Levyt, jotka Alice unohti

Alice Cooper: Special Forces | Zipper Catches Skin | DaDa

Alice Cooper on muuttuja. Hänen tuotannossaan on monta parin albumin pituista vaihetta, jotka ovat syntyneet siitä, mitä kitararockin maailmassa milloinkin on tapahtunut. On kuitenkin myös aikakausi, jota määrittää jokin aivan muu: unohdus.

Cooperin 1980-luvun alun albumit Special Forces, Zipper Catches Skin ja DaDa muodostavat trilogian, joka tunnetaan nimellä ”Alice Cooper’s blackout albums” eli ”Alice Cooperin pimennyslevyt” tai ”muistikatkolevyt”. Nimi juontuu siitä, että artisti sanoo unohtaneensa lähes kaiken tuohon aikakauteen liittyvän. ”Tein biisit, levyt ja kiertueet, mutta en muista niistä juuri mitään”, Cooper tunnusti Quietus-lehden haastattelussa vuonna 2009.

Voiko se pitää paikkansa? Voiko ihminen kadottaa vuosien mitalta muistoja? Ehkäpä.

Varmaa on se, että blackout-levyjen tekemistä edelsi tiukka käännös. Cooperin vuoden 1978 albumi From The Inside oli eltonjohnmainen poplevy, mutta sen seuraaja Flush The Fashion (1980) lähti ajanmukaisuutta tavoitellen new waveen päin.

Special Forces (1981) jatkoi samaan suuntaan. Se on pulpahtelevia syntetisoijasoundejaan lukuun ottamatta rapisevan kuiva kitararocklevy, jonka pelkistetty tuotanto mallintaa punkin mahtailunvastaista eetosta. Mutta vaikka Cooper hokee levyllä opportunistisesti sellaisia kliseisiä punkmantroja kuin ”we don’t care” ja ”no fun” kuin uskoisi niiden avaavan oven ajankohtaisten artistien kerhoon, ei hän lopulta osaa olla muuta kuin oma teatraalinen, epätodellinen ja sarjakuvamainen itsensä. Special Forcesilla on ohikiitävät hetkensä, eikä piruileva riemu ole kadonnut Alicen äänestä kokonaan, mutta musiikkia leimaa heikolla jäällä tanssimisen tunnelma.

Special Forces on blackout-kauden albumeista ainoa, jonka tueksi tehtiin kiertue. Etenkin Euroopan-osuudella konserttiliput tekivät hyvin kauppansa, koska Cooper ei ollut esiintynyt suuren meren tällä puolella aikoihin. Se, että keikoilla kuultiin uusimman levyn materiaalista vain ’Who Do You Think We Are’ ja Love-laina ’Seven and Seven Is’ kertoo jotakin artistin ja levyn suhteesta. Cooper ei uskonut Special Forcesiin itsekään, ja tuskin hän pystyi uskomaan itseensäkään. Luurankomainen, päihdeongelmista kärsinyt rocktähti vaikutti sairaalta.

Huonot ajat jatkuivat Zipper Catches Skinillä (1982). Se oli pitkään aikaan ensimmäinen Alice Cooper -levy, joka ei noussut Billboardin listalla edes kahdensadan myydyimmän joukkoon. Cooper kertoi levyn ilmestymisen aikaan halunneensa käydä kovin ottein rockin kliseiden kimppuun. Sitä ideologiaa edustanee se, että hän esiintyy takakannen hölmössä kuvassa siistinä kauluspaitamiehenä, jonka penis on jäänyt vetoketjun väliin. Edeltäjäänsä siistimpi ja hiotumpi Zipper Catches Skin on lähempänä perinteistä Cooper-albumia kuin Special Forces. Se ei ole hänen ikimuistoisimpia teoksiaan, mutta hän ei myöskään kuulosta tekevän kuolemaa studiossa.

On erikoista, että Alice on Zipperillä virkeämpi, satiirisempi ja terävämpi kuin edellisellä levyllään, sillä hän mitä ilmeisimmin kärsi vielä tuolloin crackriippuvuudesta. Pitkästä aikaan Cooperin sessioihin saapunut kitaristi Dick Wagner luonnehti Zipper Catches Skiniä ”vauhdilla tehdyksi levyksi” ja ”huumepainajaiseksi”. Maineikas soittaja katsoi parhaaksi poistua studiosta jo ennen kuin levy saatiin valmiiksi. Olosuhteisiin ja laulajan mielentilaan nähden levyn henki on yllättävän eläväinen. Siltikin Zipper Catches Skin kärsii kantavan idean puutteesta.

Unohdetuista albumeista viimeiseksi jäi DaDa, jolla Cooper kävi pitkästä aikaa yhteistyöhön tuottajanero Bob Ezrinin kanssa. Lahjakkaan säveltäjä-sovittaja-tuottajan läsnäolo on useimmiten ollut laadun takuu, ja Ezrinin äärimusikaalinen ote kuuluukin melodioissa ja sovituksissa selvästi. DaDa on teemalevy, jonka punainen lanka punoutuu raaoista murhista, sivupersoonista, perhehelvetistä ja mielisairauksista. Vaikka DaDa edustaa Alicen uralla yhden aikakauden loppua, se on hänen unohtamistaan levyistä vahvin ja mielenkiintoisin.

