Nine Inch Nails: Pretty Hate Machine – loikka lähitulevaisuuteen

Pretty Hate Machine | TVT Records 1989

Musiikissa revoluutio ja evoluutio kulkevat käsi kädessä. Nine Inch Nailsin vuonna 1989 julkaistu ensimmäinen albumi Pretty Hate Machine oli yksi niistä levyistä, jotka muuttivat maailmaa. Se oli yksi rockin 1990-luvulle vieneistä albumeista ja sen teki mies, jonka teräväkulmainen nimikin kuulostaa Nine Inch Nailsilta: Trent Reznor.

Pennsylvaniassa vuonna 1965 syntynyt Reznor löysi rockin isänsä levyhyllystä. Aikuiseksi tultuaan hän muutti Clevelandiin ja työskenteli apulaisäänittäjänä Right Track -studiolla. Vuoden 1988 alussa Reznor äänitti siellä omien biisiensä demoja ja lähetteli niitä levy-yhtiöihin. Hänen yhden miehen projektinsa Nine Inch Nails sai sopimuksen nopeasti. Pretty Hate Machine oli valmis vuoden 1989 alussa.

Pretty Hate Machine loi Trent Reznorille erakkoneron maineen, jota hän kantaa edelleen. Nine Inch Nails ei ollut Reznorin bändi vaan hän itse – hän soittaa Pretty Hate Machinella kaiken itse ja hän myös äänitti levyn itse. Tähän ratkaisuun johti alun perin se, ettei Reznor ollut löytänyt Clevelandista sopivia soittokavereita, mutta hän jatkoi yksin työskentelemistä myöhemminkin. Sueen vuonna 2014 tekemässäni haastattelussa hän kertoi, että se on johtunut suurelta osin sosiaalisten tilanteiden pelosta ja itseluottamuksen puutteesta.
– Ellen ole tuntenut löytäneeni juuri oikeita tyyppejä, olen mieluummin ollut yksin. Se on tuntunut helpommalta ja mukavammalta, Reznor kertoi.

Niin viehättävä kuin ajatus yksinäisestä visionääristä onkin, ei Reznor tehnyt Pretty Hate Machinea aivan omillaan. Tuotantopuolella häntä avittivat tunnettu post-punk- ja vaihtoehtorocktuottaja Mark ”Flood” Ellis, dubtuottaja Adrian Sherwood, Keith LeBlanc ja This Mortal Coil -kollektiivin John Fryer. Biisien ja soundin kehitystä voi seurata kuuntelemalla Pretty Hate Machinen kappaleiden demoversioita Purest Feeling -levyltä.

Reznor on sanonut Nine Inch Nailsin musiikin heijastavan häntä itseään, ei niinkään maailmaa tai yhteiskuntaa. Pretty Hate Machinen klaustrofobinen ja sisäänpäinkääntynyt tunnelma muistuttaakin sosiaalisista tilanteista ahdistuvasta ja huonosta itsetunnosta kärsivästä nuorukaisesta, mutta Reznor onnistui kääntämään heikkoutensa eduksi. Hän osasi ja halusi muotoilla tunteensa niin helposti lähestyttäviksi biiseiksi, että suuri yleisö saattoi samaistua niihin. Kolistelun ja maalailun ohella hän pystyi säveltämään hyviä melodioita.

Vaikka musiikki maalaa välillä hyvinkin vieraannuttavia ja synkeitä maisemia, Reznor laulaa tavallisen amerikkalaisen äänellä. Hänen lyriikoissaan ja tulkinnoissaan on petoksen synnyttämää raivoa, angstisuutta ja pateettista uhriutumista, kaikkea sellaista, mitä nuoruuden nolompi puoli sisältää, kornia mutta vilpitöntä naiiviutta. Reznor pehmensi musiikkinsa synteettisyyttä omalla tunne-elämällään, teki industriaalisuudesta inhimillistä itsensä kautta.

Musiikillisesti Pretty Hate Machine on tarttuvaa, löyhästi rockin ja popin kaavoihin sidottua industrial synth rockia. Se on aggressiivista elektronista musiikkia, välillä tanssimusiikkia ja joskus jopa väkivaltaista stagedaivauskamaa. Ilmestyessään se kuulosti loikalta lähitulevaisuuteen, ei perinteen jatkamiselta. Reznorin ei voi väittää lausuneen vaihtoehtorockliikkeen alkusanoja (se oli tehty jo paljon aiemmin), mutta hän kyllä teki niistä päivitetyn käännöksen.

