Kaaos törkytehtaassa – Mayhemin ja Mötley Crüen kohutut saagat

Mötley Crüe – The Dirt | Mayhem – Lords Of Chaos

Kumpi oli parempi, kirja vai elokuva? Yleensä tuon pohtiminen on täysin epäolennaista, koska kyse on kahdesta aivan erilaisesta ilmaisumuodosta. Toisinaan ero on kuitenkin niin selkeä, ettei sitä voi olla huomaamatta. Näin on Mötley Crüen The Dirtin ja Mayhemin Lords Of Chaosin kohdalla.

Mötley Crüe ja Mayhem ovat pahamaineisia bändejä, joiden tarinoita arvotetaan usein sen pohjalta, mitä mieltä niistä ja niiden tekemisistä muuten ollaan. Jos yhtyeen edustama maailmankuva tuntuu vastenmieliseltä ja korni musiikki ällöttää, se näkyy usein myös biografiakritiikeissä, vaikka leffa tai kirja kuvaisi kohdettaan täysin totuudenmukaisesti. (Sen sijaan esimerkiksi sotaelokuvia ja -kirjoja harvemmin moititaan siitä, että asiat on päästetty niissä siihen pisteeseen, että pommit ryskäävät inhottavasti ja ihmisiä tapetaan ja raiskataan. Hulluahan se olisikin moittia tulkkia tarkasta työstä.)

Mötley Crüesta kertova elokuva The Dirt mukailee Neil Straussin samannimisessä kirjassa rakentamaa bändin ja sen jäsenten tarinaa, joka tietysti pohjautuu tositapahtumiin. Vaikka on syytä epäillä, että ihan kaikki ei aina mennyt ihan niin kuin Strauss bändin jäsenten suilla kertoo, The Dirtistä eli Törkytehtaasta on tullut virallinen totuus bändistä. Strauss pelasti Mötley Crüen luomalla sille legendan ja sankarihahmot kauan bändin varsinaisen kulta-ajan jälkeen, ja The Dirt on yksi kaikkien aikojen parhaista rockbiografioista. Strauss muokkaa jokaisesta jäsenestä persoonallisen ja kiinnostavan henkilön, jonka edesottamukset ja luonne selittyvät henkilöhistorian kautta ja joiden monologit menevät usein herkullisesti ristiin. Kirjassa kuvatuissa häpeämättömissä kommelluksissa on kaiketi paljon Losin-lisää, mutta eipä Mötley Crüen maailmalla muutenkaan ole paljon tekemistä arkitodellisuuden kanssa.

Elokuvana Jeff Tremainen ohjaama The Dirt ei ole häävi. Pahiten se epäonnistuu siinä, missä kirja onnistuu parhaiten. Kun käsikirjoitus yrittää rakentaa Nikki Sixxin, Vince Neilin, Mick Marsin ja Tommy Leen uudelleen valkokankaalle Straussin reseptin mukaan eli kertoa jokaisen tarinan kaikkine tragedioineen, filmi on loppua kesken. Lopputulos on dramaturgisesti heikko, liian täyteen ahdettu elokuva, yhtyeen ja neljän ihmisen tarinan pikakelaus, joka näyttää kivalta mutta ei pääse pintaa syvemmälle – se, mikä toimii kirjassa, ei toimi elokuvassa. Toisaalta tuntuu vähän hassulta moittia Mötley Crüe -elokuvaa pinnallisuudesta. Bändihän oli menestystä, rahaa, valtaa, eskapismia ja kohtuuttomuutta ihannoineen aikakautensa tarkka kuvajainen.

Lords Of Chaosin tapauksessa tilanne on päinvastainen: elokuva on kirjaa parempi sekä draamallisena teoksena että bändibiografia. Toisaalta niiden vertaileminen on aivan erityisen vaikeaa, sillä jos kokonaisuuksia katsotaan, teoksilla on yhteistä lähinnä nimi.

Michael Moynihanin and Didrik Søderlindin vuonna 1998 julkaistu teos Lords Of Chaos: The Bloody Rise Of The Satanic Metal Underground (suom. Kaaoksen ruhtinaat – Mustan metallin messu, 2008) on katsaus black metaliin ja sen tiimoilla tapahtuneisiin rikoksiin ja tragedioihin. Erityisen tarkasti se keskittyy Mayhemiin ja Burzumiin, josta erinäisten veritekojen ja tuhopolttojen myötä tuli genren legendaarisimpia bändejä. Bändibiografiana sitä ei kuitenkaan voi pitää.