Levyn päättävän ’Pass The Gun Around’ -kappaleen rivit “I’ve had so many blackout nights before / I don’t think I can take this anymore” ovat hätähuuto. DaDan julkaisun jälkeen Cooper vetäytyi musiikkialalta pariksi vuodeksi selvittämään päätään ja sotkuiseksi käynyttä elämäänsä.

Jos Alice ei muista Special Forcesin, Zipper Catches Skinin ja DaDan tekemistä, se johtuu hänen silloisesta elämäntyylistään. Päihteet ajoivat hänet tilaan, jossa muistin pätkiminen on arkipäivää. Toisaalta voi olla, että hän ei vain halua muistaa noita kurjia aikoja. Tai kenties tuo uran vaihe, jossa Cooper oli hukassa, huutaa määrittelyä. Kolmen albumin luokitteleminen unohdetuiksi tekee niistä jotakin harhailun etappeja kiehtovampaa – toisella tajunnan tasolla syntynyttä musiikkia. Sellainen dramatisointi olisi tyypillistä Alice Cooperia.

DaDan jälkeen muuttuja muuttui jälleen, ja se pelasti hänet. Raitistunut Alice Cooper palasi alalle vuonna 1986 julkaistulla Constrictorilla, joka tempaisi hänet 1980-luvun heavy rockin pauloihin. Menestyksekäs paluu huipentui pophevilevyyn Trash ja sen valtavaan hittiin Poison vuonna 1989. Itse hän teatraaliseen tapaansa pitää toipumistaan prosessina, jossa persoonan paha puoli otettiin hallintaan.

”Kun olin alkoholisti, minusta oli hauskempaa olla Alice Cooper kuin oma itseni”, hän muisteli syksyllä 2002 Sueen tekemässäni haastattelussa. ”Lopulta tajusin, että olin ajautunut Jim Morrison -tyyppiselle kuolemantripille, josta oli pakko päästä pois. Kun pääsin pakoon sieltä, päätin, että Alice ei enää saa päästä esiintymislavan ulkopuolelle.”

Cooperiin perehtymistä ei kannata aloittaa ”blackout albums” -kolmikosta, mutta syventäviin Alice-opintoihin trilogia kuuluu aivan ehdottomasti.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Alice Cooper kotisivu

Hae Alice Cooperia kirjastosta.

Hae Alice Cooperia kirjastosta:
esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Pretties For You (1969)
Easy Action (1970)
Love It To Death (1971)
Killer (1971)
School’s Out (1972) Levyhyllyt
Billion Dollar Babies (1973)
Muscle Of Love (1973)
Welcome To My Nightmare (1975)
Alice Cooper Goes To Hell (1976)
Lace And Whiskey (1977)
From The Inside (1978)
Flush The Fashion (1980)
Special Forces (1981)
Zipper Catches Skin (1982)
DaDa (1983)
Constrictor (1986)
Raise Your Fist And Yell (1987)
Trash (1989)
Hey Stoopid! (1991)
The Last Temptation (1994)
Brutal Planet (2000)
Dragontown (2001)
The Eyes Of Alice Cooper (2003)
Dirty Diamonds (2005)
Along Came A Spider (2009)
Welcome 2 My Nightmare (2011)
Paranormal (2017)

Lue lisää | Finna.fi
Bruce, Michael: No More Mr Nice Guy – The Inside Story Of The Alice Cooper Group, 160 sivua. SAF Publishing 1996.
Cooper, Alice & Zimmerman, Keith & Zimmerman, Kent & Männistö, K. (kääntäjä): Alice Cooper, golfhirviö – Rokkarin 12 askelta golfaddiktiksi, 315 sivua. Like 2008.
Gaiman, Neil & Zulli, Michael & Cooper, Alice: The Last Temptation, 102 sivua. Dark Horse Comics 2000.
Thompson, Dave: Alice Cooper – Welcome To My Nightmare, 306 sivua. Omnibus Press cop. 2012.

Alice Cooper kuvattuna albumille Zipper Catches Skin (1982).

Kojo: Time Won’t Wait – revanssi Englannissa

Time Won’t Wait | Dig It 1983

Kun se pommi jäi suutariksi, Kojon oli kovin vaikeaa jatkaa mihinkään suuntaan – mutta hän jatkoi. Laulaja puri hammasta ja lähti Lontooseen tekemään englanninkielistä albumia.

Mainittu pommi oli Juice Leskisen sanoittama ja Jim Pembroken säveltämä pasifistinen rockbiisi nimeltä ’Nuku pommiin’, joka sai vuoden 1982 euroviisuissa nolla pistettä. Kojo lauloi kilpailussa juuri niin kuin pitikin, mutta Suomen kansa valitsi hänet silti kollektiivisen viisutappionsa syntipukiksi. 