Levy-yhtiö TVT Records ei ollut aluksi kovin innoissaan Pretty Hate Machinesta. Valmis musiikki ei ollut niin popahtavaa kuin julkaisija oli demojen perusteella luullut, ja Reznor halusi tehdä promovideoistakin niin friikahtavia, että levy-yhtiö pelkäsi niiden lähinnä haittaavan kaupankäyntiä. Epäilykset osoittautuivat kuitenkin turhiksi. Pretty Hate Machine oli juuri sitä, mitä 1980-luvun pinnalliseen bailurockiin kyllästynyt nuori yleisö kaipasi. Kolmen singlen (’Sin’, ’Down In It’ ja ’Head Like A Hole’) tukema albumi myi yksin Yhdysvalloissa kolminkertaista platinaa, mikä tarkoitti kolmea miljoonaa myytyä albumia.

Kävi siis ilmi, että Reznorin ulkopuolisen visiossa oli jotakin yleisesti ymmärrettävää. Tämä ei silti ollut viimeinen kerta, kun hän joutui vääntämään peistä levymogulien kanssa.
– Kaikki ongelmani levy-yhtiöiden kanssa voi kiteyttää yhteen pyyntöön, Reznor kertoi Suessa vuonna 2014. – ”Älkää sekaantuko siihen, mitä minä teen.”

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

NIN | kotisivu
NIN | Facebook

Levyhyllyt
Nine Inch Nailsin studioalbumit
Pretty Hate Machine | TVT Records 1989
The Downward Spiral | Nothing Records & TVT Records & Interscope Records 1994
The Fragile | Nothing Records 1999
With Teeth | Nothing Records/Interscope Records 2005
Year Zero | Interscope Records 2007
Ghosts I–IV | The Null Corporation 2008
The Slip | The Null Corporation 2008
Hesitation Marks | The Null Corporation/Polydor 2013
Bad Witch | Capitol Records/Caroline International 2018

Lue lisää | Finna.fi
Remington, Tuck: Nine Inch Nails, 47 sivua | Omnibus Press 1995
Udo, Tommy: NIN – Nine Inch Nails, 231 sivua | Sanctuary 2002
Udo, Tommy: Nine Inch Nails –- The Unauthorized Biography, 256 sivua | Bobcat Books 2007

Nine Inch Nails: Pretty Hate Machine (1989).

Jane’s Addiction: Ritual De Lo Habitual – toisinajattelijoiden taidemanifesti

Ritual De Lo Habitual (Warner, 1990)

Jane's Addiction: Ritual De Lo Habitual (1988).1980-luvun lopulla Los Angelesissa raikasi hiuslakantuoksuinen pophevi. Glam metalista tuli niin suuri ilmiö, että Troubadourin, Rainbow Bar & Grillin ja Whisky a Go Go’n kaltaisten menomestojen nimet opittiin tuntemaan Suomessa asti.

Tuffin ja Wildsiden kaltaiset Sunset Stripin yhtyeet eivät kuitenkaan olleet koko totuus kaupungista. LA:ssa oli myös vahva underground-skene, jonka toiminta keskittyi Scream-klubille. Sen tunnetuin bändi oli Jane’s Addiction, jonka keikkojen ympärillä kävi niin kova kuhina, että levymogulitkin kiinnostuivat.

Laulaja Perry Farrellin, kitaristi Dave Navarron, basisti Eric Averyn ja rumpali Stephen Perkinsin vuonna 1985 perustama Jane’s Addiction julkaisi ensimmäisen levynsä, livenä Roxy Theatressa taltioidun Jane’s Addictionin vuonna 1987. Heti sen jälkeen bändi siirtyi riippumattomalta Triple X Recordsilta Warner Brosille. Vuoden 1988 Nothing’s Shocking, Jane’s Addictionin ensimmäinen studioalbumi, myi reilut parisataatuhatta kappaletta.

Ritual De Lo Habitual äänitettiin Hollywoodissa Track Record -studiolla vuoden 1989 loppupuoliskon aikana. Levyn tuotti Dave Jerden, joka oli tehnyt Jane’s Addictionin kanssa myös Nothing’s Shockingin. Toisen studioalbumin biisit olivat olleet olemassa jo pitkään: Jerden oli saanut jo ennen Nothing’s Shockingin äänityksiä Farrellilta kasetin, jolla oli kahdeksantoista biisiä. Niistä puolet äänitettiin Nothing’s Shockingille, loput päätyivät Ritual De Lo Habitualille.

