Hiljaisen kosketuksen paino
Osa 2 • Vuodet 1977–1987

Morton Feldman 1926–1987

Musiikkia esille kirjastossa
• Osa 1 – hiljaisen kosketuksen paino • Vuodet 1950–1976

Tässä Morton Feldmanin (1926–1987) musiikkia käsittelevän tekstin toisessa osassa pureudutaan säveltäjän myöhäiseen kauteen. Kuten ensimmäisessä osassa painotin, tällaiset jaot varhaisiin ja myöhäisiin kausiin ovat aina keinotekoisia, mutta tarjoavat kuitenkin suuntaviivoja ja maamerkkejä. Feldmanin kohdalla tämän ”myöhäisen kauden” voi nähdä alkavan 1970-luvun lopussa ja se jatkuu säveltäjän kuolemaan asti vuonna 1987. Keskeisiä tunnusmerkkejä säveltäjän myöhäiskaudelle ovat yhä pitenevät teoskestot sekä äänipaletin vakiintuminen melko perinteisiin soittimiin ja soitinkokoonpanoihin. Kiehtovaa on, kuinka pinnalta katsoen konservatiiviset soitinvalinnat loivat erään 1900-luvun kiehtovimmista ja omaperäisimmistä äänellisistä universumeista.

Ensimmäinen osa eteni kronologisesti, mutta käytännöllisistä syistä johtuen jaan tekstin toisen osan sävellysgenreihin. Tarkastelemme omina alueinaan orkesterimusiikkia, kamarimusiikkia sekä soolopianoteoksia. Tämä on taas vain yksi tapa luoda näkymää Feldmanin musiikin maailmaan, mutta se helpottaa navigoimista eri levytysten parissa. Myöhäisen kauden soolopianoteokset ovat sekä Feldmanin sävellyskatalogissa että koko 1900-luvun länsimaisen sävelletyn musiikin perinteessä niin poikkeuksellisia, että ne muodostavat oman osansa. Viimeisen parin vuosikymmenen aikana ne ovat kiehtoneet hyvin erityyppisiä pianisteja. Pelkästään näiden levytysten parissa saa loppuelämänsä kulumaan mitä kauneimmalla tavalla.

I
Orkesterimusiikki

Edellinen teksti päättyi Morton Feldmanin konserttotyyppisten teosten parissa. Aiemmin 1970-luvulla syntyneet orkesteriteokset Cello and Orchestra, Piano and Orchestra sekä Oboe and Orchestra olivat kaikki kestoltaan vielä melko maltillisia. Nyt nuo parikymmenminuuttiset sävellykset saivat rinnalleen Feldmanin ”viulukonserton” Violin and Orchestra. Vuonna 1979 valmistunutta teosta voikin hyvällä syyllä pitää transitiovaiheen työnä: Feldman vie hitauden intuitionsa pidemmälle – ja virittää samalla kuulijat niille taajuuksille jonne hän heitä 1980-luvun koittaessa alkaa johdattaa.

Morton Feldmanin myöhäisemmän kauden teosten levytyksiä. Kuva: Topias Tiheäsalo

Teoksesta lienee edelleen saatavilla vain kaksi levytystä. Vuonna 2009 äänitetty ECM-levy julkaistiin vuonna 2013. Viulisti Carolin Widmannin kanssa soittaa Emilio Pomàricon johtama Frankfurtin radion sinfoniaorkesteri. Teos alkaa Feldmanin mittapuulla melko äkäisesti ja äkkiväärästi, mutta pian sointi rauhoittuu laajaksi, väreileväksi tekstuuriksi. Solistin tehtävänä onkin kuljettaa viulunsa sointia kuin yhtenä lankana valtavan kankaan seassa – välillä esiin nousten, välillä taas yleissointiin sulautuen. Teos on Feldmanin sävellykseksi kuitenkin yllättävän tapahtumarikas ja omalla tavallaan fragmentaarinen. Samalla se on hyvä muistutus siitä, että säveltäjän sointimaailma ei ollut millään muotoa yhdenmukainen.

Morton Feldman • Violin and Orchestra. Carolin Widmann • Frankfurt Radio Symphony Orchestra, joht. Emilio Pomàrico. ECM Records 2009/2013

Morton Feldmanin myöhäiskauteen mahtuu laskutavasta riippuen 20–30 sävellystä. Varsinaisia orkesteriteoksia ei ole kovin montaa – eikä niitä Feldmanilla muutenkaan valtavasti ole. Aivan säveltäjän elämän viimeisiin vuosiin osuu kaksi hienoa teosta, jotka ovat tekijälleen ominaisesti yksiosaisia. Vaikka edellä esitellyt konserttotyyppiset sävellykset eivät niin soolokonsertoilta alkuun vaikutakaan, saattavat ne näiden myöhempien orkesteriteosten rinnalla alkaa kuulostaa yllättävänkin solistisilta.

Vuonna 1985 valmistunut Coptic Light sai alkunsa, kun Feldman vieraili Pariisin Louvressa. Hän tutustui koptilaiseen taiteeseen ja ennen kaikkea koptilaisiin tekstiileihin. Hän koki vuosisatoja vanhojen tekstiilien välittävän syntyaikansa kulttuurisen atmosfäärin nykykatsojalle – ei siis ”informaatiota”, vaan nimenomaisesti tunnelman, atmosfäärin, kokemuksellisuuden. Feldman viittaa Jean Sibeliuksen kuuluisaan luonnehdintaan orkesterista: että se eroaa pianosta keskeisesti vain siinä mielessä, että orkesterissa ei ole pedaalia. Feldman omien sanojensa mukaan painaakin ”orkesterin pedaalin” pohjaan luoden eräänlaisen sointivärin valohämyn, chiaroscuron. Itselleni kyseessä on Feldmanin hienoin orkesteriteos, jonka hiljalleen putoilevat tai valuvat äänet luovat arvoituksellisen valohämyn kudelman.

