Kirjaston Levyhyllyt on blogi, jossa vinkataan levyjä ja lukemista. Ajankuvan lisäksi arvioissa tuodaan esiin musiikkikirjastoista löytyvää luettavaa, bokseja, videoita ja erilaisia verkkolinkkejä. Vinkkiblogia toimittavat Tuomas
Pelttari ja Ari Väntänen. Somessa #Levyhyllyt.

Tuomas Pelttari, Ari Väntänen

Tuomas Pelttari, Ari Väntänen

Wilko Johnson & Roger Daltrey: Going Back Home – elämä vilisee silmissä

Going Back Home | Chess 2014

Dr. Feelgoodissa tunnetuksi tullut kitaristi Wilko Johnson ja The Whon laulaja Roger Daltrey julkaisivat vuonna 2014 yhteisen levyn. Se ei ollut ihan mikä tahansa nimimiesten ajanvietehanke: Johnson oli yllättäen saanut syöpälääkäriltä kuolemantuomion. Tehtyään jäähyväiskiertueen kitaristi ryhtyi tekemään Daltreyn kanssa elämänsä viimeistä albumia. Tilanteesta johtuen sille päätettiin äänittää pelkästään Johnsonin biisejä.

Jos joku odotti Wilkon hiljenevän iäisyyden edessä, pieleen meni. Sormisoittajan tyylitajuisessa kitaroinnissa kirveeniskut ovat teräviä ja kompit svengaavat. Hänen soittonsa on täydellinen pari Daltreyn ajan tummentamalle äänelle, ja basisti Norman Watt-Royn ja rumpali Dylan Howen groove tulisi julistaa katoavaksi kansanperinteeksi – täsmälleen näin tällaista bluesrockia pitääkin esittää. Nuoruuden kiihkoa Going Back Homella ei tietenkään kuule, mutta kuumana virtaa myös ikämiehen veri.

Levyn biisilista sen sijaan vertautuu siihen kuolemanrajakokemukseen, jossa elämä vilistää filminauhana silmissä. ’Ice On The Motorwayn’, pohdiskelevan Dylan-lainan ’Can You Please Crawl Out Your Window?’:n, ’I Keep It To Myselfin’, ’Everybody’s Carrying A Gunin’ ja herkän ’Turned 21’:in Johnson levytti jo 1980-luvulla, ja ’Keep On Loving You’sta on olemassa versio yli 20 vuoden takaa. ’Going Back Home’, ’Some Kind Of Hero’, ’Keep It Out Of Sight’, ’Sneaking Suspicion’ ja ’All Through The City’ ovat klassikoita Dr. Feelgoodin lasisesta laulukirjasta.

Johnson on kiinni menneessä myös kokoonpanossaan. Basisti Norman Watt-Roy soitti hänen kanssaan jo Ian Dury & The Blockheadsin levyllä Laughter (1980). Yhteistyö Daltreyn kanssa on itsessäänkin Johnsonin paluu juurille, Going Back Homella hän rokkaa oman nuoruudenihanteensa kanssa. Mitään kirjaimellisesti uutta levyllä ei siis ole, mutta miksipä kuoleva mies olisi tulevaisuuteen tähtäillytkään? Eihän sellaista pitänyt tulla.

Kävi kuitenkin niin, että alkuperäisten diagnoosien vastaisesti länsimainen lääketiede onnistui sittenkin pelastamaan Wilko Johnsonin. Toivuttuaan yhdentoista tunnin leikkauksesta hän heräsi tervehtyvänä miehenä, jonka albumi kipusi Brittien listalla kärjen tuntumaan.

Vaikka kohtalo käänsi kelkkansa, Going Back Home kestää edelleen kuuntelua. Sitä ei tehty kuoleman vaan elämän kunniaksi.

* * *

Wilko Johnson, Going Back Homea edeltänyt albumisi Red Hot Rocking Blues ilmestyi vuonna 2005. Miksi levyjen välissä vierähti melkein kymmenen vuotta?
– Studiossa on ihan kivaa, mutta tykkään enemmän livesoitosta. Lisäksi elämäni ei ole kovin organisoitua, eli minulla ei ole managereja järjestelemässä asioita. Olisinhan minä voinut tehdä enemmänkin levyjä, mutta en ole tarpeeksi järjestelmällinen hoitamaan sellaisia asioita itse. Koska kukaan ei hankkinut minulle levytyssopimusta, keskityin keikkailuun.

