Litku Klemetin puoli vuosikymmentä

Litku Klemetti: Ding Ding Dong (2019).En muista, eletäänkö nyt astrologisesti ajatellen Vesimiehen vai jonkin muun tähtimerkin ajanjaksoa, mutta ainakin kuhmolaisessa horror-skoopissa on jo puolen vuosikymmenen verran jatkunut Litkun aika. Kainuussa kasvanut ja Jyväskylään asettunut Sanna ”Litku” Klemetti (s. 1987) nimittäin on sinä aikana kasvanut kotimaisen indien kärkinimeksi. Sen hän on tehnyt omalaatuisella otteella, lauluntekijän lahjoilla ja hämmästyttävällä tuotteliaisuudella.

Klemetin kappaleissa Finnhits-kaliiperin suuret, värisevät tunteet, suojaava huumori ja uuden aallon potku kohtaavat 70-lukulaisen lepatuslahjerockin ja hifistelyä karttavat vinkeät marginaalivisiot tavalla, joka muokkaa selkeistä vaikutteista jotakin aivan omanlaistaan. Litku Klemetti & Tuntematon numero -otsikon alla julkaistut albumit Horror ´15 ja Päivä päivältä vähemmän sekä simppelisti Litku Klemetin levyiksi luokitellut Juna Kainuuseen (2017), Taika tapahtuu ja Ding ding dong muodostavat kasvutarinan, jonka jatkoa voi vain arvailla.


Vaikka Horror ´15 -debyytissä (2016) on ensiaskelille tyypillistä haparoivuutta, se sisälsi myös himmeän hienoja helmiä. Niistä kaunein on levyn päättävä ’Kimaltava mekko’, jonka melodiassa on kiinalaisen folkin (ja Taotao-piirretyn!) tyyntä haurautta. Kun se yhdistyy sanoituksen juhlimisteemaan, päähenkilön ympärille muodostuu merkillinen oma tila, myrskyn ihmeellinen silmä, jossa hän tuntuu katsovan ulkopuolelta kaikkea, jopa itseään.

Litku Klemetti: Juna Kainuuseen.’Nyt helvetin iso pato murtuu’, lauletaan Juna Kainuuseen -levyn (2017) nimikappaleessa. Niin todella pääsi käymään, joskin odottamattomalla tavalla: ensimmäisen soololevyn myötä Litku Klemetin nimi tuli tutuksi arvaamattoman suurelle yleisölle. Musiikkimedioiden vuoden paras albumi -listausten kärkikahinat tulivat Klemetin koplalle tutuiksi ja huipentuivat siihen, kun Juna Kainuuseen palkittiin Kriitikoiden valinta -Emmalla.

Samana vuonna Litkun soolodebyytin kanssa ilmestyi bändilevy Päivä päivältä vähemmän (2017), jonka soundi ja ote kumpusivat Tuntemattoman numeron jäsenten uuden aallon diggailusta. Klemetille itselleen levy ei ilmeisesti ole muodostunut kovin läheiseksi. Ehkä siksi se julkaistiin ensin ainoastaan kasettina.

Klemetti keksi Litku-nimen alun perin karaokekäyttöön, ja rakkaus tuohon laulutaiteen lajiin on heijastunut myös hänen omaan tuotantoonsa. Päivä päivältä vähemmän -levyn starttaava ”Litku-show” kanavoi ujon ihmisen unelman artistiudesta juuri karaoketilanteeseen. Nimestä huolimatta biisiä ei voi pitää pelkästään päähenkilönsä showna, perustuuhan sen menevyys pitkälti iskevään bändisoittoon.

Seuraava LP Taika tapahtuu (2018) syntyi sikäli reaktiona Juna Kainuuseen -levyn saamalle huomiolle, että Klemetti tahtoi tehdä sen niin nopeasti, ettei ehtisi ajatella menestyspaineita tai laskelmoituja siirtoja. Lauluntekijä mainitsi Aamulehden haastattelussa halunneensa luoda ”lempeän, kepeän ja mukavan kotipuuhastelulevyn.”