Michael Tilson Thomasin johtaman 1990-luvun lopun levytyksen kanssa vertailuun sopii edellisessä tekstissä esillä ollut muutamaa vuotta varhaisempi Ensemble Avantgarden CPO-merkin äänitys. Näistä oma valintani on ensin mainittu: levy on ylipäänsä aivan parhaita Feldmanin orkesteriteosten levytyksiä.

Coptic Light. New World Symphony Orchestra, joht. Michael Tilson Thomas.
Argo, 1998.

Morton Feldmanin elämän viimeisenä vuonna 1987 valmistui hänen viimeiseksi jäänyt orkesteriteoksensa For Samuel Beckett. Irlantilaisnobelistille omistettu sävellys ei ollut ainoa Beckett-loikka Feldmanille, vaan samaan vuoteen osuu myös Beckettin vuonna 1961 valmistuneen radiokuunnelman Words and Music musiikillinen sovitus. Jo vuosikymmentä aiemmin oli valmistunut Feldmanin ainoa ”ooppera”, jonka voinee laittaa vastaavalla tavalla lainausmerkkeihin kuin hänen ”konserttonsa”.

Beckett ja Feldman tapasivat Roomassa vuonna 1976. Puheissa oli yhteisen teoksen tekeminen Rooman oopperalle. Ongelmana vain oli, että Beckett ilmaisi Feldmanille ettei pidä oopperasta taidemuotona. Feldman vastasi olevansa samaa mieltä. Lopputuloksena syntyi teos Neither, jossa vain yksi solistinen ihmisääni (sopraano) tulkitsee Beckettin kuusitoistarivistä runoa orkesterin säestämänä.

Ote partituurista For Samuel Beckett. Kuva: Topias Tiheäsalo

Neither on melko äärimmäinen teos ja vaatii jopa Feldmanin musiikin suurystävältä paljon. Tietyssä mielessä äärimmäinen on myös For Samuel Beckett. Beckettin klassikkonäytelmässä Huomenna hän tulee saadaan Godota odottaa varsin pitkään – ja niin saadaan myös Feldmanin orkesteriteoksessa odottaa jonkinlaista melodista elettä.

Spoiler: sitä ei ole tulossa.

For Samuel Beckett. Kammerensemble Neue Musik Berlin, joht. Roland Kluttig.
CPO, 1999.

II
Kamarimusiikki

Feldmanin myöhäiskauden kamarimusiikista haluan nostaa muutaman teoksen esiin. Vuonna 1981 valmistui erityislaatuinen ja rytmisesti jankkaava sävellys Patterns In A Chromatic Field. Sellolle ja pianolle sävelletty yksiosainen teos viittaa nimessään jälleen toisten aikakausien ja toisten kulttuuristen maisemien tekstiilitaiteeseen. Feldmania kiehtoivat ennen kaikkea 1800-luvun turkkilaiset matot ja niiden muodostamat ”kuviot värikentällä”, kuten teoksen nimen voi kääntää. Jälleen on syytä kiinnittää huomiota siihen, kuinka säveltäjää kiehtoi katsominen – ja ikään kuin katsomisen muodonmuutos kuuntelemiseksi.

Maalaustaiteen lisäksi tekstiilitaide ruokki Morton Feldmanin katsetta ja inspiraatiota. Kuva: Topias Tiheäsalo

Feldmanin musiikin paradoksi onkin siinä, että se ei nuottikuvan tasolla vetoa rationaaliseen silmään, mutta se yhtä kaikki on kuitenkin kiinnittynyt katseeseen – rauhalliseen, viipyilevään tutkailuun. Tai, ehkä kyse onkin siitä, ettei Feldman näe merkittävää eroa katselemisen ja kuuntelemisen välillä. Samalla voi nähdä (tai kuulla) kuinka vanhat tekstiilitaiteen perinteet, abstraktin kuvataiteen värikentät ja Morton Feldmanin sävellykset sulautuvat toisiinsa peruuttamattomin tavoin. Kaikissa korostuu myös niiden taktiilisuus, kosketeltavuus.

Patterns In A Chromatic Field -sävellyksestä on melko hyvä määrä levytyksiä. Oma suosikkini on pitkään ollut sellisti Charles Curtisin ja Aleck Karisin versio vuodelta 2004 (Tzadik). Duon konsertti Barcelonassa keväällä 2005 on hienoimpia Feldman-muistojani. Vertailuun voi ottaa vaikka pianisti Marianne Schroederin ja sellisti Rohan de Saramin version vuodelta 1995 (HatHut). Se on tulkintana merkittävästi pidempi ja soinniltaan myös hyvin erityyppinen: Curtis ja Karis soittavat kuin korvan vieressä, mutta Schroederin ja de Saram etäämmällä. Jälkimmäisen sointi on viileämpi, kalseampi, ja esimerkiksi sellon huiluäänet kuin jäätä. Tuorein levytys on vuodelta 2024, jolloin asialla olivat Feldman-spesialistina tunnettu pianisti Marilyn Nonken sekä sellisti Stephen Marrotto (Mode Records).

