Tracy Chapman – altavastaajien ääni

Tracy Chapman | Elektra 1988

Tracy Chapman: Tracy Chapman (1988).Ei ole olemassa vain yhtä ajan henkeä. Yhteiskunnissa vallitsee samaan aikaan monenlaisia todellisuuksia. 1980-luvulla Bill Cosby Show’ta katsellessa ei välttämättä tullut mieleen, että ne samat jännitteet, jotka Rodney Kingin pahoinpitely ja George Floydin tappaminen myöhemmin laukaisivat mellakoiksi, olivat yhtä lailla olemassa. Ne ovat kyteneet laavana amerikkalaisen arjen pinnan alla jo vuosisatojen ajan, ja aika ajoin tapahtuu jotakin niin käsittämättömän kauheaa, että niiden on päästävä purkautumaan.

Laulaja-lauluntekijä Tracy Chapman (s. 1964) kirjoitti niistä jännitteistä lauluja omaa etnistä taustaansa vasten aikana, jolloin sellaisista epämukavista jutuista ei juuri puhuttu. Hänen biiseillään ei ollut mitään tekemistä 1980-luvun lopun mukavan viihteen kanssa, ja juuri siksi ne myivät miljoonia. Chapmanin kaltaiselle afroamerikkalaiselle protestilaulajalle oli sosiaalinen tilaus.

Menestys iski Chapmaniin heti ensimmäisen levyn aikaan, mutta hänen uraansa ei voi luonnehtia tuhkimotarinaksi. Hän oli alkanut soittaa ja tehdä omia lauluja jo 8-vuotiaana, ja jotkut ensimmäisen levynsä biiseistä hän oli kirjoittanut kuusitoistavuotiaana. Sanoitusten sosiopoliittiset teemat Chapman löysi omasta elämästään. Rotuennakkoluulojen tahraamassa Clevelandissa kiusatuksi ja pahoinpidellyksi joutuminen jätti häneen jälkiä.

Chapmanin ensimmäinen, nimetön albumi oli menestys molemmilla mittareilla. Kriitikot rakastivat sitä, ja kuluttajat ostivat sitä miljoonatolkulla. Kaupallinen menestys tuli artistille suurena yllätyksenä. Hän ei ollut ajatellut, että suuri levy-yhtiö voisi nähdä hänen kantaaottavissa lauluissaan mitään myyntikelpoista. Hänen surumielisiin melodioihin puetut ajatuksensa kuitenkin puhuttelivat suuria ihmisjoukkoja, jotka eivät havainneet minkäänlaista samaistumispintaa siinä bonjoviaalissa poprockissa, jota radioasemat siihen aikaan soittivat. Kapinalle on aina kysyntää.

Muusikkona Chapman ei ottanut kiinni ajan hengestä vaan tarjosi sille vaihtoehdon. Siloposkisten poppareiden ja isotukkaisten rokkareiden leveiden hymyjen takaa nousi musta nuori nainen, joka lauloi intiimeiksi tuotettuja vakavia lauluja maailmasta, jossa oli ihan oikeita, siis ihastumista suurempia ongelmia. Vähän niin kuin Suzanne Vega hiukan ennen häntä ja Lenny Kravitz vähän myöhemmin, Chapman kantoi laulaja-lauluntekijän, ei poptähden tunnuksia. Hänen debyyttinsä sanoituksia lukiessa huomaa, etteivät ne ole vanhentuneet kolmessa vuosikymmenessä ollenkaan: ”Tonight the riots begin on the back streets of America / They kill the dream of America” (’Across the Lines’).

Tracy Chapmanin epämuodikkaalle albumille oli vaikeaa löytää sopivaa tuottajaa, mutta lopulta hän pääsi töihin David Kershenbaumin kanssa. Tuottaja rakensi Chapmanille soundin ainoalla oikealla tavalla eli tukemalla hienovaraisesti hänen ääntään ja sanojaan. Tuotannollisesti levy ei ole mitenkään kuulijaa haastava tai vaikeasti lähestyttävä, mutta tekemisensä aikaan se kyllä erottui joukosta intiimiydellään. Kahdessa kuukaudessa Hollywoodissa äänitetty nimetön debyytti sai kannekseen seepialla sävytetyn kuvan artistista, joka ei katsonut kameraan.

Viesti oli selvä: kyse ei ollut Tracy Chapmanista vaan hänen musiikistaan, ja jos se oli jonkun ääni, niin ei yksilön vaan ihmisryhmien, vähemmistöjen, hänen kaltaistensa ihmisten. Chapman ei kuitenkaan saarnannut: ’Baby Can I Hold You’, ’For You’ ja ’For My Lover’ osoittivat hänen hallitsevan myös tavallista särmikkäämpien ihmissuhdelaulujen kirjoittamisen. ’Fast Carin’ kantaaottavuus kumpusi springsteenmäisestä lähtemisen tematiikasta, ja ’Mountains O’ Things’ käsitteli materialismia. Kyynikoiden naiiviksi moittimalla ’Why?’:lla Chapman esitti juuri oikeita kysymyksiä, joihin ei vieläkään ole saatu hyväksyttäviä vastauksia.

Tracy Chapmanin levytysura on kahdenkymmenen vuoden mittainen ja käsittää kahdeksan studioalbumia. Viimeisin levy Our Bright Future on vuodelta 2008. Hänen suosionsa piikkasi heti debyytillä, joka myi kuusinkertaista platinaa pelkästään Yhdysvalloissa. Lähimmäksi tuota huippua pääsi yllättäen vuoden 1995 New Beginning, joka meni Amerikassa kaupaksi viisinkertaisen platinalevyn verran (siinä missä sen edeltäjä Matters Of The Heart oli ylittänyt ”vain” kultalevyrajan).

