Pekka Streng – kohti unen maata

Magneettimiehen kuolema • Kesämaa • Unen maa

Pekka Streng & Tasavallan Presidentti: Magneettimiehen kuolema (1970).Kun menee Myrskylän kylään ja kiertelee siellä Kartanonmäkeä, tulee ennen pitkää kulkeneeksi Magneettimiehenkujaa ja Mimosaneidonkujaa pitkin. Tiet ovat saaneet nimensä erään alueella varttuneen taiteilijan tuotannosta. Suurelle yleisölle tuntemattomaksi ja faneilleen myyttiseksi jäänyt Pekka Streng kuoli nuorena ja ehti tehdä vain kaksi albumia. Ensimmäisen nimi oli Magneettimiehen kuolema (1970), toisen Kesämaa (1972). Mimosaneidonkujan nimi tilee Kesämaan kappaleesta ’Mimosa-neito’.

Pekka Streng (s. 1948) sai levytyssopimuksen, kun Yleisradion toimittaja Pentti Kemppainen vinkkasi hänestä Love Recordsin väelle. Kemppainen oli kiinnostunut Strengin musiikista, kun tämä oli ollut mukana tekemässä Ylelle Kreivi Krolockin hymyn variaatiot -nimistä ohjelmaa.

Love Records vakuuttui Strengin lahjakkuudesta ja passitti artistin studioon äänittämään Magneettimiehen kuolemaa. Love Recordsin äänitteitä tuotti Måns Groundstroem, ja levyllä Strengin taustabändinä oli arvostettu progeyhtye Tasavallan Presidentti, jonka basistina Groundstroem myös vaikutti.

Magneettimiehen kuolema on vaikuttunut vahvasti 1960-luvun nuorison vastakulttuurista, antimaterialistisesta hippi-ideologiasta, saduista ja runoudesta, underground-hengestä, buddhalaisesta henkisyydestä ja tajunnan laajentamisesta. Lempeän psykedeelinen albumi on sekä lyriikoiltaan että musiikillisesti lujasti kiinni hippikulttuurin lopun ajoissa, ja suomenkielisenä tyylinsä edustajana se oli selvästi aikaansa edellä. Simppeleitä sävellyksiä kantaa niiden tunnelma. Siitä hyvä esimerkki on Strengin tunnetuin kappale, klassikko nimeltä ’Sisältäni portin löysin’.

Magneettimiehen kuoleman arveltiin olevan Pekka Strengin ensimmäinen ja viimeinen levy. Hän oli armeijassa ollessaan loukannut jalkansa, ja vammaan kehittyi sarkooma, pahanlaatuinen tukikudoskasvain, jota ei saatu parannettua. Lauluntekijä oli kuitenkin keskuudessamme vielä vuonna 1972 ja ryhtyi työstämään Love Recordsille toista albumiaan Kesämaa.

Pekka Streng: Kesämaa (1972).Måns Groundstroem oli edelleen paikalla tuottajan ominaisuudessa, mutta jakoi tällä kertaa pestin muusikko Hasse Wallin ja Love Recordsin Atte Blomin kanssa. Bändi oli vaihtunut. Tasavallan Presidentin sijaan Strengin kanssa soittivat Walli, Eero Koivistoinen, Olli Ahvenlahti ja muut nimekkäät muusikot. Kuten debyytinkin, Kesämaan äänitti Finnvox-studiossa Erkki Hyvönen.

Katsele yössä.

Kesämaalla Streng ei ole sen valtavirtaisempi artisti kuin Magneettimiehen kuolemallakaan, mutta vaikka laulumelodiat ja sovitukset ovat epätavallisia, kypsymistä ja selkiytymistä on tapahtunut. Debyytin psykedeeliset sävyt eivät ole enää vahvasti läsnä, ja siinä missä Magneettimiehen kuolemalla Strengin mielenmaisema tuntui ottavan joka laulussa uusia muotoja kuin laavalampun vaha, nyt se on kiteytynyt omaksi kummalliseksi musiikilliseksi maailmakseen. Lämpöiseksi satumaisemaksi, johon kätkeytyy syviä ajatuksia.

Väsynyt nuori mies palasi virtaan vuosikymmenen puolivälissä. Pekka Streng kuoli syöpään 11. huhtikuuta 1975. Hautajaispäivänään hän olisi täyttänyt 27 vuotta. Hän oli käyttänyt viimeiset vuotensa matkusteluun ja vapaaehtoistöihin. Streng oli seilannut merillä laivakokkina ja maissa ollessaan työskennellyt solidaarisuusliike Emmauksen tehtävissä. Hän oli myös kirjoittanut lauluja aina viimeisiin kuukausiinsa saakka ja inspiroitunut muun muassa J.R.R. Tolkienin saagasta Taru sormusten herrasta. Kappaleet eivät haihtuneet ilmaan, sillä Streng äänitti niistä demoja kelanauhurilla.

Suruperhonen.

Noista äänityksistä koostettiin postuumisti albumi nimeltä Unen maa, jossa Strengin laulujen luonnosten tueksi on sovitettu Olympia-orkesterin soittoa. Albumia on arvosteltu siitä, ettei musiikistaan tarkka Streng olisi halunnut demojaan julkaistavan eikä sovitettavan ilman henkilökohtaista suostumustaan. Samaan aikaan kuitenkin tuntuu, että Strengin viimeisten aikojen musiikin julkaisematta jättäminen olisi ollut vielä suurempi synti. Ehkäpä nauhat olisi pitänyt julkaista myös sellaisenaan – eikä se vieläkään myöhäistä ole. Samana vuonna Unen maan kanssa ensi-iltansa sai Arto Halosen dokumenttielokuva Magneettimies.

Pekka Strengin myytti jäi elämään samoista syistä kuin toisen 26-vuotiaana kuolleen omaäänisen ja hauraan saman aikakauden lauluntekijän, Nick Draken. Nuorena nukkuminen saa miettimään, mitä olisi voinut tapahtua ja mitä kaikkea merkitsi taide, jota he ehtivät tehdä. Kumpikaan ei juurikaan antanut haastatteluja, ja tiedon vähäisyys kasvattaa myyttiä.

Pekka Streng lepää Myrskylän hautausmaalla vanhempiensa ja sisarensa kanssa. Ne, joita musiikki todella kiinnostaa, löytävät hänen laulunsa ennen pitkää aivan varmasti.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt
Pekka Streng | Finna.fi

1970-luku

Magneettimiehen kuolema Pekka Streng & Tasavallan Presidentti | LP Love Records 1970 & 1982 • CD Siboney 2003 • LP-uusintapainokset Love Records/Siboney 2011 & Ainoa! 2019
Kesämaa | Love Records 1972 • LP-uusintapainokset Love Records/Siboney 2011 & Ainoa! 2019

2000–2009

Unen maa Pekka Streng & Olympia-orkesteri | CD EMI 2009 • LP-uusintapainos Svart Records 2019

DVD
Katso elokuva Pekka Strengistä | Finna.fi

Magneettimies – elokuva Pekka Strengistä, erilaisuudesta, persoonallisuuden voimasta Ohjaaja Arto Halonen, 142 min. | DVD • Sandrew Metronome/Warner Bros. Entertainment Finland 2009

Levyhyllyt
Tasavallan Presidentti | Finna.fi

1960-luku

Tasavallan Presidentti | Love Records 1969 • 2LP-uusintapainos Svart Records 2013 & 2021 • CD-uusintapainos Siboney/Love Records 2003 & Svart Records 2021

1970-luku

Tasavallan Presidentti [2] | Columbia/EMI 1971
Lambertland | Love Records 1972
Milky Way Moses | Love Records 1974

2000–2009

Six Complete | CD Presence Records/Texicalli Records 2006 • 2LP Ainoa! Productions 2020

2010-luku

Tasavallan Presidentti 1973 – Pop Liisa 01 • live | Svart Records 2016
Live In Lambertland • live • 2LP • 2CD | Svart Records 2019

