Kirjoittajan arkistot:Ari Väntänen

Brett Anderson: Wilderness – hauras rocktähti riisuutuu paljaaksi

| Kirjoittaja:
Vastaa

Wilderness (B A Songs, 2008)

Brett Anderson on britpop-suuruus Sueden laulaja ja keulakuva. Se meriitti jättää varjoonsa kaiken muun, myös sen, että Anderson on artisti myös omillaan. Hänellä on takanaan neljän albumin mittainen sooloura.

Anderson (s. 1967) julkaisi ensimmäisen soololevynsä, kun Suede oli lopettanut toimintansa vuonna 2003 ja kun lyhytikäinen The Tears oli hajonnut yhden albumin tehtyään. Hän oli äänittänyt omaa albumiaan samaan aikaan Tearsin levyn kanssa kuin aavistellen, ettei yhteistyö entisen Suede-kitaristi Bernard Butlerin kanssa jatkuisi pitkään. Andersonin uran hämmentävimmässä vaiheessa ilmestynyt Brett Anderson (2007) oli melankolinen ja seesteinen poplevy, joka ei lopulta vienyt laulajaa kauas entisestä yhtyeestään.

Siinä onkin Andersonin kaltaisten sooloartistien ongelma. Kun ääni, sanoitukset ja melodiat muodostavat suurimman osan siitä, mitä artistin tunnetuin bändi edustaa, miten tutut elementit voisi siirtää johonkin muuhun yhteyteen niin, että niistä rakentuisi jotakin tarpeeksi uutta ja itsenäistä? Se on vaikeaa etenkin, jos ei tahdo etääntyä omaksi kokemastaan musiikin muotokielestä. Brett Anderson ei ole halunnut, ja siksi hänen soolotuotantonsa on usein kuulostanut laimennetulta Suedelta.

Toisesta sooloalbumistaan Wildernessistä Anderson onnistui tekemään omanlaisensa. Siihen ei tarvittu erityisen suuria oivalluksia tai uhkarohkeita toteutustapoja. Hän sovitti kappaleet akustisille soittimille, kuten pianolle, kitaralle ja jousi-instrumenteille ja teki julkaisustaan todellisen soololevyn soittamalla itse lähes kaiken. Andersonin lisäksi levyllä kuullaan vain Amy Langleyn selloa ja Emmanuelle Seignerin lauluääntä.

Viikossa enimmäkseen studiolivenä taltioitu Wilderness on selvästi Sueden laulajan levy, mutta Andersonin tunnistettavassa käsialassa häilyy uusia sävyjä ja värejä. Kauniin musiikin tunnelma on vähemmän urbaani ja kiihkeä ja enemmän pysähtynyt ja pohdiskeleva kuin Suedella yleensä.

Wilderness sai kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton eikä ollut mikään levymyynnin riemuvoitto. Se ei ole kokoelma iskeviä poplauluja vaan yhdenmukainen kokonaisuus, joka vaatii kuulijaltaan hiljentymistä, ja sellaiseen Brett Andersonin kohdalla ei ollut osattu varautua sitten Sueden Dog Man Starin. Esimerkiksi Nick Caven tekemänä Wilderness olisi luultavasti noteerattu kaikin puolin korkeammalle.

Andersonin sooloura jatkui 2010-luvun alkuvuosiin ja Sueden aktivoitumiseen saakka. Slow Attack (2009) oli Wildernessiä suurellisemmin orkestroitu levy, ja Black Rainbowsilla (2011) hän tavoitteli jälleen rockimpaa soundia. Hänen neljästä levystään Wilderness on tarkin kuvajainen tekijänsä mielentilasta. Paljaudessaan ja hauraudessaan se on Andersonin soolouran hienoin käänne.

Brett Andersonin vaiheisiin ja persoonaan voi tutustua myös lukemalla. Hän julkaisi vuonna 2018 nuoruusvuosistaan muistelmateoksen Coal Black Mornings, joka on ilmestynyt suomeksi nimellä Hiilenmustat aamut. Anderson on sittemmin kirjoittanut teokselleen jatko-osan Afternoons With The Blinds Drawn, joka jatkaa tarinaa siitä, mihin Coal Black Mornings jäi.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Brett Anderson kotisivu

Hae Brett Andersonin sooloalbumi ’Wilderness’ kirjastosta.