Kojo jäi ikävään rakoon. Yhtäällä oli suuri yleisö, joka hoivasi kehnoa kansallista itsetuntoaan torumalla maan maineen muka lokaan vetänyttä rääkyjää. Toisaalla kirkasotsaiset rockpiirit nyrpistelivät soulrokkarille, joka oli myynyt itsensä osallistumalla korniin laulukilpailuun. Yhtä hurja tunnemyrsky on pyyhkinyt viisusuomalaisia vain silloin, kun maskeissaan muriseva Lordi oli valittu Suomen edustajaksi eikä sen vielä arvattu voittavan.

Ennen Euroviisuja kotimaista rockia tuntevat olivat tehneet Kojolle kunniaa. Timo Kojo (s. 1953) oli säestänyt Rauli Badding Somerjokea jo vuonna 1974, tehnyt duokeikkaa Dave Lindholmin kanssa, vieraillut Albert Järvisen singlellä ja laulanut bändissä Madame George, jolle oli langennut edelläkävijän epäkiitollinen osa soul- ja funkrockin tuomisessa Suomeen. 

Madame Georgen afroamerikkalaiset vaikutteet kuuluivat myös Kojon soolouralla, jonka hän käynnisti 1970-luvun lopulla. Albumit So Mean (1979) ja Lucky Street (1980) saivat kriitikot kirjoittamaan kansainvälisen tason soulrockista. Kumpikin levy nousi listalla korkealle ja myi kultaa, mikä todisti, että Suomessa kuunneltiin noihin aikoihin muutakin kuin rockabillyä, punkkia ja pateettisia iskelmiä. 

Vuoden 1981 vähemmän funkyksi ja enemmän ajanmukaiseksi sovitettu Go All The Way oli yllättäen ollut notkahdus Kojon suosiossa, ja hän oli alkanut pohtia, kannattaisiko Suomen pienillä musiikkimarkkinoilla kokeilla laulaa myös suomeksi niin kuin toinen kova rockvokalisti Kirka oli hyvällä menestyksellä tehnyt. Niin Kojo tuli kolaroineeksi uransa lommoille Euroviisuissa. Huono menestys ei oikeasti ollut hänen syytään sen enempää kuin kenenkään muunkaan, mutta se ei kiinnostanut ketään. Tarvittiin syyllinen.

Kuin osoittaakseen olevansa muutakin kuin ivattu ”Nolla-Kojo” laulaja palasi tappionsa maille Englantiin levyttämään uuden albumin. Time Won’t Waitin tuotti Madame Georgessa ja Jukka Tolonen Bandissa rumpuja soittanut amerikkalainen Billy Carson. Hän oli myös tehnyt tai ollut mukana tekemässä noin puolta levyn biiseistä. Yhtä suuri osuus oli Jim Pembrokella. Krediittejä saivat myös paikan päältä rekrytoidut kitaristi Gus Isadore ja basisti Paul Williams

Kojolle jäi tulkitsijan rooli. Jos ’Nuku pommiin’ -katastrofille naureskelleet olisivat malttaneet kuunnella Time Won’t Waitin tai minkä tahansa Kojon englanninkielisistä levytyksistä, he olisivat huomanneet hörötelleensä kansainvälisen tason vokalistille. Time Won’t Waitilla Kojo palasi kahden ensimmäisen soololevynsä tunnelmiin, mutta monipuolisemmin. Vaikka kyseessä ei ehkä ollut So Meanin kaltainen klassikko, englannissa tehtiin tasokasta jälkeä. Bändi soittaa svengaten ja napakasti, ja David Baptisten, Nat Augustinin, Colin Granhamin ja Raoul D’Oliveran torvisektio esiintyy edukseen. 

Keväällä 1983 ilmestyneen Time Won’t Waitin tekee uraauurtavaksi levyksi ’Whatugonnado?’. Tuo Billy Carsonin kirjoittama biisi on ensimmäinen suomalainen raplevytys. (Se kunnia annetaan yleensä General Njassan samana vuonna julkaistulle ’I’m Young, Beautiful And Naturalille’, mutta sehän ei ole raplevytys, vaikka hip-hop-kulttuurista ammentaakin.) Väkevästi Sugarhill Gang -vaikutteinen ’Whatugonnado?’ oli luonnollinen askel funkista inspiroituneelle Kojolle. Suomalaisen rapin alkusanat lausuttiin siis Lontoossa Kojon ja Carsonin suulla vuonna 1983, mutta harva ymmärsi kuunnella.

Time Won’t Wait ei vienyt Kojoa takaisin suuren sukseen vuosiin. Hädin tuskin Suomen albumilistan kolmenkymmenen kärjessä piipahtaneen julkaisun jälkeen Kojo vaihtoi esityskielensä suomeksi, mutta siitäkään ei ollut ihmeemmin etua hänen uralleen. On sääli, ettei suomalaisella musiikkibisneksellä ollut osaamista eikä resursseja auttaa Kojoa laulamaan siellä, mistä hänen rakkaimmat vaikutteensa tulivat. Se olisi saattanut olla jäiden kauppaamista inuiiteille tai sitten jotakin paljon hienompaa.

