Classix Nouveaux: Night People – futuristisen uusi aalto

Night People | Liberty 1981

Popmusiikin ja rockmaailman viehätys ja ärsytystaso vaihtelevat ajassa ikuisesti, mutta eivät häviä. Elvis Presleyn lanneliike oli liikaa monelle 1950-luvun aikuiselle, ja The Beatlesin herättämä hysteria jätti monet varttuneemmat kylmäksi. Progen kaupallinen läpimurto 70-luvun alussa herätti niin voimakasta vastustusta nuorissa muusikoissa, että punk rockin ja uuden aallon oli ”pakko puhdistaa ilmaa”. Ajat olivat jälleen uudet kun 80-luku koitti. New Wave Of British Heavy Metalin rinnalla kummastusta herätti häpeilemätön syntetisaattoripop ja koneiden sävyttämä rock. Uudenlainen musiikillinen uskaliaisuus oli usein verhottu itseriittoisen pöyhkeään pukeutumiseen.

Uusromanttiselle musiikille ja muodille oli esikuvansa. Roxy Music ja David Bowie tuntuivat antavan kiinnekohdan meikatun ulkonäön sävyttämälle klangille. Heitä fanittivat esimerkiksi The Blitz Kids -klubin ultramuodikkaat visionäärit. Miten näkemyksellistä olikaan Visagen johtohahmo Steve Strangen ja ystävien vilahtaminen ’Ashes To Ashesin’ videolla.

Classix Nouveaux’n tyypit kävivät hyvin futupoppareista, mutta bändin alkukohta löytyy punkbändistä X-Ray Spex. Se teki klassikkolevyn Germfree Adolescents, vokalistina riemastuttava Poly Styrene, mutta hajosi jo vuonna 1979. Tuhkasta noustiin kun mukaan tuli biisintekijä/laulaja Sal Solo. Classix Nouveaux muovautui nopeasti: Wikipedian mukaan tuore kokoonpano oli lavalla jo elokuussa -80. Singlet ’The Robots Dance’ ja ’Nasty Little Green Men’ herättivät jo jonkin verran huomiota.

Sal Solo (s. 1961) oli tähtiainesta. Pitkä ja hoikka olemus, tiukat asut ja viitat, totinen katse ja kalju… Hän ei ehkä ollut samalla tavalla mieleen jäävä kuin Duran Duranin laulaja Simon Le Bon,  mutta Solon ulkonäkö sopi täydellisesti yhteen viileitä ideoita pursuvaan musiikkiin. Solo johti hienoa settiä luovaa bändiä, joka tarttui kiinni ajan hengestä. Classixille oli itsestään selvää, että popsensibiliteetin lisäksi apokalyptisen yöllisen soundimaailman esille tuomiseen vaadittiin mustaa muotia ja paljon meikkiä.

Ja keväällä ’81 futufaneja hemmoteltiin. Muutaman viikon sisään julkaistiin ensimmäinen Duran-albumi, Kraftwerkin Computer World ja Classixin debyytti. Night Peoplen singlekärki ’Guilty’ ilmestyi jo aiemmin.

Night People istui teatraaliseen musiikkimaisemaan, missä esimerkiksi The Associates, The Human League, Yazoo, Talk Talk ja Ultravox hallitsivat karismaattisine laulajineen. Sal Solon ääniala vakuutti goottimurinasta lasia rikkovaan falsettiin. Mustiin pukeutuva pitkänhuiskea keulakuva otti tilan haltuun kuin Klaus Nomi tai Herra Ylppö.  

Klassikkoalbumien määrä kasvoi nopeasti. Uusimman aallon ’79–’82 luottotuottaja Colin Thurston muokkasi Magazinen, Duran Duranin ja Talk Talkin varhaisista levyistä komeita kokonaisuuksia, mutta Mik Sweeney ja Solo tekivät saman omin päin. Hyvä esimerkki tiukasta tuotantotyöstä on albumiraita ’No Sympathy, No Violins’.

Classix Nouveaux’n harkitun oloinen kansitaide, tekstuurit, valokuvat ja kirjailut antoivat kokonaisuuteen outoa tatsia – taiteen kosketuksen. Brittiläisestä pidättyväisyydestä kertoi perienglantilaisen aksentin lisäksi näyttävän bändivalokuvan piilottaminen sisäkanteen. Rohkea veto, joka ei mennyt läpi amerikanmarkkinoilla. 

’Tokyo’ julkaistiin Night Peoplen toisena singlenä, hengästyttävä ’Inside Outside’ kolmantena. Dramaattinen sovitus nojaa Sweeneyn nauhattoman bassokitaran ja kolkkojen perkussioiden varaan.

Magnum opus kuullaan viimeisenä. ’The Protector Of Night’ liikkuu gootahtavan hitaasti kohti majesteetillista loppua.

Classix Nouveaux teki nipun hyviä seiskoja ja kolme albumia. Kohtaloksi näytti lopulta koituvan se, että brittiyleisö ei ottanut bändiä täysin omakseen. Keikkasuosio Suomessa, Ruotsissa ja Keski-Euroopassa ei sittenkään riittänyt. Bändin toinen albumi La Verité oli esikoisen veroinen, hiotumpi kokonaisuus – omalla tavallaan jopa debyyttiä parempi levy. Tukholmassa tehty taltiointi sijoittuu loppuvuoteen 1981. Sal Solo kertoo bändin vierailleen Suomessa ja Jugoslaviassa.

Kitaristi Gary Steadman erosi bändistä, mutta suomalaisten kiinnostusta Classixiin lisäsi Jimi Sumén. Hän osallistui singlelle ’The End… Or The Beginning’ ja kolmosalbumille Secret, mutta se vilpittömin viehätys oli jo mennyttä. Tuo viehkous löytyy debyytiltä Night People.