Patterns In A Chromatic Field. Charles Curtis, sello, ja Aleck Karis, piano.
Tzadik, 2004.

Myöhäisellä kaudellaan Feldman alkoi taipua yhä enemmän perinteisten instrumentaatioiden suuntaan. Vuonna 1979 syntyi hänen ensimmäinen jousikvartettonsa, joka oli melko pitkä: tyypillinen esityskesto on jossain tunnin ja vartin kulmilla, joten esitys on sittemmin saatu mahtumaan yhdelle CD-levylle. Vuonna 1983 kirjoitti hän toisen jousikvartettonsa, joka kestonsa puolesta vaatii jo jotain yhtä CD-levyä enemmän. Teoksen kesto asettuu jonnekin viiden tunnin kulmille. Tällainen kesto alkaa olla jo melko äärimmäinen keskittymisen koettelemus niin soittajalle kuin kuulijalle.

Feldman onkin tunnetusti kuvaillut, kuinka pitkä kesto muuttaa teoksen vastaanottamisen psykologiaa: ”Ensimmäiset puolitoista tuntia ajattelet muotoa, sen jälkeen alat ajatella mittakaavaa.” Kyse ei siis olekaan psykologisen kokemuksen tai ”totuuden” vastaanottamisesta, vaan ennemmin jostain eksistentiaalisemmasta, maailmassa olemiseen ja olemassaoloon kytkeytyvästä. Kirjassa Give My Regards to Eighth Street hän kirjoittaa toisen jousikvartettonsa yhteydessä, kuinka on syytä erottaa käsite composition käsitteestä assemblage. Hänelle ”sävellys” eli composition tarkoittaa jotain, jossa luodaan kielenkaltaisia kokonaisuuksia siten, että niissä hahmottuvat lauserakenteet alkuineen, keskikohtineen ja loppuineen. Assemblage taas on jonkinlainen ”asioiden kokoon panemisen” lopputulos, ”assemblaasi”, jotain jossa toisiaan seuraavat asiat ja tapahtumat eivät muodosta selkeästi havaittavaa jatkuvuutta.

Feldman jatkaa kuinka ”lauseopillinen lähestymistapa” on yhtä epäsopiva tapa hahmottaa hänen musiikkiaan, kuin se, että tonaalisen musiikin pääperiaatteita sovellettaisiin Arnold Schönbergin atonaalisen musiikin havainnointiin.

Omien tutkimusteni mukaan toisesta jousikvartetosta on kaksi levytystä. FLUX-kvartetin levytys (Mode Records) julkaistiin myös DVD-Audio -formaatissa, joka mahdollistaa katkeamattoman soinnin koko teoksen keston ajaksi. Samasta vuoden 2001 levytyksestä on myös viiden CD:n versio. Ives Ensemblen versio mahtuu neljälle CD:lle ja se on julkaistu samana vuonna 2001, jolloin Feldmanin syntymästä tuli kuluneeksi 75 vuotta.

String Quartet II. FLUX-kvartetti, konserttiäänitys, Lontoo, Tate Modern, 4.12.2016.

Maailmanennätyslukemia rikkovien teoskestojen sijaan tyypillisempi kesto Feldmanin myöhäisen kauden yksiosaiseille kamarimusiikkiteoksille oli jossain tunnin ja puolentoista tunnin välissä. Crippled Symmetry voisi monessa mielessä olla Feldmanin oman sävelilmaisun tunnuslause, mutta se on myös hänen vuoden 1983 kamarimusiikkiteoksensa nimi. Teokseen soitinnus vie 1970-luvun sävellysten äänenvärien luo: huilu, alttohuilu, bassohuilu, kellopeli, vibrafoni, piano ja celesta. Myös roolituksessa on hentoa kokeellisuutta, sillä kyseessä on soitinten moninaisuudesta huolimatta trio. Yksi soittaja soittaa siis useampaa kuin yhtä soitinta.

Tätä ”ontuvaa symmetriaa” levylle on tallentanut trio, jolle Feldman teoksensa myös omisti. Itse asiassa samainen trio on esillä kahdella eri tallenteella: vuoden 1991 HatHut-julkaisulla sekä vuonna 2000 äänitetyllä ja vuonna 2012 julkaistulla Frozen Reeds -merkin CD:llä. Kokoonpano on siis sama: Nils Vigeland, piano ja celesta, Eberhard Blume, huilut, sekä Jan Williams, kellopeli ja vibrafoni.

Crippled Symmetry.
HatHut, 1991.

Viimeisenä Morton Feldmanin myöhäiskauden kamarimusiikkiteoksena esitellään yksi esitetyimmistä sellaisista: Piano and String Quartet. Kuvaileva tai visuaalisia vihjeitä tarjoava teosnimi on taas purettu yksinkertaiseen soitinkuvailuun. Taaskaan Feldman ei kutsu sävellystä konventioiden mukaisella nimellä – ei vaikkapa käytä termiä pianokvintetto – vaan pysyy omalla linjallaan.

Teoksesta on muutamia levytyksiä, myös tältä vuodelta (JACK-kvartetti ja Florence Millet, piano; bastille musique). Ensimmäinen levytys lienee tunnetuin. Vuonna 1985 valmistuneen sävellyksen levylle vuonna 1993 tallensivat pianisti Aki Takahashi sekä Kronos-kvartetti (Nonesuch Records). Viittä vuotta myöhemmin levytyksen teki Ives Ensemble, ja levy julkaistiin vuonna 2001 (HatHut). Itse olen jakanut aikani näiden kahden viimeksi mainitun levytyksen välillä. Piano and String Quartet on kestoltaan maltillista myöhäisen kauden Feldmania. Kestoa on noin tunti kaksikymmentä minuuttia, joten se mahtuu CD-levyn mittoihin.