Hae Wilderness kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Brett Anderson
Brett Anderson (2007)
Wilderness (2008)
Slow Attack (2009)
Black Rainbows (2011)

Suede
Suede (1993)
Dog Man Star (1994)
Coming Up (1996)
Head Music (1999)
A New Morning (2002)
Bloodsports (2013)
Night Thoughts (2016)
The Blue Hour (2018)

Brett Anderson: Hiilenmustat aamut (Sammakko, 2018).

Lue lisää
Anderson, Brett & Niitepõld, Sirje (kääntäjä) & Korhonen, Riku (esipuhe): Hiilenmustat aamut, 213 sivua. Sammakko 2018.
Anderson, Brett & Niitepõld, Sirje (suom.) & Korhonen, Riku (esipuhe) & Mäkynen, Timo (esittäjä): Hiilenmustat aamut – Daisy-äänikirja vain lukemisesteisille
Barnett, David: Suede – Love & Poison. The Authorised Biography, 304 sivua. André Deutsch 2003.
Natasha, Jenny & Boniface-Webb, Tom: I Was Britpopped – The A–Z Of Britpop, 345 sivua. Valley Press 2017.

Brett Anderson: Wilderness (2008).

Ellips: Yhden naisen hautajaiset – hippihenkeä ja sovitustyötä

| Kirjoittaja:
Vastaa

Yhden naisen hautajaiset (Vallila Music House, 2019)

Haloo Helsingin pitkän keikkatauon jälkeen julkaisema Hulluuden Highway (2017) osoittautui sittenkin hetkelliseksi ilmestymiseksi eikä toiseksi tulemiseksi. Menestysbändi on ilmoittanut siirtyvänsä määräajaksi telakalle ja palaavansa julkisuuteen vuonna 2021 uuden albumin kanssa. Se on mitä ilmeisimmin tullut urallaan vaiheeseen, jossa on varottava leipääntymistä.

Yli kahden vuoden tauolla on aikaa toteuttaa itseään, ja niin melkein koko kvartetti on tehnytkin. Rumpali Jukka Soldanin tiet ovat tutkimattomat, mutta kitaristit Jere Marttila ja Leo Hakanen ovat polkaisseet käyntiin Stereo-nimisen EDM-projektin. Laulaja-basisti Elli Haloo taas on muuttunut Ellipsiksi.

Siinä missä Marttila ja Hakanen ovat sukeltaneet elektroniseen musiikkiin, raivaa Ellips itselleen tien puisilla instrumenteilla. Kuten ensimmäisistä singleistä voi päätellä, Yhden naisen hautajaiset on tyylillisesti laaja-alainen levy, ei varsinaisesti mikään genrejulkaisu. Siinä missä ’Maailma on rikki’ trippaili 1970-lukulaisen hippirockin pyörteissä, voisi ’Kolera-allas’ rankasta aiheestaan huolimatta soida iskelmäradioidenkin taajuuksilla. Paketin pitää koossa retrohenkinen tuotanto, joka kaihtaa ajan henkeä.

Elli Haloon oma levy tuntuu hyvin loogiselta askeleelta muutenkin kuin melko varman menestyksen kantilta. Hän on yksi suomalaisen rockin tunnistettavimmista laulajista ja myös lauluntekijä, joka pystyy kirjoittamaan omat kappaleensa itse. Musiikin tekeminen tuntuu lisäksi olevan hänelle paitsi työ, myös keino selvitä elämästä hengissä. Yhden naisen hautajaisten kantava tunnetila on pelko siitä, että muuan nainen musertuu pahan maailman ja oman herkkyytensä puserruksessa. Välillä kyse on kytevistä ihmissuhdeongelmista, välillä ilmastoahdistuksesta, välillä silkasta maailmantuskasta, mutta helppoa ei ole hetken vertaa.

