Vanhan artistiminän symbolinen surmaaminen ja itsensä uudelleen synnyttäminen on tätä päivää. Tai toki taiteilijat ovat kautta aikojen tehneet radikaaleja siirtoja, mutta nykyajan popmusiikissa se on aivan oma ilmiönsä, joka voi näkyä musiikin ohella artistin nimessä, sanoituksissa tai vaikka kansitaiteessa. Christel ”Chisu” Roosberg teki tuon tempun viimeisimmällä albumillaan Momentum 123. Hänen muutoksensa on ensisijaisesti musiikillinen, mutta myös kokonaisvaltainen.
Momentum 123 on pisin taiteellinen harppaus Chisun tuotannossa, mutta ei silti täysin arvaamaton. Hän on aina vaikuttanut liian kunnianhimoiselta muusikolta jämähtämään vain yhteen kaikista ulottuvillaan olevista ulottuvuuksista. Jälkiviisauden valo paljastaa jo Polaris-levyltä (2015) selkeitä merkkejä halusta uudistua.
Silti voi hyvin puhua siitä, että artisti on keksinyt itsensä uudelleen – onhan Chisu muuttanut sekä musiikkinsa kirjoittamisen että viimeistelemisen tapaa. Useimmat biisit on rakennettu biiteistä ja soundeista lähtien, ei melodioista tai sointukuluista alkaen. Ne on toteutettu elektronisilla instrumenteilla, ei akustisilla tai vanhan liiton bändisoittimilla. Momentun 123:n tunnelmassa voi olla jotakin samaa kuin Chisun Alkovi-debyytillä (2008), mutta paluusta juurille ei ole kyse.
Momentum 123:n voi lainata kirjastosta cd:nä tai vaikka ostaa kaupasta vinyylinä, mutta ensisijaisesti se on lyhytjännitteiselle streaming-sukupolvelle tehty lyhyempien osien summa, eikä kuulijan ole pakko laskea osia yhteen. Chisun kuudes albumi koostuu kolmesta ep:n mittaisesta ”momentumista”. Se on tätä päivää, mutta itse asiassa jäsentely tekee albumin helpommin lähestyttäväksi myös niille, jotka vannovat perinteisten kolmen vartin kokonaisuuksien nimeen.
Momentum 1, visuaaliselta teemaltaan meri, on viipyilevä ja odottava. Läsnä on epävarmuuden ja toivon sävyttämä tietoisuus siitä, että vastarannalla kaikki on toisin kuin kotisatamassa, jossa matkaajalle vielä hurrattiin. Osan avainkappale on ”Momentum” – laulu, joka voi olla yhtä aikaa hiipuvan parisuhteen päätöslaulu että muutosta kaipaavan artistin tilitystä entiselle itselleen. Sama pätee koko Momentum 123:een. Se tilittää, mutta on myös samaistuttavissa.
Momentum 2:lla Chisu visualisoi taiteensa aavikoksi, ja se onkin osakokonaisuuksista paahteisin. Tuotannollisesti se on myös niistä leikkisin, vapain ja ärsyttävin, rutiseva ja vingahteleva elektro-ep. ’Chisu kuka?’ ja ’Artisti/narsisti’ ovat kiinnostavaa, itsekeskeistä peilailua, mutta toiselta momentumilta löytyy myös kokonaisuuden svengaavin biisi, ’Ydinsota’. ’Ydinsodan’ jälkeen huolestunut ’Tipping Point’ käynnistää uuden osan. Momentum 3 on visuaalisesti jäätikkö, ja kylmänviileän tyyni on myös musiikillinen maisema. Raikas päätöskappale ’Viimeiset tekstarit’ on eräänlainen selitys sille, miksi kaikki on muuttunut – rakkaudessa tai taiteessa, mene ja tiedä.
Momentun 123 on aikamoinen trippi. Se on varmasti häkellyttänyt niitä, jotka tutustuivat häneen Vain elämää -ohjelman kautta. Taiteilija tekee selväksi, että tekee ihan mitä tahtoo.
