Paul Simon: Graceland – silta yli synkän virran

Graceland | Warner Bros. 1986

Paul Simon: Graceland (1986).Jos sosiaalinen media olisi ollut olemassa silloin, kun Paul Simon teki Gracelandin, närkästys olisi ollut niin syvää, että internet olisi muuttunut mustaksi aukoksi ja nielaissut itsensä. Simon & Garfunkelissa maineeseen noussut laulaja-lauluntekijä levytti seitsemännen sooloalbuminsa Etelä-Afrikassa aikana, jona muu maailma järjestäytyi rintamaksi vastustamaan apartheidia, maan vastenmielistä rotusortopolitiikkaa, jolla pyrittiin pitämään vauraat valko-ihoiset vallan kahvassa.

Herra Simon olisi ollut aivan pihalla, ellei olisi tiennyt joutuvansa ankaran kritiikin kohteeksi ryhtyessään asioimaan eteläafrikkalaisten kanssa vuonna 1985 – olihan jopa YK julistanut Etelä-Afrikan kulttuuriboikotin kohteeksi. Hän ei kuitenkaan ollut apartheidin kannattaja tai muu rasisti vaan modernista eteläafrikkalaisesta folkista kiinnostunut muusikko. Simon oli saanut käsiinsä Gumboots-nimisen kasetin, jonka sisältämän jaiva-musiikin juuret olivat eteläafrikkalaisen zulukansan isicathamiyassa ja mbaqangassa. Hän halusi selvittää, miltä noiden vaikutteiden yhdistäminen länsimaiseen popmusiikkiin kuulostaisi.

Paul Simon matkusti äänittäjä Roy Haleen kanssa Johannesburgiin taltioimaan paikallista soittoa. Tiedostavien länsimaalaisten lisäksi myös moni eteläafrikkalainen suhtautui hankkeeseen epäluuloisesti ja negatiivisesti. Sen sijaan Etelä-Afrikan värillisten muusikoiden liitto tuki suunnitelmaa, koska katsoi sen popularisoivan maan alkuperäiskulttuuria. (Simon myös maksoi sikäläisille soittajille yli kymmenkertaisesti verrattuna heidän normaaleihin sessiopalkkioihinsa.) Äänityksiä tehtiin kahden viikon ajan Ovation-studiossa muun muassa Lulu Masileian, Tao Ea Matsekhan, General M. D. Shirinda And The Gaza Sistersin ja Boyoyo Boys Bandin kanssa.

Lähdettyään Etelä-Afrikasta Simon ja Halee jatkoivat töitä New Yorkin Hit Factory -studiossa. Tekeillä oli levy, jonka kaltaista Paul Simon ei ollut koskaan ennen tehnyt. Yleensä melodialähtöisesti säveltänyt artisti hahmotteli nyt laululinjoja valmiiden, improvisaation ja jammailuun perustuvien soittopohjien päälle. Afrikkalaisen musiikin tonaalisuus ja jatkuvasti elävä rytmi tuottivat biisejä, jotka olivat hyvin toisenlaisia kuin mikään, mitä hän oli ennen kirjoittanut. Pelkistä duurisoinnuista kehitellyt sävellykset vaikuttivat sanoituksiin, joista tuli varsin positiivisia.

Gracelandin äänittäminen teki Simonin onnelliseksi. Kipeän avioeron ja parin huonosti menestyneen levyn jälkeen työ tuntui pitkästä aikaa elähdyttävältä ja inspiroivalta. Se oli hänelle henkilökohtainen pelastus, ”Silta yli synkän virran”, kuten Simonin kirjoittaman ’Bridge Over Troubled Water’ -kappaleen suomennos kuuluu.

Kenties ’You Can Call Me Al’-singlen tyhjänpäiväisen huolettomuuden ansiosta yltiöoptimistista nousukautta eläneet länsimaat ottivat Gracelandin omakseen. Vuonna 1987 sekä Grammylla että Brit Awardilla palkitun albumin myyntiluvut vilistävät nykyisin jossain kuudentoista miljoonan paikkeilla. Graceland ei kuitenkaan ollut pelkästään globaali kansainsuosikki. Se on usein mukana musiikkimedian maailman parhaiden tai tärkeimpien albumien listoilla, ja kriitikot noteerasivat levyn korkealle jo ilmestymisen aikaan.

Simonin tapaa tehdä levy pidettiin uraauurtavana: erikoisten vaikutteiden hakemisen ohella hän oli työstänyt albumiaan alkeellisilla digitaalinauhureilla, jotka olivat tuohon aikaan viimeistä huutoa. Gracelandin soundia on usein luonnehdittu ajattomaksi, eikä sitä oikein voi paikkaankaan sitoa, koska Afrikkakin oli lopulta vain yksi kokonaisuuden kantavista elementeistä. Sellaiset biisit kuin ’Boy In The Bubble’, ’Graceland’ ja ’Diamonds On The Soles Of Her Shoes’ ovat syvää popmusiikkia, jolle maantieteelliset ja kulttuuriset rajat eivät merkitse mitään.

