Iggy Pop: Lust For Life – tanssia muurin harjalla

Lust For Life (Virgin, 1977)

Iggy Pop: Lust For Life (1977).Köthener Straße 38 on yksi rockin historian maagisista osoitteista. Katu kulki aikoinaan siellä, missä itä erosi lännestä, aivan Berliinin muurin kupeessa, ja siellä sijaitsi legendaarinen Hansa by the Wall -studio. Kun siellä tehtiin klassikkoalbumeja 1970-luvun lopulla, niihin tuntui tihkuvan kylmän sodan kovettaman betoniseinän läpi tunnelmia, joita ei voinut löytää mistään muualta.

Noihin levyihin kuuluu Iggy Popin Lust For Life, yksi hänen ja David Bowien yhteistyön tuloksista ja parivaljakon neljästä vuonna 1977 julkaisemasta klassikosta – ne kolme muuta ovat Popin The Idiot ja Bowien Low ja ”Heroes”, ja puhtainta Hansa by the Wall -tuotantoa ovat ”Heroes” ja Lust For Life. Niiden tekemiseen liittyvien tarinoiden kautta berliiniläisstudiosta tuli popmytologian lähde.

Pop ja Bowie tekivät Lust For Lifen nopeasti, reilussa viikossa The Idiot -kiertueen päätyttyä vuonna 1977. Suurin osa biiseistä on Bowien säveltämiä ja Popin sanoittamia (tärkeimpänä poikkeuksena nerokkaan simppeli ’The Passenger’, yksi Iggyn klassikoista, jonka hän teki kitaristi Ricky Gardinerin kanssa). Bowien äänittämällä albumilla esiintyivät laulaja Popin ja kitaristi Gardinerin lisäksi rumpali Hunt Sales, basisti Tony Sales ja kitaristi Carlos Alomar. Pianoa soitti Bowie. Levyn tuottajiksi merkittiin pseudonyymi Bewlay Bros., joka tarkoitti Bowieta, Popia ja äänittäjä Colin Thurstonia.

Vaikka Iggy Popin (s. 1947) edellinen albumi The Idiot vastasi vieraantuneisuudessaan, synkässä hedonismissaan ja eurooppalaishenkisessä synteettisyydessään täysin mielikuvia Hansa by the Wallissa tehdystä uraauurtavasta rocklevystä, sen studiotyöt tehtiin enimmäkseen Ranskassa ja Münchenissa. Lust For Lifellä Pop taas ei palannut The Stoogesin raakaan soundiin eikä The Idiotin urbaaniin pimeyteen vaan teki perinteisemmän kitararocklevyn. Lust For Lifeä kannattelee innostava hetkessä elämisen tunnelma, jota bändin räiskyvä soitto ja Iggyn studiossa improvisoimat sanoitukset korostavat. Vaikka levy tehtiin muurin varjossa, se kuulostaa bileiltä muurin harjalla, elämänriemulta hetkeä ennen putoamista.

Bowien sävellysten ansiosta Lust For Life on melodisesti hyvin vahvaa Popia – ei ole mikään ihme, että siitä tuli hänen kaikkien aikojen myydyin albuminsa. Menestykseen vaikutti myös punkin nousu, jonka kummisetänä holtiton ja vaarallinen Iggy saattoi täysin oikeutetusti kukkoilla. Melodisuuden ja vetoavuuden vastapainoksi Lust For Life on rähjäinen, likainen, pelkistetty ja elinvoimainen levy eli jotakin juuri sellaista, jota nuori yleisö vuonna 1977 arvosti.

Hansa Tonstudiosin sydän on 260-neliöinen tanssisali Meistersaal, jossa esitettiin klassista musiikkia jo 1900-luvun alussa. Suuren tilan soinnin voi kuulla Lust For Lifen rumpusoundeissa heti alussa, nimiraidan pompituttavan intron elämänjanoisessa kaiussa. ’Successin’ ja ’The Passengerin’ svengi, ’Some Weird Sinin’ ja ’Sixteenin’ kiihko ja ’Tonightin’ ja ’Turn Bluen’ kohtalokas kauneus ovat jotakin sellaista, jota tämän päivän setämiesvetoinen rokkirock ei kerta kaikkiaan voi tavoittaa.