Taika tapahtuu ei kuulosta lainkaan nopeasti kootulta, ja useimpien kappaleiden (esimerkiksi ’Pikkubeethoven’, ’Sytkäri’) tapauksessa lempeys ja mukavuus ovat siitä kaukana. Itse asiassa Taika tapahtuu saattaa olla edelleen Klemetin levytysuran harkituimman ja treenatuimman kuuloinen julkaisu. Se on sellainen bändilevy, jollaisen kokoonpano kaavaili tekevänsä Päivä päivältä vähemmän -albumista.

Ding ding dongilla meno muuttui vielä vakavammaksi. Klemetti ajatusleikkii levyllä identiteetillään ja mahdollisilla kohtaloillaan. Hän taantuu erilaisuutta kammoavan pikkukaupungin hyljeksityksi Hullu-Sannaksi, nousee indie-idoli Litku Klemetiksi ja seestyy mietteliääksi Sanna Klemetiksi, jonka sielussa nuo hahmot yhdistyvät. Vaikka Ding ding dongissa on ahdistavia piirteitä, se jättää helpottuneen olon. Kasvuympäristönsä ilkeämielisen painostuksen alla hän olisi voinut tehdä elämässään toisenlaisiakin ratkaisuja, mutta eipä tehnyt, ja se on kulttuurin kannalta onnellinen asia.

Ding ding dongilla musiikilliset vaikutteet eivät törrötä enää esillä näkyvinä, suorina viittauksina, vaan Klemetin ääni on omempi kuin koskaan. Tunteiden tasolla levyyn kiteytyy kaikki se, mikä on synnyttänyt Litkun laulut. Ulkopuolisuuden, erilaisuuden ja kelpaamattomuuden tunteista on muodostunut voimavara, lähdeaineisto ja maaperä, jossa kasvaa tietynlainen taiteilija. Toisaalta myös Klemetille tyypillisen vapauttavan leikkisyyden takana aina häilynyt surumielisyys on esillä avoimemmin kuin ennen. Onnellisena levyä ei voi pitää, mutta terapeuttinen se saattaa olla. Ehkä paras taide tosiaan joskus harvoin syntyy kärsimyksestä.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Litku Klemetti | Facebook

Litku Klemetin singleraita Mona julkaistiin elokuussa 2020.

Levyhyllyt | Finna.fi
Sanna ”Litku” Klemetti

Jesufåglar | Finna.fi

Matka ajan rannoille | 2010

Mäsä | Finna.fi

Mä&Sä | 2016
Viimesen päälle | 2017

Litku Klemetti & Tuntematon Numero | Finna.fi

Horror ’15 | 2016
Päivä päivältä vähemmän | 2017

Litku Klemetti | Finna.fi

Juna Kainuuseen | 2017
Taika tapahtuu | 2018
Ding ding dong | 2019

22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean – outo auto ja viimeinen matka
Aija Puurtinen & Jalavei: Keltaisen talon ullakko – sanoja sieltä jostakin
Death Hawks: Psychic Harmony – astronautiskelijan yllätyssiirto
Ellips: Yhden naisen hautajaiset – hippihenkeä ja sovitustyötä
Hearthill: Graveyard Party Blues – hurmos ja sykkivä sydän
Jukka Nousiainen: Ei enää kylmää eikä pimeää – kyynisyyden ja toiveikkuuden vuoristoradassa
Kuusumun Profeetta: Kukin kaappiaan selässään kantaa – magneettista tajunnanvirtaa
Lasten Hautausmaa: IV – lohtua ja jatkuvuutta
Pimeys: Aika tihentyy – elämänmakuista popmusiikkia
Tuomari Nurmio: Luuta ja nahkaa – koruton mestariteos

Lue lisää | Finna.fi

Klemetti, Sanna: Mitä on undie? Jaettu estetiikka ja kokeellisuus suomalaisessa undergroundmusiikissa 2010-luvulla, 75 sivua | Musiikkitieteen pro gradu -työ 2015

Litku Klemetti: Ding Ding Dong (2019).
Litku Klemetti: Ding Ding Dong (2019).

The National: High Violet – kaunis ja yksinäinen

High Violet | 4AD 2010

Kaikkein keskeisimpiä albumeja ovat usein ne, joilla lunastetaan paikka suuren yleisön sydämestä. High Violet on The Nationalille sellainen seuraavalle tasolle nousemisen soundtrack.

