Smack On You | Cityboy 1984
MC5. The Stooges. The Doors. New York Dolls. Nuo nimet pyörivät Clauden ja Cherin mielessä heidän etsiessään soittajia bändiin, jonka olivat vakaasti päättäneet perustaa. Oli vuosi 1982, ja nuo Helsingin Lauttasaaressa kasvaneet lapsuudenkaverit olivat vasta kuusitoistavuotiaita. Hurriganesin, punkin ja Hanoi Rocksin kautta rock’n’rolliin sukeltaneet pojat kokosivat pala palalta ympärilleen yhtyeen, joka sai nimekseen Smack.
Pari vuotta siihen meni, mutta vuonna 1984 oikeanlainen ryhmä oli koossa ja studiossa. Smack On You -debyytin tehneessä Smackissä soittivat laulaja Clauden ja basisti Cherin ohella kitaristi Kartsa, rumpali Kinde ja kitaristi Manchuria, joka teki biisit kimpassa Clauden kanssa. Ensialbumin julkaisun myötä Smack opittiin tuntemaan yhtenä Suomen rockhistorian kiehtovimmista bändeistä, eikä se niittänyt mainetta pelkästään kotimaassaan. Smack nauttii edelleen kansainvälistä kulttisuosiota.
Smack ei kuulostanut ensimmäisellä levyllään lupaavalta vaan valmiilta. Clauden ja Cherin varhaisista viitebändeistä Smack On Youhun vaikuttivat eniten The Stooges ja The Doors. Smackin debyytti on primitiivinen, raaka ja runollinen albumi, kohtalokkaan romanttinen katurocklevy, jossa on sekä protopunkin hurjuutta että postpunkin synkeyttä. Clauden hahmo syntyi jatkamaan Iggy Popin ja Jim Morrisonin kaltaisten keulakuvien sukuhaaraa, ja bändi tuntui kasvaneen hänen ympärilleen. Laulajan kiihkeässä ja räkäisessä äänessä oli sielua, jota ei voi opetella.
Smack On Youn tuotti T. T. Oksala, aikakauden kotimainen huipputuottaja, jonka nimikkosoundi leimasi monia 1980-luvun suomalaisia rocklevyjä. Smackin hän kuitenkin antoi soida omalla tavallaan, mikä osoittautui kestäväksi ratkaisuksi. Vaikka virvelirumpu paukahtaakin suuntaa-antavasti, ei Smack On You kuulosta kasarilevyltä vielä 2020-luvullakaan. Parasta sillä ovat biisit. Kun levyllä on ’Good Morning Headache’, ’Run Rabbit Run’, ’Criminal’ ja – no, mieli tekisi luetella tähän kaikki kappaleet ’Primitiveä’ lukuun ottamatta – voi puhua klassikosta. Päätöstunnelmointi ’No Peace On Earth’ sitaisee nippuun matkan, joka tuntuu elämän mittaiselta.
Enigma Records julkaisi Smack On Youn Yhdysvalloissa 1980-luvun puolivälissä. Levy ei ollut myyntimenestys, mutta löysi tiensä oikeisiin käsiin. Aikana, jona kitararockin kenttää hallitsivat pinnallisina pidetyt kimallemetallibändit, Smackin raakuus kuulosti vaikuttavalta ja innostavalta. Sen kautta helsinkiläisbändi vaikutti rockin historiaan.
Guns N’ Rosesin klassisen kokoonpanon kitaristit Slash ja Izzy Stradlin ovat tunnustautuneet Smack-faneiksi, samoin esimerkiksi eräät Pearl Jamissa, Mudhoneyssa ja The Screaming Treesissä vaikuttaneet muusikot. Myös maailman suurimmaksi bändiksi kasvaneen Nirvanan jäsenet olivat Smack On Younsa kuunnelleet. Bändi jopa soitti keikoilla ’Run Rabbit Runia’.
Smack levytti debyyttinsä jälkeen vielä kolme albumia ja livelevyn ja hajosi Los Angelesissa vuonna 1990. Osa bändin viehätyksestä nousi siitä, miten vähän siitä lopulta tiedettiin. 1980-luvulla oli helppoa olla myyttinen, koska tieto kulki harvakseltaan ilmestyvien lehtien kautta ja kuulopuheiden varassa. Mutta nyt globaalin kulttibändin tarina viimeinkin paljastuu: samalla viikolla tämän artikkelin kanssa ilmestyy Jarkko Jokelaisen kirja Smack – Kuolemaantuomitun laulu.