Tapahtumat ovat sinänsä kiinnostavia ja hämmästyttäviä, mutta kirjassa nuoret norjalaiset metallimuusikot jäävät olkiukkomaisiksi karikatyyreiksi, joilla ei tunnu inhimillistä puolta olevankaan. Lisäksi puolet teoksesta käytetään Hyvinkään paloittelusurman kaltaisten hyvin, hyvin, hyvin etäisesti black metaliin liittyvien rikostapausten ruotimiseen. Mutta kyllä kirja viihdyttää ja antaa tietoa, kunhan Lords Of Chaosiin vain ymmärtää alkavansa lukea rikoskirjallisuutta eikä musiikkikirjaa.

Jonas Åkerlundin elokuva Lords Of Chaos keskittyy pelkästään Mayhemiin ja Burzumiin ja kertoo niiden räjähdysherkästä suhteesta. Mayhemin Euronymous, Dead, Necrobutcher ja Hellhammer ja Burzumin Count Grishnackh saavat kaikki omanlaisensa luonteen ja hahmon. Muut kuitenkin jätetään viisaasti sivuhahmoiksi, jotta elokuva ehtii keskittyä Varg ”Grishnackh” Vikernesin ja Øystein ”Euronymous” Aarsethin kärjistyvään suhteeseen norjalaisen black metal -skenen ytimessä. Tapahtumat ovat enimmäkseen faktaa, mutta niiden sävyt ja syyt vaihtelevat kertojasta riippuen. Åkerlund onkin viisaasti ilmoittanut elokuvansa perustuvan totuuteen ja valheisiin.

Lords Of Chaos -elokuvan suurin ansio on se, että Mayhemin ja Burzumin myyttiset hahmot näytetään siinä moniulotteisina, tuntevina ihmisinä. Se on verestä ja liekeistä huolimatta kohteilleen lempeä elokuva. Vikernesin nörttiys, Aarsethin perhesuhteet ja Pelle ”Dead” Ohlinin isän huolestunut puhelinvastaajaviesti ovat koskettavaa katsottavaa.

Synkkyyden keskelle on ripoteltu myös huumoria – siinä missä Mötley Crüeen suhtaudutaan usein paheksuen, reaktio black metaliin on usein nauru, ja sillä on paikkansa myös Åkerlundin elokuvassa. Lords Of Chaos on elokuva keskiluokkaisten hyvien perheiden poikien radikalisoitumisesta. Black metal -fanaatikkojen mielestä sen olisi pitänyt keskittyä musiikkiin, mutta hiukan epäselväksi on jäänyt, mitä ihmettä siihen sitten olisi kuvattu.

Kirjoja ja elokuvia pääsee vertailemaan vastaisuudessakin, sillä suunnitteilla on useita musiikin legendoista kertovia teoksia. Viimeksi valmistuneista leffoista suurimmaksi menestykseksi on osoittautunut Bohemian Rhapsody, joka kertoo Queen-yhtyeestä ja sen laulajasta Freddie Mercurysta, joka yrittää päästä sinuiksi itsensä ja seksuaalisuutensa kanssa. Toukokuussa 2019 ensi-iltansa sai Elton John -leffa Rocketman.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

DVD | Blu-ray | Finna.fi
Tremaine, Jeff (ohjaaja): The Dirt. 2019.
Åkerlund, Jonas (ohjaaja): Lords Of Chaos. 2019.

Soundtrack | Finna.fi
Mötley Crüe: The Dirt – Soundtrack | Masters 2000 2019

Levyhyllyt
Mayhemin studioalbumit | Finna.fi
De Mysteriis Dom. Sathanas | Voices Of Wonder 1994
Grand Declaration Of War | Season Of Mist 2000
Chimera | Season Of Mist 2004
Ordo Ad Chao | 2007
Esoteric Warfare | Season Of Mist 2014

Mötley Crüen studioalbumit | Finna.fi
Too Fast For Love | Leathür Records 1981 | Elektra 1982
Shout At The Devil | Elektra 1983
Theatre Of Pain | Elektra 1985
Girls, Girls, Girls | Elektra 1987
Dr. Feelgood | Elektra 1989
Mötley Crüe | Elektra/Mötley Records 1994
Generation Swine | Elektra/Mötley Records 1997)
New Tattoo | Mötley Records 2000
Saints Of Los Angeles | Mötley Records 2008

Lue lisää | Finna.fi
Beste, Peter (valokuvaaja) & Kugelberg, Johan (toim.) & Kristiansen, Jon (toim.): True Norwegian Black Metal – We Turn In The Night Consumed By Fire, 208 sivua | Vice Books 2008
Lee, Tommy & Mars, Mick & Neil, Vince & Sixx, Nikki & Strauss, Neil: Mötley Crüe – The Dirt, 431 sivua | Harper Collins 2001
Lee, Tommy & Mars, Mick & Neil, Vince & Sixx, Nikki & Strauss, Neil & Kärkkäinen, Sami (kääntäjä): Mötley Crüe – Törkytehdas, 480 sivua | Like 2007
Moynihan, Michael & Søderlind, Didrik: Lords Of Chaos, 403 sivua | Feral House 2003
Moynihan, Michael & Søderlind, Didrik & Latvalehto, Kai (kääntäjä): Kaaoksen ruhtinaat – mustan metallin messu, 511 sivua | Johnny Kniga 2008
Stubberud, Jørn Necrobutcher & Szepessy, Victor (kääntäjä) & Bruun, Jan, (kääntäjä) & Moore, Thurston: The Death Archives – Mayhem 1984–94, 255 sivua | Ecstatic Peace 2018

Lords Of Chaos (2019).