Se ei kuulosta hyvältä lähtökohdalta levyn tekemiselle. Ensimmäiseltä levyltä yli jääneet kappaleet olisivat monien bändien tapauksessa olleet nimenomaan sitä itseään, ylijäämäkamaa, josta ei ollut levytettäväksi. Jane’s Addictionin tapauksessa niin ei kuitenkaan ollut. Jerden on jopa nimennyt Ritual De Lo Habitualin suosikikseen kaikista tuottamistaan levyistä. ”Siinä on outo viba, jota on vaikea määritellä… Se tuntuu tulleen jostakin muualta, enkä oikein tiedä, miten se tapahtui”, hän pohdiskeli LA Weeklyn haastattelussa vuonna 2015.

Sellainen viba syntyy, kun kaikki – sekä harkittu että sattumanvarainen – osuu kohdalleen. Nothing’s Shockingin aikaan Jane’s Addiction tuskin olisi vielä ollut valmis kaikkeen, mitä Ritual De Lo Habitual siltä vaati. Esimerkiksi eeppinen bakkanaalikuvaus Three Days, albumin suurteos, pantiin purkkiin yhdellä ainoalla otolla. Levyn tunnetuimman biisin Been Caught Stealingin svengi alkoi keinua vasta studiossa, ja biisillä kuultava koiran haukahtelu saatiin mukaan sattumalta, kun Farrellin rakas Annie intoutui räksyttämään juuri sopivassa kohdassa.

Ritual De Lo Habitualista tehtiin kaksiosainen, niin sanotusti takapainoinen kokonaisuus, melkein kuin kahdesta ep:stä niputettu albumi. Alkupuoli Stop!:ista Been Caught Stealingiin koostuu iskevistä ja tunnelmoivista rockbiiseistä, jollaisista myös Nothing’s Shocking oli tehty. Napakan funkyssa No One’s Leavingissa ja Ain’t No Rightissa (jonka rajusti sätkivää rockia värittävät hävittäjälentokoneen äänet) Jane’s Addiction kuulostaa suorastaan pitelemättömältä, mutta samalla Navarron, Perkinsin ja Averyn yhteistyö on äärimmäisen hallittua.

Teosmaiset kappaleet ovat levyn loppupuolella. Niihin tuovat juhlavuutta jousisovitukset – Then She Did… -kappaleessa ne luovat elokuvallista laajakangastunnelmaa, ja Of Coursessa ne vievät Lähi-itään Farrellin juutalaisen perhetaustan kautta. Vaikuttava, moniosainen Three Days ja albumin kansitaide saivat innoituksensa Farrellin ystävän kuolemasta. Herkkä päätöskappale Classic Girl tyynnyttelee albumia rajusti ravistelleet tunnemyrskyt, ja loppu on hyvin kaunis.

1990-lukua ei ehtinyt kulua kovinkaan monta vuotta, kun vaihtoehtorock jo kangistui tylsäksi ja kaavamaiseksi uusien kliseiden toisteluksi. Ritual De Lo Habitual oli vielä niistä rasitteista vapaa levy, uraauurtava albumi, jonka vaikutteita ei voinut nimetä kovin yksiselitteisesti. Siinä kuulee The Velvet Undergroundin näkemyksellistä piittaamattomuutta siitä, miten rockia saa soittaa, Jimi Hendrixistä ja psykedeliarockista kumpuavaa kitarankäsittelyä, progen eeppisyyttä ja punkin rosoisuutta, The Contortionsin kaltaisista punk funk- ja no wave -bändeistä periytyvää hallittua kaaosta ja vanhan Alice Cooper Groupin teatraalisuutta ja draamantajua.

Navarro on myöhemmin mytologisoinut Ritual De Lo Habitualin tekemistä sanomalla olleensa sen sessioissa niin aineissa, ettei muista niistä yhtään mitään. Tuottaja Jerden ei usko sen olevan totta. Hän kertoi LA Weeklyssä, ettei nähnyt yhdenkään Jane’s Addictionin jäsenen koskeneen huumeisiin levyä tehtäessä. Ritual De Lo Habitualia kuunnellessa tuottajaa on helpompi uskoa. Jane’s Addictionin läpimurtoalbumi on kaikessa outoudessaan, napakkuudessaan ja psykedeelisyydessään täysin fokusoitunut bändilevy. Navarron hyökyvä kitarismi on todella kaukana nuokkuvan narkkarin räpiköinnistä.

Ritual De Lo Habitual oli tärkeä julkaisu Jane’s Addictionille (sitä on myyty tuplaplatinan verran yksin Yhdysvalloissa) ja rockille ylipäänsä. Farrellin proosarunolliset sanoitukset ja bändin kliseitä karttelevat sävellykset palauttivat uskon siihen, että pinnalliseksi ja tyhjänpäiväiseksi häntäheikkien hölinäksi latistunut suurten yhtiöiden rock voisi taas olla merkityksellinen taidemuoto. 1990-luvun alussa se olikin sitä hetken verran, ja se on osaltaan Jane’s Addictionin ansiota.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Jane’s Addiction kotisivu

Hae Jane's Addiction -klassikko 'Ritual De Lo Habitual' kirjastosta!

