The Renegades: Cadillac ­– loppu on hysteriaa

Cadillac | Scandia 1964

The Renegades: Cadillac (1964).Maine ja kunnia ovat arvaamattomia. Siinä missä moni myöhempi yhtye on ollut ”Big in Japan”, päätyi Birminghamissa vuonna 1960 perustettu rhythm & blues -pohjainen beatkvartetti The Renegades luomaan näyttävän uran ensimmäiseksi Suomessa. Tämä epätodennäköinen kehitys lähti liikkeelle, kun Renegadesin basistin Ian Mallettin Helsingissä opiskellut veli kiinnostui rockmanagerin töistä. Keith Mallett sai manageri-tapahtumatuottaja Leo Heinosen järjestämään velipoikansa pienelle bändille kiertueen maassamme.

Heinosen ei tarvinnut katua tuntemattoman ulkomaalaisen yhtyeen buukkaamista, sillä loppu oli hysteriaa. Heti ensimmäiset keikat Suomessa syksyllä 1964 herättivät kuhinaa. Vielä teini-ikäiset britit otettiin kirkuen vastaan, sillä Renegades oli suorastaan jotakin ennennäkemätöntä. Yhtä pitkiä tukkia, hurjaa esiintymistä ja hassuja ilmeitä ei ollut konsaan nähty syrjäisessä maassa, jonka juro kansa ei ymmärtänyt Kari Kuuvan ’Tango Pelargonian’ (1964) olevan parodiaa. Ian Mallettin, laulaja Kim Brownin, kitaristi Denys Gibsonin ja rumpali Graham Johnsonin kaltaisille idoleille oli Suomessa huutava tarve.

The Renegades pääsi nauttimaan Suomessa fanipalvonnasta. Ihailun malli opittiin siitä, miten The Beatlesiin maailmalla suhtauduttiin. Lavalla sisällissodanaikaisiin jenkkiunivormuihin sonnustautuneet Renegadet olivat Beatlejen lailla söpöjä ja karismaattisia nuorukaisia, mutta toisin kuin maailmankuulut kollegansa, ”Rene-pojat” olivat suomalaisnuorten tavoitettavissa. Sitä paitsi heidän soundissaan oli ensisingle ’Cadillacista’ lähtien kaihoisa sävy, joka saattoi vedota melankolialle persoihin pohjoismaalaisiin. Bändi sai jopa Little Richardin ’Lucillen’ kuulostamaan hivenen murheelliselta. Renegades levytti Suomessa neljä albumia ja soitti täällä viitisensataa keikkaa.

Kun yhtye tulee huippusuosituksi nuorten tyttöjen keskuudessa, sen taidoista ja lahjakkuudesta aletaan kummasti löytää moitteen sijaa ja rutkasti parantamisen varaa etenkin heikompiosaisten kollegojen keskuudessa. Näin kävi Renegadesillekin, vaikka Kim Brownin lahjakkuus laulunteossa on fakta ja vaikka Denys Gibsonin kitarointi oli pätevää Shadows-koulukunnan soitantaa. Yhtyeessä ei ehkä vaikuttanut virallisia tekniikkavirtuooseja, mutta Renegades oli sisäistänyt rock’n’rollin ja bluesin fiiliksen paljon syvemmin kuin ajan suomalaisyhtyeet, jotka vasta opettelivat uutta kulttuuria kuin vierasta kieltä.

Ja olihan se historiallisessa kontekstissaan rajua. 1960-luvun Suomessa, jossa tanssiminen oli vielä rukouslauantaisin kiellettyä, konservatiivipiirit näkivät Renegadesissa uhkaavia piirteitä. Bändin pitkätukkaisen olemuksen, villitsevän esiintymisen ja jalan alle menevän musiikin katsottiin vaikuttavan mukaviin suomalaisnuoriin ikävällä tavalla. Tämä oli tietenkin nuorisobändille mitä parhainta mainosta noina ahtaina aikoina. Renegades olikin ensimmäisiä yhtyeitä, joita Suomessa alettiin jäljitellä.

Levy-yhtiö Scandian Alppi-studiossa äänittäjä Jouko Aheran kanssa taltioitu Cadillac oli Suomen ensimmäinen popbändin levyttämä albumi. Se singahti kauppoihin nimikappaleensa hittistatuksen siivittämänä. Vince Taylorin kappaleesta johdettu klassikko ei ollut levyn ainoa helmi. Ajan tavan mukaan sekä omaa että lainattua (Ray Charles, Buddy Holly, Little Richard…) tuotantoa sisältävä pitkäsoitto on kokonaisuutena enemmän linjakas kuin rönsyilevä, mutta yksipuolinen se ei ole. ’Bad Bad Babyn’ ja ’Do The Shaken’ kaltaisten menopalojen rinnalla on ’If I Had Someone to Dream Ofin’ ja ’Seven Daffodilsin’ kaltaisia eteerisiä kaunokkeja.