Ohiossa vuonna 1999 perustettu The National teki nimettömän debyyttinsä (2001) ja toisen albuminsa Sad Songs For Dirty Loversin (2003) omalle levymerkilleen. Ammattilaissarjaan Dessnerin kitaristi-kosketinsoittajaveljekset, Devendorfin rytmiryhmäveljekset ja laulaja Matt Berninger nousivat kolmannen albuminsa Alligatorin (2005) aikaan. Sen ja seuraavan albumin Boxer (2007) julkaisi Beggars Banquet Records, joka sittemmin sulautui osaksi 4AD:ta.

Kaksi ensimmäistä albumia nostivat The Nationalin indie-ihmisten tietoisuuteen, ja Alligator ja Boxer kiihdyttivät kuhinaa bändin ympärillä. The Nationalin levyt nousivat vuoden ja vuosikymmenen parhaita levyjä rankkaaville listoille, kriitikot yhtyivät kuorokiitoksiin, biisit soivat tv-sarjoissa ja elokuvissa, ja bändi sai hyviä slotteja suurilta festivaaleilta. Ensimmäisen vuosikymmenensä aikana The National oli noussut läpimurron kynnykselle, sille kohtalokkaalle kielekkeelle, johon ylistys kuuluu kaikkein äänekkäimmin. Se on tavoiteltu ja kauhisteltu uravaihe, jonka jälkeen suosio laajenee ja kehuminen vaimenee, kun kulttisuosikki laimenee yleiseksi omaisuudeksi.

The National ylitti kriittisen pisteen tyylikkäästi. High Violet oli varmastikin sen helpoimmin lähestyttävä eli kaupallisin julkaisu (ja taitaa olla edelleen), mutta se oli myös riittävän sisältörikas riipaisemaan kuulijaansa tavalla, johon höttöpop ei kykene. High Violetin ilmapiiri tuo mieleen bändin kotiosavaltion tasankojen avaruuden, ja sen lempeää melankoliaa vasten tekee mieli käpertyä. Stadiontunnelmaisen ’Bloobuzz Ohion’, levyn ilmeisimmän singlelohkaisun, sai ladata ilmaiseksi bändin nettisivuilta maaliskuussa 2010.

Vaikka High Violet on musiikillisesti vähäeleinen albumi, tunteet sillä ovat suuria. Berningerin sanoituksissa niitä ei niinkään käsitellä kuin kuvaillaan, ja ne pitävät lujasti otteessaan. Välillä päähenkilö kaivelee omaa napaansa (’Sorrow’), välillä suhdettaan muihin (’Anyone’s Ghost’). Jos High Violet pitäisi kiteyttää yhdeksi tunteeksi, se olisi yksinäisyys, ja jos joksikin ulkokohtaisemmaksi, niin kauneudeksi. Synkkänä High Violetia ei voi pitää. Sen kappaleiden surumielisessä lopullisuuden tunnussa on lohdullisuutta. Kaiken kaikkiaan albumi on malliesimerkki siitä, miten merkitykselliseltä popmusiikki voi syvimmillään tuntua.

Siihen nähden, miten paljon sessiosoittajia ja vierailijoita High Violetilla esiintyy (noin 25), musiikki on onnistuttu pitämään yllättävänkin tyylikkäänä ja vähäeleisenä. Lukuisat puhallin- ja jousisoittajat palvelevat tarkoitusta, sovitukset on tehty luomaan kappaleiden hallitseva tunnelma tai korostamaan sitä. ’Terrible Lovessa’ ja ’Bloodbuzz Ohiossa’ se tarkoittaa kaikuisaa ja kumisevaa kitarabändisoundia, ’Sorrow’ssa’, ’Runawayssa’ ja tarttuvassa ’Anyone’s Ghostissa’ vain laulumelodian ja sanojen kehystämistä. Kumpikin tyyli toimii, sillä kuten vaikkapa ’Little Faith’ ja ’Afraid Of Everyone’ osoittavat, Berningerin sanoitukset ovat kiinnostavia jopa luettuina, ja jokaisessa kappaleessa on koskettava melodinen koukku.

High Violet oli helppoudessaan omanlaisensa huipentuma. Sen jälkeen The National on melkeinpä jarrutellut menestymistään – se on tehnyt onnistunutta musiikkia myöhemminkin, mutta usein sen sovituksista on tullut mieleen Lars Ulrich keksimässä rumpujen soittoa uudestaan Metallican dokumentissa Some Kind Of Monster. Myöhempien aikojen The Nationalille on varsinkin rytmiikan osalta tuntunut olevan tärkeämpää idean erikoisuus kuin toimivuus. Ehkäpä sillä on saanut takaisin osan suosion syömästä indieuskottavuudesta.

