Suomenkielisen rockin historiassa on nähty lahtelaisen Levy-yhtiön bändeistä lähtenyt hassunnimisten yhtyeiden (Apulanta, Lehtivihreät, Tehosekoitin…) kavalkadi, poplaulajattarien etunimiosasto (Ellinoora, Evelina…) sekä kolmen tavun metallinen kuppikunta (Mokoma, Stam1na…). Nyt saattaa olla syntymässä lempinimi-indien luokka – vai mitä pitäisi ajatella siitä, että vuoden kehutuimpien levytysten joukkoon ovat nousseet Arpan toinen albumi ja Sepikan debyytti? (Toki voi olla, ettei Sepikka ole Joni Seppäsen lempinimi vaan viittaa esimerkiksi Helsingin Sepänmäkeen, joskin todennäköisyys on lähes olematon.)
Vuodet vierii.
Rovaniemeltä Helsinkiin muuttaneen Joni Seppäsen tiedetään soittaneen Oulussa vuonna 2009 perustetussa The Scenesissä, joka on tehnyt kolme indierockalbumia ja tapaillut kansainvälistä uraa kiertueiden merkeissä. Seppäsen tausta kuuluu Sepikan debyytillä vahvasti, mutta ei sävellyksissä eikä sanoituksissa vaan sovituksissa. Näin dynaamiseen instrumentaatio-ilotteluun yltää vain artisti, joka on soittanut paljon muiden ihmisten kanssa. Seppäsen instrumentteja ovat piano, saksofoni ja klarinetti, mistä on epäilemättä ollut etua albumin rakentamisessa. Artisti ei ole tehnyt kaikkea yksin: studio- ja sovituskrediitteihin on merkitty muun muassa Lauri Elorannan, Väinö Karjalaisen ja Mikko Kannialan nimet.
Sepikan debyytin kannessa ja nimessä on ahven, eikä se ole irrallinen elementti niin kuin hauki Ultra Bran laulussa tai Apulannan vanhassa levynkannessa. Luonto on syvällä Sepikan musiikissa. Seppänen pyrkii ja kykeneekin eläytymään jääkannen alla värjötteleviin ahveniin, uhoaviin metsoihin ja hanhiperheisiin. Hän tympääntyy tammikuussa vihertävään yli-innokkaaseen ruohoon ja aamu-usvassa mesoavien lintujen ärsyttävään pätemiseen, ja tietenkin kaiken tuon voi lukea allegorisesti. Näinä aikoina luontolaulujen tekijöiltä osaa odottaa kannanottoja, eikä ’Katso mitä sä sait aikaan’ jätäkään tulkinnanvaraa. Se on viiltävä laulu itsekkään ihmisyksilön naurettavasta uhriutumisesta ekokatastrofin äärellä.
Juoksee, juoksee.
Luonto ei ole läsnä vain lyriikoissa. Sepikan soundi on suuri mutta herkkä kuin puuskittainen myrskytuuli. Seppälän pauhaava pop tuntuu inspiroituneen virroista ja hiljaisuudesta ja kaikenlaisista kasvavista ja seestyvistä voimista, jotka eivät ole peräisin ihmisistä. En kestä kylmää lailla ahvenen alkaa pianolla ja päättyy viululla, mutta säkenöi myös sähköisenä. Kauniisti soivien klassisten instrumenttien, elektronisten sävyjen ja rockin keskuudessa vallitsee symbioottinen tila. Sitä osaa pitää saavutuksena, kun panee merkille, miten paljon elementtejä yhteen biisiin mahtuu.
Päätös laulaa ensi kertaa itse ja vieläpä suomeksi on täysin oikea. Seppälän kulmikas ja sopivan epävireinen ääni ja hauskat sanavalinnat tekevät musiikista persoonallista, epäsovinnaista, inhimillistä ja hassua vähän niin kuin Risto Ylihärsilän laulu Riston levyillä, mutta Sepikka tulee omasta henkisestä ja maantieteellisestä ilmansuunnastaan. Hänen teksteihinsä on tarttunut pohjoisen sanoja luontevasti kuin Jari Tervolla tai Kauko Röyhkällä, tyystin ilman murrerunouden piinaavia piirteitä. Mitä musiikkiin tulee, hänen suhteensa taiderockiin on samankaltainen kuin kieleen. Sepikalla on niin hyvä huumorin- ja suhteellisuudentaju, että vaikka hänen musiikissaan varmaankin on vaikutteita myös Thom Yorken kaltaisilta tekijöiltä, sitä kuitenkin kuuntelee mielellään.