Ratsia: Ratsia – pirun harvinaista rock’n’rollia

Ratsia | Johanna 1979

Kun kuhina paisuu muodiksi, piireihin ilmaantuu monenlaista tekijää tyhjäpäisistä tumpeloista todellisiin mestareihin. Jyri Honkavaara (1960–1997) kuului jälkimmäisten kastiin. Hän oli yksi suomipunkin suurista lahjakkuuksista, ja hänen bändinsä Ratsia löi heti kärkeen pöytään yhden genren klassikoista.

Ratsian syksyllä 1979 julkaistuun nimettömään ensialbumiin kiteytyivät uuden aallon parhaat puolet. Se oli tiukka, kiihkeä ja kirkasotsainen punkrocklevy, joka paljasti vasta 19-vuotiaan Honkavaaran loistavaksi lauluntekijäksi. ”Tää ei oo taidetta, tää on rock’n’rollia”, hän julisti albumin avausraidalla – ja juuri siksi se niin hienoa taidetta olikin.

Alku oli katkonainen. Pihtiputaalla perustettu Ratsia alkoi treenata jo kesällä 1977, mutta hajosi seuraavan vuoden kesällä, koska asiat eivät edenneet oikein mihinkään. Vedettyään henkeä Honkavaara perusti uuden Ratsian, joka ryhtyi harjoittelemaan yläasteen kirjastossa. Uusiutunut bändi huomattiin skenessä keväällä 1979, kun se teki omakustannekasetin nimeltä Kloonattu sukupolvi.

Melkein kaikki kasetin biisit päätyivät uusina versioina Ratsian ensimmäiselle albumille, kunhan Atte Blom oli ensin kiinnittänyt yhtyeen levy-yhtiölleen Johannalle. Ensimmäinen single, syksyllä 1979 julkaistu ’Lontoon skidit’ on klassikkokappale, joka siirsi punkin nuoruus- ja turhautumistematiikan suvereenisti Pihtiputaalle. Albumiversiossa kuullaan Hepa Halmeen saksofonia – tässä rivakassa singleversiossa ei:

Honkavaaran vahvuus punkmuusikkona oli musikaalisuudessa, kielellisessä lahjakkuudessa ja siinä, että hän ymmärsi genreä hyvin. Hän osasi säveltää tyylipuhtaita ja tarttuvia kappaleita, joissa kuului myös hänen oma äänensä, joka oli nuorella biisintekijällä jo yllättävän vahva. Brittipunkista vaikuttunut Honkavaara sanoitti Stiff Little Fingersin ’Wasted Lifen’ (Ne ei haluu kuunnella) ja The Clashin ’48 Hoursin’ (48 tuntia) suomeksi niin luontevasti, etteivät ne erotu hänen omasta tyylistään lainkaan. Hänen yhteiskunta- ja kulttuurikriitiikkinsä oli puhdasoppisen idealistista, mutta samaan aikaan hän tuntui ainakin hetkittäin hymähtelevän myös lajityyppiin sisäänrakennetulle korniudelle.

Ratsian biiseistä kuulee, että Honkavaara koki löytäneensä punkista yhteisön tai ainakin toivoi löytävänsä. ’Me noustiin kellareistamme’ ja ’Päästäkää mut irti’ ovat loistavia uuden aallon anthemeja ja heimolauluja. Toisaalta levyllä oli sellaisia henkilökohtaisista kokemuksista tehtyjä biisejä kuin ’Yksin’ ja ’Ole hyvä nyt’, jotka olivat lujasti kiinni tietyn nuoren miehen elämässä ja samalla niin universaaleja, että niihin oli helppo samaistua.

Levyn saamista kiitoksista huolimatta Ratsia ei jäänyt jauhamaan paikalleen. Loistava kakkosalbumi Elämän syke oli pidemmälle jalostettu ja kypsempi tulkinta debyytin tyylistä. Kolmas pitkäsoitto Jäljet hiippaili synkeämmissä punkinjälkeisen maailman maisemissa.