Sanomista tietysti tuli. Gracelandin ilmestyessä Simonia kritisoitiin ankarasti kulttuuriboikotin rikkomisesta. ANC-puolue kielsi häntä enää matkustamasta Etelä-Afrikkaan, ja YK asetti hänet mustalle listalle (josta hänet kuitenkin pian poistettiin). Sanottiin jopa, että Simon haki siirtomaaherran röyhkeydellä Etelä-Afrikasta musiikillisia aarteita myydäkseen niitä länsimaiden markkinoilla.

Yhtä hyvin voisi kuitenkin väittää, että hän ajoi rotusorron varjon pois eteläafrikkalaisen musiikin yltä näyttääkseen koko maailmalle, mitä rasismi oli mitätöinyt. Graceland oli ”silta yli synkän virran” myös tässä kontekstissa. Se yhdisti kulttuureja, mantereita ja ihmisiä.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Paul Simon | kotisivu
Paul Simon | Facebook
Paul Simon | Instagram
Paul Simon | Twitter

Varaa Appetite For Destruction kirjastosta.
Varaa Graceland kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Paul Simon

1960-luku

The Paul Simon Songbook | CBS 1965

1970-luku

Paul Simon | CBS 1972
There Goes Rhymin’ Simon | Columbia 1973
Still Crazy After All These Years | Columbia 1975
One-Trick Pony | Warner Bros. Records 1980
Hearts And Bones | Warner Bros. Records 1983
Graceland | Warner Bros. Records 1986

1990-luku

The Rhythm Of The Saints | Warner Bros. Records 1990
Songs From The Capeman | Warner Bros. Records 1997

2000–2009

You’re The One | Warner Bros. Records 2000
Surprise | Warner Bros. Records 2006

2010-luku

So Beautiful Or So What | Hear Music/Concord Music Group 2011
Stranger To Stranger | Concord Records 2016
In The Blue Light | Legacy 2018

Simon & Garfunkel | Finna.fi

Wednesday Morning, 3 A.M. | Columbia 1964
Sounds Of Silence | Columbia 1966
Parsley, Sage, Rosemary And Thyme | Columbia 1966
The Graduate • soundtrack Simon & Garfunkel & Dave Grusin | Columbia Masterworks 1968
Bookends | Columbia 1968
Bridge Over Troubled Water | Columbia 1970

Hector: Nostalgia – romantiikkaa tekniikan sukupolvelle
Jane Siberry: The Walking – artistista vapautta parhaimmillaan
Joni Mitchell: A Song To A Seagull – kun aitous välittyy
Leonard Cohen: You Want It Darker – liekki palaa pimeässä
Leonard Cohen: Thanks For The Dance – lempeä epilogi
Nick Drake – lauluja suljettujen ovien takaa
Robert Plant: Carry Fire – näin luodaan vanhasta uutta
Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes – suuren lauluntekijän muistolle
Tracy Chapman – altavastaajien ääni

Lue lisää | Finna.fi

Paul Simon – Elämäkerta Peter James Carlin & Jere Saarainen, kääntäjä, 512 sivua | Minerva 2018
Meidän laulumme – Simon & Garfunkelin tarina Tenho Immonen, 300 sivua | Jalava 2019

Homeward Bound – The Life Of Paul Simon Peter James Carlin, 415 sivua | London 2016
Paul Simon – The Definitive Biography Laura Jackson, 232 sivua | Piatkus 2002.
Simon And Garfunkel – The Definitive Biography Victoria Kingston, 308 sivua | Sidgwick & Jackson 1996

Peter Ames Carlinin kirjoittama Paul Simonin elämäkerta ilmestyi vuonna 2016. Kaksi vuotta myöhemmin kirja oli saatavana suomeksi, kääntäjänä Jere Saarainen.

Nuotti | Finna.fi

Simon, Paul: Graceland | 1986

Paul Simon: Graceland (1986).

Ozzy Osbourne: The Ultimate Sin – omituinen ajankuva

The Ultimate Sin | Epic 1986

The Ultimate Sin on Ozzy Osbournen omissa kirjoissa se huono soololevy. Laulajan mielestä sen soundi on tylsä, ja vaikka tekele myikin erittäin hyvin, niin kummalliselta se hänestä silti kuulostaa.

Voi olla, että Ozzya riepoo se koko elämänvaihe – The Ultimate Sinin teossa hän oli elämänhallinnallisista syistä lähinnä laulajan ja keulakuvan osassa. Kun levyn biisit kirjoitettiin, hän oli katkaisuhoidossa. (Managerivaimo Sharon Osbourne sai miehensä lähtemään sinne narraamalla, että tiedossa olisi jäsenyys erityisellä klubilla, jossa opetettaisiin herrasmiesmäisiä juomatapoja.) Sillä välin, kun tähti toipui korjaamolla, kitaristi Jake E. Lee ja sanoittaja Bob Daisley tekivät uusia kappaleita. Ozzy lisäsi omat ideansa joukkoon, kunhan sai päänsä vähän selvemmäksi.

