Kuulin Bad Religionin tunnetuimman kappaleen ’21st Century Digital Boyn’ ensimmäisen kerran vuosikausiin, kun satuin räpläämään autoradiota juuri otollisella hetkellä. Kolmekymmentä vuotta vanha biisi, joka julkaistiin ensin Against The Grainilla (1990) ja sitten uutena versiona Stranger Than Fictionilla (1994) kuulosti ajankohtaisemmalta kuin koskaan.
– Cause I’m a twenty-first century digital boy I don’t know how to live but I got a lot of toys My daddy’s a lazy middle-class intellectual My mommy’s on Valium, so ineffectual Ain’t life a mystery, yeah?
21st Century Digital Boy.
Tässä vaiheessa matkaa en enää tiedä, pitäisikö samaistua digitaalipoikaan, hänen isäänsä vai jopa äitiinsä, mutta sen tiedän, että biisin yhteiskuntakritiikki on muuttunut purevammaksi, kun maailma on digitalisoitunut ja ajankäyttö muuttunut. Kitaristilla ja Epitaph-yhtiön pomolla Brett Gurewitzilla tuskin oli ’21st Century Digital Boyta’ kirjoittaessaan juuri muuta digitaalista kuin rannekello, mutta hän tuli silti luoneeksi jotain, jota aika ei laimenna.
Kipakoista kompeista, kantaaottavuudesta, stemmalauluista ja melankolisesti jollotetuista melodioista omanlaisensa soundin luonut Bad Religion perustettiin Los Angelesissa vuonna 1980. Kuusi vuotta myöhemmin bändi oli ehtinyt hajota ja koota rivinsä, mutta vielä viidennellä albumillaankin Against The Grainilla Bad Religion koostui kolmesta perustajajäsenestä (kitaristi Gurewitz, laulaja Greg Graffin ja basisti Jay Bentley) ja rumpali Pete Finestonesta, joka hänkin oli vaikuttanut bändissä pitkään. Against The Grain on vahvasti bändilevy myös siinä, että se on yksi niistä harvoista Bad Religion -albumeista, joiden biisintekijätiedoista löytyy muitakin nimiä kuin Graffin ja Gurewitz.
Faith Alone.
Bad Religion on Against The Grainilla hyvin tunnistettavasti oma itsensä. Graffin läksyttää kaikkia kroonisesti pahoillaan olevan kuuloisena, ja melodiat ovat kansanlaulumaisia. Sovituksiin ei pääsääntöisesti ole löydetty (ja tuskin on haettukaan) mitään kovin kekseliästä, ja kokonaisuutena 17 biisin levy on aikamoinen pötkö. Koukkuja kappaleissa kuitenkin riittää, ja kun koko homma on hoidettu 35 minuutissa, ei siinä puutumaankaan pääse. Pienetkin muutokset yleisestä linjasta erottuvat. ’The Positive Aspect Of Negative Thinking’ päättyy yllättävään kompuroivaan rytinään, ja vinyylin a-puolen viimeinen biisi ’Faith Alone’ on Bad Religionin asteikolla balladi..
Against The Grain oli riippumaton julkaisu, jota ei mainostettu suurilla rahoilla, mutta sitä myytiin silti 100 000 kappaletta. Se oli yksi uuden aikakauden alun merkeistä. Punk ja vaihtoehtorock sukelsivat 1990-luvulla valtavirtaan jopa Amerikassa, ja myös Bad Religion teki levytyssopimuksen Atlantic Recordsin kanssa. Bändin kahdeksas albumi ja major label -debyytti Stranger Than Fiction myi Yhdysvalloissa yli puoli miljoonaa kappaletta. Sen se teki paitsi mahtavan markkinointikoneiston, myös ’21st Century Digital Boyn’ uuden version voimalla.
Bad Religionin tiukka levytystahti on alkanut osoittaa hidastumisen merkkejä vasta 2010-luvulla. Evoluutiobiologi-punkkari Greg Graffin on jatkanut järjen äänen käyttämistä paitsi musiikissa, myös akateemisella urallaan.