Ahven.
Enemmän kuin uusien lempinimi-indieartistien aaltoon odotukset kohdistuvat Sepikan tuleviin keikkoihin. Niillä lienee tunnelmaa, onhan En kestä kylmää lailla ahvenen täydellistä musiikkia tähän syksyyn.
New Yorkissa 1990-luvulla perustettu Mad Juana oli ensimmäinen merkki siitä, että Sami Yaffa on muusikkona muutakin kuin planeetan tyylikkäin rockbasisti. 1980-luvulla Hanoi Rocksissa vaikuttanut Espoon lahja esittävälle taiteelle on sittemmin avannut musiikillista identiteettiään myös televisiossa ja radiossa. Sound Trackerissa ja Radio Sami Yaffassa hän tutkii eri kulttuurien soonisia juuria avarakatseisesti ja arvostaen.
Pelle Miljoona Oy:ssä kuusitoistavuotiaana levytysuralle lähtenyt ja 2000-luvulla New York Dollsissa soittanut Yaffa on ollut biisinkirjoittajana bändiensä palveluksessa. Nyt siihen tuli muutos: The Innermost Journey To Your Outermost Mind on vastikään 58 vuotta täyttäneen, asiakirjoissa Sami Takamäkenä (s. 1963) esiintyvän muusikon ensimmäinen sooloalbumi. Pitkäniminen levy sisältää sellaisiakin kappaleita, jotka eivät ole muiden yhtyeiden ohjelmistoon istuneet.
The Last Time.
Soololevyä tehdessä on paikallaan osata laulaa, ja sen suhteen Samin pallot pysyvät ilmassa. Hänen tyylinsä on coolin vähäeleinen, mutta karisma välittyy ja rähinää irtoaa rankempiinkin tarpeisiin. Erityisen hyvin vokalistin soundi sopii hillittyyn ja savuiseen ’You Gimme Feveriin’ ja ’The Last Timen’ stoogesrockiin. Svengaavan ’Fortunate Onen’ Cramps-värinöillä hän pääsee jopa yllättämään.
Vaikka Yaffa esiintyy albumillaan artistina eikä instrumentalistina, notkeat, groovyt bassolinjat ovat vahvasti läsnä. Komppiryhmän vastakappale on rumpaliguru Janne Haavisto, jonka kanssa Sami soitti Pohjois-Tapiolan yhteiskoululla jo kauan ennen Pellen ja Hanoin mainetekoja. Kitaroita kurittavat Stone Sourin Christian Martucci ja Smackin, The Hangmenin ja Atomirotan Rane Raitsikka. Parilla biisillä soittaa Hanoi Rocksin ja Guns N’ Rosesin kuvioista, The Cherry Bombzista ja Cheap & Nastysta tuttu Timo Kaltio, joka menehtyi päivää ennen albumin julkaisua. Lempeästi keinuvassa ’Down At St. Joe’sissa’ vierailee kitaristi Timo Kämäräinen, ja ’Germinatorin’ huuliharppusoolon räväyttää Michael Monroe.
Down At S. Joe’s.
Vakava, mustavalkoinen kansikuva sopii paikalleen, sillä The Innermost Journey To Your Outermost Mind on tummien vesien trippi. Yaffan synkeys on ’Armageddon Togetherin’ Motörhead-möyrintää ja toisaalta ’I Can’t Stand Itin’ rujoutta, jossa on jäämiä Tom Waitsin dna:sta. Basistina hän on kuin kotonaan Jamaika-rytmien sykkeessä. Siksi clashmainen reggaerockbiisi ’Rotten Roots’ onkin levyn hienoimpia hetkiä. Kiemuraisen punkriffin perään ladeltu ’Selling Me Shit’ käy kiinnostavaksi notkahtaessaan varoittamatta reggae-suvantoon.
