Body/Head: Coming Apart – intuition järjetön ääni

Coming Apart | Matador 2013

”Suurin osa ihmisistä ei oikein osaa suhtautua improvisaatioon: heidän mielestään se ei voi olla hyvää tai se ei merkitse mitään”, Kim Gordon kirjoitti Tyttö bändissä -elämäkerrassaan. Hän oli juuri päässyt kertomasta kuinka oli perustanut muusikko Bill Nacen kanssa improvisoinnille rakentuvan kahden kitaran noise-projektin nimeltä Body/Head. Duon debyytti Coming Apart ilmestyi Matador Recordsin julkaisemana tupla-albumina vuonna 2013.

Coming Apart oli Gordonille eräänlainen paluu alkuun. Hän oli noussut maineeseen Sonic Youthissa 1980-luvun lopulla, ja juuri sen varhaisiin metelivoittoisiin levytyksiin Body/Headin ensimmäistä albumia useimmiten verrattiin. Atonaalisuutta arvostaneesta ja rockin kliseitä karsastaneesta New Yorkin no wave -skenestä noussut Sonic Youth todellakin kuuluu samaan The Velvet Undergroundista ja vapaasta jazzista vedettyyn kokeellisen laidan sukuhaaraan kun Body/Head. Eikä duo sitä kieltänytkään – sehän nimesi jopa vuoden 2016 albuminsa No Wavesiksi.

Siinä missä Sonic Youth kulki pitkän taiteellisen matkan kohti muodoltaan perinteisempää vaihtoehtomusiikkia, Body/Headilla ei ollut aikomusta tehdä mitään vastaavaa. ”Minulla ei ollut pienintäkään tarvetta tehdä nimenomaan rockia”, Gordon kertoo kirjassaan. ”Halusimme luoda sitä, mitä halusimme kuullakin: modernia musiikkia, äänekästä, dynaamista, tunteellista ja vapaata.” Gordon ja Nace pyrkivät yhteistyöllään niin kauaksi popmusiikista kuin sähkökitaralla pääsee. Jos esimerkiksi ruotsalainen popyhtye Roxette olisi paikka maapallolla, sijaitsisi Body/Head täsmälleen vastakkaisella puolella planeettaa, kaukana taide-viihdeakselin vasemmassa äärilaidassa.

Coming Apartin kappaleet ovat rakenteista vapaita sävellyksiä, hahmottomia olentoja, jotka kerääntyvät levyllä yhteen muodostaakseen yhden synkän ja vahvan tunnelman. Musiikin sanotaan olevan ääniksi tulkittuja tunteita, ja Body/Headin dronen, dissonanssin ja feedbackin värittämä säveltaide todellakin on sitä, eivätkä ne tuneet ole kepeitä. Tietoisuus tai järki ei ohjaa Coming Apartin musiikkia juuri missään määrin, mutta lyriikoissa on havaittavissa tietynlaista tematiikkaa. Kappaleilla on sellaisia nimiä kuin ’Murderess’, ’Actress’ ja ’Last Mistress’ (joka syntyi Catherine Breillat’n Une vieille maitresse -elokuvan innoittamana), ja Gordon käsittelee levyllä naisen rooleihin liittyviä kysymyksiä. Hän ei taatusti panekaan pahakseen, jos Coming Apartia kutsuu feministiseksi teokseksi.

Nacen ja Gordonin bändi ei jäänyt yhden levyn ihmeeksi. Se on julkaissut kolme albumia, joilla musiikillista linjaa ei ole tarkistettu ainakaan leppeämpään suuntaan. Body/Head on pysytellyt mielipiteitä jakavana marginaaliyhtyeensä. Joidenkin mielestä sen taide ei ole edes musiikkia, ja toisten mielestä se on musiikkia puhtaimmillaan. Kim Gordonin kanta asiaan on selkeä: ”Paras musiikki syntyy intuitiolla, kun ei tiedosta omaa ruumistaan ja tavallaan unohtaa kokonaan mielensä. Kyse on ruumiin ja mielen dynamiikasta: Body/Head.”