Yksi progressiivisen rockin suurimmista yhtyeistä on Lontoossa vuonna 1968 perustettu Yes. Brittilbändi etsi ilmaisunsa suuntaa kahdella ensimmäisellä albumillaan, ja alkuvuodesta 1971 julkaistu kolmoslevy The Yes Album osoittautui ansaituksi läpimurroksi. Haasteita pelkäämätön kombo kehittyi huimaa vauhtia. Vielä vuoden -71 puolella ilmestynyt Fragile oli jo mestariteos. Se nostaa bändin tasolle, josta The Yes Album antoi viitteitä.
Kuten progebändeissä usein on tapana, myös Yes muutti kokoonpanoa tarpeen mukaan. Kitaristi Steve Howe tuli mukaan jo edelliselle albumille. Tony Kayen tilalle tullut kosketinsoittaja Rick Wakeman sai nostettua Yesin jäsenten muusikkoutta yhä paremmin esiin. Wakemanin innovatiivisuus ja kyvyt sovittajana istuivat hedelmälliseen maaperään, koska toisinaan Yesin pursuavia musiikillisia ajatuksia oli vaikea toteuttaa ja nitoa yhteen. Kosketinsoitinvelhon avulla Yes pääsi omimman soundinsa ääreen vaivattomammin. Fragilen harppausta yhä kohti taiteellista kokonaistavoitetta kuvaa hyvin Roger Deanin ensimmäinen Yesille tekemä levynkansi.
Roundabout.
Akustisen kitaran lyyriset huiluäänet koristavat albumin alkua. ’Roundabout’ alkaa pulputa täydellisessä yhteistyössä rytmiryhmän kanssa. Rumpali Bill Bruford ja basisti Chris Squire luovat svengiin vastustamattoman pohjan. Intron kitarointiin palataan raidan keskivaiheilla, ja pian seuraa Rick Wakemanin urkusoolo. Kitaristi Steve Howen ja vokalisti Jon Andersonin säveltäjäroolit heijastuvat toteutukseen: edetään kitara ja laulu edellä.
Fragilen lyhykäiset sooloraidat rikastavat kokonaisuutta. Wakeman saavuttaa jotain Wendy Carlosin riemukkaasta klangista soolonumerolla ’Cans & Brahms’.Andersonin kaanon ’We Have Heaven’ antaa vokalistin kerroksille tilaa hengittää. Raidan lopun narisevasta ovesta ja askeleiden äänistä syntyy hauska yhtymä Kate Bushin albumiin Never For Ever.
A-puolen päättävä ’South Side Of The Sky’ on yksi Yesin klassikoista. Se lähtee liikkeelle ukkosmaisen tuulen ja kumun voimalla. Squiren tasapainoa uhkaava bassottelu möyrii maskuliinisesti. Wakeman yltää puolivälin piano-osuudessaan kenties runollisimpaan antiinsa. Jazzmainen brufordismi etenee läpi majesteetillisen kokonaisuuden, ja muuttuu tarpeen mukaan mäiskeeksi. South Side on myös erinomainen esimerkki Yesin laulutaiteesta. Moniääniset harmoniat ovat täydellisyyttä.
South Side Of The Sky.
B-puolella jatketaan soolopaloja. Brufordin bravuuri ’Five Per Cent For Nothing’ jää hieman lyhyeksi, mutta ’Long Distance Runaround’ on sekin Brufordin juhlaa. Andersonin sävellys nivoutuu saumattomasti Squiren legendaariseen teokseen ’The Fish (Schindleria Praematurus)’. Yesin instrumentalismi yltää huippuunsa. Toimitus suosittelee lämpimästi myös Fragilen monikanavamiksausta, jossa ’The Fish’ välittyy mahtavan herkkänä vyörynä.
Long Distance Runaround / The Fish (Schindleria Praematurus).
