Kojo: Time Won’t Wait – revanssi Englannissa

Time Won’t Wait (Dig It, 1983)

Kun se pommi jäi suutariksi, Kojon oli kovin vaikeaa jatkaa mihinkään suuntaan – mutta hän jatkoi. Laulaja puri hammasta ja lähti Lontooseen tekemään englanninkielistä albumia.

Mainittu pommi oli Juice Leskisen sanoittama ja Jim Pembroken säveltämä pasifistinen rockbiisi nimeltä ’Nuku pommiin’, joka sai vuoden 1982 euroviisuissa nolla pistettä. Kojo lauloi kilpailussa juuri niin kuin pitikin, mutta Suomen kansa valitsi hänet silti kollektiivisen viisutappionsa syntipukiksi. 

Kojo jäi ikävään rakoon. Yhtäällä oli suuri yleisö, joka hoivasi kehnoa kansallista itsetuntoaan torumalla maan maineen muka lokaan vetänyttä rääkyjää. Toisaalla kirkasotsaiset rockpiirit nyrpistelivät soulrokkarille, joka oli myynyt itsensä osallistumalla korniin laulukilpailuun. Yhtä hurja tunnemyrsky on pyyhkinyt viisusuomalaisia vain silloin, kun maskeissaan muriseva Lordi oli valittu Suomen edustajaksi eikä sen vielä arvattu voittavan.

Ennen Euroviisuja kotimaista rockia tuntevat olivat tehneet Kojolle kunniaa. Timo Kojo (s. 1953) oli säestänyt Rauli Badding Somerjokea jo vuonna 1974, tehnyt duokeikkaa Dave Lindholmin kanssa, vieraillut Albert Järvisen singlellä ja laulanut bändissä Madame George, jolle oli langennut edelläkävijän epäkiitollinen osa soul- ja funkrockin tuomisessa Suomeen. 

Madame Georgen afroamerikkalaiset vaikutteet kuuluivat myös Kojon soolouralla, jonka hän käynnisti 1970-luvun lopulla. Albumit So Mean (1979) ja Lucky Street (1980) saivat kriitikot kirjoittamaan kansainvälisen tason soulrockista. Kumpikin levy nousi listalla korkealle ja myi kultaa, mikä todisti, että Suomessa kuunneltiin noihin aikoihin muutakin kuin rockabillyä, punkkia ja pateettisia iskelmiä. 

Vuoden 1981 vähemmän funkyksi ja enemmän ajanmukaiseksi sovitettu Go All The Way oli yllättäen ollut notkahdus Kojon suosiossa, ja hän oli alkanut pohtia, kannattaisiko Suomen pienillä musiikkimarkkinoilla kokeilla laulaa myös suomeksi niin kuin toinen kova rockvokalisti Kirka oli hyvällä menestyksellä tehnyt. Niin Kojo tuli kolaroineeksi uransa lommoille Euroviisuissa. Huono menestys ei oikeasti ollut hänen syytään sen enempää kuin kenenkään muunkaan, mutta se ei kiinnostanut ketään. Tarvittiin syyllinen.

Kuin osoittaakseen olevansa muutakin kuin ivattu ”Nolla-Kojo” laulaja palasi tappionsa maille Englantiin levyttämään uuden albumin. Time Won’t Waitin tuotti Madame Georgessa ja Jukka Tolonen Bandissa rumpuja soittanut amerikkalainen Billy Carson. Hän oli myös tehnyt tai ollut mukana tekemässä noin puolta levyn biiseistä. Yhtä suuri osuus oli Jim Pembrokella. Krediittejä saivat myös paikan päältä rekrytoidut kitaristi Gus Isadore ja basisti Paul Williams

Kojolle jäi tulkitsijan rooli. Jos ’Nuku pommiin’ -katastrofille naureskelleet olisivat malttaneet kuunnella Time Won’t Waitin tai minkä tahansa Kojon englanninkielisistä levytyksistä, he olisivat huomanneet hörötelleensä kansainvälisen tason vokalistille. Time Won’t Waitilla Kojo palasi kahden ensimmäisen soololevynsä tunnelmiin, mutta monipuolisemmin. Vaikka kyseessä ei ehkä ollut So Meanin kaltainen klassikko, englannissa tehtiin tasokasta jälkeä. Bändi soittaa svengaten ja napakasti, ja David Baptisten, Nat Augustinin, Colin Granhamin ja Raoul D’Oliveran torvisektio esiintyy edukseen. 

