Plutonium 74 – epärealistiset optimistit kohtalon kourissa

Helsinkiläisen Plutonium 74:n tyyliä on luonnehdittu ”psykedeeliseksi rytmimusiikiksi” ja ”haikean merelliseksi grooveksi”. Pitkän linjan bändin jäsenet ovat sanoneet bändin rumpalin ja perustajajäsenen Ville Pystysen keksineen nuo määreet itse jaloviinaa juotuaan. Pystynen kuittaa väitteet huomauttamalla, ettei asiasta löydy todisteita.

Erno Haukkala ja Joanna Sulonen yhtyeestä Plutonium 74. Kuva: Ylermi Rajamaa.

Siitä sen sijaan löytyy evidenssiä, että Plutonium 74 on pitkästä aikaa aktiivisessa tilassa. Bändi on parhaillaan laajalla Suomen-kiertueella, ja pitkään työstetty kolmas albumikin hahmottuu hiljalleen.

Plutonium 74 on ollut olemassa yli 20 vuotta. Ville Pystynen kertoo, että bändin laulaja-kosketinsoittaja Ylermi Rajamaa on ensimmäinen ihminen, jonka kanssa hän on tehnyt musiikkia.

– Lapsuudenystäväni Lauri Johansson, joka perusti Plutonium 74 -yhtyeen kanssani, esitteli minut ja Ylermin toisillemme noin vuonna 1996. Lauri myös keksi bändin nimen. Kuulemma 74 kuulosti siistimmältä kuin plutoniumin oikea järjestysluku 94. Mentiin yläasteen musaluokkaan soittamaan grungea. Siitä asti Ylermi on ollut sielunkumppanini musan tekemisessä ja muutenkin elämässä. Meillä on ollut pahoja riitoja, mutta vaikeistakin asioista voi päästä yli. Se, mitä me tehdään yhdessä, on niin siistiä, etten luopuisi siitä mistään hinnasta.

Vuonna 2003 julkaistu ensialbumi Pasilasta Kallioon oli arvostelumenestys, joka nosti Plutonium 74:n kulttisuosioon. Pystynen muistelee levyn tekemistä lämmöllä.
Pasilasta Kallioon syntyi kokeilunhalusta, nuoresta innosta ja rakkaudesta usvaiseen rytmimusiikkiin. Levy tehtiin niin, että ensin äänitettiin treeniksellä pohjat ja sitten mentiin Harjun nuorisotalon studiolle yöksi ja kokeiltiin, miten laitteet toimivat. Ihmeteltiin, että ”mitä tosta vivusta tapahtuu?” ja että ”vau, onpa siisti kaiku”, ja sitten Ylermi sanoi, että ”älä laita noin paljon. Kaiku toimii niin, että sitä on juuri sopivassa suhteessa kuivaan signaaliin. Pitää löytää se oikea suhde.” Me leikittiin Mad Professoria ja hulluteltiin. Kaikki oli uutta. Ei ollut mitään fakkiutunutta työtapaa, joka olisi estänyt etenemisen.

Viisi vuotta myöhemmin ilmestynyt Peittoalueen ulkopuolella oli debyyttiä seesteisempi kokonaisuus ja toteutukseltaan bändilevy.
– Melkein kaikki Peittoalueen ulkopuolella -levyn biisit soitettiin studiossa livenä sisään Antti Patrosen hellässä huomassa. Jälkityöt tehtiin Neitsytpolun pahamaineisella matalakattoisella studiolla. Jasse Kesti miksasi levyn – me yritettiin ensin miksata se itse, mutta koska ei lähtenyt, Jasse sai homman hoitaakseen.