Lopputulos on kaksijakoinen. Bändi soi paikoin jähmeästi, eikä noin puolta The Ultimate Sinin kappaleista ole tarpeen kuunnella toista kertaa. Toisaalta siinä paremmassa puoliskossa on hienoja riffejä ja melodioita ja jopa klassikkoja.

The Ultimate Sin äänitettiin Lontoossa ja Pariisissa tuottaja Ron Nevisonin kanssa. Kansikuvaksi valikoitui helvetillinen maalaus, joka voisi olla peräisin vieroitusklinikalla nähdyistä delirium-houreista. Hupaisa Ozzy lohikäärmeenä -kansi oli aikansa tuote. The Ultimate Sinin suurin ansio on yleisemminkin se, miten väkevää kuvaa se maalaa 1980-luvun puolivälin hevikulttuurista ja rockbisneksestä.

Ozzy Osbournen neljäs soololevy ilmestyi maailmaan, jossa suurvallat pitivät toisensa loitolla ydinaseilla uhkailemalla. Levyn vakavimmat kappaleet – kirjaimellisesti aseistariisuva voimaballadi ’Killer Of Giants’ ja ahdistunut ’Thank God For The Bomb’ – on kirjoitettu kauhun tasapainon vallitessa ja kylmän sodan varjossa. Niiden soidessa tuntuu, että Osbourne oli päihdeongelmistaan huolimatta yllättävän lujasti todellisuudessa kiinni. (Toinen asia on, kirjoittiko hän sanoituksia juurikaan itse. Ilmeisesti ainakin ’Killer Of Giantsin’ avausrivit ovat hänen käsialaansa.)

Aikakaudelle leimallisia olivat myös rokkaamisesta, nuoruudesta ja kapinasta kertovat biisit. Lähes kaikilla 1980-luvun hevibändeillä oli sellaisia, ja valtavirtarockia kuluttanut kirkasotsainen nuoriso otti nuo laskelmoiduilta vaikuttaneet kapinalaulut innolla omakseen. Osbournea pidettiin uskonnollisissa ja konservatiivisissa piireissä vaarallisena ja moraalittomana rocktähtenä, joka vasiten ajoi kuulijoitaan itsemurhiin tai turmioon. ’Never Know Why’ muistuttaakin ajasta, jolloin hevin arveltiin uhkaavan nuorison moraalia ja mielenterveyttä. Ozzyn näkemys tilanteesta selviää ’Lightning Strikesissa’, jonka tyhjänpäiväisessä tekstissä hän uhoaa jatkavansa rokkaamista vaikka aamuun asti, jos niikseen tulee ja tarvetta ilmenee.

Moraalinvartijoille uhittelu ja vapauden kaihosta laulaminen sopivat Ozzylle periaatteessa hienosti, mutta käytännön kanssa oli niin ja näin. Vaikka Osbourne oli Black Sabbath -legendana hevin kummisetä ja armoitettuna sekoilijana liian holtiton sisäsiistiksi, hänen suussaan sellaiset biisit kuulostavat melko väkinäisiltä. Hän ei ollut enää mikään nuori kapinallinen vaan nelikymppinen juoppo miljonääri. Sen Osbourne (tai toinen sanoittaja) tuntuu myös tiedostaneen: paljastavassa ja surullisessa ’Secret Loserissa’ Ozzy on rehellisimmillään. Hän laulaa kuin apua pyytäen, ettei ole sitä miltä näyttää. Juhlitun rocktähden kehossa asui moniongelmainen ressukka, ja imagon alla todellisuus hankasi paksua nahkaa vereslihalle.

Ozzyn elämän teki hankalaksi sekin, että hänen odotettiin olevan jatkuvasti pyörällä päästään. Musiikin ulkopuolella hänen hahmonsa viehätys perustui siihen, että kaikki näytti jatkuvasti olevan karkaamassa käsistä. Tuo teema kiteytettiin hienosti nimikappaleen 1980-luvun suosikkisarja Dallasia parodioivassa videossa. Kun häiriintyneenä öljyparonina esiintyvä laulaja katselee telkkarista, miten kaljan pulskistama toinen minä toikkaroi lavalla kuin kajahtanut kotirouva, tulee artistin henkinen tila tai imago hyvin selväksi. Erittäin moni asia on pahasti pielessä, mutta jollain kummalla tavalla homma pysyy koossa. Ristiriita vakavan kappaleen ja humoristisen videon välillä on vahva.

