Anssi Kela: Aukio – rohkeutta aallonpohjalla

Aukio | BMG 2009

Jos musavisassa pitäisi luetella kaikki Anssi Kelan studioalbumit, kaikkein todennäköisimmin unohtuisi Aukio. Vain harva löysi hänen neljännen soololevynsä, kun se ilmestyi vuonna 2009, eivätkä sen kappaleet ole jääneet kellumaan radioaalloille.

Suosion suhteen Aukio oli raju pudotus maan pinnalle. Kun takana oli multiplatinaa louhinut soolodebyytti Nummela (2001), yli 50 000 myynyt Suuria kuvioita (2003) ja viidentoistatuhannen myynnillään kultalevyn lunastanut Rakkaus on murhaa (2005), voi puhua rajusta kaupallisesta mahalaskusta. Vaikka ylimmältä huipulta pääsee vain alaspäin ja vaikka suunta oli ollut nähtävissä jo useamman vuoden, Aukion neljäntuhannen levyn myynti tuntui taatusti lannistavalta. Kela onkin kertonut kyseenalaistaneensa uransa jatkamisen mielekkyyden Aukion jälkeen.

Toisaalta Aukio on yksi Kelan kunnianhimoisimpia ja rohkeimpia teoksia. Sillä ei ole hittejä, mutta se on juonellinen kokonaisuus, jolla artisti siirsi lyriikkansa uudenlaiselle tarinankerronnan tasolle. Sellaisena se on ainutlaatuinen hänen tuotannossaan.

Aukion kantava rakenne on sanoituksissa kerrottu tarina. Levy hahmottuu kertomukseksi nuoresta kaivosmiehestä, jolle käy traagisesti. Pohjimmiltaan kyse on ihmisen voimattomuudesta elämän suurten voimien edessä – taivas saattaa pudota niskaan milloin hyvänsä. Vaikka kohtaloa ei ole aivan mahdotonta paeta, useimmat voivat vain toivoa, että se olisi tullessaan heille armollinen.

Tarinan lähtökohtana on muutamista muistakin Kelan kappaleista (mm. ’1972’) tuttu teema siitä, kuinka elämä ottaa luulot pois ja vaihtaa suuret unelmat pieneen ihmisyyteen, omakotitaloon, työpaikkaan, perheellistymiseen ja muuhun sellaiseen, jota nuoruuden uhmassa oli mahdotonta uskoa osakseen lankeavan, mutta joka lopulta saattaa tehdä onnelliseksi, jos sille antaa mahdollisuuden. Aukion mainari löytää elämänsä täyttymyksen ja olemassaolonsa syyn rakkaudesta, mutta kaivaa samaan aikaan hakku heiluen omaa hautaansa.

Aukio pitää kuunnella alusta loppuun. Kela kertoo tarinan niin konstailemattoman proosallisesti ja läpikotaisin, että välillä melodiat jäävät kaipaamaan lyyrisempiä ja monitulkintaisempia sanoituksia. Tarinan kulun pystyy hahmottamaan pääpiirteissään pelkät biisinnimet lukemalla, ja se etenee selkeästi, loogisesti ja uskottavasti. Unenomaisuuden ja yliluonnollisuuden vivahteet värittävät korutonta kertomaa kiehtovasti. Kaivostunnelin, aukion ja valkeiden tulppaanien kaltaiset elementit muuttuvat matkan varrella symbolisiksi.

Se, ettei Aukiolta irronnut radiohittejä, liittyy siihen, miten luja kokonaisuus on. Musiikillisesti osa kappaleista pärjäisi levyltä erotettunakin, mutta sanoitustensa vuoksi ne jäisivät orvoiksi ja hahmottomiksi. Aukion biisit tarvitsevat toisiaan avautuakseen oikealla tavalla, päästäkseen oikeuksiinsa. Ne muodostavat todellisen konseptialbumin hyvässä ja pahassa.

Vaikka kohtalolta pakenemisen teema on yleinen ja tuttu, Aukion kaivosmieheen on vaikeampi samaistua kuin moneen muuhun Kelan hahmoon. Moni on kyllä katsellut omaa ”Nummelaansa”, matkustanut oman elämänsä ’Mikan faijan BMW:ssä’ ja ihmetellyt elämän haikeaksi tekeviä oikkuja ’1972:ssa’ kuvatun kaltaisissa luokkakokouksissa, tai tuntenut jonkinlaisen ’Millan’, ’Levottoman tytön’ ja ’Ilveksen’, tai ollut itse heidän kaltaisensa, mutta Aukion äärellä kuulija jää ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Sitä voi seurata kuin näytelmää, elokuvaa tai novellia, mutta mukaansa tarina tempaa vain hetkittäin, koskettavimpien teemojen kohdalla.

Vaikka Aukio ei menestynyt, Kela ei ollut taiteellisesti eksyksissä. Hän oli hiljattain julkaissut romaanin, ja tarinallinen musiikkialbumi oli luontevaa jatkoa sille. Aukiolla soi tuttu ja juureva laulaja-lauluntekijöiden ja folkrokkareiden perinnettä jatkava suomenkielinen rock, jossa on kaikuja toiveikkaalta 1980-luvulta. Vaikka kokonaisuus on toisenlainen kuin Kelan muilla levyillä, se on hänen näköisensä.

Uutta oli se, että Aukio oli Kelan ensimmäinen bändilevy. Aiemmin hän oli operoinut studiossa enimmäkseen yksin, mutta Aukiolla soittavat laulaja-kitaristi Kelan lisäksi basisti Antti Karisalmi, kitaristi Ville Kela, rumpali Kelly Ketonen ja kosketinsoittaja Saara Metsberg. Unenomaisen teemamelodian tulkitsee vieraileva tähti Erin Anttila.

Aukio oli aallonpohja, jonka jälkeen kului vuosia, ennen kuin Anssi Kelan asiat alkoivat luistaa. Nykyisin hänen sormensa on tarkasti ajan pulssilla sosiaalisen median käytön ja biisilähtöisen julkaisupolitiikan suhteen, mutta mustiin pukeutuva muusikko ei ole tehnyt kompromisseja. Kela on sama kitaramies ja laulaja-lauluntekijä kuin soolouransa alussakin.

