Kirjaston Levyhyllyt on blogi, jossa vinkataan levyjä ja lukemista. Ajankuvan lisäksi arvioissa tuodaan esiin musiikkikirjastoista löytyvää luettavaa, bokseja, videoita ja erilaisia verkkolinkkejä. Vinkkiblogia toimittavat Tuomas
Pelttari ja Ari Väntänen. Somessa #Levyhyllyt.

Tuomas Pelttari, Ari Väntänen

Tuomas Pelttari, Ari Väntänen

PK Keränen: Serobi Songs – toimintaa ilman turvaverkkoa

Serobi Songs | Playground Music 2020

On vaikea sanoa, tuliko PK Keräsen (s. 1964) sooloalbumi yllätyksenä vai ei. Toisaalta hän kuuluu elimellisesti yhteen 22-Pistepirkon muiden jäsenten kanssa. Kitaristi-laulaja PK, basisti-kosketinsoittaja-isoveli Asko Keränen ja rumpali-laulaja Espe Haverinen ovat kimpassa ne Utajärven oudot pojat, joiden summa 22-Pistepirkko on, eivätkä he siitä mihinkään pääse.

Toisaalta kaikki kolme Pirkkoa ovat myös vahvoja, itsenäisiä artisteja, jotka tunnistaa myös kontekstista irrotettuna. Serobi Songs -soolodebyytti tekee ensimmäiseksi selväksi, ettei PK Keräsen äänestä ja melodioista voi erehtyä, ja se on mitä hienoin asia.

Keränen on aiemminkin kunnostautunut ihanien ja surullisten rakkauslaulujen kirjoittajana (mainittakoon vaikka suurenmoinen ’Rodeo Heart’ 22-Pistepirkon viimeisimmältä albumilta), ja sitä kruunua hän kantaa Serobi Songsillakin. ’Lost Together’ ja Yari Knuutisen kanssa valmistettu ’Sad Girl’ ovat todella kauniita kappaleita. Omassa luokassaan on myös avausbiisi ’Borderline Blue’, jossa on spirituaalien haurautta.

Vaikka Serobi Songs on yleisilmeeltään haikea levy, pilkahtelee sillä muunlaisiakin tunnelmia. Svengaavat ’Out Tonight’ ja ’We’re Going Fishing’ ovat iloluontoisia lauluja, ja karkeasti tömisevä ’Bad Dreams’ muistuttaa Keräsen rakkaudesta vanhaan bluesiin ja garagerockiin. Noissa biiseissä meno on rempseä, mikä virkistää kokonaisuutta.

Keräsen soolo asettuu 22-Pistepirkon uran jatkumoon siinä, että se jalostaa ja hioo yhtyeen viimeisimmän albumin intiimin musiikin ideaa. Mikäli näitä kappaleita olisi kuultu Lime Green Deloreanin seuraajalla, Pirkot olisivat toistaneet itseään. Serobi Songsin myötä suunnan soisi jo muuttuvan. Seuraavaksi Keräseltä tai emoyhtyeeltä toivoisi kuulevansa jotakin radikaalia, seikkailunhaluista, villiä, juurevaa tai kuulijaepäystävällistä.

Serobi Songs todistaa, ettei Keräsen tai 22-Pistepirkon tulevaisuus ole ainakaan tyhjän paperin kammosta kiinni, sen verran vaivattomasti soolokappaleet toimivat. Se on saavutus sinänsä ottaen huomioon, että Keränen joutui tekemään levynsä kahteen kertaan eri tuottajien kanssa. Hän työsti musiikkiaan Valtteri Pöyhösen, Tobias Fröbergin ja Johnny Lee Michaelsin kanssa.