Artistia itseään myynnit tuskin ovat juuri mietityttäneet debyytin menestyksen jälkeen. Tracy Chapman on keskittynyt työskentelemään ihmisoikeuksien puolesta, lasten hyväksi ja rasismia vastaan.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Tracy Chapman | Facebook
Tracy Chapman | Instagram
Tracy Chapman | Twitter

Tracy Chapman
Tracy Chapman – laulu, akustinen kitara, sähkökitara, lyömäsoittimet
Denny Fongheiser – lyömäsoittimet, rummut
Larry Klein – bassokitara
Jack Holder – sähkökitara, Hammond-urut
Ed Black – steel-kitara
Bob Marlette – kosketinsoittimet
David LaFlamme – sähköviulu
Steve Kaplan – kosketinsoittimet
Paulinho Da Costa – lyömäsoittimet
Tuottaja: David Kershenbaum

Varaa Tracy Chapmanin debyyttialbumi kirjastosta.

Varaa Tracy Chapman kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Tracy Chapman

1980-luku

Tracy Chapman | Elektra 1988
Crossroads | Elektra 1989

1990-luku

Matters Of The Heart | Elektra 1992
New Beginning | Elektra 1995

2000–

Telling Stories | Elektra 2000
Let It Rain | Elektra 2002
Where You Live | Elektra 2005
Our Bright Future | Elektra 2008

Kokoelmat | Finna.fi
Tracy Chapman

Collection | Elektra 2001
Greatest Hits | Elektra 2015

Bruce Springsteen: The Rising – ihmisen uskosta huomiseen
Joni Mitchell: Song To A Seagull – kun aitous välittyy
Paul Simon: Graceland – silta yli synkän virran

Lue lisää | Finna.fi

Artikkelihaku Tracy Chapman
She’s A Rebel – The History Of Women In Rock & Roll  Gillian G. Gaar, 467 sivua | Seal Press 1992 • Blanford 1993
She’s A Rebel – The History Of Women In Rock & Roll – Expanded 2nd Edition  Gillian G. Gaar, 516 sivua | Seal Press 2002
Rebellinnen – die Geschichte der Frauen in der Rockmusik  Gillian G. Gaar & übersetzt von Heike Brühl, 462 sivua | Argument 1994

Tracy Chapman: Tracy Chapman (1988).

Tracy Chapman (1988).

King Diamond: ”Them” – rytinää riivatussa talossa

”Them” | Roadrunner Records 1988

King Diamond: "Them" (1988).Kauhumetallin tanskalainen ruutukuningas King Diamond on viime aikoina satsannut vanhojen albumiensa uudelleenjulkaisuihin. Levy-yhtiö Metal Bladen kautta ilmestyvät vinyylit ja CD:t on tehty alkuperäisistä mastereista, jotta musiikki kuulostaisi sellaiselta kuin alun perin oli tarkoitus. Artisti siis käsittelee niitä kuin taideteoksia eikä kuin tuotteita, ja kyllähän ne ovatkin enemmän kuin pelkkiä hevibiisinippuja. Jokainen King Diamond -albumi kertoo fiktiivisen kauhutarinan, jonka vaiheita musiikki palvelee.

King Diamondin kolmas albumi ”Them” (1988) kertoo henkien hallitsemasta talosta nimeltä Amon, jonka omistajaa, tarinan kertojan Kingin isoäitiä, on pidetty pitkään mielisairaalassa. King, hänen äitinsä ja sisarensa asuvat Amonissa, kun isoäiti pääsee pakkohoidosta ja palaa kotiinsa. Hoitojakso ei ole muuttanut mitään: karmivan oloinen mummi ryhtyy taloksi asetuttuaan välittömästi asioimaan aaveiden kanssa. Jännittävää kertomusta spoilaamatta mainittakoon, että kun isoäiti sotkee perillisensä henkimaailman hommiin, ei seuraa mitään hyvää.

King Diamond tunnetaan paitsi teemalevyjen tekijänä, myös äärimmäisen persoonallisena vokalistina, jonka teatraalinen tulkinta venyy falsetista mitä matalimpaan mörinään, ja kappaleiden merkilliset laulumelodiat hyödyntävät laulajan koko skaalaa. Hänen manaajamaiset äänensä (aivan, monikossa) kuulostavat siltä kuin leegio riivaajahenkiä puhuisi hänen kauttaan. Sellainen tulkintatyyli istuu täydellisesti ”Themin” tarinaan, jota leimaavat skitsofreeniset tuntemukset ja ajatukset henkijoukon läsnäolosta.

”Themin” kappaleiden melodioita tuskin edes pystyisi säveltämään kukaan muu kuin King tykönään, ja biisit ovatkin enimmäkseen hänen yksin kirjoittamiaan. Merkittävässä roolissa ovat myös yhtyeen virtuoosit eli kuninkaan oikea käsi, kitaristi Andy LaRocque (joka oli mukana säveltämässä kolmea kappaletta) sekä rumpali Mikkey Dee, joka sittemmin yllätti siirtymällä kikkailevamman hevin soittamisesta suoraviivaisen Motörheadin rumpaliksi.

”Them” on musiikkia tarkan soiton ja klassisten kauhutarinoiden ystävien korville. LaRocquen, Deen, kitaristi Pete Blakkin ja basisti Hal Patinon soitto on tiukkaa kuin pula-aika, ja Kingin kertomus ammentaa vanhastaan tutuista genren elementeistä. Hänen kauhunsa on suoraviivaista, räikeää ja sarjakuvamaista, eivätkä sen ylidramaattisuudessaan humoristiset hetket suinkaan ole tahattomia (tai ainakaan ne eivät tunnu siltä). Musiikki on usein liiankin alisteista sanoituksille, mutta ainakaan King Diamondia ei pääse syyttämään miellyttämispyrkimyksistä. Tällaista jyrkkää tavaraa hän on aina tuottanut, ja sen voi joko ottaa tai jättää.

