Judy Garland: Judy at Carnegie Hall – livenä ihmisten edessä

Judy at Carnegie Hall | Capitol 1961
Levyhyllyt • Vuonna 1961

Judy Garland: Judy At Carnegie Hall (1961).Keväällä 1961 näyttelijä ja laulaja Judy Garland oli vasta 38-vuotias, mutta silti jo kaiken kokenut ja nähnyt viihdemaailman veteraani. Huhtikuun 23. päivänä äänitetty livealbumi Judy at Carnegie Hall nosti hänet jälleen huipulle vuosia kestäneiden vaikeuksien jälkeen. Tuplavinyyli oli valtava myyntimenestys, ja se vietti huikeat 13 viikkoa Billboardin albumilistan ykkösenä. Albumi palkittiin vuoden parhaan albumin Grammylla, ja sitä pidetään edelleen yhtenä kaikkien aikojen parhaista live-taltioinneista.

Garland oli pelkistänyt ilmaisuaan Carnegie Hallin konsertissa ja sitä edeltävällä kiertueella. Hän oli vuosia kiertänyt vaudeville-henkisen esityksen kanssa, jossa kepeät teatterinumerot ja lauluesitykset vuorottelivat. Mutta nyt pääosassa oli vain ja ainoastaan Garland ja hänen uskomaton äänensä. Hän seisoi lavalla yksin taustallaan Mort Lindseyn johtama suuri orkesteri, joka pystyi venymään hienostuneista balladeista villiin jatsiin. Esityksen välitön ja käsinkosketeltavan intiimi tunnelma välittyy albumin raidoilta, mikä selittää osaltaan sen uskomattoman menestyksen ja kulttimaineen.

Carnegie Hallin konsertti oli materiaaliltaan läpileikkaus Garlandin pitkän uran huippuhetkistä. Suurin osa oli peräisin hänen tähdittämistään musiikkielokuvista, mutta mukana oli myös hänen omia löytöjään kuten Noël Cowardin ’If Love Were All’. Esiintyvän taiteilijan pohjatonta yksinäisyyttä käsittelevä laulu kertoi rivien välissä myös Garlandin omasta elämästä. Hänellä oli kyky eläytyä esittämiinsä lauluihin niin vahvasti, että niistä tuli hänen oman elämänsä kuvia.

Garlandin ja yleisön välinen suhde oli erityinen. Yleisön riehakkaat äänet ovat olennainen osa myös Judy at Carnegie Hallin viehätystä. Konserttisalissa istuivat tuona levylle päätyneenä keväisenä iltana mm. Rock Hudson, Julie Andrews, Richard Burton, Henry Fonda, Spencer Tracy ja jopa Marilyn Monroe. Garland oli heille legendaarinen ja korkealle arvostettu kollega, mutta tavalliselle yleisölle hän oli kuin ystävä. Garlandin lukuisat epäonniset avioliitot sekä päihde- ja terveysongelmat olivat olleet skandaalilehtien vakioaineistoa jo pitkään ja hänen elämäntarinansa tunnettiin pienintä yksityiskohtaa myöten. Tästä syystä monet fanit kuvittelivat tuntevansa hänet henkilökohtaisesti.

Judy Garland (1922–1969) ei ollut yleisön silmissä Hollywoodin lumemaailman virheetön ja salaperäinen tähtihahmo, vaan erehtyväinen ihminen. Hänen aitoudessaan oli jotakin erityistä, mitä muilla tuon ajan filmitähdillä ei ollut. Hän oli teini-ikäisestä alkaen näytellyt ”naapurin tytön” rooleja Ihmemaa Ozin (1939) Dorothynä tai Tyttö ja kosijan (1944) Esther Smithinä. Näiden roolien painolastista hän ei koskaan päässyt urallaan irti ja hän käänsi sen vahvuudeksi.

Garlandin tähtikuvan kannalta yksi olennaisimmista lauluista on Carnegie Hallissakin esitetty ’You Made Me Love You’. Se oli peräisin elokuvasta Broadway Melody of 1938, jossa 14-vuotias Garland näyttelee filmitähti Clark Gableen ihastunutta tavallista tyttöä. Ihailijakuvaa katsellessaan ja haaveillessaan hän laulaa kyseisen laulun. Garland kuroi laulun kautta yleisön ja tähden välistä kuilua samastumalla fanin rooliin. Tähän liittyi myös hänen konserteissaan toistunut rituaali, jossa salin etuosassa olevat kuuntelijat pyrkivät koskettamaan ja kättelemään Garlandia.

Garland oli omassa elämässään onneton ja henkisesti hukassa, mutta esiintymislavalla hän loisti. 1950-luvulla hänen näyttelijänuransa oli vähitellen hiipunut päihde- ja terveysongelmien vuoksi, mutta laulajana hän oli edelleen parhaimmillaan. Vuosien 1960–61 konserttikiertue ja Carnegie Hallissa tallennettu levy tarjosivat laaja-alaisen ja monipuolisen biisilistan ansiosta ainutlaatuisen matkan amerikkalaisen viihteen kulta-aikaan. Aikaan, joka oli nopeasti väistymässä ja unohtumassa uusien ihanteiden ja musiikillisten vallankumousten myötä. Garland itse sinnitteli mukana kuolemaansa saakka esiintymällä erilaisissa tv-ohjelmissa ja kiertämällä erityisesti Euroopassa.

