Waves | Svart Records 2021
Ennen kuin Suad Khalifa julkaisi ensimmäiset soolobiisinsä vuonna 2017, hänen nimensä oli tuttu muiden artistien levyiltä. Jo The Call -EP:n kuuleminen sai aikoinaan miettimään, että tällainen kynttilä ei kauan vakan alla pysy. Waves ei kuulostakaan sessiolaulajan kokeilulta vaan albumilta, jonka ehdottomasti piti ilmestyä.
Ensimmäiset soolojulkaisut esittelivät Suadin artistiksi, joka saattaisi päätyä tekemään melkein mitä tahansa, vaikka elektroindietä, mutta Wavesilla hän näyttäytyy bändin solistina. Elektronisen musiikin, bändisoiton ja akustisuuden kaltaiset toteutustavat ovat vain asuja, joissa olennainen näyttäytyy. Merkittävää on vain se, mitä pinnan alta löytyy. Suad kirjoittaa kappaleita, joita voi pukea monenlaisiin vaatteisiin. Wavesin tapauksessa kitarat, rummut ja piano tukevat hänen melodioitaan ja ilmaisuaan erityisen hyvin.
Suadin soundi on tummanpuhuva, luonnollinen, lämmin, melankolinen ja ylevä. Tämä pätee sekä hänen lauluääneensä että hienostuneen dramaattiseen ensialbumiinsa, jonka on Suadin kanssa tuottanut Lauri Eloranta. Musiikki ja toteutus kietoutuvat toisiinsa niin kauniisti, ettei saumakohtia erota. Suadin debyyttialbumi on teos, ei irrallisten raitojen kokoelma. Samaan aikaan jokainen kappale edustaa kokonaisuutta niin hyvin, että minkä tahansa olisi voinut julkaista singlenä. Biisit tulevat kuin aallot rantaan, voimakkaina mutta särkyvinä, kaikki erilaisina mutta silti saman ykseyden osina.
Vuosien laulukokemuksesta, mietityistä sovituksista, paneutuneesta kirjoittamisesta ja hyvästä bändistä johtuen Waves kuulostaa vahvalta. Sen vastapainoksi sanoituksissa soi maailmaan heitetyn ihmisen ääni, hänen epävarmuutensa suunnasta, olemisen hauraus ja surun kauneus. En tiedä, miten terapeuttista toimintaa laulujen kirjoittaminen Suadille on, mutta vahvan biisin sisällä on turvallista särkyä. Pimein laakso on ’The Burn’ keskellä albumia, singlenäkin julkaistu päätösraita ’White Lies’ vie kuulijan valoon.
Waves tuo samankaltaisen olon kuin (lukemattomista vain pari tutustumisen arvoista kotimaista poimiakseni) Antero Lindgrenin Motherin (2012) tai Mannan Shacklesin (2011) kuunteleminen. Tuntuu ihan siltä kuin tässä oltaisiin jonkin merkityksellisen ja syvällisen äärellä, ajattomassa paikassa, jonne päiväperhot eivät pääse.
Ari Väntänen | www.arivantanen.com
Suad | Facebook
Suad Khalifa | Instagram
Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.
Levyhyllyt
Suad | Finna.fi
The Call • EP | Playground Music 2017
Waves | Svart Records 2021
Alma: Have U Seen Her? – varjoa jahtaamassa
Anssi Kela: Aukio – rohkeutta aallonpohjalla
Chisu: Momentum 123 – suuren muutoksen maisemissa
Irina: Haluun olla yksin – tiistaiaamun draamaa
Jane Siberry: The Walking – artistista vapautta parhaimmillaan
Jean-Michel Jarre: Electronica 1 – The Time Machine
Lasten Hautausmaa: IV – lohtua ja jatkuvuutta
Litku Klemetin puoli vuosikymmentä
Mariska: Toisin sanoen – raikas uusi kulma
Maritta Kuula: Kuuluisaa sukua – oman tien kulkija
Maustetytöt: Kaikki tiet vievät Peltolaan – kurjuuden kuningattaret
Maustetytöt: Eivät enkelitkään ilman siipiä lennä – olemisen särkyvä hauraus
Noitalinna Huraa! Kalan silmä – ainutlaatuista kotikutoisuutta
Pariisin Kevät: Kaikki on satua – läpimurto todellisuudesta toiseen
Pimeys: Aika tihentyy – elämänmakuista popmusiikkia
Tilhet, pajut ja muut – syvän pään romantikot
Suomi on synnyttänyt lukemattomia metallibändejä, mutta harva niistä on yhtä alleviivaten suomalainen kuin Korpiklaani. Yhtye on yksi folk metalin terävimmistä atraimenpiikeistä, mutta poikkeaa kollegoistaan parilla tavalla: Korpiklaani kirjoittaa suomenkielistä folkmetallia suomalaisista aiheista ja kantaa folkmetallin kilpeä ylpeänä silloinkin, kun moni muu tekee pesäeroa arvonlaskusta kärsivään genreen.
1990-luvulla suomirock ei ollut enää entisensä. Nahkaliivisten kaljaporukoiden genre sai piiriinsä koko joukon uudenlaisia tekijöitä, joiden musiikki viehätti nuorempaa yleisöä.
La divina commedia eli Jumalainen näytelmä kertoo Danten matkasta Helvetin ja Kiirastulen kautta kohti Paratiisin kirkkautta. Nimessä oleva ’komedia’ ei keskiajalla kuitenkaan viitannut huumoriin, vaan tarinaan jolla on onnellinen loppu. Shakespearen komedioissakin kaiken tavoitteena oli avioliitto ja tarinoiden huipennus saavutettiin lopun hääkohtauksissa. Bändin nimenä The Divine Comedy saattaa olla ensisilmäyksellä mahtipontinen, mutta myös enteellinen. Vuonna 2016 ”jumalallinen komedia” sai täyttymyksensä, kun yhtye julkaisi albumin Foreverland. Sillä laulujen kertoja on viimein löytänyt rakkauden ja purjehtii ryhdikkäästi vakituisen parisuhteen onnelliseen satamaan. 