Aukio kiehtoo eniten Kelan uran kontekstissa. Hänen täytyi tietää, että teemalevy ei varmasti kääntäisi hänen laskenutta suosiotaan nousuun – eihän se mitenkään olisi voinut. Kaupallisesti ajatellen Aukio oli kuin seuraleikin vedessä kelluva omena, josta pitäisi napata kiinni hampailla. Liikaa purtavaa, liian vähän tarttumapintaa.

Mutta Anssi Kela teki sen silti. Ja se on mahtavaa.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Anssi Kela | kotisivu
Anssi Kela | Facebook

Hae Anssi Kelan ’Aukio’ kirjastosta.

Hae Aukio kirjastosta:
esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Nummela | BMG Finland 2001
Suuria kuvioita | BMG Finland 2003
Rakkaus on murhaa | Sony BMG Music Entertainment Finland 2005
Aukio | Sony Music Entertainment 2009
Anssi Kela | Live Nation Finland 2013
Nostalgiaa | The Fried Music 2015
Ääriviivoja | The Fried Music 2018

Chisu: Momentum 123 – suuren muutoksen maisemissa
Maija Vilkkumaa: Aja! – kun kaava rikotaan
Maija Vilkkumaa ei aja puolivaloilla
Samuli Putro: Pienet rukoukset – ihana raastava elämä
Zen Café: Helvetisti järkeä – rumia sanoja rakkaudesta

Lue lisää | Finna.fi
Kela, Anssi: Nummela – Erään albumin anatomia | Like 2001
Kela, Anssi: Kesä Kalevi Sorsan kanssa | Teos 2008
Kela, Anssi: Matkamuistoja | Teos 2012
Ramsay, Jean & Björklid, Kalle: Anssi Kela – Kosketusetäisyydellä | Docendo 2017

Anssi Kela: Aukio (2009).

Alice Cooper: School’s Out – rajaton, ajaton seikkailu

School’s Out | Warner 1972

Kun ihminen siirtyy nettiin kuuntelemaan musiikkia, hän menettää kannet. Se on harmi, koska levynkannet eivät ole pelkkä kääre vaan erottamaton osa teoksen kokonaisuutta.

Amerikkalainen sokkirokkari Alice Cooper on ymmärtänyt tämän paremmin kuin moni muu. 1970-luvulla, kun hänen musiikkinsa oli yllättävää ja rajatonta, Cooper teki mitä hienoimpia kansia. Tuotannosta löytyy mm. jättilompakko suurella setelillä (Billion Dollar Babies, 1973), tahraista ruskeaa pakkauspaperia (Muscle Of Love, 1973) ja pään sisään avautuvat kasvo-ovet (From The Inside, 1978). Kurittoman koululaisen pulpettiin ja pikkuhoususisäpussiin sujautettu klassikkoalbumi School’s Out (1972) oli hänen julkaisuistaan näyttävin.

School’s Out on paljon enemmän kuin päältä kaunis kiekko. Vaikka Alice Cooper [=Vincent Furnier, s. 1948] tunnetaan hard rock -artistina, uran alkuvaiheessa hänen teatraalisuuttaan sai säestää melkein millä tahansa. School’s Outilla tapahtuu täsmälleen niin. Bändi nimeltä Alice Cooper (basisti Dennis Dunaway, kitaristit Michael Bruce ja Glen Buxton, rumpali Neal Smith ja laulaja Alice Cooper) soittaa melkein mitä tahansa. Sitä tekisi mieli kuunteluttaa muille rockbändeille malliksi siitä, miksi kannattaa uskaltaa käyttää mielikuvitusta ja karata lokerosta. Kun on vahva, voi tehdä mitä haluaa.

School’s Out on vahvoja mielikuvia synnyttävä seikkailu, jonka punainen lanka venyy, paukkuu ja palaa, mutta ei katkea. Rumpali Neal Smithin kirjoittama ’Alma Mater’ on nostalginen mutta nokkela tunnelmapala myöhempien aikojen Beatlesin tapaan. ’Gutter Cats vs. The Jets’ on svengaava musikaalikappale, jossa lainataan Leonard Bernsteinin ja Stephen Sondheimin West Side Storyyn säveltämää Prologue’ia. Kiihkeä ’Street Fight’ säestää näkymätöntä taistelukohtausta, ja a-puolen päättävä ’Blue Turk’ on sormia napsututtavaa, sinisävyistä kabareejazzia. Kuivakasta Rolling Stones -jammailusta sulavaksi, orkestroiduksi huipennukseksi kasvava ’Grande Finale’ päättää vaudevillehenkisen levyn suurieleisesti ja juhlavasti.

Ja on siellä sitä rockiakin, kuten maailmankuulu nimibiisi ja ’Public Animal #9’, ja myös huolellisesti sovitetut ’My Stars’ ja ’Luney Tune’, jotka tosin ovat korkealla keskinkertaisen rokkirevittelyn yläpuolella. Musiikillinen kunnianhimo kietoutuu viihteellisyyteen harvoin yhtä hienosti kuin Alice Cooperin 1970-luvun arvaamattomassa tuotannossa. Äärimusikaalisella luottotuottaja Bob Ezrinillä oli vahvasti osuutta bändin onnistumisiin studiossa.

School’s Outin ilmestyessä Alice Cooper oli liian suosittu, eskapistinen, kypsymätön, raaka, kitsch ja humoristinen saadakseen arvostusta niiltä, joille rockmusiikki edusti yhteiskunnallista muutosvoimaa ja vakavaa sävel- ja sanataidetta. Tokihan koulun räjäyttämisestä riemuitseva School’s Out on lapsellinen kappale, mutta se myös hehkuu sitä hetkessä elämisen ja vapauden huumaa, jota tuntee juostessaan todistus kädessään luokasta kohti kesää.

School’s Out -albumiin kiteytyi Alice Cooperin suuruus: hän osasi heijastella popkulttuurin ja yhteiskunnan ilmiöitä satiirisiksi ja populistisiksi kuvajaisiksi, jotka olivat raadollisuudessaan oudon kauniita, puhuttelevia, hauskoja, todenperäisiä ja samalla fiktiivisiä. Jos The Doors oli henkevän hippikulttuurin pimeän puolen varjo, Alice Cooper oli sitä samaa 1970-luvun alun materialistiseen ja populaariin tapaan – hän oli valtavan syvän sukupolvien välisen kuilun pimeydessä syntynyt friikki, joka näki ajassa ja todellisuudessa asioita, joista vanhemmilla ei ollut mitään havaintoa. Ei ollut mikään ihme, että nuoret rakastivat häntä.