Vaudeville-esiintyjien tytär – oikealta nimeltään Frances Gumm – oli elänyt koko elämänsä musiikin ja teatterin ympäröimänä. Hän oli laulanut julkisesti ensimmäisen kerran kahden vuoden ikäisenä ja kiertänyt lapsuutensa esiintymässä ympäri Amerikkaa. 13-vuotiaana hänet kiinnitettiin MGM-filmiyhtiön palvelukseen, jossa hänestä alettiin koulia kovalla kädellä suurta filmitähteä. Samalla hän myös näki ja oppi ymmärtämään viihdemaailman karvaat lait. Hiipuvista eilispäivän tähdistä ei ollut kukaan kiinnostunut, ja uusia oli tulossa koko ajan lisää. Garlandin tähdittämä Tähti on syttynyt (1954) -elokuva käsitteli juuri tätä viihteen traagista puolta. Elokuvassa esitetty sävelmä ’The Man That Got Away’ on myös Judy at Carnegie Hallin avainlauluja.

Judy at Carnegie Hall -albumin merkitystä ei voi mitata vain myytyjen levyjen määrässä, sillä levy on jättänyt jälkiä kulttuuriin myös monella muulla tavalla. Garland oli jo eläessään suuresti arvostettu artisti seksuaalivähemmistöjen keskuudessa, ja hänen asemansa homoikonina on vakiintunut – kieltämättä jo kuluneeksi kliseeksi asti. Carnegie Hall -tupla oli faneille se tärkein levy vuosikymmenestä toiseen. Se on huomiota herättävää kanttaan myöten ikoninen levy, ja paras mahdollinen johdanto Garlandin taiteeseen.

Rufus Wainwright: Rufus Does Judy at Carnegie Hall (2007).Rufus Wainwright teki albumille kunniaa vuonna 2006, jolloin hän esitti sen pari kertaa loppuunmyydyssä Carnegie Hallissa. Hän esitti albumin laulut samassa järjestyksessä kuin Garland ja taustalla käytettiin samoja Mort Lindseyn orkesterisovituksia kuin vuonna 1961. Konserteista julkaistiin livealbumi Rufus Does Judy at Carnegie Hall (2007). Wainwright kertoi saaneensa idean konserttiin ja levyyn syyskuun 11. iskujen jälkeen. Hän oli noihin aikoihin masentunut ja pettynyt kotimaansa tilaan ja ilmapiiriin. Hän ei voinut kuunnella pitkään aikaan mitään muuta levyä kuin Judy at Carnegie Hallia. Hänelle Garlandin levy edusti amerikkalaisen kulttuurin parasta ainesta, jotain sellaista mistä pystyi olemaan ylpeä kaiken ikävän keskellä.

Judy at Carnegie Hallista on julkaistu laadukas remasteroitu CD-painos vuonna 2001. Levy avaa kokonaan uuden kulman konserttiin, sillä se sisältää alkuperäiseltä vinyyliltä pois editoidut välispiikit. Välillä pitkiksikin venyvät polveilevat puheosuudet paljastavat Garlandin valloittavan persoonan. Hän kertoo anekdootteja elämänsä kommelluksista ja noloista tilanteista. Hän takeltelee ja hakee sanoja, mutta hän on koko ajan oma itsensä. Välispiikkien perusteella on helppo ymmärtää, miksi yleisö rakasti häntä niin paljon tuona maagisena huhtikuisena iltana vuonna 1961.

Garlandista on ilmestynyt tasaisin väliajoin uusia elämäkertoja ja vuonna 2019 sai ensi-iltansa hänen elämäntarinaansa pohjautuva mainio elokuva Judy. Pääosan esittäjä Reneé Zellweger sai Garlandin roolistaan Oscarin; palkinnon jota Garland ei itse koskaan saanut.

Jukka Uotila

Judy Garland | kotisivu

Varaa José Gonzálezin albumi Local Valley kirjastosta.
Varaa Judy Garlandin livelevy Judy at Carnegie Hall kirjastosta.

Levyhyllyt
Judy Garland | Finna.fi

Elokuvamusiikki Soundtrackit

The Wizard of Oz | Decca 1940
For Me and My Gal | Decca 1942
Girl Crazy | Decca 1944
Easter Parade | MGM 1949
A Star is Born | Capitol 1954
Collectors’ Gems from the M-G-M Films | Turner/EMI 1996

Studioalbumit

Judy | Capitol 1957
Judy in Love | Capitol 1958

Livealbumit

Judy at Carnegie Hall | Capitol 1961 CD Capitol 2001

Kokoelmat

25th Anniversary Retrospective | Capitol 1995
Classic Judy Garland – The Capitol Years 1955–1965 | Capitol 2002

Levyhyllyt
Rufus Wainwright | Finna.fi

Rufus Does Judy at Carnegie Hall | Geffen 2007

Billie Holiday: Lady Sings The Blues – esillä koko elämä
Pet Shop Boys: Behaviour – pop osuu sydämeen
The Ark: We Are The Ark – syvyys on pinnan alla

Lue lisää Judy Garlandista | Finna.fi

Tähtien kirja (sivut 364–369) Peter von Bagh, 944 sivua | Otava 2006

Read more about Judy Garland | Finna.fi

Judy Garland – World’s Greatest Entertainer John Fricke, 256 pages |Little, Brown & Co. 1992
Judy Garland – A Biography Anne Edwards, 349 pages | Orion 1996
Judy Garland – Beyond The Rainbow Sheridan Morley & Ruth Leon, 168 pages | Pavilion 1999
Get Happy – The Life Of Judy Garland Gerald Clarke, 528 pages |Sphere 2013

Läs mera om Judy Garland | Finna.fi

Drömmen om Regnbågen – Om Judy Garland och friheten att få vara sig själv Anna Bromée, 281 sidor | Premium 2020

DVD • Bluray

Judy Ohjaaja Rupert Goold DVD | Universal Sony Pictures 2020
Judy Ohjaaja Rupert Goold Bluray | Universal Sony Pictures 2020

Judy Garland: Judy at Carnegie Hall (1961).
Judy Garland: Judy at Carnegie Hall (1961)
Musiikkikirjastot.fi logo
Levyhyllyt-juliste. Harri Oksanen 2021.