Ellips on viehättynyt neljänkymmenen vuoden takaisten rocklevyjen orgaaniseen ja progressiiviseen sointiin ja kevyen mystiseen tai spiritualistiseen tunnelmaan. Siltä kantilta Matti Mikkola on Ellipsille juuri oikea tuottaja, osoittihan hän jo kauan sitten Tehosekoittimessa kykenevänsä luomaan raikkaan kuuloisia tyylipastisseja. Sittemmin Mikkolan muut tuotantotyöt sekä hänen oman bändinsä Saimaan julkaisut ovat olleet vankkaa evidenssiä sovitustyön suvereenista hallinnasta.

Tuottajan jälki levyllä on vahva, ja sovituksilla on monin paikoin sävellyksiä tärkeämpi rooli. ’Maailma on rikki’ ja ’Leijona ja kaksoisliekki’ tavoittavat hippirockin huuman hienosti aina autenttista laulusoundia myöten. Melko yhdentekevästi alkava ’Lasityttö’ kasvaa Sparksiin ja Queeniin viittaavaksi operetiksi ja levyn vaikuttavimmaksi kappaleeksi. Jopa ’Kyykäärmeen’ valtatien suoraa rockia on väritetty pirullisella viulunsoitolla ja suvantomaisella väliosalla. Musiikki on täynnä yksityiskohtia, jotka pitävät sen mielenkiintoisena.

Soololevy toimii silloin, kun artisti kuulostaa sillä enemmän itseltään kuin siltä bändiltä, josta on omilleen lähtenyt. Siinä Ellips onnistuu: Yhden naisen hautajaiset ei ole monen ihmisen mieltymysten summa vaan tekijänsä näköiseksi rakennettu julkaisu. Se on detaljirikas levy, mutta jotakin siitäkin puuttuu – kaikesta ahdistuksesta huolimatta siltä ei aisti kyynisyyttä. Se on mukavaa, etenkin, kun tilalla on empatiaa.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Ellips kotisivu

Hae Ellips-debyytti ’Yhden naisen hautajaiset’ kirjastosta.

Hae Yhden naisen hautajaiset kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Ellips: Yhden naisen hautajaiset (2019)

Haloo Helsingin albumit
Haloo Helsinki! (2008)
Enemmän kuin elää (2009)
III (2011)
Maailma on tehty meitä varten (2013)
Kiitos ei ole kirosana (2014)
Hulluuden Highway (2017)

Lue lisää
Pekkanen, Ville: Haloo Helsinki! Laulut on tehty teitä varten – nuotti- ja kuvakirja, 25 suurinta hittiä, 132 sivua. (Otava)

Alice Cooper: School’s Out – rajaton, ajaton seikkailu

| Kirjoittaja:
Vastaa

School’s Out (Warner, 1972)

Kun ihminen siirtyy nettiin kuuntelemaan musiikkia, hän menettää kannet. Se on harmi, koska levynkannet eivät ole pelkkä kääre vaan erottamaton osa teoksen kokonaisuutta.

Amerikkalainen sokkirokkari Alice Cooper on ymmärtänyt tämän paremmin kuin moni muu. 1970-luvulla, kun hänen musiikkinsa oli yllättävää ja rajatonta, Cooper teki mitä hienoimpia kansia. Tuotannosta löytyy mm. jättilompakko suurella setelillä (Billion Dollar Babies, 1973), tahraista ruskeaa pakkauspaperia (Muscle Of Love, 1973) ja pään sisään avautuvat kasvo-ovet (From The Inside, 1978). Kurittoman koululaisen pulpettiin ja pikkuhoususisäpussiin sujautettu klassikkoalbumi School’s Out (1972) oli hänen julkaisuistaan näyttävin.

School’s Out on paljon enemmän kuin päältä kaunis kiekko. Vaikka Alice Cooper tunnetaan hard rock -artistina, uran alkuvaiheessa hänen teatraalisuuttaan sai säestää melkein millä tahansa. School’s Outilla tapahtuu täsmälleen niin. Bändi nimeltä Alice Cooper (basisti Dennis Dunaway, kitaristit Michael Bruce ja Glen Buxton, rumpali Neal Smith ja laulaja Alice Cooper) soittaa melkein mitä tahansa. Sitä tekisi mieli kuunteluttaa muille rockbändeille malliksi siitä, miksi kannattaa uskaltaa käyttää mielikuvitusta ja karata lokerosta. Kun on vahva, voi tehdä mitä haluaa.