2020-luku

Changing Times And Movements – Live In Finland And Sweden 1970–1971 • live • 2LP • 2CD | Svart Records 2021

Bob Dylan: Self Portrait – täydellisen keskeneräinen omakuva
Hector: Nostalgia – romantiikkaa tekniikan sukupolvelle
Joni Mitchell: Song To A Seagull – kun aitous välittyy
Kuusumun Profeetta: Kukin kaappiaan selässään kantaa – magneettista tajunnanvirtaa
Leonard Cohen: You Want It Darker – liekki palaa pimeässä
Leonard Cohen: Thanks For The Dance – lempeä epilogi
Neil Young: After The Gold Rush – elokuvaton soundtrack
Paul Simon: Graceland – silta yli synkän virran
Riipinen: Itäistä pituutta – kollaasimainen kuulokuvataideteos
Tasavallan Presidentti ja Jukka Hauru & Superkings – Pop Liisa 1&2 – Live In Studio
Tuomari Nurmio: Luuta ja nahkaa – koruton mestariteos

Lue lisää Pekka Strengistä ja hänen sanoituksistaan | Finna.fi

Pekka Strengin sanat ja sanojen jäljet  Petra Streng & Tiina Kokkoniemi, 103 sivua | Basam Books 2021

Pekka Streng & Tasavallan Presidentti: Magneettimiehen kuolema (1970).

Magneettimiehen kuolema
Pekka Streng – laulu, akustinen kitara
Måns Groundstroem – bassokitara, piano
Jukka Tolonen – kitara, piano
Pekka Pöyry – tenorisaksofoni, huilu
Karoly Garam – sello
Esko Rosnell – rummut, lyömäsoittimet
Tuottaja: Måns Groundstroem

Pekka Streng: Kesämaa (1972).
Pekka Streng: Kesämaa (1972).

Kesämaa
Pekka Streng – laulu, akustinen kitara, marakassi
Hasse Walli – akustinen kitara
Tommy Knif – sähkökitara, akustinen kitara
Olli Ahvenlahti – piano, sähköpiano, urut, harmoni, celesta
Markku Lievonen – bassokitara, celesta
Ari Valtonen – rummut, bongorummut
Pekka Pöyry – huilu
Eero Koivistoinen – sopraanosaksofoni, sopraniinosaksofoni
Hasse Walli ja Jukka Ruohomäki – syntetisaattori
Tuottajat: Pekka Streng, Hasse Walli, Måns Groundstroem ja Atte Blom

Pekka Streng & Olympia-orkesteri: Unen maa (2009/2019).
Pekka Streng & Olympia-orkesteri: Unen maa (2009/2019).

Unen maa
Pekka Streng
Jukka Hakoköngäs – flyygeli, syntetisaattorit, lyömäsoittimet, kitara, bassokitara
Anssi Nykänen – rummut, lyömäsoittimet
Jarno T. Karjalainen – bassokitara
Timo Kämäräinen – kitara, laulu
Jukka Perko – sopraanosaksofoni
Tuottaja: Jukka Hakoköngäs/Lilith

Musiikkikirjastot.fi logo

Bob Dylan: Self Portrait – täydellisen keskeneräinen omakuva

Self Portrait | Columbia 1970

Bob Dylan: Self Portait (1970).Bob Dylanin (s. 1941) Self Portraitin avausbiisin alussa naiskuoro laulaa raukeasti, kuinka väsyneet hevoset haluavat vain nautiskella auringosta ja ottaa rennosti:

All the tired horses in the sun
How am I supposed to get any riding done?

Biisi kuvaa hyvin Dylanin tilannetta levyn ilmestymisen aikoihin vuonna 1970. Hän eli vaimonsa Saran ja neljän yhteisen lapsen kanssa Woodstockin pikkukaupungissa maaseudun idyllissä. Dylan oli kesällä 1966 joutunut omien sanojensa mukaan ”moottoripyöräonnettomuuteen” ja vetäytynyt täydellisesti pois julkisuudesta. Woodstockissa perhe keskittyi yhdessäoloon, kanojen kasvattamiseen ja rauhalliseen maalaiselämään. Dylanin kotoiluvaihe kesti lähes kahdeksan vuotta.

Dylanin levytysuran ensimmäiset viisi vuotta 1962–1966 olivat hengästyttäviä. Hän muutti jokaisella levyllään ja liikkeellään populaarimusiikin suuntaa ja mullisti samalla kokonaisen sukupolven maailmaankuvaa. Dylan loi ensialbumeillaan uudenlaisen laulaja-lauluntekijän: hahmon, joka esitti vain itse tekemäänsä materiaalia. Hän liitti vakavahenkisen folkin infantiilina pidettyyn rock ’n’ rolliin ja loi perustan taiteellisesti kunnianhimoiselle folk-rockille, josta kumpusi myöhemmin myös psykedelia. Dylanin ansiosta rockista tuli vakavasti otettavaa taidetta. Samalla John Lennon ja monet muut lauluntekijät alkoivat kiinnittää enemmän huomiota laulujensa sanoituksiin.

Dylanin tekemien musiikillisten vallankumousten sarja ei voinut kuitenkaan jatkua loputtomasti. Muusikko oli myrskyn silmässä yksin, eikä hänellä ei ollut bändikavereita jakamassa kohtuuttoman suuriksi kasvaneita odotuksia ja paineita. Oma perhe ja eristäytyminen olivat hänelle pelastus. Dylan ei enää konsertoinut tai antanut haastatteluita, mutta jatkoi laulujen tekemistä entiseen tapaan. Hänen tyylinsä oli vain muuttunut täydellisesti, ehkä radikaalimmin kuin koskaan ennen. Vuosien 1965–66 surrealistinen ja pirinkatkuinen tajunnanvirta oli korvautunut kotikutoisella ja maanläheisellä tyylillä. Laulujen aiheet kumpusivat perhe-elämästä ja siihen liittyvistä pienistä huomioista.

Aluksi Dylan teki nauhoituksia kotona, mutta siirtyi metelöivien lasten jaloista taustabändinsä The Hawksin hallussa olevan talon kellariin. Siellä syntyi vuonna 1967 omasta mielestäni Dylanin hienoin ja monitasoisin levytetty kokonaisuus The Basement Tapes. Jostain syystä hän ei halunnut julkaista omia versioitaan lauluista, vaan laittoi nauhat jakoon muiden käytettäviksi. Biiseistä tulikin hittejä ja tulevia klassikoita, esittäjinä mm. Manfred Mann, Fairport Convention, The Byrds, Julie Driscoll ja The Band.     

Juureva country tarjosi luontevan muodon Dylanin uusille lauluille. Joulukuussa 1967 ilmestynyt John Wesley Harding oli Nashvillessä äänitetty country-rockin pioneerilevy, joka oli tuotannoltaan minimalistinen. Rytmiryhmän tasainen poljento, Dylanin akustinen kitara ja pitkät kryptiset tarinat olivat pääosassa.

Huhtikuussa 1969 ilmestyi faneja vihastuttanut yllätysveto Nashville Skyline. Viihteelliseen muotoon tuotettu levy oli tyylipuhdasta countrya, mutta yllättävintä oli Dylanin laulutyyli. Hän oli luopunut nasaalista Woody Guthrie -kähinästä ja lauloi puhtaasti ja kirkkaasti. Eräs nuoruuden ystävä kommentoi levyä kuunneltuaan, että juuri tälläisella äänellä hän muistaa Robert Zimmermanin laulaneen. Dylan oli siis löytänyt uudelleen oman kadoksissa olleen äänensä.