Levyhyllyt | Finna.fi Alkovi | HMC Helsinki Music Company/Warner Music Finland 2008 Vapaa ja yksin | HMC Helsinki Music Company/Warner Music Finland 2009 Kun valaistun | HMC Helsinki Music Company/Warner Music Finland 2011 Kun valaistun 2.0 | HMC Helsinki Music Company/Warner Music Finland 2012 Polaris | Warner Music Finland 2015 MOMENTUM 123 | Warner Music Finland 2019
Lue lisää | Finna.fi Kauppinen, Eetu (toim.): Miten lauluni syntyvät?, 243 sivua | Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2017
Kaikkein keskeisimpiä albumeja ovat usein ne, joilla lunastetaan paikka suuren yleisön sydämestä. High Violet on The Nationalille sellainen seuraavalle tasolle nousemisen soundtrack.
Ohiossa vuonna 1999 perustettu The National teki nimettömän debyyttinsä (2001) ja toisen albuminsa Sad Songs For Dirty Loversin (2003) omalle levymerkilleen. Ammattilaissarjaan Dessnerin kitaristi-kosketinsoittajaveljekset, Devendorfin rytmiryhmäveljekset ja laulaja Matt Berninger nousivat kolmannen albuminsa Alligatorin (2005) aikaan. Sen ja seuraavan albumin Boxer (2007) julkaisi Beggars Banquet Records, joka sittemmin sulautui osaksi 4AD:ta.
Kaksi ensimmäistä albumia nostivat The Nationalin indie-ihmisten tietoisuuteen, ja Alligator ja Boxer kiihdyttivät kuhinaa bändin ympärillä. The Nationalin levyt nousivat vuoden ja vuosikymmenen parhaita levyjä rankkaaville listoille, kriitikot yhtyivät kuorokiitoksiin, biisit soivat tv-sarjoissa ja elokuvissa, ja bändi sai hyviä slotteja suurilta festivaaleilta. Ensimmäisen vuosikymmenensä aikana The National oli noussut läpimurron kynnykselle, sille kohtalokkaalle kielekkeelle, johon ylistys kuuluu kaikkein äänekkäimmin. Se on tavoiteltu ja kauhisteltu uravaihe, jonka jälkeen suosio laajenee ja kehuminen vaimenee, kun kulttisuosikki laimenee yleiseksi omaisuudeksi.
The National ylitti kriittisen pisteen tyylikkäästi. High Violet oli varmastikin sen helpoimmin lähestyttävä eli kaupallisin julkaisu (ja taitaa olla edelleen), mutta se oli myös riittävän sisältörikas riipaisemaan kuulijaansa tavalla, johon höttöpop ei kykene. High Violetin ilmapiiri tuo mieleen bändin kotiosavaltion tasankojen avaruuden, ja sen lempeää melankoliaa vasten tekee mieli käpertyä. Stadiontunnelmaisen ’Bloobuzz Ohion’, levyn ilmeisimmän singlelohkaisun, sai ladata ilmaiseksi bändin nettisivuilta maaliskuussa 2010.
Vaikka High Violet on musiikillisesti vähäeleinen albumi, tunteet sillä ovat suuria. Berningerin sanoituksissa niitä ei niinkään käsitellä kuin kuvaillaan, ja ne pitävät lujasti otteessaan. Välillä päähenkilö kaivelee omaa napaansa (’Sorrow’), välillä suhdettaan muihin (’Anyone’s Ghost’). Jos High Violet pitäisi kiteyttää yhdeksi tunteeksi, se olisi yksinäisyys, ja jos joksikin ulkokohtaisemmaksi, niin kauneudeksi. Synkkänä High Violetia ei voi pitää. Sen kappaleiden surumielisessä lopullisuuden tunnussa on lohdullisuutta. Kaiken kaikkiaan albumi on malliesimerkki siitä, miten merkitykselliseltä popmusiikki voi syvimmillään tuntua.