Kojon vaiheista voi lukea lisää myöhemmin tänä vuonna ilmestyvästä elämäkerrasta Tasasta ku Sveitsissä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Hae Kojon ’Time Won’t Wait’ kirjastosta.

Hae Time Won’t Wait kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Madame George
What’s Happening?!! | Love Records 1977

Kojo
So Mean (1979)
Lucky Street (1980)
Go All The Way (1981)
Hitparade (1982)
Time Won’t Wait | 1983
Rommia sateessa (1986)
Pyöri maa pyöri kuu (1990)
Kojo And The Great Boogie Band (1993)
Suloinen Maria (1997)
Lentävä pyörätuoli (2002)

Kojo & Jim Pembroke | Finna.fi
Bee tai Pop | Finnlevy 1985

Lue lisää | Finna.fi
Ahomaa
, Petteri: Kojo – Tasasta ku Sveitsissä, 250 sivua | Docendo 2019 (Ilmestyy syksyllä)
Bruun, Seppo & Lindfors, Jukka & Luoto, Santtu & Salo, Markku: Jee jee jee – Suomalaisen rockin historia, 543 sivua | WSOY 1998
Murtomäki, Asko: Finland 12 points – Suomen Euroviisut, 255 sivua | Teos 2007
Rantanen, Miska: Love Records 1966–1979 – Tarina, taiteilijat, tuotanto, 303 sivua | Schildts & Söderströms 2005 & 2014

Kojo: Time Won’t Wait (1983).


Yö: Varietee – porirockin alkuräjähdys

Varietee | Poko Rekords 1983

Yö: Varietee (1983).Kauan sitten erään länsisuomalaisen kaupungin kaduilla asteltiin tukka pystyssä asvalttiin särkyneiden enkelten joukossa. Kun ilmiö syntyi, aika oli 1980-luku ja paikka Pori. Sitä kutsuttiin porirockiksi, ja sen lähtölaukauksen ampui .

Yli kolmekymmentäviisi vuotta myöhemmin on sanottava, että ilmiöt tulivat ja menivät, mutta Yö pysyi. Laulaja Olli Lindholm johdatti bändinsä punkin kiihkeydestä iskelmärockin seesteisyyteen ja oman elämänsä loppuun saakka.

Vuonna 1981 perustettu Yö herätti tamperelaisen Poko Rekordsin kiinnostuksen syksyllä 1982. Heti ensimmäinen single, keväällä 1983 julkaistu ’Likaiset legendat I’ oli listamenestys. Ilmeisen hyvin valmistautunut ja lupaavasta alusta inspiroitunut kokoonpano (Lindholm, kosketinsoittaja-laulaja Jussi Hakulinen, kitaristi Jani Viitanen, basisti Juha Rauäng ja rumpali Veikko Lehtiranta) pani Varieteen purkkiin vajaassa viikossa MSL-studiossa Lempäälässä.

Heti Varieteen ensimmäisissä biiseissä ’Pieni ihminen suuressa maailmassa’ ja ’Ei voi elää rakkaudesta’ hahmottuu se, mikä alkuaikojen Yössä vetosi. Nuorten porilaisten paatoksellisessa rockissa oli vielä punkin ja uuden aallon kiihkeyttä, joka erottaa sen 2000-luvun Yöstä samalla tavalla kuin parikymppinen eroaa viisikymppisestä. Esimerkiksi ’Pro Patricia’ on ilahduttavan idealistinen isänmaallisuutta ja pasifismia pohdiskeleva laulu, jota olisi ollut vaikea kuvitella myöhempien aikojen Yön esittävän.

Kolmentoista biisin mittainen Varietee olisi voinut olla parempi kokonaisuus vähän lyhyempänä, tai ainakin se olisi pärjännyt ilman raskassoutuisia biisejä ’En saanut sua pilviin’ ja ’Vain varjot häntä seuraa’ sekä Reino Helismaan ’Päivänsäde ja menninkäinen’ -klassikon höpsöä rokkisovitusta. Sen sijaan singlebiisit ’Likaiset legendat I’ ja ’Särkynyt enkeli’, eteerisestä kiivaaksi kasvava ’Yhden illan varietee’, post-punkin ja suomirockin hybridi ’Rakkauden symbioosi’ ja jo mainitut avauskappaleet kestävät kuuntelua loputtomasti.

Jussi Hakulisen kirjoittamat biisit puhuttelivat väkevästi kahdeksankymmentäluvun suomalaisnuoria. Marraskuussa 1983 julkaistu Varietee oli välitön suurmenestys. Näyttävästi televisiossakin mainostettu debyyttialbumi myi vuoden loppuun mennessä timanttilevyyn oikeuttavat 50 000 kappaletta. Varietee oli lähtölaukaus paitsi Yön uralle, myös porirockille. Uusromanttisesta, hellyttävän suomalaisittain kimaltavasta alagenrestä tuli näyttävä ja suosittu osa 1980-luvun suomirockia. Kaikkien porirokkareiden ruumiinrakenteella ja tukkalaitteilla ei ehkä olisi päässyt Hanoi Rocksiin, mutta juuri heidän epätäydellisyyteensä oli helppoa samaistua.