Hae Jane’s Addiction -klassikko ’Ritual De Lo Habitual’ kirjastosta!

Hae Ritual De Lo Habitual kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
Jane’s Addiction (live, 1987)
Nothing’s Shocking (1988)
Ritual De Lo Habitual (1990)
Strays (2003)
The Great Escape Artist (2011)

Muista myös kokoelmalevyt
Kettle Whistle (Warner Bros., 1997).
Perry Farrell (& Jane’s Addiction & Porno For Pyros): Rev (1999).
Up From The Catacombs – The Best Of Jane’s Addiction
(Rhino, 2006).
A Cabinet Of Curiosities, 3CD + DVD (Rhino, 2009).
Live In NYC, (Hypersonic/Universal, 2013).
Sterling Spoon, 6LP (Rhino, 2016).
Alive At Twenty-Five – Ritual De Lo Habitual 2016 Silver Spoon Anniversary Tour, CD + DVD + Blu-ray (Cleopatra, 2017).

Lue lisää
Mullen, Brendan: Whores – An Oral Biography Of Perry Farrell And Jane’s Addiction, 324 sivua. Da Capo 2005.
Navarro, Dave & Strauss, Neil: Don’t Try This At Home – A Year In The Life Of Dave Navarro, 253 sivua. Regan Books 2004.
Thompson, Dave: Perry Farrell – The Saga Of A Hypester, 244 sivua. St. Martin’s Griffin 1995.

Jane's Addiction: Ritual De Lo Habitual (1988).

Jane’s Addiction: Ritual De Lo Habitual (1990).

J.M.K.E: Külmale maale – vapaata ajattelua vallankumouksen aikaan

Külmale maale (Stupido Twins, 1989)

J.M.K.E. Kylmälle maalle (1989).Genesis tuskin arvasi Selling England By The Pound -levyä tehdessään, mihin kaikkeen Dancing With The Moonlit Knightin riffi vielä vaikuttaisi. 1980-luvun taitteessa brittiläinen progesävellys sai Pelle Miljoona Oy:n Ari Taskisen sormeilemaan syntetisaattoria sillä tapaa, että syntyi yksi suomalaisen rockin klassikoista, Moottoritie on kuuma.

Suomen rockhistorian ohella Dancing With The Moonlit Knight vaikutti välillisesti Neuvostoliiton hajoamiseen: kesällä 1987 Moottoritie on kuuma inspiroi virolaisen punkkarin Villu Tammen sovittamaan saman riffin omaan biisiinsä. Syntyi viropunkklassikko Tere perestroika, jonka yhtä aikaa ironiseen ja toiveikkaaseen sanoitukseen kiteytyivät Tammen ja hänen kaltaistensa alistetun kansan toisinajattelijoiden tuntemukset.

–Tere perestroika demokraatia
Diktatuuri küüsist on pääsemas üks maa

Perestroika oli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerin Mihail Gorbatšovin johdolla käynnistetty uudistusmielinen prosessi, jonka tarkoituksena oli muuttaa totalitaristinen suurvalta avoimemmaksi ja demokraattisemmaksi. Vuonna 1986 Tallinnassa perustettu J.M.K.E. tervehti sitä ilolla muun muassa siksi, että perestroikalla oli konkreettisia vaikutuksia virolaisten punkkarien elämään. Miliisi ei enää ahdistellut vaihtoehtonuoria ulkonäön vuoksi, kummallinen kampaus ei ollut syy passittaa mielisairaalaan, ja bändit saivat laulaa kapinalauluja pelkäämättä seurauksia. J.M.K.E:n oli mahdollista tehdä sitä mitä punkbändin pitää tehdä: herätellä, provosoida ja laukoa totuuksia.

Perestroikan eli uudelleenrakentamisen ja glasnostin eli avoimuuden aikakaudella myös matkustaminen oli entistä helpompaa, ja Neuvostoliitossa perustetut yhtyeet pääsivät esiintymään ulkomaille. Kitaristi-laulaja Villu Tammen, basisti Lembit Krullin ja rumpali Venno Vanamölderin trio soitti ensimmäiset ulkomaankeikkansa Suomessa ja teki levydiilin helsinkiläisen Stupido Twinsin (nyk. Stupido Records) kanssa.