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Levyhyllyt | Finna.fi
Body/Headin albumit
Coming Apart | Matador Records 2013
No Waves | Matador Records 2016
The Switch | Matador Records 2018

Sonic Youthin albumit | Finna.fi
Confusion Is Sex | Sonic Oooh 1983
Bad Moon Rising | Geffen Records 1985
EVOL | Geffen Records 1986
Sister | Geffen Records 1987
Daydream Nation | Geffen Records 1988
Goo | Geffen Records 1990
Dirty | Geffen Records 1992
Experimental Jet Set, Trash And No Star | DGC Geffen Records 1994
Washing Machine | DGC Geffen Records 1995
A Thousand Leaves | DGC Geffen Records 1998
NYC Ghosts & Flowers | DGC Geffen Records 2000
Murray Street | DGC Geffen Records 2002
Sonic Nurse | Geffen Records 2004
Rather Ripped |Geffen Records 2006
The Eternal | Matador Records 2009

Lue lisää | Finna.fi
Gordon, Kim: Girl In A Band | Harper Collins 2015
Gordon, Kim / Niitepõld, Sirje (kääntäjä): Tyttö bändissä | Like 2015

Maritta Kuula: Kuuluisaa sukua – oman tien kulkija

Kuuluisaa sukua | Castafiorello 2014

Missä on Maritta Kuula? Luultavasti siellä missä ennenkin, maan alla kirjoittamassa ja laulamassa lauluja, joita kuulevat vain ne vihkiytyneet, jotka tieten tahtoen ovat etsiytyneet undergroundin perimmäisiin onkaloihin, sinne, missä ei kuuluta edes mihinkään skeneen. Sanaa ”kulttiartisti” käytetään leväperäisesti, mutta Kuulaan se sopii – onhan tuo etuliite luotu luonnehtimaan hänen kaltaisiaan pienen piirin suosikkeja ja yksityisyytensä suhteen salaperäisiä taiteilijoita.

”Mun haaveeni liittyvät mahdottomuutta vastaan taistelemiseen”, Kuula kertoi vuonna 2008 rocklehti Sueen tekemässäni haastattelussa. ”Haluan kokeilla asioita, jotka ovat mulle vaikeita sekä väistellä ajalle tyypillisiä asioita. Etsin omaa tietäni valtavirran ulkopuolella.”

Sieltä hänen tiensä myös alkoi. Kuula teki ensimmäiset levytyksensä Kauko Röyhkän kanssa perustamassaan 500 kg lihaa -yhtyeessä. Bändin debyyttialbumi oli vuonna 1982 julkaistu Etkös ole ihmisparka, jonka kappaleet oli sävelletty Antti Achreniuksen, Yrjö Jylhän ja Uuno Kailaan runoihin. Sooloartisti Kuulasta tuli vuoden 1992 Maritta Kuula & Karvanopat -levyllä. Lilithin, Plastic Passionin ja oman Castafiorello-levymerkkinsä kaltaisille riippumattomille toimijoille levyttäneen Kuulan viimeisin studioalbumi Kuuluisaa sukua ilmestyi keväällä 2014.

Kuuluisaa sukua -levyllä Kuulan säveltämiä ja sanoittamia kappaleita ovat sovittaneet Heikki Tikka, Miikka Paatelainen ja Eeva Koivusalo. Kuula kirjoittaa eläytyen lauluja ihmisistä ja heidän kokemusmaailmoistaan – satavuotiaasta naisesta, pyromaanimiehestä, ihmisten säikyttelyä kavahtavasta ennustajasta, elämän pelkäämisestä. Hahmogalleria on varsin laaja, kuten biisien
nimistä (’Veli George’, ’Malli tai laulajatar’, ’Pääsiäisnoita’, ’Runoilija’, ’Arabian Lawrence’) voi päätellä. Jos aiheet eivät ole tavanomaisia, ei sitä ole myöskään musiikki, johon ne on puettu. Lempeä melodia saattaa kuljettaa selässään kipeitä teemoja. Yleisestä käsityksestä poiketen Kuulan sävellykset eivät kuitenkaan ole erityisen hankalia tai omituisia – epätavallisia kyllä, mutta eivät mitenkään abstrakteja.

”Olen kuunnellut paljon viihdemusiikkia, Cole Porteria, Sinatraa ja diskoa”, Kuula kertoi Suessa. ”Siltä pohjalta sitten väännän omaa, sekoboltsista soundiani.”

Tässä multitaskaamisen kulta-ajassa Kuulan suurin haaste on se, että häntä pitäisi oikeasti kuunnella. Hänen biisinsä ovat laulajansa lailla samaan aikaan hillittyjä ja melodramaattisia, eikä niistä aina saa otetta yhdellä läpisoitolla. Kuulan ääni soi tuttuun tapaan vuoroin herkkänä, vuoroin paatoksellisena, mutta aina vähän outona. Tulkitsijana hän voi olla yhtä hyvin heliumia hengittänyt viettelijätär kuin taistolaislauluihin höyrähtänyt vanha kabareetähti. Pinnalta tyynen Kuuluisaa sukua -levyn meininki on menevimmillään ’Veli Georgessa’.