Elokuussa 1969 Dylan esiintyi livenä ensi kertaa kolmen vuoden tauon jälkeen Isle of Wightin fesivaaleilla Englannissa. Taustabändinä oli omalla urallaan läpimurron tehnyt The Hawks, joka oli vaihtanut nimekseen The Band. Dylanin esiintyminen oli hermostunut, mutta lopulta mielenkiintoinen sekoitus tuoretta country-materiaalia ja uudelleen sovitettuja versioita muutaman vuoden takaisista lauluista. Neljä esitystä päätyi seuraavana vuonna ilmestyneelle tupla-albumille Self Portrait: ’Like a Rolling Stone’, ’The Mighty Quinn (Quinn the Eskimo)’, ’Minstrel Boy’ ja ’She Belongs to Me’. Konsertti julkaistiin kokonaisuudessaan vuonna 2013 4CD-boksilla The Bootleg Series Vol. 10: Another Self Portrait (1969–1971).

Kesäkuussa 1970 ilmestynyt Self Portrait on Dylanin uran hämmentävimpiä albumeita. Sukupolvensa tuotteliaimpiin lauluntekijöihin kuuluva Dylan oli säveltänyt 24 biisin tuplalevylle vain yhden uuden lauletun biisin ’Living the Blues’, joka sekin oli mukaelma vanhasta standardista ’Singing the Blues’. Muuten levy koostuu covereista, instrumentaaleista ja Isle of Wightin liveraidoista.

Levyn kohokohtia on kotitekoisen viinan polttamisesta kertova ’Copper Kettle’, jolla Dylan laulaa upeasti. Muutkin perinnemusiikista poimitut raidat toimivat loistavasti kuten Marc Bolanin ylistämä ’Belle Isle’ ja ’Days of 49’. Levyn erikoisimpia biisejä ovat coverversiot suhteellisen tuoreista hiteistä ’Early Mornin’ Rain’, ’Blue Moon’ ja varsinkin ’The Boxer’, jolla Dylan laulaa duettoa itsensä kanssa. 60-luvulla oli tyypillistä, että tutuksi tulleista hiteistä tehtiin lukematon määrä versioita, mutta kukaan ei odottanyt tätä Dylanilta. Mutta ehkä Dylanin pointti oli, että Gordon Lightfootin ja Paul Simonin laulut ovat kaikkien tuntemina osa nykypäivän kansanmusiikkia.

Self Portrait toimii levynä hyvin juuri sen runsauden ansiosta. Siitä ei saisi karsimalla erinomaista yhden levyn albumia, kuten niin monista muista tupla-albumeista. Tiivistämällä levyn idea hajoaisi. Olennaisinta on alusta loppuun jatkuva yhtenäinen tunnelma, eivät yksittäiset hitit tai nostattavat kohokohdat. Levy osoittaa, että koskettavan musiikin ei tarvitse olla maailmoja mullistavaa tai tajunnanräjäyttävää. Tämä saattoi olla Dylanille vapauttava kokemus. Levyllä esiintyvä kotoileva muusikko on hahmo, johon koronapandemian aikana on helppo samaistua.

Dylan on uransa aikana omaksunut lukuisia erilaisia rooleja ja naamioita, joiden kautta hän on esittänyt taidettaan. Todellinen ihminen Bob Dylan -hahmon taustalla on kuitenkin jäänyt täydelliseksi mysteeriksi. Self Portrait on omakuvana yhtä vajaa ja keskeneräinen kuin levyn kansikuvaksi valittu töherrys, mutta se saattaa silti kertoa tekijästään enemmän kuin hänen monet vakiintuneet klassikkoalbuminsa.

Jukka Uotila

Bob Dylan | kotisivu
Bob Dylan | Facebook
Bob Dylan | Instagram
Bob Dylan | Twitter

Varaa Appetite For Destruction kirjastosta.
Varaa Bob Dylanin albumi Self Portrait kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Bob Dylan | Finna.fi

1960-luku

Bob Dylan | Columbia 1962
The Freewheelin’ Bob Dylan | Columbia 1963
The Times They Are a-Changin’ | Columbia 1964
Another Side Of Bob Dylan | Columbia 1964
Bringing It All Back Home | Columbia 1965
Highway 61 Revisited | Columbia 1965
Blonde On Blonde | Columbia 1966
John Wesley Harding | Columbia 1967
Nashville Skyline | Columbia 1969

1970-luku

Self Portrait | Columbia 1970
New Morning | Columbia 1970
Pat Garrett & Billy The Kid | Columbia 1973
Dylan | Columbia 1973
Planet Waves | Asylum 1974
Before The Flood Bob Dylan/The Band | Asylum 1974
Blood On The Tracks | Columbia 1975
The Basement Tapes Bob Dylan/The Band | Columbia 1975
Desire | Columbia 1976
Hard Rain | Columbia 1976
Street-Legal | Columbia 1978
Bob Dylan At Budokan | Columbia 1979
Slow Train Coming | Columbia 1979

Laulaja-lauluntekijä Bob Dylanin albumituotanto ulottuu seitsemälle vuosikymmenelle. Kuva: Tuomas Pelttari.
Laulaja-lauluntekijä Bob Dylanin laaja albumituotanto ulottuu seitsemälle vuosikymmenelle. Kuva: Tuomas Pelttari.

1980-luku

Saved | Columbia 1980
Shot Of Love | Columbia 1981
Infidels | Columbia 1983
Real Live | Columbia 1984
Empire Burlesque | Columbia 1985
Knocked Out Loaded | Columbia 1986
Down In The Groove | Columbia 1988
Dylan & The Dead | Columbia 1989
Oh Mercy | Columbia 1989

1990-luku

Under The Red Sky | Columbia 1990
Good As I Been To You | Columbia 1992
World Gone Wrong | Columbia 1993
MTV Unplugged | Columbia 1995
Time Out of Mind | Columbia 1997

2000-luku

”Love And Theft” | Columbia 2001
Modern Times | Columbia 2006
Together Through Life | Columbia 2009
Christmas In The Heart | Columbia 2009

2010-luku

Tempest | Columbia 2012
Shadows In The Night | Columbia 2015
Fallen Angels | Columbia 2016
Triplicate | Columbia 2017

2020-luku

Rough And Rowdy Ways | Columbia 2020

Boksi
Bob Dylan | Finna.fi

Another Self Portrait (1969–1971) [The Bootleg Series 10] 2CD | Sony 2013

Hector: Nostalgia – romantiikkaa tekniikan sukupolvelle
Jane Siberry: The Walking – artistista vapautta parhaimmillaan
Joni Mitchell: A Song To A Seagull – kun aitous välittyy
Leonard Cohen: You Want It Darker – liekki palaa pimeässä
Leonard Cohen: Thanks For The Dance – lempeä epilogi
Neil Young: After The Gold Rush – elokuvaton soundtrack
Nick Drake – lauluja suljettujen ovien takaa
Paul Simon: Graceland – silta yli synkän virran
Pekka Streng – kohti unen maata
Robert Plant: Carry Fire – näin luodaan vanhasta uutta
Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes – suuren lauluntekijän muistolle
Tracy Chapman – altavastaajien ääni

Lue lisää Bob Dylanista | Finna.fi

Muistelmat, osa 1 Bob Dylan & kääntäjä Erkki Jukarainen, 298 sivua | Werner Söderström Osakeyhtiö 2005 & 2018
Bob Dylan – ikuinen vaeltaja Tenho Immonen, 143 sivua | POP-lehti 2003

Läs mera om Bob Dylan | Finna.fi

Memoarer – Första delen Bob Dylan & översättare Mats Gellerfelt, 278 sidor | Prisma 2004 & Norstedts 2016

Bob Dylan: Self Portait (1970).
Bob Dylan: Self Portait (1970).
Musiikkikirjastot.fi logo

Neil Young: After The Gold Rush – elokuvaton soundtrack

After The Gold Rush | Reprise 1970

Neil Young: After The Gold Rush (1970).Elokuviin on sävelletty musiikkia melkein yhtä kauan kuin niitä on kuvattu. Harvoin on käynyt niin, että elokuvaprojekti olisi jäänyt kesken, mutta siihen tehty musiikki olisi jäänyt elämään. Neil Youngin After The Gold Rush on tällainen tapaus.

