Marko Hietala: Pyre Of The Black Heart / Mustan sydämen rovio – rocktähti menee henkilökohtaisuuksiin

28.1.2020 | Kirjoittaja: Ari Väntänen

Pyre Of the Black Heart | Nuclear Blast 2020 • Mustan sydämen rovio | Savonian Rooster 2019

Nyt se kirjoitetaan koolla. Se, että paremmin Marcona tunnettu Marko Hietala teki ensimmäisen soololevynsä kirjaimellisella ristimänimellään, kertoo projektin luonteesta. Nightwishin, Tarotin ja muiden yhtyeiden Marco on bändijätkä, hahmo ja rocktähti. Sooloartisti Marko taas on itsensä kanssa henkilökohtaisuuksiin menevä ihminen.

Musiikillisesti kyseessä ei ole mikään mahdoton metamorfoosi. Hietalan lauluääni jylisee yhä ylhäisellä paatoksella, joka muistuttaa Ronnie James Dion kaltaisista klassikkovokalisteista. Haarapartaisen laulajan leipälaji, hevimetalli, on vahvasti läsnä sanoitusten toismaailmallisissa metaforissa sekä mahtipontisissa sävellyksissä ja sovituksissa. Nyt musiikissa kuitenkin kuulee myös hiukan vanhan progressiivisen rockin vaikutusta. Hietalan lanseeraama ”hard prog” ei ole lainkaan hassumpi luonnehdinta, vaikkakin paino on raskaan rokin puolella.

Mielenkiintoisen julkaisusta tekee se, että Hietalan sooloalbumi on ilmestynyt kahdella kielellä. Mustan sydämen rovio tuli saataville loppuvuodesta 2019, Pyre Of The Black Heart tammikuussa 2020. Koko uransa englanniksi laulanut artisti suoriutuu suomenkielisistä tulkinnoista ja sanoituksista puhtain paperein, mikä ei suinkaan ole itsestään selvää. Hietala tuntuu silti olevan paremmin kotonaan Pyre Of The Black Heartilla. Vaikka suomenkielinen raskas rock ei enää ole mikään kuriositeetti (toisin kuin Hietalan aloittaessa uransa 1980-luvulla, jolloin koko ajatus oli vielä käsittämätön) eikä Mustan sydämen rovio kuulosta väkinäiseltä, biisien melodiamaailma nousee englanninkielisen musiikin perinteestä.

Toisaalta suomenkielinen versio albumista on näistä kahdesta se taiteellisesti rohkeampi ja kunnianhimoisempi teos. Englanninkielinen tuntuu lähinnä kädenojennukselta Nightwishin globaalille faniarmeijalle, joka tosin saattaa mielellään larppailla oudon pohjoisen kielenkin äänimaisemissa.

Sooloalbumit paljastavat artistista jonkin verran uusia piirteitä. ’Star, Sand and Shadow’n’ eli ’Tähti, hiekka ja varjon’ intron analogisynteettiset rutinat muistuttavat paitsi menneiden aikojen progen futuristisista visioista myös Hietalan scifi-faniudesta. Niitä löytyy myös pinkfloydmaisen hillityksi sovitetusta kappaleesta ’Laulu sinulle’ eli ’For You’. Melodioissa on suomalaisen kansanmusiikin sävyjä, jotka paikoin tuntuvat alleviivatuilta, paikoin tiedostamattomilta. Näin esimerkiksi ’Kuolleiden jumalten pojassa’ eli ’Dead God’s Sonissa’, jonka kertosäe on joukon jylhin.

Vaikka mukana onkin huvittavuuteen asti kipakka ’Runner Of The Railways’ (Juoksen rautateitä), ovat Pyre Of The Black Heart ja Mustan sydämen rovio enemmän pohdiskelevia kuin revitteleviä albumeja. Siitäkään huolimatta Marko Hietala, olkoon sitten vaikka koolla, ei tunnu tulevan kuulijalleen entistä tutummaksi. Hänen sävellyksissään on kosolti loputtomien tähtitaivaiden ja äärettömiin katoavien horisonttien sydäntä kouraisevaa, etäistä kauneutta, mutta tekijästä näkyy lopulta vain pitkä varjo. Ehkäpä artistiin tutustuisi paremmin hänen elämänkertansa kuin musiikkinsa kautta. Kirjakin on saatavilla kahdella kielellä.