Piano and String Quartet. Aki Takahashi, piano, ja Kronos-kvartetti.
Nonesuch Records, 1993.

III
Soolopianoteokset – kuinka paljon sävel painaa?

Wayne Wangin ohjaamassa ja Paul Austerin käsikirjoittamassa elokuvassa Smoke (1995) on mainio kohtaus, jossa William Hurtin esittämä kirjailija käy keskustelua Harvey Keitelin näyttelemän tupakkakaupan pitäjän kanssa. He käyvät keskustelua tupakasta, tupakoinnista, savusta (Morton Feldman olisi innokkaana tupakoitsijana taatusti ottanut ilolla osaa keskusteluun). Hurtin kirjailijahahmo pohtii savun painoa. Tupakkakauppias sanoo, että eihän tuollaisessa ole mieltä – se olisi sama kuin yrittäisi punnita ilmaa. Kirjailija kertoo anekdootin. Siinä tupakan Englantiin tuonut Sir Walter Raleigh kohtaa Englannin kuningattaren.

Kuningatar kysyy osaisiko tämä punnita savua. Sir Walter pohtii hetken, ottaa sikarin ja asettaa sen vaa’alle. Hän punnitsee sikarin. Sitten hän sytyttää sikarin, polttaa sen – asetellen samalla tuhkat huolellisesti vaa’alle. Poltettuaan sikarin, hän lopulta laittaa sikarintumpin vaa’alle tuhkien sekaan. Sitten hän punnitsee tuhkat ja tumpin. Tämän jälkeen hän vähentää tuhkan ja tumppien painon polttamattoman sikarin alkuperäisestä painosta. Laskutoimituksen lopputuloksena saamme tietysti selville savun painon.

Morton Feldmanin musiikkia kuunnellessani usein pohdin tätä hauskaa elokuvallista anekdoottia. Feldman itse usein puhui äänten ja sävelten ”painosta”. Ilmassa leijuvat yksittäiset sävelet tosiaan tuntuvat siltä, että niillä jokaisella olisi punnittavissa oleva paino. Äänillä on erikoisen taktiilinen ulottuvuus: kuin niihin voisi tarttua, napata ilmasta ja asettaa punnuksen kaltaisesti vaa’alle.

Morton Feldmanin sävellysten joukossa soolopianoteoksilla on ihan oma asemansa. Pianokappaleita varhaisemmilta kausilta on runsaasti, mutta ne ovat usein kokeellisia pikkukappaleita graafisine tai avoimine partituureineen. Myöhäiskaudelle osuu vain neljä soolopianoteosta, mutta ne ovat sitäkin hienompia. Kaksi teoksista on noin puolen tunnin mittaisia (Piano sekä Palais de Mari), toiset kaksi taas selvästi päälle tunnin mittaisia (Triadic Memories ja For Bunita Marcus).

Oma mielenkiintoni Feldmanin musiikkia kohtaan syttyi joskus 1990-luvun lopulla. Tämän jälkeen noin neljännesvuosisadan aikana Feldman-levytysten määrä on kasvanut tuntuvasti – ja selvimmin on kasvanut myöhäisten pianoteosten levytysten määrä. Tuntuukin että Feldmanin musiikkia alettiin löytää vahvemmin uudelleen 2000-luvun ensimmäisen ja toisen vuosikymmenen aikana. Musiikki joka aiemmin oli ollut vain pienen, asialleen omistautuneen spesialistijoukon kiinnostuksen kohteena, alkoi nyt herättää laajempaa innostusta uuden musiikin seuraajissa. Pian vastaavaa tapahtui myös esittäjien puolella, ja Feldmanin pianoteoksiin alkoi tarttua Marc-André Hamelinin ja Igor Levitin kaltaisia klassis-romanttisen pianorepertuaarin taitajia.

Jotain siis tapahtui – mutta mitä? Oma ajatukseni on ollut se, että Feldmanin musiikki tarjosi sävelletyn musiikin maailmassa todellisen ja varteenotettavan vaihtoehdon. Sen luonteenpiirteitä ja tunnusmerkistöä tässä kaksiosaisessa kirjoituksessa on tullut toisteltua: vähäinen äänenvoimakkuus, näennäisen staattinen toisteisuus ilman ”minimalismin” systemaattisuutta, musiikin asettuminen jonnekin tonaalisten ja atonaalisten käsitteiden ulkopuolelle (kuten Samuel Beckettin kanssa tehdyn yksiäänisen oopperan nimi, Feldmanin musiikki oli neither, eli ei kumpaakaan näistä), teosten kiinnittyminen kuvataiteeseen ja tekstiileihin, ja sävellysten irrottautuminen retoriikasta, psykologisesta muodosta ja niin monista muista musiikillista konventioista. Samaan aikaan Feldman ei niinkään ollut kiinnostunut avantgardismista, vaan ajatteli itseään jopa ”radikaalina konservatiivina” (Edgar Varèsen ja Anton Webernin lisäksi hänelle 1900-luvun tärkeisiin säveltäjiin kuului Jean Sibelius). Tämä osaltaan selittää sitä, kuinka hän myöhempinä vuosina nojasi länsimaisen säveltaiteen peruskiviin: jousikvartettiin, orkesteriin ja ennen kaikkea – pianoon.