Youngin (s. 1945) kolmas sooloalbumi sai alkunsa näyttelijä Dean Stockwellin ja Herb Bermannin yhteisestä käsikirjoituksesta. Stockwell kertoi Classic Rock -lehdelle projektin lähteneen liikkeelle, kun näyttelijä Dennis Hopper yllytti häntä laatimaan elokuvakäsikirjoituksen, jonka tämä sitten toimittaisi tuotantoon.

”Palasin kotiin Topanga Canyoniin ja kirjoitin After The Gold Rushin. Neil asui siellä myös, ja jotenkin käsikirjoitus päätyi hänelle. Neil oli kärsinyt viikkoja tyhjän paperin kammosta, ja levy-yhtiö hätyytteli häntä. Luettuaan käsikirjoituksen hän kirjoitti After The Gold Rush -albumin kolmessa viikossa.” 

Waging Heavy Peace -kirjassaan Young muistaa asian toisin. Hän ei kärsinyt tyhjän paperin kammosta, ja häneltä pyydettiin elokuvaan musiikkia: ”Kirjoitin siihen aikaan paljon biisejä, ja jotkut niistä tuntuivat sopivan tarinaan täysin.”

Elokuvaprojekti jäätyi ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan, koska studiot eivät kiinnostuneet taiteellisesta dystopiatarinasta, mutta musiikki valmistui. Young äänitti After The Gold Rushin enimmäkseen kotistudiossaan keväällä 1970. Kuten jo vuoden 1969 Everybody Knows This Is Nowherella, Young käytti bändinään Crazy Horsea. Uusin tulokas oli vasta 18-vuotias Nils Lofgren, jonka Young oli kutsunut luokseen tavattuaan tämän keikalla. Lofgren tuli tunnetuksi sooloartistina sekä Crazy Horsen ja Bruce Springsteenin E Street Bandin jäsenenä. 

Neil Youngin elämäntyö on jättänyt maailmaan monenlaisia jälkiä, mutta kaikkein eniten kauneutta. After The Gold Rush on kaunista musiikkia kaikissa valoissaan ja varjoissaan, niin pianon ja laulun varaan sovitetuissa nimibiisissä ja ’Brirdsissa’ kuin ’Only Love Can Break Your Heartin’ ja Don Gibsonilta lainatussa valssaavassa countryfolkissa ’Oh, Lonesome Me’. Se on kaunis ’Don’t Let It Bring You Downin’ kohtalokkuudessa ja jopa Etelävaltioiden rasismista kirjoitetussa ’Southern Manissa’, joka on levyn raskain ja vaikuttavin kappale. (Lynyrd Skynyrd levytti ’Sweet Home Alabaman’ reaktioksi ’Southern Maniin’. Skynyrdin kappale on toki klassikko, mutta Youngin avoimen haasteen vastineeksi heppoinen.)  

Ilmestyessään syyskuussa 1970 After The Gold Rush sai kaksijakoisen vastaanoton kriitikoilta. Esimerkiksi Rolling Stonen Langdon Winner piti levyä tylsänä. Nykyisin sitä kehutaan klassikoksi ja mestariteokseksi kuorossa, jossa eivät soraäänet soi. Yleisö piti levystä heti kättelyssä: After The Gold Rush oli Neil Youngin ensimmäinen albumi, joka nousi Yhdysvalloissa albumilistan kärkikymmenikköön. Seuraava albumi, Harvest, oli klassikko ja listaykkönen.

Stockwellin ja Bermannin käsikirjoitus katosi jo kauan sitten.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Neil Young – Reprise Records | Facebook
Neil Young Archives

After The Gold Rush
Neil Young – kitara, piano, huuliharppu, laulu
Danny Whitten – kitara, laulu
Nils Lofgren – kitara, piano, laulu
Jack Nitzsche – piano
Billy Talbot – bassokitara
Greg Reeves – bassokitara
Ralph Molina – rummut, laulu
Stephen Stills – laulu
Bill Peterson – flyygelitorvi
Tuottajat: Neil Young, David Briggs & Kendall Pacios

Varaa Permanent Waves kirjastosta.
Varaa Neil Youngin klassikko After The Gold Rush kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Neil Young | Finna.fi

1960-luku

Neil Young | Reprise 1968
Everybody Knows This Is Nowhere Neil Young with Crazy Horse | Reprise 1969

1970-luku

After The Gold Rush | Reprise 1970
Harvest Neil Young With The Stray Gators / The London Symphony Orchestra | Reprise 1972
Journey Through The Past • soundtrack | Reprise 1972
Time Fades Away | Reprise 1973
On The Beach | Reprise 1974
Tonight’s The Night | Reprise 1975
Zuma Neil Young with Crazy Horse | Reprise 1975
Long May You Run The Stills-Young Band | Reprise 1975
American Stars N’ Bars | Reprise/Warner Bros. 1977
Comes A Time | Reprise 1978
Rust Never Sleeps Neil Young & Crazy Horse | Reprise 1979
Live Rust • live Neil Young & Crazy Horse | Reprise 1979

1980-luku

Hawks & Doves | Reprise/Warner Bros. 1980
Re·ac·tor Neil Young & Crazy Horse | Reprise 1981
Trans | Geffen 1982
Everybody’s Rockin’ Neil Young & The Shocking Pinks | Geffen 1983
Old Ways | Geffen 1985
Landing On Water | Geffen 1986
Life Neil Young & Crazy Horse | Geffen 1987
This Note’s For You Neil Young & The Bluenotes | Reprise 1988
Freedom | Reprise 1989

1990-luku

Ragged Glory Neil Young & Crazy Horse | Reprise 1990
Arc-Weld • 3CD • live Neil Young & Crazy Horse | Reprise 1991
Weld • live Neil Young & Crazy Horse | Reprise 1991
Arc • live Neil Young & Crazy Horse | Reprise 1991
Harvest Moon | Reprise 1992
Unplugged • live | Reprise 1993
Sleeps With Angels Neil Young & Crazy Horse | Warner Bros. 1994
Mirror Ball Neil Young & Pearl Jam | Reprise/Epic 1995
Dead Man • soundtrack | Vapor 1996
Broken Arrow Neil Young with Crazy Horse | Reprise 1996
Year Of The Horse • 2CD • live Neil Young & Crazy Horse | Reprise 1997

2000–2009

Silver & Gold | Reprise 2000
Road Rock Vol. 1 – Friends & Relatives • live | Reprise 2000
Are You Passionate? | Reprise 2002
Greendale | Warner Bros. 2002
Prairie Wind | Reprise 2005
Living With War | Reprise 2006
Live At The Fillmore East – March 6 & 7, 1970 • live Neil Young & Crazy Horse | Reprise 2006
Living with War: ”In the Beginning” | Reprise 2006
Live at Massey Hall 1971 • live | Reprise 2007
Chrome Dreams II | Reprise 2007
Sugar Mountain – Live at Canterbury House 1968 • live | Reprise 2008
Fork In The Road | Reprise 2009
Dreamin’ Man Live ’92 • live | Reprise 2009

2010-luku

Le Noise | Reprise 2010
A Treasure • live | Reprise 2011
Americana Neil Young & Crazy Horse | Reprise 2012
Psychedelic Pill Neil Young & Crazy Horse | Reprise 2012
Live At The Cellar Door • live | Reprise 2013
A Letter Home | Third Man 2014
Storytone | Reprise 2014
The Monsanto Years Neil Young + Promise Of The Real | Reprise 2015
Bluenote Café • live • 2CD | Reprise 2015
Earth • live Neil Young + Promise Of The Real | Reprise 2016
Peace Trail | Reprise 2016
Hitchhiker | Reprise 2017
The Visitor Neil Young + Promise Of The Real | Reprise 2017
Paradox • soundtrack Neil Young + Promise Of The Real | Reprise 2018
Roxy – Tonight’s The Night Live • live | Reprise 2018
Songs For Judy • live | Shakey Pictures Records 2018
Tuscaloosa • live | Reprise 2019
Colorado • live Neil Young & Crazy Horse | Reprise 2019