School’s Out on vahvoja mielikuvia synnyttävä seikkailu, jonka punainen lanka venyy, paukkuu ja palaa, mutta ei katkea. Rumpali Neal Smithin kirjoittama ’Alma Mater’ on nostalginen mutta nokkela tunnelmapala myöhempien aikojen Beatlesin tapaan. ’Gutter Cats vs. The Jets’ on svengaava musikaalikappale, jossa lainataan Leonard Bernsteinin ja Stephen Sondheimin West Side Storyyn säveltämää Prologue’ia. Kiihkeä ’Street Fight’ säestää näkymätöntä taistelukohtausta, ja a-puolen päättävä ’Blue Turk’ on sormia napsututtavaa, sinisävyistä kabareejazzia. Kuivakasta Rolling Stones -jammailusta sulavaksi, orkestroiduksi huipennukseksi kasvava ’Grande Finale’ päättää vaudevillehenkisen levyn suurieleisesti ja juhlavasti.

Ja on siellä sitä rockiakin, kuten maailmankuulu nimibiisi ja ’Public Animal #9’, ja myös huolellisesti sovitetut ’My Stars’ ja ’Luney Tune’, jotka tosin ovat korkealla keskinkertaisen rokkirevittelyn yläpuolella. Musiikillinen kunnianhimo kietoutuu viihteellisyyteen harvoin yhtä hienosti kuin Alice Cooperin 1970-luvun arvaamattomassa tuotannossa. Äärimusikaalisella luottotuottaja Bob Ezrinillä oli vahvasti osuutta bändin onnistumisiin studiossa.

School’s Outin ilmestyessä Alice Cooper oli liian suosittu, eskapistinen, kypsymätön, raaka, kitsch ja humoristinen saadakseen arvostusta niiltä, joille rockmusiikki edusti yhteiskunnallista muutosvoimaa ja vakavaa sävel- ja sanataidetta. Tokihan koulun räjäyttämisestä riemuitseva School’s Out on lapsellinen kappale, mutta se myös hehkuu sitä hetkessä elämisen ja vapauden huumaa, jota tuntee juostessaan todistus kädessään luokasta kohti kesää.

School’s Out -albumiin kiteytyi Alice Cooperin suuruus: hän osasi heijastella popkulttuurin ja yhteiskunnan ilmiöitä satiirisiksi ja populistisiksi kuvajaisiksi, jotka olivat raadollisuudessaan oudon kauniita, puhuttelevia, hauskoja, todenperäisiä ja samalla fiktiivisiä. Jos The Doors oli henkevän hippikulttuurin pimeän puolen varjo, Alice Cooper oli sitä samaa 1970-luvun alun materialistiseen ja populaariin tapaan – hän oli valtavan syvän sukupolvien välisen kuilun pimeydessä syntynyt friikki, joka näki ajassa ja todellisuudessa asioita, joista vanhemmilla ei ollut mitään havaintoa. Ei ollut mikään ihme, että nuoret rakastivat häntä.

Neljäkymmentäseitsemän vuotta School’s Outin ilmestymisen jälkeen Alice Cooper on edelleen voimissaan. Hän on ikääntynyt paheksutusta villitsijästä takuulaatuiseksi klassikkorockaktiksi, mutta laulaa paremmin kuin koskaan, julkaisee uutta musiikkia, rundaa jatkuvasti ja eikä tingi showstaan. Yksi keikkojen pakollisista numeroista on School’s Out, jota faneista vanhimmat kai diggailevat lastenlastensa kanssa.

Konserttien klassikkokimarat eivät kuitenkaan anna kokonaista kuvaa Alice Cooperista. Eivät myöskään hänen myöhempien aikojen levytyksensä, jotka ovat olleet enemmänkin opportunistista ajan henkeen tarttumista kuin uranuurtamista. Hänen outo ja hauska maailmansa avautuu parhaiten School’s Outin ja muiden 1970-luvun albumikokonaisuuksien kautta.

Ja ne kannet, ne ovat tosi siistit.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Alice Cooper kotisivu

Hae Alice Cooperin klassikko ’School’s Out’ kirjastosta.