Neljäkymmentäseitsemän vuotta School’s Outin ilmestymisen jälkeen Alice Cooper on edelleen voimissaan. Hän on ikääntynyt paheksutusta villitsijästä takuulaatuiseksi klassikkorockaktiksi, mutta laulaa paremmin kuin koskaan, julkaisee uutta musiikkia, rundaa jatkuvasti ja eikä tingi showstaan. Yksi keikkojen pakollisista numeroista on School’s Out, jota faneista vanhimmat kai diggailevat lastenlastensa kanssa.

Konserttien klassikkokimarat eivät kuitenkaan anna kokonaista kuvaa Alice Cooperista. Eivät myöskään hänen myöhempien aikojen levytyksensä, jotka ovat olleet enemmänkin opportunistista ajan henkeen tarttumista kuin uranuurtamista. Hänen outo ja hauska maailmansa avautuu parhaiten School’s Outin ja muiden 1970-luvun albumikokonaisuuksien kautta.

Ja ne kannet, ne ovat tosi siistit.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Alice Cooper | kotisivu
Alice Cooper | Facebook
Alice Cooper | Instagram

Varaa School's Out kirjastosta.

Varaa School’s Out kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi

1960-luku

Pretties For You (1969)

1970-luku

Easy Action (1970)
Love It To Death (1971)
Killer (1971)
School’s Out (1972)
Billion Dollar Babies (1973)
Muscle Of Love (1973)
Welcome To My Nightmare (1975)
Alice Cooper Goes To Hell (1976)
Lace And Whiskey (1977)
From The Inside (1978)

1980-luku

Flush The Fashion (1980)
Special Forces (1981)
Zipper Catches Skin (1982)
DaDa (1983)
Constrictor (1986)
Raise Your Fist And Yell (1987)
Trash (1989)

1990-luku

Hey Stoopid! (1991)
The Last Temptation (1994)

2000–

Brutal Planet (2000)
Dragontown (2001)
The Eyes Of Alice Cooper (2003)
Dirty Diamonds (2005)
Along Came A Spider (2009)
Welcome 2 My Nightmare (2011)
Paranormal (2017)

Belzebubs: Pantheon Of The Nightside Gods – vapauden ja vastuun kiirastulessa
Iggy Pop: Lust For Life – tanssia muurin harjalla
Kaaos törkytehtaassa – Mayhemin ja Mötley Crüen kohutut saagat
King Diamond: ”Them” – rytinää riivatussa talossa
Kiss: Music from ”The Elder” – maskimiehet eksyksissä
Kiss: Lick It Up – kadonneen kitaristin kunniajuoksu
Levyt, jotka Alice unohti – Special Forces | Zipper Catches Skin | DaDa
Metallica: The $5.98 E.P. Garage Days Re-Revisited – elonmerkkejä autotallista
Michael Monroe: One Man Gang – jengi soittaa sydämestä
Misfits: Walk Among Us – kauhupunkin klassikko
The Black Crowes: Warpaint – sukellus syvään päähän
Thin Lizzy: Thunder And Lightning – joutsenlaulu vailla vertaa
Zodiac Mindwarp and The Love Reactionrockia ja rockparodiaa

Lue lisää | Finna.fi

Cooper, Alice & Zimmerman, Keith & Zimmerman, Kent & Männistö, K. (kääntäjä): Alice Cooper, golfhirviö – Rokkarin 12 askelta golfaddiktiksi, 315 sivua | Like 2008

Bruce, Michael: No More Mr Nice Guy – The Inside Story Of The Alice Cooper Group, 160 sivua | SAF Publishing 1996
Gaiman, Neil & Zulli, Michael & Cooper, Alice: The Last Temptation, 102 sivua | Dark Horse Comics 2000
Thompson, Dave: Alice Cooper – Welcome To My Nightmare, 306 sivua | Omnibus Press cop. 2012

Alice Cooper: School’s Out (1972).

Hector: Nostalgia – romantiikkaa tekniikan sukupolvelle

Nostalgia | Top Voice/PSO 1972

Hector: Nostalgia (1972).Heikki Harmalla eli Hectorilla on meneillään merkkivuosi. Huhtikuussa 2017 seitsemänkymmentä vuotta täyttänyt laulaja-lauluntekijä juhlistaa tasalukua kiertueella, ja samaan aikaan saataville on tullut Tuula Kousan kanssa kirjoitettu elämäkerta Asfalttihippi – muistelmia putkiradiosta Ruusuportille. Siinä onkin stooria kerrakseen, ilmestyihän Hectorin ensimmäinen sooloalbumi Nostalgia jo 45 vuotta sitten.

Eikä ura siitä alkanut: Hector oli tehnyt kaikenlaista jo ennen Nostalgiaa. 14-vuotiaana hän toimi The Sharks -yhtyeen kitaristina, ja vähän myöhemmin hänen Les Mirages -bändinsä levytti singlen Polydorille. Joulukuussa 1965 Hector teki ensimmäisen soolosinglensä, sodanvastaisen käännöskappaleen Palkkasoturin, joka on alun perin Donovaninkin esittämä Buffy Sainte-Marien kappale Universal Soldier.

Hector. Kuva: Sony Music.

Hector. Kuva: Sony Music.

Vaikka Palkkasoturi nousi listoille, uran urkenemista hidastivat hankaluudet yhteistyössä. Levy-yhtiö ja artisti eivät päässeet yksimielisyyteen siitä, millaista musiikkia Hectorin kannattaisi esittää. Laulaja itse halusi levyttää kantaaottavaa ja merkityksellistä folkia, kun taas hänen julkaisijansa olisi kuullut Hectorilta mieluummin humoristista, kansaanmenevää kupletticountrya. Tehtyään muutaman sinkun Hector puhalsi takkuisesti kulkeneen pelin poikki ja liittyi Cumulus-yhtyeeseen. Vuodet genrevapaassa yhtyeessä hioivat hänen lauluntekotaitojaan, mikä ei jäänyt alan pampuilta huomaamatta. Vuonna 1972 Hectorille ehdotettiin soololevyn tekemistä.