Vaikka Hietala on tiukasti kiinni perinteissä, hänellä on myös vahva, oma ääni. Eikä pelkästään laulajana.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Marko Hietala Official | Facebook

Levyhyllyt | Finna.fi
Marko Hietala
Mustan sydämen rovio | Savonian Rooster 2019
Pyre Of The Black Heart | Nuclear Blast 2020

Lue lisää
Hietala, Marco & Kangasluoma, Timo: Marco Hietala – Ruostumaton, 186 sivua | Docendo 2017
Hietala, Marco & Kangasluoma, Timo & Majalahti, Michael (kääntäjä): Marco Hietala – Stainless?, 191 sivua | Docendo 2018
Nikula, Jone: Rauta-aika – suomimetallin historia 1988–2002, 288 sivua | Johnny Kniga 2002
Ollila, Mape: Nightwish, 370 sivua | Like 2006
Ollila, Mape & Pohjola, Olga (kääntäjä): Once Upon A Nightwish – The Official Biography 1996–2006, 370 sivua | Deggael Communications 2007

Marko Hietala: Pyre Of The Black Heart (2020) • Mustan sydämen rovio (2019).

Wilko Johnson & Roger Daltrey: Going Back Home – elämä vilisee silmissä

15.1.2020 | Kirjoittaja: Ari Väntänen

Going Back Home | Chess 2014

Dr. Feelgoodissa tunnetuksi tullut kitaristi Wilko Johnson ja The Whon laulaja Roger Daltrey julkaisivat vuonna 2014 yhteisen levyn. Se ei ollut ihan mikä tahansa nimimiesten ajanvietehanke: Johnson oli yllättäen saanut syöpälääkäriltä kuolemantuomion. Tehtyään jäähyväiskiertueen kitaristi ryhtyi tekemään Daltreyn kanssa elämänsä viimeistä albumia. Tilanteesta johtuen sille päätettiin äänittää pelkästään Johnsonin biisejä.

Jos joku odotti Wilkon hiljenevän iäisyyden edessä, pieleen meni. Sormisoittajan tyylitajuisessa kitaroinnissa kirveeniskut ovat teräviä ja kompit svengaavat. Hänen soittonsa on täydellinen pari Daltreyn ajan tummentamalle äänelle, ja basisti Norman Watt-Royn ja rumpali Dylan Howen groove tulisi julistaa katoavaksi kansanperinteeksi – täsmälleen näin tällaista bluesrockia pitääkin esittää. Nuoruuden kiihkoa Going Back Homella ei tietenkään kuule, mutta kuumana virtaa myös ikämiehen veri.

Levyn biisilista sen sijaan vertautuu siihen kuolemanrajakokemukseen, jossa elämä vilistää filminauhana silmissä. ’Ice On The Motorwayn’, pohdiskelevan Dylan-lainan ’Can You Please Crawl Out Your Window?’:n, ’I Keep It To Myselfin’, ’Everybody’s Carrying A Gunin’ ja herkän ’Turned 21’:in Johnson levytti jo 1980-luvulla, ja ’Keep On Loving You’sta on olemassa versio yli 20 vuoden takaa. ’Going Back Home’, ’Some Kind Of Hero’, ’Keep It Out Of Sight’, ’Sneaking Suspicion’ ja ’All Through The City’ ovat klassikoita Dr. Feelgoodin lasisesta laulukirjasta.

Johnson on kiinni menneessä myös kokoonpanossaan. Basisti Norman Watt-Roy soitti hänen kanssaan jo Ian Dury & The Blockheadsin levyllä Laughter (1980). Yhteistyö Daltreyn kanssa on itsessäänkin Johnsonin paluu juurille, Going Back Homella hän rokkaa oman nuoruudenihanteensa kanssa. Mitään kirjaimellisesti uutta levyllä ei siis ole, mutta miksipä kuoleva mies olisi tulevaisuuteen tähtäillytkään? Eihän sellaista pitänyt tulla.