Hansa ei ole enää ”by the Wall”, mutta se on edelleen toimiva ja aktiivisessa käytössä oleva studio. Paikka on uusittu ja remontoitu vastaamaan nykyajan vaatimuksia, mutta sen ilmassa tuoksuu vuosisatainen historia, aavemainen häivähdys kaikesta siitä, mitä talossa on aikojen saatossa tapahtunut – sata vuotta vanhoista performansseista natsiupseerien tanssiaisiin ja Iggy Popin sessioihin.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Iggy Pop kotisivu

Hae Iggy-klassikko 'Lust For Life' kirjastosta!

Hae Iggy-klassikko ’Lust For Life’ kirjastosta!

Hae Lust For Life kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
The Stooges (1969)
Fun House (1970)
Raw Power (1973)
Kill City (1977)
The Idiot (1977)
Lust For Life (1977)
New Values (1979)
Soldier (1980)
Party (1981)
Zombie Birdhouse (1982)
Blah-Blah-Blah (1986)
Instinct (1988)
Brick By Brick (1990)
American Caesar (1993)
Naughty Little Doggie (1996)
Avenue B (1999)
Beat ’Em Up (2001)
Skull Ring (2003)
The Weirdness (2007)
Préliminaires (2009)
Après (2012)
Ready To Die (2013)
Post Pop Depression (2016)

Lue lisää
Ambrose, Joe: Gimme Danger – The Story Of Iggy Pop, 308 sivua. Omnibus Press 2002.
Ambrose, Joe & Mäkelä, J. Pekka (kääntäjä): Iggy Pop – raakaa voimaa, 411 sivua. Johnny Kniga 2006.
Carson, David A: Grit, Noise, And Revolution – The Birth Of Detroit Rock’n’Roll, 376 sivua. University of Michigan Press 2005.
Gibbs, Alvin: Neighbourhood Threat – On Tour With Iggy Pop, 141 sivua. Codex 2001.
Kent, Nick: The Dark Stuff – Selected Writings On Rock Music, 468 sivua. Faber and Faber 2007.
Matheu, Robert: The Stooges – The Authorized And Illustrated Story, 191 s. Abrams 2009.
McNeil, Legs & McCain, Gillian: Please Kill Me – The Uncensored Oral History Of Punk, 525 sivua. (Abacus, 1997).
Montonen, Mikko: Uuden aallon tekijät, 184 sivua. Johanna 1979.
Pop, Iggy: I Need More, 123 sivua. Los Angeles 1997.
Sandison, David & Jones, Allan: Rock ’n’ Roll People – The Pioneers Of Pop In Their Own Words, 176 sivua. Octopus 2000.
Seabrook, Thomas Jerome: Bowie In Berlin – A New Career In A New Town, 272 sivua. Jawbone Press 2008.
Thompson, Dave: Your Pretty Face Is Going To Hell – The Dangerous Glitter Of David Bowie, Iggy Pop And Lou Reed, 320 sivua. Backbeat Books 2009.
Valentine, Gary: New York Rocker – My Life In The Blank Generation, With Blondie, Iggy Pop And Others 1974–1981, 276 sivua. Sidgwick & Jackson 2002.
Vanhakarhu, Samuli: Iggy Pop – Amerikan keisari, 145 sivua. Pop-lehti 2004.

Iggy Pop: Lust For Life (1977).

Iggy Pop: Lust For Life (1977).

Ursus Factory: ”Pelastajanhommat eivät kiinnosta!”

Toisinaan rockbändi suorastaan räjäyttää hymyn kuulijan kasvoille. Ursus Factorylta se käy helposti. Allu Ripatti ja Jussi Pelkonen soittavat silti mieluummin nallediscoa kuin tyydyttävät rokkisetien nostalgiannälkää.

Ursus Factory. Kuva: Eliel Kilkki.

Ursus Factory. Kuva: Eliel Kilkki.

Ursus Factory julkaisi levytysuransa aluksi ep:t Virhe (2015) ja Juhlat (2016), joita seurasi kesällä 2017 kiitelty debyyttialbumi Älä lopeta uskomista rakkauteen, baby. Juuri nyt duo kerää voimia uusia, yllättäviä käänteitä varten.

Sana ”ursus” voi viitata vaikka mihin, kuten karhuihin tai katolisiin pyhimyksiin. Miten asia on teidän tapauksessanne?
– ”Ursus Factory” osui silmään katusoittoreissulla Varsovan kartasta. Siellä on sen niminen hylätty traktoritehdas. Ei me siellä käydä jaksettu, mutta se kuulosti mageelta. Nimeä maisteltiin jonkin aikaa, mutta kyllä sen tiesi heti oikeaksi. Karhuhan on ihmisen sukulainen, mysteeriotus ja jumala jo muinaisista pakana-ajoista lähtien.