Piano. Marianne Schroeder.
HatHut, 1989.

Vuonna 1977 valmistunut Piano (joka joskus esiintyy myös nimellä Piano 77) on ensimmäinen myöhäisistä pianoteoksista. Tiedonhaku teosnimellä ”piano” on melkoista tuskaa, mutta levytyksiä kuitenkin on. Yksi varhaisimpia on Marianne Schroederin levytys vuodelta 1989; levyllä on varhaisempien pianoteosten lisäksi myös mahtava tulkinta Feldmanin viimeisestä pianoteoksesta Palais de Mari.
 
Mitä tiedonhakuun ja suunnistamiseen tulee – varsinkin suoratoistopalveluissa niin sanotun klassisen musiikin etsiminen on todellinen painajainen – yksi hyvä vinkki on etsiä Feldmanin pianolevytyksiä pianistin nimellä. Marianne Schroeder, Marilyn Nonken, Aki Takahashi, Philip Thomas, Steffen Schleiermacher, John Tilbury, Sabine Liebner, Markus Hinterhäuser, Stephan Ginsburgh: he kaikki ovat tehneet useampia levytyksiä säveltäjän sooloteoksista, osa myös kamarimusiikkisävellyksistä.

Palais de Marin syntytarina vie sekin Louvreen. Siellä Feldman näki kuvan muinaisen babylonialaisen palatsin raunioista, jonka muodoissa hän jälleen kerran näki jonkinlaista epätäydellistä symmetriaa. Feldmanin sävellysoppilas Bunita Marcus tilasi teoksen, jonka säveltäjä omisti italialaiselle kuvataitelijalle Francesco Clementelle – Marcus soitti kantaesityksen Clementen asunnossa New Yorkissa. Vuonna 1986 valmistunut Palais de Mari jäi säveltäjänsä viimeiseksi pianosävellykseksi, ja itselleni se on melkeinpä hienoin näistä neljästä pianosävellyksestä. Vajaan puolen tunnin kestossaan se tuntuu myös jonkinlaiselta sitä edeltävien, pidempien pianosävellysten tiivistykseltä, summaukselta.

Itselleni tärkeimmät levytykset ovat Marianne Schroederin vuoden 1989 (HatHut) sekä John Tilburyn vuoden 1996 levytykset (London Hall). Berliiniläispianisti Igor Levitin versio on melko tuore, vuodelta 2020, ja se on hyvin kirjaimellinen esitysohjeen suhteen: tupla-CD:llä on  myös Johann Sebastian Bachin ja Johannes Brahmsin pianomusiikkia, ja kun Feldmanin aika koittaa viimeisenä teoksena, se soi erittäin hiljaisesti.

Palais de Mari. Marianne Schroeder.
HatHut, 1989.
Linkissä väärä sävellysvuosi. Oikea on 1986.

Palais de Mari. Igor Levit.
Sony Classical, 2020

Jäljellä on kaksi pianoteosjärkälettä, jotka molemmat ovat alkaneet vakiinnuttaa paikkaansa uuden musiikin kaanonissa. Vuodelta 1981 on (mahdollisesti kevyen ironisesti) nimetty sävellys Triadic Memories (”kolmisoinnullisia muistoja”) ja vuodelta 1985 For Bunita Marcus (joka on omistus jo mainitulle Feldmanin sävellysoppilaalle). Molemmat ovat pitkiä teoksia, jotka usein kuitenkin mahtuvat yhdelle CD-levylle; Triadic Memoriesin jotkut tulkinnat tosin venyvät pidempiin kestoihin.

Miksi teoskestoissa on näin paljon heittoa? Triadic Memoriesin kautta tätä on helppo selittää. Vaikka Feldmanin musiikki 1970-luvulta eteenpäin alkoi olla konventionaalisesti notatoitua (perinteistä nuottikirjoitusta, ei graafisia partituureja, avoimia kestoja tai soittajan valittavissa olevia sävelkorkeuksia), teoksiin jäi kuitenkin jossain määrin ”ilmaa”. Teos etenee partituurin mukaisesti, ja kahdelle sekä paikoin kolmelle viivastolle kirjoitetut nuotit aukeavat tosiaan jonkinlaisiksi ”kolmisoinnullisiksi muistoiksi”. Feldman on kirjoittanut osan nuoteista kuitenkin eräänlaisiksi soluiksi: nämä alueet on merkattu kertausmerkein eli tuplapistein. Näihin soluihin soittaja voi siis jäädä ”jumiin” halutessaan vaikka pidemmäksi aikaa.
 
Samalla nämä solut luovat ison osan teoksen rytmisestä ilmeestä. Paikoin jumittuvat rytmit tarjoavat myös aitoja yllätyksiä, kun niistä syntyy jopa afrokuubalaisia mielikuvia. Pian samat rytmit muuttuvat kuin hiljalleen putoileviksi, juuri jäätymässä oleviksi sadepisaroiksi. Matkan aikana sointi pysäyttää ajan kulun. Feldmanin tapa käsitellä perinteisessä mielessä käsitettyjä dissonansseja on hieno: esimerkiksi pienen sekunnin päässä toisistaan soivat sävelet eivät tunnu riitasointisilta, vaan jonkinlaisilta ilmassa kelluvilta äänipalloilta, jotka väreilevät vierekkäin. Juuri näissä hetkissä ajatus ”sävelten painosta” on vahvimmin mielessä.