Palasit julkaisurintamalle Roger Daltreyn kanssa tekemälläsi Going Back Home -albumilla. Miten projekti sai alkunsa?
– Se olikin outo juttu. En tuntenut Rogeria ennestään, mutta tapasimme jossakin palkintogaalassa ja aloimme jutella. Roger sanoi, että meidän pitäisi tehdä albumi yhdessä. Se tuntui hyvältä idealta. Ajattelin, että sillä voisi olla vaikka vanhoja hyviä amerikkalaisia soul- ja r&b-biisejä. Mutta sitten koko ajatus vähän niin kuin unohtui.
– Sitten kävi niin, että sain kuulla sairastavani syöpää ja että minulla oli enää kuukausia elinaikaa. Niihin aikoihin Roger palasi asiaan: ”Eiköhän tehdä se levy?” Vastasin, että tehdään vain, mutta tilanne on nyt sellainen, että kannattaa alkaa töihin nopeasti. Ehdotin vielä, että koska tämä levy on viimeinen asia, jonka elämässäni tulen tekemään, sille voisi äänittää enimmäkseen minun kappaleitani, jolloin se olisi ikään kuin minun muistolleni tehty. Ja niin me teimme.

Going Back Homella esiintyvät sinun ja Daltreyn lisäksi rumpali Dylan Howe ja basisti Norman Watt-Roy, jotka ovat bändissäsi edelleen. Mitä muistat äänityssessioista?
– Koska meillä oli sattuneesta syystä kiire, ei ollut aikaa jäädä velttoilemaan studiossa. Homma piti saada hoidettua rivakasti. Muistan, miten epätodelliselta tuntui, kun kävin kesken äänitysten studion pihalla haukkaamassa happea. Olimme jossain maaseudulla, ja oli yö, ja minä katselin taivaan tähtiä ja mietin, että on tämä hullua – olen studiossa sankarini Roger Daltreyn kanssa ja kuolen kohta. Se oli jotenkin huvittavaa.

Going Back Homen ilmestymisen aika oli sekin varmasti ikimuistoista. Levy nousi listakärkeen ja sinä voitit kuoleman.
– En uskonut, että ehtisin nähdä julkaisupäivää, mutta sitten tapasinkin lääkäreitä, jotka olivat sitä mieltä, että pystyisivät parantamaan minut. Minut leikattiin, ja operaatio onnistui. Ja kun Going Back Home ilmestyi, se alkoi saman tien myydä tosi hyvin. Siitä tuli yksi julkaisuvuotensa menestysalbumeista.
– Vuosi, jolloin sairastin syöpää, oli siitä erikoinen, että silloin tapahtui kaikenlaista outoa ja hienoa. Minulle kerrottiin, etten elä vuottakaan, mutta täällä sitä ollaan. Olen ikuisesti kiitollinen Rogerille siitä, että hän ehdotti tätä projektia. Oli upeaa tutustua häneen ja tehdä musiikkia yhdessä.

Going Back Homen ja uusimman albumisi Blow Your Mindin välissä julkaisit kirjan, joka on jo toinen omaelämäkerrallinen teoksesi. Ensimmäinen, toimittaja Zoë Howen kanssa tehty Looking Back At Me ilmestyi vuonna 2012, ja vuonna 2016 ilmestyneen Don’t You Leave Me Heren kirjoitit itse. Millainen kokemus se oli?
– Aika erikoinen. Kustantaja pyysi minua kirjoittamaan, ja suostuin. Kirjoittaminen oli vaikeaa! Mukavista asioita oli helppo kertoa, mutta sitten tuli niitä surullisia kohtia, eikä se enää ollutkaan kivaa. Lojuin sängyllä läppärin kanssa ja voivottelin, etten pysty siihen. Mutta kyllä se sitten valmistui, kun pelkäsin, että kustantaja suuttuu. En vieläkään tiedä, onko tarinalla onnellinen loppu.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Wilko Johnson | kotisivu
Wilko Johnson | Facebook
Roger Daltrey | Facebook

Wilko Johnson Suomessa 2020
29.1. Helsinki, Tavastia
30.1. Jyväskylä, Lutakko
31.1. Kuopio, Kylpylähotelli Rauhalahti
1.2. Turku, Apollo

Levyhyllyt | Finna.fi
Wilko Johnson & Roger Daltrey
Going Back Home | Universal Music Operations 2014

Dr. Feelgood | Finna.fi
Down By The Jetty | United Artists Records 1975
Malpractice | United Artists Records 1975
Stupidity | United Artists Records 1976
Sneakin’ Suspicion | United Artists Records 1977

Solid Senders
Solid Senders | Virgin 1978

Ian Dury & The Blockheads | Finna.fi
Laughter | Stiff Records 1980

The Wilko Johnson Band | Finna.fi
Ice On The Motorway | Fresh Records 1980
Bottle Up And Go! EP | Thunderbolt 1983
Pull The Cover | Skydog 1984
Watch Out! – Live In London | Waterfront Records 1985
Call It What You Want | Line Records 1987
Barbed Wire Blues | Jungle Records 1988
Don’t Let Your Daddy Know – Live | Bedrock Records 1991
Going Back Home | Mystic Records 2003
Red Hot Rocking Blues | Jungle Records 2005
Blow Your Mind | Chess/UMC 2018