Kun bändillä on englanninkielinen nimi, sen olettaisi myös laulavan englanniksi.
– Suomi on ollut meillä aina läsnä. En osaa kirjottaa enkuksi mitään yhtä vivahteikasta, Jussi sanoo. – Suomi tuntui luonnolliselta, ja tuntui myös ursusmaisen randomilta laulaa suomeksi englanninkielisen nimen alla. Markkinoinnin puolesta englanninkielinen nimi ei ole paras ratkaisu suomenkieliselle bändille. Mutta jos Suomen keikkalavat ja taskurahat alkavat vituttaa, nimen puolesta voisi kokeilla tehdä biisejä englanniksi. Se ei kuitenkaan kuulu lähitulevaisuuden suunnitelmiin.

Ulkomaat ovat jo olleet tärkeässä roolissa Ursus Factoryn tarinassa: bändi sai alkunsa katusoittomatkalla Eurooppaan. Reissulla oli merkitystä sille, miltä Ursus Factory kuulostaa.
– Katusoittajan pitää olla kiinnostava, jotta saa kolikoita. Yleisön reaktioita pitää tarkkailla ja olla koko ajan sirkusapinana. Sieltä meidän livemeininki sai kipinän. Viba oli yhteisöllinen, ja me tajuttiin, että pitää vetää täysillä koko ajan. Varsinkin puolalaisia oli vaikea lämmittää, koska ne ovat ihan kuin suomalaisia. Me ollaan kuitenkin saatu molemmat hienot kansakunnat hytkymään.

Mikä oli Ursus Factoryn alkuperäinen musiikillinen idea?
– Me haluttiin soittaa groovaavaa garagerokkia, jossa on paljon sanoja ja jossa saa tehdä mitä vain ilman paineita. Myös yksinkertaisuus oli ohjenuorana, vaikka onhan tässä aika outoakin kamaa tehty. Ja poppia. Eli kuten Iggy Pop sanoi: ”I wanted to make music that would explode me like rocket”, vaikka äijä on vanha kuin Suomen valtio.
– Musiikillisista esikuvista tulee mieleen Prince, White Stripes, Pää Kii ja Gangnam Style. Ohjenuorana on, että kaikkea voi tehdä. Siksi tuotannosta löytyykin esimerkiksi räppiä, bluesballadi ja juustoisia kitarasooloja. Välillä sitä miettii, että mitä onkaan tullut tehtyä.

Ursus Factorysta ei ole vielä kirjoitettu laajalti, mutta sitäkin innokkaammin. Esimerkiksi Nälkä ja Soundi ovat hehkuttaneet sen hienoutta, ja yhtyeen harteille on soviteltu suomenkielisen rockin pelastajan viittaa.
– Kehut tuntuvat aina kivalta. Me kuitenkin kuoriudumme sen viitan alta pikaisesti kuin itsensäpaljastaja konsanaan. Pelastajanhommat eivät kiinnosta. ”Suomirockin pelastaminen” kuulostaa todella konservatiiviselta, ja konservointia se onkin, jos pitäisi kuulostaa samalta kuin musa on vuosikymmenet kuulostanut. Puristipappojen puhetta kuunnellessa tekee lähinnä mieli lopettaa rokin soittaminen ja alkaa tehdä nallediscoa.
– Missä on se nuorisomusiikin vaara, jota tässä luultavasti haetaan, jos jokaisen sukupolven pitäisi kuulostaa samalta ja edustaa samaa? Kyse ei ole siitä, ettei me soitettaisi suomenkielistä rokkia tai fanitettaisi suomalaista uutta ja vanhaa rokkia ja otettaisi sieltä helvetisti vaikutteita. ”Suomalaisen rockin pelastaminen” kuulostaa siltä, että ajat ja musa muuttuvat, kun taas me edustetaan vanhaa hyvää aikaa, joka on kuolemassa. Se on raskas rooli ja leima, jota emme otsaamme halua. Ja sitä paitsi suomenkielinen rock on elossa muutenkin. Maa on täynnä hiton hyviä bändejä.