Billie Holiday: Lady Sings The Blues – esillä koko elämä

Lady Sings The Blues | Clef Records 1956

– Lady sings the blues
She got them bad
She feels so sad
Wants the world to know
Just what the blues is all about.

Jazzlaulaja Billie Holiday oli vuonna 1956 vasta 41-vuotias, mutta hänellä oli jo takanaan elämä ja elämäntyö. Joulun alla ilmestyneet Lady Sings The Blues -sisarteokset, elämäkertakirja ja äänilevy, kertoivat toisiaan tukien kuka hän oli, mistä hän oli tullut ja mitä hän oli tehnyt. Jälkikäteen katsoen tilinpäätös tehtiin oikeaan aikaan: joulukuussa 1959 Holidaylla oli elinaikaa enää kaksi ja puoli vuotta.

William Duftyn kanssa tehty, omaelämäkertagenrelle uraa uurtanut kirja on hyvä selitys sille, mistä Holidayn blues kumpusi. Rikkonaisen perheen tytär ajautui lastenkoteihin, vankiloihin ja ilotaloihin, kärsi ihmisarvoa alentavista rotuerottelukäytännöistä, hakeutui aikuisena yhä uusiin väkivaltaisiin suhteisiin ja tuli riippuvaiseksi heroiinista ja alkoholista.

Kaiken tuon keskellä hänen äänensä kasvoi kuin kukka saastuneen maan ahtaasta halkeamasta. Billie Holidaysta kehittyi ainutlaatuinen laulaja, joka ammensi tulkintatyylinsä jazzmuusikoiden soitosta ja jonka vaistonvarainen fraseeraus on vaikuttanut lukemattomiin myöhempiin laulajiin. Bessie Smithin ja Louis Armstrongin innoittama ”Lady Day” nousi Harlemin klubien hämäristä yhdeksi kaikkein suurimmista.

Lady Sings The Blues -levy on myös tavallaan elämäkerrallinen teos. Sen kahdestatoista kappaleesta osa on uusia, loput uusia versioita Holidayn uralle jo ennestään merkityksellisistä biiseistä.

Äidin kanssa syttyneestä riidasta alkunsa saaneen ’God Bless the Childin’, Paul Whiteman And His Orchestran kanssa äänitetyn ’Trav’lin Lightin’ ja Broadwaylta vuonna 1928 hitiksi nousseen ’Love Me or Leaven Men’ Holiday oli levyttänyt jo viisitoista vuotta aiemmin, 1940-luvun alussa. ’Good Morning Heartache’ ja ’No Good Man’ ilmestyivät saman, Holidaylle hyvin menestyksekkään vuosikymmenen puolivälissä.

’I Must Have That Man’ on ’Love Me or Leave Men’ lailla lähes 30 vuotta vanha kappale, yksi Blackbirds of 1928 -musikaalin hiteistä ja kenties yksi teini-ikäisen Billie Holidayn suosikeista. Kauhistuttavuudellaan sydämestä kouraisevan ’Strange Fruitin’ definitiivisen version Holiday tulkitsi jo vuonna 1939, mutta uusi versio mustien lynkkauksista kertovasta laulusta oli paikallaan myös elämäkerrallisella Lady Sings The Blues -levyllä – olihan rasismi sentään yksi eniten Holidayn elämään ja itsetuntoon vaikuttaneista asioista. Samalta vuodelta on peräisin hänen alkuperäinen versionsa ’Some Other Springistä’.

’Too Marvelous For Words’ oli soinut Ready, Willing, And Able -musikaalielokuvassa ja -näytelmässä jo vuonna 1937, mutta Holidaylle se oli uusi levytys. Niin oli myös Ann Ronellin 1932 kirjoittama ’Willow Weep For Me’. Uusista kappaleista kuvaavin oli Lady Sings The Bluesin nimikappale, johon tiivistyi se, miten Holiday oli taidettaan elänyt ja kuinka hän sitä nyt dokumentoi.

– Now the world will know
what the blues is about
Blues ain’t nothing but
a pain in your heart.

Lady Sings The Bluesilla Billie Holiday pysähtyy siihen hetkeen, jossa hän tietää takana olevan paljon enemmän elämää kuin edessä. Hänen äänessään on karheutta, haavoittuvuutta ja haurautta, jota siinä ei aiemmilla vuosikymmenillä ollut. Intiimit ja pienimuotoiset bändisovitukset luovat intiimin tunnelman, joka sopii täydellisesti levyn elämäkerralliseen luonteeseen.