Plutonium 74:n kolmannen pitkäsoiton ilmestymispäivää on arvioitu moneen kertaan, mutta albumi antaa edelleen odottaa itseään. Pystynen kertoo sen ilmestyvän sitten, kun se on valmis.
– Kaksi ensimmäistä levyä kuulostavat hyviltä. Olen tuhottoman ylpeä, kun voin sanoa olleeni tekemässä niitä. Kolmas levy tulee olemaan näiden kahden levyn epäpyhä liitto. Sille on tehty matskua koko ajan, pikkuhiljaa sulatellen ja makustellen. Me ollaan oltu kunnon studiomyyriä ja nysvätty potikkaa oikeen huolella. Eikä me tehdä virheitä musiikissa tai elämässä – suoritus on aina sataprosenttinen. Yritin sämplätä yhteen biisiin jopa norjalaista deathmetallia, mutta vielä se ei ainakaan sinne uponnut. Täytyykin tästä kokeilla taas.

Pystysen mukaan tulevan levyn tekijät kyllä tunnistaa.
– Jengi, joka on kuullut tulevia biisejä, on sanonut, että kuulostaa ihan Plutskuilta. On hienoa, että bändillä on tunnistettava soundi, vaikka takana on 20 vuotta ja paljon kilometrejä. Mun on vaikea käsittää, että olen keski-ikäinen. Soittaessa taantuu parikymppiseksi ja kokee olevansa voittamaton. Se on todella siistiä!

Miten studiosessiot ovat sujuneet?
– Kerran kävi niin, että oltiin just tehty studiossa jokin hemmetin siisti juttu, kun Ylermi meni laittaa ovenpielessä olevasta valokatkaisijasta valot päälle, jotta voitaisiin pistää pillit pussiin siltä yöltä. No, valokatkaisijan vieressä vähän ylempänä oli studion päävirtakytkin. En tietenkään ollut muistanut seivata hommia. Parin tunnin duuni meni siinä – onneksi, koska se, mitä me tehtiin sen jälkeen, oli saletisti kovempaa matskua, jossa kuului menetyksen tuska. Me päästiin siitä tilanteesta yli huumorilla ja saatiin tehtyä homma valmiiksi.

– Aina, kun näyttää siltä, että nythän tämä meneekin tosi kivasti, tapahtuu jotain tuollaista. Ihan AINA. Koskaan ei uskalla iloita mistään ennen kuin vasta parin viikon päästä, kun ollaan varmasti päästy selville vesille. Olen luonteeltani epärealistinen optimisti, mutta silti koko ajan on takaraivossa fiilis, että joku kuolee tai studiolla tapahtuu vesivahinko. Me otettiin vakuutuskin sen varalta. Yrittivät vielä laittaa päälle soittimen rikkoutumisvakuutuksen. Se ei ollut kallis, ja kysyin, paljonko omavastuu. ”600 euroa.” ”Kuussataa euroa?! Joku roti nyt tohon puuhaan!” Oho, meni vähän sivuraiteille.

Plutonium 74:n uusin julkaisu on syksyllä 2019 ilmestynyt single ’Jonotusmusa’.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Plutonium 74 | Facebook

Plutonium 74
Ylermi Rajamaa – laulu, koskettimet
Stella Kullström – laulu, viulu
Joanna Sulonen – laulu, keytar
Olli Rautiainen – trumpetti, haitari, tinapilli, syntetisaattorit
Eero Savela – trumpetti
Erno Haukkala – pasuuna, huilu
Kaj Kääriäinen – kitara, laulu
Joonatan Kotila – basso
Ilja Juutilainen – perkussiot
Ville Pystynen – rummut, koneet
Eppu Helle – miksaus

Keikat
La 16.11. Tampere, Olympia
Pe 22.11. Turku, Apollo
La 23.11. Hämeenlinna, Suisto-klubi
Pe 29.11. Lahti, Tirra
La 30.11. Helsinki, Tavastia
Su 1.12. Helsinki, Tavastia

Levyhyllyt
Pasilasta Kallioon | CD • Rapu Records 2003
Peittoalueen ulkopuolella | CD • Stupido Records 2008