Roger Daltrey
Daltrey | LP Track 1973 • CD-uusintapainos Sanctuary Records Group 2005
Lisztomania | A&M 1975
Ride A Rock Horse | Polydor 1975
One Of The Boys | Polydor 1977
McVicar – Original Soundtrack Recording | Polydor 1980
McVicar For The Record | Polydor 1980
Parting Should Be Painless | WEA 1984
Under A Raging Moon | 10 Records 1985
Can’t Wait To See The Movie | 10 Records/Atlantic 1987
Rocks In The Head | Atlantic 1992
As Long As I Have You | Polydor 2018
The Who’s Tommy Orchestral | Polydor 2019

Lue lisää | Finna.fi
Johnson, Wilko & Howe, Zoë: Looking Back At Me, 253 sivua | Cadiz Music 2012
Johnson, Wilko: Don’t You Leave Me Here – My Life, 244 sivua | Little, Brown 2016

Wilko Johnson/Roger Daltrey: Going Back Home (2014).

Billie Holiday: Lady Sings The Blues – esillä koko elämä

Lady Sings The Blues | Clef Records 1956

– Lady sings the blues
She got them bad
She feels so sad
Wants the world to know
Just what the blues is all about.

Jazzlaulaja Billie Holiday oli vuonna 1956 vasta 41-vuotias, mutta hänellä oli jo takanaan elämä ja elämäntyö. Joulun alla ilmestyneet Lady Sings The Blues -sisarteokset, elämäkertakirja ja äänilevy, kertoivat toisiaan tukien kuka hän oli, mistä hän oli tullut ja mitä hän oli tehnyt. Jälkikäteen katsoen tilinpäätös tehtiin oikeaan aikaan: joulukuussa 1959 Holidaylla oli elinaikaa enää kaksi ja puoli vuotta.

William Duftyn kanssa tehty, omaelämäkertagenrelle uraa uurtanut kirja on hyvä selitys sille, mistä Holidayn blues kumpusi. Rikkonaisen perheen tytär ajautui lastenkoteihin, vankiloihin ja ilotaloihin, kärsi ihmisarvoa alentavista rotuerottelukäytännöistä, hakeutui aikuisena yhä uusiin väkivaltaisiin suhteisiin ja tuli riippuvaiseksi heroiinista ja alkoholista.

Kaiken tuon keskellä hänen äänensä kasvoi kuin kukka saastuneen maan ahtaasta halkeamasta. Billie Holidaysta kehittyi ainutlaatuinen laulaja, joka ammensi tulkintatyylinsä jazzmuusikoiden soitosta ja jonka vaistonvarainen fraseeraus on vaikuttanut lukemattomiin myöhempiin laulajiin. Bessie Smithin ja Louis Armstrongin innoittama ”Lady Day” nousi Harlemin klubien hämäristä yhdeksi kaikkein suurimmista.

Lady Sings The Blues -levy on myös tavallaan elämäkerrallinen teos. Sen kahdestatoista kappaleesta osa on uusia, loput uusia versioita Holidayn uralle jo ennestään merkityksellisistä biiseistä.

Äidin kanssa syttyneestä riidasta alkunsa saaneen ’God Bless the Childin’, Paul Whiteman And His Orchestran kanssa äänitetyn ’Trav’lin Lightin’ ja Broadwaylta vuonna 1928 hitiksi nousseen ’Love Me or Leaven Men’ Holiday oli levyttänyt jo viisitoista vuotta aiemmin, 1940-luvun alussa. ’Good Morning Heartache’ ja ’No Good Man’ ilmestyivät saman, Holidaylle hyvin menestyksekkään vuosikymmenen puolivälissä.

’I Must Have That Man’ on ’Love Me or Leave Men’ lailla lähes 30 vuotta vanha kappale, yksi Blackbirds of 1928 -musikaalin hiteistä ja kenties yksi teini-ikäisen Billie Holidayn suosikeista. Kauhistuttavuudellaan sydämestä kouraisevan ’Strange Fruitin’ definitiivisen version Holiday tulkitsi jo vuonna 1939, mutta uusi versio mustien lynkkauksista kertovasta laulusta oli paikallaan myös elämäkerrallisella Lady Sings The Blues -levyllä – olihan rasismi sentään yksi eniten Holidayn elämään ja itsetuntoon vaikuttaneista asioista. Samalta vuodelta on peräisin hänen alkuperäinen versionsa ’Some Other Springistä’.

’Too Marvelous For Words’ oli soinut Ready, Willing, And Able -musikaalielokuvassa ja -näytelmässä jo vuonna 1937, mutta Holidaylle se oli uusi levytys. Niin oli myös Ann Ronellin 1932 kirjoittama ’Willow Weep For Me’. Uusista kappaleista kuvaavin oli Lady Sings The Bluesin nimikappale, johon tiivistyi se, miten Holiday oli taidettaan elänyt ja kuinka hän sitä nyt dokumentoi.