Serobi Songs ei päästä PK:ta 22-Pistepirkon ikeestä, mutta tuskinpa hän siitä suuremmin tahtookaan vapautua. Mies on ja pysyy 22PP:n äänenä ja vahvimpana laulunkirjoittajana. Pistepirkot ovat tehneet urallaan hyvin monin eri tavoin tuotettua musiikkia, ja ellei Serobi Songsin tietäisi olevan PK Keräsen soololevy, sitä voisi hyvin pitää Pirkkojen uutena albumina – oikeastaan vain Haverisen eksentriset kappaleet puuttuvat. Mutta ehkäpä tärkeintä onkin, että artisti itse tietää tehneensä tämän levyn ilman tuttua turvaverkkoa. Pieni askel kuulijakunnalle voi olla suuri askel artistille.

Keräsen soolodebyytti ei varsinaisesti yllätä, mutta tyytyväiseksi se jättää. Hän kirjoittaa hyviä kappaleita, joissa on sielua ja jotka on tehty kuunneltaviksi, ei kulutettaviksi.

Mutta mikä ihme on “serobi”? Ei mikään. Se ei tarkoita mitään. Tai siis ei tarkoittanut ennen tämän levyn julkaisua – nythän se tarkoittaa.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

PK Keränen | Facebook
PK Keränen | Instagram

Levyhyllyt | Finna.fi
PK Keränen
Serobi Songs | Playground Music 2020

Levyhyllyt | Finna.fi
22-Pistepirkon studioalbumit
22-Pistepirkko, EP | Johanna 1983
Piano, rumpu ja kukka
 | Beta 1984
The Kings Of Hong Kong | Euros 1987
Bare Bone Nest | Spirit 1989
Big Lupu | Spirit 1992
Rumble City, LaLa Land | Spirit 1994
Eleven | Clearspot 1998
Rally Of Love | Clearspot & Bare Bone Business  2001
Drops & Kicks | Bone Voyage Recording Company & Bare Bone Business Oy 2005
(Well You Know) Stuff Is Like We Yeah! | Bone Voyage Recording Company & Bare Bone Business Oy 2008
Lime Green DeLorean | Bone Voyage Recording Company & Bare Bone Business Oy 2011  Levyhyllyt • Lime Green DeLorean

Kokoelmia ja muita levytyksiä
Zipcode – 15th Anniversary Remix & Remake Compilation Album | Spirit & Bare Bone Business & PolyGram Finland Oy 1996
Downhill City – Original Soundtrack | Clearspot 1999
The Nature Of 22 Pistepirkko 1985–2002, 2CD | Spirit 2002
The Others aka 22PP: Monochromeset | Bone Voyage Recording Company 2006
The Singles, 5CD + DVD + 52-sivuinen liitekirjanen | Bone Voyage Recording Company & Bare Bone Business Oy 2011

Lue lisää | Finna.fi
Puustinen, Viljami & 22-Pistepirkko: 22-Pistepirkko, 349 sivuaLike 2005
Artikkelihakuun @Finna.fi

PK Keränen: Serobi Songs (2020).

Stam1na: Viimeinen Atlantis – maailma valomerkin jälkeen

Viimeinen Atlantis | Sakara 2010 & 2020

Kun metallibändi Stam1na julkaisi neljännen albuminsa Viimeinen Atlantis helmikuussa 2010, se meni suoraan virallisen albumilistan kärkeen. Kun laulaja-kitaristi Antti Hyyrynen julkaisi samannimisen esikoisromaaninsa päivälleen kymmenen vuotta myöhemmin, ensimmäinen painos oli myyty loppuun jo ennen julkaisupäivää. Tämä kertoo siitä, miten lujan fanipohjan Stam1na on onnistunut itselleen valamaan, mutta kyse on myös sisällöstä. Kun silmäilee ikkunasta lokakuulta näyttävää helmikuuta, mieleen tulee, että Hyyrysen dystooppiset visiot saattavat puhutella väkevästi juuri näin ajanlaskumme loppuvaiheessa.