Night People
Sal Solo [=Christopher Scott Stevens] – laulu, syntetisaattorit, kitara
Mik Sweeney – bassokitara, syntetisaattorit, taustalaulu
Gary Steadman – kitara, kitarasyntetisaattori
B.P. Hurding – rummut, saksofoni, taustalaulu
Tuottajat: Sal Solo & Mik Sweeney

Tuomas Pelttari

Classix Nouveaux | Facebook

Levyhyllyt
Aluperäisten vinyylien rinnalle toimitus suosittelee uusintajulkaisuja. Cherry Red Records julkaisi 2002–2006 Classix Nouveaux’n kolme studioalbumia CD-formaatissa, mukana tärkeitä lisäraitoja. Night People ei ole Spotifyssa (tilanne 2/2020).
Classix Nouveaux | Finna.fi
Night People | Liberty 1981
La Verité | Liberty 1982
Secret | Liberty 1983

Duran Duran: Big Thing – iso juttu, unohdettu klassikko
Maj Karma: 101 tapaa olla vapaa – ristiriitaisia tunteita kriisitilanteissa

Classix Nouveaux: Night People (1981).

Anderson Bruford Wakeman Howe – kauneutta ja karnevaalia

Anderson Bruford Wakeman Howe | Arista 1989

Yesillä ei totisesti ole ollut helppoa. Rockbändeillekin kun käy toisinaan niin, että levy-yhtiöiden lakiasiat ja ”musiikilliset erimielisyydet” hallitsevat yli musiikinteon. Brittiläisen Yes-yhtyeen moninaiset progevaiheet ovat murrosjaksoinakin kiinnostavaa pohdittavaa, koska musiikkia syntyi niin yllättäviä teitä pitkin. Erityisesti 1980-luvulla Yes mullistui perusteellisesti. Vuonna 1989 saatiin saagaan yksi erikoinen luku lisää albumilla Anderson Bruford Wakeman Howe.

ABWH oli neljän muusikon diili, jota johti laulaja Jon Anderson. Hän oli bändin tunnistettavin ääni, ja pysytellyt Yesin vokalistina pitkään: lähes tauotta ensialbumista Yes (1968) lähtien Big Generatoriin (1987) asti. Rumpali Bill Bruford lähti Yesistä jo vuonna 1972, juuri kun menestystrilogia The Yes Album, Fragile ja Close To The Edge oli valmistunut. Bruford avasi uuden oven kun kitaristilegenda Robert Fripp otti Brufordin mukaan uuteen King Crimsoniin. Ja kun Crimson vietti hiatusta 1974–1980, rumpali ehti julkaista hienoa fuusiota Bruford-bändin kanssa.

Kiipparivelho ja sovittamisen supermies Rick Wakeman tuntui 70-luvulla kävelevän alituisesti sisään ja ulos Yesistä. Wakeman oli mukana levyillä Fragile, Close To The Edge, Tales From Topographic Oceans, Going For The One ja Tormato. Menestyksekäs sooloura varmasti paikkasi sitä, että Relayer, 90125 ja Big Generator jäivät Wakemanilta väliin. Kitaristi Steve Howe jätti Yesin vasta yhtyeen hajoamispisteessä (Drama), koko 70-luvun diskografian jälkeen. Eron jälkeen Howe saavutti suurta suosiota superkokoonpanossa Asia. Vuonna 1986 Howe nousi esiin yhdessä Genesis-legenda Steve Hackettin kanssa. Mainio single ’When The Heart Rules The Mind’ lohkaistiin bändin mukaan nimetyltä albumilta GTR.

Yes oli siis vahvasti läsnä kun ABWH oli tekeillä, mutta uuden musiikin matka markkinoille oli mutkikas. ABWH-albumin muutos pari vuotta aiempaan Yesiin oli selkeä, koska kitaristi/säveltäjä Trevor Rabin ei ollut mukana. Oikeudellisista syistä nelikon uuden bändin nimi ei voinut olla Yes eikä Yesiä voinut mainita levyn kannessa eikä kiertueen mainoksissa – vaikka mukana oli kovinta Yes-kaartia. Tämä johtui siitä, että YES-nimi kulki basisti Chris Squiren mukana. Perustajajäsenet Anderson ja Bruford että 70-luvun alun Yesin kultakautta luoneet Wakeman ja Howe joutuivat tyytymään kömpelöön sukunimistä muovattuun bändinimeen. Mitään häpeilemättä – ja kuin muistutuksena 70-luvun klassikoista – Yes-taiteesta tuttu kansitaiteilijalegenda Roger Dean loihti uutta levyä varten hienon maiseman ja bändilogon.

Millaista Yesiä Anderson Wakeman Bruford Howe sitten sisältää? Moniulotteista, jopa yliannostukseen asti. Tiheät sovitukset ja tuotanto alleviivaavat sitä, mihin 70-lukulainen proge ja taiderock yltävät 80-lukulaisen tuotantotyön ajankuvassa. Levyllä on sekä kauneutta että karnevaalitunnelmaa. Kasarisoundit paukkaavat erityisesti Brufordin sähkörummuissa ja Wakemanin synakuvioissa, mutta sävellysten progeliihotus on kuin 70-luvulla tehtyä. ABWH on Yes-fuusio edeltävältä 20 vuodelta.

Periaatteessa svengaava ’Themes I–III’ lähtee mainstreamisti, intro-osassa Close To The Edgen alkumaalailun maailmaa muistuttaen. Rumpali Bill Brufordin alati hyökkäävät etu- ja takaiskut haastavat tunnelman tosissaan. Kakkososan tekstin kritiikki osuu hyvin, oli sitten kohteena rockin mainstream, radion soittolistat… tai Trevor Rabinin johtamat Big Generator tai 90125.

– Be gone you ever piercing
Power Play machine
Cutting our musical solidarity
For those who would break the windows
Of our true reflection
And perceptions of the world
’For I am out of thee with a vengeance’.

Iloittelu pysyi kasassa myös livenä.

Lyhyempi ’Fist Of Fire’ puskee erityisesti Wakemanin koskettimien tuuttauksella. A-puolen pisin raita ’Brother Of Mine’ rönsyää ’Themesin’ tapaan kolmiosaiseksi matkaksi.