Tekoprosessinsa kautta The Ultimate Sin on kiinnostava myös musiikkibisneksen kuvajaisena. Artistit saattoivat pitää itseään melkoisina rebeleinä, mutta heidän sniffaillessaan viskipäissään pulvereita luksushotellien uima-altailla, kulissien takana pyöritettiin säälimätöntä liiketoimintaa, jolla ei ollut mitään tekemistä reilun rokkimeiningin kanssa. Muusikot olivat pelkkiä pelinappuloita. The Ultimate Sinin pääsäveltäjä Jake E. Lee oli joutunut heti ensimmäisellä Ozzy-albumillaan Bark At The Moonilla huiputetuksi: hänen riffinsä ja kokonaiset kappaleensa merkittiin kylmästi Osbournen tekemiksi.

Vedätyksestä viisastunut Lee kieltäytyi soittamasta nuottiakaan The Ultimate Sinille ennen kuin paperit olisivat kunnossa. Kun Lee sai nimensä tekijätietoihin, puijatuksi joutui (basistina parhaiten tunnettu) Bob Daisley. Hän kirjoitti yhtä lukuun ottamatta kaikki levyn tekstit, mutta ei saanut niistä aluksi lainkaan krediittiä. Vasta kun The Ultimate Siniä oli myyty 500 000 kappaletta, hänen nimensä liitettiin tekijätietoihin Osbournen ja Leen rinnalle.

The Ultimate Sin päättyy kuninkaallisesti ’Shot In The Darkiin’, joka on yksi Ozzyn uran ja ylipäänsä kasarihevin kaikkien aikojen parhaista biiseistä. Se on kehitelty basisti Phil Soussanin samannimisestä Wildlife-yhtyeen kappaleesta, mutta varsinainen cover se ei ole. Sovitus ja melodia uudistettiin, ja Ozzy lauloi biisin omakseen niin kuin vain hän voi. Nyttemmin levystä ei enää ole otettu uusia painoksia, minkä arvellaan johtuvan Soussanin kanssa käydyistä oikeustaisteluista eli tulonjaosta. ”Et tule koskaan ymmärtämään, miksi me rokkaamme”, Ozzy kailotti The Ultimate Sinillä ja jätti miettimään, mahtoiko hän tarkoittaa, etteivät nuoret käsittäneet, että rahan takiahan sitä tehtiin.

Se, että The Ultimate Sin ei ollut kokonaisuutena mikään mestariteos, ei ollut bisneksen kannalta mikään ongelma. Levy ajoi asiansa ja myi miljoonia, koska se oli Ozzyn uusi levy. Vanha stara lähti tien päälle nuorista muusikoista kootun kilpailukykyisen kokoonpanon kanssa. Kiperiä riffejä ja sooloja tulittanut Jake E. Lee suoriutui hienosti hardrock-kitaristien vauhtiajoissa, ja Randy Castillon ja Phil Soussanin rytmiryhmä hoiti hommansa niin kuin Kummisedän alaisuudessa kuuluikin.

Samaan aikaan yksi hevirockin aikakausi oli vaipumassa hautaan, ja toinen nousi vauhdilla undergroundista. The Ultimate Sin -kiertueella Ozzy Osbournea lämmitteli räväkkä speed/thrashnousukas Metallica, joka oli juuri julkaissut mestarillisen Master Of Puppetsin.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Ozzy Osbourne | kotisivu
Ozzy Osbourne | Facebook

Ozzy Osbourne | Instagram

Ozzy Osbourne | Finna.fi
Blizzard Of Ozz | Jet 1980
Diary Of A Madman | Jet 1981
Bark At The Moon | Epic 1983
The Ultimate Sin | Epic 1986
No Rest For The Wicked | Epic 1988
No More Tears | Epic 1991
Ozzmosis | Epic 1995
Down To Earth | Epic 2001
Under Cover | Epic 2005
Black Rain | Epic 2007
Scream | Epic 2010
Ordinary Man | Epic 2020

Black Sabbath | Finna.fi
Black Sabbath | Vertigo 1970
Paranoid | Vertigo 1970
Master Of Reality | Vertigo 1971
Vol. 4 | Vertigo 1972
Sabbath Bloody Sabbath | Vertigo 1973
Sabotage | Vertigo 1975
Technical Ecstasy | Vertigo 1976
Never Say Die! | Vertigo 1978
Heaven And Hell | Vertigo 1980
Mob Rules | Vertigo 1981
Born Again | Vertigo 1983
Seventh Star | Vertigo 1986
The Eternal Idol | Vertigo 1987
Headless Cross | I.R.S. Records 1989
Tyr | I.R.S. Records 1990
Dehumanizer | I.R.S. Records 1992
Cross Purposes | I.R.S. Records 1994
Forbidden | I.R.S. Records 1995
13 | Vertigo 2013

Black Sabbath: Black Sabbath & 13 – alun loppu ja lopun alku
Iron Maiden: Powerslave – epiikkaa ja elinvoimaa egyptiläisittäin
King Diamond: ”Them” – rytinää riivatussa talossa
Metallica: The $5.98 E.P. • Garage Days Re-Revisited – elonmerkkejä autotallista
Motörhead: Clean Your Clock – lopunajan dokumentti