Viimeisessa Atlantiksessa – sekä levyssä että kirjassa – riittää maailmanlopun enteitä. Stam1nan albumi on teemalevy käsistä lähteneen kulutusjuhlan aiheuttamasta ekokatastrofista ja ihmiskunnan tuhosta. Se kertoo kadotukseen tuomitusta maailmasta ja sitä asuttavasta, viihteellä humallutetusta sivilisaatiosta, joka ahmii itsensä hengiltä kertakäyttöhaarukalla. Se ei ole tarinallinen kokonaisuus, mutta luo pohjan ja puitteet suuremmalle kertomukselle, jonka Hyyrynen kirjoitti romaaniinsa.

Viimeinen Atlantis ei ollut Stam1nalle missään mielessä turvallinen siirto. Bändi ei lähtökohtaisestikaan tee helppoja popkappaleita, ja Viimeisellä Atlantiksella se vielä lisäsi joukkoon tempoilevia progressiivisia elementtejä, jotka antoivat kuulijalle lisää haastetta. Myöskään kappaleiden realistinen tuomiopäivän tematiikka ei ollut sellainen, jossa kukaan mielellään haaveksien velloisi. Mutta vaikka kantaaottavuus saattoi karkottaa osan yleisöstä, se saattoi samalla tehdä Stam1nasta kiinnostavan valmiin kuulijakunnan ulkopuolella.

Levy myi kultaa. Syyt löytyvät hyvin tehdystä pohjatyöstä ja suomalaisen metallin yleisestä suosiosta, joka siivitti Stam1nankin matkaa genren A-ryhmään, sekä siitä, että nämä sanat ja sävelet resonoivat tulemisensa ajassa ja paikassa. Viimeisellä Atlantiksella Stam1nan soitto yltyy vaihtoehtoisiksi speed/thrash-tsunameiksi, joiden lomassa on kylmiä suvantoja. ”Pakkolaskun”, ”Rikkipään” ja ”Jäteputkiaivojen” maastopalomainen kaaos saa vastapainokseen ”Viestintuojan”, ”Eloonjääneen” ja etenkin levyn päättävän nimikappaleen syvän seesteisyyden, mutta onnellista loppua kuulija ei saa. Levyn lopun ylle laskeutuu pikemminkin hukkuvan hiljaisuus kuin pelastuksen rauha.

Kun Hyyrysen romaani ilmestyi, Viimeisen Atlantiksen laulunaiheet olivat vielä ajankohtaisempia kuin kymmenen vuotta aiemmin. Seikkailullisen sci-fitrillerin ydinsanoma on sama kuin musiikinkin: näin ei voi jatkua. Hyyrynen ei moralisoi vaan toteaa faktan: katsokaa ympärillenne, tunnustakaa tosiasiat ja tehkää looginen johtopäätös siitä, mihin tämä johtaa. Suuri osa molempien Viimeisten Atlantisten viehätyksestä perustuu juuri aihepiirin kohtalokkuuteen. ”Olimme ohittaneet pisteen, jolta ei ollut paluuta, kuin valomerkin: lisäsyy juhlia”, Hyyrynen laulaa levyn toisella kappaleella.

Lopunajan juhlat jatkuvat pitkin vuotta 2020. Viimeinen Atlantis -albumin kymmenvuotisjuhlapainos ilmestyy helmikuun lopulla. Syksyllä Stam1na esittää klassikkoalbuminsa kokonaisuudessaan Helsingin jäähallissa.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Stam1na
Antti Hyyrynen – laulu, kitara
Kai-Pekka Kangasmäki – basso, laulu
Emil Lähteenmäki – koskettimet
Pekka Olkkonen – soolokitara
Teppo Velin – rummut, lyömäsoittimet

Stam1na | kotisivu
Stam1na | Facebook
Sakara Records | Facebook
Like Kustannus | Facebook