Keväällä 1983 ilmestyneen Time Won’t Waitin tekee uraauurtavaksi levyksi ’Whatugonnado?’. Tuo Billy Carsonin kirjoittama biisi on ensimmäinen suomalainen raplevytys. (Se kunnia annetaan yleensä General Njassan samana vuonna julkaistulle ’I’m Young, Beautiful And Naturalille’, mutta sehän ei ole raplevytys, vaikka hip-hop-kulttuurista ammentaakin.) Väkevästi Sugarhill Gang -vaikutteinen ’Whatugonnado?’ oli luonnollinen askel funkista inspiroituneelle Kojolle. Suomalaisen rapin alkusanat lausuttiin siis Lontoossa Kojon ja Carsonin suulla vuonna 1983, mutta harva ymmärsi kuunnella.

Time Won’t Wait ei vienyt Kojoa takaisin suuren sukseen vuosiin. Hädin tuskin Suomen albumilistan kolmenkymmenen kärjessä piipahtaneen julkaisun jälkeen Kojo vaihtoi esityskielensä suomeksi, mutta siitäkään ei ollut ihmeemmin etua hänen uralleen. On sääli, ettei suomalaisella musiikkibisneksellä ollut osaamista eikä resursseja auttaa Kojoa laulamaan siellä, mistä hänen rakkaimmat vaikutteensa tulivat. Se olisi saattanut olla jäiden kauppaamista inuiiteille tai sitten jotakin paljon hienompaa.

Kojon vaiheista voi lukea lisää myöhemmin tänä vuonna ilmestyvästä elämäkerrasta Tasasta ku Sveitsissä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Hae Kojon ’Time Won’t Wait’ kirjastosta.

Hae Time Won’t Wait kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Madame George
What’s Happening?!! (1977)

Kojo
So Mean (1979)
Lucky Street (1980)
Go All The Way (1981)
Hitparade (1982)
Time Won’t Wait (1983)
Rommia sateessa (1986)
Pyöri maa pyöri kuu (1990)
Kojo And The Great Boogie Band (1993)
Suloinen Maria (1997)
Lentävä pyörätuoli (2002)

Kojo & Jim Pembroke 
Bee tai Pop (1985)

Lue lisää
Ahomaa
, Petteri: Kojo – Tasasta ku Sveitsissä, 250 sivua. Docendo 2019. (Ilmestyy syksyllä)
Bruun, Seppo & Lindfors, Jukka & Luoto, Santtu & Salo, Markku: Jee jee jee – Suomalaisen rockin historia, 543 sivua. WSOY 1998.
Murtomäki, Asko: Finland 12 points – Suomen Euroviisut, 255 sivua. Teos 2007.
Rantanen, Miska: Love Records 1966–1979 – Tarina, taiteilijat, tuotanto, 303 sivua. Schildts & Söderströms 2005.

Kojo: Time Won’t Wait (1983).


Yö: Varietee – porirockin alkuräjähdys

Varietee (Poko, 1983)

Yö: Varietee (1983).Kauan sitten erään länsisuomalaisen kaupungin kaduilla asteltiin tukka pystyssä asvalttiin särkyneiden enkelten joukossa. Kun ilmiö syntyi, aika oli 1980-luku ja paikka Pori. Sitä kutsuttiin porirockiksi, ja sen lähtölaukauksen ampui .

Yli kolmekymmentäviisi vuotta myöhemmin on sanottava, että ilmiöt tulivat ja menivät, mutta Yö pysyi. Laulaja Olli Lindholm johdatti bändinsä punkin kiihkeydestä iskelmärockin seesteisyyteen ja oman elämänsä loppuun saakka.

Vuonna 1981 perustettu Yö herätti tamperelaisen Poko Rekordsin kiinnostuksen syksyllä 1982. Heti ensimmäinen single, keväällä 1983 julkaistu ’Likaiset legendat I’ oli listamenestys. Ilmeisen hyvin valmistautunut ja lupaavasta alusta inspiroitunut kokoonpano (Lindholm, kosketinsoittaja-laulaja Jussi Hakulinen, kitaristi Jani Viitanen, basisti Juha Rauäng ja rumpali Veikko Lehtiranta) pani Varieteen purkkiin vajaassa viikossa MSL-studiossa Lempäälässä.