Siihen nähden, miten paljon sessiosoittajia ja vierailijoita High Violetilla esiintyy (noin 25), musiikki on onnistuttu pitämään yllättävänkin tyylikkäänä ja vähäeleisenä. Lukuisat puhallin- ja jousisoittajat palvelevat tarkoitusta, sovitukset on tehty luomaan kappaleiden hallitseva tunnelma tai korostamaan sitä. ’Terrible Lovessa’ ja ’Bloodbuzz Ohiossa’ se tarkoittaa kaikuisaa ja kumisevaa kitarabändisoundia, ’Sorrow’ssa’, ’Runawayssa’ ja tarttuvassa ’Anyone’s Ghostissa’ vain laulumelodian ja sanojen kehystämistä. Kumpikin tyyli toimii, sillä kuten vaikkapa ’Little Faith’ ja ’Afraid Of Everyone’ osoittavat, Berningerin sanoitukset ovat kiinnostavia jopa luettuina, ja jokaisessa kappaleessa on koskettava melodinen koukku.
High Violet oli helppoudessaan omanlaisensa huipentuma. Sen jälkeen The National on melkeinpä jarrutellut menestymistään – se on tehnyt onnistunutta musiikkia myöhemminkin, mutta usein sen sovituksista on tullut mieleen Lars Ulrich keksimässä rumpujen soittoa uudestaan Metallican dokumentissa Some Kind Of Monster. Myöhempien aikojen The Nationalille on varsinkin rytmiikan osalta tuntunut olevan tärkeämpää idean erikoisuus kuin toimivuus. Ehkäpä sillä on saanut takaisin osan suosion syömästä indieuskottavuudesta.
High Violetilla ei vielä ole jälkeäkään yliyrittämisestä. Musiikki kulkee vapaana, luontevana, kirkkaana ja vähäeleisenä kuin tyynen joen vesi. Voimakkain virta on piilossa pinnan alla, lähellä tummaa pohjaa.
Maailman parhaiden blueskitaristien äänestyksissä menestyvien ei enää tarvitse olla ikonisia, mieluiten kuolleita britti- tai amerikkalaismiehiä. Nykyisin arvostettu soittaja voi olla sellainen kuin Erja Lyytinen (s. 1976). Nainen Savosta.
Vaikuttaa jopa siltä, että ukkoutunut genre kaipaa Lyytisen kaltaisia freesejä tekijöitä. Hän on nimittäin niittänyt mainetta kautta modernin bluesuniversumin – muun muassa European Blues Awardsissa, Finnish Blues Awardsissa, Blues Matters– ja Guitar World -lehtien äänestyksissä sekä brittiläisen Independent Blues Broadcasters Associationin sekä kanadalaisen Blues Underground Networkin taholla.
Lyytinen on kerännyt ansioita blueskitaran hall of fameen pääsemiseksi jo vuosikymmeniä. 15-vuotiaana soittimeensa tarttuneen kitaristi-laulajan debyyttialbumi, jump blues -vaikutteinen Attention! ilmestyi vuonna 2002. Jo se oli aikamoinen harppaus maineessa: kakkosalbumi Wildflowerin (2003) julkaisukeikkana toimi Puistoblues, jonka pääkonsertin ainoa kotimainen esiintyjä Lyytinen oli.
Seuraavat vuodet vierähtivät kansainvälisissä kuvioissa. Sibelius-Akatemiassa maisterintutkintoa suorittanut Lyytinen opiskeli musiikkia Tanskassa ja Yhdysvalloissa ja teki ensimmäisen Suomen ulkopuolella julkaistun levynsä. Saksalaisen Ruf Recordsin kautta ilmestynyt Pilgrimage – Mississippi To Memphis (toinen kahdesta vuonna 2005 julkaistusta Lyytisen levystä) äänitettiin Amerikassa. Bluesin syntysijoilla valmistui myös seuraava julkaisu, slidesoittopainotteinen Dreamland Blues (2006). Sen seuraajaa The Grip Of The Bluesia Lyytinen on luonnehtinut ensimmäiseksi omaksi albumikseen, koska sillä hän esiintyy oman yhtyeensä kanssa.