Levyhyllyt | Finna.fi
Stam1na | Sakara Records 2005
Uudet kymmenen käskyä | Sakara Records 2006
Raja | Sakara Records 2008
Viimeinen Atlantis | Sakara Records 2010 • VA10 Sakara Records 2020
Nocebo | Sakara Records 2012
SLK | Sakara Records 2014
Elokuutio | Sakara Records 2016
Taival | Sakara Records 2018

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Lopunajan merkit – suomihevin lähtölaukaus
Mokoma: Kuoleman laulukunnaat – suomimetallin voimannäyttö
Kotiteollisuus: Valtatie 666 – tie jatkuu itään

Lue lisää | Finna.fi
Hyyrynen, Antti: Viimeinen Atlantis, 250 sivua | Like 2020

Antti Hyyrynen: Viimeinen Atlantis (Like, 2020).

Stam1na: Viimeinen Atlantis (2010/2020).

Captain Beefheart And His Magic Band: Safe As Milk – suuri taiteilija esittäytyy

Safe as Milk | Buddah Records 1967

Yleisönpalvelijoiden vastapainoksi musiikkialalla on niitä, jotka haluavat tehdä asiat toisin. Tuodakseen oman äänensä esille nämä uusien polkujen tallaajat vetävät selvän rajan viihteen ja taiteen välille. Moni heistä tekee kunniaa Captain Beefheartille.

Vuonna 1941 syntynyt Don Vliet (tai Don Van Vliet, kuten hän itse päätti nimensä kirjoittaa) soitti 1960-luvun alussa bändeissä ystävänsä Frank Zappan kanssa. Zappan keksimä oli myös hahmo Captain Beefheart, jona Van Vliet opittiin tuntemaan, kun Captain Beefheart And His Magic Bandin ensimmäinen kokoonpano perustettiin 1965. Bändi julkaisi kaksi singleä A&M Recordsilla ja siirtyi sitten Buddah Recordsille. Ensimmäinen albumi Safe As Milk ilmestyi kesäkuussa 1967.

Safe As Milk on varsin helppo reitti Captain Beefheartin maailmaan – siis suhteessa miehen eksentriseen maineeseen sekä musiikkiin, johon sitä tehdessä oltiin matkalla. Verrattuna Beefheartin tunnetuimpaan albumiin, uraauurtavan omituiseen Trout Mask Replicaan (1969), Safe As Milk sisältää muodoltaan melko normaalia musiikkia. Sen pohjana on paksulti bluesia deltalta Chicagoon, mutta toisaalta se on myös ajassa kiinni ja jopa hiukan edellä sitä. 1960-luvun loppupuolen rockbändien pop-, folk- ja psykedeliavaikutteet soivat Safe As Milkillä.

Tulevasta kertoo eniten se, miten paljon omaa musiikissa on. Tutut ja perinteikkäät elementit sulavat uusiin, kevyesti surrealistisiin muotoihin, äkkiväärät ja eksoottiset rytmit luovat yllättävyyden tuntua, ja Captain Beefheartin blues-ärjähtelystä kehittyneen lauluäänen itseironinen rouheus ulottuu Tuomari Nurmioon ja kauemmaksikin.

Safe As Milk on niitä harvinaisia julkaisuja, joiden jokainen biisi on tarpeeksi kiinnostava herättääkseen ajatuksia ja mielleyhtymiä. ’Zig Zag Wanderer’ olisi sopinut Nuggetsin kaltaiselle 1960-luvun parasta garagerockia esittelevälle kokoelmalle (vuonna 2019 maailma oli jo niin valmis, että se sopi Huyndain automainokseen). ’Dropout Boogie’ on kasvanut kieroon Kinksin ’You Really Got Me’ -klassikosta (1964). ’I’m Glad’ on sielukas rakkauslaulu, joka painajaismaisen pohjavireensä vuoksi vaikuttaa soivan David Lynchin elokuvassa (jo kauan ennen kuin ohjaaja elokuvia teki).