Knipi ja menetysten kauneus

Knipi | Capitol/The Fried Music Oy 2019

Zachris Stierncreutz (s. 1972) on nyt tehnyt itsensä näkyväksi. Erinomaisena laulunkirjoittajana, Egotripin partasuuna ja Knipinä tunnettu muusikko on säveltänyt paljon suosittua musiikkia, mutta henkilönä hän on jäänyt melko huomaamattomaksi. Egotripin lisäksi ainakin Anna Puulle, Irinalle, Jenni Vartiaiselle ja Jonna Tervomaalle lauluja laatinut mies on sanonut suoraan halunneensa jättää maailmaan myös sellaisen jäljen, josta tunnistaa juuri hänet. Tämä sooloalbumi on se jälki.

Knipin levy ei ole tyylillisesti mikään yllätys. Sillä on Egotripin, J. Karjalaisen ja vaikkapa Jonna Tervomaan levyiltä tuttua melodista, suomenkielistä popmusiikkia, jonka katkeransuloinen melankolia ei kumpua Volgan mutkasta vaan paljon lännempää. Sekään ei suoranaisesti sokeeraa, että hän on kirjoittanut levylleen toimivia kappaleita tutulla tyylillä, jonka hän taitaa suvereenisti. Eivät kai muidenkaan käsityöammattien mestarit sähellä pajoissaan käsittämättömyyksiä, kun oma ala kerran on hallussa.

Jos Knipi jostakin tietystä asiasta laulaa, niin menetyksestä. Avausraidassa ’Katkoviivoja’ on kyse paikkaan kuulumisen tunteen menettämisestä. Kappaleessa ’1986’ kertoja on jäänyt sinne, minne kokee kuuluvansa, mutta niin tekemällä hän on menettänyt kaiken sen, mitä lähtemisestä olisi seurannut. ’Sotku’ ja ’Hölösuu’ ovat lauluja parisuhteen menettämisestä. Ensin mainitussa mennyt hyvä on kadotettu peruuttamattoman teon kautta, jälkimmäisessä kaiken annetaan mennä huolimatta siitä, että suhde tahdottaisiin säilyttää.

’Menneestä ajasta’ kertoo ihmisestä, jonka aika on muokannut niin toisenlaiseksi, että hän on menettänyt entisen itsensä. ’Mustassa aukossa’ kertoja on menettänyt mielenrauhansa, turvallisuudentunteensa ja jonkun ihmisenkin. Tyhjentävästi nimetty ’Maitojuna’ on laulu siitä, kuinka omien suurten luulojen vastaisesti rohkealla siirrolla hävitään elämän pelissä enemmän kuin voitetaan. ’Seinäruusu ja kynnysmatto’ -kappaleessa altavastaajat saavat toisensa, mutta sekin johtuu vain siitä, että he näkevät toisissaan menetysten arvet.

Kiehtovin tarina on biisissä ’Se on menoa nyt’. Sen kertoja herää eteisestä vaatteet päällä sormus taskussaan. Hän on selvästikin ollut juopottelemassa, mutta mitä muuta oikein on tapahtunut? Onko hän ottanut vihkisormuksensa pois lähtiessään juhlimaan? Onko sormus palautettu hänelle baarissa erotilanteessa? Hän kertoo tehneensä päätöksen, joka saa hänet kyseenalaistamaan oman täyspäisyytensä – mitä? Mitä ”se on menoa nyt” merkitsee? Ei kai hän sentään itsemurhaa suunnittele? Vai onko hän rakastunut yöllä niin tulisesti, että on päättänyt erota puolisostaan?