Heti Varieteen ensimmäisissä biiseissä ’Pieni ihminen suuressa maailmassa’ ja ’Ei voi elää rakkaudesta’ hahmottuu se, mikä alkuaikojen Yössä vetosi. Nuorten porilaisten paatoksellisessa rockissa oli vielä punkin ja uuden aallon kiihkeyttä, joka erottaa sen 2000-luvun Yöstä samalla tavalla kuin parikymppinen eroaa viisikymppisestä. Esimerkiksi ’Pro Patricia’ on ilahduttavan idealistinen isänmaallisuutta ja pasifismia pohdiskeleva laulu, jota olisi ollut vaikea kuvitella myöhempien aikojen Yön esittävän.

Kolmentoista biisin mittainen Varietee olisi voinut olla parempi kokonaisuus vähän lyhyempänä, tai ainakin se olisi pärjännyt ilman raskassoutuisia biisejä ’En saanut sua pilviin’ ja ’Vain varjot häntä seuraa’ sekä Reino Helismaan ’Päivänsäde ja menninkäinen’ -klassikon höpsöä rokkisovitusta. Sen sijaan singlebiisit ’Likaiset legendat I’ ja ’Särkynyt enkeli’, eteerisestä kiivaaksi kasvava ’Yhden illan varietee’, post-punkin ja suomirockin hybridi ’Rakkauden symbioosi’ ja jo mainitut avauskappaleet kestävät kuuntelua loputtomasti.

Jussi Hakulisen kirjoittamat biisit puhuttelivat väkevästi kahdeksankymmentäluvun suomalaisnuoria. Marraskuussa 1983 julkaistu Varietee oli välitön suurmenestys. Näyttävästi televisiossakin mainostettu debyyttialbumi myi vuoden loppuun mennessä timanttilevyyn oikeuttavat 50 000 kappaletta. Varietee oli lähtölaukaus paitsi Yön uralle, myös porirockille. Uusromanttisesta, hellyttävän suomalaisittain kimaltavasta alagenrestä tuli näyttävä ja suosittu osa 1980-luvun suomirockia. Kaikkien porirokkareiden ruumiinrakenteella ja tukkalaitteilla ei ehkä olisi päässyt Hanoi Rocksiin, mutta juuri heidän epätäydellisyyteensä oli helppoa samaistua.

Seuraavana vuonna porirockin kirkkaimmaksi tähdeksi nousi teinityttöjen palvoma Dingo, joka paloi loppuun kolme komeaa popalbumia levytettyään. Yö ei palanut. Se eli, vaikka vanha porirockskene kuoli ja vaikka suosio ei noussut Varieteen tasolle kahteenkymmeneen vuoteen. Ensialbumin tehnyt miehitys hajosi vähitellen. Hakulinen lähti bändistä vuonna 1985, Rauäng ja Lehtiranta 1990. Lindholm ja Viitanen luotsasivat bändiä yhdessä yli laihojen vuosien, kunnes kitaristi erosi yhtyeestä vuosituhannen vaihteessa.

2000-luku muutti kaiken. Yön ainoaksi alkuperäisjäseneksi jäänyt Lindholm käynnisti sivutoimekseen neljän albumin mittaisen soolouran, raitistui loppuiäkseen ja johdatti bändinsä ennennäkemättömään suosioon. Kaksikymmentä vuotta Varieteen julkaisun jälkeen sitkeys palkittiin: Rakkaus on lumivalkoinen (2003) ja sitä edeltänyt kokoelmalevy Legenda palauttivat Yön platinatasolle ja vieläpä korkealle Varieteen yläpuolelle.

Aika oli jälleen otollinen Yölle, koska Yö ei enää ollut se Varieteen tehnyt yhtye. Suomirock oli keski-ikäistynyt uudeksi iskelmäksi, ja se sopi oikein hyvin yhteen 2000-luvun seestyneen Yön kanssa. Rockuskottavuus, hipsterikredibiliteetti ja kriitikoiden kehut olivat kortilla, mutta levyt ja keikat pysyivät suosittuina. Vuonna 2008 Lindholm palkittiin Iskelmä-Finlandialla.

Olli Lindholmin mittava elämäntyö jäi kesken, kun hän menehtyi sairauskohtaukseen helmikuussa 2019. Suunnitelmissa oli muun muassa Yön suuri 40-vuotisjuhlakonsertti vuodelle 2021.