Kuulan vaikutteet tulevat 1960–70-luvuilta – selvimmin siitä kertoo ’Vaaleanpunaista’, jossa Phil Spectorin helisevä ja kohiseva äänimuuri kohtaa napakan diskopopin ja tarinankerronnan. Hänen musiikkinsa on lähellä laulelmaa ainakin siinä, että sanoitukset ovat kaiken keskiössä. Vaikka esimerkiksi ’Talo tulessa’ ja ’Malli tai laulajatar’ ovat kertosäkeellisiä kappaleita, niiden kantava rakenne on tarina. Ei ole lainkaan vaikeaa kuvitella Kuulaa käsikirjoittamassa vaikkapa jotakin musiikkiteatteriin liittyvää. Sellaisia suunnitelmia hänellä ei tiettävästi ole, mutta mikäli Maritta Kuula ei ole muuttanut mieltään viimeksi kuluneen vuoden aikana, jotakin hän tulee vielä julkaisemaan.

”Mulla on voimakas tarve tehdä musiikkia ja teen levyjä niin kauan kuin mahdollista”, Kuula sanoi Suen haastattelussa 2008. ”Kovin helppoa se ei kuitenkaan ole.”

Mihin Maritta Kuula sitten on matkalla? Kuka tietää. Viime aikoina hän on soittanut duokeikkoja eri indieyhteyksistä tutun Janne Lastumäen kanssa. Toivottavasti se ennakoi uuden musiikin julkaisua.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Maritta Kuula Facebook

Hae Maritta Kuulan ’Kuuluisaa sukua’ kirjastosta.

Hae Kuuluisaa sukua kirjastosta:
esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Maritta Kuula | Löydä Finnasta

Maritta Kuula & Karvanopat (LP & CD | Herodes 1992)
Valo ota vastaan (CD | Lilith 1997)
Jeesus Hollywoodissa (CD | Lilith 1999)
9 henkeä (CD | Lilith 2002)
Koko kirjo (2CD-kokoelma | Lilith 2006)
Ampiaisten kuningatar (CD | Castafiorello 2008)
Kuuluisaa sukua (CD | Castafiorello 2014)

500 kg lihaa | Löydä Finnasta
Etkös ole ihmisparka (LP | Mirror 1982)
Ruusumajassa (LP | Euros Records 1987)
Akvaario (LP | Euros 1988)
Sielu (CD | Plastic Passion 2004)
Nuori mies (CD | Plastic Passion 2007)

Muista myös demokokoelma | Löydä Finnasta
500 kg lihaa: Yksinäinen ratsastaja (CD | Karkia Mistika 2014)

Lue lisää | Löydä Finnasta
Aho, Arja & Taskinen, Anne: Rockin korkeat korot – suomalaisen naisrockin historia!, 321 sivua | WSOY 2003
Forss, Timo & Kiiskinen, Satu & Karttunen, Ari: Alumiinikuu – suomalaista rocklyriikkaa, 114 sivua | Kirjayhtymä 1999
Röyhkä, Kauko: Get on – 101 rocklyriikan parasta, 217 sivua | Tammi 2000

Maritta Kuula: Kuuluisaa sukua (2014).

Maj Karma: 101 tapaa olla vapaa – ristiriitaisia tunteita kriisitilanteissa

101 tapaa olla vapaa (Sakara, 2018)

Maj Karma: 101 tapaa olla vapaa (2018).Syksyllä 2009 Maj Karma lakkasi olemasta. Se oli parasta, mitä sille oli vähään aikaan tapahtunut. Kultaa myyneen Ukkosen (2006) perään julkaistu Salama (2008) ei vienyt bändiä eteenpäin sen enempää menestyksessä kuin taiteessakaan. Määrittelemättömän mittaiselle tauolle jääminen oli tarpeen sisäisten jännitteiden hölläämiseksi ja paineiden laskemiseksi.

Se naula veti. Välivuosien jälkeen ilmestynyt Peltisydän (2016) sykki ilahduttavan virkeästi.

Maj Karma. Kuva: Marek Sabogal.

Maj Karma. Kuva: Marek Sabogal.