Toinen vaikuttava kappale on ’Värejä’. Se kertoo mielen toipumisesta, siitä miten maailman sävyt alkavat taas hehkua kirkkaina pitkän synkeän jakson jälkeen. Katarttinen päätösbiisi on (taas kerran) toimiva ratkaisu – näin surumielisestä albumista jää toiveikas olo. Teosmainen ’Värejä’ on toivoa täynnä myös musiikillisesti. Teemoihinsa nähden Knipin levy voisi olla musiikillisesti paljon synkempikin – mutta hyvä, ettei ole. ’Sotkussa’ lempeä sävellys kontrastoi synkkään tarinaan hämmentävän tunnelman, ja Maitojunaan se tuo itsensä armahtamisen tuntua. Toki levyltä löytyy myös paljon samaa surumielistä silmäkulmain kimmellystä kuin Egotripin albumeiltakin. Merkittävin ero emoyhtyeeseen on Knipin ääni, ja utuiseksi tuotettu laulusoundi istuu hyvin kaihoisaan tematiikkaan.

Knipin levy osoittaa, miten suuri osa Egotripin soundia hän ja hänen kappaleensa ovat. Sopii toivoa, että hänen henkilökohtaiset jälkensä johtavat pitkälle.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Knipi Official | Facebook

Levyhyllyt | Finna.fi
Knipi
Knipi | CD • LP The Fried Music Oy/Universal 2019

Egotripin albumit | Finna.fi
Egotrippi | CD • Sony Music Entertainment Finland 1995
Superego | CD • Zen Garden 1997
Alter ego | CD • Zen Garden 1998
Helsinki–Hollola | CD • Zen Garden 2000
Matkustaja | CD • BMG Finland 2003
Vielä koittaa uusi aika | CD • KHY Suomen Musiikki 2006
Maailmanloppua odotellessa | CD • Suomen Musiikki/Sony BMG/RCA 2008
Pilvien alla, maan päällä | CD • KHY Suomen Musiikki 2013
Vuosi nolla | CD • Warner Music Finland 2015
10 | CD • Warner Music Finland 2017 Levyhyllyt

The Krispies | Finna.fi
Solid Gold Rockstars | CD • Zen Garden 1998

The Tunes | Finna.fi
Bright Yellow Sun | CD • Grandpop Records 2005

Lue lisää | Finna.fi
Mattila, Ilkka: Egotrippi – aina matkalla jonnekin, 216 sivua | Minerva 2013
Rikkinen, Eila: Kitara, tähdet ja kuu – suomipopin parhaat säkeet, 127 sivua | F-kustannus 2006

Knipi (2019).

Maustetytöt: Kaikki tiet vievät Peltolaan – kurjuuden kuningattaret

Kaikki tiet vievät Peltolaan | Is This Art! 2019

Nolottaa myöntää, että kesti yllättävän kauan ennen kuin hoksasin, mistä Maustetyttöjen nimi tulee. Se johtui siitä, miltä he vaikuttavat. Spice Girlsin pirskahteleva voimaannuttamispop on niin kaukana Maustetyttöjen raadollisesta, surumielisestä ja kauniista musiikista, etten pystynyt ajattelemaan molempia yhtyeitä samana päivänäkään.

Maustetytöt. Kuva: Alt Agency 2019.

Maustetyttöjen eli Anna ja Kaisa Karjalaisen yhteinen bändihistoria ulottuu noin kymmenen vuoden taakse. Heidän ja kolmannen sisaren Maija Karjalaisen trio Kaneli julkaisi ainoaksi jääneen albuminsa Hazy Daysin vuonna 2016. Englanninkielinen garagepop ennakoi läpimurtoyhtyeen tuloa mausteikkaalla bändinnimellä ja surumielisellä tunnelmalla. Ensimmäisen singlensä Maustetytöt julkaisi vuoden 2019 helmikuussa, ja nyt on ensialbumin aika.

Kaikki tiet vievät Peltolaan on kymmenen biisin levyllinen lauluja ihmisistä, joista on syytä olla huolissaan. Samanhenkistä karun todellisuuden ja inhimillisen herkkyyden törmäysten kuvausta löytää vaikkapa Charlie Chaplinin ja Aki Kaurismäen elokuvista, joskin bändillä huumori ja toivo piilevät syvemmällä.