Olli Lindholm 19.3.1964 – 12.2.2019

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

kotisivu

Hae Yö-klassikko 'Varietee' kirjastosta.

Hae Yö-klassikko ’Varietee’ kirjastosta.

Varietee kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Yö | Studioalbumit
Varietee (1983)
Nuorallatanssija (1984)
Myrskyn jälkeen (1985)
Äänet (1986)
Lanka palaa (1988)
Toinen puoliaika (1989)
Antaa soittaa (1991)
Tänä yönä (1992)
Kymmenes kevät (1993)
Hyviä vuosia (1994)
Satelliitti (1996)
Pirstaleet (1997)
13. Yö (1999)
Valo (2000)
Rakkaus on lumivalkoinen (2003)
Kuolematon (2005)
Valtakunta (2007)
Loisto (2009)
Pelko ja rakkaus (2012)
Hyvässä ja pahassa (2014)
Puolet taivaasta – puolet helvetistä (2016)
Hyvän yön lauluja (2017)
Mitä jos mä rakastan (2018)

Yö | Livealbumit
…Ja tapahtui niinä päivinä (1984)
Täältä tulee Yö… Live (1993)
Yhden yön tarinoita (2003)
Kolmen illan varietee (2006)
Yön ensimmäinen keikka (2008)

Olli Lindholm | Sooloalbumit
Voima (2000)
Maailma on kaunis (2010)
Nukku-Matti ja Herra Kuu (2012)
Minun jouluni (2013)

Lue lisää
Lindholm, Olli & Kotro, Arno: Yhden miehen varietee, 204 sivua. Docendo 2017.
Lindholm, Olli & Rantanen, Ilpo: Yhden Yön tarina, 347 sivua. WSOY 2007.
Lindholm, Olli & Rantanen, Ilpo: Likaiset legendat – 30 vuotta Yötä, 287 sivua. Siltala 2011.

Yö: Varietee (1983).

Yö: Varietee (1983).

Kiss: Lick It Up – kadonneen kitaristin kunniajuoksu

Lick It Up (Mercury, 1983)

KIss: Lick It Up (1983).Ruotsin televisiossa esitettiin taannoin dokumenttielokuva Kiss och gitarristen som försvann, jossa kerrottiin Kissin vaiheista ja pohdittiin, mihin sen entinen kitaristi Vinnie Vincent on mahtanut hävitä. Dokumentin lopulla muuan yksityisetsivä arvelee, että Vincent elelee nyttemmin uutta elämää naisena nimeltä Angel.

Väite herätti keskustelua, vaikka oli pelkkää vanhan huhun herättelyä. Puheet Vinnie Vincentin sukupuolenvaihdoksesta levisivät jo 1990-luvun alussa – ja samoihin aikoihin hänen sanottiin työskentelevän pankissa tai halpatuotantopornon parissa ja kirjoittavan countryhittejä salanimellä. Noille väitteille ei ole minkäänlaisia todisteita. Eniten ne kertovat siitä, miten arvoituksellisesta hahmosta on kyse.

Se, että kukaan ylipäänsä puhuu Vinnie Vincentistä, johtuu hänen parin vuoden pestistään Kississä. Pimentoon jääneissä bändeissä soittaneen ja muun muassa Onnenpäivät-tv-sarjaan lauluja kirjoittaneen Vincent John Cusanon (s. 1952) esitteli Kissille lauluntekijä Adam Mitchell vuonna 1982. Kitaristin soitto- ja sävellystaidot tekivät vaikutuksen basisti-laulaja Gene Simmonsiin ja kitaristi-laulaja Paul Stanleyyn. Jo samana vuonna Vincent soitti kitaraa Kissin albumilla Creatures Of The Night ja kirjoitti sille biisejä. Vielä tuolloin hän kuitenkin oli pelkkä haamusoittaja. Valokuvissa ja videoilla esiintyi edelleen alkuperäisjäsen Ace Frehley, joka erkani Kissistä pitkän kaavan mukaan.

Vinnie Vincent julkistettiin Kissin jäseneksi joulukuussa 1982. Supersankaribändi ei ollut vielä luopunut maskeistaan, joten Vincentille luotiin hahmo: vuoden 1983 Creatures Of The Night -kiertueella hän esiintyi mystisenä Ankh Warriorina. Bändin uusi jäsen oli Kissin kaksinvaltiaiden luomus: Simmons ideoi Vinnie Vincent -taiteilijanimen, ja Stanley suunnitteli Ankh Warriorin.