Howe tekee soolonumerosta ’Mood For A Day’ mielenkiintoisemman kuin The Yes Albumin vastaava teos ’Clap’. Albumin päätösraita ’Heart Of The Sunrise’ antaa tiukan virvelirummun kehystää motiivin rakentelua. Squiren kurottava bassokuvio pureutuu mellotronin pitkiin sointuihin. Jännästi yhtä lailla kaahaavan että kiireettömän intron jälkeen paneudutaan kauniiseen laulumelodiaan. Vajaan neljän minuutin jälkeen Andersonin, Squiren ja Brufordin yhteinen sävellys tuo keskiöön sanat SHARP–DISTANCE.
Heart Of The Sunrise.
’We Have Heavenia’ kierrättävä outro pyörryttää. 41 minuuttia kuluvat todella nopeasti. Joko tämä on ohi?
Fragile Jon Anderson – laulu Bill Bruford – rummut, lyömäsoittimet Chris Squire – bassokitara, laulu Steve Howe – akustinen kitara, sähkökitara, laulu Rick Wakeman – urut, piano, sähköpiano Tuottajat: Yes ja Eddie Offord
Yesin 70-luvun alun trilogia The Yes Album – Fragile – Close To The Edge säilyy progen klassikkokannassa vuosikymmenestä toiseen. Yhdessä tuottaja Eddie Offordin kanssa bändi pystyi luomaan jotain poikkeuksellisen vetovoimaista. Yksi todiste Yes-musiikin kuolemattomuudesta kuultiin vuoden 2017 Rock & Roll Hall of Fame -juhlassa. Esiintyminen Chris Squiren (1948–2015) muistolle on juhlava hetki. Squiren tilalla bassokitaraa soittaa Rushin laulaja-basisti Geddy Lee.
Fragile on saanut vuosikymmenten varrella useita uusintajulkaisuja. Vuoden 2003 remaster on erinomainen valinta. Askeleen pidemmälle yltää 2015 julkaistu CD/DVD tai CD/Blu-ray, jolla kuulllaan huolellistesti tehtyjen monikanavamiksausten rinnalla runsas valikoima kiinnostavaa lisämateriaalia. Myös alkuperäispainoksen kuvavihkonen on tuotettu mukaan erinomaisena jäljenteenä.
Song Of Seven | Atlantic 1980 Animation | Atlantic/Polydor 1982 3 Ships | Elektra 1985 In The City Of Angels | CBS Records/Columbia 1988
1990-luku
Deseo | Windham Hill Records 1994 Change We Must | EMI 1994 Angels Embrace | Higher Octave Music 1995 Toltec | High Street Records 1996 The Lost Tapes Of Opio | Opio Foundation 1996 The Promise Ring | OmTown 1997 Earthmotherearth | Ellipsis Arts 1997 The More You Know | Eagle Records 1998
2010-luku
Survival And Other Stories | Opio Media/Gonzo Media Group 2011 1000 Hands – Chapter One | Opio Media 2019
Levyhyllyt Anderson/Stolt [Jon Anderson • Roine Stolt] Finna.fi
FragileYes • CD ja 16-sivuinen liitevihko, jossa Bill Martinin essee A Brighter Shade Of Green | Elektra & Rhino 2003 FragileYes • CD/Blu-ray tai CD/DVD sekä 16-sivuinen liitevihko, jossa Sid Smithin essee | Atlantic & Panegyric 2015
Vaikeista olosuhteista voi ponnistaa uuteen alkuun. Kanadalaisen rocktrio Rushin rumpali ja tekstintekijä Neil Peart menetti tyttärensä auto-onnettomuudessa vuonna 1997. Alle vuoden surutyön jälkeen Peartin vaimo kuoli syöpään. Apuna toimi aika, jota Peart kulutti moottoripyörän selässä. Maisemien ja elämäntilanteen muutoksista kehkeytyi kirja Ghost Rider – taipaleita toipumisen tiellä.