Kävi kuitenkin niin, että alkuperäisten diagnoosien vastaisesti länsimainen lääketiede onnistui sittenkin pelastamaan Wilko Johnsonin. Toivuttuaan yhdentoista tunnin leikkauksesta hän heräsi tervehtyvänä miehenä, jonka albumi kipusi Brittien listalla kärjen tuntumaan.

Vaikka kohtalo käänsi kelkkansa, Going Back Home kestää edelleen kuuntelua. Sitä ei tehty kuoleman vaan elämän kunniaksi.

* * *

Wilko Johnson, Going Back Homea edeltänyt albumisi Red Hot Rocking Blues ilmestyi vuonna 2005. Miksi levyjen välissä vierähti melkein kymmenen vuotta?
– Studiossa on ihan kivaa, mutta tykkään enemmän livesoitosta. Lisäksi elämäni ei ole kovin organisoitua, eli minulla ei ole managereja järjestelemässä asioita. Olisinhan minä voinut tehdä enemmänkin levyjä, mutta en ole tarpeeksi järjestelmällinen hoitamaan sellaisia asioita itse. Koska kukaan ei hankkinut minulle levytyssopimusta, keskityin keikkailuun.

Palasit julkaisurintamalle Roger Daltreyn kanssa tekemälläsi Going Back Home -albumilla. Miten projekti sai alkunsa?
– Se olikin outo juttu. En tuntenut Rogeria ennestään, mutta tapasimme jossakin palkintogaalassa ja aloimme jutella. Roger sanoi, että meidän pitäisi tehdä albumi yhdessä. Se tuntui hyvältä idealta. Ajattelin, että sillä voisi olla vaikka vanhoja hyviä amerikkalaisia soul- ja r&b-biisejä. Mutta sitten koko ajatus vähän niin kuin unohtui.
– Sitten kävi niin, että sain kuulla sairastavani syöpää ja että minulla oli enää kuukausia elinaikaa. Niihin aikoihin Roger palasi asiaan: ”Eiköhän tehdä se levy?” Vastasin, että tehdään vain, mutta tilanne on nyt sellainen, että kannattaa alkaa töihin nopeasti. Ehdotin vielä, että koska tämä levy on viimeinen asia, jonka elämässäni tulen tekemään, sille voisi äänittää enimmäkseen minun kappaleitani, jolloin se olisi ikään kuin minun muistolleni tehty. Ja niin me teimme.

Going Back Homella esiintyvät sinun ja Daltreyn lisäksi rumpali Dylan Howe ja basisti Norman Watt-Roy, jotka ovat bändissäsi edelleen. Mitä muistat äänityssessioista?
– Koska meillä oli sattuneesta syystä kiire, ei ollut aikaa jäädä velttoilemaan studiossa. Homma piti saada hoidettua rivakasti. Muistan, miten epätodelliselta tuntui, kun kävin kesken äänitysten studion pihalla haukkaamassa happea. Olimme jossain maaseudulla, ja oli yö, ja minä katselin taivaan tähtiä ja mietin, että on tämä hullua – olen studiossa sankarini Roger Daltreyn kanssa ja kuolen kohta. Se oli jotenkin huvittavaa.

Going Back Homen ilmestymisen aika oli sekin varmasti ikimuistoista. Levy nousi listakärkeen ja sinä voitit kuoleman.
– En uskonut, että ehtisin nähdä julkaisupäivää, mutta sitten tapasinkin lääkäreitä, jotka olivat sitä mieltä, että pystyisivät parantamaan minut. Minut leikattiin, ja operaatio onnistui. Ja kun Going Back Home ilmestyi, se alkoi saman tien myydä tosi hyvin. Siitä tuli yksi julkaisuvuotensa menestysalbumeista.
– Vuosi, jolloin sairastin syöpää, oli siitä erikoinen, että silloin tapahtui kaikenlaista outoa ja hienoa. Minulle kerrottiin, etten elä vuottakaan, mutta täällä sitä ollaan. Olen ikuisesti kiitollinen Rogerille siitä, että hän ehdotti tätä projektia. Oli upeaa tutustua häneen ja tehdä musiikkia yhdessä.