– Now the world will know
what the blues is about
Blues ain’t nothing but
a pain in your heart.

Lady Sings The Bluesilla Billie Holiday pysähtyy siihen hetkeen, jossa hän tietää takana olevan paljon enemmän elämää kuin edessä. Hänen äänessään on karheutta, haavoittuvuutta ja haurautta, jota siinä ei aiemmilla vuosikymmenillä ollut. Intiimit ja pienimuotoiset bändisovitukset luovat intiimin tunnelman, joka sopii täydellisesti levyn elämäkerralliseen luonteeseen.

Lady Sings The Blues ei ollut Billie Holidayn viimeinen levy, mutta siihen kulminoituu kokonainen elämä. Se ei ollut helppo eikä onnellinen elämä, mutta se jätti maailmaan kauniin jäljen.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Levyhyllyt
Billie Holidayn studioalbumit
Billie Holiday Sings | Mercury & Clef Records 1953
An Evening With Billie Holiday | Clef Records 1953
Billie Holiday | Clef Records 1954
Music For Torching | Clef Records 1955
Velvet Mood | Clef Records & Verve Records 1956
Lady Sings The Blues | Clef Records 1956
Body And Soul | Verve Records 1957
Songs For Distingué Lovers | Verve Records & Columbia 1958
Stay With Me | Verve Records & Columbia 1958
All Or Nothing At All | Verve Records 1958
Lady In Satin | Columbia & Fontana 1958
Last Recording | MGM 1959

Lue lisää | Finna.fi
Blackburn, Julia & Törngren, Erland (översättare) : Billie Holiday, 280 sidor | Norstedts 2006
Blackburn, Julia & Eerikäinen, Antti (kääntäjä): Billie Holiday – muistoja jazzin kuningattaresta, 317 sivua | Like 2007
Holiday, Billie & Dufty, William: Lady Sings The Blues | Doubleday 1956
Holiday, Billie & Dufty, William & Loponen, Seppo (kääntäjä): Lady laulaa bluesin, 196 sivua | WSOY 1956
Margolick, David & Als, Hilton: Strange Fruit – Billie Holiday, Cafe Society and an Early Cry for Civil Rights, 162 sivua | Payback Press 2001
Muñoz, José & Sampayo, Carlos: Billie Holiday, 62 sivua | New York 2017
Muñoz, José & Sampayo, Carlos & Heiskanen, Jukka (kääntäjä): Billie Holiday, 62 sivua | WSOY 1992
Nicholson, Stuart: Billie Holiday, 311 sivua | Victor Gollancz 1995
Szwed, John F: Billie Holiday – The Musician And The Myth, 230 sivua | Viking 2015

Billie Holiday: Lady Sings The Blues (1956).

Anderson Bruford Wakeman Howe – kauneutta ja karnevaalia

Anderson Bruford Wakeman Howe | Arista 1989

Yesillä ei totisesti ole ollut helppoa. Rockbändeillekin kun käy toisinaan niin, että levy-yhtiöiden lakiasiat ja ”musiikilliset erimielisyydet” hallitsevat yli musiikinteon. Brittiläisen Yes-yhtyeen moninaiset progevaiheet ovat murrosjaksoinakin kiinnostavaa pohdittavaa, koska musiikkia syntyi niin yllättäviä teitä pitkin. Erityisesti 1980-luvulla Yes mullistui perusteellisesti. Vuonna 1989 saatiin saagaan yksi erikoinen luku lisää albumilla Anderson Bruford Wakeman Howe.

ABWH oli neljän muusikon diili, jota johti laulaja Jon Anderson. Hän oli bändin tunnistettavin ääni, ja pysytellyt Yesin vokalistina pitkään: lähes tauotta ensialbumista Yes (1968) lähtien Big Generatoriin (1987) asti. Rumpali Bill Bruford lähti Yesistä jo vuonna 1972, juuri kun menestystrilogia The Yes Album, Fragile ja Close To The Edge oli valmistunut. Bruford avasi uuden oven kun kitaristilegenda Robert Fripp otti Brufordin mukaan uuteen King Crimsoniin. Ja kun Crimson vietti hiatusta 1974–1980, rumpali ehti julkaista hienoa fuusiota Bruford-bändin kanssa.

Kiipparivelho ja sovittamisen supermies Rick Wakeman tuntui 70-luvulla kävelevän alituisesti sisään ja ulos Yesistä. Wakeman oli mukana levyillä Fragile, Close To The Edge, Tales From Topographic Oceans, Going For The One ja Tormato. Menestyksekäs sooloura varmasti paikkasi sitä, että Relayer, 90125 ja Big Generator jäivät Wakemanilta väliin. Kitaristi Steve Howe jätti Yesin vasta yhtyeen hajoamispisteessä (Drama), koko 70-luvun diskografian jälkeen. Eron jälkeen Howe saavutti suurta suosiota superkokoonpanossa Asia. Vuonna 1986 Howe nousi esiin yhdessä Genesis-legenda Steve Hackettin kanssa. Mainio single ’When The Heart Rules The Mind’ lohkaistiin bändin mukaan nimetyltä albumilta GTR.