Maj Karman askel oli paluualbumilla niin varma, ettei 101 tapaa olla vapaa -levyn ilmestyminen pääse yllättämään. Niin kuin monet muutkin itsensä koonneet pitkän linjan bändit, se tuntuu palanneen jäädäkseen. Hajoamispisteen kuvajainen häilyy enää Lama lama lama -biisin kertosäkeessä.

Harjavaltalaisyhtyeen kymmenes albumi ei tarjoa suuremmin ihmettelynaiheita. Elementit ovat tuttuja ja paikoillaan. Raskaat, kulmikkaat alternativemetalliriffit ja niiden päällä soivat synkät post-punkmelodiat mantramaisine koukkuineen ovat Karmaa klassisimmillaan ja kliseisimmillään, mutta ovat ne kliseet ainakin itse luotuja.

Maj Karma on parhaimmillaan kun se on jyrkimmillään. Sellaiset uudet biisit kuin Osa minusta kuolee, Ei paholaisii oo, Johnny Deppin näköinen nainen ja Paniikki muistuttavat yhtyeen muinaistuotantoa, jota ei tarvinnut uumoilla kuulevansa koko kansan rockradioista. Balanssia luovat 101 tapaa olla vapaa -biisin, Voimanlähteen ja Äänivallin kaltaiset lempeät sävellykset, jollaisia bändi oppi tekemään Sodankylä-albumin (2004) tienoilla (eli silloin, kun se hyökyi marginaalista suurille lavoille ja radioihin suomenkielisen raskaan rockin aallonharjalla) ja jollaisten avulla Herra Ylppö & Ihmiset -yhtye myi kultaa.

Lyriikoiltaan 101 tapaa olla vapaa on sisäänpäinkääntyneempi kuin Peltisydän. Selväksi käy, että paluualbumille peilautunut seesteisen elämänvaiheen laulut on tältä erää laulettu. Nyt puhe on henkilökohtaisista kriisitilanteista. Siinä missä vaikkapa Osa minusta kuolee tai Voimanlähde avaavat itsensä yleisesti ymmärrettäviksi, ruonansuumaisesti jankuttavaa Onko pakko antaa? -biisiä ja yhtä toisteista nimikappaletta vaivaa samaistumispinnan puute. Niiden sanoituksilla saattaa olla tekijälleen merkitystä, mutta ulkopuolinen tulkitsija jää arvailujen varaan eikä sittenkään tule hullua hurskaammaksi. Käy jopa mielessä, ovatko ne muuta kuin silkkaa muka-arvoituksellista sanahelinää.

Tuo ei ole ainoa ristiriitainen tunne, jonka 101 tapaa olla vapaa pitkään bändiä seuranneessa synnyttää. Maj Karma on soitannollisesti uransa parhaassa iskussa, mutta se ei enää tee asioita niin sanotusti eri tavalla. Mikään ei enää tule puun takaa. Vanhat vaihtoehtosepät aloittivat uransa sellaisissa merkeissä, että heidän toivoisi edelleen takovan jotakin riskaabelia, outoa ja vaikuttavaa.

Johnny Deppin näköinen nainen -biisin kaltaisen maanisen purkauksen soidessa tuntuu silti hassulta olla pahoillaan siitä, että neljännesvuosisadan toiminut rockbändi kuulostaa ihan itseltään. Perspektiivin tähden mainittakoon, että kun The Rolling Stonesilla oli takanaan saman verran vuosia, se äänitti Steel Wheelsiä (1989).

Kun soundi on tunnistettava, sitä voi kutsua omaksi tyyliksi. Läheskään kaikilla ei ole sellaista. Maj Karmalla on.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

101 tapaa olla vapaa
Jii Savolainen – rummut
Kimmo Kurittu – bassokitara
Herra Ylppö – laulu
Häiriö – kitara
Tuottajat: Häiriö, Maj Karma & Rake Eskolin

Maj Karma Facebook

Hae Maj Karman musiikkia kirjastosta!

Hae Maj Karman musiikkia kirjastosta!

Hae Maj Karmaa kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
Maj Karman studioalbumit
Kaukana puhelimista (1996)
Kaakao (1998)
Ääri (2000)
Rautaneito (2001)
Metallisydän (2003)
Sodankylä (2004)
Ukkonen (2006)
Salama (2009)
Peltisydän (2016)
101 tapaa olla vapaa (2018)

Lue lisää | Finna.fi
Röyhkä, Kauko (toim.): Get On! – 101 rocklyriikan parasta, 217 sivua. Tammi 2000.
Vapaus, Teppo: Herra Ylpön sydän, 334 sivua. Like 2012.