Ratsia lopetti toimintansa vuoden 1982 lopulla. Seuraavana vuonna Honkavaara levytti soolosinglen ’Leija’ ja englanninkielisen albumin helsinkiläisessä Hefty Loadissa. Vuonna 1986 hänen Killer Poodles -bändinsä julkaisi pari kappaletta Vaarallisten levyjen ja One Inch Rockin kokoelmalevyllä Rock’n’Roll. Ne jäivät hänen viimeisiksi julkaisuikseen.

’Lontoon skidien’ soidessa mieleen tulee, että hienosta musiikista täytyy kiittää Ratsian ohella 1970-luvun lopun Pihtipudasta, jossa rock’n’roll oli pirun harvinaista. Jos laulaja-kitaristi Jyri Honkavaaralla, kitaristi Juha Aunolalla, basisti-laulaja Rudi Lukkarisella ja rumpali Pasi Kuusjärvellä olisi ollut muuta tekemistä kuin tehdä biisejä ja treenata, rock voisi olla yhtä klassikkoa köyhempi.

Ratsiaa ja Jyri Honkavaaraa ei ole unohdettu. Viitisen vuotta sitten Teatteri Maximus toi ensi-iltaan Jyrki Pylvään käsikirjoittaman näytelmän Täynnä elämää − balladi Jyri Honkavaarasta.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Ratsia | Facebook

Hae Ratsian 'Ratsia' kirjastosta.

Hae Ratsian ’Ratsia’ kirjastosta.

Hae Ratsia kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Ratsia  | Johanna 1979 | LP-uusintajulkaisut 2011 & 2013 Svart Records
Elämän syke | Johanna 1980 | LP-uusintajulkaisu 2011 Svart Records
Jäljet | Johanna 1982 | LP-uusintajulkaisu 2012 Svart Records
Kloonattu sukupolvi  | omakustannekasetti 1979 | LP-painos Stupido Records 2018

Lue lisää | Finna.fi
Saastamoinen, Mika: Parasta lapsille – Suomipunk 1977–1984, 429 sivua | Johnny Kniga 2007

Ratsia: Ratsia (1979).

Alice Cooper: School’s Out – rajaton, ajaton seikkailu

School’s Out | Warner 1972

Kun ihminen siirtyy nettiin kuuntelemaan musiikkia, hän menettää kannet. Se on harmi, koska levynkannet eivät ole pelkkä kääre vaan erottamaton osa teoksen kokonaisuutta.

Amerikkalainen sokkirokkari Alice Cooper on ymmärtänyt tämän paremmin kuin moni muu. 1970-luvulla, kun hänen musiikkinsa oli yllättävää ja rajatonta, Cooper teki mitä hienoimpia kansia. Tuotannosta löytyy mm. jättilompakko suurella setelillä (Billion Dollar Babies, 1973), tahraista ruskeaa pakkauspaperia (Muscle Of Love, 1973) ja pään sisään avautuvat kasvo-ovet (From The Inside, 1978). Kurittoman koululaisen pulpettiin ja pikkuhoususisäpussiin sujautettu klassikkoalbumi School’s Out (1972) oli hänen julkaisuistaan näyttävin.

School’s Out on paljon enemmän kuin päältä kaunis kiekko. Vaikka Alice Cooper tunnetaan hard rock -artistina, uran alkuvaiheessa hänen teatraalisuuttaan sai säestää melkein millä tahansa. School’s Outilla tapahtuu täsmälleen niin. Bändi nimeltä Alice Cooper (basisti Dennis Dunaway, kitaristit Michael Bruce ja Glen Buxton, rumpali Neal Smith ja laulaja Alice Cooper) soittaa melkein mitä tahansa. Sitä tekisi mieli kuunteluttaa muille rockbändeille malliksi siitä, miksi kannattaa uskaltaa käyttää mielikuvitusta ja karata lokerosta. Kun on vahva, voi tehdä mitä haluaa.

School’s Out on vahvoja mielikuvia synnyttävä seikkailu, jonka punainen lanka venyy, paukkuu ja palaa, mutta ei katkea. Rumpali Neal Smithin kirjoittama ’Alma Mater’ on nostalginen mutta nokkela tunnelmapala myöhempien aikojen Beatlesin tapaan. ’Gutter Cats vs. The Jets’ on svengaava musikaalikappale, jossa lainataan Leonard Bernsteinin ja Stephen Sondheimin West Side Storyyn säveltämää Prologue’ia. Kiihkeä ’Street Fight’ säestää näkymätöntä taistelukohtausta, ja a-puolen päättävä ’Blue Turk’ on sormia napsututtavaa, sinisävyistä kabareejazzia. Kuivakasta Rolling Stones -jammailusta sulavaksi, orkestroiduksi huipennukseksi kasvava ’Grande Finale’ päättää vaudevillehenkisen levyn suurieleisesti ja juhlavasti.