Seuraavalla albumilla Lick It Up Kiss riisui naamionsa, mikä osoittautui hyväksi siirroksi. Kauan kätkettyinä pidettyjen kasvojen paljastaminen herätti niin paljon huomiota, että syyskuussa 1983 julkaistu Lick It Up toi Kissille pitkästä aikaa platinalevyn Yhdysvalloista. Bändin suosio elpyi myös ulkomailla, kun uusi fanisukupolvi otti sen omakseen muiden kovaäänisten pitkätukkabändien mukana. Vaikka Kiss oli toiminut jo kymmenen vuotta, kahdeksankymmentäluvun hard rockissa se oli omiensa joukossa. Lick It Upin rajun heavyn (Exciter, Fits Like A Glove) raskaan jytän (All Hell’s Breakin’ Loose, And On The 8th Day) ja powerballadin (A Million To One) tahdissa kelpasi heilutella hervotonta kieltä, ja poppaava nimiraita kasvoi yhdeksi Kissin tunnetuimmista biiseistä.

Creatures Of The Nightin rankalla linjalla jatkanut Lick It Up oli Vinnie Vincentin kunniajuoksu. Hän oli mukana kirjoittamassa kahdeksaa levyn kymmenestä kappaleesta ja teki nopeanäppisenä kitaristina vaikutuksen vauhtia ja tekniikkaa arvostaneissa soittajapiireissä. Pian kuitenkin kävi ilmi, ettei Vincent aikonut alkaa Simmonsin ja Stanleyn alaiseksi. Kulissien takana hän vaati saada olla täysivaltainen jäsen, ei rumpali Eric Carrin kaltainen palkollinen. Lavoilla hän haki valokeilaa soittamalla päätähuimaavan tyhjänpäiväisiä ja loputtoman pitkiä kitarasooloja, joita yhtyeen johtajat kuuntelivat lavan laidalla kulmat kurtussa.

Lopulta Kissin oli vaivattomampaa vaihtaa jäsentä kuin yrittää murtaa Vincentin egoa. Kun Lick It Up -kiertue päättyi, kitarasankari sai kenkää. Kissin ikääntyvä fanikunta ei silti koskaan unohtanut Vinnie Vincentiä: Creatures Of The Nightin ja Lick It Upin kipakat kitararaidat kirvoittavat yhä ylistystä fanifoorumeilla. Vincent oli varmasti hankala bändikaveri, mutta myös taitava muusikko, joka ohjasi Kissin kohti parempia aikoja.

All Hell’s Breaking Loose oli Lick It Upin toinen single.

Kissin jälkeen Vinnie Vincent teki kaksi albumia Invasion-yhtyeensä kanssa, mutta sen jälkeen hän alkoi vähitellen muuttua näkymättömäksi. Hän kirjoitti kappaleita muille artisteille ja Kissin vuoden 1992 Revenge-albumille ja käynnisteli sooloprojektia, jonka levy ei kuitenkaan koskaan ilmestynyt. Vuonna 1996 hän julkaisi Euphoria-nimisen ep:n lahjaksi seuraavan albuminsa ennakkotilaajille, mutta pitkäsoittoa ei maksaneiden harmiksi ikinä julkaistu. Sittemmin Vincent ei ole saanut aikaiseksi oikein mitään. Vuonna 2011 hän piipahti vastentahtoisesti julkisuudessa, kun joutui tekemisiin poliisin kanssa, mutta sen jälkeen hänestä ei ole kuultu.

Missä Vinnie Vincent on nyt? Miltä hän näyttää? Millä hän elää? Mitä nimeä hän käyttää? Luultavimmin eläkeikäinen mysteerimies asustelee kaikessa hiljaisuudessa jossain päin Amerikkaa, käy netissä lueskelemassa huvittuneena itseään koskevia juttuja, ja kenties kommentoikin niitä salanimien takaa. Voi olla, että hän kopioi tämänkin artikkelin Google Translateen ja myhäilee mahdolliseen partaansa.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Vinnie Vincent fanifoorumi
Kiss kotisivu

Levyhyllyt:
Vinnie Vincent Kissin studioalbumeilla
Creatures Of The Night (1982)
Lick It Up (1983)
Revenge (1992, säveltäjänä)

Vinnie Vincent Invasion
Vinnie Vincent Invasion (1986)
All Systems Go (1988)
Euphoria, EP (1996)