Ajan myötä Peartin ajatukset kiertyivät takaisin musiikkiin. Rushin paluulevy Vapor Trails (2002) nosti esiin sisuuntuneen, jopa kiukkuisen ydintrion. Etelä-Amerikan kiertueella koettu ylitsevuotava Rush-palvonta innosti varmasti eteenpäin. Keikkakunto dokumentoitiin legendaariselle livelevylle Rush In Rio, setissämukana myös biisi ’Ghost Rider’. Viisi vuotta Vapor Trailsin jälkeen bändi oli muovautunut yhä yhtenäisemääksi myös studiossa. Snakes & Arrows oli merkittävä askel Rushin albumiklassikkojen ketjuun.
Uutta ilmavuutta uhkuva singleraita ’Far Cry’ aloittaa albumin. Hieman 2112-potkua muistuttava intron iskusarja askeltaa komeasti. Tiivistunnelmainen promovideo tuntuu jäävän musiikin jalkoihin.
Yksi albumin avainteoksista on korvia hivelevä sävellys ’Armor And Sword’. Intron riffittelystä ja akustisesta kitaran varassa kulkevasta säkeistöstä edetään mitä ilmavimpaan ”kertosäkeeseen”, jossa ei ole juuri mitään hyräiltävää. Mutta tilan ja avaruuden tunne on valtava.
’Workin’ Them Angels’ edustaa möhkälemäisempää Rushia. Biisi kasvaa useampien kuuntelujen myötä, ja massiivisetkin riffinlohkareet liikkuvat ketterästi. Tummuutta uhkuva Spindrift levittää laajakankaalle pahaenteistä kuvaa. Biisinrakentelussa on jälleen kerran riittävästi malttia. Myös ’The Way The Wind Blows’ sisältää nautittavan pakotonta muusikkoutta.
Instrumentaaliraidat ’The Main Monkey Business’, ’Hope’ ja ’Malignant Narcissism’ tekevät kokonaisuudelle hyvää. TMMB on erityisen dynaaminen kuljettelu. Lifeson ansaitsee kehut Dave Lindholmin mieleen tuovasta sooloraidasta ’Hope’. Kekseliään yksinkertaisesti keinuva ’Faithless’ nousee tasolta toiselle säkeistöjen välissä. Itsevarman oloinen kertosäe on biisin rauhallisin aines. Time Machine 2011-kiertueella setissä mukana biisi uskoo vahvasti rakkauteen.
– I don’t have faith in faith I don’t believe in belief You can call me faithless. But I still cling to hope And I believe in love And that’s faith enough for me.
Rush-albumien kanssa on hyvä viettää aikaa rauhassa – myös pitkähkö Snakes & Arrows palkitsee sävyjä pohtivan kuulijan. Tasoja on enemmän kuin aluksi huomaa. Tuottaja Nick Raskulineczin kanssa musiikillinen käänne kohti optimismia onnistui. Snakes & Arrows kääntyi yhdeksi Rushin ilmeikkäimmistä teoksista.
Keväällä 2007 ilmestynyt Snakes & Arrows julkaistiin CD- ja 2LP-painoksina. Kahden levyn Music Video Interactive- eli MVI-painos sisältää DVD:n, jolta löytyy myös albumin stereo- ja 5.1-monikanavamiksaukset. 2LP-uusintajulkaisu ilmestyi vuonna 2016.
Suomalaisille Rush-faneille Snakes & Arrowsin jälkeinen aika oli täyttymys aivan erityisellä tavalla, sillä lokakuussa 2007 Lee, Lifeson ja Peart saapuivat ensimmäistä kertaa keikalle Helsinkiin. Kiertueelta julkaistiin Rotterdamissa taltioitu pätevä livetupla Snakes & Arrows Live. Rush on vieraillut Suomessa kahdesti myöhemminkin. Trion albumitarina jatkui vuonna 2012 julkaistulla levyllä Clockwork Angels, sekin Raskulineczin kanssa tuotettu kokonaisuus.
