Ennen kuin Suad Khalifa julkaisi ensimmäiset soolobiisinsä vuonna 2017, hänen nimensä oli tuttu muiden artistien levyiltä. Jo The Call -EP:n kuuleminen sai aikoinaan miettimään, että tällainen kynttilä ei kauan vakan alla pysy. Waves ei kuulostakaan sessiolaulajan kokeilulta vaan albumilta, jonka ehdottomasti piti ilmestyä.
Ensimmäiset soolojulkaisut esittelivät Suadin artistiksi, joka saattaisi päätyä tekemään melkein mitä tahansa, vaikka elektroindietä, mutta Wavesilla hän näyttäytyy bändin solistina. Elektronisen musiikin, bändisoiton ja akustisuuden kaltaiset toteutustavat ovat vain asuja, joissa olennainen näyttäytyy. Merkittävää on vain se, mitä pinnan alta löytyy. Suad kirjoittaa kappaleita, joita voi pukea monenlaisiin vaatteisiin. Wavesin tapauksessa kitarat, rummut ja piano tukevat hänen melodioitaan ja ilmaisuaan erityisen hyvin.
Suadin soundi on tummanpuhuva, luonnollinen, lämmin, melankolinen ja ylevä. Tämä pätee sekä hänen lauluääneensä että hienostuneen dramaattiseen ensialbumiinsa, jonka on tuottanut Lauri Eloranta. Musiikki ja toteutus kietoutuvat toisiinsa niin kauniisti, ettei saumakohtia erota. Suadin debyyttialbumi on teos, ei irrallisten raitojen kokoelma. Samaan aikaan jokainen kappale edustaa kokonaisuutta niin hyvin, että minkä tahansa olisi voinut julkaista singlenä. Biisit tulevat kuin aallot rantaan, voimakkaina mutta särkyvinä, kaikki erilaisina mutta silti saman ykseyden osina.
Vuosien laulukokemuksesta, mietityistä sovituksista, paneutuneesta kirjoittamisesta ja hyvästä bändistä johtuen Waves kuulostaa vahvalta. Sen vastapainoksi sanoituksissa soi maailmaan heitetyn ihmisen ääni, hänen epävarmuutensa suunnasta, olemisen hauraus ja surun kauneus. En tiedä, miten terapeuttista toimintaa laulujen kirjoittaminen Suadille on, mutta vahvan biisin sisällä on turvallista särkyä. Pimein laakso on ’The Burn’ keskellä albumia, singlenäkin julkaistu päätösraita ’White Lies’ vie kuulijan valoon.
Waves tuo samankaltaisen olon kuin (lukemattomista vain pari tutustumisen arvoista kotimaista poimiakseni) Antero LindgreninMotherin (2012) tai MannanShacklesin (2011) kuunteleminen. Tuntuu ihan siltä kuin tässä oltaisiin jonkin merkityksellisen ja syvällisen äärellä, ajattomassa paikassa, jonne päiväperhot eivät pääse.
Suomi on synnyttänyt lukemattomia metallibändejä, mutta harva niistä on yhtä alleviivaten suomalainen kuin Korpiklaani. Yhtye on yksi folk metalin terävimmistä atraimenpiikeistä, mutta poikkeaa kollegoistaan parilla tavalla: Korpiklaani kirjoittaa suomenkielistä folkmetallia suomalaisista aiheista ja kantaa folkmetallin kilpeä ylpeänä silloinkin, kun moni muu tekee pesäeroa arvonlaskusta kärsivään genreen.
Korpiklaanin kansallisromanttisesta tai -eksoottisesta kulmasta tehty folk metal tuntuu luonnolliselta osalta metallin alalajien kirjoa ja evoluutiota. Kun monet raskaan rockin tekijät kerran ovat inspiroituneet niin faaraoiden Egyptistä kuin viikinkien Norjasta, niin miksipä muinaissuomalainen metsäläisyys ei kävisi innoituksen lähteeksi? Esikristillisten aikojen ja muinaisten myyttien eskapistinen fiilistely toimii metallissa kaikissa eri muodoissaan. Korpiklaani sen tietää, onhan Jylhä jo sen yhdestoista albumi.