2020-luku

Homegrown | Reprise 2020
The Times • EP | Neil Young 2020
Return To Greendale • live Neil Young & Crazy Horse | Reprise 2020
Way Down In The Rust Bucket • live Neil Young & Crazy Horse | Reprise 2021
Young Shakespeare • live | Reprise 2021

Boksit ja kokoelmalevyt
Neil Young • Buffalo Springfield CSNY CSN | Finna.fi

So Far Crosby, Stills, Nash & Young | Atlantic 1974
Decade • 3LP • 2CD | Warner Bros. 1977
Replay Crosby, Stills & Nash | Atlantic 1980
CSN Crosby, Stills & Nash • 4CD | Atlantic 1991
Lucky Thirteen | Geffen 1993
Box Set Buffalo Springfield • 4CD | Rhino/Atco 2001 & 2013
Official Release Series Discs 1–4 • 4CD/HDCD | Reprise 2009
Neil Young Archives Vol. 1 (1963–1972) • 8CD • 10DVD | Reprise 2009
Neil Young Archives Volume II – 1972–1976 • 10CD | Reprise 2020

Levyhyllyt
Buffalo Springfield
[= Neil Young • Stephen Stills • Richie Furay • Bruce Palmer • Dewey Martin]
Finna.fi

Buffalo Springfield | Atco 1966
Buffalo Springfield Again | Atco 1967
Last Time Around | Atco 1968

Levyhyllyt
CSNY • CSN
[= David Crosby • Stephen Stills • Graham Nash • Neil Young]
Finna.fi

Crosby, Stills & Nash | Atlantic 1969
Déjà Vu Crosby, Stills, Nash & Young | Atlantic 1970
4 Way Street • live • 2LP Crosby, Stills, Nash & Young | Atlantic 1971
CSN | Atlantic 1977
Daylight Again | Atlantic 1982
Allies • live | Atlantic 1983
American Dream Crosby, Stills, Nash & Young | Atlantic 1988
Live It Up | Atlantic 1990
After The Storm | Atlantic 1994
Looking Forward Crosby, Stills, Nash & Young | Reprise Records 1999

Beck: Sea Change – suuren muutoksen soundtrack
Bob Dylan: Self Portrait – täydellisen keskeneräinen omakuva
Bruce Springsteen: The Rising – ihmisen uskosta huomiseen
Hector: Nostalgia – romantiikkaa tekniikan sukupolvelle
Joni Mitchell: Song To A Seagull – kun aitous välittyy
Leonard Cohen: You Want It Darker – liekki palaa pimeässä
Leonard Cohen: Thanks For The Dance – lempeä epilogi
Lou Reed & Metallica: Lulu – nainen miesten maailmassa
Marianne Faithfull: Broken English – uuden ajanlaskun alku
Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree – pimeä tie kohti valoa
Nick Drake – lauluja suljettujen ovien takaa
Paul Simon: Graceland – silta yli synkän virran
Pearl Jam: Ten – grungen elävä klassikko
Pekka Streng – kohti unen maata
PJ Harvey: To Bring You My Love – himosta ja kaipauksesta
Robert Plant: Carry Fire – näin luodaan vanhasta uutta
The National: High Violet – kaunis ja yksinäinen
Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes – suuren lauluntekijän muistolle
Tom Waits: Bone Machine – läpimurto tuntemattomaan
Tracy Chapman – altavastaajien ääni

Lue lisää Neil Youngista | Finna.fi

Muistelmat Neil Young & kääntäjät Juha Arola & Juha Ahokas, 456 sivua | Like 2012
Special Deluxe – muistelmia elämästä ja autoista Neil Young & kääntäjä Ari Väntänen, 400 sivua | Like 2015
Neil Young – Long May You Run – henkilökuva Daniel Durchholz & Gary Graff & kääntäjä Anna Maija Luomi, 223 sivua | Minerva 2012
Neil Young – musiikillinen elämäkerta Jouko Ollila, 136 sivua | Pop-lehti 2002
Neil Young – rock-musiikin cowboy Jouko Ollila, 181 sivua | Pop-lehti 2004

Läs mera om Neil Young | Finna.fi

Bilar & sånt Neil Young & översättare Patrik Hammarsten, 370 sidor | Norstedt 2015
Fredsförklaring Neil Young & översättare Patrik Hammarsten, 435 sidor | Norstedts 2012 • Pocketförlaget 2013

Read more about Neil Young | Finna.fi

Special Deluxe – Memoir Of Life & Cars Neil Young, 383 pages | Penguin Books 2015
Neil Young – Heart Of Gold Harvey Kubernik, 223 pages | Omnibus Press 2015
Waging Heavy Peace – A Hippie Dream Neil Young, 502 pages | Viking 2012 • Penguin Books 2013
Young Neil – The Sugar Mountain Years Sharry Wilson, 469 pages | ECW 2014
Neil Young – A Life In Pictures Colin Irwin, 159 pages | Carlton 2012
Neil Young – The Definitive History Mike Evans, 281 pages | Sterling 2012
Journey Through The Past – The Stories Behind The Classic Songs Of Neil Young Nigel Williamson, 159 pages | Carlton 2002
Neil Young – Stories Behind The Songs 1966–1992 Nigel Williamson, 191 pages | Carlton 2010

Read more about Pono Music and Neil Young | Finna.fi

To Feel The Music – A Songwriter’s Mission To Save High-Quality Audio Neil Young & Phil Baker, 259 pages | BenBella Books 2019

Neil Young: After The Gold Rush 50 (1970/2020).
Neil Youngin klassikko After The Gold Rush julkaistiin 50-vuotispainoksena vuonna 2020.

Black Sabbath: Black Sabbath & 13 – alun loppu ja lopun alku

Black Sabbath & 13 | Vertigo 1970 & 2013

Black Sabbath: s/t (1970).Black Sabbath soitti viimeisen konserttinsa viime vuonna. Vuonna 1968 perustettu yhtye päätti matkansa sinne mistä sen aloittikin, Birminghamiin.

Black Sabbathin puolen vuosisadan matka piirsi syvän uran länsimaiseen populaarimusiikkiin. Tony Iommin innovatiivinen tyyli soittaa tuomiopäivän kitarariffejä ja basisti Geezer Butlerin synkeät sanoitukset viittoivat suuntaa heville ja metallille. Laulaja Ozzy Osbournen tinnerihuuruisen demonin lavahabitus ja ääni ja rumpali Bill Wardin jatsahtava groove olivat olennaisia tekijöitä siinä, että Black Sabbath oli niin ainutlaatuinen yhtye. Se synnytti kokonaisen lajityypin ja koulukuntia sen sisälle.

Kaikki alkoi perin vaatimattomasti. Black Sabbathin nimetön debyyttialbumi äänitettiin yhdessä kahdentoista tunnin sessiossa lokakuussa 1969 Lontoon Regent Sound Studiosissa. Levy ilmestyi bändin kotimaassa Englannissa helmikuussa 1970 ja Yhdysvalloissa saman vuoden kesällä. Sabbath merkittiin menestyjäksi saman tien. Albumi kipusi Iso-Britanniassa sijalle kahdeksan, ja amerikkalaisella Billboardin listalla se pääsi sijalle 23. Vuoden kuluttua myytyjä levyjä oli jo toista miljoonaa. Salaman ja jyrähdyksen väli oli vaikuttavan lyhyt.

Black Sabbathin alkuperäinen kokoonpano: Geezer Butler (vas.), Tony Iommi, Bill Ward ja Ozzy Osbourne.

Black Sabbathin alkuperäinen kokoonpano: Geezer Butler (vas.), Tony Iommi, Bill Ward ja Ozzy Osbourne.