Lady Sings The Blues ei ollut Billie Holidayn viimeinen levy, mutta siihen kulminoituu kokonainen elämä. Se ei ollut helppo eikä onnellinen elämä, mutta se jätti maailmaan kauniin jäljen.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Levyhyllyt
Billie Holidayn studioalbumit

Billie Holiday Sings | Mercury & Clef Records 1953
An Evening With Billie Holiday | Clef Records 1953
Billie Holiday | Clef Records 1954
Music For Torching | Clef Records 1955
Velvet Mood | Clef Records & Verve Records 1956
Lady Sings The Blues | Clef Records 1956
Body And Soul | Verve Records 1957
Songs For Distingué Lovers | Verve Records & Columbia 1958
Stay With Me | Verve Records & Columbia 1958
All Or Nothing At All | Verve Records 1958
Lady In Satin | Columbia & Fontana 1958
Last Recording | MGM 1959

Robert Johnson: The Centennial Collection – bluespioneerin elämäntyö

Lue lisää Billie Holidaysta | Finna.fi

Billie Holiday  José Muñoz Carlos Sampayo & kääntäjä Jukka Heiskanen, 62 sivua | WSOY 1992
Lady laulaa bluesin  Billie Holiday & William Dufty & kääntäjä Seppo Loponen, 196 sivua | WSOY 1956
Billie Holiday – muistoja jazzin kuningattaresta  Julia Blackburn & kääntäjä Antti Eerikäinen, 317 sivua | Like 2007

Läs mera om Billie Holiday | Finna.fi

Billie Holiday  Julia Blackburn & översättare Erland Törngren, 280 sidor | Norstedts 2006

Read more about Billie Holiday | Finna.fi

Lady Sings The Blues  Billie Holiday & William Dufty | Doubleday 1956
Strange Fruit – Billie Holiday, Cafe Society And An Early Cry For Civil Rights  David Margolick & Hilton Als, 162 sivua | Payback Press 2001
Billie Holiday  José Muñoz Carlos Sampayo, 62 sivua | New York 2017
Billie Holiday  Stuart Nicholson, 311 sivua | Victor Gollancz 1995
Billie Holiday – The Musician And The Myth  John F Szwed, 230 sivua | Viking 2015

Billie Holiday: Lady Sings The Blues (1956).

Musiikkikirjastot.fi logo
Levyhyllyt-juliste. Harri Oksanen 2021.

Tulenkantajat: Tulenkantajat – tiimi timmein toi rapin Rolloon

Tulenkantajat | Poko Rekords 2001

Internetin keskustelupalstoilla näkee monenlaista mielipidettä. Kerran noilla tyhmyydentiivistysjoukkojen kasarmeilla puhuttiin, että suomiräppiä pitäisi tehdä vain pääkaupunkiseudulla, koska Uudenmaan maakunnan murre on ainoa, joka kuulostaa oikealta.

Oikeat amerikkalaiset räppärit hymyilisivät tuolle Pohjois-Puolan ulkorajoilta kummunneelle käsitykselle empaattisesti, sillä he tietäisivät, että rapissa on olennaisinta toimittaa asiansa omaan tyyliinsä ja omalla kielellään, oli kyseessä sitten äidinkieli tai ei. Toki hip-hop on syntynyt kaupunkiympäristössä, mutta kaupunkilaisuuskin on kovin suhteellista. Rovaniemi esimerkiksi muistuttaa Helsinkiä siinä, että molempien keskusta on jossain määrin urbaanimpi alue kuin taajaman ulkopuolinen seutu.

Halusitte tai ette kuulette Hannibaalii
Joka nakkaa paskaa aamuun saakka siis jaksaa
Jatkaa jatkaa eikä todella lopettakkaan
Talossa tiimi timmein Tulenkantajaat!
Ja Hannibal puottaa sitä rolloslangia.
– Puritaani

Rovaniemeläinen Tulenkantajat sikisi Nuorista Herroista, Headsista, Mugglesista ja Absoluuttisesta Nollapisteestä, soitti funkin, räpin, jazzin, soulin ja Lapin sävyttämää rytmimusaa ja hajosi kolme pitkäsoittoa tehtyään. Tasokkaan tuotannon tärkeimmäksi ja funkeimmaksi teokseksi jäi debyyttialbumi Tulenkantajat, joka antoi äänen pohjoiselle hip-hop-sukupolvelle. Tulenkantajat myös antoi Rovaniemelle uuden nimen. Rankkuudessaan parodisen Rollofunk-singlen ilmestymisen jälkeen Lapin pääkaupunki on yleisesti tunnettu Rollona.

Rovaniemi oli 2000-luvun taitteessa elävä musakaupunki, ja se näkyi bändin kovassa kokoonpanossa. Taitavassa rytmiryhmässä svengailivat basisti J. Karttimo ja Absoluuttisen Nollapisteen rumpali Tomi ”Tomba” Krutsin. Kosketinsoittaja-perkussionisti Janne ”Herra Hadji” Hast on sittemmin vaikuttanut Absoluuttisessa Nollapisteessä, Dxxxa D:n Nukkehallituksessa ja Jaakko Laitinen & Väärä raha -yhtyeessä, jossa soittaa myös Tulenkantajien puhaltaja Jarkko ”UnikJage” Niemelä. Marko Ylianttila on viime vuosina kitaroinut Absoluuttisen Nollapisteen Tommi Liimatan Hot Contents -soolobändissä ja Hastin lailla Nukkehallituksessa. DJ-osastosta ja ajoittain räpeistä vastasi ensilevyn aikaan Mixtec Timmi. Bändin sydän olivat räppärit Hannu ”Hannibal” Stark ja Soni ”Herra Soppa” Yli-Suvanto, joiden sanailun ympärille kaikki muu punoutui.