High Violetilla ei vielä ole jälkeäkään yliyrittämisestä. Musiikki kulkee vapaana, luontevana, kirkkaana ja vähäeleisenä kuin tyynen joen vesi. Voimakkain virta on piilossa pinnan alla, lähellä tummaa pohjaa.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

High Violet
Aaron Dessner
Bryan Devendorf
Bryce Dessner
Matt Berninger
Scott Devendorf

The National | kotisivu
The National | Facebook

Levyhyllyt | Finna.fi
The National | Brassland 2001
Sad Songs For Dirty Lovers | Brassland 2003
Alligator | Beggars Banquet 2005
Boxer | 2007
High Violet | 4AD 2010
Trouble Will Find Me | 4AD 2013
Sleep Well Beast | 4AD 2017
I Am Easy To Find | 4AD 2019

Beck: Sea Change – suuren muutoksen soundtrack
Marianne Faithfull: Broken English – uuden ajanlaskun alku
Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree – pimeä tie kohti valoa
Radiohead: A Moon Shaped Pool – takaisin epätodellisuuteen
The Cure: Wish – valoa synkkyyden keskeltä
Willie Nelson: Teatro – kuiskauksia vuosien takaa

Katso lisää | Finna.fi
Berninger, Tom (ohjaaja): Mistaken For Strangers, 62 min. • DVD | Atlantic Film Finland 2013

The National: High Violet – 10th Anniversary Expanded Edition (2010/2020).

Stam1na: Viimeinen Atlantis – maailma valomerkin jälkeen

Viimeinen Atlantis | Sakara 2010 & 2020

Kun metallibändi Stam1na julkaisi neljännen albuminsa Viimeinen Atlantis helmikuussa 2010, se meni suoraan virallisen albumilistan kärkeen. Kun laulaja-kitaristi Antti Hyyrynen julkaisi samannimisen esikoisromaaninsa päivälleen kymmenen vuotta myöhemmin, ensimmäinen painos oli myyty loppuun jo ennen julkaisupäivää. Tämä kertoo siitä, miten lujan fanipohjan Stam1na on onnistunut itselleen valamaan, mutta kyse on myös sisällöstä. Kun silmäilee ikkunasta lokakuulta näyttävää helmikuuta, mieleen tulee, että Hyyrysen dystooppiset visiot saattavat puhutella väkevästi juuri näin ajanlaskumme loppuvaiheessa.

Viimeisessa Atlantiksessa – sekä levyssä että kirjassa – riittää maailmanlopun enteitä. Stam1nan albumi on teemalevy käsistä lähteneen kulutusjuhlan aiheuttamasta ekokatastrofista ja ihmiskunnan tuhosta. Se kertoo kadotukseen tuomitusta maailmasta ja sitä asuttavasta, viihteellä humallutetusta sivilisaatiosta, joka ahmii itsensä hengiltä kertakäyttöhaarukalla. Se ei ole tarinallinen kokonaisuus, mutta luo pohjan ja puitteet suuremmalle kertomukselle, jonka Hyyrynen kirjoitti romaaniinsa.

Viimeinen Atlantis ei ollut Stam1nalle missään mielessä turvallinen siirto. Bändi ei lähtökohtaisestikaan tee helppoja popkappaleita, ja Viimeisellä Atlantiksella se vielä lisäsi joukkoon tempoilevia progressiivisia elementtejä, jotka antoivat kuulijalle lisää haastetta. Myöskään kappaleiden realistinen tuomiopäivän tematiikka ei ollut sellainen, jossa kukaan mielellään haaveksien velloisi. Mutta vaikka kantaaottavuus saattoi karkottaa osan yleisöstä, se saattoi samalla tehdä Stam1nasta kiinnostavan valmiin kuulijakunnan ulkopuolella.