King Diamond jatkoi uusien teosten laatimista sekä omissa nimissään että Mercyful Faten laulajana, kunnes 2010-luvun alkajaisiksi joutui kokemaan kauhunhetkiä sydänkohtausten kautta. Moninkertaisesta ohitusleikkauksesta toipuminen vei vuosia, mutta Kim Bendix Petersen (s. 1956) parani ja palasi lavoille todistajanlausuntojen mukaan hämmentävän kovassa kunnossa. Nyt tekeillä on kolmastoista King Diamond -albumi, tuplalevy The Institute, jolla ei ole tekemistä Stephen Kingin samannimisen romaanin kanssa.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

King Diamond | kotisivu
King Diamond | Facebook
King Diamond | Instagram
King Diamond | Twitter

Varaa "Them" kirjastosta.

Varaa ”Them” kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
King Diamondin studioalbumit

1980-luku

Fatal Portrait | Roadrunner Records 1986
Abigail | Roadrunner Records 1987
”Them” | Roadrunner Records 1988
Conspiracy | Roadrunner Records 1989

1990-luku

The Eye | Roadrunner Records 1990
The Spider’s Lullabye | Massacre Records 1995
The Graveyard | Massacre Records 1996
Voodoo | Massacre Records 1998

2000–2009

House Of God | Massacre Records 2000
Abigail II: The Revenge | Metal Blade Records 2002
The Puppet Master | Massacre Records 2003
Give Me Your Soul…Please | Massacre Records/Metal Blade Records 2007

2020-luku

The Institute | Metal Blade Records 2020

Mercyfyl Fate | Finna.fi

1980-luku

Melissa | Roadrunner Records 1983
Don’t Break the Oath | Roadrunner Records 1984

1990-luku

In The Shadows | Metal Blade Records 1993
Time | Metal Blade Records 1994
Into The Unknown | Metal Blade Records 1996
Dead Again | Metal Blade Records 1998
9 | Metal Blade Records 1999

Alice Cooper: School’s Out – rajaton, ajaton seikkailu
Anthrax: Sound Of White Noise – thrash-titaani tavoitteli tähtiä
Belzebubs: Pantheon Of The Nightside Gods – vapauden ja vastuun kiirastulessa
Black Sabbath: Black Sabbath & 13 – alun loppu ja lopun alku
Iron Maiden: Powerslave – epiikkaa ja elinvoimaa egyptiläisittäin
Kaaos törkytehtaassa – Mayhemin ja Mötley Crüen kohutut saagat
Kiss: Music from ”The Elder” – maskimiehet eksyksissä
Kiss: Lick It Up – kadonneen kitaristin kunniajuoksu
Levyt, jotka Alice unohti – Special Forces | Zipper Catches Skin | DaDa
Metallica: The $5.98 E.P. Garage Days Re-Revisited – elonmerkkejä autotallista
Michael Monroe: One Man Gang – jengi soittaa sydämestä
Misfits: Walk Among Us – kauhupunkin klassikko
Motörhead: Clean Your Clock – lopunajan dokumentti
The Black Crowes: Warpaint – sukellus syvään päähän
Thin Lizzy: Thunder And Lightning – joutsenlaulu vailla vertaa

Lue lisää | Finna.fi

Heavy metal – Raskaan musiikin pioneerit, jättiläiset ja kapinalliset  Daniel Bukszpan & kääntäjät Lotta Heikkeri Miki Peltola & Marco Hietala, 336 sivua | Nemo 2010
Pedon meteli – heavy metallin vanha ja uusi testamentti  Ian Christe & kääntäjä Jone Nikula, 385 sivua | Johnny Kniga 2006
Sound Of The Beast – The Complete Headbanging History Of Heavy Metal  Ian Christe, 385 sivua | Harper Entertainment 2003

King Diamond: "Them" (1988).

King Diamond: ”Them” (1988).

Duran Duran: Big Thing – iso juttu, unohdettu klassikko

Big Thing | EMI 1988

Duran Duran: Big Thing (1988).Neonväreissä leiskuva uutuuslevyn kansikuva yllätti Duran Duran -fanit vuonna 1988. Bändiposeeraus näytti olevan mennyttä. Ehkä vielä suurempi visuaalinen yllätys oli gatefold-kannen sisäsivuilta avautuva viileys ja …etäisyys. Kaikki ei ollutkaan alleviivatun muodikasta tai kiiltävää. Tekstejäkin oli häivytetty kollaasissa ikään kuin taustalle. Muutoksia tapahtui myös musiikissa. Duranien viidettä studioalbumia hallitsi erilainen tatsi. Kovatasoiset biisit hiipivät mieleen aivan toisella tapaa kuin Rion tai Seven And The Ragged Tigerin supermenestynyt popkiito.

Se kaikkein tärkein – biisinteko – oli kuitenkin yhtä hallussa kuin aikaisemmin, ja Big Thing parantaa asteen pari edeltäjästään Notorius. Tämä oli hieno ansio, sillä vuoden -88 listamusiikin moderni popsoundi sisälsi osin riskialttiita toteuttamistapoja. Duran Duran ei horjunut ja Big Thing säilyi ylväänä kokonaisuutena, joka väistää halvanohuet tuotantokarikot.

Alun perin Birminghamista ponnistanut bändi lähti toden teolla lentoon kun Simon Le Bon ryhtyi lupaavan kombon laulajaksi. Taiteilijaopiskelijoiden nouseva kokoonpano iski lähelle kultasuonta vuonna 1981, apunaan tuottaja Colin Thurston. Jo ensisingle ’Planet Earth’ herätti. Debyyttialbumin Duran Duran ja suurta huomiota saaneen singlen ’Girls On Film’ myötä popkuluttajat innostuivat ympäri maailmaa. Järjettömän toimiva rocklevy Rio (1982) teki Duran Duranista maailmantähden. ’Hungry Like The Wolf’, ’Save A Prayer’ ’Hold Back The Rain’ ja ’The Chauffeur’ jättivät moniin 80-luvun nuoriin lähtemättömät jäljet.