Jos 2000-luku oli Lyytiselle uran alkusoittoa, 2010-luvulla hän ryhtyi tositoimiin: Lyytinen starttasi vuosikymmenen entistä laajemmilla Euroopan-kiertueilla. Noihin aikoihin havaittiin, ettei Lyytinen halunnut maalata itseään niché-artistiksi bluesnurkkaan. Voracious Lovella (2010) hän avarsi soundiaan muun muassa Nightwishistä (Marco Hietala) ja Apocalypticasta (Paavo Lötjönen) tuttujen muusikoiden avulla. Sama kehitys näkyi artistiprofiilissa. Lyytinen oli vuonna 2012 mukana Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa, joka teki hänet tutuksi suurelle yleisölle.
Mutta jotta totuus ei unohtuisi, Forbidden Fruit -levyä (2013) seurannut The Sky Is Crying (2014) oli tribuutti sähköisen slidesoiton uranuurtajalle Elmore Jamesille. Sitä seuraavan albuminsa The Stolen Heartsin Lyytinen teki klassikkorockin tunnelmissa: yhteistyökumppanina studiossa oli Rolling Stonesin ja Pink Floydin projekteissa kannuksensa ansainnut Chris Kimsey.
Erja Lyytisen uusin albumi Another World kertoo ensimmäiseksi sen, että häntä ei voi pitää kokeilevana muusikkona, vaihtoehtoartistina tai bluespuristina. Levyllä soi blues, mutta musiikissa on vaikutteita myös räväkästä hardrockista ja kiltistä aikuisrockista sekä vähäeleisempiä viitteitä moneen muuhunkin suuntaan popista funkin kautta progeen. Hänen soundissaan on jotakin hyvin suomalaista, mikä saa musiikin kuulostamaan täällä arkiselta ja kaiketi maailmalla eksoottiselta. Vierailevat tähdet tulevat bluesista ja sen tuolta puolen. Lyytisen kanssa soittavat louisianalainen slidekitaramestari Sonny Landreth sekä Michael Jacksonin bändissäkin soittanut Jennifer Batten.
2020-luku aloittaa jälleen uuden aikakauden Lyytisen uralla – tai siltä ainakin vaikuttaa, koska artisti päätti kymmenluvun julkaisemalla urastaan kirjan. Se on tarina (tai itse asiassa monta tarinaa) naisen elämästä bluesin miehisessä maailmassa, artistin luovimisesta musiikkialalla ja työn ja perhe-elämän ristiaallokossa, sekä Lyytisen muusikkouden ja uran kehityksestä. Musiikkitoimittaja Mape Ollilan kirjoittama välitilinpäätös Erja Lyytinen – Blueskuningatar ilmestyi samana vuonna kuin Another World.
Katso DVD
Ruf’s Blues Caravan – The New Generation | 2006
Songs From The Road | 2012
Live In London | 2015
Erja Lyytinen & Heikki Silvennoinen: Live 2016 | 2016
The Ultimate Sin on Ozzy Osbournen omissa kirjoissa se huono soololevy. Laulajan mielestä sen soundi on tylsä, ja vaikka tekele myikin erittäin hyvin, niin kummalliselta se hänestä silti kuulostaa.
Voi olla, että Ozzya riepoo se koko elämänvaihe – The Ultimate Sinin teossa hän oli elämänhallinnallisista syistä lähinnä laulajan ja keulakuvan osassa. Kun levyn biisit kirjoitettiin, hän oli katkaisuhoidossa. (Managerivaimo Sharon Osbourne sai miehensä lähtemään sinne narraamalla, että tiedossa olisi jäsenyys erityisellä klubilla, jossa opetettaisiin herrasmiesmäisiä juomatapoja.) Sillä välin, kun tähti toipui korjaamolla, kitaristi Jake E. Lee ja sanoittaja Bob Daisley tekivät uusia kappaleita. Ozzy lisäsi omat ideansa joukkoon, kunhan sai päänsä vähän selvemmäksi.