Lähimpänä Mad Juanan rajattoman maailman etnoa Yaffa on ’Look Aheadissa’, jossa laulu rohisee ja puhaltimia soittaa loistavan Jaakko Laitinen & Väärä rahan Jarkko Niemelä. Sydämeenkäyvän, lempeästi funkyn ’Cancel The End Of The Worldin’ olisi voinut levyttää Pink Floyd… Mutta vain, jos studio olisi sijainnut Jamaikalla ja katutasossa.
The Innermost Journey To Your Outermost Mind on toimiva yksinpelinavaus ja läpäisty pasianssi, joka saa toivomaan, ettei soololevy jäisi ainoaksi. Yaffa pystyisi varmasti tislaamaan rock’n’rollin, punkin, bluesin ja funkin ydinmehuista lisääkin väkevää kamaa. Nämä biisit on soitettu käsillä ja sydämellä, ei legorakenneltu läppärin samplekirjastosta, ja sellainen kuulostaa vaihteeksi ihanalta. Studiossa ei ole selvästikään mietitty kohderyhmän mieltymyksiä sen enempää kuin The Rolling Stonesin ja The Clashin muinaisissa sessioissa. Tällaisten artistien ansiosta musiikki on edelleen jotakin tärkeämpää kuin pelkkä tuote.
Levyhyllyt Hanoi Rocks [Michael Monroe • Andy McCoy • Sam Yaffa • Nasty Suicide • Gyp Casino] Finna.fi
Bangkok Shocks Saigon Shakes Hanoi Rocks • LP • kasetti | Johanna 1981 • CD-uusintapainos Love Kustannus 1997 & Love Kustannus 2017 & Sanctuary/BMG 2017 • LP-uusintapainos Back On Black 2017 Oriental Beat • LP • kasetti | Johanna 1982 • CD-uusintapainos Johanna/Love Kustannus 1997, Essential/Castle Music 2001 • LP-uusintapainos Back On Black 2017 Self Destruction Blues • LP • kasetti | Johanna 1982 • CD Essential 1995 • CD Castle Music/Sanctuary Records 2001
[Michael Monroe • Andy McCoy • Sam Yaffa • Nasty Suicide • Razzle]
Back To Mystery City • LP • kasetti | Johanna 1983 • CD PVC Records 1988 • CD Lick Records 1988 • CD-uusintapainos Essential 1995 • Castle Music/Sanctuary 2001 • Johanna/Love Kustannus 2004 All Those Wasted Years • live • 2LP • CD | 1984 Two Steps From The Move • LP • CD | 1984
Ennen kuin Suad Khalifa julkaisi ensimmäiset soolobiisinsä vuonna 2017, hänen nimensä oli tuttu muiden artistien levyiltä. Jo The Call -EP:n kuuleminen sai aikoinaan miettimään, että tällainen kynttilä ei kauan vakan alla pysy. Waves ei kuulostakaan sessiolaulajan kokeilulta vaan albumilta, jonka ehdottomasti piti ilmestyä.
Ensimmäiset soolojulkaisut esittelivät Suadin artistiksi, joka saattaisi päätyä tekemään melkein mitä tahansa, vaikka elektroindietä, mutta Wavesilla hän näyttäytyy bändin solistina. Elektronisen musiikin, bändisoiton ja akustisuuden kaltaiset toteutustavat ovat vain asuja, joissa olennainen näyttäytyy. Merkittävää on vain se, mitä pinnan alta löytyy. Suad kirjoittaa kappaleita, joita voi pukea monenlaisiin vaatteisiin. Wavesin tapauksessa kitarat, rummut ja piano tukevat hänen melodioitaan ja ilmaisuaan erityisen hyvin.
Suadin soundi on tummanpuhuva, luonnollinen, lämmin, melankolinen ja ylevä. Tämä pätee sekä hänen lauluääneensä että hienostuneen dramaattiseen ensialbumiinsa, jonka on Suadin kanssa tuottanut Lauri Eloranta. Musiikki ja toteutus kietoutuvat toisiinsa niin kauniisti, ettei saumakohtia erota. Suadin debyyttialbumi on teos, ei irrallisten raitojen kokoelma. Samaan aikaan jokainen kappale edustaa kokonaisuutta niin hyvin, että minkä tahansa olisi voinut julkaista singlenä. Biisit tulevat kuin aallot rantaan, voimakkaina mutta särkyvinä, kaikki erilaisina mutta silti saman ykseyden osina.