Lue lisää | Finna.fi
Crawford, Sue: Ozzy – Unauthorized, 224 sivua | Michael O’Mara
Crawford, Sue & Reija Tanninen, kääntäjä: Ozzy, 222 sivua | Johnny Kniga 2003
Iommi, Tony & Lammers, T. J.: Iron Man – My Journey Through Heaven And Hell With Black Sabbath, 383 sivua | Simon & Shuster 2011 & 2012
Iommi, Tony & Lammers, T. J. & Jussi Niemi, kääntäjä: Iron Man – muistelmat, 441 sivua | Like 2012
McIver, Joel: Sabbath Bloody Sabbath, 405 sivua | Omnibus Press 2006 & 2014
McIver, Joel & K. Männistö, kääntäjä: Sabbath Bloody Sabbath, 423 sivua | Like 2007 & 2010
Osbourne, Ozzy & Ayres, Chris: I am Ozzy, 368 sivua | Sphere 2009
Osbourne, Ozzy & Ayres, Chris & tõlkinud Hels Hinrikson: Mina olen Ozzy, 344 sivua | Kunst 2016
Osbourne
, Ozzy & Ayres, Chris & Ilkka Salmenpohja, kääntäjä: Minä, Ozzy, 414 sivua | Like 2014
Osbourne, Ozzy & Ayres, Chris & Linnéa Olsson, översättare: Jag är Ozzy, 368 sidor | Norstedts 2011
Osbourne, Ozzy & Ayres, Chris & Крис Аирс, kääntäjä: Ozzi – vsjo, Tsto mne udalos vspommit – avtobiografija bes tsenzury – Оззи : всё, что мне удалось вспомнить : автобиография без цензуры, 415 sivua | Bombora 2018
Osbourne, Sharon & Dening, Penelope: Extreme – My Autobiography, 372 sivua | Time Warner 2005
Osbourne, Sharon & Dening, Penelope & Maria Lyytinen, kääntäjä: Täysillä – omaelämäkerta, 384 sivua | Ajatus 2006
Rosen, Steven & Osbourne, Ozzy: Black Sabbath, 205 sivua | Sanctuary 2001
Rosen, Steven & Osbourne, Ozzy: Black Sabbath, 279 sivua | Sanctuary 2002
Rosen, Steven & Osbourne, Ozzy: Wheels Of Confusion – The Story Of Black Sabbath, 205 sivua | Castle Communications 1996
Wall, Mick: Paranoid – Black Days With Sabbath & Other Horror Stories, 222 sivua | Mainstream Publishing 1999

Ozzy Osbourne: The Ultimate Sin (1986).

Knipi ja menetysten kauneus

Knipi | Capitol/The Fried Music Oy 2019

Zachris Stierncreutz (s. 1972) on nyt tehnyt itsensä näkyväksi. Erinomaisena laulunkirjoittajana, Egotripin partasuuna ja Knipinä tunnettu muusikko on säveltänyt paljon suosittua musiikkia, mutta henkilönä hän on jäänyt melko huomaamattomaksi. Egotripin lisäksi ainakin Anna Puulle, Irinalle, Jenni Vartiaiselle ja Jonna Tervomaalle lauluja laatinut mies on sanonut suoraan halunneensa jättää maailmaan myös sellaisen jäljen, josta tunnistaa juuri hänet. Tämä sooloalbumi on se jälki.

Knipin levy ei ole tyylillisesti mikään yllätys. Sillä on Egotripin, J. Karjalaisen ja vaikkapa Jonna Tervomaan levyiltä tuttua melodista, suomenkielistä popmusiikkia, jonka katkeransuloinen melankolia ei kumpua Volgan mutkasta vaan paljon lännempää. Sekään ei suoranaisesti sokeeraa, että hän on kirjoittanut levylleen toimivia kappaleita tutulla tyylillä, jonka hän taitaa suvereenisti. Eivät kai muidenkaan käsityöammattien mestarit sähellä pajoissaan käsittämättömyyksiä, kun oma ala kerran on hallussa.

Jos Knipi jostakin tietystä asiasta laulaa, niin menetyksestä. Avausraidassa ’Katkoviivoja’ on kyse paikkaan kuulumisen tunteen menettämisestä. Kappaleessa ’1986’ kertoja on jäänyt sinne, minne kokee kuuluvansa, mutta niin tekemällä hän on menettänyt kaiken sen, mitä lähtemisestä olisi seurannut. ’Sotku’ ja ’Hölösuu’ ovat lauluja parisuhteen menettämisestä. Ensin mainitussa mennyt hyvä on kadotettu peruuttamattoman teon kautta, jälkimmäisessä kaiken annetaan mennä huolimatta siitä, että suhde tahdottaisiin säilyttää.