Ari Väntänen | www.arivantanen.com
Smack On You
Manchuria – kitara
Kartsa – kitara
Cheri – bassokitara
Kinde – rummut
Claude – laulu
Tuottaja: T.T. Oksala
Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.
Levyhyllyt
Smack | Finna.fi
Smack On You | Cityboy 1984 • CD Zen Garden 1997
Rattlesnake Bite • LP • kasetti | Cityboy 1985 • CD Zen Garden 1998
Live Desire | Cityboy 1986
Salvation | Eden 1987
Radical | CBS 1988
Live In Helsinki 1986 • CD | Cleopatra Records 2015 • LP Ainoa Productions Oy 2021
Kokoelmat
Smack | Finna.fi
Smack | Cityboy 1986
The Collection – State Of Independence • 2LP • kasetti • CD | Cityboy 1988
Salvation & Radical [Two Originals] | Columbia/Sony Music Entertainment (Finland) 1992
In Your Face 1982−1990 • 2CD | Sony BMG 2007
AC/DC: Power Up – virta on kytketty
Alice In Chains: Rainier Fog – sumusta selviytyneet
Black Sabbath: Black Sabbath & 13 – alun loppu ja lopun alku
Duff McKagan – luoteisen maan punkkari
Guns N’ Roses: Appetite For Destruction – hard rockin kunnianpalautus
Iron Maiden: Powerslave – epiikkaa ja elinvoimaa egyptiläisittäin
Iggy Pop: Lust For Life – tanssia muurin harjalla
Jane’s Addiction: Ritual De Lo Habitual – toisinajattelijoiden taidemanifesti
J.M.K.E: Külmale maale – vapaata ajattelua vallankumouksen aikaan
Kurt Cobain: Montage Of Heck – himmeä pala taivasta
Mad Juana: Skin Of My Teeth – Sami Yaffa uudella mukavuusalueella
Mad Season: Above – suuri sisäinen kamppailu
Metallica: The $5.98 E.P. • Garage Days Re-Revisited – elonmerkkejä autotallista
Michael Monroe: One Man Gang – jengi soittaa sydämestä
Misfits: Walk Among Us – kauhupunkin klassikko
Motörhead: Clean Your Clock – lopunajan dokumentti
Ozzy Osbourne: The Ultimate Sin – omituinen ajankuva
Pelle Miljoona & Rockers: Brooklyn–Dakar – ihmisyys yhdistää
Pete Malmi: Malmi – antisankarin tähtihetki
Ramones: Rocket To Russia – rockia ulkopuolisilta ulkopuolisille
Richard Hell & The Voidoids: Blank Generation – kaukana kliseisyydestä
Lue lisää Smackistä | Finna.fi
Smack – Kuolemaantuomitun laulu Jarkko Jokelainen, 350 sivua | Like 2021
Sanotaan, että imitointi on ylimmän tason imartelua. Mene ja tiedä onko niin, mutta taiteilijan imitoiminen ei ainakaan ole korkeimman tason kunnioitusta. Arvokkaampaa on tehdä omaperäisiä tulkintoja, luoda vanhasta uutta. Niin tekee First Aid Kit Who By Firellä, joka on tribuutti Leonard Cohenille. Livejulkaisu on koostettu kahdesta konsertista, jotka järjestettiin Tukholman Dramatenissa maaliskuun puolivälissä 2017.
Hard rock ei ole kuollut, mutta sen hiukset ovat harmaat. Lähes kaikki 1980-luvulla kukkoilleet hevibändit toimivat yhä, osa hyvinkin vakuuttavasti, mutta genre alkaa olla lähempänä grandparockia kuin dadrockia. Niin käy väistämättä kaikelle. 
Unelma, haave, uni. Sellaisen toteutuma tämä albumi on Johanna ”Yona” Rasmukselle (s. 1984) hänen kertomansa mukaan ollut. Soundille antamansa haastattelun mukaan artisti halusi niin kovasti levyttää sinfoniaorkesterin kanssa, että oli valmis jättämään musiikin tekemisen kokonaan, ellei se kävisi päinsä. Se kuulostaa kovin jyrkältä, mutta niin on hyvä. On hienoa, että taiteilija miettii enemmän sitä, miltä musiikki tuntuu kuin sitä, paljonko se striimaa.
Irina on samaan aikaan näkyvissä ja näkymätön. Vaikka Haluun olla yksin on tätä kirjoitettaessa ollut saatavilla ja suosittu jo pari kuukautta, siitä ei tahdo löytää arvosteluja.