Lopputulos on kaksijakoinen. Bändi soi paikoin jähmeästi, eikä noin puolta The Ultimate Sinin kappaleista ole tarpeen kuunnella toista kertaa. Toisaalta siinä paremmassa puoliskossa on hienoja riffejä ja melodioita ja jopa klassikkoja.
The Ultimate Sin äänitettiin Lontoossa ja Pariisissa tuottaja Ron Nevisonin kanssa. Kansikuvaksi valikoitui helvetillinen maalaus, joka voisi olla peräisin vieroitusklinikalla nähdyistä delirium-houreista. Hupaisa Ozzy lohikäärmeenä -kansi oli aikansa tuote. The Ultimate Sinin suurin ansio on yleisemminkin se, miten väkevää kuvaa se maalaa 1980-luvun puolivälin hevikulttuurista ja rockbisneksestä.
Ozzy Osbournen neljäs soololevy ilmestyi maailmaan, jossa suurvallat pitivät toisensa loitolla ydinaseilla uhkailemalla. Levyn vakavimmat kappaleet – kirjaimellisesti aseistariisuva voimaballadi ’Killer Of Giants’ ja ahdistunut ’Thank God For The Bomb’ – on kirjoitettu kauhun tasapainon vallitessa ja kylmän sodan varjossa. Niiden soidessa tuntuu, että Osbourne oli päihdeongelmistaan huolimatta yllättävän lujasti todellisuudessa kiinni. (Toinen asia on, kirjoittiko hän sanoituksia juurikaan itse. Ilmeisesti ainakin ’Killer Of Giantsin’ avausrivit ovat hänen käsialaansa.)
Aikakaudelle leimallisia olivat myös rokkaamisesta, nuoruudesta ja kapinasta kertovat biisit. Lähes kaikilla 1980-luvun hevibändeillä oli sellaisia, ja valtavirtarockia kuluttanut kirkasotsainen nuoriso otti nuo laskelmoiduilta vaikuttaneet kapinalaulut innolla omakseen. Osbournea pidettiin uskonnollisissa ja konservatiivisissa piireissä vaarallisena ja moraalittomana rocktähtenä, joka vasiten ajoi kuulijoitaan itsemurhiin tai turmioon. ’Never Know Why’ muistuttaakin ajasta, jolloin hevin arveltiin uhkaavan nuorison moraalia ja mielenterveyttä. Ozzyn näkemys tilanteesta selviää ’Lightning Strikesissa’, jonka tyhjänpäiväisessä tekstissä hän uhoaa jatkavansa rokkaamista vaikka aamuun asti, jos niikseen tulee ja tarvetta ilmenee.
Moraalinvartijoille uhittelu ja vapauden kaihosta laulaminen sopivat Ozzylle periaatteessa hienosti, mutta käytännön kanssa oli niin ja näin. Vaikka Osbourne oli Black Sabbath -legendana hevin kummisetä ja armoitettuna sekoilijana liian holtiton sisäsiistiksi, hänen suussaan sellaiset biisit kuulostavat melko väkinäisiltä. Hän ei ollut enää mikään nuori kapinallinen vaan nelikymppinen juoppo miljonääri. Sen Osbourne (tai toinen sanoittaja) tuntuu myös tiedostaneen: paljastavassa ja surullisessa ’Secret Loserissa’ Ozzy on rehellisimmillään. Hän laulaa kuin apua pyytäen, ettei ole sitä miltä näyttää. Juhlitun rocktähden kehossa asui moniongelmainen ressukka, ja imagon alla todellisuus hankasi paksua nahkaa vereslihalle.