Safe As Milkin tunnetuin kappale ”Electricity” vääntää bluesin niin väärille kierteille, että kappaleen päättyminen thereminin ujellukseen tuntuu suorastaan loogiselta. ’Abba Zaban’ afrikkalais- ja natiiviamerikkalaisrytmit maalaavat jännittäviä maisemia. ’Plastic Factoryn’ kohdalla tulee miettineeksi, milloin M.A. Numminen mahtoi kuulla sen ensimmäisen kerran. Sama ajatus herää ’Where There’s a Womanista’, ’Grown So Uglysta’ ja Tom Waitsista. Voi olla, että englannin kielen sana ’influential’ keksittiin Safe As Milkin kaltaisia asioita varten.

Safe As Milk käynnisti uran, joka täyttyi paitsi musiikilla, myös totuuden rajoja venyttelevillä tarinoilla, myyteillä ja legendoilla – jos suuret ja rasittavat persoonallisuudet kiinnostavat, Captain Beefheartin vaiheista lukeminen kannattaa. Kokoonpanoltaan taajaan vaihdellut Captain Beefheart And His Magic Band levytti vielä tusinan verran albumeja, kunnes Kapteeni päätti lopettaa musiikkiuransa ja keskittyä kuvataiteisiin. Hänen maalauksissaan ja veistoksissaan on samanlaista ekspressionistista särmää kuin hänen musiikissaan.

Don Van Vliet kuoli vuonna 2010 sairastettuaan pitkään MS-tautia. Captain Beefheart And The Magic Bandin viimeiseksi albumiksi jäi vuonna 1982 julkaistu Ice Cream For Crow. Levyn nimikappaleen video ei kelvannut Music Televisionille, mutta se pääsi New Yorkin modernin taiteen museoon – ja siihen tapaukseen kiteytyykin olennainen Captain Beefheartista.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Captain Beefheart Radar Station

Safe As Milk
Captain Beefheart – laulu, munniharppu, bassomarimba
Alex Snouffer – kitara
Ry Cooder – kitara (bassokitara – Abba Zaba, Grown So Ugly)
Russ Titelman – kitara (Autumn’s Child)
Jerry Handley – basso
John French – rummut
Milt Holland – rummut, perkussiot (Zig Zag Wanderer, Dropout Boogie, Abba Zaba)
Taj Mahal – perkussiot (Yellow Brick Road)
Sam Hoffman – theremin
Richard Perry – puhe (Yellow Brick Road)

Levyhyllyt | Finna.fi
Safe As Milk | Buddah Records 1967
Strictly Personal | 1968
Trout Mask Replica | 1969
Lick My Decals Off, Baby | 1970
Mirror Man | 1971
The Spotlight Kid | 1972
Clear Spot | 1972
Unconditionally Guaranteed | 1974
Bluejeans & Moonbeams | 1974
Shiny Beast (Bat Chain Puller) | 1978
Doc At The Radar Station | 1980
Ice Cream For Crow | 1982
Bat Chain Puller | 2012, äänitetty 1976

Lue lisää | Finna.fi
Barnes, Mike: Captain Beefheart, 396 sivua | Quartet Books 2000
Courrier, Kevin: Trout Mask Replica, 148 sivua | Continuum 2007
French, John: Beefheart – Through The Eyes Of Magic, 864 sivua | Proper Music 2010
Harkleroad, Bill: Lunar Notes – Zoot Horn Rollo’s Captain Beefheart Experience, 151 sivua | SAF 1998

Captain Beefheart And His Band: Safe As Milk (1967).

Classix Nouveaux: Night People – futuristisen uusi aalto

Night People | Liberty 1981

Popmusiikin ja rockmaailman viehätys ja ärsytystaso vaihtelevat ajassa ikuisesti, mutta eivät häviä. Elvis Presleyn lanneliike oli liikaa monelle 1950-luvun aikuiselle, ja The Beatlesin herättämä hysteria jätti monet varttuneemmat kylmäksi. Progen kaupallinen läpimurto 70-luvun alussa herätti niin voimakasta vastustusta nuorissa muusikoissa, että punk rockin ja uuden aallon oli ”pakko puhdistaa ilmaa”. Ajat olivat jälleen uudet kun 80-luku koitti. New Wave Of British Heavy Metalin rinnalla kummastusta herätti häpeilemätön syntetisaattoripop ja koneiden sävyttämä rock. Uudenlainen musiikillinen uskaliaisuus oli usein verhottu itseriittoisen pöyhkeään pukeutumiseen.