Esitysohjeiksi soittajalle on annettu yksinkertaisesti dynamiikka (ppp, eli mahdollisimman hiljaisesti) ja se, että pianon kaikupedaalia painetaan puoliväliin. Tempoa ei kuitenkaan ole kirjoitettu ylös, joten tämä seikka yhdessä toistettavien solujen kanssa selittää suuret heitot kestoissa eri esitysten kesken. Esimerkiksi Sabine Liebnerin versio Triadic Memoriesista on erittäin pitkä (reilut kaksi tuntia), mutta Aki Takahasin varhainen levytys vuodelta 1989 mahtuu yhdelle CD:lle. John Tilbury puolestaan on levyttänyt teoksen kaksi kertaa: vuoden 1997 äänitys (London Hall) mahtuu juuri ja juuri yhdelle levylle, mutta myöhempi liveäänitys (2008, Atopos) on huomattavasti pidempi. Tosiaan, jos suoratoistopalveluissa joku ilon aihe on, niin ainakin Morton Feldmanin myöhäisen kauden teoksia voi kuunnella keskeytyksettä alusta loppuun.

Triadic Memories (partituuri) Aki Takahashi.
ALM Records, 1989.

Triadic Memories. Sabine Liebner.
Oehms Classics, 2001/2005.

For Bunita Marcus edeltää vuodella Palais de Mari -sävellystä, mutta on mittakaavaltaan Triadic Memoriesin luokkaa. Vuonna 1985 valmistuneesta sävellyksestä on karkeasti arvioiden saman verran levytyksiä kuin Triadic Memoriesista. Osa on samojen pianistien käsialaa (muun muassa Sabine Liebner ja Philip Thomas; John Tilburylla on tästäkin kaksi levytystä), mutta mukana on myös kanadalaispianisti Marc-André Hamelin. Jonkinlaisen aikamme herooisena virtuoosina tunnettu Hamelin on pääasiassa keskittynyt kaikkein kimuranteimpaan ja haastavimpaan romanttiseen ja myöhäisromanttiseen piano-ohjelmistoon – eli ehkä jonkinlaiseen Feldmanin musiikin äärimmäisimpään vastakohtaan.

Hän on hypännyt paikoin myös 1900-luvun musiikin puolelle (muun muassa levytykset Frederic Rzerwskin, Charles Ivesin ja Olivier Messiaenin teoksista), mutta hänen Feldman-levynsä oli yhtä kaikki yllätys. Hamelinia ei voi ajatella nykymusiikkispesialistina, mutta juuri tämän takia levytys kiinnostava onkin. Hyperion-merkin levytys on äänitetty vuonna 2016.

LINKKI 13. For Bunita Marcus. Marc-André Hamelin.
Hyperion, 2017.

Toinen melko tuore levytys on Baskimaalla syntyneen Alfonso Gomezin äänitys. Kairos-merkin tupla-CD:llä Late Works for Piano on mukana myös Palais de Mari sekä Triadic Memories. Äänitys on tehty Freiburgissa toukokuussa 2021.

LINKKI 14. For Bunita Marcus. Alfonso Gómez.
Kairos, 2021.

On hyvä päättää tämä Morton Feldmanin musiikkia käsittelevä kirjoitus For Bunita Marcuksen ensilevytykseen. Zürichissä teoksen vuoden 1990 syksyllä äänitti Hildegard Kleeb, joka on toiminut muun muassa Alvin Lucierin, Anthony Braxtonin, John Cagen ja Christian Wolffin teosten kantaesittäjänä.

Linkin partituurivideosta käy heti alussa ilmi, että teokseen on esitysohjeeksi kirjoitettu melko tarkka tempo: tämä selittää miksi For Bunita Marcuksen eri tulkinnat asettuvat melko samoihin kestoihin. Muutoin Feldmanin sävelpolkua edetään tutuin ohjein: pedaalia painetaan ja kosketuksen tulee olla äärimmäisen hiljainen. Myös CD-levyn takakannessa ohjeistetaan kuulijaa: The volume of ’For Bunita Marcus’ is extremely low. For realistic listening turn the volume-knob down.

Eli tässä selkein mahdollinen Morton Feldmanin musiikin käyttöohje sen levytetyssä muodossa: vääntäkää volume-nappia kohti lounasta – tai jollain muulla keinolla vähentäkää äänenvoimakkuutta. Sen jälkeen voittekin upota Feldmanin myöhäisen kauden musiikin universumiin, joka on samaan aikaan immateriaalinen ja käsin kosketeltava. Se oudosti sekä terävöittää aisteja että aiheuttaa ajantajun katoamisen. Musiikki on koettavissa vahvasti tässä ja nyt, fyysisenä väreilynä, ja samalla se vie jonnekin aikakausien taakse ja toiselle puolelle.

Yksi käyttöohje vielä loppuun. Vähän samaan tapaan kuin Mark Rothkon viimeisten maalausten kohdalla, katsojan/kuulijan täytyy mennä kohti kohdettaan. Feldmanin musiikki löytyy jostain soivien äänten ja kuulijan puolivälistä. Sinne on mahdollista kulkea, mutta matka on vaativampi kuin uskoisi. Äänet eivät käy yllesi, ne eivät tartu sinua rinnuksista, eivät tuupi emotionaalisesti myrskyten. Ne putoilevat hiljalleen ilmassa, väreilevät, haihtuvat ilmaan, kuolevat pois. Jos haluat tuntea näiden äänten painon, sinun täytyy kulkea niiden luo – ja rauhallisesti punnita niitä kämmenelläsi.