B-puolen aloittava neliosainen ’Quartet’ kasvaa viehättävästä aloitusosasta ’I Wanna Learn’ kauniin saumattomaksi oodiksi ystävyydestä, rakkaudesta ja ihmiselosta.

Albumin neljäs moniosainen teos ’Order Of The Universe’ rokkaa enemmän stadiontyyliin.

Anderson Wakeman Bruford Howe jäi nelikon ainoaksi albumiksi, vaikka sille suunniteltiin jatko-osaa. 1991 julkaistu Union kasattiin lopulta kokoon peräti kahdeksan Yes-muusikon kesken kun mukaan tulivat myös Trevor Rabin, Chris Squire, Tony Kaye ja Alan White.

Uutta Yes-musiikkia syntyi yhä harvemmin, mutta Talk (1994), Magnification (2001) ja Fly From Here (2011) saivat kehuja. Viimeinen uutta materiaalia sisältävä levytys on 2014 julkaistu Heaven & Earth, laulajana Jon Davison. Vuonna 2018 yksi Yesin myöhemmistä klassikoista kierrätettiin uuteen uskoon. Fly From Here – Return Trip sisältää pieniä muutoksia ja laulaja Benoît Davidin sijaan Trevor Hornin lauluraidat.

Yes jatkaa kiertueita uudella vuosikymmenellä. Kiertue Relayer + Classic Cuts poikkeaa Suomeen toukokuussa 2020. Ehkä silloin kuullaan livenä myös ABWH:n biisejä, onhan mukana kitaristi Steve Howe.

Tuomas Pelttari

Anderson Wakeman Bruford Howe
Jon Anderson – laulu
Rick Wakeman – kosketinsoittimet, lyömäsoittimet
Bill Bruford – rummut
Steve Howe – kitara
Tuottajat: Chris Kimsey & Jon Anderson

Yes | kotisivu
Yes | Facebook

Levyhyllyt | Finna.fi
Yes | LP Atlantic 1969 • CD-uusintapainos Atlantic 1994 • CD-uusintapainos Expanded & Remastered Rhino/Elektra 2003 • 2LP-uusintapainos Music On Vinyl 2015
Time And A Word | Atlantic 1970
The Yes Album | Atlantic 1971 Levyhyllyt • The Yes Album
Fragile | Atlantic 1971 Levyhyllyt • Fragile
Close To The Edge | Atlantic 1972
Yessongs | Atlantic 1973
Tales From Topographic Oceans | Atlantic 1973
Relayer | Atlantic 1974
Going For The One | Atlantic 1977
Tormato | Atlantic 1978
Drama | Atlantic 1980
90125 | Atco 1983
Big Generator | Atlantic 1987
Anderson Wakeman Bruford Howe | LP • CD • Arista Records 1989 • 2CD Gonzo Multimedia
Union | Arista Records 1991
Talk | Victory 1994 Levyhyllyt • Talk
Keys To Ascension | Essential 1996
Keys To Ascension 2 | 1997
Open Your Eyes | Eagle 1997
The Ladder | 1999
Magnification | 2001
Fly From Here | Frontiers 2011
Heaven & Earth | 2014
Fly From Here – Return Trip | 2018
Yes Featuring Jon Anderson • Trevor Rabin • Rick Wakeman: 50th Anniversary Live At The Apollo | 2CD • 3LP • Eagle Records 2018

Muista Yes-boksit | Finna.fi
Yesyears, 4CD ja 32-sivuinen liitekirja | Atco 1991
In A Word – Yes, 5CD ja 98-sivuinen liitekirja | Elektra/Rhino 2002
Progeny – Seven Shows From Seventy-Two, 14CD ja liitevihko | Atlantic/Rhino 2015

Lue lisää | Finna.fi
Banks, Peter & James, Billy: Beyond And Before – The Formative Years Of Yes | Golden Treasures 2001
Bruford, Bill: The Autobiography – Yes, King Crimson, Earthworks And More, 352 sivua | Jawbone 2009
Farley, Alan: The extraordinary world of Yes, 254 sivua | iUniverse 2004
Hedges, Dan: Yes – The Authorized Biography, 144 sivua | Sidgwick & Jackson 1981
Heino, Kalevi: Yes – jatkuvan muutoksen portaat, 322 sivua | Pop-lehti 2004
Holm-Hudson, Kevin: Progressive rock reconsidered, 280 sivua | Routledge 2002
Martin, Bill: Music Of Yes – Structure And Vision In Progressive Rock, 272 sivua | Open Court 1996
Morse, Tim: Yesstories – Yes In Their Own Words, 162 sivua | St. Martin’s Press 1996
Pajuniemi, Matti: Aamunkoiton portit – progressiivinen rock 1967–1979, 384 sivua | Suomen musiikkikirjastoyhdistys 2013 • Uusi painos 2017
Popoff, Martin: Time And A Word – The Yes Story, 252 sivua | Soundcheck Books 2016
Romano, Will: Close To The Edge – How Yes’s Masterpiece Defined Prog Rock, 272 sivua | Backbeat Books 2017
Watkinson, David: Yes – Perpetual Change, 192 sivua | Plexus, 2002
Welch, Chris: Close To The Edge – The Story Of Yes, 280 sivua | Omnibus, 1999 • Päivitetty painos: Omnibus 2007

Anderson Wakeman Bruford Howe (1989).

Duran Duran: Big Thing – iso juttu, unohdettu klassikko

Big Thing | EMI 1988

Duran Duran: Big Thing (1988).Neonväreissä leiskuva uutuuslevyn kansikuva yllätti Duran Duran -fanit vuonna 1988. Bändiposeeraus näytti olevan mennyttä. Ehkä vielä suurempi visuaalinen yllätys oli gatefold-kannen sisäsivuilta avautuva viileys ja …etäisyys. Kaikki ei ollutkaan alleviivatun muodikasta tai kiiltävää. Tekstejäkin oli häivytetty kollaasissa ikään kuin taustalle. Muutoksia tapahtui myös musiikissa. Duranien viidettä studioalbumia hallitsi erilainen tatsi. Kovatasoiset biisit hiipivät mieleen aivan toisella tapaa kuin Rion tai Seven And The Ragged Tigerin supermenestynyt popkiito.