J.M.K.E:n maaliskuussa 1989 ilmestynyt debyyttisingle Tere perestroika oli Joose Berglundin ja Jorma Ristilän perustaman Stupidon ensimmäinen julkaisu. Biisi oli mukana myös bändin saman vuoden lokakuussa julkaistulla Kylmälle maalle -albumilla. Neuvostojärjestelmää kritisoiva levy (jonka myöhemmät painokset julkaistiin nimellä Külmale maale) ja erityisesti sen sinkkubiisi olivat osa Baltian maiden uuden itsenäistymisen soundtrackia. J.M.K.E. liitti mielenosoitusten, kansalaistottelemattomuuden ja laulujuhlien kautta edenneeseen Laulavaan vallankumoukseen vaihtoehtoväen kiivaan soraäänen.

Mikko Karmila äänitti, miksasi ja käytännössä myös tuotti Külmale maale -levyn Shabby Road Studiossa Helsingissä. Albumin tuottajaksi merkittiin kuitenkin Stupido Twins. Kannen ulkoasusta vastasi Rumba-lehden yhtenä perustajana ja pitkäaikaisena päätoimittajana tunnettu Rami Kuusinen. J.M.K.E:n räjähtelevässä ja kierossa punk rockissa häilyi Dead Kennedysin henki, mutta siinä oli myös jotakin leimallisen balttilaista. Sama slaavilaiseurooppalainen karhea tunteikkuus soi monien muidenkin virolaisten bändien musiikissa tyylisuunnasta riippumatta.

Külmale maale paljasti Neuvosto-Viron maaksi, jossa punkbändiltä eivät laulunaiheet loppuneet. Neuvostoliiton sisäisestä turvallisuudesta pitkään vastanneen pelätyn Lavrenti Berian mukaan nimetty Elab veel Beria ja Meid aitab psühhiaatria kertovat totalitarismin kauhuista, ja Tsensor kommentoi diktatuurien tapaa hallita kansaa muuntelemalla totuutta. Kiivaudestaan huolimatta J.M.K.E:n viesti oli väkivallaton. Pasifistinen Mu vanaisa oli desertöör tekee kunniaa aseistakieltäytyjille ja sotilaskarkureille.

Tere perestroikan ironiset sävyt eivät olleet ainoa merkki siitä, miten vaikeaa oli uskoa parempaan tulevaisuuteen. Albumin nimikappale puki sanoiksi pelon perestroikan päättymisestä, kun taas anarkistisessa Lahendus on kaos -biisissä sekä Tbilisi tänavadissa perestroika julistettiin pelkäksi kampanjaksi, jonka varaan ei ollut syytä laskea.

Kun maailma lopulta alkoi muuttua, se tapahtui nopeasti. Koska J.M.K.E. on ajattelevien ihmisten yhtye, laulunaiheet eivät käyneet vähiin myöhempinäkään vuosina. Jo toisella albumillaan Gringode kultuurilla Viron johtava punkyhtye pohti, mitä länsimaistuminen todella tuo mukanaan. Murtuneiden muurien takaa ei sittenkään löytynyt paratiisia.

–Siis saabub unistustemaa
Pseudoameerika
Laps ema rinnast Pepsit joob

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Külmale maale
Villu Tamme – laulu, kitara
Lembit Krull – bassokitara
Venno Vanamölder – rummut
Tuottajat: Joose Berglund ja Jorma Ristilä

J.M.K.E. kotisivu ja Facebook

Hae J.M.K.E.-klassikko 'Külmale maale' kirjastosta!

Hae J.M.K.E.-klassikko ’Külmale maale’ kirjastosta!

Hae Külmale maale kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
Kylmälle maalle (1989)
Gringode kultuur (1993)
Sputniks In Pectopah (1995)
Rumal Nali (1996)
Jäneste invasioon (1996)
Õhtumaa viimased tunnid (2000)
Rotipüüdja (nimellä Vürst Trubetsky & J. M. K. E., 2000)
Ainult planeet (2002)
Mälestusi Eesti (2006)
Jasonit ei huvita (2011)
Kirves, Haamer, Kühvel ja Saag (2016)
Joon (2018)

Lue lisää
Rinne, Harri: Laulava vallankumous – Viron rocksukupolven ihme, 363 sivua. (Johnny Kniga, 2007).

J.M.K.E. Külmale maale – 30 Years Special Edition (2016).

J.M.K.E. Külmale maale – 30 Years Special Edition (2016).