Seuraavana vuonna porirockin kirkkaimmaksi tähdeksi nousi teinityttöjen palvoma Dingo, joka paloi loppuun kolme komeaa popalbumia levytettyään. Yö ei palanut. Se eli, vaikka vanha porirockskene kuoli ja vaikka suosio ei noussut Varieteen tasolle kahteenkymmeneen vuoteen. Ensialbumin tehnyt miehitys hajosi vähitellen. Hakulinen lähti bändistä vuonna 1985, Rauäng ja Lehtiranta 1990. Lindholm ja Viitanen luotsasivat bändiä yhdessä yli laihojen vuosien, kunnes kitaristi erosi yhtyeestä vuosituhannen vaihteessa.

2000-luku muutti kaiken. Yön ainoaksi alkuperäisjäseneksi jäänyt Lindholm käynnisti sivutoimekseen neljän albumin mittaisen soolouran, raitistui loppuiäkseen ja johdatti bändinsä ennennäkemättömään suosioon. Kaksikymmentä vuotta Varieteen julkaisun jälkeen sitkeys palkittiin: Rakkaus on lumivalkoinen (2003) ja sitä edeltänyt kokoelmalevy Legenda palauttivat Yön platinatasolle ja vieläpä korkealle Varieteen yläpuolelle.

Aika oli jälleen otollinen Yölle, koska Yö ei enää ollut se Varieteen tehnyt yhtye. Suomirock oli keski-ikäistynyt uudeksi iskelmäksi, ja se sopi oikein hyvin yhteen 2000-luvun seestyneen Yön kanssa. Rockuskottavuus, hipsterikredibiliteetti ja kriitikoiden kehut olivat kortilla, mutta levyt ja keikat pysyivät suosittuina. Vuonna 2008 Lindholm palkittiin Iskelmä-Finlandialla.

Olli Lindholmin mittava elämäntyö jäi kesken, kun hän menehtyi sairauskohtaukseen helmikuussa 2019. Suunnitelmissa oli muun muassa Yön suuri 40-vuotisjuhlakonsertti vuodelle 2021.

Olli Lindholm 19.3.1964 – 12.2.2019

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

kotisivu

Hae Yö-klassikko 'Varietee' kirjastosta.

Hae Yö-klassikko ’Varietee’ kirjastosta.

Varietee kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Yö | Studioalbumit
Varietee | Poko Rekords 1983
Nuorallatanssija | Poko Rekords 1984
Myrskyn jälkeen | Poko Rekords 1985
Äänet | Poko Rekords 1986
Lanka palaa | Poko Rekords 1988
Toinen puoliaika | Poko Rekords 1989
Antaa soittaa | Poko Rekords 1991
Tänä yönä | Poko Rekords 1992
Kymmenes kevät | Poko Rekords 1993
Hyviä vuosia | Poko Rekords 1994
Satelliitti | Poko Rekords 1996
Pirstaleet | Poko Rekords 1997
13. Yö | Poko Rekords 1999
Valo | Poko Rekords 2000
Rakkaus on lumivalkoinen | Poko Rekords 2003
Kuolematon | Poko Rekords 2005
Valtakunta | Poko Rekords 2007
Loisto | Poko Rekords 2009
Pelko ja rakkaus | Ratas Music Group 2012
Hyvässä ja pahassa | Ratas Music Group 2014
Puolet taivaasta – puolet helvetistä | Ratas Music Group 2016
Hyvän yön lauluja | Sony Music, Ratas Music 2017
Mitä jos mä rakastan | Sony Music, Ratas Music 2018

Yö | Livealbumit
…Ja tapahtui niinä päivinä | Poko Rekords 1984
Täältä tulee Yö… Live | Poko Rekords 1993
Yhden yön tarinoita | Poko Rekords 2003
Kolmen illan varietee | Poko Rekords 2006
Yön ensimmäinen keikka, LP | Poko Rekords 2008

Olli Lindholm | Sooloalbumit
Voima | Poko Rekords 2000
Maailma on kaunis | Ratas Music Group 2010
Nukku-Matti ja Herra Kuu | EMI 2012
Minun jouluni | Ratas Music Group 2013

Lue lisää | Finna.fi
Lindholm, Olli & Kotro, Arno: Yhden miehen varietee, 204 sivua | Docendo 2017
Lindholm, Olli & Rantanen, Ilpo: Yhden Yön tarina, 347 sivua | WSOY 2007
Lindholm, Olli & Rantanen, Ilpo: Likaiset legendat – 30 vuotta Yötä, 287 sivua | Siltala 2011

Yö: Varietee (1983).

Yö: Varietee (1983).