Tuuppa Rolloon, on se varma soon se pleissi
Tuuppa Rolloon, basa iskee suoraan feissiin (eipä vissiin)
Aivoissa dänkki, vyöllä veitsi
Soon vissi, täällä jengi kusee viskii.
– Rollofunk

”Bändiräppi” ei ole puritaanien mielestä puhdasoppisin tie tällaisen musiikin toteutukselle, mutta Tulenkantajille oli kokoonpanostaan pelkästään etua. Se oli elävästi soiva kokoonpano, joka taipui helposti kipakkaan funkiin, lämpöiseen afrobeatiin, lempeään souliin ja tyylikkääseen jazziin. Hannibalin ja Sopan mölähtelevän pohjoinen räppäys ja taitava sanankäyttö korostuivat sellaista taustaa vasten, eivätkä he suoltaneet murrerunoutta vaan käyttökelpoista kieltä. Tulenkantajien debyytti on makiasti groovaava levy, jonka pohjoiset sävyt värjäävät uniikiksi. Siinä on ollut roolinsa myös tuotantojoukoissa häärineillä Absoluuttisen Nollapisteen Aake Otsalalla ja Headline-studion Jani Viitasella.

Vaikka levyn tunnetuin biisi onkin rokkaava skeneanthem ’Rollofunk’, ja vaikka soul-, funk- ja jazzlaulujen aiheet löytyivät silloisen Sampoaukion välittömästä läheisyydestä, ei bändi sortunut nurkkakuntaisuuteen. Esimerkiksi riemukkaassa ’Hyvät naiset ja herrat’ -biisissä Tulenkantajat kävi yhteistyöhön turkulaisen Ritarikunnan kanssa. Kantaaottavimmillaan bändi oli ’Get Downissa’, jonka nasevasti kiteytetty natsikriittinen sanoma ei vanhene: ”Vihaat vapaa-aikas – ei se sullakaan oo heleppoo”. Erehdyttävästi muusikko-kirjailija-sarjakuvataiteilija Liimatalta kuulostavan Ralf Schnabelin tähdittämä ’Do the Henkirikos’, on kiehtova loppusyvennys joka päättää albumin surrealistisiin noir-tunnelmiin: ”Äiti. Tiedän, ettet ole halunnut lähettää minulle rahaa sen jälkeen, kun kusin huoneeseesi.”

Tulenkantajien debyytti tulee ajankohtaiseksi taas tänä vuonna, kun Svart Records julkaisee sen ensimmäisen vinyylipainoksen. Saman kohtalon soisi myös bändin kahdelle myöhemmälle studioalbumille.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Tulenkantajat | Facebook

Hae Tulenkantajat kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Tulenkantajat | Finna.fi

Tulenkantajat Poko Rekords 2001 | LP-uusintapainos Svart Records 2019
Teillä laki, meillä laulu | Poko Rekords 2002
Hyvää syntymäpäivää rouva presidentti | Poko Rekords 2003

Beastie Boys: Check Your Head – ysärin rajattomuus
Kojo: Time Won’t Wait – revanssi Englannissa
Lähiöbotox: Rikkinäinen Suomi – arpia ja avohaavoja
Mariska: Toisin sanoen – raikas uusi kulma
Mercedes Bentso: Ei koskaan enää – arpia ja avohaavoja
Silvana Imam: Naturkraft – ulkopuolisten ääni
Paleface: Helsinki–Shangri-La – sanomaa suomen kielellä
Paperi T – ulkopuolisesta kolmekymppisten ääneksi
Pyhimys: Mikko – reflektointia mielikuvien suojassa
Pää Kii: Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan – punkbändi pelasti rockin
The Prodigy: The Fat Of The Land – millennium-jännitteen voima
Tommi Liimatta: Rokokoo Computer – kasvutarinan kolmas luku

Lue lisää suomiräpistä | Finna.fi

Rappiotaidetta – suomiräpin tekijät  Karri Miettinen [= Paleface], 251 sivua | Like 2011
Kolmetoista kertaa kovempi – räppärin käsikirja  Karri Miettinen [= Paleface] & Esa Salminen, 503 sivua | Like 2019
Hyvä verse – suomiräpin naiset  Heini Strand, 200 sivua | Into 2019

Lue lisää Poko Rekordsista ja Epe Heleniuksesta | Finna.fi

Epe – levymoguli  Timo Kanerva, 331 sivua | Johnny Kniga 2021

Tulenkantajat (2001).

Tom Waits: Bone Machine – läpimurto tuntemattomaan

Bone Machine | Island 1992

Tom Waits: Bone Machine (1992).Tom Waits on aina ollut hahmo, mutta samanlaisena hän ei ole pysynyt. Alkuaikojen kulkumiesromanttinen raspikurkku-lauluntekijä ja lätsäpäinen duunarirunoilija vääntyi vuosien mittaan oudommaksi artistiksi, joka lisäsi blues- ja jazzpohjaiseen musiikkiinsa kokeellisia elementtejä. Rehevä-ääninen jutunkertoja on nostanut silmilleen vääristävät lasit ja innostunut heittämään yhä ihmeellisempää legendaa. Häntä kuuntelee viihdytettynä ja kiinnostuneena silloinkin, kun tarinoista ei usko sanaakaan.