Ja on siellä sitä rockiakin, kuten maailmankuulu nimibiisi ja ’Public Animal #9’, ja myös huolellisesti sovitetut ’My Stars’ ja ’Luney Tune’, jotka tosin ovat korkealla keskinkertaisen rokkirevittelyn yläpuolella. Musiikillinen kunnianhimo kietoutuu viihteellisyyteen harvoin yhtä hienosti kuin Alice Cooperin 1970-luvun arvaamattomassa tuotannossa. Äärimusikaalisella luottotuottaja Bob Ezrinillä oli vahvasti osuutta bändin onnistumisiin studiossa.

School’s Outin ilmestyessä Alice Cooper oli liian suosittu, eskapistinen, kypsymätön, raaka, kitsch ja humoristinen saadakseen arvostusta niiltä, joille rockmusiikki edusti yhteiskunnallista muutosvoimaa ja vakavaa sävel- ja sanataidetta. Tokihan koulun räjäyttämisestä riemuitseva School’s Out on lapsellinen kappale, mutta se myös hehkuu sitä hetkessä elämisen ja vapauden huumaa, jota tuntee juostessaan todistus kädessään luokasta kohti kesää.

School’s Out -albumiin kiteytyi Alice Cooperin suuruus: hän osasi heijastella popkulttuurin ja yhteiskunnan ilmiöitä satiirisiksi ja populistisiksi kuvajaisiksi, jotka olivat raadollisuudessaan oudon kauniita, puhuttelevia, hauskoja, todenperäisiä ja samalla fiktiivisiä. Jos The Doors oli henkevän hippikulttuurin pimeän puolen varjo, Alice Cooper oli sitä samaa 1970-luvun alun materialistiseen ja populaariin tapaan – hän oli valtavan syvän sukupolvien välisen kuilun pimeydessä syntynyt friikki, joka näki ajassa ja todellisuudessa asioita, joista vanhemmilla ei ollut mitään havaintoa. Ei ollut mikään ihme, että nuoret rakastivat häntä.

Neljäkymmentäseitsemän vuotta School’s Outin ilmestymisen jälkeen Alice Cooper on edelleen voimissaan. Hän on ikääntynyt paheksutusta villitsijästä takuulaatuiseksi klassikkorockaktiksi, mutta laulaa paremmin kuin koskaan, julkaisee uutta musiikkia, rundaa jatkuvasti ja eikä tingi showstaan. Yksi keikkojen pakollisista numeroista on School’s Out, jota faneista vanhimmat kai diggailevat lastenlastensa kanssa.

Konserttien klassikkokimarat eivät kuitenkaan anna kokonaista kuvaa Alice Cooperista. Eivät myöskään hänen myöhempien aikojen levytyksensä, jotka ovat olleet enemmänkin opportunistista ajan henkeen tarttumista kuin uranuurtamista. Hänen outo ja hauska maailmansa avautuu parhaiten School’s Outin ja muiden 1970-luvun albumikokonaisuuksien kautta.

Ja ne kannet, ne ovat tosi siistit.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Alice Cooper kotisivu

Hae Alice Cooperin klassikko ’School’s Out’ kirjastosta.

Hae School’s Out kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Pretties For You (1969)
Easy Action (1970)
Love It To Death (1971)
Killer (1971)
School’s Out (1972)
Billion Dollar Babies (1973)
Muscle Of Love (1973)
Welcome To My Nightmare (1975)
Alice Cooper Goes To Hell (1976)
Lace And Whiskey (1977)
From The Inside (1978)
Flush The Fashion (1980)
Special Forces (1981)
Zipper Catches Skin (1982)
DaDa (1983)
Constrictor (1986)
Raise Your Fist And Yell (1987)
Trash (1989)
Hey Stoopid! (1991)
The Last Temptation (1994)
Brutal Planet (2000)
Dragontown (2001)
The Eyes Of Alice Cooper (2003)
Dirty Diamonds (2005)
Along Came A Spider (2009)
Welcome 2 My Nightmare (2011)
Paranormal (2017)

Lue lisää | Finna.fi
Bruce, Michael: No More Mr Nice Guy – The Inside Story Of The Alice Cooper Group, 160 sivua | SAF Publishing 1996
Cooper, Alice & Zimmerman, Keith & Zimmerman, Kent & Männistö, K. (kääntäjä): Alice Cooper, golfhirviö – Rokkarin 12 askelta golfaddiktiksi, 315 sivua | Like 2008
Gaiman, Neil & Zulli, Michael & Cooper, Alice: The Last Temptation, 102 sivua | Dark Horse Comics 2000
Thompson, Dave: Alice Cooper – Welcome To My Nightmare, 306 sivua | Omnibus Press 2012

Alice Cooper: School’s Out (1972).