Kiss: Lick It Up – kadonneen kitaristin kunniajuoksu

Lick It Up (Mercury, 1983)

KIss: Lick It Up (1983).Ruotsin televisiossa esitettiin taannoin dokumenttielokuva Kiss och gitarristen som försvann, jossa kerrottiin Kissin vaiheista ja pohdittiin, mihin sen entinen kitaristi Vinnie Vincent on mahtanut hävitä. Dokumentin lopulla muuan yksityisetsivä arvelee, että Vincent elelee nyttemmin uutta elämää naisena nimeltä Angel.

Väite herätti keskustelua, vaikka oli pelkkää vanhan huhun herättelyä. Puheet Vinnie Vincentin sukupuolenvaihdoksesta levisivät jo 1990-luvun alussa – ja samoihin aikoihin hänen sanottiin työskentelevän pankissa tai halpatuotantopornon parissa ja kirjoittavan countryhittejä salanimellä. Noille väitteille ei ole minkäänlaisia todisteita. Eniten ne kertovat siitä, miten arvoituksellisesta hahmosta on kyse.

Se, että kukaan ylipäänsä puhuu Vinnie Vincentistä, johtuu hänen parin vuoden pestistään Kississä. Pimentoon jääneissä bändeissä soittaneen ja muun muassa Onnenpäivät-tv-sarjaan lauluja kirjoittaneen Vincent John Cusanon (s. 1952) esitteli Kissille lauluntekijä Adam Mitchell vuonna 1982. Kitaristin soitto- ja sävellystaidot tekivät vaikutuksen basisti-laulaja Gene Simmonsiin ja kitaristi-laulaja Paul Stanleyyn. Jo samana vuonna Vincent soitti kitaraa Kissin albumilla Creatures Of The Night ja kirjoitti sille biisejä. Vielä tuolloin hän kuitenkin oli pelkkä haamusoittaja. Valokuvissa ja videoilla esiintyi edelleen alkuperäisjäsen Ace Frehley, joka erkani Kissistä pitkän kaavan mukaan.

Vinnie Vincent julkistettiin Kissin jäseneksi joulukuussa 1982. Supersankaribändi ei ollut vielä luopunut maskeistaan, joten Vincentille luotiin hahmo: vuoden 1983 Creatures Of The Night -kiertueella hän esiintyi mystisenä Ankh Warriorina. Bändin uusi jäsen oli Kissin kaksinvaltiaiden luomus: Simmons ideoi Vinnie Vincent -taiteilijanimen, ja Stanley suunnitteli Ankh Warriorin.

Seuraavalla albumilla Lick It Up Kiss riisui naamionsa, mikä osoittautui hyväksi siirroksi. Kauan kätkettyinä pidettyjen kasvojen paljastaminen herätti niin paljon huomiota, että syyskuussa 1983 julkaistu Lick It Up toi Kissille pitkästä aikaa platinalevyn Yhdysvalloista. Bändin suosio elpyi myös ulkomailla, kun uusi fanisukupolvi otti sen omakseen muiden kovaäänisten pitkätukkabändien mukana. Vaikka Kiss oli toiminut jo kymmenen vuotta, kahdeksankymmentäluvun hard rockissa se oli omiensa joukossa. Lick It Upin rajun heavyn (Exciter, Fits Like A Glove) raskaan jytän (All Hell’s Breakin’ Loose, And On The 8th Day) ja powerballadin (A Million To One) tahdissa kelpasi heilutella hervotonta kieltä, ja poppaava nimiraita kasvoi yhdeksi Kissin tunnetuimmista biiseistä.

Creatures Of The Nightin rankalla linjalla jatkanut Lick It Up oli Vinnie Vincentin kunniajuoksu. Hän oli mukana kirjoittamassa kahdeksaa levyn kymmenestä kappaleesta ja teki nopeanäppisenä kitaristina vaikutuksen vauhtia ja tekniikkaa arvostaneissa soittajapiireissä. Pian kuitenkin kävi ilmi, ettei Vincent aikonut alkaa Simmonsin ja Stanleyn alaiseksi. Kulissien takana hän vaati saada olla täysivaltainen jäsen, ei rumpali Eric Carrin kaltainen palkollinen. Lavoilla hän haki valokeilaa soittamalla päätähuimaavan tyhjänpäiväisiä ja loputtoman pitkiä kitarasooloja, joita yhtyeen johtajat kuuntelivat lavan laidalla kulmat kurtussa.

Lopulta Kissin oli vaivattomampaa vaihtaa jäsentä kuin yrittää murtaa Vincentin egoa. Kun Lick It Up -kiertue päättyi, kitarasankari sai kenkää. Kissin ikääntyvä fanikunta ei silti koskaan unohtanut Vinnie Vincentiä: Creatures Of The Nightin ja Lick It Upin kipakat kitararaidat kirvoittavat yhä ylistystä fanifoorumeilla. Vincent oli varmasti hankala bändikaveri, mutta myös taitava muusikko, joka ohjasi Kissin kohti parempia aikoja.

All Hell’s Breaking Loose oli Lick It Upin toinen single.