Waits ei niinkään muuttunut kuin mutatoitui. Hän alkoi sekoitella pohjimmiltaan vanhanaikaisiin ja nostalgisiin biiseihinsä teennäisyyden partaalle uskaltautuvaa teatraalisuutta, itsetarkoituksellista kummallisuutta, surrealismia ja itseironiaa. Työn jälki oli persoonallista, sielukasta ja monessakin mielessä satumaista jo Swordfishtrombonesilla (1983) ja Rain Dogsilla (1985). Vuoden 1992 Bone Machine oli kuitenkin Waitsin friikahtamiskehityksen kulminaatiopiste. Sillä levyllä hän teki läpimurron johonkin, missä kukaan ei ollut ennen käynyt.

Bone Machine äänitettiin kokonaisuudessaan Kalifornian Cotatissa sijaitsevan Prairie Sun Recording Studiosin kellarissa, C-studioksi nimetyssä huoneessa. Waits on kertonut ihastuneensa betoniseinäisen tilan kaikuun, joka onkin tärkeä osa Bone Machinen soundia. Albumi kuulostaa paikoin Tim Burtonin ohjaamalta jättimäiseen käkikelloon sijoittuvalta mörkömusikaalilta, paikoin työuupumuksesta seonneen pelto-orjan bluesilta ja paikoin ihan tavallisen sydämensä särkeneen miehen hauraalta viestiltä elämänsä naiselle tai itselleen elämälle.

Kolisten käynnistyvä ’Earth Died Screaming’ ja murheellisessa realismissaan oudon lohdullinen ’Dirt In The Ground’ ovat vaikuttava alku levylle. Tuntuu kuin Waits kuvaisi noilla kappaleilla havahtumistaan olemassaolon rajallisuuteen ja realiteetteihin (mikä onkin tyypillistä kehitystä tuolloin vähän päälle nelikymppisen artistin ikävaiheessa). Kuolema-aihetta pyöritellään eri kulmista pitkin Bone Machinea, etenkin spoken word -esitystä ja pienoisnovellia muistuttavassa ’The Ocean Doesn’t Want Messä’ ja pirullisessa ’Murder In The Red Barnissa’. ’I Don’t Wanna Grow Upissa’ Waits tuntuu pääsevän sinuiksi sen kanssa, miten keski-ikäistymiseen pitäisi suhtautua.

Vaikka Waitsin juuret ovat groovaavassa afrikanamerikkalaisessa musiikissa, perinteinen svengi ei ole hänelle mikään ainoa oikea vaihtoehto. Bone Machinen kappaleista säälimätön ’In The Colosseum’ ryskää nelikulmaisilla kivirattailla, kun taas ’Goin’ Out West’, ’All Stripped Down’ ja ’Jesus Gonna Be Here’ (jossa uskonnollinen ekstaasi kohtaa katumuksentäyteisen delirium-krapulan) svengaavat sulavammin, joskin brutaalisti. Lempeimmillään ja paljaimmillaan Bone Machine on sydämeenkäyvissä balladeissa ’Who Are You’, ’A Little Rain’ ja ’Whistle Down The Wind’. Niiden kaltaista irlantilaishenkistä vanhan maailman kaihoa on The Rolling Stones -legenda Keith Richardsin kanssa tehdyssä ja esitetyssä ’That Feelissä’, johon albumi päättyy.

Bone Machine, jonka kansikuvan otti Bob Dylanin poika Jesse Dylan, ilmestyi syyskuussa 1992. Aika ei ollut koskaan ennen ollut yhtä otollinen hänen musiikilleen – vanha tekijä tuli tavoittaneeksi vaihtoehtoisuuden eetosta ja lofistelua arvostaneen 1990-luvun alun hengen. Eikä hän edes ollut yrittänyt mukautua mihinkään. Bone Machine oli linjakasta ja loogista jatkoa sille 1980-luvun mittaan edenneelle kehitykselle, jonka myötä Waitsin ilmaisu oli muuttunut yhä jyrkemmäksi, kulmikkaammaksi ja hiomattomammaksi.

Bone Machine voitti julkaisuvuotensa parhaan vaihtoehtomusiikkilevyn Grammyn. Se tuntuu täysin merkityksettömältä, kun Bone Machinen panee soimaan vuonna 2018. Levy rätisee, paukkuu, ryskyy ja hyväilee yhtä tulisesti kuin ilmestyessään.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Tom Waits | kotisivu
Tom Waits | Facebook
Tom Waits | Twitter

Varaa Tom Waitsin klassikko Bone Machine kirjastosta.