Syntyi Nostalgia, (yhtä lainabiisiä lukuun ottamatta) kokonainen albumillinen Hectorin kirjoittamia ja Matti ja Pirjo Bergströmin sovittamia lauluja. Nostalgia oli erikoinen avaus soolouralle: siinä missä moni omilleen lähtenyt debytantti tahtoi napata kiinni ajan hengestä tai panna palikat uuteen järjestykseen, Hector katseli Nostalgialla kaihoisasti kauniisti vääristävään taustapeiliin. Musiikista kajasti jo menneen 1960-luvun folk, ja ajan ilmiöihin kohdistuva kritiikki ilmeni vaivihkaisena kaipuuna johonkin selkeämpään, luonnollisempaan ja epätodellisempaan aikaan ja paikkaan. ”Tekniikan sukupolvi tarvitsee romantiikkaa”, Hector perusteli taiteellista tulokulmaansa Nostalgian ilmestymisen aikaan.

Nostalgia on laulelmallinen folklevy. Sen tunnelma on aina melankolinen ja romanttinen, ajoittain huoleton, ajoittain pateettinen ja naiivi. Avauskappaleessa (Yksinäinen tinasotamies) Hector murehtii kammarin nurkkaan hylättyjä leluja, joista väritelkkarin lumoamat lapset eivät enää piittaa. Kepeästi liitävässä Nostalgia 1:ssa ennen kaikki oli paremmin ja naapurille saattoi viedä mustikkapiirakkaa, mutta enää ikkunasta näkyy vain kylmä ja kova Maksi-Market. Leikkisimmillään ja positiivisimmillaan Nostalgia on kappaleessa Heinäpellolla, jossa rakkauden taika tavoittaa ihmiset kesken heinänteon. Ruotsalaisen Bernt Stafin Familjelyckasta suomennetusta Sadepäivälaulusta olisi voinut menevämmällä ja kaupallisemmalla sovituksella tulla finnhitti, mutta se tuskin oli Hectorin tavoitteissa. Synkeintä ääripäätä edustaa surullinen ja surrealistinen Karnevaalit, joka ottaa kantaa yhä raadollisemmaksi käyvään viihteeseen karnevalistisen dystopian kautta.

Neljäkymmentäviisi vuotta julkaisunsa jälkeen Nostalgia herättää ristiriitaisia tunteita. Tässä ajassa kuunneltuna sen haikailevimmat kappaleet vaikuttavat suorastaan parodisilta. Samaan aikaan tulee huomanneeksi, miten vähän ihminen muuttuu. Samankaltaista kaipuuta johonkin ymmärrettävämpään ja turvallisempaan esiintyy edelleen ja on esiintynyt aina. Nostalgia on pateettisessa turvallisuushakuisuudessaan ja perspektiiviharhaisuudessaan hyvin inhimillinen tunne. Hectorin debyytin viehättävin piirre on juuri sen vilpittömyys.

Nostalgia
Hector – laulu, kitara, lyömäsoittimet
Matti Bergström – bassokitara, huilu
Pirjo Bergström – piano, urut, klavinetti
Aimo Hakala, Esko Rosnell – rummut
Antero Jakoila – kitara
Sakari Lehtinen – buzuki

Nostalgialla Hector ei ole vielä musiikillisella huipullaan, mutta myöhemmiltä vuosilta tuttu käsiala on jo tunnistettavissa. Merkittävimmillään Hectorin soolodebyytti on sanoituksissaan. Ne olivat aikoinaan uraauurtavia ja niistä löytää edelleen kiinnostavia viittauksia – muun muassa Peyton Place -sarja ja C.S. Lewisin Narnia on mainittu.

Läpimurtonsa Hector teki vuoden 1973 Herra Mirandos -albumilla, jolla hän kehitti nostalgiasta jännittävämpää mystalgiaa.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Hector | kotisivu
Hector | Facebook

Varaa Nostalgia kirjastosta.

Varaa Nostalgia kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Hector

1970-luku

Nostalgia | Top Voice/PSO 1972
Herra Mirandos | Top Voice/PSO 1973
Hectorock I | Top Voice/PSO 1974
Liisa pien | Love Records 1975
Hotelli Hannikainen | Love Records 1976
H.E.C.  H.E.C. | Love Records 1977
Kadonneet lapset | Love Records 1978
Ruusuportti – Dan Anderssonin lauluja | Ponsi 1979

1980-luku

Linnut, linnut | Ponsi 1980
Eurooppa | Johanna 1981
Hyvää yötä Bambi | Johanna 1982
Hectorock II | Dove 1985
Nuku idiootti | Flamingo 1987
Varjot ja lakanat | Flamingo 1988

1990-luku

Yhtenä iltana | Flamingo 1990
In concert 1966–1991 • live | Flamingo 1992
Ensilumi tulee kuudelta | Parlophone 1992
Salaisuuksien talo | Parlophone 1994
Kultaiset lehdet | Parlophone 1995
Hidas | Parlophone 1999

2000–2009

Helismaan pikajuna | Mirandos 2001
Total Live! 1991–2003 | Mirandos/AllStar Music 2003
Ei selityksiä | Mirandos/AllStar Music 2004

2010-luku

Hauras | Mirandos/Sony Music 2014
Hectorin joululevy | Mirandos Musiikki/Sony Music Entertainment Finland Oy 2018

Boksit ja kokoelmalevyt
Hector

Hector: Hectobox – Kaikki singlet 1965–2005, 6CD.Hector 72-74 • LP • kasetti | Love Records
Lapsuuden loppu • CD | Fazer Finnlevy 1991
Asfalttiprinssi – valikoidut • LP • CD | Fazer Finnlevy 1993
Singlet 1975–78 • CD | Love Records 1996
Parhaat [Musiikin mestareita]  • 2CD | Warner Music Finland 1999
Hectobox – Kaikki singlet 1965–2005 • 6CD + 32-sivuinen liitekirja | Siboney 2005
Tuulisina öinä 1975–1985 • 2CD | Love Records 2010
20X Hector • CD | Love Records 2012
30 laulua [Suomi Aarteet] • 2CD | Warner Music Finland/EasyZone 2014