Mitä sanoituksiin tulee, lähin vertailukohta Maustetytöille on Pää Kii. Toisin kuin Teemu Bergmanin bändin, Maustetyttöjen musiikilliset vaikutteet eivät tule punkrockista päinkään, mutta muuten yhteistä on aika paljonkin. Molempien lauluissa kauneus löytyy rumuudesta, ihmiset ovat yksin, elämälle ei löydy tarkoitusta, suhteet eivät toimi, ja apteekissa ja Alkossa asioidaan tiuhaan kuin ruokakaupassa, ja keskushermostoa lamaavat yhdisteet tekevät olemisen hiukan siedettävämmäksi. Siinä missä Pää Kii purskahtaa ajoittain kyyniseen nauruun huonojen uutisten edessä, Maustetyttöjen lauluissa alakulo on kroonista sorttia, vaikka alituisen vakavuuden koominen ulottuvuus on tuskin jäänyt heiltä itseltään huomaamatta. Molempien musiikissa pinnalle nousee myötätunto, itseironia ja herkkyys.

Ei tarvitse olla kaksinen musatietäjä tai -guru löytääkseen sylttytehtaalle Viidestoista päivä -kappaleen tai Se oli S.O.S:n viittauksia seuraten, mutta ei Maustetyttöjä silti voi pitää Juicen tai Abban opetuslapsina. Usein tässä yhteydessä mainittu Leevi & The Leavings kuuluu selvästi, mutta toisaalta se on välillistä suomalaisen ja slaavilaisen iskelmän ja 1960-luvun lopun amerikkalaisen popin vaikutusta. Oman, tällaisessa aihepiirissä ennenkuulumattoman äänensä Maustetytöt löytää nuoren suomalaisen naisen kokemusmaailmasta. Vaikka Karjalaiset pitävät yllä tiettyjä perinteitä eivätkä sinänsä keksi mitään uutta, heidät kyllä tunnistaa.

Sinkkubiisit ’Se oli SOS’ ja ’Tein kai lottorivini väärin’ tekivät bändin tunnetuksi, mutta ensimmäistä albumia ei tarvinnut rakentaa niiden varaan. Vahvempaakin materiaalia nimittäin on, ja lujimmasta päästä ovat hienosti sisään tunnelmaan imaiseva ’En saa unta varmaan haudassakaan’, liikuttava ’Soitin sulle sanoakseni ei mitään’, hiukan kuplettimainen ’Kaikki tiet vievät Peltolaan’ ja levyn päättävä ’Mä loistan kuin hämärä’, joka muistuttaa synkistelyn puhdistavasta vaikutuksesta.

Maustetyttöjen ensimmäisen albumin päättyessä tuntuu, että yksi tie on kuljettu loppuun. Mahdollisilla seuraavilla levyillään heidän olisi hyvä löytää uusia näkökulmia konseptiinsa. Se tuskin tulee tuottamaan ongelmia, sillä se olennaisin eli laulunteon taito on heidän hallussaan. Vaihtoehtoisia reittejä kyllä riittää: esimerkiksi söpösti nakuttavat konerytmit ja minimalistisen kitarasoinnuttelun voisi vaihtaa vaikka jousiorkesteriin ja kalja-särkylääkecocktailit johonkin muuhun eskapistiseen, eikä ideasta katoaisi mitään olennaista.

Siinä mielessä kurjuuden kuningatarten tulevaisuus näyttää yllättävänkin valoisalta.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Maustetytöt | Facebook
Maustetytöt | Instagram

Levyhyllyt | Finna.fi
Maustetytöt
Kaikki tiet vievät Peltolaan | CD • LP Is This Art! 2019

Maustetytöt: Kaikki tiet vievät Peltolaan (2019).