Vuosien laulukokemuksesta, mietityistä sovituksista, paneutuneesta kirjoittamisesta ja hyvästä bändistä johtuen Waves kuulostaa vahvalta. Sen vastapainoksi sanoituksissa soi maailmaan heitetyn ihmisen ääni, hänen epävarmuutensa suunnasta, olemisen hauraus ja surun kauneus. En tiedä, miten terapeuttista toimintaa laulujen kirjoittaminen Suadille on, mutta vahvan biisin sisällä on turvallista särkyä. Pimein laakso on ’The Burn’ keskellä albumia, singlenäkin julkaistu päätösraita ’White Lies’ vie kuulijan valoon.
Waves tuo samankaltaisen olon kuin (lukemattomista vain pari tutustumisen arvoista kotimaista poimiakseni) Antero LindgreninMotherin (2012) tai MannanShacklesin (2011) kuunteleminen. Tuntuu ihan siltä kuin tässä oltaisiin jonkin merkityksellisen ja syvällisen äärellä, ajattomassa paikassa, jonne päiväperhot eivät pääse.
Pyre Of The Black Heart | Nuclear Blast 2020 • Mustan sydämen rovio | Savonian Rooster 2019
Nyt se kirjoitetaan koolla. Se, että paremmin Marcona tunnettu Marko Hietala teki ensimmäisen soololevynsä kirjaimellisella ristimänimellään, kertoo projektin luonteesta. Nightwishin, Tarotin ja muiden yhtyeiden Marco on bändijätkä, hahmo ja rocktähti. Sooloartisti Marko taas on itsensä kanssa henkilökohtaisuuksiin menevä ihminen.
Musiikillisesti kyseessä ei ole mikään mahdoton metamorfoosi. Hietalan lauluääni jylisee yhä ylhäisellä paatoksella, joka muistuttaa Ronnie James Dion kaltaisista klassikkovokalisteista. Haarapartaisen laulajan leipälaji, hevimetalli, on vahvasti läsnä sanoitusten toismaailmallisissa metaforissa sekä mahtipontisissa sävellyksissä ja sovituksissa. Nyt musiikissa kuitenkin kuulee myös hiukan vanhan progressiivisen rockin vaikutusta. Hietalan lanseeraama ”hard prog” ei ole lainkaan hassumpi luonnehdinta, vaikkakin paino on raskaan rokin puolella.
Mielenkiintoisen julkaisusta tekee se, että Hietalan sooloalbumi on ilmestynyt kahdella kielellä. Mustan sydämen rovio tuli saataville loppuvuodesta 2019, Pyre Of The Black Heart tammikuussa 2020. Koko uransa englanniksi laulanut artisti suoriutuu suomenkielisistä tulkinnoista ja sanoituksista puhtain paperein, mikä ei suinkaan ole itsestään selvää. Hietala tuntuu silti olevan paremmin kotonaan Pyre Of The Black Heartilla. Vaikka suomenkielinen raskas rock ei enää ole mikään kuriositeetti (toisin kuin Hietalan aloittaessa uransa 1980-luvulla, jolloin koko ajatus oli vielä käsittämätön) eikä Mustan sydämen rovio kuulosta väkinäiseltä, biisien melodiamaailma nousee englanninkielisen musiikin perinteestä.
Toisaalta suomenkielinen versio albumista on näistä kahdesta se taiteellisesti rohkeampi ja kunnianhimoisempi teos. Englanninkielinen tuntuu lähinnä kädenojennukselta Nightwishin globaalille faniarmeijalle, joka tosin saattaa mielellään larppailla oudon pohjoisen kielenkin äänimaisemissa.