Aivan suurimman maailmanmenestyksen kynnyksellä The Rio Tour toi bändin syyskuussa -82 Helsingin Kulttuuritalolle ja Turun konsettitalolle. Voittokulkua jatkoivat albumit Seven And The Ragged Tiger ja astetta seesteisempi Notorious. Duran Duran näytti hallitsevan popmaailmaa hyvän matkaa pitkin 1980-lukua, jopa Bond-elokuvan A View To A Kill tunnarin avulla. Vaikka kovin hysteria väistyi oli vuosikymmenen loppu yhä hienoa Duran-aikaa.

Duran Duran vuonna 1988: Simon Le Bon (vas.), John Taylor ja Nick Rhodes. Kuva: Duran Duran -kotisivu.

Duran Duran vuonna 1988: Simon Le Bon (vas.), John Taylor ja Nick Rhodes. Kuva: Duran Duran -kotisivu.

Triona Simon Le BonNick RhodesJohn Taylor sävelletty viides DD-levy Big Thing puski eteenpäin virkeästi. Isosti läiskähtelevät perkussiot ja synamassat olivat vaihtuneet kevyempiin jo edellisellä levyllä. Soundi muuttui selkeästi kitaristi Andy Taylorin eroamisen jälkeen. Yhtä iso muutos oli rumpali Roger Taylorin lähtö. Rock jäi taaemas.

Ensimmäinen singleraita ’I Don’t Want Your Love’ iski dance-otteella. Monet house-biisit voivat olla kuluneita, mutta Duran Duranin groove on hallussa mestarillisesti – kuin Chic ei olisi koskaan kadonnut. Funkkaavan bändin siivittämänä Le Bon yltää hienoon lentoon.

Simon Le Bon oli saanut lisää herkkyyttä ja itsevarmuutta. Teinipopvuosien aika näytti kääntyvän yhä kauemmas historiaan kun mietteliäämpi Duran Duran kolahti: ’Too Late Marlene’, ’Palomino’ ja ’Land’ ovat loistokamaa. Vaikutuksen tekee myös kolmas singleraita ’Do You Believe In Shame?’

Jouluksi -88 julkaistu single All She Wants Is:

Levyn kakkospuoli jatkaa Simon Le Bonin vapautuneen lauluklangin esiintuloa. ’Palomino’ näyttää miten sävykästä jälkeä syntyy. Yksi unohdetuimmista Duran-raidoista on ’Land’. Sen raukeus on juhlavaa.

Big Thing päättyy mietteliään mahtipontisesti. ’Flute Interlude’ nivahtaa ’The Edge Of Americaan’, jonka siirtolaisteema on valitettavan ajankohtainen alkuvuodesta 2019. Duran Duranin paras protestilaulu sulautuu lopulta painostavaan äänimassaan, kuin loputonta lohduttomuutta kuvastaen. Kaiken päättävä ’Lake Shore Driving’ on pysäyttävä kokemus. Ja Le Bonin laulu kulki koko ajan yhä sielukkaammin.

Duran Duran on aina osannut panostaa albumeihin. Levytyksen kaari, niin sanotut albumiraidat ja päätösbiisit ovat olleet tärkeitä, samalla tavalla kuin bändillä on ollut silmää videotuotannollekin. Vaikka Big Thing on jäänyt hieman syrjään DD-diskografiassa, se antaa yhä paljon. Vanha totuus tulee pintaan: onnistunut albumi ole koskaan vain tuotantotyötä. Se on biisejä ja bändihenkeä.

Tuomas Pelttari

Big Thing
Simon Le Bon – laulu
Nick Rhodes – kosketinsoittimet
John Taylor – bassokitara
Tuottajat: Duran Duran, Jonathan Elias ja Daniel Abraham

Warren Cuccurullo – kitara
Steve Ferrone – rummut
Sterling Campbell – rummut
Chester Kamen – kitara

Duran Duran | kotisivu
Duran Duran | Facebook
Duran Duran | Instagram
Duran Duran | Twitter

Varaa Duran Duran -klassikko Big Thing kirjastosta.

Varaa Duran Duran -klassikko Big Thing kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Duran Duran

1980-luku

Duran Duran | EMI 1981
Rio | EMI 1982
Seven And The Ragged Tiger | EMI 1983
Notorious | EMI 1986
Big Thing | EMI 1988

1990-luku

Liberty | Parlophone/EMI 1990
Duran Duran – Wedding Album | Parlophone/EMI 1993
Thank You | Parlophone/EMI 1995
Medazzaland | Capitol Records 1997

2000–2009

Pop Trash | Hollywood Records 2000
Astronaut | Duran Duran New Partnership 2004
Red Carpet Massacre | Skin Divers 2007

2010-luku

All You Need Is Now | Tape Modern t/a Skin Divers 2011
Paper Gods • 2LP & CD | Warner Bros. Records 2015

Billy Idol: Kings & Queens Of The Underground – rocktähden laadukas paluu
Classix Nouveaux: Night People – futuristisen uusi aalto
Duran Duran: Big Time – iso juttu, unohdettu klassikko
Jean-Michel Jarre: Electronica 1 – The Time Machine
Jean-Michel Jarre: Electronica 2 – The Heart Of Noise
New Order: Movement – vaiston varassa eteenpäin
Pet Shop Boys: Behaviour – pop osuu sydämeen
Ruusut: Kevätuhri – inhimillisyyttä ajankuvan alla

Lue lisää Duran Duranista | Finna.fi

Duran Duran – Notorius  Steve Malins, 294 sivua | Andre Deutsch 2005
Duran Duran – Wild Boys  Steve Malins, 312 sivua | Carlton Books 2013
Duran Duran  William Simmons & Richard Rosenfeld, 64 sivua | Octopus Books 1984
Wild Boy – My Life With Duran Duran  Andy Taylor, 324 sivua | Orion/Grand Central 2008, pokkaripainos: Orion 2009
In The Pleasure Groove – Love, Death & Duran Duran  John Taylor, 387 sivua | Dutton 2012 • Uusi painos: Sphere 2013

100 Years Of British Music – A Photographic Tribute To Some Of The Greatest Songwriters And Composers Of All Time  Guy Fletcher, 272 sivua | Omnibus 2014

Duran Duran: Big Thing (1988).