Going Back Homen ja uusimman albumisi Blow Your Mindin välissä julkaisit kirjan, joka on jo toinen omaelämäkerrallinen teoksesi. Ensimmäinen, toimittaja Zoë Howen kanssa tehty Looking Back At Me ilmestyi vuonna 2012, ja vuonna 2016 ilmestyneen Don’t You Leave Me Heren kirjoitit itse. Millainen kokemus se oli?
– Aika erikoinen. Kustantaja pyysi minua kirjoittamaan, ja suostuin. Kirjoittaminen oli vaikeaa! Mukavista asioita oli helppo kertoa, mutta sitten tuli niitä surullisia kohtia, eikä se enää ollutkaan kivaa. Lojuin sängyllä läppärin kanssa ja voivottelin, etten pysty siihen. Mutta kyllä se sitten valmistui, kun pelkäsin, että kustantaja suuttuu. En vieläkään tiedä, onko tarinalla onnellinen loppu.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Wilko Johnson | kotisivu
Wilko Johnson | Facebook
Roger Daltrey | Facebook

Wilko Johnson Suomessa 2020
29.1. Helsinki, Tavastia
30.1. Jyväskylä, Lutakko
31.1. Kuopio, Kylpylähotelli Rauhalahti
1.2. Turku, Apollo

Levyhyllyt | Finna.fi
Wilko Johnson & Roger Daltrey
Going Back Home | Universal Music Operations 2014

Solid Senders
Solid Senders | Virgin 1978

Ian Dury & The Blockheads | Finna.fi
Laughter | Stiff Records 1980

Lue lisää | Finna.fi
Johnson, Wilko & Howe, Zoë: Looking Back At Me, 253 sivua | Cadiz Music 2012
Johnson, Wilko: Don’t You Leave Me Here – My Life, 244 sivua | Little, Brown 2016

Wilko Johnson/Roger Daltrey: Going Back Home (2014).

Billie Holiday: Lady Sings The Blues – esillä koko elämä

10.1.2020 | Kirjoittaja: Ari Väntänen

Lady Sings The Blues | Clef Records 1956

– Lady sings the blues
She got them bad
She feels so sad
Wants the world to know
Just what the blues is all about.

Jazzlaulaja Billie Holiday oli vuonna 1956 vasta 41-vuotias, mutta hänellä oli jo takanaan elämä ja elämäntyö. Joulun alla ilmestyneet Lady Sings The Blues -sisarteokset, elämäkertakirja ja äänilevy, kertoivat toisiaan tukien kuka hän oli, mistä hän oli tullut ja mitä hän oli tehnyt. Jälkikäteen katsoen tilinpäätös tehtiin oikeaan aikaan: joulukuussa 1959 Holidaylla oli elinaikaa enää kaksi ja puoli vuotta.

William Duftyn kanssa tehty, omaelämäkertagenrelle uraa uurtanut kirja on hyvä selitys sille, mistä Holidayn blues kumpusi. Rikkonaisen perheen tytär ajautui lastenkoteihin, vankiloihin ja ilotaloihin, kärsi ihmisarvoa alentavista rotuerottelukäytännöistä, hakeutui aikuisena yhä uusiin väkivaltaisiin suhteisiin ja tuli riippuvaiseksi heroiinista ja alkoholista.

Kaiken tuon keskellä hänen äänensä kasvoi kuin kukka saastuneen maan ahtaasta halkeamasta. Billie Holidaysta kehittyi ainutlaatuinen laulaja, joka ammensi tulkintatyylinsä jazzmuusikoiden soitosta ja jonka vaistonvarainen fraseeraus on vaikuttanut lukemattomiin myöhempiin laulajiin. Bessie Smithin ja Louis Armstrongin innoittama ”Lady Day” nousi Harlemin klubien hämäristä yhdeksi kaikkein suurimmista.