Uusromanttiselle musiikille ja muodille oli esikuvansa. Roxy Music ja David Bowie tuntuivat antavan kiinnekohdan meikatun ulkonäön sävyttämälle klangille. Heitä fanittivat esimerkiksi The Blitz Kids -klubin ultramuodikkaat visionäärit. Miten näkemyksellistä olikaan Visagen johtohahmo Steve Strangen ja ystävien vilahtaminen ’Ashes To Ashesin’ videolla.

Classix Nouveaux’n tyypit kävivät hyvin futupoppareista, mutta bändin alkukohta löytyy punkbändistä X-Ray Spex. Se teki klassikkolevyn Germfree Adolescents, vokalistina riemastuttava Poly Styrene, mutta hajosi jo vuonna 1979. Tuhkasta noustiin kun mukaan tuli biisintekijä/laulaja Sal Solo. Classix Nouveaux muovautui nopeasti: Wikipedian mukaan tuore kokoonpano oli lavalla jo elokuussa -80. Singlet ’The Robots Dance’ ja ’Nasty Little Green Men’ herättivät jo jonkin verran huomiota.

Sal Solo (s. 1961) oli tähtiainesta. Pitkä ja hoikka olemus, tiukat asut ja viitat, totinen katse ja kalju… Hän ei ehkä ollut samalla tavalla mieleen jäävä kuin Duran Duranin laulaja Simon Le Bon,  mutta Solon ulkonäkö sopi täydellisesti yhteen viileitä ideoita pursuvaan musiikkiin. Solo johti hienoa settiä luovaa bändiä, joka tarttui kiinni ajan hengestä. Classixille oli itsestään selvää, että popsensibiliteetin lisäksi apokalyptisen yöllisen soundimaailman esille tuomiseen vaadittiin mustaa muotia ja paljon meikkiä.

Ja keväällä ’81 futufaneja hemmoteltiin. Muutaman viikon sisään julkaistiin ensimmäinen Duran-albumi, Kraftwerkin Computer World ja Classixin debyytti. Night Peoplen singlekärki ’Guilty’ ilmestyi jo aiemmin.

Night People istui teatraaliseen musiikkimaisemaan, missä esimerkiksi The Associates, The Human League, Yazoo, Talk Talk ja Ultravox hallitsivat karismaattisine laulajineen. Sal Solon ääniala vakuutti goottimurinasta lasia rikkovaan falsettiin. Mustiin pukeutuva pitkänhuiskea keulakuva otti tilan haltuun kuin Klaus Nomi tai Herra Ylppö.  

Klassikkoalbumien määrä kasvoi nopeasti. Uusimman aallon ’79–’82 luottotuottaja Colin Thurston muokkasi Magazinen, Duran Duranin ja Talk Talkin varhaisista levyistä komeita kokonaisuuksia, mutta Mik Sweeney ja Solo tekivät saman omin päin. Hyvä esimerkki tiukasta tuotantotyöstä on albumiraita ’No Sympathy, No Violins’.

Classix Nouveaux’n harkitun oloinen kansitaide, tekstuurit, valokuvat ja kirjailut antoivat kokonaisuuteen outoa tatsia – taiteen kosketuksen. Brittiläisestä pidättyväisyydestä kertoi perienglantilaisen aksentin lisäksi näyttävän bändivalokuvan piilottaminen sisäkanteen. Rohkea veto, joka ei mennyt läpi amerikanmarkkinoilla. 