Duran Duran: Big Thing (1988).

Guns N’ Roses: Appetite For Destruction – hard rockin kunnianpalautus

Appetite For Destruction | Geffen 1987

Guns N' Roses: Appetite For Destruction (1987).Guns N’ Rosesin lauantaina 1.7.2017 Hämeenlinnaankin ulottuvaa Not In This Lifetime -kiertuetta myydään klassisen kokoonpanon paluuna. Sitä se onkin, jos lukee myös 1990-luvun alun tapahtumat klassisen GN’R:n tekosiksi. Kuten megalomaanisen Use Your Illusion -maailmankiertueen mellakka-alttiilla keikoilla aikoinaan, etulinjassa seisovat basisti Duff McKagan, laulaja Axl Rose ja soolokitaristi Slash. Taustalla on joukko taitavia taustalaulajia, kosketinsoittajia, komppikitaristeja ja muita statisteja, joiden avulla rockkonsertti kasvaa stadionmittoihin.

Meille puristeille Guns N’ Rosesin klassinen kokoonpano käsittää Slashin, Rosen ja McKaganin lisäksi kaksi muutakin korvaamatonta kaveria: komppikitaristi Izzy Stradlinin ja rumpali Steven Adlerin. Kumpikaan heistä ei soita paluukiertueella, mutta eipä sen väliä, koska he olivat paikalla silloin, kun Guns N’ Roses kirjoitti nimensä tähtiin. Se tapahtui Appetite For Destruction -debyyttialbumilla, jonka julkaisusta tulee heinäkuun 21. päivänä kuluneeksi kolmekymmentä vuotta.

Los Angelesissa tuottaja Mike Clinkin kanssa tehty Appetite For Destruction ei ollut välitön menestys. Kuukautta ennen albumin julkaisua ilmestynyt single It’s So Easy oli edustava näyte bändin rankasta repertoaarista, mutta ei mikään hitti. Toinen sinkku Welcome To The Jungle ilmestyi lokakuussa 1987, mutta sen video pääsi Music Television -kanavan rotaatioon vasta vuoden 1988 alussa. Guns N’ Roses oli ollut koossa kolme vuotta ja Appetite For Destruction kaupoissa kahdeksan kuukautta ennen kuin television mahti avasi bändille tien tähtiin.

Kolmas single Sweet Child O’Mine ratkaisi pelin Guns N’ Rosesin eduksi. Kun se julkaistiin singlenä ja videona kesällä 1988, se nousi Billboardin listan kärkeen, eikä Guns N’ Rosesin mestaruudesta rockin raskaassa sarjassa ollut enää epäilystäkään. Sweet Child O’Mine oli herkkyydessään Appetite For Destructionin kaupallisin kappale, mutta pysyi kuitenkin linjassa – se on rakkauslaulu, mutta ei mikään sokerinen hituri. Slashin upeasti kasvava kitarasoolo on yksi hard rockin historian komeimpia.

Se, mitä muuta hard rockissa tapahtui Appetite For Destructionin aikaan, teki Guns N’ Rosesista tarpeellisen. Edellisenä vuonna oli julkaistu sellaisia pehmolevyjä kuin Europen The Final Countdown, Poisonin Look What The Cat Dragged In ja Bon Jovin Slippery When Wet, ja Appetiten ilmestymisvuoden satoa olivat Def Leppardin Hysteria, Aerosmithin Permanent Vacation ja Whitesnaken 1987. Noita julkaisuja yhdisti vain se, ettei niissä ollut nimeksikään vaaran tuntua. Uudet, rankat speed/thrash-bändit olivat tehneet vallankumouksen metallissa, mutta hardrockin valtavirrassa Guns N’ Roses oli ainoa yhtye, jossa oli uhmaa teini-ikäisen tarpeiksi. Sellaiselle on aina tilausta.

Toisin kuin Bon Jovin ja Aerosmithin ammattilauluntekijöiden kanssa laatimat levytykset, Appetite For Destruction on aidosti tekijänsä näköinen albumi. Se syntyi, kun sieltä täältä Los Angelesiin ajautuneet nuoret miehet (McKagan tuli Seattlesta, Stradlin ja Rose Indianasta, Slash on syntyjään britti) kohtasivat Sunset Stripin rockskenen sykkeessä ja perustivat bändin. Se bändi oli parhaimmillaan huumaavan hyvä. Sellaiset biisit kuin Mr. Brownstone ja Nightrain eivät olleet enempää kuin osiensa summia, mutta osat nivoutuivat toisiinsa niin saumattomasti, että musiikki heräsi henkiin omana olentonaan. Paljosta on kiittäminen myös tuottaja Clinkiä. 1980-luvun lopun läiskähteleviä muotisoundeja fiksusti vältelleessä tuotannossa on taikaa, johon ajan hammas ei pysty.

Appetite For Destructionin myynti käynnistyi hitaasti mutta kantoi kauas. Levy nousi Billboardin listan hännille elokuussa 1987, ja tasan vuotta myöhemmin se saavutti listan ykkössijan. Yhdysvalloissa listaviikkoja kertyi huimat 147. Kolmessakymmenessä vuodessa Appetite For Destructionia on myyty liki kolmekymmentä miljoonaa kappaletta, ja yli puolet sen biiseistä on edelleen mukana Guns N’ Rosesin ohjelmistossa.