Vinnie Vincent muiden artistien levyillä
Treasure: Treasure (1977)
Dan Hartman: Instant Replay (1978)
Peter Criss: Let Me Rock You (1982)
Wendy O. Williams: WOW (1984)
John Waite: No Brakes (1984)
The Bangles: Everything (1988)

Tribuuttialbumi
Kiss My Ankh: A Tribute To Vinnie Vincent (2008)

Kiss
Kiss (1974)
Hotter Than Hell (1974)
Dressed To Kill (1975)
Destroyer (1976)
Rock And Roll Over (1976)
Love Gun (1977)
Dynasty (1979)
Unmasked (1980)
Music from “The Elder” (1981)
Creatures Of The Night (1982)
Lick It Up (1983)
Animalize (1984)
Asylum (1985)
Crazy Nights (1987)
Hot In The Shade (1989)
Revenge (1992)
Carnival Of Souls: The Final Sessions (1997)
Psycho Circus (1998)
Sonic Boom (2009)
Monster (2012)

Lue lisää:
Kissistä voi lukea englanninkielen lisäksi suomeksi. Toimitus suosittelee lämpimästi Juha Arolan ja Jere Saaraisen kääntämiä Kiss-aiheisia elämäkerrallisia teoksia. Kysy Kiss-kirjoja kotikirjastostasi.

Criss, Peter & Sloman, Larry (Juha Arola, kääntäjä): Kissin kissamiehen elämä, 422 sivua. (Like, 2013).
Frehley, Ace & Layden, Joe & Ostrosky, John (Juha Arola, kääntäjä): Ei kaduttavaa – Rock’n’roll-muistelmat, 327 sivua. (Like, 2012).
Leaf, David & Sharp, Ken: Kiss – Behind The Mask, The Official Authorised Biography, 431 sivua. (Aurum, 2004).
McPhate, Tm & Gill, Julian: Odyssey – The Definitive Examination Of Music From The Elder, Kiss’ Cult-Classic Concept Album, 536 sivua. (KISSFAQ.COM Publishing, 2016).
Simmons, Gene: Kiss And Make-Up, 275 sivua. (Crown cop, 2001).
Stanley, Paul (Jere Saarainen, kääntäjä): Tehty mikä tehty – minun tarinani, 483 sivua. (Minerva, 2015).
Stevens, Joe: Kiss – Revenger Is Sweet, 60 sivua. (Omnibus Press, 1997).

KIss: Lick It Up (1983).

KIss: Lick It Up (1983).

Thin Lizzy: Thunder And Lightning – joutsenlaulu vailla vertaa

Thunder And Lightning (Vertigo, 1983)

Thin Lizzy: Thunder And Lightning (1983).Vuonna 1969 perustettu irlantilaisbändi Thin Lizzy ehti etsiä ilmaisuaan rauhassa. Triona aloittanut yhtye kasvoi kohti maailmanmainetta juurevan blues rockin saattamana, mutta jo vuonna 1974 blues oli väistymässä hard rockin ja popsävyjen tieltä. 80-luvulla Lizzyn musiikin ansiona on bändin kiihkeyden valjastaminen modernimpaan soundiin. Thin Lizzyn vaiheikkaan uran viimeiseksi albumiksi jäi alkukeväästä -83 julkaistu Thunder And Lightning.

Thin Lizzy oli aito rockelämän kuvajainen. Bändin vaaraa uhkuva ilme kiteytyi Phil Lynottiin, räyhäkkään oloiseen mustaan laulajaan, jonka musiikilliset kyvyt olivat kiistämättömät. Basisti-vokalistin uskottavuus oli ehdoton sekä lavalla että kadulla. Rankkaan elämäntyyliin peilattuna yhtyeen tahti tuntuu tiheältä: vuosina 1971–1983 peräti 12 albumia, livetuplat Live And Dangerous ja Life ja vielä kiertueet päälle. Lynott ehti tehdä -80 luvun alussa jopa kaksi sooloalbumia.

Thin Lizzy: Brian Downey (vas.), John Sykes, Phil Lynott, Scott Gorham ja Darren Wharton. Kuva: heavyharmonies.com.

Thin Lizzy: Brian Downey (vas.), John Sykes, Phil Lynott, Scott Gorham ja Darren Wharton. Kuva: heavyharmonies.com.