Sooloalbumit paljastavat artistista jonkin verran uusia piirteitä. ’Star, Sand and Shadow’n’ eli ’Tähti, hiekka ja varjon’ intron analogisynteettiset rutinat muistuttavat paitsi menneiden aikojen progen futuristisista visioista myös Hietalan scifi-faniudesta. Niitä löytyy myös pinkfloydmaisen hillityksi sovitetusta kappaleesta ’Laulu sinulle’ eli ’For You’. Melodioissa on suomalaisen kansanmusiikin sävyjä, jotka paikoin tuntuvat alleviivatuilta, paikoin tiedostamattomilta. Näin esimerkiksi ’Kuolleiden jumalten pojassa’ eli ’Dead God’s Sonissa’, jonka kertosäe on joukon jylhin.
Vaikka mukana onkin huvittavuuteen asti kipakka ’Runner Of The Railways’ (Juoksen rautateitä), ovat Pyre Of The Black Heart ja Mustan sydämen rovio enemmän pohdiskelevia kuin revitteleviä albumeja. Siitäkään huolimatta Marko Hietala, olkoon sitten vaikka koolla, ei tunnu tulevan kuulijalleen entistä tutummaksi. Hänen sävellyksissään on kosolti loputtomien tähtitaivaiden ja äärettömiin katoavien horisonttien sydäntä kouraisevaa, etäistä kauneutta, mutta tekijästä näkyy lopulta vain pitkä varjo. Ehkäpä artistiin tutustuisi paremmin hänen elämänkertansa kuin musiikkinsa kautta. Kirjakin on saatavilla kahdella kielellä.
Vaikka Hietala on tiukasti kiinni perinteissä, hänellä on myös vahva, oma ääni. Eikä pelkästään laulajana.
Dave Lindholm näki Rockin SM-kisoissa -80 jotain ainutlaatuista. Lavalle tuli Hassisen Kone ja Dave oli hetkessä myyty. Valloittavuudeltaan täysin omaa luokkaa oleva joensuulaisbändi ja sen laulaja/kitaristi Ismo Alanko tekivät lähtemättömän vaikutuksen – eikä Dave ollut yksin. Hassisen Kone rokkasi uuden aallon sarjan Suomen-mestariksi, ja sana levisi. Jengi ei saanut tarpeekseen hittibiiseistä, kuten ’Rappiolla’ ja ’Syöksylaskijoita kaikki tyynni’. Bändi iski hulvattomasti uuden aallon ytimeen myös LP-mitalla. Pantse Syrjän tuottama Täältä tullaan Venäjä on yksi suomirockin suuria debyyttialbumeita.
Hassisen Kone: Reijo Heiskanen (vas.), Jussi Kinnunen, Ismo Alanko ja Harri Kinnunen. Alkuperäinen bändivalokuva: Kari Hyttinen.
Levynkannen räikeän punaiseen taustaväriin nostetut nukkehahmot leikittelivät yhtä lailla provona kuin Alangon tekstien maailma. Tuo sitä kaljaa! Jumalat jalassa ja housut mielessä, sinisen enkelin makua kielessä? Tai Jeesus ja Herra biisissä ’Reippaina käymme rekkain alle’? Albumin nimikin kääntyi Tapio Suomisen kulttielokuvasta Täältä tullaan, elämä! Monenlaisia tabuja koskettavien vitsien voima iski paksun kiilan 80-luvun alun kekkoslovakialaisen Suomen mielenmaisemaan. Huumorilla sävytetyn kritiikin momentti ravisteli niin kiehtovasti, ettei siihen ulottunut sensuurikaan. Vaikka meillä oli Leskinen, Pelle, Dave, Saarela, Hector ja Alatalo, tuntui Alangon läpimurrolle olevan sosiaalinen tilaus, jopa suoranainen pakko.
Jos ’Rappiolla’ tuottaa lopulta lievän yliannostuksen, niin Koneella oli vastaus valmiina: Täältä tullaan Venäjä sisältää täyden tusinan muitakin monipuolisia vetoja. Humppatahdeista rockanthemiksi rakentuva nimiraita, vakavasävyisempää Konetta heijasteleva ’Kulkurin iltakalja’ tai jazzin hurmaa sisältävä ’Syöksylaskijoita kaikki tyynni’. B-puolen maaninen ’Rock ehkäisyvälineitä vastaan’ saattaa olla paras kääntöpuolen avaus koskaan. Ja pistä toki Iloisesti Hammondilla, mutta ’Älä syö liisteriä’.