Levy myi kultaa. Syyt löytyvät hyvin tehdystä pohjatyöstä ja suomalaisen metallin yleisestä suosiosta, joka siivitti Stam1nankin matkaa genren A-ryhmään, sekä siitä, että nämä sanat ja sävelet resonoivat tulemisensa ajassa ja paikassa. Viimeisellä Atlantiksella Stam1nan soitto yltyy vaihtoehtoisiksi speed/thrash-tsunameiksi, joiden lomassa on kylmiä suvantoja. ”Pakkolaskun”, ”Rikkipään” ja ”Jäteputkiaivojen” maastopalomainen kaaos saa vastapainokseen ”Viestintuojan”, ”Eloonjääneen” ja etenkin levyn päättävän nimikappaleen syvän seesteisyyden, mutta onnellista loppua kuulija ei saa. Levyn lopun ylle laskeutuu pikemminkin hukkuvan hiljaisuus kuin pelastuksen rauha.

Kun Hyyrysen romaani ilmestyi, Viimeisen Atlantiksen laulunaiheet olivat vielä ajankohtaisempia kuin kymmenen vuotta aiemmin. Seikkailullisen sci-fitrillerin ydinsanoma on sama kuin musiikinkin: näin ei voi jatkua. Hyyrynen ei moralisoi vaan toteaa faktan: katsokaa ympärillenne, tunnustakaa tosiasiat ja tehkää looginen johtopäätös siitä, mihin tämä johtaa. Suuri osa molempien Viimeisten Atlantisten viehätyksestä perustuu juuri aihepiirin kohtalokkuuteen. ”Olimme ohittaneet pisteen, jolta ei ollut paluuta, kuin valomerkin: lisäsyy juhlia”, Hyyrynen laulaa levyn toisella kappaleella.

Lopunajan juhlat jatkuvat pitkin vuotta 2020. Viimeinen Atlantis -albumin kymmenvuotisjuhlapainos ilmestyy helmikuun lopulla. Syksyllä Stam1na esittää klassikkoalbuminsa kokonaisuudessaan Helsingin jäähallissa.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Stam1na
Antti Hyyrynen – laulu, kitara
Kai-Pekka Kangasmäki – basso, laulu
Emil Lähteenmäki – koskettimet
Pekka Olkkonen – soolokitara
Teppo Velin – rummut, lyömäsoittimet

Stam1na | kotisivu
Stam1na | Facebook
Viimeinen Atlantis | Kirjasampo
Sakara Records | Facebook
Like Kustannus | Facebook

Levyhyllyt | Finna.fi
Stam1na

Stam1na | Sakara Records 2005
Uudet kymmenen käskyä | Sakara Records 2006
Raja | Sakara Records 2008
Viimeinen Atlantis | Sakara Records 2010 • VA10 Sakara Records 2020
Nocebo | Sakara Records 2012
SLK | Sakara Records 2014
Elokuutio | Sakara Records 2016
Taival | Sakara Records 2018

HIM: Deep Shadows And Brilliant Highlights – poplevy huippujen varjosta
Kotiteollisuus: Valtatie 666 – tie jatkuu itään
Mokoma: Kuoleman laulukunnaat – suomimetallin voimannäyttö
Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Lopunajan merkit – suomihevin lähtölaukaus
Stone: Free – hyvästit vallankumoukselle

Lue lisää | Finna.fi

Viimeinen Atlantis  Antti Hyyrynen, 250 sivua | Like 2020

Jee jee jee – suomalaisen rockin historia  Seppo Bruun & Jukka Lindfors & Santtu Luoto & Markku Salo, 543 sivua | WSOY 1998
Rauta-aika – suomimetallin historia 1988–2002  Jone Nikula, 288 sivua | Johnny Kniga 2002

Antti Hyyrynen: Viimeinen Atlantis (Like, 2020).

Stam1na: Viimeinen Atlantis (2010/2020).

Paleface: Helsinki–Shangri-La – sanomaa suomen kielellä

Helsinki–Shangri-La | XO Records 2010

Paleface: Helsinki–Shangri-La (2010).Kieli ei ole mikään pikkujuttu. Räppäri Paleface eli Karri Miettinen (s. 1978) oli puhunut painavaa asiaa jo kolmella englanninkielisellä sooloalbumillaan, mutta vasta ensimmäisellä suomenkielisellä levyllään Helsinki–Shangri-La hänen viestinsä kirkastui ja välittyi. Sanomallisuus, joka oli aiemmilla levyillä tuntunut musiikkityyliin kuuluvalta yleisluonteiselta lisukkeelta, oli Helsinki–Shangri-La’lla homman ydin.