Hae School’s Out kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Pretties For You (1969)
Easy Action (1970)
Love It To Death (1971)
Killer (1971)
School’s Out (1972)
Billion Dollar Babies (1973)
Muscle Of Love (1973)
Welcome To My Nightmare (1975)
Alice Cooper Goes To Hell (1976)
Lace And Whiskey (1977)
From The Inside (1978)
Flush The Fashion (1980)
Special Forces (1981)
Zipper Catches Skin (1982)
DaDa (1983)
Constrictor (1986)
Raise Your Fist And Yell (1987)
Trash (1989)
Hey Stoopid! (1991)
The Last Temptation (1994)
Brutal Planet (2000)
Dragontown (2001)
The Eyes Of Alice Cooper (2003)
Dirty Diamonds (2005)
Along Came A Spider (2009)
Welcome 2 My Nightmare (2011)
Paranormal (2017)

Lue lisää
Bruce, Michael: No More Mr Nice Guy – The Inside Story Of The Alice Cooper Group, 160 sivua. SAF Publishing 1996.
Cooper, Alice & Zimmerman, Keith & Zimmerman, Kent & Männistö, K. (kääntäjä): Alice Cooper, golfhirviö – Rokkarin 12 askelta golfaddiktiksi, 315 sivua. Like 2008.
Gaiman, Neil & Zulli, Michael & Cooper, Alice: The Last Temptation, 102 sivua. Dark Horse Comics 2000.
Thompson, Dave: Alice Cooper – Welcome To My Nightmare, 306 sivua. Omnibus Press cop. 2012.

Alice Cooper: School’s Out (1972).

J. A. Mäki: Aavaa – vahva ääni omillaan

| Kirjoittaja:
1

Aavaa (If Society, 2019)

Soittipa Radiopuhelimet millaista möykkää mistä aiheesta tahansa, luonto on aina läsnä – joko ihmisen henkinen luonto tai se luonto, joka on olemassa hänestä huolimatta. Sama pätee bändin laulajan J. A. Mäen ensimmäiseen sooloalbumiin. Aavaa-levyllä pauhaa sama luonnonvoimalta tuntuva inhimillisyyden eetos, joka tuntuu iholla hänen pääyhtyeensä soittaessa. Tunnelma kuvastuu kauniisti levyn surullisenkauniiseen kansikuvaan, jossa elämä ja kuolema ovat vahvasti läsnä.

Mäen sooloprojektin esinäytöksenä toimivat Zacharius Carls Groupista tutun Ossian Marttalan kanssa soitetut duokeikat, mutta musiikin juuret ulottuvat paljon kauemmaksi. Kappaleista vanhimpia Mäki luonnosteli jo ennen 1980-luvun puoliväliä ja Radiopuhelimia. Sävellyksiä ovat hänen lisäkseen laatineet Marttala ja Mäen muinaisessa Ei!Ei!-yhtyeessä soittanut Juha Valpu. Lyriikat ovat ”Kevätlaulun” Uuno Kailaan runoon perustuvaa sanoitusta lukuun ottamatta Mäkeä.

J. A. Mäki on omillaan mukavasti irti emoaluksesta. Vaikka Radiopuhelimetkin julkaisi jokunen vuosi sitten akustisen levyn, on Mäki löytänyt levylleen omanlaisensa ilmeen. Hänen soolotuotantonsa on välillä fiilistelevää psykedeliarockia, kirpeää garagefolkia tai napakkaa akustista protopunkrockia ja hetken jopa sähkötöntä metelirockia tai hardcorea.

Toisaalta musiikin lokerointi tuntuu tarpeettomalta, kun levy rakentuu näin vahvasti artistin omaleimaisen äänen ja lyriikan varaan. Aavaa onnistuu monella tasolla ja aivan erityisesti siinä, että Mäen levy todella on Mäkeä. Päähenkilön persoonallisuus on niin vahva, että periaatteessa hän voisi levyttää vaikka millaiseksi sovitettua tavaraa identiteettiään kadottamatta (kuten vaikkapa Kauko Röyhkä on viime vuosina tehnyt). Toivottavasti enimmäkseen rauhallinen ja pohdiskeleva Aavaa onkin vasta uuden musiikillisen matkan alku.