Siinä missä Use Your Illusion -tuplalevypari on sekavuudessaan ja hahmottomuudessaan kuin rocktähteyden buffet-pöydässä itsehillintänsä menettäneen yhtyeen bulimiaoksentelua, on Appetite For Destruction kolme varttia jännittävää, jäntevää ja jännitteistä bändisoittoa. Juuri sitä silkkaa asiaa, mikä Guns N’ Rosesin hardrock & rollissa alun perin viehätti.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Guns N’ Roses | kotisivu
Guns N’ Roses | Facebook
Guns N’ Roses | Instagram
Guns N’ Roses | Twitter

Varaa Appetite For Destruction kirjastosta.

Varaa Appetite For Destruction kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Guns N’ Rosesin studioalbumit

Appetite For Destruction | Geffen Records 1987
GN’R Lies | Geffen Records 1988
Use Your Illusion I | Geffen Records 1991
Use Your Illusion II | Geffen Records 1991
The Spaghetti Incident? | Geffen Records 1993
Chinese Democracy | Geffen Records 2008

Duff McKagan | Finna.fi

Believe In Me | Geffen Records 1993
How To Be A Man • EP | 2016
Tenderness | Universal Music Enterprises 2019

Neurotic Outsiders | Finna.fi

Neurotic Outsiders | Maveric/WEA 1996

Duff McKagan’s Loaded | Finna.fi

Dark Days | Pimp Records 2001
Sick | Century Media 2009
The Taking | Armoury Records 2011

Velvet Revolver | Finna.fi

Contraband | RCA 2004
Libertad | RCA 2007

Walking Papers | Finna.fi

Walking Papers | 2013
WP2 | Loud & Proud Records 2018

Slash’s Snakepit | Finna.fi

It’s Five O’Clock Somewhere | Geffen Records 1995
Ain’t Life Grand | Koch Records 2000

Slash | Finna.fi

Slash | Roadrunner Records/Dik Hayd Records 2010

Slash Featuring Myles Kennedy And The Conspirators | Finna.fi

Apocalyptic Love | Roadrunner Records/Dik Hayd Records 2012
World On Fire | Roadrunner Records/Dik Hayd Records 2014
Living The Dream | Roadrunner Records/Snakepit Records 2018

Alice In Chains: Rainier Fog – sumusta selviytyneet
Belzebubs: Pantheon Of The Nightside Gods – vapauden ja vastuun kiirastulessa
Def Leppard: Hysteria – hard rockin valovoimaa
Duff McKagan – luoteisen maan punkkari
Iggy Pop: Lust For Life – tanssia muurin harjalla
Iron Maiden: Powerslave – epiikkaa ja elinvoimaa egyptiläisittäin
Joan Jett & The Blackhearts: I Love Rock’n’Roll – kapinallisen läpimurto
Kaaos törkytehtaassa – Mayhemin ja Mötley Crüen kohutut saagat
King Diamond: ”Them” – rytinää riivatussa talossa
Lou Reed & Metallica: Lulu – nainen miesten maailmassa
Metallica: The $5.98 E.P. • Garage Days Re-Revisitedelonmerkkejä autotallista
Misfits: Walk Among Us – kauhupunkin klassikko
Motörhead: Clean Your Clock – lopunajan dokumentti
Ozzy Osbourne: The Ultimate Sin – omituinen ajankuva
Pearl Jam: Ten – grungen elävä klassikko
Zodiac Mindwarp and The Love Reactionrockia ja rockparodiaa

Lue lisää | Finna.fi

Adler, Deanna & Spagnola, Lawrence J.: Sweet Child Of Mine – How I Lost My Son To Guns N’ Roses, 265 sivua | Monarch Publishing 2016
Adler, Steven & Spagnola, Lawrence J.: My Appetite For Destruction – Sex & Drugs & Guns N’ Roses, 286 sivua | Harper Collins 2010
Adler, Steven & Spagnola, Lawrence, J. & Lars Ahlström, översattare: Appetite For Destruction – sex, droger & Guns N’ Roses, 305 sidor | Pocketförlaget 2012
Canter, Mark & Porath, Jason & Lue, Jack: Reckless Road – Guns N’ Roses And The Making Of Appetite For Destruction, 348 sivua | Shoot Hip Press 2007
Davis, Stephen & Petri Silas, kääntäjä: Guns N’ Roses – Watch You Bleed – koko ?!*@ tarina, 486 sivua | Johnny Kniga 2009 • Toinen painos 2010
Guns N’ Roses & Putterford, Mark & Jukka Väänänen, kääntäjä: Guns N’ Roses omin sanoin, 96 sivua | Tammi 1994
Humphrey, Clark: Loser – The Real Seattle Music Story, 227 sivua | Feral House 1995
McCarthy, Jim & Olivent, Marc: Guns N’ Roses – Reckless Life – A Graphic Novel, 160 sivua | Omnibus Press 2015
McKagan, Duff: It’s So Easy (And Other Lies) – The Autobiography, 366 sivua | Orion 2011 & 2012
McKagan, Duff & Pekka Tuomisto, kääntäjä: It’s So Easy (ja muita valheita), 408 sivua | Otava 2012
McKagan, Duffy & Christian Ekvall, översättare: It’s So Easy (och andra lögner), 382 sidor | Ica 2011 • Ponto Pocket 2012
Slash & Bozza, Anthony & K. Männistö, kääntäjä: Slash, 481 sivua | Like 2009
Slash & Bozza, Anthony: Slash – The Autobiography, 481 sivua | Harper Entertainment 2007 • Harper Collins 2008
McKagan, Duff & Kornelis, Chris: How To Be A Man (And Other Illusions), 304 sivua | Da Capo Press 2016
Tow, Stephen: The Strangest Tribe – How A Group Of Seattle Rock Bands Invented Grunge, 272 sivua | Sasquatch 2011
Wall, Mick: Guns N’ Roses – The Most Dangerous Band In The World, 147 sivua | Sidgwick & Jackson 1991
Wall, Mick & Jorma-Veikko Sappinen, kääntäjä: W.A.R – W. Axl Rose, 365 sivua | Like 2011
Wall, Mick & Petri Silas, kääntäjä: Viimeiset jättiläiset – Guns N’ Roses, 567 sivuaJohnny Kniga 2017
Yarm, Mark: Everybody Loves Our Town – A History Of Grunge, 567 sivua | Faber & Faber 2011 & 2017
Yarm, Mark & Jere Saarainen, kääntäjä: Kaikki rakastavat Seattlea – grungen tarina, 588 sivua | Like 2014

Guns N' Roses: Appetite For Destruction (1987).