Maj Karma: 101 tapaa olla vapaa (2018).

Maj Karma: 101 tapaa olla vapaa (2018).

Läjä Äijälä ja äärimmäisyyksien verenpunainen lanka

Läjä Äijälä, kollaasi.Lapin Kansa -lehden yleisöäänestys Vuosisadan lappilainen sai äskettäin jännittävän käänteen. ”Punkin pioneeri ja Terveet Kädet -bändin perustaja Veli-Matti ’Läjä’ Äijälä on tällä hetkellä vahvoilla Vuosisadan lappilaiseksi”, lehden verkkosivuilla uutisoitiin 25.11.2017. ”Hän johtaa niukasti, vain muutamalla äänellä toista muusikkoa eli Antti Tuiskua.”

Underground oli puhunut nettiäänestyksen kautta eikä sen sanomaa voinut vähätellä protestiääniksi. Onhan Läjä Äijälän (s. 1958) Torniossa perustama suomalaisen hardcoren edelläkävijä Terveet Kädet inspiroinut hc-punkin ja äärimetallin tekijöitä kautta maailman 1980-luvun taitteesta lähtien. Ja niin vakuuttava yhtye kuin se olikin, se on vain yksi kulma Läjä Äijälän taiteilijakuvasta.

Vuosina 1980–2016 toiminut Terveet Kädet meni äärimmäisyyksiin monilla eri kokoonpanoilla, suomen ja englannin kielellä, enemmän tai vähemmän inspiroituneena, toisinaan punkimmin ja toisinaan metallisemmin, mutta aina siitä loisti Läjä Äijälän persoona ja jäljittelemätön tyyli. Yhtyeen kenties tunnetuin julkaisu on klassikkolevytys Ääretön joulu (1982)

Läjä Äijälä on myös sarjakuvapiirtäjä, jonka luomuksia on ilmestynyt eri sarjakuvaseurojen julkaisuissa. 1990-luvun alkupuolella hän toimitti X-nimistä sarjakuvalehteä, jota julkaistiin sekä suomeksi että englanniksi ja jonka numeroista koottiin albumi vuonna 2010. Hän on myös piirtänyt levynkansia omille bändeilleen ja muillekin, esimerkiksi CMX:n Johannes Kastaja -ep:n kansi on Äijälän luomus. 

Runoilijana Läjä Äijälä debytoi vuonna 2007, kun Pupu Lihaviston (mm. 500 kg lihaa, The Leo Bugariloves) ja Astro Lihjamon (Hiljainen kevät) kanssa tehty Runojen kevät -kirja ilmestyi. Mielenkiintoinen yhteistyöprojekti oli myös se, kun Apulanta-yhtye sävelsi ja levytti Äijälän kanssa kaksi tämän sanoitusta, kappaleet Kumi nahka piiska ja Punainen helvetti.

Äijälän äänitaide ei ole ollut lainkaan yksipuolista. Hän on soittanut monenlaista musiikkia useissa eri yhtyeissä ja projekteissa, joita on yhdistänyt lähinnä pyrkimys pitää meininki rytmisenä, yksinkertaisena, marginaalisena ja tavalla tai toisella äärimmäisenä.

Vuosina 1979–1980 toiminut Aavikon kone ja moottori oli Äijälän ensimmäinen avantgardistista elektronista musiikkia esittänyt yhtye. Se julkaisi aktiivivuosinaan yksipuoliset 7”-singlet Karavaani ja Rakkaudella sinulle Äijälän omalla IKBAL-levymerkillä. Joteskii Groteskii ja Vauva Records julkaisivat bändin pienimuotoisen tuotannon uudelleen yhdellä singlellä vuonna 2014.

Aavikon koneen ja moottorin konseptia jatkojalosti vuonna 1983 perustettu Billy Boys, jonka tulokulmana oli eräänlainen elektroninen rockabilly.