Varaa Tom Waitsin klassikko Bone Machine kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Tom Waits

1970-luku

Closing Time | Asylum 1973
The Heart Of Saturday Night | Asylum 1974
Nighthawks At The Diner | Asylum 1975
Small Change | Asylum 1976
Foreign Affairs | Asylum 1977
Blue Valentine | Asylum 1978

1980-luku

Heartattack And Vine | Asylum 1980
One From The Heart – Music From The Motion Picture • soundtrack | CBS 1982
Swordfishtrombones | Island 1983
Rain Dogs | Island 1985
Franks Wild Years – un operachi romantico in two acts | Island 1987
Big Time • live | Island 1988

1990-luku

Night On Earth – Original Soundtrack Recording | Island 1992
Bone Machine | Island 1992
The Black Rider | Island 1993
Mule Variations | ANTI- 1999

2000–2009

Blood Money | ANTI- 2002
Alice | ANTI- 2002
Real Gone | ANTI- 2004
Orphans: Brawlers, Bawlers & Bastards | ANTI- 2006
Glitter And Doom • live | ANTI- 2009

2010-luku

Bad As Me | ANTI- 2011

Beck: Sea Change – suuren muutoksen soundtrack
Iggy Pop: Lust For Life – tanssia muurin harjalla
Lou Reed & Metallica: Lulu – nainen miesten maailmassa
Morphine: The Night – tie yön syliin
Marianne Faithfull: Broken English – uuden ajanlaskun alku
Neil Young: After The Gold Rush – elokuvaton soundtrack
Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree – pimeä tie kohti valoa
PJ Harvey: To Bring You My Love – himosta ja kaipauksesta
Radiohead: A Moon Shaped Pool – takaisin epätodellisuuteen
Sami Yaffa: The Innermost Journey To Your Outermost Mind – basisti läpäisee pasianssin
The Cure: Wish – valoa synkkyyden keskeltä
The Divine Comedy: Foreverland – vihdoinkin onnen satamassa
The National: High Violet – kaunis ja yksinäinen
Willie Nelson: Teatro – kuiskauksia vuosien takaa

Lue lisää Tom Waitsistä| Finna.fi

Tom Waits, takapihan taikuri  Tom Waits & Mac Montandon & kääntäjä Sami Heino, 381 sivua | Sammakko 2007 • Uusi painos 2013

Innocent When You Dream – Tom Waits, the collected interviews  Tom Waits & Mac Montandon, 394 sivua | Orion 2006 • pokkaripainos 2007
Tom Waits on Tom Waits – Interviews And Encounters  Tom Waits & Paul Maher, 466 sivua | Chicago Review Press 2011
Tom Waits  Cath Carroll, 136 sivua | Unanimous 2000
Lowside Of The Road – A Life Of Tom Waits  Barney Hoskyns, 609 sivua | Faber and Faber 2009
The Many Lives Of Tom Waits  Partick Humphries, 354 sivua | Omnibus Press 2007
Wild Years – The Music And Myth Of Tom Waits  Jay S Jacobs, 276 sivua | ECW 2000

Tom Waits: Bone Machine (1992).

Tom Waits: Bone Machine (1992).

Morphine: The Night – tie yön syliin

The Night | Dreamworks Records 2000

Morphine: The Night (2000).

Yleisö varmaan ajatteli sen johtuneen helteestä. Heinäkuun kolmas 1999 oli kuuma päivä Italian Palestrinassa, ja kun Morphinen 46-vuotias basisti-laulaja Mark Sandman tuupertui lavalle kesken keikan, kesti hetken, ennen kuin kukaan ymmärsi, mitä oli tapahtunut.

Sandman oli kuollut. Hän oli saanut massiivisen sydänkohtauksen ja poistunut maailmasta. Loppu oli tullut kuin sormia napsauttamalla, ja se oli vienyt mukanaan myös Morphinen. Muille jäsenille oli selvää, ettei bändin matka voisi jatkua ilman sen sielua.

Basisti-laulaja Mark Sandman, saksofonisti Dana Colley ja rumpali Jerome Deupree perustivat Morphinen vuonna 1989 Cambridgessa. He olivat siinä vaiheessa keikkailleet enimmäkseen Bostonin seudulla ja Uuden-Englannin alueella monissa eri bändeissä – Sandman oli soittanut aiemmin muun muassa Treat Her Rightissa ja Deupreen kanssa Hypnosonicsissa, Colley esimerkiksi Three Coloursissa.

Morphinen toiseksi lyömäsoittajaksi vakiintui heti alkuvuosina Billy Conway, joka tuli alun perin tuuraamaan terveysongelmien vuoksi väliaikaisesti sivuun astunutta Deupreeta. Loppujen lopuksi kumpikin rumpali soitti Morphinessa useita vuosia. Loppuvaiheessa kokoonpano oli nelimiehinen, kun Conway ja Deupree olivat bändissä yhtä aikaa.

Alkuun päästyään Morphine ryhtyi tekemään töitä tasaisen tehokasta tahtia – ja sai myös aikaan tuloksia. Ensimmäinen albumi Good ilmestyi vuonna 1991 bostonilaisen Accurate/Distortion-levymerkin kautta. Vuoden 1993 Cure For Pain laajensi bändin reviirin kauas Uuden-Englannin ulkopuolelle: trio kiersi sen tiimoilta Yhdysvaltoja, Eurooppaa, Japania ja Australiaa. 1990-luvun puolivälissä Yes kasvatti Morphinen näkyvyyttä edelleen. Videosingle ’Honey White’ soi Music Televisionilla muun muassa hervottomassa Beavis & Buttheadissa.

Sitten Morphine astui major-yhtiöiden maailmaan. Suurmoguli David Geffenin ja elokuvaohjaaja Steven Spielbergin Dreamworks sainasi sen vuonna 1997 ja julkaisi Like Swimmingin vielä samana vuonna. Neljäs albumi ei muodostunut suureksi läpimurroksi (siihen Morphinen musiikki oli luonnostaan liian marginaalista), mutta maine kasvoi edelleen. ’Early To Bedin’ video sai Grammy-ehdokkuuden, ja vuoteen 1999 mennessä Morphinen kaikkia levyjä oli myyty yhteensä yli 800 000 kappaletta.