Kitarat soivat levyllä kliineinä tai akustisina, eivät säröisinä, ja yleistunnelma muuraa yhtenäiseksi materiaaliksi niinkin erilaiset kappaleet kuin ’Askeleet’ ja ’Outo päivä’. Musiikki on pelkistettyä ja karheaa, mutta sovituksia on selkeästi mietitty: Kierosti svengaavassa ’Kesä kaukana’ -kappaleessa odottaisi kuulevansa rumpukompin ja ’Kevätlaulussa’ taas ei, mutta bändipä toimii ovelasti vastoin oletuksia. Kaunis ’Talvi ei ole entisellään’ taitaa olla Mäen uran melodisin kappale. Muuta materiaalia metelöivämpi ja kulmikkaampi ’Vitsi 618’ törröttää typerän oloisena keskellä kokonaisuutta, mutta toisaalta toimii myös sen jäsentäjänä. Biiseistä parhaimmaksi kasvaa ’Hauta meren äärellä’, albumin pakahduttava päätösraita, jonka loppupaisutteluun kiteytyy kokonainen elämänfilosofia ja levyn sanoma.

Päättyessään Aavaa herättää samankaltaisen toiveikkuuden tunteen kuin Radiopuhelinten levyt. Ne tekevät ilmestyessään maailmasta pikkuisen paremman paikan – tai siltä ainakin tuntuu. Sitä parempaa syytä taiteen tekemiselle ei ole.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Facebook | J. A. Mäki – Art
If Society kotisivu

Aavaa
J. A. Mäki – laulu, huuliharppu, lyömäsoittimet
Ossian Marttala – kitara, lyömäsoittimet, taustalaulu
Anna Itkonen – kosketinsoittimet, syntetisaattorit, taustalaulu, lyömäsoittimet
Pentti Amore – lyömäsoittimet, rumpusamplet, basso, taustalaulu, tuotanto
Janne Mathlin – rummut

Hae J. A. Mäen ’Aavaa’ kirjastosta.

Hae Avaa kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
J. A. Mäen sooloalbumi
Aavaa (2019)

Radiopuhelimet
Rokkiräjähdys (1988)
K.O. (1990)
Pian, pian (1991)
Jäämeri (1992)
Maalla (1993)
Maasäteilyä (1995)
Avaruus (1997)
Hiljaista! (1998)
Oulu on kaupungin nimi (2000)
Tänään! (2002)
Viisi tähteä (2007)
Radiopuhelimet rakastaa sinua (2010)
Ei kenenkään maa (2013)
Saastan kaipuu (2016)

Lue lisää

Hurme, Juha & Mäki, J. A. (toim.) & Radiopuhelimet: Radiopuhelimet, 239 sivua. (Helsinki: Like, 2006, toinen painos 2011).
Mäki, J. A: Hermolomamatka, 95 sivua. Like 2011.
Mäki, J. A: Kiskoja, 74 sivua. Like 2014.
Mäki, J. A: Musta lipas, 144 sivua. Like 2016.

J. A. Mäki: Aavaa (2019).

Children Of Bodom: Hexed – ajan karkaisema tappoterä

| Kirjoittaja:
Vastaa

Hexed (Nuclear Blast, 2019)

Kaipa se on vain metallia. Children Of Bodomin lokerointi on aina tuottanut päänvaivaa. Luokittelijat ovat viskelleet sitä melodeathilla, powermetallilla, thrashmetallilla, hevimetallilla ja jopa blackmetallilla sekä metalcorella – mikä on jo vähän liikaa – mutta pitkän linjan suomalaisbändi ei ole puhtaasti mitään. Sen tyyli on raskasmetallien sulatusuuni, ja vuodet ovat karkaisseet Bodomin tappoterän kestäväksi. Viimeisin osoitus siitä on Hexed, yhtyeen kymmenes studioalbumi.

Vuonna 1993 Espoossa perustetun Children Of Bodomin matka on ollut pitkä ajassa ja kilometreissä, ja siksi Hexedin virkeys tulee yllätyksenä. Raadollinen ja groovaava avausbiisi ’This Road’ on hieno tilitys mäkisen tien vaatimista veroista. Kertosäkeessä on läsnä piirre, jolla Bodom erottuu monista muista äärimetallibändeistä: se osaa olla tarttuva olematta melodinen ja samaan aikaan svengaava ja raskas.