’Menneestä ajasta’ kertoo ihmisestä, jonka aika on muokannut niin toisenlaiseksi, että hän on menettänyt entisen itsensä. ’Mustassa aukossa’ kertoja on menettänyt mielenrauhansa, turvallisuudentunteensa ja jonkun ihmisenkin. Tyhjentävästi nimetty ’Maitojuna’ on laulu siitä, kuinka omien suurten luulojen vastaisesti rohkealla siirrolla hävitään elämän pelissä enemmän kuin voitetaan. ’Seinäruusu ja kynnysmatto’ -kappaleessa altavastaajat saavat toisensa, mutta sekin johtuu vain siitä, että he näkevät toisissaan menetysten arvet.

Kiehtovin tarina on biisissä ’Se on menoa nyt’. Sen kertoja herää eteisestä vaatteet päällä sormus taskussaan. Hän on selvästikin ollut juopottelemassa, mutta mitä muuta oikein on tapahtunut? Onko hän ottanut vihkisormuksensa pois lähtiessään juhlimaan? Onko sormus palautettu hänelle baarissa erotilanteessa? Hän kertoo tehneensä päätöksen, joka saa hänet kyseenalaistamaan oman täyspäisyytensä – mitä? Mitä ”se on menoa nyt” merkitsee? Ei kai hän sentään itsemurhaa suunnittele? Vai onko hän rakastunut yöllä niin tulisesti, että on päättänyt erota puolisostaan?

Toinen vaikuttava kappale on ’Värejä’. Se kertoo mielen toipumisesta, siitä miten maailman sävyt alkavat taas hehkua kirkkaina pitkän synkeän jakson jälkeen. Katarttinen päätösbiisi on (taas kerran) toimiva ratkaisu – näin surumielisestä albumista jää toiveikas olo. Teosmainen ’Värejä’ on toivoa täynnä myös musiikillisesti. Teemoihinsa nähden Knipin levy voisi olla musiikillisesti paljon synkempikin – mutta hyvä, ettei ole. ’Sotkussa’ lempeä sävellys kontrastoi synkkään tarinaan hämmentävän tunnelman, ja Maitojunaan se tuo itsensä armahtamisen tuntua. Toki levyltä löytyy myös paljon samaa surumielistä silmäkulmain kimmellystä kuin Egotripin albumeiltakin. Merkittävin ero emoyhtyeeseen on Knipin ääni, ja utuiseksi tuotettu laulusoundi istuu hyvin kaihoisaan tematiikkaan.

Knipin levy osoittaa, miten suuri osa Egotripin soundia hän ja hänen kappaleensa ovat. Sopii toivoa, että hänen henkilökohtaiset jälkensä johtavat pitkälle.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Knipi Official | Facebook

Levyhyllyt | Finna.fi
Knipi
Knipi | CD • LP The Fried Music Oy/Universal 2019

Egotripin albumit | Finna.fi
Egotrippi | CD • Sony Music Entertainment Finland 1995
Superego | CD • Zen Garden 1997
Alter ego | CD • Zen Garden 1998
Helsinki–Hollola | CD • Zen Garden 2000
Matkustaja | CD • BMG Finland 2003
Vielä koittaa uusi aika | CD • KHY Suomen Musiikki 2006
Maailmanloppua odotellessa | CD • Suomen Musiikki/Sony BMG/RCA 2008
Pilvien alla, maan päällä | CD • KHY Suomen Musiikki 2013
Vuosi nolla | CD • Warner Music Finland 2015
10 | CD • Warner Music Finland 2017 Levyhyllyt • 10

The Krispies | Finna.fi
Solid Gold Rockstars | CD • Zen Garden 1998

The Tunes | Finna.fi
Bright Yellow Sun | CD • Grandpop Records 2005

Egotrippi: 10 – valttina puhuttelevuus
Maj Karma: 101 tapaa olla vapaa – ristiriitaisia tunteita kriisitilanteissa
Pariisin Kevät: Kaikki on satua – läpimurto todellisuudesta toiseen
Ruusut: Kevätuhri – inhimillisyyttä ajankuvan alla
Scandinavian Music Group: Onnelliset kohtaa – loistelias ja paineeton popdebyytti

Lue lisää | Finna.fi
Mattila, Ilkka: Egotrippi – aina matkalla jonnekin, 216 sivua | Minerva 2013
Rikkinen, Eila: Kitara, tähdet ja kuu – suomipopin parhaat säkeet, 127 sivua | F-kustannus 2006

Knipi (2019).

Zero Nine: Intrigue – suomihevin huipulla

Intrigue (Megafon, 1986)

Zero Nine: Intrigue (1986).Minulla on muisto.

– Katselen luokan ikkunasta, kun keikkabussi pysähtyy koulun viereiselle torille ja bändi tulee ulos. Kiihkeä supina leviää luokassa. Kaikki tuijottavat hotellia kohti astelevia pitkätukkia ja kaljupäätä. Zero Nine! Opettaja vetää verhot kiinni, jotta huomaisimme hänet. Se harmittaa. Hän ja hänen polkuharmoninsa ja murtolukunsa.