Lady Sings The Blues -levy on myös tavallaan elämäkerrallinen teos. Sen kahdestatoista kappaleesta osa on uusia, loput uusia versioita Holidayn uralle jo ennestään merkityksellisistä biiseistä.

Äidin kanssa syttyneestä riidasta alkunsa saaneen ’God Bless the Childin’, Paul Whiteman And His Orchestran kanssa äänitetyn ’Trav’lin Lightin’ ja Broadwaylta vuonna 1928 hitiksi nousseen ’Love Me or Leaven Men’ Holiday oli levyttänyt jo viisitoista vuotta aiemmin, 1940-luvun alussa. ’Good Morning Heartache’ ja ’No Good Man’ ilmestyivät saman, Holidaylle hyvin menestyksekkään vuosikymmenen puolivälissä.

’I Must Have That Man’ on ’Love Me or Leave Men’ lailla lähes 30 vuotta vanha kappale, yksi Blackbirds of 1928 -musikaalin hiteistä ja kenties yksi teini-ikäisen Billie Holidayn suosikeista. Kauhistuttavuudellaan sydämestä kouraisevan ’Strange Fruitin’ definitiivisen version Holiday tulkitsi jo vuonna 1939, mutta uusi versio mustien lynkkauksista kertovasta laulusta oli paikallaan myös elämäkerrallisella Lady Sings The Blues -levyllä – olihan rasismi sentään yksi eniten Holidayn elämään ja itsetuntoon vaikuttaneista asioista. Samalta vuodelta on peräisin hänen alkuperäinen versionsa ’Some Other Springistä’.

’Too Marvelous For Words’ oli soinut Ready, Willing, And Able -musikaalielokuvassa ja -näytelmässä jo vuonna 1937, mutta Holidaylle se oli uusi levytys. Niin oli myös Ann Ronellin 1932 kirjoittama ’Willow Weep For Me’. Uusista kappaleista kuvaavin oli Lady Sings The Bluesin nimikappale, johon tiivistyi se, miten Holiday oli taidettaan elänyt ja kuinka hän sitä nyt dokumentoi.

– Now the world will know
what the blues is about
Blues ain’t nothing but
a pain in your heart.

Lady Sings The Bluesilla Billie Holiday pysähtyy siihen hetkeen, jossa hän tietää takana olevan paljon enemmän elämää kuin edessä. Hänen äänessään on karheutta, haavoittuvuutta ja haurautta, jota siinä ei aiemmilla vuosikymmenillä ollut. Intiimit ja pienimuotoiset bändisovitukset luovat intiimin tunnelman, joka sopii täydellisesti levyn elämäkerralliseen luonteeseen.

Lady Sings The Blues ei ollut Billie Holidayn viimeinen levy, mutta siihen kulminoituu kokonainen elämä. Se ei ollut helppo eikä onnellinen elämä, mutta se jätti maailmaan kauniin jäljen.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Levyhyllyt
Billie Holidayn studioalbumit
Billie Holiday Sings | Mercury & Clef Records 1953
An Evening With Billie Holiday | Clef Records 1953
Billie Holiday | Clef Records 1954
Music For Torching | Clef Records 1955
Velvet Mood | Clef Records & Verve Records 1956
Lady Sings The Blues | Clef Records 1956
Body And Soul | Verve Records 1957
Songs For Distingué Lovers | Verve Records & Columbia 1958
Stay With Me | Verve Records & Columbia 1958
All Or Nothing At All | Verve Records 1958
Lady In Satin | Columbia & Fontana 1958
Last Recording | MGM 1959