Lepää rauhassa, Pete Shelley – Buzzcocksista ikuisuuteen

Pete Shelley 1955–2018

Pete Shelley: Homosapien (1981).Joulukuun kuudennen päivän iltana brittiläisen Buzzcocksin some-tileillä julkaistiin suru-uutinen. Bändin laulaja-kitaristi ja biisintekijä Pete Shelley oli kuollut sairauskohtaukseen 63-vuotiaana.

Shelley tuli tunnetuksi yhtenä punksukupolven lahjakkaimmista lauluntekijöistä ja myöhemmin muusikkona, joka ei arastellut uuden soundin etsimistä sen enempää kuin tärkeinä pitämistään arkaluontoisista asioista puhumista.

Pete Shelley perusti Buzzcocksin opiskelukaverinsa Howard Devoton kanssa vuonna 1975. Bändi soitti ensimmäisen keikkansa Boltonissa aprillipäivänä 1976. Asiat etenivät rivakasti kulttuurin uusien tuulten puskuvoimalla: jo saman vuoden syyskuussa Buzzcocks esiintyi Lontoossa punk-svengali Malcolm McLarenin järjestämässä 100 Club Punk Festival -tapahtumassa. Muita esiintyjiä olivat muun muassa Sex Pistols, Siouxsie & The Banshees, The Clash, The Vibrators ja The Damned.

Vuoden loppuun mennessä Buzzcocks oli jo levyttänyt ensimmäisen ep:nsä Spiral Scratchin, yhden ensimmäisistä punk-omakustanteista. Buzzcocks teki vaikutuksen tiukkana bändinä, jonka energisyys ei kärsinyt monille ajan bändeille tyypillisestä haparoivasta soitosta, sekä Shelleyn lauluntekijänlahjoilla. Paras esimerkki niistä on klassikko Ever Fallen In Love (With Someone You Shouldnt’ve).

Vuonna 1977 Buzzcocksin kokoonpano muuttui, kun Devoto erosi bändistä ja perusti oman yhtyeensä Magazinen. Shelleystä tuli Buzzcocksin kitaristi-laulaja ja hänen korkeasta, kirkkaasta ja melodisesta laulustaan bändin leimallisin piirre.

United Artists Records teki diilin Buzzcocksin kanssa elokuun kuudentenatoista 1977. Bändi levytti isolle yhtiölle Martin Rushentin tuottamat albumit Another Music In A Different Kitchen (1978), Love Bites (1978) ja A Different Kind Of Tension (1979). Neljäs albumi jäi demoasteelle, kun Buzzcocks hajosi vuonna 1981.

Sooloartistiksi alkanut Shelley debytoi albumilla, jollaista kukaan ei osannut odottaa mieheltä, joka oli tullut tunnetuksi melodisen punkbändin laulaja-kitaristina ja taitavana poplauluntekijänä. Soolodebyytti Sky Yen oli jo vuonna 1974 olkkarissa äänitetty levyllinen kokeellista elektronista musiikkia Tangerine Dreamin ja Clusterin hengessä. Sky Yenin vastaanotto oli aikanaan lähinnä hämmentynyt ja vihamielinen, mutta myöhemmin sen psykedeelistä hammasporanoisea on alettu pitää kokeellisuudessaan kiinnostavana. Shelleyn omasta mielestä levy sopi kuulokekuunteluun sekä niille, jotka halusivat saada vieraat poistumaan.

Sky Yenin piti alun perin olla soundtrack Devoton tekemään elokuvaan. Samankaltaiseen tarkoitukseen tehtiin myös Shelleyn seuraava projekti Hangahar, jonka hän levytti Sally Timmsin ja Lindsay Leen kanssa vuonna 1980.

Homosapien-single (ja samannimisen sooloalbumin nimibiisi vuodelta 1981) vei Shelleyn kappalerakenteen kannalta takaisin popmusiikin lähteille, mutta sekin oli sovitettu elektronisen musiikin soittimille eli syntetisaattoreille ja rumpukoneille. Kappaleen viittaukset homoseksuaalisuuteen saivat BBC:n kieltäytymään soittamasta sitä, mikä puolestaan sai Shelleyn kertomaan julkisuudessa omasta biseksuaalisuudestaan, johon hän oli viittaillut jo Buzzcocksille kirjoittamissaan kappaleissa.

Samankaltaista soundimaailmaa kartoitti myös vuoden 1983 XL1-albumi, jonka tunnetuin kappale on Telephone Operator. Aikaansa edellä olleen albumin mukana sai ZX Spectrum -tietokoneelle tehdyn ohjelman, jonka esittelemiä grafiikoita ja lyriikoita saattoi katsella levyä kuunnellessaan.

Vuoden 1986 Heaven And The Sea -sooloalbumilla Shelley yhdisti elektronisen musiikin ja kitararockin piirteitä ajanmukaiseksi ja täyteläiseksi popiksi. Levyltä julkaistiin kaikkiaan neljä singleä, joista tässä kuullaan melankolinen Waiting For Love.