Boksit ja kokoelmat | Finna.fi
Eri esittäjiä

Vain elämää – kausi 5 • ensimmäinen kattaus | Warner Music Finland 2016
Vain elämää – kausi 5 • toinen kattaus | Warner Music Finland 2016
Anna mulle Lovee – Love Records – 79 rockia vuosilta 1967–79 • 4CD + 48-sivuinen liitekirja |  Siboney 1994 • 4CD-uusintapainokset 2005 & 2010
Love Proge 2 – progressiivista rockia ja popjazzia Love Recordsin tuotannosta • 2CD ja 12-sivuinen liitevihko | Siboney 1998
Love Records – Kaikki singlet 1 • 6CD ja 16-sivuinen liitevihko | Universal Music 2016
Love Records – Kaikki singlet 2 • 6CD ja 20-sivuinen liitevihko | Universal Music 2016
Love Records – Kaikki singlet 3 • 6CD ja 24-sivuinen liitevihko | Universal Music 2016
Love Records – Kaikki singlet 4 • 6CD ja 20-sivuinen liitevihko | Universal Music 2016
Love Records – Kaikki singlet 5 • 6CD ja 24-sivuinen liitevihko | Universal Music 2016

Dave Lindholm: Vanha & uusi romanssi – muun ohessa syntyi mestariteos
Eppu Normaali: Tie vie – koskettimien syventämiä sanoja ja säveliä
Joni Mitchell: Song To A Seagull – kun aitous välittyy
Juice Leskinen Grand Slam: Pyromaani palaa rikospaikalle – sanailua ja syvyyttä
Mistakes: Pidä huolta – kaksikielinen suuntaviitta
Nick Drake – lauluja suljettujen ovin takaa

Lue lisää | Finna.fi

Asfalttihippi – muistelmia putkiradiosta Ruusuportille  Heikki Harma & Tuula Kousa, 285 sivua | Otava 2017

Jee jee jee – suomalaisen rockin historia  Seppo Bruun & Jukka Lindfors & Santtu Luoto & Markku Salo, 543 sivua | WSOY 1998
Love Records 1966–1979 – tarina, taiteilijat, tuotanto  Miska Rantanen, 303 sivua | Schildts & Söderströms 2005 • Tarkistettu laitos 2014
Suomi soi 2 – Rautalangasta hiphoppiin Pekka Gronow & Jukka Lindfors & Jake Nyman, 359 sivua | Tammi 2005
Suomi soi 3 – Ääniaalloilta parrasvaloihin  Pekka Gronow & Jukka Lindfors & Jake Nyman, 400 sivua | Tammi 2005

Konsertit

Hector & His Power Band
09.11.2017 Helsinki, Finlandia-talo
10.11.2017 Helsinki, Finlandia-talo
12.11.2017 Tampere, Tampere-talo
13.11.2017 Turku, Logomo

Hengissä Joulun Hengessä
Su 2.12.2018 Kulttuuritalo, Helsinki
Ma 3.12.2018 Paviljonki, Jyväskylä
Ti 4.12.2018 Tampere-talo
Su 9.12.2018 Turku, Turun Konserttitalo

Hector & His Power Bandin kiertue joulukuussa 2019.

Hector & His Power Band
Hexit – lyhyt matka nostalgiasta dystopiaan

30.11.2019 Vaasa (peruuntui)
5.12.2019 Turku, Gatorade Center
7.12.2019 Oulu, Uusi Teatria
8.12.2019 Jyväskylä, Paviljonki
10.12.2019 Tampere, Tampere-talo
12.12.2019 Helsinki, Hartwall Arena

Hector: Nostalgia (1972).

Hector: Nostalgia (1972).

Nick Drake – lauluja suljettujen ovien takaa

Joskus onnellinen loppu koittaa vasta surullisen lopun jälkeen

Nick Drake: Five Leaves Left (1969).Tanworth-in-Arden on pieni kylä vähän matkaa Birminghamista kaakkoon. Siellä seisoo vanha kivitalo nimeltä Far Leys. Sen seinään kiinnitettiin tänä kesänä sininen kyltti, perinteinen ”Blue Plaque”, jollaisella Britanniassa osoitetaan kunnioitusta merkittäville ihmisille. Kyltissä lukee ”Nicholas Rodney ’Nick’ Drake, 1948–1974, laulaja/lauluntekijä/runoilija, varttui tässä talossa.”

Nick Drake ei taatusti olisi ikinä uskonut, ettei häntä ja hänen musiikkiaan sittenkään ole unohdettu.

Drake koki klassisen taiteilijankohtalon: häntä alettiin arvostaa vasta, kun oli liian myöhäistä, kun hän oli jo mennyt. Drake kuoli 26-vuotiaana varmana siitä, että oli epäonnistunut kaikessa. Hän teki kolme albumia, joiden myynti jäi aikoinaan olemattomaksi, ja vietti lyhyen elämänsä viimeiset vuodet isänsä ja äitinsä hoivissa.

’Black Eyed Dog’ Draken viimeistä studiosessioista vuodelta 1974:

Nick Draken kuolemasta oli kulunut muutama vuosi, kun hänen musiikkinsa nousi kulttisuosioon. Tuhoon tuomitun nuoren runoilijan romanttistraagisella tarinalla oli tietenkin osuutta asiaan, mutta niin oli musiikillakin. Kiehtova, surullinen hahmo kirjoitti maagisen kauniita kappaleita ja lauloi lämpimän melankolisella äänellään lyriikoita, joiden oikeita tulkintoja voi vain arvailla. Jälkikäteen havaittiin sekin, että Drake oli huomattavan taitava kitaristi, jonka erikoiset viritykset ja oikean käden näppäilytekniikka hämmentävät jälkipolvia.

Nick Drake opetteli soittamaan kitaraa ja tekemään omia kappaleita opiskeluvuosinaan. Hän oli teini-ikäisenä lupaava kilpaurheilija, mutta musiikki meni nopeasti kaiken muun edelle. Vuonna 1968 vielä tuntematon Drake esiintyi Lontoossa, kun folkyhtye Fairport Conventionin Ashley Hutchins sattui paikalle ja innostui kuulemastaan. Hutchins suositteli Drakea tuottaja Joe Boydille, jonka Witchseason-yhtiö teki yhteistyötä Chris Blackwellin levy-yhtiön Islandin kanssa. Allekirjoitettuaan sopimukset Witchseasonin ja Islandin kanssa Drake alkoi valmistella ensimmäistä albumiaan levy-yhtiön maksaman viikkorahan turvin.