Menestys ei ollut ihme. Kun Black Sabbathin nimikappaleen pelottava tritonusriffi pyörähti käyntiin ukkosintron jälkeen, tuskin kukaan oli kuullut mitään vastaavaa. Black Sabbath oli ensimmäisellä levyllään jammaileva bluesrockbändi, mutta täysin uudenlaisella tavalla. Aikalaiskriitikot eivät suhtautuneet tehdaskaupungin poikien mekkalaan kovin suopeasti, mikä tuntuu jälkiviisauden valossa koomiselta.

Iommin raskaskätisen soiton kontrasti Wardin irtonaiseen ja kepeään rummutukseen oli herkullinen, ja Osbournen kajahtaneen kuuloinen, kitarariffejä myötäilevä laulu oli hyvin haavoittuvaa ja samaistuttavaa. Musiikki oli synkkää, rumaa ja raskasta, mutta siinä oli myös herkkyyttä ja inhimillisyyttä, joka myöhemmässä metallissa on ollut useammin hukassa kuin hallussa. Soundi oli muodostunut osin sattumien kautta: Iommin soitto- ja sävellystyyliä muokkasi tehdastyössä tullut sormivamma. Hän tuli soittaneeksi levyn kitaraosuudet sittemmin tavaramerkikseen muodostuneella, Sabbath-soundia määrittelevällä Gibson SG:llä vain siksi, että Fender Stratocasterin mikki oli mennyt rikki.

Black Sabbath: 13 (2013).Vuonna 2013 ilmestynyt 13 tuli maailmaan täysin toisenlaisista lähtökohdista. Black Sabbathin merkittävyys ei enää ollut mikään mielipidekysymys vaan itsestään selvä asia. 13 oli ensimmäinen Sabbath-albumi, jonka Osbourne, Butler ja Iommi (Ward ei ollut mukana) tekivät yhdessä sitten vuoden 1978 Never Say Dien. Onnistumisen paineet olivat melkoiset, odotukset riippuivat bändin yllä raskaina kuin sadepilvet, ja ilmassa leijaili kärsimättömiä kysymyksiä. Neljäkymmentäviisi vuotta on pitkä aika. Olisiko yhtä jäsentä vajaan klassisen kokoonpanon enää mahdollista tavoittaa vanhaa taikaa? Sitä jota hippiunelman painajaismaiseen puoleen ihastuneet vastakulttuurinuoret aikoinaan rakastivat ja elitistiset kriitikot inhosivat?

Tavallaan se ei ollut mahdollista. Musiikki ja sen vaikutus on sidoksissa aikaan ja olosuhteisiin. Ikämiehet Ozzy, Tony ja Geezer eivät tietenkään enää voineet säväyttää niin kuin ennen vanhaan: 13 ilmestyi maailmaan, jonka he olivat jo kerran muuttaneet.

Toisaalta se oli mahdollista, mutta ei taikana vaan vanhana temppuna. Kiusallisinta, hauskinta ja ihailtavinta 13:issä oli se, miten moni Iommin riffi oli tieten tahtoen tehty muistuttamaan vuosikymmenien takaisesta kulta-ajasta. Albumilla oli paljon oppikirjamaisia ideoita ja elementtejä, kuten sovituksia, soundeja ja muita tuotantoratkaisuja, jotka oli kopioitu suoraan Sabbathin vanhoilta levyiltä. Se ei ollut edistyksellistä tai luovaa vaan itsevarma muistutus yhtyeen kunnian päivistä ja niiden merkityksestä rockmusiikille. Samalla se teki Black Sabbathista pastissin itsestään.

Bill Ward todella loisti poissaolollaan 13:illä. Rumpaliksi pestattu Brad Wilk hoiti hommansa ammattimaisesti, mutta hänen tatsinsa instrumenttiin oli kaukana Wardin tyylistä (joskaan ei niin kaukana kuin myöhemmin kiertueella soittaneella Tommy Clufetosilla). 13:iä kuunnellessa ei voi olla miettimättä, millaiselta se olisi kuulostanut Wardin komppaamana.

Black Sabbath teki albumin 13 triona Tony Iommi, Ozzy Osbourne ja Geezer Butler.

Black Sabbath teki albumin 13 triona Tony Iommi, Ozzy Osbourne ja Geezer Butler.

Siitäkin huolimatta, etteivät uudet kappaleet saaneet pientä sivuroolia kummempaa osaa Black Sabbathin maailmanlaajuisella nostalgia- ja jäähyväiskiertueella, 13 ei ollut varsinaisesti pettymys levyksi. Se ei vain enää merkinnyt juuri mitään kenellekään. Ja jos merkitsi, oli vaikea sanoa, mitä. ”Is this the end of the beginning or the beginning of the end?”, ihmetteli Ozzy Osbourne itsekin albumin ensimmäisessä biisissä.

13 oli molempia – Black Sabbathin alun loppu ja lopun alku.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Black Sabbath
Ozzy Osbourne – laulu
Tony Iommi – kitara
Geezer Butler – bassokitara
Bill Ward – rummut
Tuottaja: Rodger Bain

13
Ozzy Osbourne – laulu
Tony Iommi – kitara
Geezer Butler – bassokitara
Tuottaja: Rick Rubin

Black Sabbath | kotisivu
Black Sabbath | Facebook
Black Sabbath | Instagram
Black Sabbath | Twitter

Varaa Black Sabbathin 13 kirjastosta.

Varaa Black Sabbath-klassikko 13 kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Black Sabbath | Finna.fi

1970-luku

Black Sabbath | Vertigo 1970
Paranoid | Vertigo 1970
Master Of Reality | Vertigo 1971
Vol. 4 | Vertigo 1972
Sabbath Bloody Sabbath | Vertigo 1973
Sabotage | Vertigo 1975
Technical Ecstasy | Vertigo 1976
Never Say Die! | Vertigo 1978

1980-luku

Heaven And Hell | Vertigo 1980
Mob Rules | Vertigo 1981
Born Again | Vertigo 1983
Seventh Star | Vertigo 1986
The Eternal Idol | Vertigo 1987
Headless Cross | I.R.S. Records 1989

1990-luku

Tyr | I.R.S. Records 1990
Dehumanizer | I.R.S. Records 1992
Cross Purposes | I.R.S. Records 1994
Forbidden | I.R.S. Records 1995

2010-luku

13 | Vertigo 2013

Ozzy Osbourne | Finna.fi

1980-luku

Blizzard Of Ozz | Jet 1980
Diary Of A Madman | Jet 1981
Bark At The Moon | Epic 1983
The Ultimate Sin | Epic 1986  Levyhyllyt • The Ultimate Sin
No Rest For The Wicked | Epic 1988

1990-luku

No More Tears | Epic 1991
Ozzmosis | Epic 1995

2000–2009

Down To Earth | Epic 2001
Under Cover | Epic 2005
Black Rain | Epic 2007

2010-luku ja 2020-luku

Scream | Epic 2010
Ordinary Man | Epic 2020

Alice In Chains: Rainier Fog – sumusta selviytyneet
Def Leppard: Hysteria – hard rockin valovoimaa
Duff McKagan – luoteisen maan punkkari
Iron Maiden: Powerslave – epiikkaa ja elinvoimaa egyptiläisittäin
King Diamond: ”Them” – rytinää riivatussa talossa
Metallica: The $5.98 E.P. • Garage Days Re-Revisitedelonmerkkejä autotallista
Ozzy Osbourne: The Ultimate Sin – omituinen ajankuva
Pearl Jam: Ten – grungen elävä klassikko
Smack On You – avain kulttisuosioon
Zodiac Mindwarp and The Love Reactionrockia ja rockparodiaa

Lue lisää | Finna.fi

Sabbath Bloody Sabbath  Joel McIver & kääntäjä K. Männistö, 423 sivua | Like 2007 & 2010