Guns N’ Roses: Appetite For Destruction (1987).

Noitalinna Huraa! Kalan silmä – ainutlaatuista kotikutoisuutta

Kalan silmä | Megamania 1988

Noitalinna Huraa! Kalan silmä (1988).Pop kukoistaa kaupungin valoissa, siellä, missä elämä sykkii. Skenet porisevat pirteimmin paikoissa, joissa on paljon ihmisiä.

On se niinkin, mutta lauma myös muokkaa kaltaisekseen. Syntyy tusinoittain samanhenkisten ihmisten samankuuloisia ja -näköisiä bändejä, joiden pienistä piirileikeistä lähtee ääntä mutta ei välttämättä koidu mitään kertomisen arvoista.

Niin kuin sisukkain kukkanen puskee asfaltin raosta päin valoa, nousevat topakimmat tekijät sieltä, mistä niille ei arvaisi löytyvän sijaa ollenkaan. Mainitaan nyt vaikka Utajärven 22-Pistepirkko, Tyrnävän Jolly Jumpers, Pihtiputaan Ratsia ja etenkin Noitalinna Huraa!, joka tuli Peräseinäjoelta – paikkakunnalta, joka on nimensäkin puolesta perin kaukana ytimestä.

Kurja kissa Kalan silmä -levyltä:

Sari Peltoniemen, Antti Tammelan, Hannu Sepposen ja Reijo Kärhän Noitalinna Huraa! pysyi samassa kokoonpanossa koko uransa ajan. Se keksi nimensä lapsen piirustuksesta ja avasi pelin omakustannesinglellä vuonna 1985. Seuraavana vuonna Pygmi-levymerkki kiinnostui erikoisesta yhtyeestä ja kustansi sille albumin, jonka nimeksi tuli hauskasti Hulalalaa.

Omalaatuista vaihtoehtopoppia soittaneen Noitalinna Huraan tyyli ei välittynyt ensimmäiselle pitkäsoitolle bändin tarkoittamalla tavalla, mutta levy lupaili silti suuria. Näillä lakeuksilla eksoottiset vaikutteet (mm. The Velvet Underground), sykähdyttävät melodiat, mahdollisimman vähän rokkaavat sovitukset sekä satujen, lasten ja myyttien viehkoista maailmoista nouseva tunnelma tekivät Noitalinna Huraasta yhtyeen, jonka kaltaista Suomessa ei ollut.

Vetinen Poppanen Kalan silmä -levyltä:

Kun Pygmi lopetti toimintansa, Noitalinna Huraa! teki sopimuksen Megamanian kanssa. Yhtiön takana olivat Love Records- ja ja Johanna Kustannus -yhteyksistä tutut Atte Blom ja Pekka Aarnio, joiden taidetta arvostavassa huomassa peräseinäjokelaiset olivat kuin kotonaan. Noitalinna Huraa! äänitti toisen albuminsa Kalan silmän Karjaan Westside-studiolla vuoden 1987 jälkipuoliskon aikana. Tuottaja Martti ”Mara Ujo” Kososen johtamissa sessioissa musiikin lempeä lumous siirtyi äänilevylle haihtumattomana.

Kalan silmästä tuli monipuolinen mutta linjakas albumi. Günter Grassin Peltirumpu-romaanista tutun saksalaisen piirileikin (”Ist die schwarze Köchin da?”) mukaan nimetty Musta köksä yhdisteli vaihtoehtorockia ja sähköistä bluesia. Ronskisti revitelty Kurja kissa, kanteen vahingossa Kissanpojaksi muutettu Kissapoika ja twang-vaikutteinen Toivomustynnyri olivat Noitalinnaa suoraviivaisimmillaan, mutta niissäkin bändi pysytteli ilahduttavan kaukana Amerikan-meiningistä.

Melodinen ’Vetinen Poppanen’ oli kuin radiosoittoon tehty, ja sitäkin hohtavampi popkyynel on levyn avausraita, jonka kaikki tuntevat: ’Pikkuveli’ on muutoksesta ja viattomuuden menettämisestä kertova klassikko. Sen sanomaan kiteytyy jotakin olennaista Noitalinna Huraasta, joka jotenkin onnistui löytämään ja tuomaan musiikkiinsa sen kaiken mahdolliseksi tekevän lapsenmielisyyden, jonka useimmat aikuiset ovat kadottaneet. Ja vieläpä niin, ettei se vaikuttanut teennäiseltä.

’Pikkuveli’ livenä Yölinja-ohjelmassa vuonna 1988:

Noitalinna Huraan hienous oli monen pienen asian summa. Osa sitä on se, miten Sepposen mieleenpainuvat mutta kosiskelemattomat sävellykset kohtasivat Peltoniemen sympaattisen laulutyylin ja naiivit mutta viisaat sanoitukset. Sitä oli myös lempeästi ujeltavissa uruissa, Kärhän tyylikkäässä kitaransoitossa, Tammisen ja Sepposen epävarmoissa tulkinnoissa sekä siinä, miten soittajat vaihtelivat instrumentteja keskenään pikkujutuista piittaamatta. Paljon hienoutta oli siinä, miten vapaasti hiljaisuus sai soida Noitalinna Huraan soundissa.