Se kaikkein tärkein – biisinteko – oli kuitenkin yhtä hallussa kuin aikaisemmin, ja Big Thing parantaa asteen pari edeltäjästään Notorius. Tämä oli hieno ansio, sillä vuoden -88 listamusiikin moderni popsoundi sisälsi osin riskialttiita toteuttamistapoja. Duran Duran ei horjunut ja Big Thing säilyi ylväänä kokonaisuutena, joka väistää halvanohuet tuotantokarikot.

Alun perin Birminghamista ponnistanut bändi lähti toden teolla lentoon kun Simon Le Bon ryhtyi lupaavan kombon laulajaksi. Taiteilijaopiskelijoiden nouseva kokoonpano iski lähelle kultasuonta vuonna 1981, apunaan tuottaja Colin Thurston. Jo ensisingle ’Planet Earth’ herätti. Debyyttialbumin Duran Duran ja suurta huomiota saaneen singlen ’Girls On Film’ myötä popkuluttajat innostuivat ympäri maailmaa. Järjettömän toimiva rocklevy Rio (1982) teki Duran Duranista maailmantähden. ’Hungry Like The Wolf’, ’Save A Prayer’ ’Hold Back The Rain’ ja ’The Chauffeur’ jättivät moniin 80-luvun nuoriin lähtemättömät jäljet.

Aivan suurimman maailmanmenestyksen kynnyksellä The Rio Tour toi bändin syyskuussa -82 Helsingin Kulttuuritalolle ja Turun konsettitalolle. Voittokulkua jatkoivat abumit Seven And The Ragged Tiger ja astetta seesteisempi Notorious. Duran Duran näytti hallitsevan popmaailmaa hyvän matkaa pitkin 1980-lukua, jopa Bond-elokuvan A View To A Kill tunnarin avulla. Vaikka kovin hysteria väistyi oli vuosikymmenen loppu yhä hienoa Duran-aikaa.

Duran Duran vuonna 1988: Simon Le Bon (vas.), John Taylor ja Nick Rhodes. Kuva: Duran Duran -kotisivu.

Duran Duran vuonna 1988: Simon Le Bon (vas.), John Taylor ja Nick Rhodes. Kuva: Duran Duran -kotisivu.

Triona Simon Le BonNick RhodesJohn Taylor sävelletty viides DD-levy Big Thing puski eteenpäin virkeästi. Isosti läiskähtelevät perkussiot ja synamassat olivat vaihtuneet kevyempiin jo edellisellä levyllä. Soundi muuttui selkeästi kitaristi Andy Taylorin eroamisen jälkeen. Yhtä iso muutos oli rumpali Roger Taylorin lähtö. Rock jäi taaemas.

Ensimmäinen singleraita ’I Don’t Want Your Love’ iski dance-otteella. Monet house-biisit voivat olla kuluneita, mutta Duran Duranin groove on hallussa mestarillisesti – kuin Chic ei olisi koskaan kadonnut. Funkkaavan bändin siivittämänä Le Bon yltää hienoon lentoon.

Simon Le Bon oli saanut lisää herkkyyttä ja itsevarmuutta. Teinipopvuosien aika näytti kääntyvän yhä kauemmas historiaan kun mietteliäämpi Duran Duran kolahti: ’Too Late Marlene’, ’Palomino’ ja ’Land’ ovat loistokamaa. Vaikutuksen tekee myös kolmas singleraita ’Do You Believe In Shame?’

Jouluksi -88 julkaistu single All She Wants Is:

Levyn kakkospuoli jatkaa Simon Le Bonin vapautuneen lauluklangin esiintuloa. ’Palomino’ näyttää miten sävykästä jälkeä laulaja saa aikaan. Yksi unohdetuimmista Duran-raidoista on ’Land’. Sen raukeus on juhlavaa.

Big Thing päättyy mietteliään mahtipontisesti. ’Flute Interlude’ nivahtaa ’The Edge Of Americaan’, jonka siirtolaisteema on valitettavan ajankohtainen alkuvuodesta 2019. Duran Duranin paras protestilaulu sulautuu lopulta painostavaan äänimassaan, kuin loputonta lohduttomuutta kuvastaen. Kaiken päättävä ’Lake Shore Driving’ on pysäyttävä kokemus. Ja Le Bonin laulu kulki koko ajan yhä sielukkaammin.

Duran Duran on aina osannut panostaa albumeihin. Levytyksen kaari, niin sanotut albumiraidat ja päätösbiisit ovat olleet tärkeitä, samalla tavalla kuin bändillä on ollut silmää videotuotannollekin. Vaikka Big Thing on jäänyt hieman syrjään DD-diskografiassa, se antaa yhä paljon. Vanha totuus tulee pintaan: onnistunut albumi ole koskaan vain tuotantotyötä. Se on biisejä ja bändihenkeä.

Tuomas Pelttari

Duran Duran | kotisivu
Duran Duran | Facebook

Big Thing
Simon Le Bon – laulu
Nick Rhodes – kosketinsoittimet
John Taylor – bassokitara
Tuottajat: Duran Duran, Jonathan Elias ja Daniel Abraham

Warren Cuccurullo – kitara
Steve Ferrone – rummut
Sterling Campbell – rummut
Chester Kamen – kitara

Hae DD-klassikko 'Big Thing' kirjastosta!

Hae DD-klassikko ’Big Thing’ kirjastosta.