Iron Man – muistelmat  Tony Iommi & T.J. Lammers & kääntäjä Jussi Niemi, 441 sivua | Like 2012
Ozzy  Sue Crawford & kääntäjä Reija Tanninen, 222 sivua | Johnny Kniga 2003
Minä, Ozzy  Ozzy Osbourne & Chris Ayres & kääntäjä Ilkka Salmenpohja, 414 sivua | Like 2014
Jag är Ozzy  Ozzy Osbourne & Chris Ayres & översättare Linnéa Olsson, 368 sidor | Norstedts 2011

Täysillä – omaelämäkerta  Sharon Osbourne & Penelope Dening & kääntäjä Maria Lyytinen, 384 sivua | Ajatus 2006

Iron Man – My Journey Through Heaven And Hell With Black Sabbath  Tony Iommi & T.J. Lammers, 383 sivua | Simon & Shuster 2011 & 2012
Sabbath Bloody Sabbath  Joel McIver, 405 sivua | Omnibus Press 2006 & 2014
Black Sabbath  Steven Rosen & Ozzy Osbourne, 205 sivua | Sanctuary 2001
Black Sabbath  Steven Rosen & Ozzy Osbourne, 279 sivua | Sanctuary 2002
Wheels Of Confusion – The Story Of Black Sabbath  Steven Rosen & Ozzy Osbourne, 205 sivua | Castle Communications 1996
Paranoid – Black Days With Sabbath & Other Horror Stories  Mick Wall, 222 sivua | Mainstream Publishing 1999

 I am Ozzy  Ozzy Osbourne & Chris Ayres, 368 sivua | Sphere 2009
Mina olen Ozzy  
Ozzy Osbourne & Chris Ayres & tõlkinud Hels Hinrikson, 344 sivua | Kunst 2016
Ozzi – vsjo, Tsto mne udalos vspommit – avtobiografija bes tsenzury – Оззи : всё, что мне удалось вспомнить : автобиография без цензуры  
Ozzy Osbourne & Chris Ayres & kääntäjä Крис Аирс, 415 sivua | Bombora 2018
Ozzy – Unauthorized  
Sue Crawford, 224 sivua | Michael O’Mara
Extreme – My Autobiography  Sharon Osbourne & Penelope Dening, 372 sivua | Time Warner 2005

Black Sabbath (1970).

Black Sabbath (1970).

Black Sabbath: 13 (2013).

Black Sabbath: 13 (2013).

Nick Drake – lauluja suljettujen ovien takaa

Joskus onnellinen loppu koittaa vasta surullisen lopun jälkeen

Nick Drake: Five Leaves Left (1969).Tanworth-in-Arden on pieni kylä vähän matkaa Birminghamista kaakkoon. Siellä seisoo vanha kivitalo nimeltä Far Leys. Sen seinään kiinnitettiin tänä kesänä sininen kyltti, perinteinen ”Blue Plaque”, jollaisella Britanniassa osoitetaan kunnioitusta merkittäville ihmisille. Kyltissä lukee ”Nicholas Rodney ’Nick’ Drake, 1948–1974, laulaja/lauluntekijä/runoilija, varttui tässä talossa.”

Nick Drake ei taatusti olisi ikinä uskonut, ettei häntä ja hänen musiikkiaan sittenkään ole unohdettu.

Drake koki klassisen taiteilijankohtalon: häntä alettiin arvostaa vasta, kun oli liian myöhäistä, kun hän oli jo mennyt. Drake kuoli 26-vuotiaana varmana siitä, että oli epäonnistunut kaikessa. Hän teki kolme albumia, joiden myynti jäi aikoinaan olemattomaksi, ja vietti lyhyen elämänsä viimeiset vuodet isänsä ja äitinsä hoivissa.

’Black Eyed Dog’ Draken viimeistä studiosessioista vuodelta 1974:

Nick Draken kuolemasta oli kulunut muutama vuosi, kun hänen musiikkinsa nousi kulttisuosioon. Tuhoon tuomitun nuoren runoilijan romanttistraagisella tarinalla oli tietenkin osuutta asiaan, mutta niin oli musiikillakin. Kiehtova, surullinen hahmo kirjoitti maagisen kauniita kappaleita ja lauloi lämpimän melankolisella äänellään lyriikoita, joiden oikeita tulkintoja voi vain arvailla. Jälkikäteen havaittiin sekin, että Drake oli huomattavan taitava kitaristi, jonka erikoiset viritykset ja oikean käden näppäilytekniikka hämmentävät jälkipolvia.

Nick Drake opetteli soittamaan kitaraa ja tekemään omia kappaleita opiskeluvuosinaan. Hän oli teini-ikäisenä lupaava kilpaurheilija, mutta musiikki meni nopeasti kaiken muun edelle. Vuonna 1968 vielä tuntematon Drake esiintyi Lontoossa, kun folkyhtye Fairport Conventionin Ashley Hutchins sattui paikalle ja innostui kuulemastaan. Hutchins suositteli Drakea tuottaja Joe Boydille, jonka Witchseason-yhtiö teki yhteistyötä Chris Blackwellin levy-yhtiön Islandin kanssa. Allekirjoitettuaan sopimukset Witchseasonin ja Islandin kanssa Drake alkoi valmistella ensimmäistä albumiaan levy-yhtiön maksaman viikkorahan turvin.

Debyyttialbumi Five Leaves Left tehtiin Lontoossa verkkaiseen tahtiin: äänitykset alkoivat heinäkuussa 1968 ja albumi ilmestyi syyskuussa 1969. Draken ehdotuksesta sovitukset teki hänen ystävänsä Robert Kirby, joka ei ollut ennen tehnyt mitään ammattimaista musiikin saralla. Riskaabeli valinta osoittautui toimivaksi. Draken jokaisella albumilla oli oma luonteensa, ja Five Leaves Leftillä sen loivat juuri Kirbyn pastoraaliset jousisovitukset.

’Way To Blue’ albumilta Five Leaves Left:

Kypsä ensialbumi sai kriitikoilta suopean vastaanoton, mutta lupaava lähtö tyssäsi yllättäen artistin ongelmiin. Aiemmin Drake oli esittänyt laulujaan jokseenkin vapautuneesti, mutta kun tuli aika lähteä tukemaan Five Leaves Leftiä keikoilla, hän ei enää kyennytkään olemaan lavalla. Esiintyjän olo oli niin silminnähden epämukava, että konsertit olivat vaivaannuttavia kaikille osapuolille. Siinä ei ollut kyse pelkästä esiintymisjännityksestä vaan jostakin paljon vakavammasta. Drake ei enää pystynyt olemaan normaalissa vuorovaikutuksessa edes läheistensä kanssa, ja ventovieraan yleisön kanssa se oli täysin mahdotonta.

Nick Draken mieli alkoi sulkeutua silloin, kun hän työsti Five Leaves Leftin materiaalia Lontoossa. Hän oli aiemmin ollut hiljaisenpuoleinen mutta sosiaalinen nuorukainen, mutta jostakin syystä hänen oli yhä vaikeampaa päästää ihmisiä lähelleen. Drakella oli kyllä ystäviä, mutta hän saattoi olla päiväkausia heidän seurassaan sanomatta sanaakaan. Ikkunasta kurkkineet kaverit huomasivat, että vaikka oveen koputti, Nick ei välttämättä avannut, vaan istui nojatuolissaan hievahtamatta ja tuijotti eteensä. Ovia sulkeutui elämän kaikilla alueilla: Drake oli pitkä ja komea mies, jolla ei ollut rakkaussuhteita. Yhteys hänen ja muun maailman välillä katkeili.

Vaikka Nick Drake osoittautui odotettua hankalammin myytäväksi artistiksi, Island uskoi hänen mahdollisuuksiinsa. Toinen albumi Bryter Layter tehtiin samalla työryhmällä kuin ensimmäinenkin (tuottajana oli Boyd, sovittajana Kirby ja äänittäjänä John Wood) mutta musiikki muokattiin toisenlaiseksi kuin Five Leaves Leftillä. Kaikki perustui yhä Draken folkin, bluesin ja jazzin perinteestä nouseviin biiseihin, mutta niitä ei enää väritetty kamarimusiikin ja klassisen sävyillä. Bryter Layterille hahmottui sähköisempi, jazzimpi ja urbaanimpi tekstuuri. Nick Draken henkilökohtaisten ja vaikeaselkoisten laulujen soidessa tuntuu oudolta puhua popmusiikista, mutta Bryter Layter oli hänen albumeistaan helpoimmin lähestyttävä ja eniten ajassa kiinni.