Lue lisää | Finna.fi
Blackburn, Julia & Törngren, Erland (översättare) : Billie Holiday, 280 sidor | Norstedts 2006
Blackburn, Julia & Eerikäinen, Antti (kääntäjä): Billie Holiday – muistoja jazzin kuningattaresta, 317 sivua | Like 2007
Holiday, Billie & Dufty, William: Lady Sings The Blues | Doubleday 1956
Holiday, Billie & Dufty, William & Loponen, Seppo (kääntäjä): Lady laulaa bluesin, 196 sivua | WSOY 1956
Margolick, David & Als, Hilton: Strange Fruit – Billie Holiday, Cafe Society and an Early Cry for Civil Rights, 162 sivua | Payback Press 2001
Muñoz, José & Sampayo, Carlos: Billie Holiday, 62 sivua | New York 2017
Muñoz, José & Sampayo, Carlos & Heiskanen, Jukka (kääntäjä): Billie Holiday, 62 sivua | WSOY 1992
Nicholson, Stuart: Billie Holiday, 311 sivua | Victor Gollancz 1995
Szwed, John F: Billie Holiday – The Musician And The Myth, 230 sivua | Viking 2015

Billie Holiday: Lady Sings The Blues (1956).

Hearthill: Graveyard Party Blues – hurmos ja sykkivä sydän

20.12.2019 | Kirjoittaja: Ari Väntänen

Graveyard Party Blues | Pyramid 1990

Suomessa on paljon bändejä, jotka olisivat ansainneet menestyä ulkomaillakin. Hearthill on aivan ehdottomasti yksi niistä.

Jussi ”J. Hearthill” Sydänmäen vuonna 1985 perustama Hearthill pääsi vauhtiin vuonna 1987, kun kitaristi Samuli Laiho, rumpali Sasu Moilanen ja viulisti Ufo Mustonen liittyivät siihen. Bändin tyyliksi vakiintui rockabillyn suunnalta ammennettu svengaava ja swingaava americana, johon viulu maalaili folkin sävyjä. Sydänmäen vekkulimainen ja ääntämykseltä autenttinen laulutulkinta teki soundista viehkon ja mieleenpainuvan. Hearthill sai pienimuotoisen radiohitin heti ensimmäisellä omakustannesinglellään vuonna 1987. Sitä ja keikkasuosiota seurasi levytyssopimus Pyramidin kanssa.

Vuonna 1988 ilmestynyt Hearthillin ensialbumi otettiin ilolla vastaan maamme musiikkimediassa. Rumban lukijat äänestivät lavaenergisen helsinkiläisbändin vuoden 1988 kyvyksi, ja Hearthill pääsi soittamaan ensimmäiset suuret festarikeikkansa. Toinen pitkäsoitto Cut Up (1989) – jolla basisti Marko Mainelakeuden tilalle tuli Jukka Kiviniemi – vahvisti tulisen yhtyeen asemaa entisestään. Hearthill meni heittämällä aikakauden potentiaalisten maailmanmenestyjien joukkoon, sinne Havana Blackin, Stonen, Smackin, The Nights Of Iguanan ja L’Amourderin viereen.

Vuonna 1990 julkaistu Graveyard Party Blues oli vastustamaton yhdistelmä vintage-fiilistelyä ja laavankuumia adrenaliinipurkauksia. Hearthillin jokainen albumi oli onnistunut ja linjassa, mutta kolmannella levyllä fokus oli terävimmillään ja soitto svengaavimmillaan. Ahkera ja antaumuksellinen keikkailu kuului groovessa, ja Graveyard Party Bluesilla on muutamia bändin parhaita biisejä. Tunnetuin niistä on levyn nimiraita, jonka video nähtiin aikoinaan Music Televisionillakin.

Hearthillin kaikki puolet nousevat esille Graveyard Party Bluesilla. ’Lost Paradisen’ kaltaisten nopeiden palojen vastapainoksi Graveyard Party Bluesilla on ’Under A Sad October Skyn’ tyylisiä rauhallisempia lauluja, joissa Mustosen viulunsoitto pääsee erityisen hyvin oikeuksiinsa. Ääripäiden väliin jäävat hurmoksellisen ’Pour Me Some Waterin’ tyyppiset menevät mutta sävykkäät kappaleet.

Hearthill lopetti toimintansa tehtyään puolenkymmentä albumia ja viitisensataa keikkaa ja esiinnyttyään kymmenessä eri maassa. Jatko olisi edellyttänyt kansainvälistä menestystä, ja sitä ei Suomesta käsin suomalaisvoimin operoinut yhtye saavuttanut, kuten eivät muutkaan lupaaviksi luetut aikalaiset.