1990-luvun puolivälissä perustettu The Sultans on Äijälän ja Markku ”Lene” Leinosen minimalistista garagebluesia soittava yhtye. Sen ensimmäinen single Houserockin’ ilmestyi vuonna 1996, ja viimeisin julkaisu on vuoden 2016 Kitchen Sessions. Tyylitajuinen duo esittää tällä kaitafilmillä kolme kappaletta:

Kokoonpanoltaan lähimpänä Äijälän emoyhtyettä on brutaali rockbändi Death Trip, jonka kaikki muutkin jäsenet (kitaristi Ilari Kinnunen, kosketinsoittaja Lene Leinonen, basisti Maike Valanne, rumpali Tilli Äijälä ja kitaristi Timo Wiik) ovat jossain vaiheessa vaikuttaneet Terveissä Käsissä. Ektro Records julkaisi Death Tripin koko raa’an ja hypnoottisen tuotannon yksissä kansissa. Pain is Pain – The Complete Death Trip 1988–1994 ilmestyi vuonna 2011.

1980-luvun lopulla Äijälä liittyi The Leo Bugarilovesiin, jonka 500 kg lihaa -yhtyeen Pupu Lihavisto ja Ruki Vehr A. Kivi olivat perustaneet vuonna 1981. Soundi-lehti luonnehti Feelings-albumin (2011) ja Hits & Misses Compilation 1988–2002 -kokoelman (2013) arvosteluissa tuon omalakisen yhtyeen musiikkia ”lievästi kehityshäiriöiseksi kotiurkuboogierockiksi” ja ”sirkusrockiksi”. Aina sanat eivät riitä kertomaan kaikkea.

Äijälän ja Leinosen kokeellisen ja minimalistisen elektronisen musiikin hanke The Kolmas debytoi yhdellä biisillä jo vuonna 1997, mutta siirtyi albumikantaan vasta vuoden 2013 Kolmas testi -levyllä. Pari vuotta myöhemmin ilmestyi studio- ja liveäänityksistä koottu kasettialbumi Kolmas Kasetti. 2017 tuli Kolmas Musiikki -niminen cd-albumi.

2010-luvulla Läjä Äijälä alkoi sooloartistiksi. EP:t Raskas taakka (2012) ja Alzheimer (2016) julkaistiin tänä vuonna Raskas Alzheimer -julkaisuna, ja sen jälkeen on ilmestynyt vielä EP Minuuttibiitti. Vaikuttavin ikioma teos on virallisen oloisesti Veli-Matti O. Äijälän nimellä tehty sooloalbumi Minun vereni (2016), jolla on improvisoidulta ja terapeuttiselta kuulostavaa, jostakin alitajunnan suunnalta kontrolloimattomasti pulppuavaa elektronista taidemusiikkia, hankalasti hahmotettavia sanoja ja henkilökohtaisen kuuloista rutinaa psyyken hämäristä nurkista.

Vuonna 2016 Äijälä ilmoitti Terveiden Käsien tulleen tiensä päähän. Hän perusti sen tilalle Lapin Helvetin, joka otti nimensä klassikkoyhtyeen viimeiseksi jääneeltä albumilta. Samana vuonna ilmestyi Äijälän, Circle-yhtyeestä ja Ektro Recordsista tutun Jussi Lehtisalon ja rumpali Tomi Leppäsen Sakset-yhtyeen avant-elektroninen ensialbumin Lahja, josta pitivät kovasti muun muassa Helsingin Sanomien ja Soundin kriitikot. Punkmetallisen Lapin Helvetin ensimmäinen albumi taas ilmestyy joulukuussa 2017 Svart Recordsin kautta.

Ensi vuonna kuusikymppisiään viettävän Läjä Äijälän tahti on kova, vaikka 40-vuotistaiteilijajuhla lähestyy. Tätä kirjoittaessa ei vielä tiedetä, mahtaako Anatude sittenkin kiilata kalkkiviivoilla Läjä Äijälän ohi Lapin Kansan äänestyksessä. Läjä on silti äänestyksen moraalinen voittaja: hänen näytöillään ja näkemyksellisyydellään on mahdollisuuksia vaikka useammankin vuosisadan lappilaiseksi ja kansalaiseksi. Joskus taide jatkaa kiehtomistaan kautta aikojen, joskus se jää aikansa kuvaksi. Läjä Äijälällä on saumaa jäädä elämään, sillä hänen taiteensa verenpunainen lanka on katkeamaton ja omin käsin kehrätty.