Rushin uraan kaudelta 1974–1988 voi tutustua kolmen boksin avulla. Sector 1, 2 ja 3 sisältävät em. ajan studio- ja livealbumit.
Tyylikkäästi pakatut koosteet sisältävät informatiivisten vihkojen lisäksi yhteensä kolme 5.1-monikanavamiksausta. Uuden käsittelyn ovat saaneet klassikot Fly By Night (1975), A Farewell To Kings (1977) ja Signals (1982). Kysy bokseja kirjastostasi.
Sector 1 – Rush To All The Worlds A Stage | Island Def Jam Music Group 2011 • 5CD+DVD-Audio, sisältää viisi Rush-albumia vuosilta 1974–1976 ja 32-sivuisen tekstiliitteen. DVD-Audio -levy: Stereo- ja 5.1-miksaus albumista Fly By Night. Sector 2 – A Farewell To Kings Through Exit… Stage Left | Island Def Jam Music Group 2011 • 5CD+DVD-Audio, sisältää viisi Rush-albumia vuosilta 1977–1981 ja 44-sivuisen tekstiliitteen. DVD-Audio -levy: Stereo- ja 5.1-miksaus albumista A Farewell To Kings. Sector 3 – Signals Through A Show Of Hands | Island Def Jam Music Group 2011 • 5CD+DVD-Audio, sisältää viisi Rush-albumia vuosilta 1982–1988 ja 52-sivuisen tekstiliitteen. DVD-Audio -levy: Stereo- ja 5.1-miksaus albumista Signals.
Neil Peart: Ghost Rider – taipaleita toipumisen tiellä (2012).
Rushista voi lukea kirjoja englanninkielen lisäksi myös suomeksi. Asko Alasen kääntämät teokset ovat mieluista luettavaa Rushin ystäville. Toimitus suosittelee lämpimästi sekä bändihistoriikkia Rush – 30 vuotta huipulla sekä Neil Peartin sielunelämää avaavaa matkakirjaa Ghost Rider.
Taking Center Stage – A Lifetime Of Live PerformanceJoe Bergamini, 7h 37 min, 3 DVD-levyä. Rushin rumpalin Neil Peartin laaja opetuspaketti. R30 – 30th Anniversary World TourRush • 2DVD, 2DVD+2CD tai Blu-ray | Anthem 2005. Livetaltiointi Rushin 30-vuotiskiertueelta. Blu-ray-painos sisältää konsertin (Frankfurt 24.9.2004) lyhentämättömänä. R40Rush • 6 Blu-ray-levyä tai 10 DVD-levyä | Eagle Rock Entertainment 2014. Runsaasti kuvitettu kirjamallinen kansio, jossa bändin livehistoriaa vuodesta 1974 lähtien. Rush – 2112 & Moving Pictures, ohjaaja Martin R. Smith, 112 min | Eagle Rock Entertainment 2010 Replay X3Rush • 3DVD+CD | Anthem Records, Mercury Records 2006. Sisältää kolme remasteroitua livetaltiointia 5.1-monikanavamiksauksineen. Mukana Grace Under Pressure Tour, A Show Of Hands ja alun perin vuonna 1981 julkaistu Exit… Stage Left.
Yhdysvaltalainen laulaja-lauluntekijä Tori Amos (Myra Ellen Amos, s. 1963) esiintyi klubeilla jo teini-ikäisenä. Nuorena kouliintunut artisti äänitti ensimmäisen singlelevynsä vuonna 1980. Vuosikymmenen lopulla Amosin yhtye teki ajanhenkisen albumin Y Kant Tori Read. Se jäi kuitenkin vaille suurta menestystä, huolimatta heittäytyvästä otteesta ja varsin kelvollisesta biisimateriaalista.
The Big Picture.