Muuttuessaan paikallisemmaksi Palefacen musiikki muuttui todellisemmaksi: vaihtaessaan kieltä Paleface kiinnitti musiikkinsa tiettyyn aikaan ja paikkaan. Sarastavan 2010-luvun Suomi näyttäytyi hänen kriittisissä biiseissään pitkän kulttuurisen, poliittisen ja taloudellisen kehityksen lopputuotteena. Enemmän pahassa kuin hyvässä.

Kielenvaihto avasi uusia musiikillisia mahdollisuuksia. Helsinki–Shangri-La’n nimibiisi, ’Saapuu elokuun yö’ ja ’Talonomistaja’ poimivat melodiansa kotimaisista kansanlauluista ja liittivät siten Palefacen suomalaisen kansan- ja protestilaulun perinteeseen. Samalla vanhan ajan Suomen tunnelmista tuli säväyttävä kontrasti sille, mitä Paleface kertoi nykyajasta: maan pinta oli muuttunut mutta sen sisin oli ennallaan. Mikään suomifolklevy Helsinki–Shangri-La ei kuitenkaan ollut. ’Leijonakypärät’ ja aavikkoblues ’Karavaani kulkee’ veivät sen välillä Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan maisemiin, ja ’Sammuva soihtu’ nousi Wimme Saaren joiun siivillä tuntureille. Monikulttuurista albumia yhdistävä punainen lanka oli punottu empatiasta altavastaajia kohtaan.

Helsinki–Shangri-La oli tarpeellinen muistutus siitä, miten tehokas ase rap voi runouden ja protestin muotona olla. Palefacen rapit olivat yhtä täynnä asiaa kuin myöhempien aikojen mäkimontturap oli täynnä tyhjää. ”Peilari” (joksi häntä ’Merkit’-kappaleessa Andy McCoyn äänellä kutsutaan) oli tosiaankin peilari eli peilaaja, jonka kuvastin heijasti ympäriltä suurin piirtein kaiken. Se teki Helsinki–Shangi-La’n biiseistä hengästyttäviä, herätteleviä mielikuvatulvia, joissa riitti sekä vertauskuvallisia visioita että tapahtuneita asioita. Heijastuskulma oli valittu sen perusteella, mitä sydän sanoi, mutta sen ei voinut väittää vääristävän todellisuutta.

Mukavan svengaava juopottelukuvaus ’Syntyny rellestää’ oli albumin biiseistä ainoa, jonka Paleface tuntui tehneen sekä ironisesti että kirjaimellisesti kuultavaksi: molemmat tulkinnat tuntuvat yhtä oikeilta. Rellestäminen tuntui laulunaiheena tyhmältä ja turhan kepeältä ördääjien kosiskelulta, mutta toisaalta sekin oli osa Helsinki-Shangri-La’lle maalattua inhorealistista kuvaa maan tilasta.

Palefacen kantaaottavuus ei nostanut päällimmäiseksi toimintaohjeistusta vaan kysymyksen: mitä me aiomme tehdä näille asioille? Helsinki–Shangri-La’n julkaisun jälkeen kulunut vuosikymmen on osoittanut, että emmepä juuri mitään.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Hae Paleface-klassikko 'Helsinki–Shangri-La' kirjastosta!

Hae Paleface-klassikko ’Helsinki–Shangri-La’ kirjastosta!

Paleface Official | Facebook
Paleface Official | Instagram

Hae Helsinki–Shangri-La kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Paleface | Finna.fi
The Pale Ontologist | 2LP • CD BMG Finland 2001
Quarter Past | CD RCA 2003
Studio Tan | CD RCA/Sony BMG Music Entertainment 2007 • 2LP-uusintapainos Svart Records 2019
Helsinki–Shangri-La | CD XO Records 2010 • LP XO Records & Playground Music Scandinavia 2010, LP-uusintapainos 2011
Palaneen käryä remixalbumi | 2LP • CD XO Records 2011
Maan tapa Räjähtävän Nyrkin kanssa | 2LP • CD Exogenic Music Group 2012
Food For The Gods Matren kanssa | CD Exogenic Music Group 2013
Luova tuho | 2LP • CD Exogenic Music Group 2014

Conscious Youths | Finna.fi
See Why | CD Virgin Music 2008

Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana | Finna.fi
Burnaa | 2LP • CD Rokka/Sony Music 2013
Korottaa panoksii | 2LPCD Rokka/Sony Music 2015
Pidä valot päällä | LPCD Jaskaa Tmi/Royal Mint Records 2018

Pyhimys: Mikko – reflektointia mielikuvien suojassa
Tulenkantajat: Tulenkantajat – tiimi timmein toi rapin Rolloon

Paleface: Kolmetoista kertaa kovempi – räppärin käsikirja | Like 2019.