Sielun Veljet: Softwood Music – Under Slow Pillars – unohdettu klassikko

Softwood Music – Under Slow Pillars (Poko Rekords, 1989)

Sielun Veljet: Softwood Music – Under Slow Pillars (1989).Softwood Music – Under Slow Pillarsin kannessa on perulaisen Pablo Amaringon maalaus. Se kuvaa ayahuasca-rituaalia, jossa shamaanit avaavat psykoaktiivista juomaa nauttimalla itselleen väylän toiseen maailmaan ja puhdistavat itsensä pahasta. Kuva sopi Sielun Veljille, sillä bändi pyrki samaan soittamalla.

Sielun Veljien ainoa (ne muut tehtiin eri nimillä) englanninkielinen levy osoittaa, että vaikka mielen kemiallinen stimulointi kiinnosti bändiä monellakin eri tasolla, sen musiikki ei ollut mitään hörhöilyn oheistoimintaa. Kun yrtintuoksuisen savuverhon puhaltaa pois Softwood Music – Under Slow Pillarsin edestä (eli syventyy kuuntelemaan sitä), biisit paljastuvat niin vahvoiksi ja ehyiksi, että ne toimisivat tyystin erilaisinakin sovituksina. Ei niin, että toisenlaisia versioita tarvittaisiin. Kappaleet ovat mietittyjä, tunnelmallisia, hengittäviä ja maukkaita.

Sielun Veljet otti heti synnyttyään paikan suomalaisen rockin historian pitelemättömimpänä ryhmänä, eikä sen ole vieläkään tarvinnut siitä luopua. Bändin voima säkenöi niin kirkkaana, että kuka sitten ensimmäiseksi keksikin, että sillä voisi valaista alueita myös maamme rajojen ulkopuolella, tuskin joutui väittelemään asiasta. 1980-luvun loppupuolella yhtyeen reviiriä pyrittiin laajentamaan julkaisemalla englanninkielisiä levyjä. L’Amourder-nimellä kansainvälisesti operoinut bändi teki yhteistyötä Hanoi Rocksin managerina tunnetuksi tulleen Seppo Vesterisen kanssa ja Englannin-kiertueen New Model Armyn lämmittelijänä.

Siinä missä L’Amourderin levyt Ritual (1986) ja Shit-Hot (1987) toimittivat Sielun Veljien vanhaa materiaalia kansainvälisesti ymmärrettävämpään muotoon, sisälsi Softwood Music – Under Slow Pillars uusia biisejä. L’Amourderin eläimellisistä rocklevytyksistä poiketen Softwood Music – Under Slow Pillars oli utuinen, kevyesti psykedeelinen ja etnosävytteinen albumi, jolla soivat akustiset kitarat ja jousisoittimet.

Hämärän akustisen levyn julkaiseminen L’Amourderin (joka ei ollut vielä ehtinyt tulla tunnetuksi psykoottisesti räjähtelevänä rockbändinäkään) nimellä ei ollut kaikkien mielestä hyvä idea, ja niin sivuprojekti sulautui emoyhtyeeseen nimen kohdalta. Ensisijaisesti Suomen-markkinoille tehdyllä Softwood Music – Under Slow Pillarsilla oli täkäläisten korvissa puolellaan se etu, että sen biisit eivät voineet jäädä kotimaisten versioiden varjoon. L’Amourderin Ritual ja Shit-Hot olivat onnistuneita levytyksiä, mutta biisien vertaamista suomenkielisiin versioihin ei voinut välttää.

Softwood Music – Under Slow Pillars jatkoi Suomi – Finland -albumin (1988) akustispainotteista linjaa, mutta aivan toisenlaisissa tunnelmissa. Jukka Orma hurahti noihin aikoihin flamenconsoittoon, mikä kuuluu levyn räiskähtelevillä, temperamenttisilla kitararaidoilla. Ismo Alanko kirjoitti levyn kappaleita Intiassa, ja se jätti musiikkiin jälkensä. Alleviivatuimmin se on läsnä Kerala-kappaleessa, aistikkaimmin Bollywood-henkisissä jousisovituksissa.

Taianomaisen ja tarttuvan Mushroom Moonin käynnistämä Softwood Music – Under Slow Pillars on unohdettu klassikko. Sen materiaali on samaan aikaan monipuolista ja linjassa, sekopäistä ja ammattimaista, leikkisää ja vakavaa, hypnoottista ja svengaavaa, villiä ja harkittua. Life Is A Cobra, Hey-Ho Red Banana, Kerala ja Vicious Waltz kiehtovat sekä omillaan että kokonaisuuden osina, ja niistä löytää jokaisella kuuntelulla jotakin uutta. Woe! The Maiden of My Heart on albumin naivistisen kulmikas oudokki, ja ellei Sielun Veljet olisi tehnyt Evil Küblia omillaan, se olisi voinut tehdä sen kimpassa 22-Pistepirkon ja myöhempien aikojen Tom Waitsin kanssa. Old Masterpiece puolistaan saattaisi olla tivolissa käyneen Lou Reedin kirjoittama kappale. Vertailukohdista huolimatta Veljien soundi on täysin originelli.