Yes oli siis vahvasti läsnä kun ABWH oli tekeillä, mutta uuden musiikin matka markkinoille oli mutkikas. ABWH-albumin muutos pari vuotta aiempaan Yesiin oli selkeä, koska kitaristi/säveltäjä Trevor Rabin ei ollut mukana. Oikeudellisista syistä nelikon uuden bändin nimi ei voinut olla Yes eikä Yesiä voinut mainita levyn kannessa eikä kiertueen mainoksissa – vaikka mukana oli kovinta Yes-kaartia. Tämä johtui siitä, että YES-nimi kulki basisti Chris Squiren mukana. Perustajajäsenet Anderson ja Bruford että 70-luvun alun Yesin kultakautta luoneet Wakeman ja Howe joutuivat tyytymään kömpelöön sukunimistä muovattuun bändinimeen. Mitään häpeilemättä – ja kuin muistutuksena 70-luvun klassikoista – Yes-taiteesta tuttu kansitaiteilijalegenda Roger Dean loihti uutta levyä varten hienon maiseman ja bändilogon.

Millaista Yesiä Anderson Wakeman Bruford Howe sitten sisältää? Moniulotteista, jopa yliannostukseen asti. Tiheät sovitukset ja tuotanto alleviivaavat sitä, mihin 70-lukulainen proge ja taiderock yltävät 80-lukulaisen tuotantotyön ajankuvassa. Levyllä on sekä kauneutta että karnevaalitunnelmaa. Kasarisoundit paukkaavat erityisesti Brufordin sähkörummuissa ja Wakemanin synakuvioissa, mutta sävellysten progeliihotus on kuin 70-luvulla tehtyä. ABWH on Yes-fuusio edeltävältä 20 vuodelta.

Periaatteessa svengaava ’Themes I–III’ lähtee mainstreamisti, intro-osassa Close To The Edgen alkumaalailun maailmaa muistuttaen. Rumpali Bill Brufordin alati hyökkäävät etu- ja takaiskut haastavat tunnelman tosissaan. Kakkososan tekstin kritiikki osuu hyvin, oli sitten kohteena rockin mainstream, radion soittolistat… tai Trevor Rabinin johtamat Big Generator tai 90125.

– Be gone you ever piercing
Power Play machine
Cutting our musical solidarity
For those who would break the windows
Of our true reflection
And perceptions of the world
’For I am out of thee with a vengeance’.

Iloittelu pysyi kasassa myös livenä.

Lyhyempi ’Fist Of Fire’ puskee erityisesti Wakemanin koskettimien tuuttauksella. A-puolen pisin raita ’Brother Of Mine’ rönsyää ’Themesin’ tapaan kolmiosaiseksi matkaksi.

B-puolen aloittava neliosainen ’Quartet’ kasvaa viehättävästä aloitusosasta ’I Wanna Learn’ kauniin saumattomaksi oodiksi ystävyydestä, rakkaudesta ja ihmiselosta.

Albumin neljäs moniosainen teos ’Order Of The Universe’ rokkaa enemmän stadiontyyliin.

Anderson Wakeman Bruford Howe jäi nelikon ainoaksi albumiksi, vaikka sille suunniteltiin jatko-osaa. 1991 julkaistu Union kasattiin lopulta kokoon peräti kahdeksan Yes-muusikon kesken kun mukaan tulivat myös Trevor Rabin, Chris Squire, Tony Kaye ja Alan White.

Uutta Yes-musiikkia syntyi yhä harvemmin, mutta Talk (1994), Magnification (2001) ja Fly From Here (2011) saivat kehuja. Viimeinen uutta materiaalia sisältävä levytys on 2014 julkaistu Heaven & Earth, laulajana Jon Davison. Vuonna 2018 yksi Yesin myöhemmistä klassikoista kierrätettiin uuteen uskoon. Fly From Here – Return Trip sisältää pieniä muutoksia ja laulaja Benoît Davidin sijaan Trevor Hornin lauluraidat.

Yes jatkaa kiertueita uudella vuosikymmenellä. Kiertue Relayer + Classic Cuts poikkeaa Suomeen toukokuussa 2020. Ehkä silloin kuullaan livenä myös ABWH:n biisejä, onhan mukana kitaristi Steve Howe.