Lue lisää | Finna.fi
Alanko, Tero & Silas, Petri: Neljäs sukupolvi – suomalainen rock nyt, 223 sivua | Johnny Kniga 2006
Albany, A. J. & Karri Miettinen (kääntäjä): Tylympi totuus – Kamaa, jazzia ja muita satuja lapsuudesta, 201 sivua | Johnny Kniga 2004
Happonen, Kaisa & Miettinen, Karri & Mendelin, Laura & Špaček, Daniel: Revi se – ja kokoa maailma uusiks!, 116 sivua | WSOY 2018
Paleface: Rappiotaidetta – suomiräpin tekijät, 251 sivua | Like 2011
Paleface & Leinonen, Jani: Viides Maamme-kirja, eli, Ajatuksia suomalaisuudesta, 246 sivua | Like 2017
Paleface & Salminen, Esa: Kolmetoista kertaa kovempi – räppärin käsikirja, 503 sivua | Like 2019
Williams, Saul & Karri Miettinen (kääntäjä) & Matti Pentikäinen (kääntäjä): , sanoi haulikko päälle, 192 sivua | Like 2006

Paleface: Helsinki–Shangri-La (2010).

Paleface: Helsinki–Shangri-La (2010).

Metsatöll: Äio – balttimetalli nousee maailmankartalle

Äio | Spinefarm/Svart, 2010

Metsatöll: Äio (2010).Helmikuussa 2019 tulee kuluneeksi kaksikymmentä vuotta sitä, kun laulaja-kitaristi Markus Teeäärin kotitalon kellarissa alkoi tapahtua. Tallinnalainen poikaporukka perusti siellä bändin, josta tuli muutamassa vuodessa balttimetallin palkittu keihäänkärki. Bändin nimi Metsatöll on vanha vironkielinen kiertoilmaus sudelle.

Metsatöll ei päässyt valmiiseen pöytään – sen perustamisen aikaan Viron metalliskene oli vielä alkutekijöissään. Lähtötilanne antoi Metsatöllille toisaalta edelläkävijän arvon, toisaalta paljon töitä tehtäväksi. Tyvestä puuhun kavunneen ryhmän ensimmäinen virallinen pitkäsoitto Hiiekoda ilmestyi vuonna 2004. Rumpali Marko Atso muisteli vuonna 2011 Sueen tekemässäni haastattelussa, että albumi mullisti virometallin.
”Sitä ennen Eestin hevibändien levyt myivät ehkä sata kappaletta. Hiiekodaa me myimme kahdessa päivässä tuhat kappaletta, ja levyjen loppuminen oli ongelma meille. Ma en ymmärtänyt, mitä tapahtui! No, nykyään myymme Virossa yhtä paljon levyjä kuin Metallica, Rammstein tai Lady Gaga.”

Suomella oli tärkeä rooli virolaisen metallikulttuurin synnyssä. 1980-luvun lopulla rautaesiripun läpi tihkuneet metallivaikutteet tulivat pohjoisesta päin. Suomen television Hittimittari ja muut musiikkiohjelmat ja helsinkiläisen speed/thrashbändi Stonen Viron-keikat vaikuttivat valtavasti sikäläisiin muusikoihin.

Siksi oli luonnollista, että vuonna 2008 Metsatöll siirtyi virolaiselta Nailboard Recordsilta suomalaiselle, kovaa vauhtia kansainvälistyneelle Spinefarm Recordsille. Muun muassa Stonen kanssa työskennellyt Mikko Karmila äänitti Metsatöllin neljännen albumin Äion rummut Helsingin Finnvoxilla kesällä 2009. Sinä syksynä bändi jatkoi äänityksiä Tallinnassa, ja vuoden lopulla Karmila miksasi levyn Finnvoxilla.