Me olimme silloin kuudennella luokalla, ja Zero Ninen jäsenet olivat meille tähtiä. Eivätkä vain meille, hehän soittivat Suomen suosituimmassa hevirokkibändissä, myivät keikkoja loppuun, loistivat Suosikin Rankin Listalla ja olisivat pärjänneet ulkomaillakin, jos ja jos ja jos. Vuonna 1987 Zero Nine oli tiukka livebändi, jolla oli takanaan sopivasti maantietä.

Zero Nine oli yksi suomalaisen hevirockin edelläkävijöistä. Melkein koko 1980-luku oli sille yhtä nousukautta. Kuusamossa vuonna 1978 perustettu bändi julkaisi ensimmäisen singlensä vuonna 1980 ja teki heti pienen läpimurron: Zero Nine voitti television suositun Levyraadin Down the Line -biisillään. Ensialbumi Visions, Scenes And Dreams ennätti levykauppoihin tammikuussa 1982.

Sen jälkeen asioita tapahtui vauhdilla. Saman vuoden elokuussa bändi lähti Lontoon Kingsway Recorders -studioon tekemään levyä, jonka tuottajaksi oli saatu itse Ian Gillan. Deep Purplen laulajan satsaus jäi kuitenkin nimelliseksi, ja odotuksiin nähden vaisu Blank Verse (1982) julkaistiin vain Suomessa.
”Tuotin sen läheisestä pubista käsin. Käytännössä tuottajana toimi levyn äänittäjä [Paul Watkins]”, Gillan tunnusti myöhemmin Rockstop-ohjelman haastattelussa. ”Hyvä bändi se oli, minä vain… tajusin omat rajoitukseni tuottajana heti alussa, ja mieleeni tuli fraasi: ’Ilmoittakaa, kun olette valmiit, pubissa on puhelin.’”

Tähtäin pysyi ulkomailla. Kolmas Zero Nine -albumi Headline (1983) ilmestyi Suomen ohella Ruotsissa Tyfon Grammofon -levy-yhtiön kautta. Tukholmassa tehdyn levyn tuotti Börje ”The Boss” Forsberg, ruotsalainen metallimoguli, jonka poika Thomas Forsberg muistetaan Bathory-yhtyeen Quorthonina. Tyfon Grammofonista kehittyi sittemmin metallimerkki Black Mark.

– Kun tunti lopulta päättyy, me juoksemme keikkabussin luo. Rocktähtiä ei näy mailla halmeilla, mutta pelkkä ajatuskin siitä, että he ovat kaupungissa, on jännä. Ne tyypit Suosikin sivuilta! Bussin seinät on piirrelty täyteen nimiä ja kuvia. Mekin jätämme siihen omat jälkemme. Kaikilla kaksitoistavuotiailla on kultatussi taskussaan.

1980-luvun loppupuolella, liki kymmenen vuoden työnteon jälkeen, Zero Nine nousi suosionsa huipulle. Se johtui siitä, että se keksi etsiä ummehtuneisuuteen asti klassisen soundinsa tilalle jotakin raikkaampaa. Tuottaja T.T. Oksalan suuri signature-soundi sopi hevibändille, ja Zero Nine päivitti kitara- ja kosketinosastonsa ajanmukaisemmaksi. Samaan aikaan muuttui moni muukin asia. Bändi ryhtyi yhteistyöhön monikansallisen Virgin-yhtiön kanssa, ja neljäs albumi White Lines (1986) tuli myyntiin muuallakin Euroopassa. Zero Nine satsasi myös showpuoleen. Esiintymisasuja hankittiin, pöllölasit vaihdettiin tyylikkäämpiin ja hiirenväriset suomitukat värjättiin ja pöyhittiin 80-luvulle.

Sitten tultiin korkeimmalle huipulle. Vuoden 1986 Intrigue tehtiin White Linesin antamalla vauhdilla, ja siitä tuli Zero Ninen paras levy. Bändi soitti itsevarmasti ja innokkaasti, ja materiaali oli bändin uran vahvinta. Broadcast-bändistä ponnistaneiden Esa Kaartamon ja Edu Kettusen kanssa kirjoitetut sanoitukset olivat ilahduttavan kaukana hevikliseistä, ja niin oli myös Kettusen suunnittelema minimalistisen moderni levynkansi. Vuonna 1986 julkaistiin monta hienoa suomalaista rocklevyä, kuten Smackin Live Desire, Melrosen debyytti, The Nights Of Iguanan The Gift ja Peer Güntin Backseat, ja Intrigue oli osa tuota ryhmää.