Miksi juuri teissä nähdään pelastajapotentiaalia?
– Ehkä meihin liitetään ”räjähtävyyttä”, ”aitoutta” tai jotain muuta sellaista, joka on lähellä suomirockin ydintä. Viime vuosina tai vuosikymmeninä kaikki ovat halunneet olla viileitä ja cooleja. Me taas tehdään itsestämme välillä pellejä. Se tuntuu tänä päivänä erikoiselta ja uudelta.
– Ja onhan Ursus Factory livenä aikamoista rockkliseiden juhlaa. Ehkä jengi on innostunut tällaisesta kaiken tennareihintuijottelun, synamattojen ja tanssimusan jälkeen. Ei niissä mitään vikaa ole, mutta tämä on erilaista ja samalla kuitenkin jollain tavalla perinteistä kitarasooloineen ja rokkikukkoiluineen.

Levyhyllyt-blogin toimituksessa Ursus Factorya kuvailtiin ”päivitetyksi Sielun Veljiksi”. Miltä se kuulostaa?
– Me emme ole Siekkareita livenä nähneet, mutta kuvaukset heidän sekoiluistaan ja outoiluistaan kuulostavat vähän samalta kuin meidän keikat, mikä kuulostaa vähän brassailuita, koska Sielun Veljet on se kaikkein kulttimaineikkain livebändi.
– Jos lähtökohtana on yrittää yllättää, provosoida ja perseillä, ja toisaalta velloa useita minuutteja kerrallaan jossain kitarapilviujelluksessa, niin jotain samaa meissä saattaa olla. Olisi kiva kuulla jonkun molempien keikat nähneen mielipide.
– Jos asenne musaan on sama, ehkä musiikissakin on jotakin samaa. Tämä on löyhissä punkraameissa tehtyä outoa, mutta usein hitikästä höpömusaa, jota käyvät katsomassa entiset taidelukiolaiset.

Kahden hengen kokoonpano ei ole lainkaan ennenkuulumaton, mutta aika epätavallinen kuitenkin.
– Siitä katusoittoressusta jäi käteen myös se, että meitä on vain kaksi. Ei me muuten oltaisi keksitty soittaa kahdestaan, tuskin oltaisiin edes perustettu mitään bändiä yhdessä. Reissun jälkeen kokeiltiin kyllä paria basistia, mutta meidän välillemme oli reissun aikana kehittynyt meininki, johon ei oikein mahtunut kolmatta. Me ollaan onnellisia kahdestaan.

Mten koette rajoitukset, joita duokokoonpano asettaa?
– Kyllähän pieni soitin-laulu-soundiarsenaali rajoittaa. On pakko pitää jutut yksinkertaisina. Levylläkin pitää pysyä tuotannollisesti housuissaan, jotta saman meiningin saa päälle myös livenä. Toisaalta rajoitettu soundi tekee sen, että tosi erilaisetkin biisit kuulostaa aina Ursukselta. Simppeli kokoonpano helpottaa erilaisten feattien ja erikoissettien toteuttamista. Keikoilla on vieraillut kaikenlaisia ihania muusikoita saksofoniyhtyeestä räppäreihin ja Pekko Käppiin.

Mitä osaatte kertoa tulevista julkaisuistanne?
– Me ollaan levätty levyn tekemisen jälkeen. Se oli puolen vuoden puristus, vaikka kivaa olikin. Seuraava levy lähtee uuteen, yllättävämpään, pumppaavampaan ja mielenkiintoisempaan suuntaan. Siihen tulee vitunmoista bängeriä. Tulossa on epäkypsä toinen levy – mitä vanhemmaksi tulee, sitä epäkypsempiä biisejä puskee esiin. Mutta kaikki se on vielä alkutekijöissään. Uusien biisien tekeminen on aina vääntöä.

Ursus Factoryn matka on vasta alussa. Mitä luulette, millainen historiikki vielä joskus kirjoitetaan?
– Vanhoina fantasiadiggareina toivoisimme siitä tulevan tuhatsivuisen saagan, jossa on karhujumalia, miekkoja, magiaa ja seksiä. Hyvää proosaa.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Ursus Factory Facebook ja Instagram
Soit se silti kotisivu

Ursus Factory
Jussi Pelkonen – kitara, laulu, Wurlitzer, syntetisaattorit
Aleksi Ripatti – rummut, laulu, kazoo, perkussiot

Levyhyllyt:
Virhe, EP. (Omakustanne, 2015)
Juhlat, EP. (Omakustanne, 2016)
Älä lopeta uskomista rakkauteen, baby, LP. (Soit se silti, 2017)

Hae Ursus Factoryn musiikkia kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Ursus Factory: Älä lopeta uskomista rakkauteen, baby (2017).

Ursus Factory: Älä lopeta uskomista rakkauteen, baby (2017).