Jylhä on edeltäjäänsä Kulkijaa hevimpi. Siinä missä Kulkijan kohdalla teki melkeinpä mieli puhua metallifolkista, Jylhällä peruselementit ovat alkuperäisessä järjestyksessä. Puhtaimpia esimerkkejä folkmetallista ovat ’Kiuru’ ja ’Huolettomat’. Vaikka albumin varrella ehtii tapahtua kaikenlaista, tuplabasarit jytisevät niin avausraita ’Verikoiralla’ kuin levyn päättävällä ’Juurilla’. ’Niemi’ mätetään kipakasti, samaten kertosäkeet ’Leväluhdassa’. Puhdasoppisuudesta ei silti pidä puhuman: ’Leväluhta’ hämmentää reggae-poljentoisilla säkeistöillään, ’Sanaton maa’ on paikoin melkeinpä suomirockia ja ’Pohja’ edustaa melodista punkrockia. ’Mieron’ venyttelevä melodia asettuu johonkin Black Sabbathin ja shamanistisen kurkkulaulun välimaille.
Korpiklaanin olisi ollut helppoa jumittua laulamaan kuusikossa lehmänsarvesta vahvaa sahtia juovien nokinaamojen hervottomista karkeloista, mutta sitä se ei onneksi ole tehnyt. Jylhän sanoituksiin (jotka on kirjoittanut bändin ulkopuolinen lyyrikko Tuomas Keskimäki) on oivaltavasti haettu aiheita myös lähihistorian kansantarumaisista tapahtumista. ’Kiuru’ on vaikuttunut Tulilahden murhista, ’Juuret’ Kyllikki Saaren kuolemasta ja ’Niemi’ siitä, mitä Bodom-järvellä aikoinaan tapahtui. Lyriikat ovat tyylikkäästi alleviivaamatta tragedioiden yksityiskohtia. Näissä biiseissä kosketuspinta folkloreen tuntuu aidolta – siis sen vastapainoksi, että muinaisten kulttuurien ihannointi ylipäänsä vaikuttaa monesti pelkältä leikiltä ja larppaukselta.
Kaiken kaikkiaan Jylhä on erikoinen levy. Tai ehkä pitäisi sanoa, että Korpiklaani on erikoinen yhtye jopa merkillisessä genressään. Toisinaan tuntuu, etteivät sen musiikissa surutta yhdistellyt elementit sovi yhteen kovin hyvin (esimerkiksi haitarin hitaasti syttyvät sävelet ja särökitaran hyökkäävä määräily ovat hyvin ristiriitainen kombinaatio) mutta jotenkin tämä Jonne Järvelän johtama rykmentti saa hommansa toimimaan.
Olisi mielenkiintoista kadottaa äidinkielensä ja kulttuuritaustansa siksi aikaa, että ymmärtäisi miltä Jylhä kuulostaa Suomen ulkopuolella.
1990-luvulla suomirock ei ollut enää entisensä. Nahkaliivisten kaljaporukoiden genre sai piiriinsä koko joukon uudenlaisia tekijöitä, joiden musiikki viehätti nuorempaa yleisöä.
Don Huonot, Zen Café ja Maija Vilkkumaa päivittivät suomirockin puhuttelemaan uutta sukupolvea. Niin tekivät myös Apulanta ja Tehosekoitin, jotka ponnistivat alalle nuorisotalopunkista mutta eri kulmista. Jonna Tervomaa ja Egotrippi toivat mukaan vaikutteita amerikkalaisesta kitarapopista, ja Absoluuttinen Nollapiste rakensi progressiivisen rockin varaan jotakin täysin omanlaistaan. Limonadi Elohopean tulkinta suomenkielisestä rockista oli hyvin vaihtoehtoinen, ja jossain valmisteltiin jo suomenkielisen hevin suurta läpimurtoa. CMX onnistui vaikuttumaan yhtä aikaa sekä progesta että punkista.
Niin onnistui myös YUP, vuonna 1989 Savonlinnassa perustettu yhtye, joka oli vaihtanut laulukielensä englannista suomeen vuoden 1990 Turpasauna-EP:llä. Hardcoresta kiemuraiseen fuusiorockiin kehittyneen bändin ensimmäinen virallisen albumilistan kärkikymmenikköön noussut levy oli vuoden 1998 Outo elämä. Sekä bändi että aika oli kypsä: yhtäältä kuulijat olivat valmiimpia ottamaan vastaan haastavaa suomenkielistä rockia, toisaalta YUP tiivisti ilmaisuaan niin, että biiseistä sai helpommin otteen.