Uudesta alusta puhuminen olisi liioittelua, sillä Bodom on enimmäkseen ihan ennallaan, mutta pientä uudistumista on kyllä tapahtunut: Hexed on Children Of Bodomin nykyisen kokoonpanon ensimmäinen albumi. Bändistä joitain vuosia sitten poistuneen Roope Latvalan joutsenlauluksi jäi Halo Of Blood [2013], ja I Worship Chaosilla [2015] Alexi Laiho soitti kaikki kitararaidat itse. Vuonna 2016 toiseksi kitaristiksi kiinnitetty Daniel Freyberg esittää Hexedillä sivuroolinsa pieteetillä. Pahaenteiset stemmat raikaavat niin kuin Stonen priimusoppilailla kuuluukin.

Muutkin kuin kitaristit ovat iskussa. Kosketinsoittaja Janne Wirman on sovittanut virtuoosimaiseen sormiotyöskentelyynsä uudenlaisia ideoita, jotka ovat entistä selkeämmin kuuluvilla. Jaska Raatikainen ja Henkka T. Blacksmith pyörittävät rumpu-bassoakselia kuin olisivat soittaneet yhdessä 1990-luvulta asti, kuten ovatkin. Se, että bändissä on potkua, on olennaista tällaisessa musiikissa – ja Bodomissa sitä on, se kuulostaa Hexedillä äkäiseltä ja valppaalta. Siihen on osuutta myös bändin hyvin tuntevalla studiogurulla Mikko Karmilalla.

Bodomin biisintekijä, laulaja-kitaristi ja keulakuva Alexi Laiho on kyhännyt yllättävän monta kovaa riffiä ja terävää koukkua siihen nähden, kuinka pitkään hän on työtään tehnyt. ’Platitudes And Barren Wordsin’ ja ’Under Grass And Cloverin’ soidessa ei ihmetytä yhtään, että ne on valittu Hexedin videosinkuiksi. Tunnelmallisimmillaan ja uhkaavimmillaan Hexed on nimibiisin majesteetillisessa mätössä, synkeässä ’Soon Departedissa’ ja mystisessä ’Hecate’s Nightmaressa’.

Täydellinen levy Hexed ei ole. ’Kick In The Spleenin’ ja ’Say Never Look Backin’ kaltaiset peruspaukutukset unohtuvat varsin nopeasti, ja uusi versio vanhasta ’Knuckledusterista’ lähinnä kaivaa bändin hampaankolosta jotakin, mikä sinne jäi Trashed, Lost & Strungout -ep:n aikaan vuonna 2003.

Tässä kohdassa Children Of Bodomin ja Alexi Laihon saagaa on välitilinpäätöksen paikka. Laihon nelikymppisten tienoilla ilmestyy Petri Silaksen kirjoittama elämäkerta Alexi Laiho – Kitara, kaaos ja kontrolli, joka kertoo Bodomin pomon tähänastisen tarinan. Maailmassa, jossa käsite ”guitar hero” ei enää tuo ensimmäiseksi mieleen soittotaitoista henkilöä, Laiho saattaa olla viimeinen suuri kitarasankari. Hexedin perusteella hänen lippunsa tulee liehumaan vielä pitkään.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Children Of Bodom kotisivu
Children Of Bodom Facebook
Children Of Bodom Twitter

Hae Children Of Bodomin ’Hexed’ kirjastosta.

Varaa Hexed kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Levyhyllyt
COB | studioalbumit
Something Wild (1997)
Hatebreeder (1999)
Follow The Reaper (2000)
Hate Crew Deathroll (2003)
Are You Dead Yet? (2005)
Blooddrunk (2008)
Relentless Reckless Forever (2011)
Halo Of Blood (2013)
I Worship Chaos (2015)
Hexed (2019)

DVD
Trashed, Lost & Strungout (2004)
In Your Face (2005)
Chaos Ridden Years – Stockholm Knockout Live (2006)

Lue lisää
Silas, Petri: Alexi Laiho – Kitara, kaaos ja kontrolli, 400 sivua. Johnny Kniga 2019.

Children Of Bodom: Hexed (2019).