Ozzyn elämän teki hankalaksi sekin, että hänen odotettiin olevan jatkuvasti pyörällä päästään. Musiikin ulkopuolella hänen hahmonsa viehätys perustui siihen, että kaikki näytti jatkuvasti olevan karkaamassa käsistä. Tuo teema kiteytettiin hienosti nimikappaleen 1980-luvun suosikkisarja Dallasia parodioivassa videossa. Kun häiriintyneenä öljyparonina esiintyvä laulaja katselee telkkarista, miten kaljan pulskistama toinen minä toikkaroi lavalla kuin kajahtanut kotirouva, tulee artistin henkinen tila tai imago hyvin selväksi. Erittäin moni asia on pahasti pielessä, mutta jollain kummalla tavalla homma pysyy koossa. Ristiriita vakavan kappaleen ja humoristisen videon välillä on vahva.
Tekoprosessinsa kautta The Ultimate Sin on kiinnostava myös musiikkibisneksen kuvajaisena. Artistit saattoivat pitää itseään melkoisina rebeleinä, mutta heidän sniffaillessaan viskipäissään pulvereita luksushotellien uima-altailla, kulissien takana pyöritettiin säälimätöntä liiketoimintaa, jolla ei ollut mitään tekemistä reilun rokkimeiningin kanssa. Muusikot olivat pelkkiä pelinappuloita. The Ultimate Sinin pääsäveltäjä Jake E. Lee oli joutunut heti ensimmäisellä Ozzy-albumillaan Bark At The Moonilla huiputetuksi: hänen riffinsä ja kokonaiset kappaleensa merkittiin kylmästi Osbournen tekemiksi.
Vedätyksestä viisastunut Lee kieltäytyi soittamasta nuottiakaan The Ultimate Sinille ennen kuin paperit olisivat kunnossa. Kun Lee sai nimensä tekijätietoihin, puijatuksi joutui (basistina parhaiten tunnettu) Bob Daisley. Hän kirjoitti yhtä lukuun ottamatta kaikki levyn tekstit, mutta ei saanut niistä aluksi lainkaan krediittiä. Vasta kun The Ultimate Siniä oli myyty 500 000 kappaletta, hänen nimensä liitettiin tekijätietoihin Osbournen ja Leen rinnalle.
The Ultimate Sin päättyy kuninkaallisesti ’Shot In The Darkiin’, joka on yksi Ozzyn uran ja ylipäänsä kasarihevin kaikkien aikojen parhaista biiseistä. Se on kehitelty basisti Phil Soussanin samannimisestä Wildlife-yhtyeen kappaleesta, mutta varsinainen cover se ei ole. Sovitus ja melodia uudistettiin, ja Ozzy lauloi biisin omakseen niin kuin vain hän voi. Nyttemmin levystä ei enää ole otettu uusia painoksia, minkä arvellaan johtuvan Soussanin kanssa käydyistä oikeustaisteluista eli tulonjaosta. ”Et tule koskaan ymmärtämään, miksi me rokkaamme”, Ozzy kailotti The Ultimate Sinillä ja jätti miettimään, mahtoiko hän tarkoittaa, etteivät nuoret käsittäneet, että rahan takiahan sitä tehtiin.
Se, että The Ultimate Sin ei ollut kokonaisuutena mikään mestariteos, ei ollut bisneksen kannalta mikään ongelma. Levy ajoi asiansa ja myi miljoonia, koska se oli Ozzyn uusi levy. Vanha stara lähti tien päälle nuorista muusikoista kootun kilpailukykyisen kokoonpanon kanssa. Kiperiä riffejä ja sooloja tulittanut Jake E. Lee suoriutui hienosti hardrock-kitaristien vauhtiajoissa, ja Randy Castillon ja Phil Soussanin rytmiryhmä hoiti hommansa niin kuin Kummisedän alaisuudessa kuuluikin.