Softwood Music – Under Slow Pillars on bändin ehdottomasti paras englanninkielinen levy. Miksi sitä ei julkaistu maailmalla L’Amourderin albumina? Siksi, että yhtyeen kansainvälinen ura oli levyn tekemisen aikaan jumissa. Softwood Music – Under Slow Pillars saatiin lisensoitua vain Ruotsiin, jossa se itse asiassa ilmestyikin L’Amourderin levynä.

Hyvin alkanut kansainvälistymisprojekti tyssäsi olemattomiin musiikkivientitaitoihin sekä siihen, että levy levyltä soundiaan ja imagoaan muuttanutta bändiä ei saatu lokeroitua ja tuotteistettua tavalla, joka olisi saanut merkittävät ulkomaiset levy-yhtiöt innostumaan. Yksi syy oli sekin, ettei lentokone voi nousta ja laskeutua yhtä aikaa. L’Amourderin uran olisi pitänyt lähteä nousuun silloin, kun Sielun Veljet jo lähestyi kaarensa luonnollista loppua.

Softwood Music – Under Slow Pillars jäi Sielun Veljien viimeiseksi varsinaiseksi studioalbumiksi. Suomessa bändillä tuskin jäi mitään tekemättä, mutta on sääli, ettei sen potentiaalia saatu realisoitua maailmalla. Lähes kaikki maailman ihmiset olisivat varmastikin pohjimmiltaan halunneet elää Siekkareiden säkenöivästä voimasta. Suurin osa vain ei koskaan saanut tietää siitä mitään.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Softwood Music – Under Slow Pillars
Ismo Alanko
Alf Forsman
Jukka Orma
Jouko Hohko

Karri Koivukoski – alttoviulu
Sanna Salmenkallio – viulu
Jaakko Vuormos – viulu
Tuottaja: Riku Mattila

Hae Sielun Veljien 'Softwood Music – Under Slow Pillars' kirjastosta!

Hae Sielun Veljien ’Softwood Music – Under Slow Pillars’ kirjastosta!

Hae Softwood Music kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Sielun Veljien studioalbumit
Sielun Veljet (live, 1983)
Lapset (EP, 1983)
Hei soturit (1984)
L’amourha (1985)
Kuka teki huorin (1986)
Suomi – Finland (1988)
Softwood Music – Under Slow Pillars (englanninkielinen, 1989)
Musta laatikko (3CD, 1991)
Otteita Tuomari Nurmion laulukirjasta (2007)
Kansan parissa 1 (live, 2008)
Kansan parissa 2 (live, 2008)
Kansan parissa 3 (live, 2009)
Kansan parissa 4 (live, 2009)

L’Amourderin levytykset
Tin Drum (single, 1986)
Ritual (EP, 1986)
Shit-Hot (LP, 1987)

Lue lisää
Metso, Juha & Sirén, Vesa: Sielun Veljet – kuvat, 240 sivua. (Johnny Kniga, 2013).

Sielun Veljet: Softwood Music – Under Slow Pillars (1989).

Sielun Veljet: Softwood Music – Under Slow Pillars (1989).

Marillion: Seasons End – uusi ääni, uusi alku

Seasons End (EMI, 1989)

Marillion: Seasons End (1989).Brittiprogella meni 80-luvulla paremmin kuin ehkä muistammekaan. Hieman odotusten vastaisesti neo-progen johtotähti Marillion saavutti kotimaassaan jopa listaykkösen paikan nelosalbumilla Misplaced Childhood, puhumattakaan lukuisista sinkkuhiteistä. Yhtyeen setämäinen vokalisti Fish oli Music Televisionin myötä tuttu kasvo monille – niillekin, jotka eivät progesta niin välittäneet.

70-luvun lopulla perustettu viisikko vavahti uuden tilanteen äärellä vuonna 1988. Hittien, raskaiden kiertueiden ja livetuplan jälkimainingeissa Fish jätti jo kansainvälistäkin huomiota saaneen kokoonpanon. Karismaattinen tarinankertoja päätti lähteä soolouralle. Mitä viidennestä Marillion-albumista tulisi?