Topias Tiheäsalo

LINKKI 15. For Bunita Marcus (partituurin kanssa). Hildegard Kleeb.
HatHut, 1990/1991.

💿
Levyjä

💿
Morton Feldman
Finna.fi

Piano Marianne Schroeder, piano | hatART 1989

Rothko Chapel / Why Patterns? University Of California Berkeley Chamber Chorus • The California EAR Unit | New Albion Records 1991
Triadic Memories / Piano / Two Pianos / Piano Four Hands / Piano Three Hands Roger Woodward & Ralph Lane, piano | Etcetera Records / ABC Radio 1991
Why Patterns? / Crippled Symmetry Eberhard Blum, huilu • Nils Vigeland, piano, celesta • Jan Williams, kellopeli, vibrafoni | Hat Hut Records 1991
For Bunita Marcus Hildegard Kleeb, piano | Hat Hut Records 1991 & 1994 & 2009
Routine Investigations / The Viola In My Life II / For Frank O’Hara / The Viola In My Life I / I Met Heine On The Rue Fürstenberg [Ensemble Recherche Edition : 1] ensemble recherche | Montaigne / Auvidis 1994 & Montaigne 2000
Patterns In A Chromatic Field Rohan de Saram, sello • Marianne Schroeder, piano • 2CD | hat ART 1995 • hat now ART 2016
For Bunita Marcus Markus Hinterhäuser, piano | Col Legno 1995
Durations I–V / Coptic Light Ensemble Avantgarde | cpo Classic Produktion Osnabrück 1997
Coptic Light New World Symphony • Michael Tilson Thomas | Argo 1998
For Samuel Beckett • Kammerensemble Neue Musik Berlin • Roland Kluttig | cpo 1999
All Piano • Early Piano 1950–64 / Three Pieces For Piano / Last Pieces / Two Intermissions / Late Piano / Triadic Memories / For Bunita Marcus John Tilbury, piano • 4CD | LondonHALL 1999

Patterns In A Chromatic Field Charles Curtis, sello • Aleck Karis, piano | Tzadik 2004
Crippled Symmetry: At June In Buffalo The Feldman Soloists: Eberhard Blum, huilu, alttohuilu, bassohuilu • Jan Williams, kellopeli, vibrafoni • Nils Vigeland, piano, celesta • 2CD | frozen reeds 2012
Violin and Orchestra Carolin Widmann, viulu • Frankfurt Radio Symphony Orchestra • Emilio Pomàrico | ECM Records 2013
For Bunita Marcus Marc-André Hamelin, piano | Hyperion Records 2017
Piano, Violin, Viola, Cello Bridget Carey, alttoviulu • Mark Knoop, piano • Anton Lukoszevieze, sello • Aisha Orazbayeva, viulu | Another Timbre 2017
Morton Feldman Piano • Philip Thomas, piano • 5CD | Another Timbre 2019

💿
Feldman Edition 1–14
Finna.fi

1

Aki Takahashi Plays Morton Feldman [Feldman Edition 1] Aki Takahashi, piano • CD | Mode Records 1996

2

First Recordings: 1950s [Feldman Edition 2] The Turfjan Ensemble • Philipp Vandré • CD | Mode Records 1999

3

Complete Music For Violin & Piano [Feldman Edition 3] Marc Sabat, viulu • Stephen Clarke, piano • 2CD | Mode Records 2000

4

Indeterminate Music [Feldman Edition 4] The Turfjan Ensemble • Philipp Vandré & Thaddeus Watson, johtajat • CD | Mode Records 2001

5

Voices & Instruments [Feldman Edition 5] The Barton Workshop • James Fulkerson, johtaja • CD | Mode Records 2002

6

String Quartet No. 2 [Feldman Edition 6] FLUX Quartet • 5CD | Mode Records 2002

7

Late Works With Clarinet [Feldman Edition 7] Carol Robinson, klarinetti & bassoklarinetti | Mode Records 2003

8

Triadic Memories [Feldman Edition 8] Marilyn Nonken, piano • 2CD | Mode Records 2004

9

Composing By Numbers – The Graphic Scores 1950–67 [Feldman Edition 9] The Barton Workshop | Mode Records 2005

10

Trio [Feldman Edition 10] Aki Takahashi, piano • Rohan de Saram, sello • Marc Sabat, viulu | Mode Records 2009

11

Orchestra [Feldman Edition 11] Martha Cluver, sopraano • Deutsches Symphonie-Orchester Berlin & Brad Lubman, johtaja | Mode Records 2011

12

String Quartet No. 1 / Structures / Three Pieces [Feldman Edition 12] FLUX Quartet • 2CD | Mode Records 2014

13

For Bunita Marcus [Feldman Edition 13] Aki Takahashi, piano | Mode Records 2019

14

Complete Music For Cello & Piano [Feldman Edition 14]  Stephen Marotto, sello & Marilyn Nonken, piano | Mode Records 2024

💿
The New York School 1–3
Earle Brown • John Cage • Morton Feldman • Christian Wolff
Finna.fi

1

The New York School Eberhard Blum, huilu • Frances-Marie Uitti, sello • Nils Vigeland, piano | Hat Hut Records 1992

2

The New York School 2 Eberhard Blum, huilu • Steffen Schleiermacher, piano, celesta • Jan Williams, lyömäsoittimet | Hat Hut Records 1994