”Mulla on sanoituksissa ja piirroksissa äärimmäisiä aiheita. Voi olla, että ihmiset luulevat minua sen takia erilaiseksi ihmiseksi kuin olen”, Äijälä kertoi Sueen tekemässäni henkilökuvajutussa vuonna 2012. ”Minä vain kuvaan ihmiskunnan pimeää puolta. Ahistaa, kun ihmisten pitää pilata kaikki tällä planeetalla. Minä teen tällaista musiikkia ja näitä sanoituksia ja kuvia siksi, että saisin sielunrauhan”, hän jatkoi. ”Olen kuitenkin positiivinen mies. Uskon, että kehitys etenee fiksuun suuntaan.”

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Billy Boys: Anthology (Ektro Records, 2012)
The Kolmas: Kolmas Testi (Full Contact Records, 2013)
Kolmas Kasetti (Ruton Music, 2015)
Kolmas Musiikki (Karkia Mistika, 2017)
The Leo Bugariloves: Feelings (Karkia Mistika, 2011)
Death Trip: Pain Is Pain – The Complete Death Trip 1988–1994 (CD | Ektro Records/Karkia Mistika, 2011. LP | Full Contact Records, 2013)
Passions of Läjä Äijälä (Bad Vugum, 2004)
Sakset: Lahja (Full Contact Records, 2016)
The Sultans: More House Rockin’ And Other Boogies (Ektro Records, 2014)
Terveet Kädet: Onnellisia kytkentöjä 1980–2000 (Solardisk, 2002)
Veli-Matti O. Äijälä: Minun vereni (Svart Records, 2016)
Lapin Helvetti: Lapin Helvetti (Svart Records, 2017)

Lue lisää:
Lihjamo, Astro & Äijälä, Läjä & Lihavisto, Pupu: Runojen kevät, 79 sivua. (Molly-Mood, 2007).
Saastamoinen, Mika: Parasta lapsille – Suomipunk 1977–1984, 429 sivua. (Johnny Kniga, 2007).
Äijälä, Läjä & Heikonen, Kari (kääntäjä): X, 79 sivua. (Huuda huuda, 2010).

Hae Läjä Äijälää kirjastosta!

Hae Läjä Äijälää kirjastosta!

Hae Läjä Äijälän musiikkia ja sarjakuvaa kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Läjä Äijälän musiikki saa monia hahmoja, kuten Terveet Kädet, The Kolmas ja Lapin Helvetti. Sooloalbumi 'Minun vereni' julkaistiin vuonna 2016.

Läjä Äijälän musiikki saa monia hahmoja, kuten Terveet Kädet, The Kolmas ja Lapin Helvetti. Sooloalbumi ’Minun vereni’ julkaistiin vuonna 2016.

Gentle Giant: Octopus – svengaavan progen ytimessä

Octopus (Vertigo, 1972)

Läpi 70-luvun toiminut Gentle Giant oli progressiivisen rockin innovatiivisimpia yhtyeitä. Lontoolainen bändi sävelsi kunnianhimoista progea, josta kuulsi läpi poikkeuksellista iloa ja häpeilemättömyyttä. Ilakoiva musiikillisuus ja häkellyttävä tahtilaijien viidakko toimi erinomaisesti. Ranskalaisen kirjailijan François Rabelais’n teosten inspiroima Gentle Giant teki muutamia progen klassikoita. Yksi näistä on loppuvuodesta 1972 julkaistu Octopus.

Octopus sijoittuu aikaan hieman ennen Gentle Giantin tuotannon puoliväliä. Takana oli jo kolme albumia ilahduttavan ennakkoluulotonta progeilua. Vuonna 1972 bändi eli hyvin luovaa kautta, sillä edeltävä levytys Three Friends julkaistiin vain puolisen vuotta aiemmin. Rocklehti Rolling Stone valitsi Octopusin 50 parhaan progelevyn joukkoon vuonna 2015.

Gentle Giant.

Gentle Giant.

Verkkosivusto Discogs mainitsee bändin kunnianhimosta näin: The group’s compositional purpose was to ”expand the frontiers of contemporary popular music at the risk of becoming very unpopular.” Kerry Minnear sekä Ray, Derek ja Phil Shulman kirjoittivatkin varsin inspiroitunutta musiikkia. Yhdessä kitaristi Gary Greenin ja bändiin juuri liittyneen John Weathersin kanssa tuotettu Octopus tuo esiin yhtyeen omimman: rokkaavan pohjasvengin ja mielikuvituksellisen sävellystyön. Rumpali Weathers toi bändiin raikkautta. Weathersin mäiskettä on mukava seurata, niin rennolta soitto tuntuu. Gentle Giantin salainen ase oli svengaavuus.