Samaan aikaan yksi hevirockin aikakausi oli vaipumassa hautaan, ja toinen nousi vauhdilla undergroundista. The Ultimate Sin -kiertueella Ozzy Osbournea lämmitteli räväkkä speed/thrashnousukas Metallica, joka oli juuri julkaissut mestarillisen Master Of Puppetsin.
Suomen suosituimmaksi räppäriksi kasvanut Pyhimys on tehnyt ristimänimeään kantavan albumin, jolla hän peilailee suhdettaan itseensä ja urahuippujen langettamiin varjoihin. Mikko on siis klassinen rap-artistin menestyskrapulalevy, mutta samalla cd:n mittainen nostalgiatrippi ja pastissisarja.
Mitä tulee Mikkoon Pyhimyksen takana, musiikin informaatioarvosta on paha sanoa mitään varmaa. Kuvajainen on häilyvä ja vääristelty, ja juuri niin artisti haluaakin sen olevan.
Mikko ”Pyhimys” Kuoppala, keikkailet tänä keväänä Mikko pienenä -otsikon alla. Millainen kiertue on kyseessä?
– Keikkailen sooloartistina pitkästä aikaa pienemmissä paikoissa, koska haluan tehdä niin. Tätä ennen olen esiintynyt konserttisaleissa sekä Tampereen Klubin ja Jyväskylän Lutakon kaltaisissa keikkapaikoissa. Nyt on ohjelmassa sellaisia paikkoja kuin Joensuun Ilona, ja niissähän profiili on aika erilainen.
Miksi haluat esiintyä pienemmissä paikoissa?
– Mikko-levyn maailmaan eivät liity niinkään konserttisalit ja jousisovitukset kuin räppimeininki. Koen myös, että tällainen epäkypsä repäisy on tehtävä nyt tai ei koskaan. Kun seuraava levy tulee, olen yli neljänkymmenen ja väkisinkin aikuisempi.
Millaisella kokoonpanolla esiinnytte?
– Pienemmät paikat, pienempi bändi. Me kutsuttiin meidän aikaisempaa kokoonpanoa suomiräpin Ultra Braksi, koska siinä oli kaksi mies- ja kaksi naislaulajaa. Porukka on nyt karsittu kolmeen henkeen. Väinö Wallenius soittaa kitaraa ja laulaa – jos Pyhimys olisi bändi, Väinö olisi mun luottomies, biisintekijäpari. Me ollaan kirjoitettu yhdessä paljon biisejä, muun muassa ’Jättiläinen’ ja ’Kynnet, kynnet’ sekä uuden albumin ’V!@%#mikko’. Seidi Guzejev on myös laulamassa, koska biiseissä on paljon naislauluosuuksia, joita ei voi mullikuorolla hoitaa.
Ristimänimesi Mikko on vahvasti läsnä nykyisissä tekemisissäsi. Oletko mennyt itseesi?
– Enemmän on kyse itsensä ottamisesta pöydälle. Räpmusassa ekan levyn teemana on usein huipulle pyrkiminen ja unelmien tavoittaminen, ja menestyksen jälkeen ilmestyy reflektointilevy. Eminem eli Marshall Mathers julkaisi The Slim Shady LP -menestyslevynsä perään The Marshall Mathers LP:n, jolla on biisi, jossa sanotaan, että I am whatever you say I am. Siihen riviin kiteytyy myös se, mistä Mikko-levyssä on kyse.
Kyse on siis sekä itsetutkiskelusta että sinua koskevista mielikuvista.
– Internet on vahva peili. Siellä ihmiset puhuvat mitä puhuvat ja mielikuvat ovat mitä ovat. Levyllä ruoditaan mielikuvaa minusta. Eli sitä, kun puhutaan, että tää jätkä on tällainen laskelmoija ja toisaalta tyyppi, joka valittaa kaikesta… Mukana on kaikki puolet. Herää kysymys, kerrotaanko levyllä lopulta minusta yhtään mitään vai palautetaanko mielikuva ihmisille.
Pyhimys. Kuva: Jouni ”Jones” Lehtonen.
