Bad Religion: Against The Grain – vastarannankiisket ja digitaalikello

2.10.2020 | Kirjoittaja: Ari Väntänen

Against The Grain | Epitaph 1990

Kuulin Bad Religionin tunnetuimman kappaleen ’21st Century Digital Boyn’ ensimmäisen kerran vuosikausiin, kun satuin räpläämään autoradiota juuri otollisella hetkellä. Kolmekymmentä vuotta vanha biisi, joka julkaistiin ensin Against The Grainilla (1990) ja sitten uutena versiona Stranger Than Fictionilla (1994) kuulosti ajankohtaisemmalta kuin koskaan.

– Cause I’m a twenty-first century digital boy
I don’t know how to live but I got a lot of toys
My daddy’s a lazy middle-class intellectual
My mommy’s on Valium, so ineffectual
Ain’t life a mystery, yeah?

Tässä vaiheessa matkaa en enää tiedä, pitäisikö samaistua digitaalipoikaan, hänen isäänsä vai jopa äitiinsä, mutta sen tiedän, että biisin yhteiskuntakritiikki on muuttunut purevammaksi, kun maailma on digitalisoitunut ja ajankäyttö muuttunut. Kitaristilla ja Epitaph-yhtiön pomolla Brett Gurewitzilla tuskin oli ’21st Century Digital Boyta’ kirjoittaessaan juuri muuta digitaalista kuin rannekello, mutta hän tuli silti luoneeksi jotain, jota aika ei laimenna.

Kipakoista kompeista, kantaaottavuudesta, stemmalauluista ja melankolisesti jollotetuista melodioista omanlaisensa soundin luonut Bad Religion perustettiin Los Angelesissa vuonna 1980. Kuusi vuotta myöhemmin bändi oli ehtinyt hajota ja koota rivinsä, mutta vielä viidennellä albumillaankin Against The Grainilla Bad Religion koostui kolmesta perustajajäsenestä (kitaristi Gurewitz, laulaja Greg Graffin ja basisti Jay Bentley) ja rumpali Pete Finestonesta, joka hänkin oli vaikuttanut bändissä pitkään. Against The Grain on vahvasti bändilevy myös siinä, että se on yksi niistä harvoista Bad Religion -albumeista, joiden biisintekijätiedoista löytyy muitakin nimiä kuin Graffin ja Gurewitz.

Bad Religion on Against The Grainilla hyvin tunnistettavasti oma itsensä. Graffin läksyttää kaikkia kroonisesti pahoillaan olevan kuuloisena, ja melodiat ovat kansanlaulumaisia. Sovituksiin ei pääsääntöisesti ole löydetty (ja tuskin on haettukaan) mitään kovin kekseliästä, ja kokonaisuutena 17 biisin levy on aikamoinen pötkö. Koukkuja kappaleissa kuitenkin riittää, ja kun koko homma on hoidettu 35 minuutissa, ei siinä puutumaankaan pääse. Pienetkin muutokset yleisestä linjasta erottuvat. ’The Positive Aspect Of Negative Thinking’ päättyy yllättävään kompuroivaan rytinään, ja vinyylin a-puolen viimeinen biisi ’Faith Alone’ on Bad Religionin asteikolla balladi..

Against The Grain oli riippumaton julkaisu, jota ei mainostettu suurilla rahoilla, mutta sitä myytiin silti 100 000 kappaletta. Se oli yksi uuden aikakauden alun merkeistä. Punk ja vaihtoehtorock sukelsivat 1990-luvulla valtavirtaan jopa Amerikassa, ja myös Bad Religion teki levytyssopimuksen Atlantic Recordsin kanssa. Bändin kahdeksas albumi ja major label -debyytti Stranger Than Fiction myi Yhdysvalloissa yli puoli miljoonaa kappaletta. Sen se teki paitsi mahtavan markkinointikoneiston, myös ’21st Century Digital Boyn’ uuden version voimalla.