The Night, Morphinen viides ja viimeinen studioalbumi, valmistui vuoden 1999 alussa. Puoli vuotta ennen Mark Sandmanin kuolemaa viimeistelty levy julkaistiin vasta vuonna 2000, tyylikkäästi soveliaan suruajan jälkeen.

Morphinen ura päättyi musiikilliselle huipulle. Sandmanin tuottama The Night soi täyteläisemmin ja pakottomammin kuin Morphinen edelliset levyt. Se on helpommin lähestyttävä ja musiikillisesti värikkäämpi levy kuin edeltäjänsä, mutta silti tyylikkään kosiskelematon kokonaisuus, jonka tummat värit ovat sävy sävyyn.

Sandmanin kuolema, kannen valkoinen kukka ja musiikin hämärä, paikoin hauras ja surumielinen tunnelma houkuttelevat pitämään The Nightia jonkinlaisena kuolinmessuna, testamenttina tai profetiana ennenaikaisesta poismenosta. Se ei tietenkään ole sellainen. Kun levyn yönkauniit kappaleet äänitettiin, Morphine luultavasti katseli urahorisonttiinsa toiveikkaana. Mutta koska taide on tehty tulkittavaksi, mikään ei estä kuuntelemasta The Nightia Sandmanin kuoleman varjossa. Siinäkin tapauksessa Morphine saa pimeyden tuntumaan lämpimältä ja lohdulliselta.

Morphinen musiikki ei lakannut soimasta lavoillakaan. Vuoden sisällä Sandmanin kuolemasta Colley ja Conway perustivat Orchestra Morphinen, joka esitti enimmäkseen The Nightin materiaalia. Sittemmin he ovat pitäneet Morphinen ja ystävänsä muistoa elossa muun muassa Vapors Of Morphine -kokoonpanossa.

Conway ja Colley ovat myös perustaneet myös Hi-n-Dry-levymerkin, jonka toimitilat rakennettiin Sandmanin entiseen työhuoneeseen. Yhtiö on julkaissut muun muassa Sandboxin, kahden cd:n ja yhden dvd:n laajuisen koosteen Mark Sandmanin elämäntyöstä Morphinen ulkopuolella. Ikävä kyllä hänen tunnetuimman bändinsä tuotanto jouduttiin jättämään julkaisun ulkopuolelle tekijänoikeussyistä.

Jos Sandman olisi saanut elää, The Night kuulostaisi nyt albumilta, jolla Morphinen vähäeleinen ”low rock” (joksi bändi itse tyylinsä nimesi) jalostui valmiiksi. Bändi esiintyy kautta levyn hyvin ilmaisuvoimaisesti. Se huokuu yhtä aikaa vanhan jazzin viileänrentoa svengiä ja rockin särmää, mutta ei ole lähelläkään rasittavanvinkeää jazzrockia. Siellä täällä Morphinen soundia avartavista jousista ja muista lisukesoittimista huolimatta musiikissa on yhtä paljon tilaa kuin säveliä. Minimalistinen tuotanto saa pienet asiat näyttämään kokoaan suuremmilta ja langettamaan pitkiä varjoja.

Tyylikkäässä tyhjyydessä kaikuu salaperäisyys, joka saa palaamaan The Nightin äärelle yhä uudelleen.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

The Other Side – A Morphine Information And Archive Site
Morphine | Facebook

Varaa The Night kirjastosta.
Varaa Morphinen klassikko The Night kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Morphine
Mark Sandman – kaksikielinen slide-basso, laulu, urut, kolmekielinen slide-kitara, piano, kitara
Dana Colley – baritoni-, tenori ja double-saksofoni, triangeli
Jerome Deupree – rummut ja muut lyömäsoittimet
Billy Conway – rummut ja muut lyömäsoittimet

Levyhyllyt | Finna.fi
Morphine

1990-luku

Good | Accurate Distortion 1992 • Rykodisc 1993
Cure For Pain | Rykodisc 1993
Yes | Rykodisc 1995
Like Swimming | Rykodisc 1997

2000–2009

The Night | Rykodisc/Dreamworks 2000
Bootleg Detroit • live | Rykodisc 2000

Kokoelmat | Finna.fi
Morphine

B-Sides And Otherwise | Rykodisc 1997
The Best Of Morphine: 1992–1995 | Rykodisc 2003
Sandbox – The Mark Sandman Box Set | 2004
At Your Service | Rhino Records/Rykodisc 2009

Beck: Sea Change – suuren muutoksen soundtrack
Marianne Faithfull: Broken English – uuden ajanlaskun alku
Mark Lanegan: Whiskey For The Holy Ghost – Seattlen surujuhlan soundtrack
Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree – pimeä tie kohti valoa
PJ Harvey: To Bring You My Love – himosta ja kaipauksesta
Radiohead: A Moon Shaped Pool – takaisin epätodellisuuteen
Soundgarden: Badmotorfinger – visio kirkastuu
The Cure: Wish – valoa synkkyyden keskeltä
The National: High Violet – kaunis ja yksinäinen
Tom Waits: Bone Machine – läpimurto tuntemattomaan
Willie Nelson: Teatro – kuiskauksia vuosien takaa

Katso lisää | YouTube
Dokumentti

Cure For Pain – The Mark Sandman Story | 2011

Morphine: The Night (2000).
Morphine: The Night (2000).