Tiiviin rockelämän hinta oli kova. Yhtyeen johtaja kärsi huumeongelmasta, samoin kitaristi Scott Gorham. Hän tunnisti ystävänsä riippuvuuden oman hätänsä keskeltä, mutta keulakuva ei jaksanut enää kauaa. Suurin odotuksin Lizzyn jälkeiseen musiikkiinsa suhtautunut Lynott menehtyi vuonna 1986. Hän oli vain 36-vuotias.

Vain reilut kolme vuotta aiemmin viisihenkiseksi muotoutunut Lizzy yllätti ultrakeskittyneellä albumilla monet fanit. Kahden kitaristin ja koskettimien sävyttämä Thunder And Lightiningin täyteläinen soundi rokkasi käsittämättömällä vimmalla. Se iskee astetta tiukemmin kuin 1981 julkaistu Renegade. Lizzyn joutsenlauluksi jäävän levyn sävellysten tekoon osallistuivat Lynottin rinnalla aktiivisimmin rumpali Brian Downey ja kosketinsoittaja Darren Wharton.

Thunder And Lightning sisältää useita klassikkobiisejä. Esimerkiksi nimikappale kaahaa upeasti kaasu pohjassa, kiihkeän laulun ja dynaamisten soolojen siivittämänä. B-puolen avaava Cold Sweat – kitaristi John Sykesin bravuuri – iskee suoraan energian ytimestä. Jo vastustamaton kitarariffi vie jalat haara-asentoon.

Mukana on kuitenkin myös huolta tulevaisuudesta. Cold Sweat, Bad Habits ja Heart Attack eivät kerro vain seikkailunmakuisen rockelämän ruusuisuudesta. Viimeiseksi singleksi jäänyt The Sun Goes Down saattaa heijastaa lopun alkua tarkemmin kuin arvasimmekaan.

1983 oli mallikasta heavyn ja hard rockin aikaa. Thunder And Lightningin ohella monessa levy- ja kasettisoittimessa soivat samana vuonna julkaistut Pyromania (Def Leppard), Piece Of Mind (Iron Maiden), Holy Diver (Dio), Lick It Up (Kiss), Flick Of The Switch (AC/DC) sekä Metallican debyytti Kill ’Em All. Thin Lizzyn levytysura päättyi raskaan rockin kulta-aikana.

Thunder & Lightning
Phil Lynott – bassokitara, laulu
Scott Gorham – kitara
John Sykes – kitara
Darren Wharton – kosketinsoittimet
Brian Downey – rummut
Tuottajat: Thin Lizzy ja Chris Tsangarides

Thunder And Lightining julkaistiin laajennettuna 2CD-painoksena albumin juhlavuotena 2013. CD 2 sisältää liveraitoja ja demoja. Kysy Thin Lizzyä ja aiheeseen liittyvää kirjallisuutta kotikirjastostasi.

Thin Lizzy tekee yhä satunnaisia keikkoja. Lisää infoa bändin viralliselta kotisivulta.

Tuomas Pelttari

Hae 'Thunder And Lightning' kirjastosta!

Hae ’Thunder And Lightning’ kirjastosta!

Hae T & L kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Studio- ja livealbumit
Thin Lizzy
(1971)
Shades Of A Blue Orphanage (1972)
Vagabonds Of The Western World (1973)
Nightlife (1974)
Fighting (1975)
Jailbreak (1976)
Johnny The Fox (1976)
Bad Reputation (1977)
Live And Dangerous (1978)
Black Rose: A Rose Legend (1979)
Chinatown (1980)
Renegade (1981)
Thunder And Lightning (1983)
Life (1984)

Lue lisää:
Bailie, Stuart: The Ballad Of The Thin Man – The Authorized Biography Of Phil Lynott & Thin Lizzy, 193 sivua. (Boxtree, 1996).
Byrne, Alan: Thin Lizzy – Soldiers Of Fortune, 222 sivua. (Firefly, 2004).
Putterford, Mark (Tarja Lipponen, kääntäjä): Black Rose – Phil Lynott ja Thin Lizzyn tarina, 312 sivua. (Johnny Kniga, 2013).

Thin Lizzy: Thunder And Lightning (1983).

Thin Lizzy: Thunder And Lightning (1983).