’Northern Sky’ albumilta Bryter Layter:

Toisenlaisesta tulokulmasta huolimatta Bryter Layter ilmestyi ja katosi yhtä vähin äänin kuin Five Leaves Left. Drake oli satsannut uuteen musiikkiinsa paljon, mutta se ei yksin riittänyt tuomaan näkyvyyttä. Ammattiura edellytti Drakelta suorituksia, joihin hänellä ei ollut voimia. Muut artistit rakensivat menestystä tekemällä kiertueita ja antamalla haastatteluja, mutta Drakesta ei ollut sellaiseen. Hän soitti koko urallaan vain kourallisen keikkoja ja antoi vain yhden haastattelun, ja senkään aikana hän ei saanut sanotuksi juuri mitään.

Drake ei koskaan puhunut tunteistaan tai ajatuksistaan, mutta useat aikalaiset uskoivat hänen pettyneen pahasti siihen, ettei marraskuussa 1970 julkaistusta Bryter Layterista tullut kaupallista menestystä. Se satutti häntä luultavasti pahiten siksi, että hän tiesi seisovansa oman menestyksensä tiellä. Nick Drake ei ollut vaikea vaan sairas ihminen, mutta se ei estänyt häntä syyttämästä epäonnistumisesta itseään. Levy-yhtiö suhtautui Drakeen hyvin ymmärtäväisesti ja kannustavasti. Hän sai levyttää ja elää Islandin rahalla pitkään ilmeisesti vain siksi, että yhtiö arvosti hänen musiikkiaan.

Kolmatta ja viimeistä albumiaan Pink Moonia tehdessään Nick Drake oli entistä yksinäisempi. Joe Boyd oli ottanut vastaan Amerikasta saamansa työtarjouksen, mikä merkitsi Drakelle luottotuottajan ja lähimmän työtoverin menettämistä. Hän muuttui entistä introvertimmaksi ja eristäytyneemmäksi. Kommunikoinnin tasosta kertoo se, että kun Drake kävi puhua pukahtamatta jättämässä kolmannen albuminsa masternauhan Islandin vastaanottotiskille, koko levy tuli yhtiölle täytenä yllätyksenä.

Pink Moonin nimikappale:

Pink Moonin tekemisestä tiesivät vain Drake ja studiomies Wood. Kahdessa päivässä äänitetty ja helmikuussa 1972 julkaistu levy on Drakea paljaimmillaan. Nimikappaleen piano-osuutta lukuun ottamatta Pink Moonilla esiintyy vain akustista kitaraa soittava laulaja. Draken rakastamilta vanhoilta blueslevyiltä tuttu riisuttu toteutus teki musiikista entistäkin henkilökohtaisempaa ja intiimimpää. Tuntui kuin hän olisi päästänyt kuulijansa masennuksen, surun ja sulkeutuneisuuden muurin taakse katsomaan kaunista ja hiljaista sielunmaisemaansa, halunnut tulla kuulluksi puhtaasti omana itsenään. Vaikka Draken henkinen tila oli jatkuvasti huonontunut, Pink Moonin kappaleista ei välittynyt toivottomuutta ja painostavuutta.

Pink Moonin jälkeen Drake ei enää jaksanut pitää huolta itsestään, vaan joutui muuttamaan takaisin Tanworth-in-Ardeniin vanhempiensa luokse. Lopun lähestyessä hänen vointinsa vaihteli. Hän joutui viettämään muutamia viikkoja mielisairaalassa, mutta oli kesällä 1974 niinkin hyvässä kunnossa, että kävi vielä äänittämässä neljä biisiä Joe Boydin kanssa ja suunnitteli neljännen albumin levyttämistä. Saman vuoden marraskuussa hän kuitenkin kuoli masennuslääkkeen yliannostukseen. Viimeisinä aikoinaan hän oli maininnut äidilleen olevansa pahoillaan siitä, että oli epäonnistunut kaikessa, mitä oli yrittänyt tehdä.

’From The Morning’:

Nick Draken hauta on Tanworth-in-Ardenin kirkkomaalla. Hänen hautakiveensä on kaiverrettu lohduttava säe Pink Moon -levyn biisistä ’From The Morning’: ”Now we rise and we are everywhere” (“Nyt nousemme ja olemme kaikkialla”). Se on osoittautunut ilahduttavan enteelliseksi. Toisin kuin Nick Drake luuli, hän ei epäonnistunut. Oma elämä oli hänelle liian raskas taakka kantaa, mutta hän elää musiikkinsa kautta lukemattomissa sydämissä joka puolella maailmaa. Nuori mies, jonka oli vaikeaa päästää muita ihmisiä maailmaansa, puhuttelee lauluillaan monia.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Nick Drake | Facebook

Levyhyllyt | Finna.fi
Nick Drake

Five Leaves Left | Island Records 1969
Bryter Layter | Island Records 1970
Pink Moon | Island Records 1972

Kokoelmalevyt | Finna.fi
Nick Drake

Time Of No Reply | Hannibal Records 1986 • Uusintapainos 2012
Way To Blue – An Introduction To Nick Drake • Island Records 1994 • Uusintapainos 2003
Made To Love Magic | Island Records 2004
A Treasury | Island Records 2004. LP- ja CD-painosten lisäksi A Treasury julkaistiin myös monikanavaisena SACD-laitoksena.

Boksit | Finna.fi
Nick Drake

Toimitus suosittelee Nick Draken tuotannosta tehtyjä bokseja Fruit Tree ja Tuck Box. Moneen kertaan uudelleenjulkaistu levytysura toimii yhteen nivottuna erinomaisesti. 2007 julkaistu Fruit Treen uusintapainos sisältää 50-minuuttisen dokumentin Drakesta.

Fruit Tree – The Complete Recorded Works • 3LP | 1979
Fruit Tree – The Complete Nick Drake Recordings • 4LP • 4CD | Hannibal Records 1986 & 2000
Fruit Tree – The Complete Recorded Works • 3LP+DVD • 3CD+DVD | Island Records 2007
DVD-levyllä laajennettu painos sisältää 108-sivuisen liitevihkon A Much Updated Ruin From A Much Outdated Style. DVD:ltä löytyvän 50-minuuttisen dokumentin A Skin Too Few – The Days Of Nick Drake ohjasi Jeroen Berkvens.
Tuck Box – N. R. Drake, 69 • 5CD | Island Records 2013

Bob Dylan: Self Portrait – täydellisen keskeneräinen omakuva
Hector: Nostalgia – romantiikkaa tekniikan sukupolvelle
Joni Mitchell: Song To A Seagull – kun aitous välittyy
Leonard Cohen: You Want It Darker – liekki palaa pimeässä
Leonard Cohen: Thanks For The Dance – lempeä epilogi
Neil Young: After The Gold Rush – elokuvaton soundtrack
Paul Simon: Graceland – silta yli synkän virran

Lue lisää | Finna.fi

Callomon, Cally & Drake, Gabrielle: Nick Drake Remembered For A While, 443 sivua | John Murray 2014
Hogan, Peter: Nick Drake – The Complete Guide To His Music, 108 sivua | Omnibus Press 2009
Humphries, Patrick: Nick Drake – The Biography, 280 sivua | Bloomsbury 1997

Nick Drake: Five Leaves Left (1969).

Nick Drake: Five Leaves Left (1969).

Nick Drake: Bryter Layter (1970).

Nick Drake: Bryter Layter (1970).

Nick Drake: Pink Moon (1972).

Nick Drake: Pink Moon (1972).