Hae Big Thing kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt | Finna.fi
Duran Duran | EMI 1981
Rio | EMI 1982
Seven And The Ragged Tiger | EMI 1983
Notorious | EMI 1986
Big Thing | EMI 1988
Liberty | Parlophone/EMI 1990
Duran Duran – Wedding Album | Parlophone/EMI 1993
Thank You | Parlophone/EMI 1995
Medazzaland | Capitol Records 1997
Pop Trash | Hollywood Records 2000
Astronaut | Duran Duran New Partnership 2004
Red Carpet Massacre | Skin Divers 2007
All You Need Is Now | Tape Modern t/a Skin Divers 2011
Paper Gods | Warner Bros. Records 2015

Classix Nouveaux:  Night People – futuristisen uusi aalto

Lue lisää | Finna.fi
Fletcher, Guy: 100 Years Of British Music – A Photographic Tribute To Some Of The Greatest Songwriters And Composers Of All Time, 272 sivua | Omnibus 2014 
Malins, Steve: Duran Duran – Notorius, 294 sivua | Andre Deutsch 2005
Malins, Steve: Duran Duran – Wild Boys, 312 sivua | Carlton Books 2013
Simmons, William & Rosenfeld, Richard: Duran Duran, 64 sivua | Octopus Books 1984
Taylor, Andy: Wild Boy – My Life With Duran Duran, 324 sivua | Orion/Grand Central 2008, pokkaripainos: Orion 2009
Taylor, John: In The Pleasure Groove – Love, Death & Duran Duran, 387 sivua | Dutton 2012 • Uusi painos: Sphere 2013

Duran Duran: Big Thing (1988).

Duran Duran: Big Thing (1988).

Joonas Holmén + The Lossy Codecs: Sterner Stuff – indie rockin suomalaista kärkeä

Sterner Stuff | Fuu Recs 2018

Joonas Holmén + The Lossy Codeca: Sterne rStuff (2018).Rockmuusikko Joonas Holmén on julkaissut uuden levyn marraskuussa 2018. Pitkään työn alla ollut Sterner Stuff tuli ulos Holménin omalla levymerkillä Fuu Recs.

Holmén toteuttaa musiikillista visiotaan itsenäisesti. Sterner Stuff on toteutukseltaan bändialbumi, mutta sillä on vahva sooloalbumin ulottuvuus. Neljä vuotta edellisen Codecs-levyn jälkeen Holménin kunnianhimoinen indie rock kulkee yhä vakuuttavammin. Sterner Stuff nousee yhdeksi vuoden 2018 parhaista rocklevyistä.

Albumin ensimmäisenä singlelohkaisuna tuli ulos Launching Down On Tracks.

Levyhyllyt jututti Holménia joulukuussa 2018

Sterner Stuff ilmestyi viime marraskuussa, onnittelut! Millaisia vaiheita julkaisemisessa oli?

Joonas Holmén: – Julkaiseminen oli varsin pitkä prosessi. Ensin otin yhteyttä eri levy-yhtiöihin, niin pieniin kuin isoihin. Kiinnostusta ei kuitenkaan lopulta tuntunut löytyvän tarpeeksi, joten päätin lopulta tosiaan perustaa oman levy-yhtiöni ja toteuttaa julkaisun itse. Tämä tarkoitti sitä, että minun täytyi tutustua moneen uuteen asiaan aina byrokratiasta levyn julkaisemiseen liittyen, kansien painatukseen ja yhteistyöhön jakelijan kanssa.

Jaan mielessäni levyn olemassaolon kahteen selkeään vaiheeseen: Sen tekemiseen, eli taiteelliseen työhön ja julkaisemiseen liittyvään työhön. Kummatkin prosessit veivät varsin kauan aikaa ja vaikka aluksi olin varsin vastahakoinen uppoutumaan tuohon jälkimmäiseen, tuntuu tällä hetkeltä ihan hyvältä, että se tuli tehtyä. Levyjen julkaisemassa itse on paljon hyviä puolia. Silloin kontrolli pysyy itsellä ja jos ei tule puskettua levyä eteenpäin tarpeeksi, ei ainakaan voi syyttää ketään muuta kuin itseään.

Joonas Holmén.

Joonas Holmén.

Millainen historia sinulla on yhtyeesi The Lossy Codecsin kanssa? Millaista musiikinteko on ollut aiemman bändisi Das Claudiuksen jälkeen?

Das Claudiuksessakin olin bändin ainoa biisintekijä, mutta kyllä tämä sooloartistina musiikin tekeminen on ollut vielä solidaarisempaa hommaa. Codecshan on kokoelma ystäviäni, jotka ovat ammattimuusikoita. Aloitimme Das Claudiuksen kanssa soittamisen varhaisteini-iässä, jo silloin kuin kukaan ei oikeastaan osannut soittaa yhtään mitään. Soittomme muovautuikin satojen, ellei tuhansien treenikertojen myötä ja siinä oli toki puolensa. Yhteishenkemme oli ainakin bändin parhaimpina hetkinä varsin hyvä ja kyllähän se kuului soitosta.

Toisaalta bändin sisäinen dynamiikka saattoi olla tulehtunuttakin ja bändin muut jäsenet eivät yleensä olleet yhtä innoissaan musiikin tekemisestä kuin minä. Nyt kun soitan Codecsin kanssa, saan yleensä luottaa siihen, että homma hoituu. Kaikki jäsenet ovat taitavia soittajia ja treenikertoja ennen keikkoja ei tarvita kovin montaa. Pystyn siis keskittymään omaan juttuuni, mikä on mukavaa, mutta tietynlaista ”bändifiilistä” siitä toki puuttuu.

Toisaalta omalla tavallaan musiikin säveltäminen ei ole muuttunut oikeastaan ollenkaan. Yhä edelleen sävellän kappaleet yksinäni ja koska Sterner Stuff -levyllä Das Claudiuksen rumpali Matti Muhos soitti rummut, toteutui sovitusprosessikin entiseen tapaan. Eli sävelsin ja soitin kaikki muut instrumentit paitsi rummut, johon minulla oli kyllä ideoita, joita sitten Matin kanssa hioimme ja joihin hän toi oman tyylinsä ja soittotatsinsa mukaan. Ensimmäisellä soololevylläni kun soitin rummutkin itse, oli meno siinä suhteessa vähän erilaisempaa Das Claudiukseen verrattuna.