Bad Religionin tiukka levytystahti on alkanut osoittaa hidastumisen merkkejä vasta 2010-luvulla. Evoluutiobiologi-punkkari Greg Graffin on jatkanut järjen äänen käyttämistä paitsi musiikissa, myös akateemisella urallaan.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Bad Religion | kotisivu
Bad Religion | Facebook
Bad Religion | Instagram
Bad Religion | Twitter

Varaa ...And Out Come The Wolves kirjastosta. — Varaa **Bad Religionin** klassikko *Against The Grain* kirjastosta!

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Bad Religion

1980-luku

How Could Hell Be Any Worse? | Epitaph Records 1982
Into The Unknown | Epitaph Records 1983
Suffer | Epitaph Records 1988
No Control | Epitaph Records 1989

1990-luku

2000–2009

The New America | Atlantic Records 2000
The Process Of Belief | Epitaph Records 2002
The Empire Strikes First | Epitaph Records 2004
New Maps Of Hell | Epitaph Records 2007

2010-luku

The Dissent Of Man | Epitaph Records 2010
True North | Epitaph Records 2013
Age Of Unreason | Epitaph Records 2019

Greg Graffin | Finna.fi

American Lesion | Atlantic 1997
Cold As The Clay | Anti- 2006
Millport | Anti- 2017

Iggy Pop: Lust For Life – tanssia muurin harjalla
Metallica: The $5.98 E.P. Garage Days Re-Revisited – elonmerkkejä autotallista
Misfits: Walk Among Us – kauhupunkin klassikko
Ramones: Rocket To Russia – rockia ulkopuolisilta ulkopuolisille
Rancid: …And Out Come The Wolves – myöhempien aikojen punkklassikko
Turbonegro: Scandinavian Leather – denim-demonien riemastuttava paluu

Lue lisää | Finna.fi

Anarkia = evoluutio – Usko, tiede ja Bad Religion Greg Graffin & Steve Olson & kääntäjä Tarja Lipponen, 287 sivua | Like 2011

Yes: Fragile – progen herkkää ylivoimaa

12.7.2017 | Kirjoittaja: Tuomas Pelttari

Fragile | Atlantic 1971

Yksi progressiivisen rockin suurimmista yhtyeistä on Lontoossa vuonna 1968 perustettu Yes. Brittilbändi etsi ilmaisunsa suuntaa kahdella ensimmäisellä albumillaan, ja alkuvuodesta 1971 julkaistu kolmoslevy The Yes Album osoittautui ansaituksi läpimurroksi. Haasteita pelkäämätön kombo kehittyi huimaa vauhtia. Vielä vuoden -71 puolella ilmestynyt Fragile oli jo mestariteos. Se nostaa bändin tasolle, josta The Yes Album antoi viitteitä.

Kuten progebändeissä usein on tapana, myös Yes muutti kokoonpanoa tarpeen mukaan. Kitaristi Steve Howe tuli mukaan jo edelliselle albumille. Tony Kayen tilalle tullut kosketinsoittaja Rick Wakeman sai nostettua Yesin jäsenten muusikkoutta yhä paremmin esiin. Wakemanin innovatiivisuus ja kyvyt sovittajana istuivat hedelmälliseen maaperään, koska toisinaan Yesin pursuavia musiikillisia ajatuksia oli vaikea toteuttaa ja nitoa yhteen. Kosketinsoitinvelhon avulla Yes pääsi omimman soundinsa ääreen vaivattomammin. Fragilen harppausta yhä kohti taiteellista kokonaistavoitetta kuvaa hyvin Roger Deanin ensimmäinen Yesille tekemä levynkansi.

Akustisen kitaran lyyriset huiluäänet koristavat albumin alkua. ’Roundabout’ alkaa pulputa täydellisessä yhteistyössä rytmiryhmän kanssa. Rumpali Bill Bruford ja basisti Chris Squire luovat svengiin vastustamattoman pohjan. Intron kitarointiin palataan raidan keskivaiheilla, ja pian seuraa Rick Wakemanin urkusoolo. Kitaristi Steve Howen ja vokalisti Jon Andersonin säveltäjäroolit heijastuvat toteutukseen: edetään kitara ja laulu edellä.

