Kirjastoblogi Levyhyllyt vinkkaa levyjä ja lukemista kaikille musiikkifaneille. Ajankuvan ja videoraitojen lisäksi arvioissa tuodaan esiin Finna-palveluun linkitettyä levytysuraa ja kirjallisuutta. Levyhyllyjä toimittaa Tuomas Pelttari.
Auli Särkiö-Pitkäsen kuva: Tuomas Tenkanen, Marko Niemelän kuva: Kristiina Hoikka, Niko Peltosen kuva: Jyrki Pitkä.
Elokuun 2024 lopussa Iltalehdelle antamassaan haastattelussa Jonna Tervomaa (s. 1973) kertoi tehneensä jotakin, mitä ei nuorena olisi voinut edes kuvitella tekevänsä. Hän on muuttanut pois suuresta kaupungista ja palannut asumaan synnyinseuduilleen, luonnon lähelle. Näin aika muuttaa ihmistä.
Jonna Tervomaa. Kuva Tero Ahonen
Ajat muuttuvat myös popkulttuurissa. Kun Jonna Tervomaa julkaisi ensimmäisen (ei, emme nyt laske mukaan niitä lapsitähtilevyjä) albuminsa vuonna 1998, musiikki oli uudenaikaista suomirockia, jolla ei ollut paljoakaan tekemistä vanhan kunnon mollipaatoksen kanssa. Tervomaan kitarapop oli niin sitä päivää, että ’Suljetun sydämen’ kuuleminen vie edelleen ajassa taaksepäin millenniumin kynnykselle.
Fuji
Sittemmin kuluneen neljännesvuosisadan aikana popmusiikki on muuttunut niin paljon, että Tervomaan kahdeksas albumi Superaurinko ei assosioidu ensimmäiseksi tähän päivään. Se ei ole moite – eipähän kuulijan ainakaan tarvitse kiusaantua päivittämisestä, joka ei ole aidosti artistia itseään. Ajan kuluminen kuuluu myös Tervomaan äänestä, joka on hivenen käheämpi kuin seitsemän vuotta sitten julkaistulla Äänellä (2017). Se on elämää se. Ja tyylikästäkin, itse asiassa.
Värit palaa
Jos olisin synesteetikko, sanoisin Jonna Tervomaan musiikin olevan enimmäkseen keltaista. Joskus se on ollut kirkkaan ja joskus likaisen keltaista, ja nyt sen sävy on punertava – ei niin vahvasti kuin levyn kansikuvassa, mutta kuitenkin. Singlenä julkaistu ’Auringon eteen’ on erinomainen Tervis-poppis, joka luultavasti jää elämään keikkasuosikkina. Myös vilpitön ja kaunis rakastumisballadi ’Värit palaa’ kestää runsasta kuuntelua. Hieno ’Fuji’ taas starttaa levyn niin kiinnostavasti, että voisi optimistisessa jännitteisyydessään toimia myös konserttien avaajana.
Niin kuin viime viikolla Levyhyllyt-blogissa käsitelty Beth Gibbonsin Lives Outgrown, on myös Superaurinko tekijänsä henkistä tilaa heijasteleva keski-ikälevy, mutta kaikin tavoin erilainen. Kuusikymppinen Portishead-vokalisti näkee kaikkialla loppuja, viisikymppinen Tervomaa uusia alkuja. Gibbonsin taide on dramaattista ja lohdutonta, Tervomaan seesteistä ja positiivista. Gibbons ei tunnu välittävän, ymmärretäänkö häntä, kun taas Tervomaa kutsuu samaistumaan ja etsii yhteyttä. Kumpikin tekee hyvin itsensä näköistä musiikkia.
Auringon eteen
Mitä superaurinko tekisi, jos sellainen olisi olemassa? Ainakin se tuottaisi paljon valoa. Siihen Tervomaakin tuntuu pyrkineen tällä Väinö Walleniuksen tuottamalla ja Matias Kiiverin miksaamalla albumilla. Valoisa levy onkin, mutta ei sokaisevalla tai edes häikäisevällä tavalla. Superauringon suurieleinen mutta kädenlämpöinen aikuisrockpop jättää kaipaamaan jotain hyytävää tai polttavaa, joka pysäyttäisi ja säväyttäisi. Mutta kyllä näitä hyvän mielen biisejä silti kelpaa keikkasettiin ujuttaa.
Superaurinko 1 Fuji 2 Auringon eteen 3 Strippaa mulle taas 4 WOWWOWWOW 5 Mä en löydä mun huoneeseen 6 Samaan valoon 7 Värit palaa 8 Sun tytär 9 Punainen vaate 10 Aion jättää sut tänään 11 Kaaoksen hallintaa