Tuomas Pelttari

Anderson Wakeman Bruford Howe
Jon Anderson – laulu
Rick Wakeman – kosketinsoittimet, lyömäsoittimet
Bill Bruford – rummut
Steve Howe – kitara
Tuottajat: Chris Kimsey & Jon Anderson

Yes | kotisivu
Yes | Facebook

Levyhyllyt | Finna.fi
Yes | LP Atlantic 1969 • CD-uusintapainos Atlantic 1994 • CD-uusintapainos Expanded & Remastered Rhino/Elektra 2003 • 2LP-uusintapainos Music On Vinyl 2015
Time And A Word | Atlantic 1970
The Yes Album | Atlantic 1971 Levyhyllyt • The Yes Album
Fragile | Atlantic 1971 Levyhyllyt • Fragile
Close To The Edge | Atlantic 1972
Yessongs | Atlantic 1973
Tales From Topographic Oceans | Atlantic 1973
Relayer | Atlantic 1974
Going For The One | Atlantic 1977
Tormato | Atlantic 1978
Drama | Atlantic 1980
90125 | Atco 1983
Big Generator | Atlantic 1987
Anderson Wakeman Bruford Howe | LP • CD • Arista Records 1989 • 2CD Gonzo Multimedia
Union | Arista Records 1991
Talk | Victory 1994 Levyhyllyt • Talk
Keys To Ascension | Essential 1996
Keys To Ascension 2 | 1997
Open Your Eyes | Eagle 1997
The Ladder | 1999
Magnification | 2001
Fly From Here | Frontiers 2011
Heaven & Earth | 2014
Fly From Here – Return Trip | 2018
Yes Featuring Jon Anderson • Trevor Rabin • Rick Wakeman: 50th Anniversary Live At The Apollo | 2CD • 3LP • Eagle Records 2018

Muista Yes-boksit | Finna.fi
Yesyears, 4CD ja 32-sivuinen liitekirja | Atco 1991
In A Word – Yes, 5CD ja 98-sivuinen liitekirja | Elektra/Rhino 2002
Progeny – Seven Shows From Seventy-Two, 14CD ja liitevihko | Atlantic/Rhino 2015

Lue lisää | Finna.fi
Banks, Peter & James, Billy: Beyond And Before – The Formative Years Of Yes | Golden Treasures 2001
Bruford, Bill: The Autobiography – Yes, King Crimson, Earthworks And More, 352 sivua | Jawbone 2009
Farley, Alan: The extraordinary world of Yes, 254 sivua | iUniverse 2004
Hedges, Dan: Yes – The Authorized Biography, 144 sivua | Sidgwick & Jackson 1981
Heino, Kalevi: Yes – jatkuvan muutoksen portaat, 322 sivua | Pop-lehti 2004
Holm-Hudson, Kevin: Progressive rock reconsidered, 280 sivua | Routledge 2002
Martin, Bill: Music Of Yes – Structure And Vision In Progressive Rock, 272 sivua | Open Court 1996
Morse, Tim: Yesstories – Yes In Their Own Words, 162 sivua | St. Martin’s Press 1996
Pajuniemi, Matti: Aamunkoiton portit – progressiivinen rock 1967–1979, 384 sivua | Suomen musiikkikirjastoyhdistys 2013 • Uusi painos 2017
Popoff, Martin: Time And A Word – The Yes Story, 252 sivua | Soundcheck Books 2016
Romano, Will: Close To The Edge – How Yes’s Masterpiece Defined Prog Rock, 272 sivua | Backbeat Books 2017
Watkinson, David: Yes – Perpetual Change, 192 sivua | Plexus, 2002
Welch, Chris: Close To The Edge – The Story Of Yes, 280 sivua | Omnibus, 1999 • Päivitetty painos: Omnibus 2007

Anderson Wakeman Bruford Howe (1989).

Hearthill: Graveyard Party Blues – hurmos ja sykkivä sydän

Graveyard Party Blues | Pyramid 1990

Suomessa on paljon bändejä, jotka olisivat ansainneet menestyä ulkomaillakin. Hearthill on aivan ehdottomasti yksi niistä.

Jussi ”J. Hearthill” Sydänmäen vuonna 1985 perustama Hearthill pääsi vauhtiin vuonna 1987, kun kitaristi Samuli Laiho, rumpali Sasu Moilanen ja viulisti Ufo Mustonen liittyivät siihen. Bändin tyyliksi vakiintui rockabillyn suunnalta ammennettu svengaava ja swingaava americana, johon viulu maalaili folkin sävyjä. Sydänmäen vekkulimainen ja ääntämykseltä autenttinen laulutulkinta teki soundista viehkon ja mieleenpainuvan. Hearthill sai pienimuotoisen radiohitin heti ensimmäisellä omakustannesinglellään vuonna 1987. Sitä ja keikkasuosiota seurasi levytyssopimus Pyramidin kanssa.