’Tokyo’ julkaistiin Night Peoplen toisena singlenä, hengästyttävä ’Inside Outside’ kolmantena. Dramaattinen sovitus nojaa Sweeneyn nauhattoman bassokitaran ja kolkkojen perkussioiden varaan.

Magnum opus kuullaan viimeisenä. ’The Protector Of Night’ liikkuu gootahtavan hitaasti kohti majesteetillista loppua.

Classix Nouveaux teki nipun hyviä seiskoja ja kolme albumia. Kohtaloksi näytti lopulta koituvan se, että brittiyleisö ei ottanut bändiä täysin omakseen. Keikkasuosio Suomessa, Ruotsissa ja Keski-Euroopassa ei sittenkään riittänyt. Bändin toinen albumi La Verité oli esikoisen veroinen, hiotumpi kokonaisuus – omalla tavallaan jopa debyyttiä parempi levy. Tukholmassa tehty taltiointi sijoittuu loppuvuoteen 1981. Sal Solo kertoo bändin vierailleen Suomessa ja Jugoslaviassa.

Kitaristi Gary Steadman erosi bändistä, mutta suomalaisten kiinnostusta Classixiin lisäsi Jimi Sumén. Hän osallistui singlelle ’The End… Or The Beginning’ ja kolmosalbumille Secret, mutta se vilpittömin viehätys oli jo mennyttä. Tuo viehkous löytyy debyytiltä Night People.

Night People
Sal Solo [=Christopher Scott Stevens] – laulu, syntetisaattorit, kitara
Mik Sweeney – bassokitara, syntetisaattorit, taustalaulu
Gary Steadman – kitara, kitarasyntetisaattori
B.P. Hurding – rummut, saksofoni, taustalaulu
Tuottajat: Sal Solo & Mik Sweeney

Tuomas Pelttari

Classix Nouveaux | Facebook

Levyhyllyt
Aluperäisten vinyylien rinnalle toimitus suosittelee uusintajulkaisuja. Cherry Red Records julkaisi 2002–2006 Classix Nouveaux’n kolme studioalbumia CD-formaatissa, mukana tärkeitä lisäraitoja. Night People ei ole Spotifyssa (tilanne 2/2020).
Classix Nouveaux | Finna.fi
Night People | Liberty 1981
La Verité | Liberty 1982
Secret | Liberty 1983

Classix Nouveaux: Night People (1981).

Marko Hietala: Pyre Of The Black Heart / Mustan sydämen rovio – rocktähti menee henkilökohtaisuuksiin

Pyre Of the Black Heart | Nuclear Blast 2020 • Mustan sydämen rovio | Savonian Rooster 2019

Nyt se kirjoitetaan koolla. Se, että paremmin Marcona tunnettu Marko Hietala teki ensimmäisen soololevynsä kirjaimellisella ristimänimellään, kertoo projektin luonteesta. Nightwishin, Tarotin ja muiden yhtyeiden Marco on bändijätkä, hahmo ja rocktähti. Sooloartisti Marko taas on itsensä kanssa henkilökohtaisuuksiin menevä ihminen.

Musiikillisesti kyseessä ei ole mikään mahdoton metamorfoosi. Hietalan lauluääni jylisee yhä ylhäisellä paatoksella, joka muistuttaa Ronnie James Dion kaltaisista klassikkovokalisteista. Haarapartaisen laulajan leipälaji, hevimetalli, on vahvasti läsnä sanoitusten toismaailmallisissa metaforissa sekä mahtipontisissa sävellyksissä ja sovituksissa. Nyt musiikissa kuitenkin kuulee myös hiukan vanhan progressiivisen rockin vaikutusta. Hietalan lanseeraama ”hard prog” ei ole lainkaan hassumpi luonnehdinta, vaikkakin paino on raskaan rokin puolella.

