kertomus Napoleonista, napoleon-kompleksista ja siitä kuinka yksittäisen ihmisen rehevä ego voi mullistaa kokonaisen kansakunnan tai jopa maailman. Biisin voi myös tulkita itseironiseksi satiiriksi pienikokoisesta Hannonista itsestään. Se heijastaa voimakkaasti vuoden 2016 tapahtumia eli Yhdysvaltain presidentinvaaleja ja brexit-äänestystä.
Samankaltaista kerrostuneisuutta on myös singlenäkin julkaistulla ’Catherine The Greatilla’, joka kertoo Venäjän keisarinnasta Katariina Suuresta. Laulu ylistää vuolaasti valistunutta ja toimeliasta itsevaltiasta, jonka hyväksi kertojan on valmis tekemään mitä tahansa. Voimansa biisi saa kuitenkin siitä, että se kertoo rivien välissä myös Neil Hannonin puolisosta, irlantilaisesta kansanmuusikosta Cathy Daveysta.
Cathyn ja Neilin välinen suhde on Foreverlandin temaattinen keskipiste, jonka kautta levyn biisit saavat muotonsa. John & Yoko -asetelma on paljaimmillaan kepeässä jazz-iskelmässä ’Funny Peculiar’, jonka rakastunut pari laulaa duettona. ’The Pact’ on kuin suoraan 1930-luvun Saksasta ja se olisikin sopinut hyvin Marlene Dietrichin laulettavaksi. Siinä parisuhdetta kuvataan saksalaisen asiallisesti valtioiden välisenä valtiosopimuksena.
1930-luvun tunnelmissa ollaan myös biisissä ’I Joined The Foreign Legion (To Forget)’, joka on levyn parhaita oivalluksia. Laulu kertoo miehestä, joka värväytyy muukalaislegioonaan unohtaakseen entisen rakkaansa. Lopulta käykin niin, että hän ei enää muista mitä asiaa pakoon hän legioonaan alun perin lähti. Laulu on samaan aikaan nokkelan humoristinen ja äärimmäisen traaginen. Tällaisissa kaksoisvalotuksissa Hannon on parhaimmillaan.
Levyn folk-vaikutteisella nimibiisillä ’Foreverland’ kerrotaan laivasta ja sen kapteenista, jotka ovat seilaamassa täydellistä onnen kaukorantaa kohti. Noël Cowardin hengessä etenevä laulu on samanaikaisesti toiveikkaan sentimentaalinen ja kaihoisan surullinen. Täydellistä paikkaa kapteeni ei löydä koskaan, mutta sitä kohti on kuitenkin hyvä suunnistaa – vaikka laivan miehistö tekee samaan aikaan kuolemaa. Onnellisuuden tematiikkaa käsittelee myös ’My Happy Place’. Siinä kertoja toteaa, että elämän kolhujen keskellä rauhan voi löytää oman pään sisältä: mielikuvituksesta ja lapsuuden muistojen maisemista.
Albumin kohokohta on Hannonin puolisolle omistettu ’To The Rescue’. Kansanmuusikkonakin tunnettu Cathy Davey on viimeisten vuosien aikana keskittynyt kaltoin kohdeltujen sikojen auttamiseen vapaaehtoistyönä. Osa sioista onkin sijoitettu Hannonin ja Daveyn Irlannin maaseudulla sijaitsevaan kotiin. Laulu kohoaa henkilökohtaisesta kokemuksesta yleiseen ja se ylistää ihmisten pyyteetöntä kykyä auttaa toinen toistaan. Biisin ja albumin upein kohta on kappaleen lopussa, kun pikkolotrumpetti toitottaa ratsuväen saapuneen aivan kuin vanhanajan lännenelokuvissa.
– Got a vigilante sleeping in my bed I looked for Marilyn, I got Che instead But I’ll march behind you, wherever you may go And I’m more proud of you Than you can ever know
To the rescue Through the snow and freezing rain Down deserted country lanes Round the world and back again To the rescue Taking the forgotten ones Big and small, the old and young When nobody else will come You’ll come to the rescue To the rescue.
Kaikista Divine Comedyn albumeista julkaistiin vuonna 2020 laajennetut CD-painokset sekä vinyyliversiot. Foreverlandin laajennettu 2CD sisältää demoja, vaihtoehtoisia versioita sekä joitakin julkaisematta jääneitä lauluja. Kaikki laajennetut levyt julkaistiin myös boksina nimellä Venus, Cupid, Folly And Time – Thirty Years Of The Divine Comedy. Boksin kylkiäisenä on yhtyeen harvinainen esikoislevy Fanfare For The Comic Muse.
Jukka Uotila
Foreverland Neil Hannon – laulu, bassokitara, kitara, kosketinsoittimet, piano, rummut, lyömäsoittimet, mandoliini, banjo, sitra Cathy Devey – laulu Simon Little – bassokitara, taustalaulu Andrew Skeet – piano Jake Jackson – taustalaulu, pilli Karen Glen – cembalo Chris Worsey – sello Vasket: Billy Cooper, John Ryan, Mark Templeton, Matt Gunner, Richard Edwards, Richard Watkins, Sebastian Philpott & Trevor Mires Puupuhaltimet: Eliza Marshall, Martin Robertson, Richard Skinner & Rosie Jenkins Tuottaja: Neil Hannon
A Secret History – The Best Of The Divine Comedy • 2LP • 2CD | Setanta 1999 Venus, Cupid, Folly And Time – Thirty Years Of The Divine Comedy • 23CD+DVD | Divine Comedy Records Limited/Parlophone Records 2020