Olet myös innokkaasti luonut mielikuvia itsestäsi, esimerkiksi kieltämällä levyn saatekirjeessä Mikko-albumin julkisen arvostelemisen. En keksi varmempaa keinoa saada kriitikoilta huomiota.
– Yhtään hyvää arvostelua en ole lukenut, mutta tietysti provosoinnin tarkoitus on saada ihmiset provosoitumaan. Tämä on väärinymmärretyin albumini. Minun ajatellaan asettuvan Mikko-levyllä kiukkuisesti ja tosissani musatoimittajia ja mediaa vastaan. Jotkut levyllä sanomani jutut, kuten ”raha on tärkeintä” ja ”boikotoidaan yhdessä kaikkia aitoja artisteja”, on otettu tosissaan, vaikka yritin vain laittaa sinne kevennyksiä. Itse ajattelen, että jos tarkastelee toimintaani, niin ei se ehkä ihan siltä näytä, että tekisin asioita pelkästään rahan takia.
Miten Mikko pitäisi ymmärtää? Millaisena levynä sinä pidät sitä?
– Kutsun sitä pastissikollaasiksi. Mikko on siinä mielessä kokeellinen levy, että sen jokainen biisi kuulostaa erilaiselta. Sille ei haettu yhtenäistä linjaa, vaan välillä jopa tehtiin peräkkäisiin biiseihin ihan erilaiset laulusoundit. ’V!@%#mikkoa’ on sanottu Eminemin kopioinniksi, jolloin on jäänyt tajuamatta, että se on biisinä selkeä pastissi. Menestyksestä valittaminen on itsessään aihepiiri. ’V!@%#mikko’ kuuluu niiden biisien joukkoon, jossa tilitetään, miten vaikeata on.
Miten vaikeata sinulla sitten on?
– Jokaisella on ongelmansa, mutta totta kai tajuan, että minulla menee musiikissa hyvin. Mutta mitä muuta voin tehdä tähän väliin kuin jonkinlaisen kommentaarin siitä? Jos olisin yrittänyt tehdä vaikka jatko-osan ”Jättiläiselle”, se olisi ollut tuhoon tuomittu yritys.
Mikko on suunniteltu epäajanmukaisesti ensisijaisesti CD-levyksi. Mistä tämä ajatus lähti?
– Siitä, että lempilevyni ilmestyivät ensisijaisesti siinä formaatissa ja 120 markan hintaan. CD on mitaltaan tietynlainen julkaisu, joka sopii minulle. Levyllä on muutenkin omia lempijuttujani menneiltä vuosilta. Esimerkiksi ”Timo Ö:ssä” käytetty Bitch Alertin ”Loveson” on biisi, josta tykkäsin aikoinaan.
Millaisia tulevaisuudensuunnitelmia sinulla on?
– Keikat jatkuvat yli kesän. Tämän periodin lopuksi julkaisen maaliskuun lopussa aikakauden sulkevan jäähyväisbiisin. Sen jälkeen jään pitkälle julkaisutauolle soolomateriaalista, koska haluan ottaa siihen etäisyyttä. Mikko on erilainen levy kuin edeltäjänsä, enkä jatka tätä linjaa seuraavalla levylläni. Aina täytyy tehdä jotain uutta. Visioita on jo, mutta kyllä tässä silti pari vuotta menee niin, etten julkaise uutta soolomateriaalia.
Vanhan artistiminän symbolinen surmaaminen ja itsensä uudelleen synnyttäminen on tätä päivää. Tai toki taiteilijat ovat kautta aikojen tehneet radikaaleja siirtoja, mutta nykyajan popmusiikissa se on aivan oma ilmiönsä, joka voi näkyä musiikin ohella artistin nimessä, sanoituksissa tai vaikka kansitaiteessa. Christel ”Chisu” Roosberg teki tuon tempun viimeisimmällä albumillaan Momentum 123. Hänen muutoksensa on ensisijaisesti musiikillinen, mutta myös kokonaisvaltainen.