Debyyttialbumi Five Leaves Left tehtiin Lontoossa verkkaiseen tahtiin: äänitykset alkoivat heinäkuussa 1968 ja albumi ilmestyi syyskuussa 1969. Draken ehdotuksesta sovitukset teki hänen ystävänsä Robert Kirby, joka ei ollut ennen tehnyt mitään ammattimaista musiikin saralla. Riskaabeli valinta osoittautui toimivaksi. Draken jokaisella albumilla oli oma luonteensa, ja Five Leaves Leftillä sen loivat juuri Kirbyn pastoraaliset jousisovitukset.

’Way To Blue’ albumilta Five Leaves Left:

Kypsä ensialbumi sai kriitikoilta suopean vastaanoton, mutta lupaava lähtö tyssäsi yllättäen artistin ongelmiin. Aiemmin Drake oli esittänyt laulujaan jokseenkin vapautuneesti, mutta kun tuli aika lähteä tukemaan Five Leaves Leftiä keikoilla, hän ei enää kyennytkään olemaan lavalla. Esiintyjän olo oli niin silminnähden epämukava, että konsertit olivat vaivaannuttavia kaikille osapuolille. Siinä ei ollut kyse pelkästä esiintymisjännityksestä vaan jostakin paljon vakavammasta. Drake ei enää pystynyt olemaan normaalissa vuorovaikutuksessa edes läheistensä kanssa, ja ventovieraan yleisön kanssa se oli täysin mahdotonta.

Nick Draken mieli alkoi sulkeutua silloin, kun hän työsti Five Leaves Leftin materiaalia Lontoossa. Hän oli aiemmin ollut hiljaisenpuoleinen mutta sosiaalinen nuorukainen, mutta jostakin syystä hänen oli yhä vaikeampaa päästää ihmisiä lähelleen. Drakella oli kyllä ystäviä, mutta hän saattoi olla päiväkausia heidän seurassaan sanomatta sanaakaan. Ikkunasta kurkkineet kaverit huomasivat, että vaikka oveen koputti, Nick ei välttämättä avannut, vaan istui nojatuolissaan hievahtamatta ja tuijotti eteensä. Ovia sulkeutui elämän kaikilla alueilla: Drake oli pitkä ja komea mies, jolla ei ollut rakkaussuhteita. Yhteys hänen ja muun maailman välillä katkeili.

Vaikka Nick Drake osoittautui odotettua hankalammin myytäväksi artistiksi, Island uskoi hänen mahdollisuuksiinsa. Toinen albumi Bryter Layter tehtiin samalla työryhmällä kuin ensimmäinenkin (tuottajana oli Boyd, sovittajana Kirby ja äänittäjänä John Wood) mutta musiikki muokattiin toisenlaiseksi kuin Five Leaves Leftillä. Kaikki perustui yhä Draken folkin, bluesin ja jazzin perinteestä nouseviin biiseihin, mutta niitä ei enää väritetty kamarimusiikin ja klassisen sävyillä. Bryter Layterille hahmottui sähköisempi, jazzimpi ja urbaanimpi tekstuuri. Nick Draken henkilökohtaisten ja vaikeaselkoisten laulujen soidessa tuntuu oudolta puhua popmusiikista, mutta Bryter Layter oli hänen albumeistaan helpoimmin lähestyttävä ja eniten ajassa kiinni.

’Northern Sky’ albumilta Bryter Layter:

Toisenlaisesta tulokulmasta huolimatta Bryter Layter ilmestyi ja katosi yhtä vähin äänin kuin Five Leaves Left. Drake oli satsannut uuteen musiikkiinsa paljon, mutta se ei yksin riittänyt tuomaan näkyvyyttä. Ammattiura edellytti Drakelta suorituksia, joihin hänellä ei ollut voimia. Muut artistit rakensivat menestystä tekemällä kiertueita ja antamalla haastatteluja, mutta Drakesta ei ollut sellaiseen. Hän soitti koko urallaan vain kourallisen keikkoja ja antoi vain yhden haastattelun, ja senkään aikana hän ei saanut sanotuksi juuri mitään.

Drake ei koskaan puhunut tunteistaan tai ajatuksistaan, mutta useat aikalaiset uskoivat hänen pettyneen pahasti siihen, ettei marraskuussa 1970 julkaistusta Bryter Layterista tullut kaupallista menestystä. Se satutti häntä luultavasti pahiten siksi, että hän tiesi seisovansa oman menestyksensä tiellä. Nick Drake ei ollut vaikea vaan sairas ihminen, mutta se ei estänyt häntä syyttämästä epäonnistumisesta itseään. Levy-yhtiö suhtautui Drakeen hyvin ymmärtäväisesti ja kannustavasti. Hän sai levyttää ja elää Islandin rahalla pitkään ilmeisesti vain siksi, että yhtiö arvosti hänen musiikkiaan.

Kolmatta ja viimeistä albumiaan Pink Moonia tehdessään Nick Drake oli entistä yksinäisempi. Joe Boyd oli ottanut vastaan Amerikasta saamansa työtarjouksen, mikä merkitsi Drakelle luottotuottajan ja lähimmän työtoverin menettämistä. Hän muuttui entistä introvertimmaksi ja eristäytyneemmäksi. Kommunikoinnin tasosta kertoo se, että kun Drake kävi puhua pukahtamatta jättämässä kolmannen albuminsa masternauhan Islandin vastaanottotiskille, koko levy tuli yhtiölle täytenä yllätyksenä.

Pink Moonin nimikappale:

Pink Moonin tekemisestä tiesivät vain Drake ja studiomies Wood. Kahdessa päivässä äänitetty ja helmikuussa 1972 julkaistu levy on Drakea paljaimmillaan. Nimikappaleen piano-osuutta lukuun ottamatta Pink Moonilla esiintyy vain akustista kitaraa soittava laulaja. Draken rakastamilta vanhoilta blueslevyiltä tuttu riisuttu toteutus teki musiikista entistäkin henkilökohtaisempaa ja intiimimpää. Tuntui kuin hän olisi päästänyt kuulijansa masennuksen, surun ja sulkeutuneisuuden muurin taakse katsomaan kaunista ja hiljaista sielunmaisemaansa, halunnut tulla kuulluksi puhtaasti omana itsenään. Vaikka Draken henkinen tila oli jatkuvasti huonontunut, Pink Moonin kappaleista ei välittynyt toivottomuutta ja painostavuutta.