Kissin jälkeen Vinnie Vincent teki kaksi albumia Invasion-yhtyeensä kanssa, mutta sen jälkeen hän alkoi vähitellen muuttua näkymättömäksi. Hän kirjoitti kappaleita muille artisteille ja Kissin vuoden 1992 Revenge-albumille ja käynnisteli sooloprojektia, jonka levy ei kuitenkaan koskaan ilmestynyt. Vuonna 1996 hän julkaisi Euphoria-nimisen ep:n lahjaksi seuraavan albuminsa ennakkotilaajille, mutta pitkäsoittoa ei maksaneiden harmiksi ikinä julkaistu. Sittemmin Vincent ei ole saanut aikaiseksi oikein mitään. Vuonna 2011 hän piipahti vastentahtoisesti julkisuudessa, kun joutui tekemisiin poliisin kanssa, mutta sen jälkeen hänestä ei ole kuultu.

Missä Vinnie Vincent on nyt? Miltä hän näyttää? Millä hän elää? Mitä nimeä hän käyttää? Luultavimmin eläkeikäinen mysteerimies asustelee kaikessa hiljaisuudessa jossain päin Amerikkaa, käy netissä lueskelemassa huvittuneena itseään koskevia juttuja, ja kenties kommentoikin niitä salanimien takaa. Voi olla, että hän kopioi tämänkin artikkelin Google Translateen ja myhäilee mahdolliseen partaansa.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Vinnie Vincent fanifoorumi
Kiss kotisivu

Levyhyllyt:
Vinnie Vincent Kissin studioalbumeilla
Creatures Of The Night (1982)
Lick It Up (1983)
Revenge (1992, säveltäjänä)

Vinnie Vincent Invasion
Vinnie Vincent Invasion (1986)
All Systems Go (1988)
Euphoria, EP (1996)

Vinnie Vincent muiden artistien levyillä
Treasure: Treasure (1977)
Dan Hartman: Instant Replay (1978)
Peter Criss: Let Me Rock You (1982)
Wendy O. Williams: WOW (1984)
John Waite: No Brakes (1984)
The Bangles: Everything (1988)

Tribuuttialbumi
Kiss My Ankh: A Tribute To Vinnie Vincent (2008)

Kiss
Kiss (1974)
Hotter Than Hell (1974)
Dressed To Kill (1975)
Destroyer (1976)
Rock And Roll Over (1976)
Love Gun (1977)
Dynasty (1979)
Unmasked (1980)
Music from “The Elder” (1981)
Creatures Of The Night (1982)
Lick It Up (1983)
Animalize (1984)
Asylum (1985)
Crazy Nights (1987)
Hot In The Shade (1989)
Revenge (1992)
Carnival Of Souls: The Final Sessions (1997)
Psycho Circus (1998)
Sonic Boom (2009)
Monster (2012)

Lue lisää:
Kissistä voi lukea englanninkielen lisäksi suomeksi. Toimitus suosittelee lämpimästi Juha Arolan ja Jere Saaraisen kääntämiä Kiss-aiheisia elämäkerrallisia teoksia. Kysy Kiss-kirjoja kotikirjastostasi.

Criss, Peter & Sloman, Larry (Juha Arola, kääntäjä): Kissin kissamiehen elämä, 422 sivua. (Like, 2013).
Frehley, Ace & Layden, Joe & Ostrosky, John (Juha Arola, kääntäjä): Ei kaduttavaa – Rock’n’roll-muistelmat, 327 sivua. (Like, 2012).
Leaf, David & Sharp, Ken: Kiss – Behind The Mask, The Official Authorised Biography, 431 sivua. (Aurum, 2004).
McPhate, Tm & Gill, Julian: Odyssey – The Definitive Examination Of Music From The Elder, Kiss’ Cult-Classic Concept Album, 536 sivua. (KISSFAQ.COM Publishing, 2016).
Simmons, Gene: Kiss And Make-Up, 275 sivua. (Crown cop, 2001).
Stanley, Paul (Jere Saarainen, kääntäjä): Tehty mikä tehty – minun tarinani, 483 sivua. (Minerva, 2015).
Stevens, Joe: Kiss – Revenger Is Sweet, 60 sivua. (Omnibus Press, 1997).

KIss: Lick It Up (1983).

KIss: Lick It Up (1983).

Thin Lizzy: Thunder And Lightning – joutsenlaulu vailla vertaa

Thunder And Lightning (Vertigo, 1983)

Thin Lizzy: Thunder And Lightning (1983).Vuonna 1969 perustettu irlantilaisbändi Thin Lizzy ehti etsiä ilmaisuaan rauhassa. Triona aloittanut yhtye kasvoi kohti maailmanmainetta juurevan blues rockin saattamana, mutta jo vuonna 1974 blues oli väistymässä hard rockin ja popsävyjen tieltä. 80-luvulla Lizzyn musiikin ansiona on bändin kiihkeyden valjastaminen modernimpaan soundiin. Thin Lizzyn vaiheikkaan uran viimeiseksi albumiksi jäi alkukeväästä -83 julkaistu Thunder And Lightning.