Mielenkiintoisen julkaisusta tekee se, että Hietalan sooloalbumi on ilmestynyt kahdella kielellä. Mustan sydämen rovio tuli saataville loppuvuodesta 2019, Pyre Of The Black Heart tammikuussa 2020. Koko uransa englanniksi laulanut artisti suoriutuu suomenkielisistä tulkinnoista ja sanoituksista puhtain paperein, mikä ei suinkaan ole itsestään selvää. Hietala tuntuu silti olevan paremmin kotonaan Pyre Of The Black Heartilla. Vaikka suomenkielinen raskas rock ei enää ole mikään kuriositeetti (toisin kuin Hietalan aloittaessa uransa 1980-luvulla, jolloin koko ajatus oli vielä käsittämätön) eikä Mustan sydämen rovio kuulosta väkinäiseltä, biisien melodiamaailma nousee englanninkielisen musiikin perinteestä.

Toisaalta suomenkielinen versio albumista on näistä kahdesta se taiteellisesti rohkeampi ja kunnianhimoisempi teos. Englanninkielinen tuntuu lähinnä kädenojennukselta Nightwishin globaalille faniarmeijalle, joka tosin saattaa mielellään larppailla oudon pohjoisen kielenkin äänimaisemissa.

Sooloalbumit paljastavat artistista jonkin verran uusia piirteitä. ’Star, Sand and Shadow’n’ eli ’Tähti, hiekka ja varjon’ intron analogisynteettiset rutinat muistuttavat paitsi menneiden aikojen progen futuristisista visioista myös Hietalan scifi-faniudesta. Niitä löytyy myös pinkfloydmaisen hillityksi sovitetusta kappaleesta ’Laulu sinulle’ eli ’For You’. Melodioissa on suomalaisen kansanmusiikin sävyjä, jotka paikoin tuntuvat alleviivatuilta, paikoin tiedostamattomilta. Näin esimerkiksi ’Kuolleiden jumalten pojassa’ eli ’Dead God’s Sonissa’, jonka kertosäe on joukon jylhin.

Vaikka mukana onkin huvittavuuteen asti kipakka ’Runner Of The Railways’ (Juoksen rautateitä), ovat Pyre Of The Black Heart ja Mustan sydämen rovio enemmän pohdiskelevia kuin revitteleviä albumeja. Siitäkään huolimatta Marko Hietala, olkoon sitten vaikka koolla, ei tunnu tulevan kuulijalleen entistä tutummaksi. Hänen sävellyksissään on kosolti loputtomien tähtitaivaiden ja äärettömiin katoavien horisonttien sydäntä kouraisevaa, etäistä kauneutta, mutta tekijästä näkyy lopulta vain pitkä varjo. Ehkäpä artistiin tutustuisi paremmin hänen elämänkertansa kuin musiikkinsa kautta. Kirjakin on saatavilla kahdella kielellä.

Vaikka Hietala on tiukasti kiinni perinteissä, hänellä on myös vahva, oma ääni. Eikä pelkästään laulajana.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Marko Hietala Official | Facebook

Levyhyllyt | Finna.fi
Marko Hietala 
Mustan sydämen rovio | Savonian Rooster 2019
Pyre Of The Black Heart | Nuclear Blast 2020

Lue lisää
Hietala, Marco & Kangasluoma, Timo: Marco Hietala – Ruostumaton, 186 sivua | Docendo 2017
Hietala, Marco & Kangasluoma, Timo & Majalahti, Michael (kääntäjä): Marco Hietala – Stainless?, 191 sivua | Docendo 2018
Nikula, Jone: Rauta-aika – suomimetallin historia 1988–2002, 288 sivua | Johnny Kniga 2002
Ollila, Mape: Nightwish, 370 sivua | Like 2006
Ollila, Mape & Pohjola, Olga (kääntäjä): Once Upon A Nightwish – The Official Biography 1996–2006, 370 sivua | Deggael Communications 2007

Marko Hietala: Pyre Of The Black Heart (2020) • Mustan sydämen rovio (2019).