The Police: Synchronicity – trion viimeinen klassikko

The Police: Synchronicity (A&M Records, 1983)

Synchronicity (1983).Brittiläinen rocktrio The Police teki viisi studioalbumia, joista viimeinen oli kesän 1983 alussa julkaistu Synchronicity. Miljoonia myynyt levy menestyi ilmiömäisesti ympäri maailmaa. Kuin hitiksi tehty Every Breath You Take nousi odotetusti kansainväliseksi menestykseksi, kappaleeksi josta The Police tunnistetaan ehkä helpoiten. Albumin nimi tuli lauluntekijä Stingiltä, kirjailija Arthur Koestlerin teoksen The Roots Of Coincidence innoittamana.

Valovoimaista musiikkia kuunnellessa on vaikea nähdä sitä, että levynteko ja Synchronicityä seurannut kiertue kiristi yhtyeen jäsenten välejä. Ehkä ristiriitojen syynä oli Stingin (s. 1951) ylivoimaisuus säveltäjänä, ehkä riidat, ehkä yhteinen kyllästyminen samoihin bändikuvioihin. Joka tapauksessa Andy Summers (s. 1942), Stewart Copeland (s. 1952) ja Sting eivät enää pystyneet yhteisen albumin tekemiseen Synchronicityn jälkeen.

* * *

Energiaa pulppuava Synchronicity I aloittaa levyn kuin pysäyttämätön luonnonvoima. Kosketinkuvioiden sävyttämä kekseliäs rock jyrää. Protestilaulu Walking In Your Footsteps kantaa sykkivän sovituksen ytimessä huolta ihmisen näköalattomuudesta. The Policen koko uran ajalta tuttu hauskanpitovaihde löytyy selvimmin ainoilta Summersin ja Copelandin sävellyksiltä Mother ja Miss Gradenko. Jälkimmäisessä Copeland irvailee monitulkintaisesti, muotissa kun pitäisi pysyä:

Your uniform don’t seem to fit,
You’re much too alive in it.
You’ve been letting your feelings show.

Harva bändi taitaa eeppisen rockbiisin kuin The Police: Synchronicity II on yksi värikäs sulka yhtyeen hattuun. Lauluntekijä Sting kuvaa työelämän oravanpyörää ja ihmiselon yleistä epäinhimillisyyttä paremmin kuin huomaammekaan, vivahteikkaan rockbiisin imu on niin vahva.

Albumin B-puolen yhtenäisyys säväyttää. Every Breath You Take asettuukin jatkumoon, jossa yhden maailman suurimmista poplauluista pitääkin kilpailla ykköspaikasta. Käsittämättömän dramaattiset King Of Pain, Wrapped Around Your Finger ja Tea In The Sahara voivat viedä voiton, kuulijan tunnelmasta riippuen. Erityisesti King Of Pain osoittaa valtavaa kunnianhimoa, jossa pop ja taiderock ovat yhtä. Yksi yhtyeen suurimmista biiseistä.

Jäähyväisiksi jäi maailmankiertue ja uusi versio singlestä Don’t Stand So Close To Me. Bändi kuitenkin palasi yhteen vielä kerran. The Policen kiertue 2007–2008 oli suuri menestys, mutta Synchronicity ei vieläkään saanut seuraajaa.

Stewart Copeland – rummut, lyömäsoittimet
Sting – bassokitara, laulu
Andy Summers – kitara
Tuottajat: Hugh Padgham ja The Police

Lue lisää
Campion, Chris (suom. Petri Silas): The Police, 397 sivua. (Johnny Kniga, 2010).
The Police: Message In A Box – The Complete Recordings, 4CD. Boksissa mukana 68-sivuinen liitekirja. (A&M Records, 1993).
Sting (suom. Erkki Jukarainen): Kuin särkynyttä musiikkia – muistelma, 356 sivua. (WSOY, 2004).
Summers, Andy: One Train Later – A Biography, 354 sivua. (Portrait, 2006).

The Police kotisivu.

Levyhyllyt
The Policen studioalbumit
Outlandos D’Amour (A&M Records, 1978)
Reggatta De Blanc (1979)
Zenyatta Mondatta (1980)
Ghost In The Machine (1981)
Synchronicity (1983)

Livealbumit
Live!, 2CD. (1995)
Certifiable – Live In Buenos Aires, CD+DVD. (2008)

Hae Synchronicitya kirjastosta.

Hae Synchronicitya kirjastosta.

Hae Synchronicity kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

 

The Police: Synchronicity (1983).

The Police: Synchronicity (1983).