Lähellä varhaisen Soft Machinen avantgardismia liikkuva Knots on albumin helmiä. Useiden instrumenttien hallinnan lisäksi Minnear ja Shulmanit olivat myös erinomaisia laulajia. Poikakuoromainen liihotus tekee yhä vaikutuksen. Harvan bändin laulusoundi on totista ja yhtä aikaa hauskaa. Sävellysten vahvuutta korostaa hyräiltävät melodiat, joihin yhdistyy usein ilotulituksen kaltainen virtuositeetti. Ei muusikkoutta muusikkouden vuoksi – pikemminkin aitoa musiikin iloa. Gentle Giantin musiikkiin kuuluukin erottamattomasti myös rentous.

Livenä Gentle Giant oli taidokas bändi, jonka itsetunto oli kohdallaan. Octopusin avausraidan keskiaikainen rockpoljento vaihtuu nokkahuilujuhlaan kuin itsestään. Vaikka Gentle Giant muistetaan usein hankalasta biisimateriaalista, niin The Advent Of Panurge lähtee liikkeelle kuin seikkailu täynnä funkia.

Yksi albumin kuuluisimmista raidoista on Raconteur Troubadour. Se kulkee keskiaikaisessa tunnelmassaan läpi erilaisten tahtilajien, mutta palaa aina lopulta kauniiseen laulumelodiaan.

Lähellä hard rockia kulkeva A Cry For Everyone kehittyy jännittäväksi riffittelyksi. Kitaran ja erilaisten koskettimien vuorottelu istuu hienosti laulun rinnalle. Instrumentaaliraita The Boys In The Band muistuttaa tunnelmaltaan hieman Canterbury-skeneä. Mieleen tulevat Hatfield And The North ja 70-luvun loppupuolella vaikuttanut The National Health. Octopus on kenties kauneimmillaan raidalla Think Of Me With Kindness.

Octopus
Kerry Minnear – kosketinsoittimet, vibrafoni, perkussiot, sello, Moog, laulu
Derek Shulman – laulu. alttosaksofoni
Ray Shulman – bassokitara
Phil Shulman – saksofoni, trumpetti, mellofoni, laulu
Gary Green – kitara, lyömäsoittimet
John Weathers – rummut, lyömäsoittimet, ksylofoni

Phil Shulman jätti bändin ennen seuraavaa albumia. Gentle Giantin tarina jatkui vuonna 1973 hieman rockmaisemmalla albumilla In A Glass House.

Tuomas Pelttari

Hae Gentle Giantin 'Octopus' kirjastosta!

Hae Gentle Giantin ’Octopus’ kirjastosta!

Hae Octopus kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
Gentle Giant (1970)
Acquiring The Taste (1971)
Three Friends (1972)
Octopus (1972)
In A Glass House (1973)
The Power And The Glory (1974)
Free Hand (1975)
Interview (1976)
The Missing Piece (1976)
Giant For A Day (1978)
Civilian (1980)

Lue lisää
Paul Stumpin
kirjoittaman bändihistoriikin ja muun progekirjallisuuden lisäksi kirjastosta kannattaa kysyä Octopusin remasteroituja laitoksia. Vuonna 2015 albumi julkaistiin laajennettuna kahden levyn painoksena. Tuon remasterin Blu-ray tarjoaa albumin Steven Wilsonin 5.1.- ja stereomiksauksien lisäksi ”kommenttiraidan”, jota voi seurata TV-ruudulta. Pitkin matkaa voi lukea yhtyeen jäsenten muistoja ja kokemuksia.

Gentle Giant: Octopus (Alucard, 2015) CD+Blu-ray sekä 16-sivuinen liitevihko.
Hegarty, Paul: Beyond And Before – Progressive Rock Since The 1960s, 318 sivua. (Continuum, 2011).
Lambe
, Stephen: Citizens Of Hope And Glory – The Story Of Progressive Rock, 224 sivua. (Amberley, 2011).
Pajuniemi, Matti: Aamunkoiton portit – progressiivinen rock 1967–1979, 384 sivua. (Suomen musiikkikirjastoyhdistys, 2013).
Romano, Will: Mountains Come Out Of The Sky – The Illustrated History Of Prog Rock, 246 sivua. (Backbeat Books, 2010).
Snider, Charles: The Strawberry Bricks guide to progressive rock, 362 sivua. (Strawberry Bricks, 2007).
Stump, Paul: Gentle Giant – Acquiring The Taste, 188 sivua. (SAF Publishing, 2005).