Vuonna 1988 ilmestynyt Hearthillin ensialbumi otettiin ilolla vastaan maamme musiikkimediassa. Rumban lukijat äänestivät lavaenergisen helsinkiläisbändin vuoden 1988 kyvyksi, ja Hearthill pääsi soittamaan ensimmäiset suuret festarikeikkansa. Toinen pitkäsoitto Cut Up (1989) – jolla basisti Marko Mainelakeuden tilalle tuli Jukka Kiviniemi – vahvisti tulisen yhtyeen asemaa entisestään. Hearthill meni heittämällä aikakauden potentiaalisten maailmanmenestyjien joukkoon, sinne Havana Blackin, Stonen, Smackin, The Nights Of Iguanan ja L’Amourderin viereen.

Vuonna 1990 julkaistu Graveyard Party Blues oli vastustamaton yhdistelmä vintage-fiilistelyä ja laavankuumia adrenaliinipurkauksia. Hearthillin jokainen albumi oli onnistunut ja linjassa, mutta kolmannella levyllä fokus oli terävimmillään ja soitto svengaavimmillaan. Ahkera ja antaumuksellinen keikkailu kuului groovessa, ja Graveyard Party Bluesilla on muutamia bändin parhaita biisejä. Tunnetuin niistä on levyn nimiraita, jonka video nähtiin aikoinaan Music Televisionillakin.

Hearthillin kaikki puolet nousevat esille Graveyard Party Bluesilla. ’Lost Paradisen’ kaltaisten nopeiden palojen vastapainoksi Graveyard Party Bluesilla on ’Under A Sad October Skyn’ tyylisiä rauhallisempia lauluja, joissa Mustosen viulunsoitto pääsee erityisen hyvin oikeuksiinsa. Ääripäiden väliin jäävat hurmoksellisen ’Pour Me Some Waterin’ tyyppiset menevät mutta sävykkäät kappaleet.

Hearthill lopetti toimintansa tehtyään puolenkymmentä albumia ja viitisensataa keikkaa ja esiinnyttyään kymmenessä eri maassa. Jatko olisi edellyttänyt kansainvälistä menestystä, ja sitä ei Suomesta käsin suomalaisvoimin operoinut yhtye saavuttanut, kuten eivät muutkaan lupaaviksi luetut aikalaiset.

Soitto ei silti vaiennut: Sydänmäki, Laiho, Kiviniemi ja Moilanen soittivat vuosina 2003-2009 Soul Tattoossa, joka teki kolme albumia. Sydänmäki on vaikuttanut myös yhtyeissä The Hel-Gators ja J. Hearthill Trinity. Laiho, Mustonen, Moilanen ja Sydänmäki ovat levyttäneet kukin tahollaan suomenkielistä soolomateriaalia. Sydänmäki on kunnostautunut myös käsikirjoittajana ja kirjailijana. Laiho julkaisi ensimmäisen romaaninsa vuonna 2018, ja ensi vuonna ilmestyy hänen toinen kirjansa.

Hearthill oli harvinaista herkkua suomalaisessa rockissa… Tai oikeastaan siitä pitäisi puhua preesensissä, sillä vaikka bändi ei ole uutta materiaalia julkaissutkaan, ei sen sydän ole lakannut sykkimästä. Tätä kirjoitettaessa bändi keikkailee Svart Recordsin julkaiseman live- ja studiolivemateriaalia sisältävän The Lost Tapes -albumin kunniaksi. Vanhempaa tuotantoa löytyy helpommin kirjastosta kuin netistä.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Hearthill keikalla
11.1.2020 Klubi, Tampere
9.4.2020 On the Rocks, Helsinki

Levyhyllyt | Finna.fi
Hearthill | Pyramid 1988
Cut Up | Pyramid 1989
Graveyard Party Blues | Pyramid 1990
Soul Food | Pyramid 1991
Lost In The Limbo Zone | Pyramid 1992
Lost Tune Fish | Pyramid 1995
Songbook, kokoelma | Johanna Kustannus 1998
Dig Up Them Ol’ Rockin’ Bones, live| Pyros 1999
The Lost Tapes, live/studiolive | LP • Oy Svart Musik Ab 2019

Lue lisää | Finna.fi
Laiho, Samuli: Topliner, 328 sivua | Like 2018
Laiho, Samuli: Lasiseinä, 350 sivua | Like 2020
Sydänmäki, Jussi: Lucky Dan, 121 sivua | Like 2001
Sydänmäki, Jussi: Yön pojat, 167 sivua | Like 2004

Hearthill: Graveyard Party Blues (1990).

Turbonegro: Scandinavian Leather – denim-demonien riemastuttava paluu

Scandinavian Leather | Burning Heart 2003

Turbonegron kohdalla voi tehdä kaksi virhettä. Ensinnäkään sitä ei pidä ottaa tosissaan. Toiseksi sitä ei pidä olla ottamatta. Jos osaa tehdä molempia samaan aikaan ja sopivassa suhteessa, nautinto on taattu. Querellemaista merimieskuvastoa, kinkyksi kehiteltyä Alice Cooper -shokkirockia, hävyttömiä kauneuskäsityksiä ja Sleepy Sleepersin anarkistista hölmöilyä ”deathpunkissaan” viljelevä norjalaisbändi nimittäin osaa ampua yli ja osua maaliin yhdellä laukauksella.