Zero Nine oli myös rocktoimittajien suosiossa, mikä ei ollut hevibändille aivan itsestään selvää. Se johtui luultavasti siitä, että siitä puuttuivat vieraannuttavimmat hevielementit, kuten synkkä pullistelu. Lajityyppiin kuuluvat suuret tunteet olivat toki läsnä, mutta bondagehenkinen roolileikki ei ollut Zero Ninen juttu – se oli rock and roll -bändi hevikauden asetuksilla. Kepa Salmirinne lauloi käheän kiihkeästi oikeasta elämästä, eikä kukaan bändissä ottanut turhan totista roolia. Tv-dokumentissa bändin näki jopa laskettelemassa Kuusamon kotoisilla rinteillä.

Hetken verran kaikki tuntui olevan mahdollista. Zero Ninen keikkatahti kiihtyi entisestään, ja se teki näyttäviä Suomen-kiertueita Backslidersin ja Peer Güntin kanssa. Intriguen julkaisun aikaan se esiintyi Ruotsissa Råsundan jalkapallostadionilla Monsters of Rock -jättikonsertissa yhdessä Def Leppardin, Ozzy Osbournen ja The Scorpionsin kanssa. Huhuttiin, että kulisseissa neuvoteltiin merkittävistä sopimuksista. Mutta vaikka saumoja oli, ne eivät koskaan auenneet. Teosmainen balladi Intrigue, jota bändi ei koskaan soittanut keikoilla, oli erikoinen valinta videobiisiksi. Eikä se videokaan oikein toiminut.

Sitten ajat muuttuivat, ja momentum oli ohi. Kun Zero Ninen kuudes albumi Voodoo You (1988) ilmestyi, raskaan rockin kenttää hallitsivat jo uudet, nopeat, rankat ja nuoret metallibändit, ja heavy rock alkoi vaikuttaa konseptina vanhanaikaiselta. Pian sen jälkeen grungen ja alternative-kansakunnan nousu heikensi hard rock -bändien asemaa entisestään.

Zero Nine ei puskenut itseään väkisin esille. Keikkatahtiaan leppoistanut yhtye julkaisi seitsemännen pitkäsoittonsa Freakshown vasta vuonna 1996. Levy oli onnistunut, ja Zero Nine kiersi pohjoismaita AC/DC:n kanssa, mutta sitten oli taas hiljaista kuin heviosastolla. Bändi jatkoi toimintaansa siitä numeroa tekemättä, entistä periodimaisemmin. N.E. Files (2004) ja IX (2009) saivat positiivisia arvosteluja ja näkyivät albumilistallakin, mutta siinäpä se.

Zero Nine ei ole koskaan virallisesti lakannut olemasta. Jos on ollut oikein tarkkana, bändin on saattanut nähdä keikalla jossakin pohjoisessa vielä viime vuosinakin, mutta mitään sen suurempaa se ei tunnu tavoittelevan. Siksi Zero Ninestä puhutaan usein menneessä aikamuodossa.

Niin muistoista tavataan puhua.

– Lavalla oli Zero Nine. Se soitti ikärajattoman ilmaiskeikan yläasteella. Se oli ensimmäinen rockkonserttini, enkä minä unohda sitä koskaan. Savua, meteliä, valoja, värejä, musiikkia. Illalla keikkabussi ajoi ulos kaupungista, ja sillä oli meidän nimemme kyljissään.

Ari Väntänen
ww.arivantanen.com

Hae Zero Ninen 'Intrigue' kirjastosta!

Hae Zero Ninen ’Intrigue’ kirjastosta!

Hae Intrigue kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Visions, Scenes And Dreams (1982)
Blank Verse (1982)
Headline (1984)
White Lines (1985)
Intrigue (1986)
Voodoo You (1988)
Freakshow (1996)
N. E. Files (2004)
Eyes On The Rear-View Mirror (2006, kokoelma)
IX (2009)

Black Sabbath: Black Sabbath & 13 – alun loppu ja lopun alku
Def Leppard: Hysteria – hard rockin valovoimaa
Guns N’ Roses: Appetite For Destruction – hard rockin kunnianpalautus
Iron Maiden: Powerslave – epiikkaa ja elinvoimaa egyptiläisittäin
Metallica: The $5.98 E.P. • Garage Days Re-Revisitedelonmerkkejä autotallista
Ozzy Osbourne: The Ultimate Sin – omituinen ajankuva
Stone: Free – hyvästit vallankumoukselle
Zodiac Mindwarp and The Love Reactionrockia ja rockparodiaa

Lue lisää | Finna.fi
Bruun, Seppo & Lindfors, Jukka & Luoto, Santtu & Salo, Markku: Jee jee jee – suomalaisen rockin historia, 543 sivua | WSOY 1998
Bukszpan
, Daniel & Heikkeri, Lotta & Peltola, Miki (suom & toim.): Heavy Metal – raskaan musiikin pioneerit, jättiläiset ja kapinalliset, 336 sivua | Nemo 2010
Nenonen, Kari: Heavy-rockViihdeviikarit 1986

Zero Nine: Intrigue (1986).

Zero Nine: Intrigue (1986).