Millainen livekokoonpano The Lossy Codecs on?

Kun kokoaa bändinsä paljon keikkoja tekevistä ammattimuusikoista, on ollut tarpeen varata monta vaihtoehtoa. Bändiimme kuuluu itseni (laulu ja kitara) lisäksi synisti-kitaristi-taustalaulaja Walter Metsärinne, kaksi vaihtelevaa rumpalia (Taneli Korpinen ja Matti Muhos) sekä kolme basistia (Antti Samuelsson, Jussi Karhujoki ja Jonatan Snapir).

Joonas Holmén + The Lossy Codecs: Antti Samuelsson (vas.), Taneli Korpinen, Joonas Holmén ja Walter Metsärinne. TVO, 17.5.2018. Kuva: Tuomas Pelttari.

Joonas Holmén + The Lossy Codecs: Antti Samuelsson (vas.), Taneli Korpinen, Joonas Holmén ja Walter Metsärinne. TVO, 17.5.2018. Kuva: Tuomas Pelttari.

Sterner Stuff on melodinen ja monitasoinen kooste dynaamisia rockvetoja. Voiko levyltä kuulla esikuviasi?

Kyllä voi, ainakin omasta mielestäni. Monissa kappaleissa minulla oli jopa mielessä joku tietty artisti tai kappale, josta imin vaikutteita. Esimerkiksi Acid-kappaleen sävelsin aikoinaan jo teini- iässä, kun Smashing Pumpkins -faniuteni oli korkeimmillaan. Siksi nämä vaikutteet ovat aika selkeästi kuultavissa. Toisaalta vähän uudemmatkin bändisuosikkini ovat mukana, esimerkiksi surumielisen rehellinen My Fellow Men on ottanut paljon vaikutteita niin Red House Paintersiltä kuin Pedro The Lionilta. Yllättävän monet ovat tuntuneet kuulevan vaikutteita myös Mew’lta, mikä on yksi vanhimmista suosikeistani. En itse näe näitä vaikutteita tällä levyllä niin paljon, vaikka toki esim. Come Of Agen kulmikkaista groovavista kitarariffeistä tulee Bo Madsenin soitto mieleen.

Toisaalta monet ovat kuulleet vaikutteita artisteista, mitä en oikeastaan kuuntele. Esimerkiksi Red Hot Chili Peppers, The Pixies ja Butthole Surfers on mainittu. Tämän lisäksi usein musiikkiani on verrattu …And You Will Know Us By The Trail Of Dead -bändiin, jota en ollut kuunnellut ennen näitä vertailuja ollenkaan. Kun vertaus toistui ja toistui, niin tietysti kuuntelin ja kyllähän kyseisessä bändissä jonkin verran samaa onkin! Minulle oli varsin tärkeää Sterner Stuff -levyllä juuri tuo kappaleiden monitasoisuus. Halusin että siinä on paljon erilaisia tunnelmia, niin musiikillisesti kuin sanoituksellisesti.

Levyn tekstit tuntuvat tunnukstuksilta. Mikä sinua inspiroi?

Tällä levyllä tekstit olivat ehkä itsellenikin poikkeuksellisen omakohtaisia. Aikaisemmin olen yrittänyt enemmän eläytyä kuvitteellisiin tilanteisiin ja tunnelmiin. Uudemmilla, Sterner Stuffin jälkeen sävelletyillä kappaleilla, taas olen kyllä pysynyt omakohtaisuudessa kiinni, mutta vienyt ilmaisuani hieman abstraktimmalle ja runollisemmalle tasolle.

Dinosaur Jr:in kitaristilaulaja J Mascis sanoi joskus jossain haastattelussa jotain vastaavaa kuin ”Kappaleeni ovat surullisia, sillä sävellän niitä yksin kotonani kun olen alakuloinen. Silloin kun olen iloinen, en ole kotona kitara kädessäni, vaan ulkona ystävieni kanssa.” Pystyn eläytymään tähän aika vahvasti. Olen ehkä vähän poikkeuksellisenkin paljon eksistentiaalisesta ahdingosta kärsivä ihminen ja puran yleensä tällaiset ajatukseni kappaleisiini. Olen myös kristitty, mutta en oikein osaa eläytyä kristilliseen musiikkiin, sillä se ei ole omissa silmissäni kovin moniulotteista, vaan pyrkii keskittymään positiivisuuteen. Koen suorastaan tehtäväkseni tehdä musiikkia, jossa kristillinen identiteettini tulee luonnollisen oloisesti esiin ja pääsen näyttämään, että synkistellä mekin osaamme.

Eläydyn muidenkin taiteilijoiden musiikkiin parhaiten silloin, kun heidän oma maailmankuvansa ja ajatuksensa heijastuvat selkeästi ja rehellisesti sanoituksista läpi. Mitä muuta runoudelta ja tarinoilta voikaan toivoa, kuin että näkee maailman edes hetkellisesti toisen henkilön silmin ja toisesta näkökulmasta? Toki on olemassa juuri täysin tarinallista ja fiktiivistä musiikkia, eikä siinä ole mitään vikaa. Itse vaan eläydyn sanoituksiin parhaiten kun ne ovat omakohtaisia, ja koen kyllä myös kuulevani laulajan tuskan tai ilon silloin paremmin, kun lauletaan ”kokemuksen syvällä rintaäänellä”.

Sterner Stuffin toisena videoraitana julkaistiin Acid. Videon ohjaus: Jonathan Guillaume.

Olet kiinnostunut syntetisaattoreista ja peleistä. Huokuuko Sterner Stuffin kannesta pelimaailman estetiikkaa?