Thin Lizzy oli aito rockelämän kuvajainen. Bändin vaaraa uhkuva ilme kiteytyi Phil Lynottiin, räyhäkkään oloiseen mustaan laulajaan, jonka musiikilliset kyvyt olivat kiistämättömät. Basisti-vokalistin uskottavuus oli ehdoton sekä lavalla että kadulla. Rankkaan elämäntyyliin peilattuna yhtyeen tahti tuntuu tiheältä: vuosina 1971–1983 peräti 12 albumia, livetuplat Live And Dangerous ja Life ja vielä kiertueet päälle. Lynott ehti tehdä -80 luvun alussa jopa kaksi sooloalbumia.

Thin Lizzy: Brian Downey (vas.), John Sykes, Phil Lynott, Scott Gorham ja Darren Wharton. Kuva: heavyharmonies.com.

Thin Lizzy: Brian Downey (vas.), John Sykes, Phil Lynott, Scott Gorham ja Darren Wharton. Kuva: heavyharmonies.com.

Tiiviin rockelämän hinta oli kova. Yhtyeen johtaja kärsi huumeongelmasta, samoin kitaristi Scott Gorham. Hän tunnisti ystävänsä riippuvuuden oman hätänsä keskeltä, mutta keulakuva ei jaksanut enää kauaa. Suurin odotuksin Lizzyn jälkeiseen musiikkiinsa suhtautunut Lynott menehtyi vuonna 1986. Hän oli vain 36-vuotias.

Vain reilut kolme vuotta aiemmin viisihenkiseksi muotoutunut Lizzy yllätti ultrakeskittyneellä albumilla monet fanit. Kahden kitaristin ja koskettimien sävyttämä Thunder And Lightiningin täyteläinen soundi rokkasi käsittämättömällä vimmalla. Se iskee astetta tiukemmin kuin 1981 julkaistu Renegade. Lizzyn joutsenlauluksi jäävän levyn sävellysten tekoon osallistuivat Lynottin rinnalla aktiivisimmin rumpali Brian Downey ja kosketinsoittaja Darren Wharton.

Thunder And Lightning sisältää useita klassikkobiisejä. Esimerkiksi nimikappale kaahaa upeasti kaasu pohjassa, kiihkeän laulun ja dynaamisten soolojen siivittämänä. B-puolen avaava Cold Sweat – kitaristi John Sykesin bravuuri – iskee suoraan energian ytimestä. Jo vastustamaton kitarariffi vie jalat haara-asentoon.

Mukana on kuitenkin myös huolta tulevaisuudesta. Cold Sweat, Bad Habits ja Heart Attack eivät kerro vain seikkailunmakuisen rockelämän ruusuisuudesta. Viimeiseksi singleksi jäänyt The Sun Goes Down saattaa heijastaa lopun alkua tarkemmin kuin arvasimmekaan.

1983 oli mallikasta heavyn ja hard rockin aikaa. Thunder And Lightningin ohella monessa levy- ja kasettisoittimessa soivat samana vuonna julkaistut Pyromania (Def Leppard), Piece Of Mind (Iron Maiden), Holy Diver (Dio), Lick It Up (Kiss), Flick Of The Switch (AC/DC) sekä Metallican debyytti Kill ’Em All. Thin Lizzyn levytysura päättyi raskaan rockin kulta-aikana.

Thunder & Lightning
Phil Lynott – bassokitara, laulu
Scott Gorham – kitara
John Sykes – kitara
Darren Wharton – kosketinsoittimet
Brian Downey – rummut
Tuottajat: Thin Lizzy ja Chris Tsangarides

Thunder And Lightining julkaistiin laajennettuna 2CD-painoksena albumin juhlavuotena 2013. CD 2 sisältää liveraitoja ja demoja. Kysy Thin Lizzyä ja aiheeseen liittyvää kirjallisuutta kotikirjastostasi.

Thin Lizzy tekee yhä satunnaisia keikkoja. Lisää infoa bändin viralliselta kotisivulta.

Tuomas Pelttari

Hae 'Thunder And Lightning' kirjastosta!

Hae ’Thunder And Lightning’ kirjastosta!

Hae T & L kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Studio- ja livealbumit
Thin Lizzy
(1971)
Shades Of A Blue Orphanage (1972)
Vagabonds Of The Western World (1973)
Nightlife (1974)
Fighting (1975)
Jailbreak (1976)
Johnny The Fox (1976)
Bad Reputation (1977)
Live And Dangerous (1978)
Black Rose: A Rose Legend (1979)
Chinatown (1980)
Renegade (1981)
Thunder And Lightning (1983)
Life (1984)

Lue lisää:
Bailie, Stuart: The Ballad Of The Thin Man – The Authorized Biography Of Phil Lynott & Thin Lizzy, 193 sivua. (Boxtree, 1996).
Byrne, Alan: Thin Lizzy – Soldiers Of Fortune, 222 sivua. (Firefly, 2004).
Putterford, Mark (Tarja Lipponen, kääntäjä): Black Rose – Phil Lynott ja Thin Lizzyn tarina, 312 sivua. (Johnny Kniga, 2013).

Thin Lizzy: Thunder And Lightning (1983).

Thin Lizzy: Thunder And Lightning (1983).