Soitto ei silti vaiennut: Sydänmäki, Laiho, Kiviniemi ja Moilanen soittivat vuosina 2003-2009 Soul Tattoossa, joka teki kolme albumia. Sydänmäki on vaikuttanut myös yhtyeissä The Hel-Gators ja J. Hearthill Trinity. Laiho, Mustonen, Moilanen ja Sydänmäki ovat levyttäneet kukin tahollaan suomenkielistä soolomateriaalia. Sydänmäki on kunnostautunut myös käsikirjoittajana ja kirjailijana. Laiho julkaisi ensimmäisen romaaninsa vuonna 2018, ja ensi vuonna ilmestyy hänen toinen kirjansa.

Hearthill oli harvinaista herkkua suomalaisessa rockissa… Tai oikeastaan siitä pitäisi puhua preesensissä, sillä vaikka bändi ei ole uutta materiaalia julkaissutkaan, ei sen sydän ole lakannut sykkimästä. Tätä kirjoitettaessa bändi keikkailee Svart Recordsin julkaiseman live- ja studiolivemateriaalia sisältävän The Lost Tapes -albumin kunniaksi. Vanhempaa tuotantoa löytyy helpommin kirjastosta kuin netistä.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Hearthill | Facebook

Hearthill keikalla
La 11.1.2020 Klubi, Tampere
La 1.2. Pakkasukko Blues N’ Jazz, Kemi
To 9.4.2020 On the Rocks, Helsinki

Hearthill kiertää The Lost Tapes Tourilla 2020 Tampereella, Kemissä ja Helsingissä. Kuva: Hearthill Facebook.

Hearthill: Graveyard Party Blues (1990).

Turbonegro: Scandinavian Leather – denim-demonien riemastuttava paluu

13.12.2019 | Kirjoittaja: Ari Väntänen

Scandinavian Leather | Burning Heart 2003

Turbonegron kohdalla voi tehdä kaksi virhettä. Ensinnäkään sitä ei pidä ottaa tosissaan. Toiseksi sitä ei pidä olla ottamatta. Jos osaa tehdä molempia samaan aikaan ja sopivassa suhteessa, nautinto on taattu. Querellemaista merimieskuvastoa, kinkyksi kehiteltyä Alice Cooper -shokkirockia, hävyttömiä kauneuskäsityksiä ja Sleepy Sleepersin anarkistista hölmöilyä ”deathpunkissaan” viljelevä norjalaisbändi nimittäin osaa ampua yli ja osua maaliin yhdellä laukauksella.

Vuonna 1989 perustetun Turbonegron musiikki ja imago kehittyivät pitkän kaavan mukaan. Toinen toistaan tyhmempien luukkikokeilujen jälkeen yhtye kulttuuriomi itselleen tiukan farkkukankaan ja tuuheiden viiksien gay-eroottiset ilot ja käänsi samalla kurssinsa kohti rappioromanttista retroilua. Varhaisaikojen törkyisestä ja poikkeavasta metelöinnistä varttui perinnerockia, jossa oli monenlaisia 1970-lukulaisia vaikutteita. Niitä toi varsinkin Apocalypse Dudes -albumin (1998) alla bändiin liittynyt kitaristi Euroboy. ”Deathpunk” on käytännössä yhdistelmä punkia, rockia, teatteria ja sadomasomaskinmustaa huumoria.

Vuonna 2003 ilmestynyt Scandinavian Leather oli Turbonegron paluu, juhlistettu levy, joka aloitti uuden aikakauden yhtyeen uralla. Turbonegro oli jo lopettanut toimintansa, mutta varhaistuotannon suosion ja kulttimaineen kasvu sai sen toisiin ajatuksiin. 2000-luvulla Turbonegron nimi paisui aivan uusiin ulottuvuuksiin.