Keskustelimme kansien tekijän Ella Kiviniemen kanssa niitä suunnitellessamme CGA– eli Color Graphics Adapter -grafiikoista, joita oli 80-luvun peleissä. Kyseistä väripalettia käyttävät pelit näyttivät räikeydessään mielestäni varsin siisteiltä ja niinpä päätimme hyödyntää niitä levyn kannessa. Tumman sininen ja punainen oli dramaattisen tyylikäs vaihtoehto, joten menimme sillä, emmekä esimerkiksi pinkki ja vaaleansininen -kombinaatiolla, vaikka se oli muistaakseni yleisin. Se olisi ehkä ollut vain ja ainoastaan räikeä, eikä kovin tyylikäs.

Olet kuvaillut muusikon elämää yksinäiseksi. Onko uusi levy muuttanut sinua?

Varmaan muusikon elämä olisi vähemmän yksinäistä, jos tekisi sitä jossain bändissä tai ryhmässä. Omalla kohdallani kaikki on oikeastaan vaan ajautunut siihen, että suurin osa työstä tulee tehtyä yksin. Enkä puhu pelkästään omasta musiikistani, vaan kun esimerkiksi miksaan muiden musiikkia, niin se on tietenkin keskimäärin aika yksinään tehtävää puuhaa. Musiikkia tehdessä on myös helppo unohtaa muu maailma ja syventyä useaksi tunniksikin vaan omaan tekemiseen. Se on omalla tavallaan hienoa, mutta joo, myös yksinäistä.

En sanoisi, että Sterner Stuff on mitenkään muuttanut minua. Oikeastaan sanoisin ennemmin, että levyni heijastavat omaa persoonaani aina tietyllä hetkellä. Kun minä muutun, levyni muuttuvat. Siinä mielessä Sterner Stuff tosin on muuttanut minua, että olen oppinut sen tekemisen myötä paljon uutta.

Olet säveltänyt ja tuottanut Sterner Stuffin itse. Mitä tavoittelet tuottajana?

Tuotannolliset ideat ovat se tekijä, joka saa minut innostumaan uuden levyn tekemisestä. Kappaleiden säveltäminen on minulle omalla tavalla kuin päiväkirjan kirjoittamista, mutta kun keksin jonkin yhteisen tekijän, josta pystyn ammentamaan jonkin äänitteen tuotannollisen meiningin, innostun ja haluan päästä studiohommiin.

Tähtään tuotannollisesti maksimaaliseen persoonallisuuteen. Tykkään ideoista, joissa jokin äänikuvallinen aspekti viedään äärimmäisyyteen, mutta toisaalta minusta on tärkeää, että levyn ”musiikillinen informaatio” säilyy selkeästi erotettavissa olevana. Tasapainottelen siis näiden kahden ideaalin välillä. Yleensä levyn äänikuvallinen identiteetti lähtee mielessäni liikkeelle sen rumpusaundeista, sillä ne kattavat keskimäärin koko levyn yleissaundista ison osan. Esimerkiksi Sunshine And Someone To Hold -levylläni rummut äänitettiin varsin lofisti, vain kolmella mikrofonilla ja se olikin yksi levyn värittävimmistä tekijöistä. Sterner Stuffilla rummut äänitettiin hifimmin ja soitto oli Matti Muhoksen mukanaolon myötä hienovaraisempaa, joten kaikki muu mukautui siihen.

Miten kuvailisit musiikillista missiotasi?

Haluan tehdä itseni näköistä musiikkia, omilla ehdoillani. Haluan kertoa musiikillani ajatuksistani, siitä mitä itse pidän arvokkaana ja mitä ajattelen niin sanotusti ”tästä kaikesta”. Pyrin tekemään koskettavaa, tehokasta ja mielenkiintoista musiikkia, jossa pääsen kokeilemaan uusia ideoita. Toivon että mahdollisimman moni kuulisi musiikkiani ja saisi siitä mahdollisesti lisäarvoa omaan olemiseensa. Tavoitteeni on saada elantoni omaa musiikkia tekemällä.

Millaista musiikkia teet seuraavaksi?

Tällä hetkellä ajatukseni on tehdä jälleen Matti Muhoksen kanssa uusi levy, joka on aikaisempaa ”fuzzimpi” ja biisikohtaiselta äänikuviltaan yhtenäisempi. Jotta kuuntelija ei kyllästy, luulen että sen täytyy myös olla hieman lyhyempi kuin esimerkiksi Sterner Stuff. Haluan tuoda myös laulumelodioitani selkeämmin esiin, joten aion kuluttaa laulujen tuotantoon entistä enemmän aikaa.

Toisaalta olen myös ajatellut hieman elektronisemman levyn tekemistä. Villeissä unelmissani suunnittelen myös tripla-albumin tekemistä, sillä se olisi niin ihanasti ajan hengen vastaista.

Tuomas Pelttari | toimitus ja livekuva

Joonas Holmén Kotisivu | Homepage
Joonas Holmén | Facebook
Joonas Holmén | Instagram
Joonas Holmén | YouTube
Joonas Holmén | Bandcamp
Fuu Recs | Kotisivu

Hae 'Sterner Stuff' kirjastosta!

Hae ’Sterner Stuff’ kirjastosta!

Hae Sterner Stuff kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt | Finna.fi
Joonas Holmen & The Lossy Codecs: Bound To Disappear//The Speeding Is Just For Show | 2010
Sunshine And Someone To Hold | 2014
Sterner Stuff | Fuu Recs 2018

Das Claudius
Walking In The Forest And Noticing A Corpse In The Bushes | 2006
The Star That Shines Eternally And On Its Own | 2007
Matti Lauri Ilmari Muhos EP | 2011

Joonas Holmén + The Lossy Codecs livenä

La 12.1.2019 BaariBaari – Turku Band Festival

Joonas Holmén + The Lossy Codeca: Sterne rStuff (2018).

Joonas Holmén + The Lossy Codecs: Sterner Stuff (2018).