Outo elämä alkaa rauhallisella ’Mitä luoja teki ennen kuin loi maailman?’ -kappaleella, joka siirtyy luomismyytistä pohtimaan ajatusta yksilön synnystä, kasvusta ja itsenäistymisestä. ’Kuolematon’ taas on laulu siitä, millaisia vaikeuksia ihmisellä on hyväksyä ajatusta omasta katoavaisuudestaan. Mietteliäiden, eksistentialististen kappaleiden vastapainoksi monessa sanoituksessa asiat karkaavat käsistä kauhean hirtehisellä tavalla. ’Rasvaisessa tiistaissa’ satumetsässä sorrutaan hillittömyyksiin, ’Hullu planeetta!’ tarjoilee huonon tripin dystopiaa ja ’Hauskoissa hautajaisissa’ perheen sisäiset jännitteet laukeavat maahanpanijaisten aikaan surrealistiseksi zombitarinaksi. Jarkko Martikaisen sanoituksia yhdistää se, että ne toimivat mainiosti sekä allegorioina, laululyriikkoina että tarinoina.
Musiikki, josta suurimman osan on säveltänyt basisti Valtteri Tynkkynen, pukee hyvin tekstien vakavia ja hullunkurisia teemoja. Jos se olisi olento, siinä olisi Rölli-peikon veikeyttä ja Wallendojen trapetsitaiteilijasuvun huimapäistä ketteryyttä. Oudolla elämällä YUP osoitti pystyvänsä kiperiin käännöksiin, mutta ei enää loikkinut mielivaltaisesti tunnelmasta toiseen. Vaikka sen crossover-musiikista oli edelleen haastavaa saada pitävää otetta ja rajattomuuden eetos oli vahva, biisien sisäinen logiikka oli lujittunut. Hulluudelle oli syynsä ja huuto oli harkittua. Ärsyttävänä ja uuvuttavana YUP:ta saattoi yhä pitää, mutta ainakaan se ei pyrkinyt miellyttämään ketään.
Oudon elämän jälkeen ilmestyneet Normaalien maihinnousu (1999) ja Lauluja metsästä (2001) pääsivät albumilistalla ykkössijalle saakka, ja Lauluja metsästä toi bändille kultalevyn. Muutkin YUP:n 2000-luvun julkaisut hipoivat listakärkeä. Mutta vaikka suosio jatkui pitkään, YUP:n musiikin terävin kärki tuntui vähitellen tylsyvän.
YUP lopetti toimintansa vuoden 2009 alussa. Vuonna 2017 ilmestynyt Hippo Taatilan Helppoa muisteltavaa saattaa olla sellaisenaan definitiivinen YUP-historiikki, sillä yhtyeen määrittelemättömän mittainen tauko jatkuu edelleen. Sinänsä olisi mielenkiintoista nähdä, miten YUP sopeutuisi 2020-luvulle. Oletettavasti erittäin huonosti, mutta ei se siitä piittaisi.
Outo elämä Jarkko Martikainen – laulu, kitara Valtteri Tynkkynen – bassokitara, taustalaulu Jussi Hyyrynen – kitara Janne Mannonen – rummut, taustalaulu Petri Tiainen – kosketinsoittimet, taustalaulu Tuottaja: Matti Nurro
Se, että Vinegar Blood julkaistiin Jan Stenforsin levynä, ei taatusti ollut levy-yhtiön idea. Se ei ollut kaupallisesti järkevää, koska juuri kukaan ei ollut koskaan kuullutkaan sellaisesta henkilöstä, toisin kuin hänen tunnetusta alter egostaan, Hanoi Rocksin kitaristista Nasty Suicidesta. Mutta ehkäpä artisti ei nähnyt muita vaihtoehtoja. Nämä vanhan ja uuden elämän taitteessa julkaistut laulut levyttänyt mies ei enää ollut Nasty Suicide, tai ei ainakaan halunnut olla. Olennaista kai oli, että hän itse tunsi Jan Stenforsin.
Omien laulujen laulaminen ei enää 1990-luvun puolivälissä ollut Stenforsille uusi juttu. Hän oli ollut laulaja-kitaristin, biisintekijän ja nimimiehen roolissa Cheap And Nasty -yhtyeessä, joka julkaisi albumit Beautiful Disaster (1991) ja Cool Talk Injection (1994). Suurin ero entiseen oli, että Vinegar Bloodin tehdessään Stenfors oli tekemässä suurta elämänmuutosta. Hän oli palannut Suomeen asuttuaan vuodesta 1980 lähtien ulkomailla, ja kaiken keskiössä ollut musiikki oli antamassa tilaa uusille haasteille.
Vinegar Bloodin biisit tuntuvatkin muodostavan jonkinlaisen välitilinpäätöksen. Muutoksen tematiikkaa käsittelee heti levyn avaus-statement ’Past Is Gone’: “You can see that I’m a man with a treacherous past, I’m living in the present but I’m losing the mask”, Stenfors avaa. “Where’s the road from here on?” hän kysyy itseltään ja päättää itsetutkiskelun toteamukseen “Everything’s alright now that past is gone”. Svengaava nimiraita puolestaan on sanoitukseltaan flashback vanhoihin aikoihin. ’Vinegar Bloodin’ ohella myös ’Lonesome Town’ ja ’Cold Wind’ perustelevat päätöstä jättää menneisyys taakse. ’Reality’ taas on laulu siitä, millaisin askelin tulevaisuutta lähestytään.