Nuori bändi teki varsin valmista kamaa jo demolla.
Hassisen Koneen kosiskelematon soundi oli perinteisen rock, mutta oma. Lavalla bändi oli kuin kotonaan. Liven liimasi yhteen se, että treenit oli tehty huolella. Alanko, kitaristi Reijo Heiskanen, basisti Jussi Kinnunen ja rumpali Harri Kinnunen soittivat hyvin. Keikoilla vedettiin äänitysten sovitukset läpi vauhdilla. Kohkauksen keskellä Ismo Alangon karisma asteli suoraan suomalaiseen rockhistoriaan.
Toisinaan rock johdattaa kuulijansa suuriin musiikkitekoihin. Ja miten nopeasti asiat voivatkaan edetä! Ruotsissa kausiluontoisissa siivoushommissa ollut nuori Ismo Alanko kuuli suomalaisen uuden aallon kutsun eikä voinut enää jäädä. Oli lähdettävä Joensuuhun tekemään musiikkia, jotain muuta kuin aikaisempi progebändi Sight. Uuden kokoonpanon ensisingle Hassisen Kone//Kolumpia orkesteri oli ulkona keväällä -80. Hilse-levyt möi albumin masterit Pokolle ja Epe Heleniukselle. Ensimmäinen suuri levytystulos oli reilun puolen tunnin rutistus. Sen lyhyt hali tuntuu loputtomalta, voimakkaalta ja aina yhtä lämpimältä.
Täältä tullaan Venäjä Ismo Alanko – kitara, laulu Reijo Heiskanen – kitara Harri Kinnunen – rummut Jussi Kinnunen – bassokitara Tuottaja: Pantse Syrjä
Täältä tullaan Venäjä julkaistiin loppukesästä 1980. Remasteroitu CD-painos sisältää arvokasta lisäainesta: mukana on biisien sanoitukset sekä kaksi lisäraitaa. Tauon jälkeen kuullaan Kolumbia Orkesteri ja Muoviruusuja omenapuissa. Täältä tullaan Venäjä löytyy kokonaisena 6CD-boksilta Jurot nuorisojulkkikset. Sama boksi sisältää Dave Lindholmin hehkutuksen, joka mainitaan tämän tekstin alussa. Hassisen Kone jatkoi kunnianhimoista levytysuraa albumilla Rumat sävelet. Ismo Alanko on tehnyt Koneen ja Sielun Veljien jälkeen mittavan soolouran.
40-vuotisjuhlakeikat 2020 ja 2021
Ismo Alangon 40-vuotista musiikkiuraa oli tarkoitus juhlistaa 10–21. marraskuuta 2020. Konserttisarja Neljäkymmentä laulujen vuotta Helsingin Tavastialla peruuntui eikä Jäätyneitä lauluja päässyt livetoteutukseen 19.11.2020. Kahden viikon aikana toteutettavan Alanko-festivaalin sijaan Tavastialta toteutettiin yksi livestriimi artistin 60-vuotispäivänä 12.11. Soolokeikka Ismo Alanko 40/60 on katsottavissa Yle Areenassa.
Tavastia Alangolla 10.–20.11.2021
Alangon konserttisarja Neljäkymmentä laulujen vuotta siirtyi lopulta vuoden päähän ajankohtaan 10.–20. marraskuuta 2021. Tavastialla on luvassa yhteensä yhdeksän teemakeikkaa.
Hassisen Kone kesällä 2022
Hassisen Koneenpaluukeikat siirtyivät koronatoimien vuoksi ensin kesään 2021 ja edelleen vuodella kesä-heinäkuulle 2022.
HASSISEN KONE – 40 VUOTTA MYÖHEMMIN ti–la 21.–25.6.2022 Joensuu, Kerubi Seinäjoki, Provinssi [30.6.–2.7.2022] la 30.7.2022 Tampere, Ratinan stadion
Svart Records julkaisi kesäksi 2020 definitiivisen 4LP-kokoelman Olemme yhtye nimeltään Hassisen Kone!