Tori Amosin matka artistiksi alkoi edetä vyöryn lailla vasta soolodebyytillä Little Earthquakes. Ja kun avoimella ja rehellisellä artistilla on paljon sydämellään, vastaanotto voi vaihdella paljonkin. Melko suoraa tekstiä sisältävät singlet ’Silent All These Years’, ’China’ ja ’Winter’ kiinnostivat enemmän eurooppalaisia kuin amerikkalaisia, samoin omiin kokemuksiin perustuva ’Me & My Gun’. Myös albumi Little Earthquakes otettiin paremmin vastaan täällä päin maailmaa. Uskonnon kahleisiin viittaava ’Crucify’ nousi brittilistalla peräti sijalle 15.
– Why do we crucify ourselves Every day I crucify myself Nothing I do is good enough for you Crucify myself every day I crucify myself And my heart is sick of being in chains.
Crucify.
Artistin hyppy dancerock-keulakuvasta merkittäväksi laulaja-lauluntekijäksi on ilmiömäinen. Amos nousi esiin peittelemättömänä tekstittäjänä, jolla oli valtavasti sanottavaa. Uusi tähti oli riittävän mainstream kaupalliselle popmaailmalle toisaalta sopivan syvä sanomaa janoaville musiikkifaneille. Sielukas tulkitsija erottui musiikkibisneksessä, ja sai ansaitusti tilaa mediassa. Vuonna 1992 Tori Amos oli kertakaikkisen tervetullut, kuin pulppuava lähde keskellä grungea.
Winter.
Laulaja-lauluntekijän kyvyt olivat ilmeiset, ja Amos pystyi alle kolmekymppisenä varioimaan ääntään hyvin erilaisiin tarpeisiin. Hän onnistui kanavoimaan musiikkiinsa yhtä lailla kaipuun, uskon, häpeän kuin emansipaation. Amos laulaa hyvin henkilökohtaisista kokemuksista. Vaikeimmatkin asiat tulevat esiin saarnaamatta, joten kuulija voi keskittyä teksteihin ja samastumiseen. Vaikka aiheet ovat rankkoja, niin Little Earthquakes antaa aina turvallisen tilan itsetutkiskeluun. Vapaus ja siitä voimaantuminen vievät eteenpäin.
Me And A Gun.
Little Earthquakes Tori Amos – laulu, pinao, samplatut jouset Jef Scott – bassokitara, kitara Carlo Nuccio – rummut Ed Green – rummut Steve Caton – kitara, bassokitara Will McGregor – bassokitara Matthew Seligman – bassokitara Chris Hughes – rummut David Rhodes – kitara Eric Rosse – ohjelmointi, lyömäsoittimet Phil Shenale – ohjelmointi Paulinho Dacosta – lyömäsoittimet John Chamberlin – mandoliini Eric Williams – ukulele, dulcimer Orkesterisovitukset: Nick DeCaro, David Lord Tuottajat: Davitt Sigerson, Tori Amos, Eric Rosse, Ian Stanley
Little Earthquakes julkaistiin alun perin tammi-helmikuussa 1992 (CD, LP, MiniDisc, kasetti). Uusi 2CD ilmestyi keväällä 2015, samoin remasteroitu LP-painos. Tori Amos jatkoi voittokulkuaan albumilla Under The Pink (1994).
* * *
Amos konsertoi Suomessa jälleen kesällä. Vuonna 2014 ilmestynyttä albumia Unrepentant Geraldines kuullaan Finlandia-talossa 8. ja 9. kesäkuuta 2015.
Kuulin Bad Religionin tunnetuimman kappaleen ’21st Century Digital Boyn’ ensimmäisen kerran vuosikausiin, kun satuin räpläämään autoradiota juuri otollisella hetkellä. Kolmekymmentä vuotta vanha biisi, joka julkaistiin ensin Against The Grainilla (1990) ja sitten uutena versiona Stranger Than Fictionilla (1994) kuulosti ajankohtaisemmalta kuin koskaan. 