Fragilen lyhykäiset sooloraidat rikastavat kokonaisuutta. Wakeman saavuttaa jotain Wendy Carlosin riemukkaasta klangista soolonumerolla ’Cans & Brahms’. Andersonin kaanon ’We Have Heaven’ antaa vokalistin kerroksille tilaa hengittää. Raidan lopun narisevasta ovesta ja askeleiden äänistä syntyy hauska yhtymä Kate Bushin albumiin Never For Ever.

A-puolen päättävä ’South Side Of The Sky’ on yksi Yesin klassikoista. Se lähtee liikkeelle ukkosmaisen tuulen ja kumun voimalla. Squiren tasapainoa uhkaava bassottelu möyrii maskuliinisesti. Wakeman yltää puolivälin piano-osuudessaan kenties runollisimpaan antiinsa. Jazzmainen brufordismi etenee läpi majesteetillisen kokonaisuuden, ja muuttuu tarpeen mukaan mäiskeeksi. South Side on myös erinomainen esimerkki Yesin laulutaiteesta. Moniääniset harmoniat ovat täydellisyyttä.

B-puolella jatketaan soolopaloja. Brufordin bravuuri ’Five Per Cent For Nothing’ jää hieman lyhyeksi, mutta ’Long Distance Runaround’ on sekin Brufordin juhlaa. Andersonin sävellys nivoutuu saumattomasti Squiren legendaariseen teokseen ’The Fish (Schindleria Praematurus)’. Yesin instrumentalismi yltää huippuunsa. Toimitus suosittelee lämpimästi myös Fragilen monikanavamiksausta, jossa ’The Fish’ välittyy mahtavan herkkänä vyörynä.

Howe tekee soolonumerosta ’Mood For A Day’ mielenkiintoisemman kuin The Yes Albumin vastaava teos Clap. Albumin päätösraita ’Heart Of The Sunrise’ antaa tiukan virvelirummun kehystää motiivin rakentelua. Squiren kurottava bassokuvio pureutuu mellotronin pitkiin sointuihin. Jännästi yhtä lailla kaahaavan että kiireettömän intron jälkeen paneudutaan kauniiseen laulumelodiaan. Vajaan neljän minuutin jälkeen Andersonin, Squiren ja Brufordin yhteinen sävellys tuo keskiöön sanat SHARP–DISTANCE.

’We Have Heavenia’ kierrättävä outro pyörryttää. 41 minuuttia kuluvat todella nopeasti. Joko tämä on ohi?

Fragile
Jon Anderson – laulu
Bill Bruford – rummut, lyömäsoittimet
Chris Squire – bassokitara, laulu
Steve Howe – akustinen kitara, sähkökitara, laulu
Rick Wakeman – urut, piano, sähköpiano
Tuottajat: Yes ja Eddie Offord

Yesin 70-luvun alun trilogia The Yes Album – Fragile – Close To The Edge säilyy progen klassikkokannassa vuosikymmenestä toiseen. Yhdessä tuottaja Eddie Offordin kanssa bändi pystyi luomaan jotain poikkeuksellisen vetovoimaista. Yksi todiste Yes-musiikin kuolemattomuudesta kuultiin vuoden 2017 Rock & Roll Hall of Fame -juhlassa. Esiintyminen Chris Squiren (1948–2015) muistolle on juhlava hetki. Squiren tilalla bassokitaraa soittaa Rushin laulaja-basisti Geddy Lee.

Fragile on saanut vuosikymmenten varrella useita uusintajulkaisuja. Vuoden 2003 remaster on erinomainen valinta. Askeleen pidemmälle yltää 2015 julkaistu CD/DVD tai CD/Blu-ray, jolla kuulllaan huolellistesti tehtyjen monikanavamiksausten rinnalla runsas valikoima kiinnostavaa lisämateriaalia. Myös alkuperäispainoksen kuvavihkonen on tuotettu mukaan erinomaisena jäljenteenä.

Tuomas Pelttari

Yes | kotisivu
Yes | Facebook

Varaa Fragile kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Yes

1960-luku

Yes | LP Atlantic 1969 • CD-uusintapainos Atlantic 1994 • CD-uusintapainos Expanded & Remastered Rhino/Elektra 2003 • 2LP-uusintapainos Music On Vinyl 2015