Ympyrä sulkeutui 1980-luvun lopulla, kun Buzzcocks teki paluun. Aluksi punklegenda julkaisi livelevyjä, mutta muutaman tunnusteluvuoden jälkeen myös uutta musiikkia. Vuonna 1993 julkaistu Trade Test Transmission -albumi käynnisti Buzzcocksin uran myöhemmät ajat, jotka jatkuivat aina Shelleyn kuolemaan saakka. Viimeiseksi jäi vuonna 2014 julkaistu yhdeksäs Buzzcocks-pitkäsoitto The Way.

Shelleyn viimeinen albumi Cinema Music And Wallpaper Sounds ilmestyi vuonna 2016. Se sulki hänen soolouransa ympyrän samalla tavalla kuin Trade Test Transmission oli sulkenut Buzzcocksin kehän: Cinema Music And Wallpaper Sounds oli vuonna 1976 äänitetty levyllinen kokeellista elektronista musiikkia ja siinä mielessä Sky Yenin sisarteos.

Pete Shelley kohtasi loppunsa kotonaan Virossa, jossa hän oli asunut vaimonsa Gretan kanssa vuodesta 2012 lähtien.

Peter Campbell McNeish 17.4.1955–6.12.2018

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Hae Buzzcocks-klassikoita kirjastosta!

Hae Buzzcocks-klassikoita kirjastosta!

Hae Buzzcocksia kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt | Buzzcocks
Another Music In A Different Kitchen (1978)
Love Bites (1978)
A Different Kind Of Tension (1979)
Trade Test Transmissions (1993)
All Set (1996)
Modern (1999)
Buzzcocks (2003)
Flat-Pack Philosophy (2006)
The Way (2014)

Pete Shelley
Sky Yen (1980)
Hangahar (1980)
Homosapien (1981)
XL1 (1983)
Heaven And The Sea (1986)
Cinema Music And Wallpaper Sounds (2016)

Lue lisää
Junttila, Jukka: 1977 – Punkvallankumous, 279 sivua. Like 2017.
McGartlandTony: Buzzcocks – The Complete History, 288 sivua. John Blake 1995.
Robb, John & Salmenpohja, Ilkka (kääntäjä): Punk! – Brittipunkin haastatteluhistoria. Like 2007.

Pete Shelley: XL1 (1983).

Pete Shelley: XL1 (1983).

 

The Adverts: Crossing The Red Sea With The Adverts – uuden kulttuurin etulinjassa

Crossing The Red Sea With The Adverts (Bright, 1978)

The Adverts: Crossing The Red Sea (1978).Sanotaan, että mitä kirkkaammin liekki palaa, sen nopeammin se sammuu. Niin kävi ainakin The Advertsille, jonka kaari jäi vain kahden levyn mittaiseksi. Brittiläistä punkpioneeria ei kuitenkaan ole unohdettu, siitä on pitänyt huolen sen klassikoksi kohotettu debyyttialbumi Crossing The Red Sea With The Adverts.

Crossing The Red Sea With The Advertsin tehnyt alkuperäiskokoonpano syntyi vuonna 1976, kun Devonista Lontooseen muuttaneet T.V. Smith ja Gaye Advert lyöttäytyivät yhteen kitaristi Howard Pickupin ja rumpali Laurie Driverin kanssa. The Adverts syntyi uuden kulttuurin etulinjaan. Se soitti ensimmäiset keikkansa Lontoon Roxyssa tammikuussa 1977 – kuukautta ennen kuin ensimmäinen brittiläinen punkalbumi, The Damnedin Damned Damned Damned ilmestyi.

The Adverts julkaisi punkin vallankumousvuoden mittaan kolme singleä. Niistä ensimmäinen, kiivas ja itseironinen One Chord Wonders//Quick Step kiteytti punkin eetoksen hienommin kuin yksikään toinen aikakauden klassikko. Keskimmäinen, elokuussa julkaistu Gary Gilmore’s Eyes//Bored Teenagers kipusi singlelistalla kahdeksanneksitoista ja tuli bändin kaikkien aikojen tunnetuimmaksi kappaleeksi. (Yllättävää kyllä, hittibiisi ei ollut lainkaan mukana Crossing The Red Sea With The Adverts -albumin alkuperäisellä versiolla.) Punkilmiön laajenemisnopeudesta kertoo jotakin se, että lokakuussa 1977 julkaistu kolmas single Safety In Numbers//We Who Wait jo kritisoi skenen turvallisuushakuista laumasieluisuutta.