Karmakanic: In A Perfect World – modernin progen täysosuma

In A Perfect World (InsideOut, 2011)

Karmakanic: In A Perfect World (2011).Progeyhtye Karmakanic perustettiin 2000-luvun alkupuolella Malmössa. Jonas Reingoldin johtama yhtye jatkoi sujuvasti ruotsalaisen progressivisen rockin voimakasta perinnettä. Karmakanicia on luonnehdittu Reingoldin ”soolobändiksi”, mutta yhtyeellä on oma sisäinen identiteetti. Sen valovoimasta välittyy yhtä lailla radiorockin ilo kuin kunnianhimoinen pidempi säveltämistyö. Legendaarinen InsideOutMusic on julkaissut Karmakanic-levyjä vuodesta 2008. Yhtyeen neljäs studioalbumi In A Perfect World saatiin ulos vuonna 2011.

Jonas Reingold on ollut monille tuttu jo ennen Karmakanicin esiintuloa. Reingoldin basismista nauttivat esimerkiksi Andy Tillisonin johtama The Tangent ja ruotsalainen suuruus The Flower Kings. Reingold lähti mukaan myös uudelleen koottuun klassikkobändi Kaipaan. Myös Karmakanicin kokoonpano on vahva kaarti muusikkoystäviä.

Karmakanic.

Karmakanic.

Levytetyt tulokset ovat hämmästyttäviä. Karmakanic poreilee yhtä lailla progea, hard rockia ja poptatsia, kaikki vaikutteet tiukasti hallinnassa. Kauniit laulustemmat ja kitaroinnit istuvat saumattomasti inspiroituneeseen kosketinsoitinmaailmaan. Karmakanic on luonnollisesti velkaa 70-luvun kultakauden esikuville, mutta yhtä lailla läpi loistaa tuoreempi progeilu. Karmakanicista voi kuulla musiikin muotokielen hakevan voimaa 80-luvun soundeista.

In A Perfect Worldin aloitusraita 1969 on esimerkki taideteoksesta, jonka parissa viettää vaivatta vajaan varttitunnin. Taustalta voi hahmottaa Yes-klassikon 90125 ja sen orgaanisempien rockraitojen vaikutusta. 80–90-luvuilla Yesissä vaikuttanut Trevor Rabin lienee tärkeä esikuva säveltäjä Reingoldille. Myös Rabin-kauden jälkeinen myöhempi Fly From Here saattaa innostaa Karmakanicin faneja.

Pitkä raita polveilee myös Kansasin levyiltä tutuissa ristivalotuksissa. Ja miten nosteinen tunnelma viekään mukanaan. Viimeinen kolmannes nousee kehittelyssä, jossa edetään rauhallisesti kohti finaalia. Karmakanic yllättää myös hittipotentiaalilla, jota edustaa Turn It Up. On hämmästyttävää, miten sulautuneesti popkauden ELO, ABBA ja Saga kuultavat läpi tämän ihmeellisen raidan. Tyrnäkänmelodisen kertosäevyöryn alta on hienoa huomata winwoodmaista urkuväristelyä. Progemmassa toisen todellisuuden maailmassa reiluun neljään minuuttiin editoitu Turn It Up olisi suuri hitti.

The World Is Caving In tuntuu alkuun kolholta ysiminuuttiselta, mutta ote muuntuu moneen kertaan. Teos on aito 2010-luvun taidonnäyte keskimittaisesta proge-eepoksesta. Se loppuu toismaailmallisen kauneuden keskelle.

Kulmikas Can’t Take It With You muistuttaa hyvällä tavalla Primus-yhtyeen jännänvinkeää maailmaa. Messevämpää riffirämistelyä sisältävä Bite The Grit ihastuttaa pääriffillään kerta toisensa jälkeen. Jylhimmillään kitarointi lähenee kohti Biffy Clyron metallista eeppisyyttä. Monipuolisen sävellystyön lisäksi ilahduttaa Reingoldin basismi. Bassokitaramestari Chris Squiren vaikutus kuuluu tyylikkäänä, herkemissä suvanoissa myös Jaco Pastorius.

Karmakanic pystyy luomaan musiikkia, joka on vaikuitteineen vahvasti 2010-lukua. In A Perfect World ei pelkää olla moderni.On mukava todeta että säveltäjä ja sovittaja Reingold on paikallaan myös bändijohtajana ja tuottajana. Karmakanicinin työ todistaa progen sisällä olevan monia todellisuuksia. In A Perfect World on yksi ilahduttavimmista. Se on paikoin lähellä täydellistä.

In A Perfect World
Jonas Reingold – bassokitara, kitara, kosketinsoittimet
Marcus Liliequist – rummut
Krister Jonsson – kitara
Lalle Larsson – kosketinsoittimet
Nils Erikson – kosketinsoittimet
Göran Edman, Nils Erikson – laulu
Tuottaja: Jonas Reingold

Karmakanic on vahva suositus toimitukselta jos pidät progressiivisen rockin tai AOR:n kultakaudesta (Yes, Kansas, Saga, Boston) tai uudemmista bändeistä kuten Dream Theater, Spock’s Beard, Transatlantic, Beardfish, Flying Colors ja The Tangent.

Ja saaga jatkuu. Karmakanic jatkoi studioalbumien sarjaa levyllä DOT (2015). The Tangentin ja Karmakanicin sulautuminen tuotti kiertueen ja yhteisalbumin Hotel Cantaffordit.

Hae Karmakanicin tuotantoa kirjastosta!

Hae Karmakanicin tuotantoa kirjastosta!

Hae Karmakanic kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Karmakanic | studioalbumit
Entering The Spectra (Regain Records, 2002)
Wheel Of Live (2004)
Who’s The Boss In The Factory? (InsideOut Music, 2008)
In A Perfect World (2011)
DOT (2015)

TangeKanic | yhteiskokoonpano The Tangent & Karmakanic
Hotel Cantaffordit (2018)

Lue lisää:
Petterson, Tobias: The Encyclopedia Of Swedish Progressive Music 1967–1979 – From Psychedelic Experiments To Political Propaganda, 235 sivua. (Premium, 2007).

Karmakanic: In A Perfect World (2011).

Karmakanic: In A Perfect World (2011).