Pink Moonin jälkeen Drake ei enää jaksanut pitää huolta itsestään, vaan joutui muuttamaan takaisin Tanworth-in-Ardeniin vanhempiensa luokse. Lopun lähestyessä hänen vointinsa vaihteli. Hän joutui viettämään muutamia viikkoja mielisairaalassa, mutta oli kesällä 1974 niinkin hyvässä kunnossa, että kävi vielä äänittämässä neljä biisiä Joe Boydin kanssa ja suunnitteli neljännen albumin levyttämistä. Saman vuoden marraskuussa hän kuitenkin kuoli masennuslääkkeen yliannostukseen. Viimeisinä aikoinaan hän oli maininnut äidilleen olevansa pahoillaan siitä, että oli epäonnistunut kaikessa, mitä oli yrittänyt tehdä.

’From The Morning’:

Nick Draken hauta on Tanworth-in-Ardenin kirkkomaalla. Hänen hautakiveensä on kaiverrettu lohduttava säe Pink Moon -levyn biisistä ’From The Morning’: ”Now we rise and we are everywhere” (“Nyt nousemme ja olemme kaikkialla”). Se on osoittautunut ilahduttavan enteelliseksi. Toisin kuin Nick Drake luuli, hän ei epäonnistunut. Oma elämä oli hänelle liian raskas taakka kantaa, mutta hän elää musiikkinsa kautta lukemattomissa sydämissä joka puolella maailmaa. Nuori mies, jonka oli vaikeaa päästää muita ihmisiä maailmaansa, puhuttelee lauluillaan monia.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Nick Drake | Facebook

Levyhyllyt | Finna.fi
Nick Drake

Five Leaves Left | Island Records 1969
Bryter Layter | Island Records 1970
Pink Moon | Island Records 1972

Kokoelmalevyt | Finna.fi
Nick Drake

Time Of No Reply | Hannibal Records 1986 • Uusintapainos 2012
Way To Blue – An Introduction To Nick Drake • Island Records 1994 • Uusintapainos 2003
Made To Love Magic | Island Records 2004
A Treasury | Island Records 2004. LP- ja CD-painosten lisäksi A Treasury julkaistiin myös monikanavaisena SACD-laitoksena.

Boksit | Finna.fi
Nick Drake

Toimitus suosittelee Nick Draken tuotannosta tehtyjä bokseja Fruit Tree ja Tuck Box. Moneen kertaan uudelleenjulkaistu levytysura toimii yhteen nivottuna erinomaisesti. 2007 julkaistu Fruit Treen uusintapainos sisältää 50-minuuttisen dokumentin Drakesta.

Fruit Tree – The Complete Recorded Works • 3LP | 1979
Fruit Tree – The Complete Nick Drake Recordings • 4LP • 4CD | Hannibal Records 1986 & 2000
Fruit Tree – The Complete Recorded Works • 3LP+DVD • 3CD+DVD | Island Records 2007
DVD-levyllä laajennettu painos sisältää 108-sivuisen liitevihkon A Much Updated Ruin From A Much Outdated Style. DVD:ltä löytyvän 50-minuuttisen dokumentin A Skin Too Few – The Days Of Nick Drake ohjasi Jeroen Berkvens.
Tuck Box – N. R. Drake, 69 • 5CD | Island Records 2013

Hector: Nostalgia – romantiikkaa tekniikan sukupolvelle
Joni Mitchell: Song To A Seagull – kun aitous välittyy
Leonard Cohen: You Want It Darker – liekki palaa pimeässä
Leonard Cohen: Thanks For The Dance – lempeä epilogi
Paul Simon: Graceland – silta yli synkän virran

Lue lisää | Finna.fi

Callomon, Cally & Drake, Gabrielle: Nick Drake Remembered For A While, 443 sivua | John Murray 2014
Hogan, Peter: Nick Drake – The Complete Guide To His Music, 108 sivua | Omnibus Press 2009
Humphries, Patrick: Nick Drake – The Biography, 280 sivua | Bloomsbury 1997

Nick Drake: Five Leaves Left (1969).

Nick Drake: Five Leaves Left (1969).

Nick Drake: Bryter Layter (1970).

Nick Drake: Bryter Layter (1970).

Nick Drake: Pink Moon (1972).

Nick Drake: Pink Moon (1972).

Gentle Giant: Octopus – svengaavan progen ytimessä

Octopus | Vertigo 1972

Läpi 70-luvun toiminut Gentle Giant oli progressiivisen rockin innovatiivisimpia yhtyeitä. Lontoolainen bändi sävelsi kunnianhimoista progea, josta kuulsi läpi poikkeuksellista iloa ja häpeilemättömyyttä. Ilakoiva musiikillisuus ja häkellyttävä tahtilaijien viidakko toimi erinomaisesti. Ranskalaisen kirjailijan François Rabelais’n teosten inspiroima Gentle Giant teki muutamia progen klassikoita. Yksi näistä on loppuvuodesta 1972 julkaistu Octopus.

Octopus sijoittuu aikaan hieman ennen Gentle Giantin tuotannon puoliväliä. Takana oli jo kolme albumia ilahduttavan ennakkoluulotonta progeilua. Vuonna 1972 bändi eli hyvin luovaa kautta, sillä edeltävä levytys Three Friends julkaistiin vain puolisen vuotta aiemmin. Rocklehti Rolling Stone valitsi Octopusin 50 parhaan progelevyn joukkoon vuonna 2015.

Gentle Giant.

Gentle Giant.

Verkkosivusto Discogs mainitsee bändin kunnianhimosta näin: The group’s compositional purpose was to ”expand the frontiers of contemporary popular music at the risk of becoming very unpopular.” Kerry Minnear sekä Ray, Derek ja Phil Shulman kirjoittivatkin varsin inspiroitunutta musiikkia. Yhdessä kitaristi Gary Greenin ja bändiin juuri liittyneen John Weathersin kanssa tuotettu Octopus tuo esiin yhtyeen omimman: rokkaavan pohjasvengin ja mielikuvituksellisen sävellystyön. Rumpali Weathers toi bändiin raikkautta. Weathersin mäiskettä on mukava seurata, niin rennolta soitto tuntuu. Gentle Giantin salainen ase oli svengaavuus.