Stenforsin melkeinpä lakonisessa laulussa kuului eletty elämä, mutta ei niinkään rankkojen vuosien tuomana karheutena kuin kokemuksen tuomana tyyneytenä. Se ei ole uhmakkaan nuoren vaan rauhallisen aikuisen miehen ääni. Laulajan vähäeleinen tyyli sopii soundiin. Vinegar Blood on kyllä rocklevy, mutta siinä on vahvoja blues- ja jazz-sävyjä, ja kitarat soivat sekä sähköisinä että akustisina, säröisinä ja puhtaina. Ainoa lainakappale on versio Bob Dylan -harvinaisuudesta ’Seven Days’. Tunnetuimmaksi biisiksi nousi haikea mutta tarttuva ’Bullet Train’, jonka päähenkilö on matkalla rakkaansa luo niin nopeasti kuin suinkin. Rakkaus on muutoksen ohella toinen levyn keskeisistä teemoista. Omanlaisensa kulman aiheeseen avaa avioerosta kirjoitettu ’To Love & To Hurt’.
Alun perin vain CD:nä julkaistu Vinegar Blood ilmestyi ensi kertaa vinyylinä joulukuussa 2020 Rolling Recordsin kautta. Toistaiseksi ainoan soololevynsä tehtyään artisti on jatkanut elämäänsä enimmäkseen Jan Stenforsina. Hän työskentelee lääketeollisuuden alalla ja keikkailee silloin tällöin omillaan sekä perhepiirissä perustetun Stenfors-yhtyeen kanssa (jo Vinegar Bloodilla kuultiin hänen veljensä ja isänsä soittoa).
Myös Nasty Suicide on silloin tällöin nähty lavoilla vanhojen Hanoi Rocks -kavereidensa vieraana. Hänen viimeisin levytyksensä löytyy Michael Monroen erinomaiselta albumilta One Man Gang – sopivasti nimetyn ’Wasted Years’ -kappaleen kitarasoolo on Nasty Suiciden soittama. Ehkäpä se tarkoittaa, että Jan Stenfors ja Nasty Suicide voivat taas pitää yhtä.
Vinegar Blood Jan Stenfors – laulu, kitara, lyömäsoittimet Annika Wiklund – taustalaulu Sami Yaffa – bassokitara Frej Stenfors – rummut, taustalaulu, lyömäsoittimet Pentti Mutikainen – kontrabasso kappaleessa ’Good Love’ Ben Granfelt – kitarasoolot biiseissä ’Reality’ ja ’Too Hard A Night’ Harry Stenfors – komppikitara kappaleessa ’Good Love’ Jone Takamäki – saksofoni
Levyhyllyt Jan Stenfors | Finna.fi
Vinegar Blood • CD | Spinefarm 1996 • LP Rolling Records 2020
Levyhyllyt Hanoi Rocks [= Michael Monroe • Andy McCoy • Sam Yaffa • Nasty Suicide • Gyp Casino] Finna.fi
1980-luku
Bangkok Shocks Saigon Shakes Hanoi Rocks • LP • kasetti | Johanna 1981 • CD-uusintapainos Love Kustannus 1997 & Love Kustannus 2017 & Sanctuary/BMG 2017 • LP-uusintapainos Back On Black 2017 Oriental Beat • LP • kasetti | Johanna 1982 • CD-uusintapainos Johanna/Love Kustannus 1997, Essential/Castle Music 2001 • LP-uusintapainos Back On Black 2017 Self Destruction Blues • LP • kasetti | Johanna 1982 • CD Essential 1995 • CD Castle Music/Sanctuary Records 2001
[= Michael Monroe • Andy McCoy • Sam Yaffa • Nasty Suicide • Razzle]
Back To Mystery City • LP • kasetti | Johanna 1983 • CD PVC Records 1988 • CD Lick Records 1988 • CD-uusintapainos Essential 1995 • Castle Music/Sanctuary 2001 • Johanna/Love Kustannus 2004 All Those Wasted Years • live • 2LP • CD | 1984 Two Steps From The Move • LP • CD | 1984 Rock & Roll Divorce • live | 1985
Kun bändi julkaisee kolmannentoista albuminsa, peli on selvä. Siis siinä mielessä, että enää aikoihin se ei ole joutunut miettimään, mitä tekisi. Sen täytyy enää ”vain” osata jalostaa omaa juttuaan edelleen ja etsiä uusia, inspiroivia reittejä itsensä ytimeen. ”Vain” lainausmerkeissä siksi, että tämä on se kaikkein haastavin osuus.