Vaikka alkusoitto ’The Blizzard Of Flames’ häkellyttää kasarihenkisyydellään, Scandinavian Leatherilla soi seitsemänkymmentäluvun alun rock, glam, proto-punk ja vuosikymmenen lopun punk rock. Albumi jalosti Apocalypse Dudesilta tutut pervobiletunnelmat ja entistä isomman rokkisoundin helpommin sulavaan ja sävykkäämpään muotoon. Scandinavian Leatherin soidessa oli helppoa ennustaa bändin Turbojugend-fanikerhon alajaostojen määrän lähtevän räjähdysmäiseen kasvuun. Vanhojen diggareiden mielestä ennen niin aito deathpunkbändi nuoleskeli rockin valtavirtaa jo vähän liiankin himokkaasti.

Kriitikkovinkkelistä katsoen Scandinavian Leather on tietenkin tyhjänpäiväistä musiikkia. ’Drenched In Bloodin’ ja ’Wipe It ’Til It Bleedsin’ sanoitukset eivät saa kuulijaa herkistymään ihmisenä olemista ja zeitgeistin syitä selittävien vavahduttavien havaintojen äärellä. Musiikillisestikaan Turbonegro ei todellakaan yritä selvittää, mitä rock and roll voisi olla 3000-luvulla.

Juuri siksi Scandinavian Leather onkin niin hyvä levy. Se on poliittisesti epäkorrektien uhmaikäisten tanssimusiikkia, hersyvää irvailua lihaksikkaalle rockmachoilulle, knoppailevaa viittailua rockin historiaan ja riemastuttava tilaisuus paeta ankeasta todellisuudesta jonnekin, jossa melkein mikä vain on leikisti sallittua. Se on musiikkia, jota on vaikeaa kuunnella hymyilemättä. Turbonegro on tarpeeksi epä-älyllinen pystyäkseen soittamaan rockia oikein ja riittävän fiksu osatakseen nauraa koko touhun koomisuudelle. Se on parhaimmillaan täysin vastustamatonta.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Turbonegro | kotisivu
Turbonegro | Facebook

Levyhyllyt | Finna.fi
Hot Cars And Spent Contraceptives | Big Ball Records 1992 • BitzCore 2000
Never Is Forever | DogJob Records 1994 • BitzCore 1999 • Scandinavian Leather Recordings 2007
Ass Cobra | Boomba Rec 1996 • Bitzcore 1999 • Burning Heart Records 2003 • Scandinavian Leather Recordings 2007/2012/2019
Apocalypse Dudes | Boomba Rec & Virgin 1998 • Burning Heart Records 2003 • Man’s Ruin Records 1999/2011/2016/2018 • Indie Recordings & Scandinavian Leather Recordings 2019
Scandinavian Leather | Burning Heart Records 2003 • Epitaph 2003 • Bitzcore 2003
Party Animals | Burning Heart Records 2005 • Abacus Recordings 2005 • Bitzcore 2005
Retox | Scandinavian Leather Recordings 2007
Sexual Harassment | Scandinavian Leather Recordings 2012
RockNRoll Machine | Scandinavian Leather Recordings/Burger Records 2018

Lue lisää
Moslet, Håkon & Menna, Outi (kääntäjä): TRBNGR – denim ja deathpunk, 565 sivua | Like 2010

Turbonegro: Scandinavian Leather (2003).

Levyhyllyt

Levyjä ja lukemista kirjastosta

Kirjoittajan arkistot:Ari Väntänen

Marko Hietala: Pyre Of The Black Heart / Mustan sydämen rovio – rocktähti menee henkilökohtaisuuksiin

Pyre Of the Black Heart | Nuclear Blast 2020 • Mustan sydämen rovio | Savonian Rooster 2019

Wilko Johnson & Roger Daltrey: Going Back Home – elämä vilisee silmissä

Going Back Home | Chess 2014

Billie Holiday: Lady Sings The Blues – esillä koko elämä

Lady Sings The Blues | Clef Records 1956

Hearthill: Graveyard Party Blues – hurmos ja sykkivä sydän

Graveyard Party Blues | Pyramid 1990

Turbonegro: Scandinavian Leather – denim-demonien riemastuttava paluu

Scandinavian Leather | Burning Heart 2003