Marillion jatkoi Fishin eron jälkeen rivakasti eteenpäin. Uutena vokalistina aloitti aiemmin yhtyeissä Europeans ja How We Live vaikuttanut Steve HogarthSeasons Endin tuottaja Nick Davis rohkeni nostaa Hogarthin reilusti esiin, ja loihti albumille aiemmasta eroavan värimaailman. Hogarth loi Marillioniin oman kiistämättömän ulottuvuutensa. Hänestä tuli välitön osa bändisoundia. Isosta käänteestä huolimatta Marillion oli edelleen vireästi toimiva bändi, jolla oli sekä biisejä että ajatuksia tulevasta. Aiempien albumien kaltaisten konseptien puutteessa sanoittajaksi tuli apuun John Helmer.

On tietysti vaikeaa lähteä liidaamaan tunnetun bändin soundia, ja viedä musiikkia eteenpäin. Hogarth jää toiseksi Fishille riipaisevan arvaamattomassa pisteliäisyydessä, mutta voittaa kuulaan antaumuksellisella suoruudella. The Uninvited Guest on mutkaton esimerkki uudesta Marillionista.

Albumin A-puolen pitkä aloitus The King Of Sunset Town viillettää mahtipontisesti eteenpäin, aivan kuin mitään vokalistikriisiä ei olisi ollutkaan. Hogarthin rinnalla nelikko Steve Rothery, Ian Mosley, Pete Trewavas ja Mark Kelly iskee antaumuksella. Marillion suoriutuu vaikeuksitta peribrittiläisen progetyöstön ääressä läpi komean sävellyksen – säästelemättä tiettyjä Genesis-kaikuja 70-luvun loppupuolelta. Bändi tuntuu musiikillisesti ilmiselvän voimaantuneelta. Aiempien albumien tapaan Seasons End sisältää myös hittimateriaalia. Yksi helmistä on Easter.

Loppua kohti Seasons End kärsii lievästä yliyrittämisestä. After Me osoittaa, että tunnelman kehittelyyn jäi kasvuvaraa. Pienine puutteineenkin Seasons End puhuttelee silkassa vilpittömyydessään. Berlin esittelee mainion outron, häivähdyksen tulevasta vapautuneisuudesta. Ehkä yhtye mietti hetkittäin jo seuraavaa albumia Holidays In Eden, josta tuli popmaisempi kokonaisuus. Joka tapauksessa monta Marillion-klassikkoa oli vielä kirjoittamatta.

Seasons End
Steve Hogarth – laulu
Steve Rothery – kitara
Mark Kelly – kosketinsoittimet
Mark Trewavas – bassokitara
Ian Mosley – rummut
Tuottaja: Nick Davis

Kirjastosta kannattaa kysyä Seasons Endin remasteroitua laitosta vuodelta 1998. Normipainoksen vihkossa on mukana bändin jäsenten muisteluita. Laajennettu 2CD-painos sisältää lisäksi varhaisia demonauhoituksia. Toimitus suositteleey historiasta kiinnostuneille myös Clutching At Strawsin 2CD-painosta, josta löytyy bändistä eronneen Fishin eli Derek W. Dickin suora puheenvuoro Marillionin hankalista ajoista ennen Seasons Endiä.

Tuomas Pelttari

Hae Marillionin 'Seasons End' kirjastosta!

Hae Marillionin ’Seasons End’ kirjastosta!

Hae Seasons End kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt:
Marillion | Fish-kausi
Script For A Jester’s Tear (EMI Records, 1983)
Fugazi (1984)
Misplaced Childhood (1985)
Clutching At Straws (1987)

Marillion | Steve Hogarth -kausi
Seasons End (1989)
Holidays In Eden (1991)
Brave (1994)
Afraid Of Sunlight (1995)
This Strange Engine (Castle Communications, 1997)
Radiation (Castle Communications, Raw Power, 1998)
Marillion.com (Intact Records, 1999)
Anoraknophobia (Liberty Records, 2001)
Marbles (Intact Records, 2004)
Somewhere Else (2007)
Happiness Is The Road (2008)
Less Is More (2009)
Sounds That Can’t Be Made (Ear Music, 2012)
FEAR – Fuck Everyone And Run (2016)

Lue lisää:
Collins, Jon: Marillion – Separated Out… Redux, 381 sivua. (Foruli, 2012).
Marillion: Clutching At Straws, 2CD + 24-sivuinen liitevihko.
Marillion: Seasons End, 2CD + 24-sivuinen liitevihko.
Romano, Will: Mountains That Came Out Of The Sky – The Illustrated History Of Prog Rock, 246 sivua. (Backbeat Books, 2010).

Katso DVD:
Marillion: From Stoke Row To Ipanema – A Year In The Life – June 89 to July 90, 183. min. (EMI, 2003).
Marillion: The EMI Singles Collection, 90 min. (EMI, 2002).

Marillion: Seasons End (1989).

Marillion: Seasons End (1989).