Mitä siis tekee pian 25-vuotias yhtye, joka pelasi joululevykortinkin härskisti jo toisen albuminsa kohdalla? Jos hyvin käy, se julkaisee uuden albumin, jossa tutut elementit ovat tutuilla paikoillaan, mutta jossa on yhä vanhaa kipinää. Näin ovat asiat Rillumareilla, jolla Viikate heiluu hyvässä terässä. Kouvolassa vuonna 1996 perustettu Viikate on tuntenut kulkupelinsä rakenteen alusta asti. Renkaina tietä vasten rullaavat hevit kitara- ja rumpukompit, ja melodisten osuuksien reitit etsitään molliasteikoilta, ja ehtymättömänä polttoaineena on kaiho – joskus kaunis, joskus parodinen melankolia.
Uudella Viikatteella on useita hienoja lauluja. Yksi niistä on Rillumarein juhlavaksi sovitettu nimikappale, joka on eeppinen teos, johon kiteytyy hienosti se, miten väliaikaista kaikki on – niin elomme riemu ja rikkaus kuin rinnassa riehuva rakkaus ja pettymys tuo, totta tosiaan. Viikate on myös aina osannut lyödä läskiksi – juuri, kun nimibiisin kuulija on vakavoitumassa suurten kysymysten äärelle, saa viimeisen säkeistön viimeinen rivi mustan kahvin pärskähtämään näyttöpäätteelle: ”tämä heppu kuolee, tättärää”. Mikään ei ole pysyvää, mutta ei se niin kauhean vakavaa ole.
’Varjorastaat’ erottuu joukosta muita napakamman ja vetävämmän sovituksensa vuoksi. Samalla tuo singleksi lohkaistu menevä laulu antaa kokonaisuudesta aivan oikeanlaisen käsityksen. Toisaalta mikä tahansa Viikatteen biisi tekisi niin, siinä määrin täysin bändi tyylinsä tajuaa. Samat hämärän linnut mainitaan ’Alhaisen virran maassa’, jonka on täytynyt saada nimensä iPhonea katsellessa. (Myös puhelimesta suoraan lainattu ’Alhaisen virran tila’ kävisi hyvin Viikate-biisin otsikoksi.) Sen perässä ’Viilušaketti’ kiivailee säkeistössään ja laskeutuu levolle kertosäkeessä, mutta nurinkurinen rakenne toimii.
Kaarle Viikatteen ja Miitri Aaltosen tuottamaa Rillumareita kuunnellessa ei voi olla ajattelematta, että kouvolalaisuuden täytyy olla jonkinlainen mielentila tai diagnoosi. ’Susivirsi’ (jota kai lauletaan suden tullessa niin kuin Suvivirttä kesän tullessa) voisi hyvin olla Lasten Hautausmaan kappale. Eikä Pää kii -punkkari Teemu Bergmanin lohduttomimpien biisien tunnelmakaan ole loputtoman kaukana näistä maisemista.
Tummanpuhuva ’Intro – Valkea jouhi’, varsinainen aloitusbiisi ’Hallava’ ja vähän burzummaisesti nimetty viimeinen biisi ’Valo saa sinut’ sitovat kokonaisuuden päistään yhteen tyylikkääksi ja ehyeksi kokonaisuudeksi. ’Valo saa sinut’ häkellyttää päättämällä reissun melkein onnellisen lopun tunnelmiin. Mutta onneksi vain melkein.
Noutajan valssi • CD | Ranka Recordings 2000 • LP-uusintapainos Svart Records 2019 Vuoden synkin juhla • CD | Ranka Recordings 2001 • LP Longplay Music 2002 • LP-uusintapainos Ranka Recordings 2009 & 2018 Kaajärven rannat • CD | Ranka Recordings 2002 • LP Longplay Music 2002 Surut pois ja kukka rintaan • CD | Ranka Recordings 2003 • LP Longplay Music 2003 • LP-uusintapainos Svart Records 2021 Unholan urut • CD | Ranka Recordings 2005 • LP 10-vuotisjuhlapainos 2015 • LP-uusintapainos Svart Records 2021 Marraskuun lauluja I • CD • kasetti | Ranka Recordings 2007 Marraskuun lauluja II • CD • kasetti | Ranka Recordings 2007 Kuu kaakon yllä • CD • LP | Ranka Recordings 2009