Toimitus suosittelee lämpimästi Sielun Veljien, Hassisen Koneen ja Ismo Alangon laajoja kokoelmateoksia.
Hassisen Kone
Historia 1980–82Hassisen Kone • 2LP [sisältää englanninkielisen albumin High Tension Wire] | Poko Rekords 1982 • CD 1988 Tarjolla tänään – Hassisen KoneHassisen Kone • CD | Poko Rekords 2000 Jurot nuorisojulkkikset – koko tuotanto koko tarina 1980–1982Hassisen Kone | Poko Rekords/EMI Finland Oy 2009 | 6CD + 36-sivuinen Juha Nikulaisen toimittama liitevihko. Liitteessä on Jukka Orman historiakatsaus sekä Ismo Alangon haastattelu. Olemme yhtye nimeltään Hassisen Kone!Hassisen Kone • 4LP | Svart Records 2020
Kun Suomi putos puusta – ääniä vapaan pudotuksen aikakaudeltaIsmo Alanko • LP & CD & kasetti | Seal On Velvet 1990 • LP Svart Records 2020 Kun Suomi putos puusta – Ismo Alangon rock-konsertin taltiointi, 44 min. Ohjaaja LiisaAkimof • VHS | Yleisradio/Tallennepalvelu 1991 Jäätyneitä laulujaIsmo Alanko • LP & CD & kasetti | Seal On Velvet 1993 • LP-uusintapainos Svart Records 2019 TaiteilijaelämääIsmo Alanko • CD & kasetti | Poko Rekords 1995 • 2LP Svart Records 2018 • 2LP Lipposen levy ja kasetti 2020 IrtiIsmo Alanko • CD & kasetti | Poko Rekords 1996 • LP-uusintapainos Svart Records 2018 PuluIsmo Alanko Säätiö | Poko Rekords 1998 • LP Poko Rekords 2010 • LP Rolling Records 2020 • 2LP Lipposen levy ja kasetti 2020 LuonnossaIsmo Alanko Säätiö • live • 2CD | Poko Rekords 1999
2000–2009
Sisäinen solariumIsmo Alanko Säätiö | Poko Rekords 2000 • 2LP Rolling Records 2020 HallanvaaraIsmo Alanko Säätiö | Poko Rekords 2002 • 2LP Rolling Records 2020 • 2LP Lipposen levy ja kasetti 2021 Elävää musiikkiaIsmo Alanko Säätiö • live | Poko Rekords 2003 Minä ja pojatIsmo Alanko Säätiö | Poko Rekords 2004 • LP Rolling Records 2020 Ruuhkainen taivasIsmo Alanko Säätiö | Poko Rekords 2006 • LP Rolling Records 2020 Blanco SpiritualsIsmo Alanko Teholla | Fullsteam Records 2008
Suomenkielisen rockin historiassa on nähty lahtelaisen Levy-yhtiön bändeistä lähtenyt hassunnimisten yhtyeiden (Apulanta, Lehtivihreät, Tehosekoitin…) kavalkadi, poplaulajattarien etunimiosasto (Ellinoora, Evelina…) sekä kolmen tavun metallinen kuppikunta (Mokoma, Stam1na…). Nyt saattaa olla syntymässä lempinimi-indien luokka – vai mitä pitäisi ajatella siitä, että vuoden kehutuimpien levytysten joukkoon ovat nousseet Arpan toinen albumi ja Sepikan debyytti? (Toki voi olla, ettei Sepikka ole Joni Seppäsen lempinimi vaan viittaa esimerkiksi Helsingin Sepänmäkeen, joskin todennäköisyys on lähes olematon.)
New Yorkissa 1990-luvulla perustettu 
Ennen kuin Suad Khalifa julkaisi ensimmäiset soolobiisinsä vuonna 2017, hänen nimensä oli tuttu muiden artistien levyiltä. Jo The Call -EP:n kuuleminen sai aikoinaan miettimään, että tällainen kynttilä ei kauan vakan alla pysy. Waves ei kuulostakaan sessiolaulajan kokeilulta vaan albumilta, jonka ehdottomasti piti ilmestyä. 