Vuonna 1989 perustetun Turbonegron musiikki ja imago kehittyivät pitkän kaavan mukaan. Toinen toistaan tyhmempien luukkikokeilujen jälkeen yhtye kulttuuriomi itselleen tiukan farkkukankaan ja tuuheiden viiksien gay-eroottiset ilot ja käänsi samalla kurssinsa kohti rappioromanttista retroilua. Varhaisaikojen törkyisestä ja poikkeavasta metelöinnistä varttui perinnerockia, jossa oli monenlaisia 1970-lukulaisia vaikutteita. Niitä toi varsinkin Apocalypse Dudes -albumin (1998) alla bändiin liittynyt kitaristi Euroboy. ”Deathpunk” on käytännössä yhdistelmä punkia, rockia, teatteria ja sadomasomaskinmustaa huumoria.

Vuonna 2003 ilmestynyt Scandinavian Leather oli Turbonegron paluu, juhlistettu levy, joka aloitti uuden aikakauden yhtyeen uralla. Turbonegro oli jo lopettanut toimintansa, mutta varhaistuotannon suosion ja kulttimaineen kasvu sai sen toisiin ajatuksiin. 2000-luvulla Turbonegron nimi paisui aivan uusiin ulottuvuuksiin.

Vaikka alkusoitto ’The Blizzard Of Flames’ häkellyttää kasarihenkisyydellään, Scandinavian Leatherilla soi seitsemänkymmentäluvun alun rock, glam, proto-punk ja vuosikymmenen lopun punk rock. Albumi jalosti Apocalypse Dudesilta tutut pervobiletunnelmat ja entistä isomman rokkisoundin helpommin sulavaan ja sävykkäämpään muotoon. Scandinavian Leatherin soidessa oli helppoa ennustaa bändin Turbojugend-fanikerhon alajaostojen määrän lähtevän räjähdysmäiseen kasvuun. Vanhojen diggareiden mielestä ennen niin aito deathpunkbändi nuoleskeli rockin valtavirtaa jo vähän liiankin himokkaasti.

Kriitikkovinkkelistä katsoen Scandinavian Leather on tietenkin tyhjänpäiväistä musiikkia. ’Drenched In Bloodin’ ja ’Wipe It ’Til It Bleedsin’ sanoitukset eivät saa kuulijaa herkistymään ihmisenä olemista ja zeitgeistin syitä selittävien vavahduttavien havaintojen äärellä. Musiikillisestikaan Turbonegro ei todellakaan yritä selvittää, mitä rock and roll voisi olla 3000-luvulla.

Juuri siksi Scandinavian Leather onkin niin hyvä levy. Se on poliittisesti epäkorrektien uhmaikäisten tanssimusiikkia, hersyvää irvailua lihaksikkaalle rockmachoilulle, knoppailevaa viittailua rockin historiaan ja riemastuttava tilaisuus paeta ankeasta todellisuudesta jonnekin, jossa melkein mikä vain on leikisti sallittua. Se on musiikkia, jota on vaikeaa kuunnella hymyilemättä. Turbonegro on tarpeeksi epä-älyllinen pystyäkseen soittamaan rockia oikein ja riittävän fiksu osatakseen nauraa koko touhun koomisuudelle. Se on parhaimmillaan täysin vastustamatonta.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Turbonegro | kotisivu
Turbonegro | Facebook

Levyhyllyt | Finna.fi
Hot Cars And Spent Contraceptives | Big Ball Records 1992 • BitzCore 2000
Never Is Forever | DogJob Records 1994 • BitzCore 1999 • Scandinavian Leather Recordings 2007
Ass Cobra | Boomba Rec 1996 • Bitzcore 1999 • Burning Heart Records 2003 • Scandinavian Leather Recordings 2007/2012/2019
Apocalypse Dudes | Boomba Rec & Virgin 1998 • Burning Heart Records 2003 • Man’s Ruin Records 1999/2011/2016/2018  • Indie Recordings & Scandinavian Leather Recordings 2019
Scandinavian Leather | Burning Heart Records 2003 • Epitaph 2003 • Bitzcore 2003
Party Animals | Burning Heart Records 2005 • Abacus Recordings 2005 • Bitzcore 2005
Retox | Scandinavian Leather Recordings 2007
Sexual Harassment | Scandinavian Leather Recordings 2012
RockNRoll Machine | Scandinavian Leather Recordings/Burger Records 2018

Lue lisää
Moslet, Håkon & Menna, Outi (kääntäjä): TRBNGR – denim ja deathpunk, 565 sivua | Like 2010

Turbonegro: Scandinavian Leather (2003).