Jos Metsatölliltä kysytään, Äio (2010) ilmestyi vuonna 10223. Bändi aloittaa ajanlaskun Kristuksen syntymän sijaan siitä, kun Billingenin maakannas murtui ja valtava luonnonmullistus paljasti veden alta nykyisen Viron maa-alueet. Tämän kuultuaan kukaan tuskin yllättyy kuullessaan, että Viron muinaisuskolla ja muilla pakanallisilla perinteillä on tärkeä rooli Metsatöllin konseptissa. Se on kansansa muinaishistorian ja mytologian inspiroima folkmetallibändi.

Metsatöllin omaperäinen balttimetalli on suoraviivaista riffittelyä, jonka tempo pysyy maltillisena ja jossa sanoitukset ja melodiat ovat pääosassa. Kansanmusiikkielementtejä ei ole liimattu hevibiisien päälle – vanha kulttuuri on läsnä sanoituksissa, melodioissa ja instrumentaatiossa. Lokulaudin, torupillin, ängipillin ja haisutrummin kaltaiset soittimet nousevat paikoin lähes tasaveroiseen asemaan sähkökitaroiden ja rumpujen kanssa, mikä saattaa olla liikaa niille genren kuulijoille, jotka nauttivat folkinsa mieluiten visuaalisena. Hieno elementti Äiolla on Viron kansallinen mieskuoro. jonka kanssa Metsatöll on myös konsertoinut.

Äion kappaleissa ollaan usein matkalla johonkin, merille, taisteluun tai kotiin. Päähenkilöitä tuntuu ajavan jokin itseä suurempi, ja heidän paikkansa on puolustusasemissa. Voi olla, että halu kuulua maahan ja kansaan ovat voimakkaampia paikoissa, joiden historia on sellainen kuin Virolla. Pakana-ajan jumalia levyltä ei yllättäen tapaa. Lähimpänä niitä käydään Kabelimatsidissa, jossa soimataan kirkon rakentamista pyhälle paikalle.

Äio oli Metsatöllille tärkeä julkaisu, joka teki bändistä tunnetumman kotimaansa ulkopuolella. Vuonna 2014 julkaistun Karjajuht-albumin jälkeen Metsatölliltä on julkaistu pari pienempää levytystä ja kokoelmalevy. Joulukuussa 2017 (tai 10230, miten sen nyt ottaa) Metsatöll tiedotti, että bändin ja rumpali Marko Atson tiet ovat eronneet. Uusi jäsen on Viron musiikkipiireissä tunnettu Tõnis Noevere.

Vaikka levytysrintamalla on ollut viime aikoina hiljaista, Metsatöll on osoittanut elinvoimansa keikkailemalla ahkerasti. Tänä vuonna se on esiintynyt kotimaansa lisäksi Yhdysvalloissa, Ranskassa, Brasiliassa ja Hämeen keskiaikaismarkkinoilla.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Metsatöll kotisivu
Virolaista metallia netissä

Äio
Markus Teeäär – laulu, kitara, lokulaud
Lauri Õunapuu – laulu, akustinen kitara, huilut, torupill, kantele, ängipill, munniharppu
Kuriraivo Piirsalu – basso, bassomandoliini, huudot
Marko Atso – rummut, haisutrumm, laulu

Varaa Äio kirjastosta.

Varaa Äio kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Metsatöllin studioalbumit

Hiiekoda • LP & CD | Metsatöll/Nailboard Records 2004
Terast mis hangund me hinge 10218 • LP & CD | Metsatöll/Nailboard Records 2005 & 2007
Iivakivi • LP & CD | Metsatöll/Nailboard Records 2008
Äio • 2LP & CD | Svart Records/Spinefarm Records 2010
Ulg • LP & CD | Blackspin Music/Spinefarm Records 2011
Karjajuht • LP & CD | Spinefarm Records 2014
Katk Kutsariks • LP & CD | Metsatöll 2019

Metsatöll-kokoelma | Finna.fi

Vana jutuvestja laulud • 2LP & CD & kasetti | Spinefarm Records 2016

Marko Hietala: Pyre Of The Black Heart/Mustan sydämen rovio – rocktähti menee henkilökohtaisuuksiin

Lue lisää

Metsatöll-aiheisia artikkeleita löytyy Finnan kautta.

Metsatöll: Äio (2010).