Abbey Road -studiolla tehty Crossing The Red Sea With The Adverts ilmestyi Iso-Britannian albumilistalle julkaisuviikollaan helmikuussa 1978. Mikään valtava myyntimenestys se ei ollut, mutta teki saman tien selväksi, että The Advertsilla oli valttinaan poikkeuksellisen hyvä biisintekijä. T.V. Smith kirjoitti melodisia ja iskeviä lauluja, joista monet olisivat toimineet millaisina sovituksina tahansa. Hänen bändinsä debyytti oli vahvasti ajassa kiinni, mutta sillä oli myös ikuisuusarvoa.

Vaikka The Adverts aikalaistensa tavoin korosti sitä, että soittotaito oli pelkkä vähäpätöinen muotoseikka sisällön ja sanoman ympärillä, eivät Driver, Pickup ja Advert olleet lainkaan pöllömpi punkbändi, ja ennen kaikkea heillä oli keulillaan erinomainen rocklaulaja ja -lyyrikko. Tuleen bändin puhalsi juuri laulaja T.V. Smith, jonka kiihkeys ja intohimo puskivat läpi pitelemättöminä. The Adverts ei tavoitellut maailmaa ravistelevaa rankkuutta yhtä tietoisesti ja itsetarkoituksellisesti kuin Sex Pistols ja moni muu, mutta raju sen ensimmäinen albumi silti oli. Mitä vilpittömimmällä, realistisimmalla ja aidoimmalla tavalla.

Crossing The Red Sea With The Adverts oli vaikuttava levy sanan kaikissa merkityksissä. Se muokkasi käsityksiä siitä, mistä punkissa on kyse ja kuinka sitä tehdään. Kriitikoiden zeitgeistin tavoittaneeksi klassikoksi julistama levy olisi voinut olla lupaava alku pitkälle uralle, mutta toisin kävi. Pian alkuperäisestä kokoonpanosta olivat jäljellä enää Smith ja Advert, eikä bändin toinen albumi Cast Of Thousands ollut edeltäjänsä kaltainen menestys oikein millään tasolla. Yhtye soitti viimeisen keikkansa lokakuussa 1979.

Crossing The Red Sea With The Advertsilla soittaneesta kokoonpanosta kitaristi Howard Pickup (eli Howard Boak) kuoli vuonna 1997. Rumpali Laurie Driver (eli Laurie Muscat) asuu tätä nykyä Islannissa. Gaye Advert eli Gaye Black on työskennellyt Lontoossa sosiaalialalla ja taiteilijana.

Perustettuaan ja haudattuaan yhtyeet T.V. Smith’s Explorers ja Cheap Smith teki ensimmäisen sooloalbuminsa vuonna 1983, kunnes jäi vuosiksi viettämään hiljaiseloa musiikista. 1990-luvun alussa hän ryhtyi sooloartistiksi. Siitä lähtien hän on kiertänyt maailmaa kitaransa kanssa ja koonnut kiertuepäiväkirjoistaan valloittavan kirjasarjan. Smith on julkaissut toistakymmentä sooloalbumia ja useita livelevyjä. Viimeisin studiolevy Land Of The Overdose ilmestyi 2018.

Smith on tehnyt erinomaisia biisejä myös soololevyilleen, mutta The Advertsin klassikoilla on hänen faniensa sydämessä erityinen paikka. Niin taitaa olla myös hänen sydämessään, onhan hän sentään kirjoittanut aiheesta runonkin:

Punk Rock Poem

It was strange being in a punk rock band
People gobbed on us, then shook us by the hand
We played every toilet in this green and slimy land
First of all for fifteen quid, then – later on – a grand!

Thirty days of madness touring with the Damned
Turning up to soundcheck to find out we’d been banned
Driving back to London in the mini-van

Didn’t get to the U.S.A. as planned

And, looking back, we didn’t change the music scene a lot
But we did have one hit single, and supported Iggy Pop
And sometimes people tell me that the Adverts changed their lives
And that’s nice

It was great being in a punk rock band

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

T.V. Smithin kotisivu
Gaye Black kotisivu

Hae The Adverts -klassikko 'Crossing The Red Sea' kirjastosta!

Hae The Adverts -klassikko ’Crossing The Red Sea’ kirjastosta!

Hae The Advertsia kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
The Adverts
Crossing The Red Sea With The Adverts (1978)
Cast Of Thousands (1979)

T.V. Smithin sooloalbumit
Channel Five (1983)
March Of The Giants (1992)
Immortal Rich (1995)
Generation Y (1999)
Not A Bad Day (2003)
Misinformation Overload (2006)
In The Arms Of My Enemy (2008)
Coming In To Land (2011)
I Delete (2014), TVS
Land Of The Overdose (2018)

Lue lisää
Junttila, Jukka: 1977 – Punkvallankumous. 279 sivua. Like 2017.
Robb, John & Salmenpohja, Ilkka (suom.): Punk! – Brittipunkin haastatteluhistoria. Like 2007.

The Adverts: Crossing The Red Sea (1978).

The Adverts: Crossing The Red Sea (1978).