Lähellä varhaisen Soft Machinen avantgardismia liikkuva Knots on albumin helmiä. Useiden instrumenttien hallinnan lisäksi Minnear ja Shulmanit olivat myös erinomaisia laulajia. Poikakuoromainen liihotus tekee yhä vaikutuksen. Harvan bändin laulusoundi on totista ja yhtä aikaa hauskaa. Sävellysten vahvuutta korostaa hyräiltävät melodiat, joihin yhdistyy usein ilotulituksen kaltainen virtuositeetti. Ei muusikkoutta muusikkouden vuoksi – pikemminkin aitoa musiikin iloa. Gentle Giantin musiikkiin kuuluukin erottamattomasti myös rentous.

Livenä Gentle Giant oli taidokas bändi, jonka itsetunto oli kohdallaan. Octopusin avausraidan keskiaikainen rockpoljento vaihtuu nokkahuilujuhlaan kuin itsestään. Vaikka Gentle Giant muistetaan usein hankalasta biisimateriaalista, niin The Advent Of Panurge lähtee liikkeelle kuin seikkailu täynnä funkia.

Yksi albumin kuuluisimmista raidoista on Raconteur Troubadour. Se kulkee keskiaikaisessa tunnelmassaan läpi erilaisten tahtilajien, mutta palaa aina lopulta kauniiseen laulumelodiaan.

Lähellä hard rockia kulkeva A Cry For Everyone kehittyy jännittäväksi riffittelyksi. Kitaran ja erilaisten koskettimien vuorottelu istuu hienosti laulun rinnalle. Instrumentaaliraita The Boys In The Band muistuttaa tunnelmaltaan hieman Canterbury-skeneä. Mieleen tulevat Hatfield And The North ja 70-luvun loppupuolella vaikuttanut The National Health. Octopus on kenties kauneimmillaan raidalla Think Of Me With Kindness.

Octopus
Kerry Minnear – kosketinsoittimet, vibrafoni, perkussiot, sello, Moog, laulu
Derek Shulman – laulu. alttosaksofoni
Ray Shulman – bassokitara
Phil Shulman – saksofoni, trumpetti, mellofoni, laulu
Gary Green – kitara, lyömäsoittimet
John Weathers – rummut, lyömäsoittimet, ksylofoni

Phil Shulman jätti bändin ennen seuraavaa albumia. Gentle Giantin tarina jatkui vuonna 1973 hieman rockmaisemmalla albumilla In A Glass House.

Tuomas Pelttari

Gentle Giant | kotisivu
Gentle Giant | Facebook

Varaa Octopus kirjastosta.

Varaa Octopus kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Gentle Giant

Gentle Giant | 1970
Acquiring The Taste | 1971
Three Friends | 1972
Octopus | 1972
In A Glass House | 1973
The Power And The Glory | 1974
Free Hand | 1975
Interview | 1976
The Missing Piece | 1976
Giant For A Day | 1978
Civilian | 1980

Kokoelmat ja boksit | Finna.fi
Gentle Giant

Edge Of Twilight • 2CD | Vertigo 1996
I Lost My Head – The Chrysalis Years (1975–1980) • 4CD | Chrysalis 2012 & 2018
Three Piece Suite • CD + Blu-ray | Alucard 2017
Unburied Treasure • 29CD + Blu-ray | Madfish 2020

Anderson Bruford Wakeman Howe – kauneutta ja karnevaalia
Genesis: Selling England By The Pound – englantilaisen progen suurteos
Genesis: The Lamb Lies Down On Broadway – Gabriel ja Rael progen huipulla
Genesis: A Trick Of The Tail – uuden tanssin alku
Genesis: Wind & Wuthering – kokonaisen nelikon viimeinen näyttö
Karmakanic: In A Perfect World – modernin progen täysosuma
Marillion: FEAR (Fuck Everyone And Run)  – pelosta pelon voittamiseen
Pink Floyd: A Momentary Lapse Of Reason – rentoa jatkoaikaa huipulla
Rush: A Farewell To Kings – viileän relasti proge
Rush
: 2112 – kuilun reunalta kontrolliin
Rush: Permanent Waves – rocktrion uusi aalto
The Electric Light Orchestra: I – timantinkirkas debyytti
Yes: The Yes Album – yhtyeen ensimmäinen klassikko
Yes: Fragile – progen herkkää ylivoimaa

Lue lisää | Finna.fi

Paul Stumpin kirjoittaman Gentle Giant –bändihistoriikin ja muun progekirjallisuuden lisäksi kirjastosta kannattaa kysyä Octopusin remasteroituja laitoksia. Vuonna 2015 albumi julkaistiin laajennettuna kahden levyn painoksena. Tuon remasterin Blu-ray tarjoaa albumin Steven Wilsonin 5.1.- ja stereomiksauksien lisäksi ”kommenttiraidan”, jota voi seurata TV-ruudulta. Pitkin matkaa voi lukea yhtyeen jäsenten muistoja ja kokemuksia.

Gentle Giant – Acquiring The Taste  Paul Stump, 188 sivua | SAF Publishing 2005
Aamunkoiton portit – progressiivinen rock 1967–1979  Matti Pajuniemi, 384 sivua | Suomen musiikkikirjastoyhdistys 2013 | Matti Pajuniemi 2017

Octopus  Gentle Giant • CD+Blu-ray sekä 16-sivuinen liitevihko | Alucard 2015

Beyond And Before – Progressive Rock Since The 1960s  Paul Hegarty, 318 sivua | Continuum 2011
Citizens Of Hope And Glory – The Story Of Progressive Rock  Stephen Lambe, 224 sivua | Amberley 2011
Mountains Come Out Of The Sky – The Illustrated History Of Prog Rock  Will Romano, 246 sivua | Backbeat Books 2010
The Living Years – The First Genesis Memoir  Mike Rutherford, 241 sivua | Thomas Dunne Books 2014
The Strawberry Bricks Guide To Progressive Rock  Charles Snider, 362 sivua | Strawberry Bricks 2007

Gentle Giant: Octopus (1972).