Kiehtovimmillaan Kalan silmä oli kappaleissa, joissa Noitalinna Huraa! kietoi yhteen toisiaan täydentäviä, vastakohtaisia elementtejä. Sellaisia biisejä ovat mystinen ’Kaikki valot’, joka olisi huumeisemmin sovitettuna sopinut Sielun Veljille, seesteinen ’Onkija’, jonka kepeiden sävelten tahdissa tanssii kuolema, sekä ’Valaan laulu’, jota vetovoimainen bassokuvio hinaa utuisen äänimaiseman halki.

Noitalinna Huraa! Provinssirockissa vuonna 1990:

Noitalinna Huraa! lopetti toimintansa vuonna 1993 tehtyään neljä albumia. Nyttemmin Tamminen soittaa vanhan kappaleen mukaan nimetyssä Musta Köksä -yhtyeessä. jolle Peltoniemi on kirjoittanut sanoituksia. Laulajatar on kirjoittanut Noitalinna Huraan jälkeen paljon muutakin: hän on palkittu lasten- ja nuortenkirjailija. Peltoniemen tavoin myös Sepponen on tehnyt töitä Mustan Köksän kanssa ja taidetta lapsille. Hän vaikuttaa lastenmusiikkiyhtye Orffeissa.

Nyt Noitalinna Huraa! on jälleen ajankohtainen. Svart Records on julkaissut koko sen tuotannon Kaikki noidat linnassa -nimisellä boksilla, ja jotta loppu olisi enemmän kuin historiaa, on yhtye aktivoitunut ainakin joksikin aikaa. Uusi EP Roskaprinssi ilmestyi hiljattain saman levy-yhtiön kautta.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Noitalinna Huraa! | Facebook

Levyhyllyt | Finna.fi
Noitalinna Huraa!

Hulalalaa | Pygmi 1986
Kalan silmä | Megamania 1988
Varjotarha | Megamania 1989
Kolinaa | Megamania 1991
Roskaprinssi • 12″ EP | Svart Records 2017

Kokoelmat | Finna.fi
Noitalinna Huraa!

Riittäähän noita linnassa – lauluja vuosilta 1986–1997 | Megamania 1997
Kaikki noidat linnassa – koko tuotanto 1985–1997 • 3CD • Sisältää 46-sivuisen liitekirjan | Svart Records 2017

22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean – outo auto ja viimeinen matka
Aija Puurtinen & Jalavei: Keltaisen talon ullakko – sanoja sieltä jostakin
Dave Lindholm: Vanha & uusi romanssi – muun ohessa syntyi mestariteos
Death Hawks: Psychic Harmony – astronautiskelijan yllätyssiirto
Hector: Nostalgia – romantiikkaa tekniikan sukupolvelle
Juice Leskinen Grand Slam: Pyromaani palaa rikospaikalle – sanailua ja syvyyttä
Kuusumun Profeetta: Kukin kaappiaan selässään kantaa – magneettista tajunnanvirtaa
Litku Klemetin puoli vuosikymmentä
Maustetytöt: Eivät enkelitkään ilman siipiä lennä – olemisen särkyvä hauraus
Pelle Miljoona & Rockers: Brooklyn–Dakar – ihmisyys yhdistää
Pimeys: Aika tihentyy – elämänmakuista popmusiikkia
PK Keränen: Serobi Songs – toimintaa ilman turvaverkkoa
Riipinen: Itäistä pituutta – kollaasimainen kuulokuvataideteos
Ruusut: Kevätuhri – inhimillisyyttä ajankuvan alla
Röyhkä & Pyysalo ja Maarit: Turmion suurherttua – jazzia ja vastakohtia
Tuomari Nurmio: Luuta ja nahkaa – koruton mestariteos

Lue lisää | Finna.fi

Jee jee jee – suomalaisen rockin historia  Seppo Bruun & Jukka Lindfors & Santtu Luoto & Markku Salo, 543 sivua | WSOY 1998
Rockin korkeat korot – suomalaisen naisrockin historia!  Arja Aho & Anne Taskinen, 321 sivua | WSOY 2003
Suomi soi 2 – Rautalangasta hiphoppiin Pekka Gronow & Jukka Lindfors & Jake Nyman, 359 sivua | Tammi 2005
Suomi soi 3 – Ääniaalloilta parrasvaloihin  Pekka Gronow & Jukka Lindfors & Jake Nyman, 400 sivua | Tammi 2005

Lue lisää | Finna.fi
Sari Peltoniemen kirjoja

2000–2009

Löytöretkeilijä Kukka Kaalinen | Tammi 2000
Hirvi | Tammi 2001
Kukka Kaalinen koulutiellä | Tammi 2002
Kummat | Tammi 2003
Kukka Kaalinen pulkassa | Tammi 2004
Ainakin tuhat laivaa | Tammi 2005
Kerppu ja tyttö | Tammi 2007
Suomu | Tammi 2007
Soita minulle, Kukka Kaalinen | Tammi 2008
Hämärän renki | Tammi 2009

2010-luku

Kissataksi | Tammi 2010
Kuulen kutsun metsänpeittoon | Tammi 2011
Gattonautti ja muita arkisatuja | Tammi 2012
Haltijan poika | Tammi 2013
Miehestä syntynyt | Atena 2014
Taivazalan joutsen • Avaimenkantaja 1 | Tammi 2016
Allmaan vaskitsa • Avaimenkantaja 2 | Tammi 2017
Vattenporin simpukka • Avaimenkantaja 3 | Tammi 2018
Joulupukki ja riekko | RanRan-kustannus 2019

2020-luku

Täältä minä karkaan | RanRan-kustannus 2020

Noitalinna Huraa! Kalan silmä (1988).

Noitalinna Huraa! Kalan silmä (1988).