3

The New York School 3 Eberhard Blum, huilu • Art Lange, lukija • Jan Williams, lyömäsoittimet | Hat Hut Records 1995

📚
Lähteitä ja kirjallisuutta

Lue Morton Feldmania
Finna.fi

Give My Regards To Eighth Street – Collected Writings of Morton Feldman Toimittaja, johdannon kirjoittaja B.H. Friedman & jälkipuheen kirjoittaja Frank O’Hara, 222 sivua | Exact Change 2000
Morton Feldman Says – Selected Interviews and Lectures 1964–1987 Toimittaja Chris Villars, 306 sivua | Hyphen Press 2006

Lue Morton Feldmania
WorldCat

Morton Feldman – Essays Toimittaja Walter Zimmermann | Beginner Press 1985

📚
Uuden ja kokeellisen musiikin kirjallisuutta

Audio Culture – Readings in Modern Music [2. painos – Revised Edition] Toimittajat Christoph Cox & Daniel Warner, 646 sivua | Bloomsbury Academic 2017
 
Experimental Music: Cage and Beyond [2. painos] Michael Nyman with a foreword by Brian Eno, 196 sivua | Cambridge University Press 1999
 
The Rest Is Noise – Listening to The Twentieth Century Alex Ross, 695 sivua | Farrar, Straus and Giroux 2007 • Picador 2008 • Harper Perennial 2009 • Fourth Estate 2012
 
The Wire Primers – A Guide To Modern Music Toimittaja Rob Young, 198 sivua | Verso / The Wire 2009

📚🎨
Kuvataidetta ja runoutta

The Selected Poems of Frank O’Hara Frank O’Hara & toimittaja Donald Merriam Allen, 195 sivua | Knopf 1974 • Garcanet 2005

Helen Frankenthaler – Painting Without Rules Toimittaja Douglas Dreishpoon, 197 sivua | Marsilio Arte 2024

Ninth Street Women – Lee Krasner, Elaine de Kooning, Grace Hartigan, Joan Mitchell and Helen Frankenthaler: Five Painters And The Movement That Chanced Modern Art Mary Gabriel, 926 sivua | Little, Brown and Company 2018 • Back Bay Books 2019

Runous plus – tutkielmia modernismin jälkeisestä runoudesta Janna Kantola, 206 sivua | Palmenia-kustannus 2001

Abstract Expressionism – The International Context Toimittaja Joan M. Marter, 306 sivua | Rutgers University Press, cop. 2007
 
Women of Abstract Expressionism Toimittaja Joan M. Marter & esipuhe Gwen F. Chanzit, 215 sivua | Denver Art Museum 2016
 
Philip Guston – The Irony of History Taiteilija Philip Guston & toimittaja Didier Ottinger, 222 sivua | Gallimard 2005
 
Musta neliö – abstraktin taiteen salat Kimmo Pasanen, 188 sivua | Taide 2004
 
De Kooning Harold Rosenberg, 293 sivua | Harry N. Abrams 1973 • Toinen painos 1978
 
Mark Rothko Toimittaja Jeffrey Weiss, 374 sivua | Yale University Press 1998

Saatat pitää myös näistä Levyhyllyistä

Anna Þhorvaldsdóttir – orkesterimusiikissa aika leviää tilaksi • In The Light Of Air [2015] • Aequa [2018] • Archora / Aiōn [2023]
Arvo Pärt – rauhan säveltäjä • Arvo Pärt: Live [2017]
Boards Of Canada – äänen arkeologiaa • Music Has The Right To Children [1998] ➡️ Inferno [2026]
Brian Eno – avaruuden inspiroimaa ambientia • Apollo – Atmospheres & Soundtracks [1983]
Clara Iannotta – hälyn kuvanveistäjä • Moult [2021]
John Adams – maksimaalista minimalismia • John Adams – Tonhalle-Orchester Zürich & Paavo Järvi [Alpha Classics 2022] • American Road Trip – Augustin Hadelich & Orion Weiss [Warner Classics 2024]

John Luther Adams – äärettömän maiseman säveltäjä • The Become Trilogy [2020] • Canticles Of The Holy Wind [2017]
Kaija Saariaho 1952–2023 • Kaija Saariaho 70 vuotta – oma kieli pysyy mutta ei jähmety • Works For Cello [Dux 2022]
Laurie Anderson – äänen, sanan ja kuvan taidetta • Big Science [1982] ➡️ Amelia [2024]
Manuel Göttsching 1952–2022 • Kosmisen kitaramusiikin legenda
Outi Tarkiainen – luonnon- ja elämänvoimien säveltäjä • The Earth, Spring’s Daughter | Saivo [2020]
Sebastian Hilli sekä harhauttaa että tanssittaa • Confluence / Divergence [2020]
Talk Talk ja Mark Hollis 1955–2019 • Ainutlaatuinen tyylievoluutio • The Party’s Over [1982] ➡️ Laughing Stock [1991] ➡️ Mark Hollis [1998]
Tapani Rinne – syvyyksien soundi • Radioton [2019] • Foghornia [2020] • Grey [2023]

Violin And Orchestra • Morton Feldman • Carolin Widmann • ECM Records 2013

All Piano • John Tilbury • LondonHALL 1999

For Samuel Beckett • Kammerensemble Neue Musik Berlin • Roland Kluttig • cpo 1999 • Kansitaide: Olaf Rothe

Coptic Light New World Symphony • Michael Tilson Thomas • Argo 1998