Jouluksi 1964 julkaistun Cadillacin ilmestyessä Renegades oli matkalla tähtiin maassa, josta he eivät vielä muutamaa kuukautta aiemmin olleet tienneet muuta kuin nimen. Seuraavina vuosina heidän tarinansa kulki läpi erikoisten käänteiden, joiden myötä Renegadesin nimi tuli tunnetuksi muuallakin Euroopassa.

Bändin musiikin ja yllättävän laajan vaikutuksen ohella yhtyeen jäsenten myöhemmät seikkailut ovat ehdottomasti perehtymisen arvoisia. Parhaiten se onnistuu toimittaja Esa Kuloniemen ansiokkaan kirjan Renegades – Luopiotarina avulla.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

The Renegades | Facebook

Varaa Appetite For Destruction kirjastosta.
Varaa Renegadesin Cadillac kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Suomessa tehdyt studioalbumit

1964

Cadillac | Scandia SLP 600 • Remasteroitu CD-painos Warner Music Finland 2001 • LP-uusintapainos WEA/Scandia 2011

1965

The Renegades | Scandia SLP 601 • toukokuu 1965 • Remasteroitu CD-painos Warner Music Finland 2001
The Renegades | Scandia SLP 602 • elokuu 1965 • Remasteroitu CD-painos Warner Music Finland 2001

1966

Pop | Scandia 1966 • Remasteroitu CD-painos Warner Music Finland 2003 • LP-uusintapainos Svart Records 2018

Kokoelmat | Finna.fi
The Renegades

The Renegades Story | Scandia SLP 907 • 1978
2 alkuperäistä – Cadillac / The Renegades | Fazer Finnlevy/Safir 1990
20 suosikkia – Cadillac | Fazer Records/Warner Music Finland 1996
Hits | Poptori/Snap 2002
Complete Cadillac • 2CD | Warner Music Finland 2007

HIM: Deep Shadow And Brilliant Highlights – poplevy huippujen varjosta
Iggy Pop: Lust For Life – tanssia muurin harjalla
Ville Valo & Agents – kadonnutta taikaa etsimässä

Esa Kuloniemen kirjoittama The Renegades -historiikki Luopiotarina julkaistiin vuonna 2017.

Lue lisää | Finna.fi

The Renegades – Luopiotarina Esa Kuloniemi, 462 sivua | Like 2017

Jee jee jee – suomalaisen rockin historia  Seppo Bruun & Jukka Lindfors & Santtu Luoto & Markku Salo, 543 sivua | WSOY 1998
Suomi soi 1 – Tanssilavoilta tangomarkkinoille Pekka Gronow & Jukka Lindfors & Jake Nyman, 408 sivua | Tammi 2005
Suomi soi 2 – Rautalangasta hiphoppiin Pekka Gronow & Jukka Lindfors & Jake Nyman, 359 sivua | Tammi 2005
Suomi soi 3 – Ääniaalloilta parrasvaloihin Pekka Gronow & Jukka Lindfors & Jake Nyman, 400 sivua | Tammi 2005
Turkulaisen rockin arkeologiaa 1956–1969 Antero Laiho & Iiro Andersson, 272 sivua | Föribeat Kustannus 2012

The Renegades: Cadillac (1964).

Jerry Lee Lewis: Live At The Star Club, Hamburg – Killer lunastaa lempinimensä

Live At The Star Club, Hamburg | Philips 1964

Sanotaan, että Jerry Lee Lewis on aina pelännyt helvetin liekkejä. Hänellä on siihen syykin: Lewis kasvoi uskonnollisessa ympäristössä (maineikas tv-evankelista Jimmy Swaggart on hänen serkkunsa), jossa rock’n’rollin ja rockabillyn kaltaisen syntiä ylistävän musiikin katsottiin säestävän ihmisen matkaa turmioon.

Rock’n’rollin vaikuttavin puoli on juuri se, joka pääsee lähimmäksi uskonnollisuutta. Siinä on parhaimmillaan samaa riemukasta hurmahenkeä kuin gospelmusiikissa, eikä a-wop-bop-a-loo-bop-a-lop-bam-boom poikkea paljonkaan helluntailaisten kielilläpuhumisesta. Se, täyttääkö maallisten ilojen musiikki ihmisen pyhällä vai pahalla hengellä, on uskon asia.

Jerry Lee on aina uskonut jumalaan, mutta hän ei ole koskaan saanut varmuutta siitä, voisiko niinkin hyvältä tuntuva asia kuin hänen upea musiikkinsa todella olla taivaan isälle riittävä syy toimittaa hänet kadotukseen. Syyskuussa 84 vuotta täyttävä pianisti-laulaja arvelee sen jäävän nähtäväksi.

Kävi miten kävi, Lewisin villin pojan nimi ja musiikki jäävät elämään. Siitä pitävät huolen hänen parhaat levytyksensä, joiden joukossa hehkuu yksi kaikkien aikojen parhaista livealbumeista, vuonna 1964 taltioitu Live At The Star Club, Hamburg. ”Se oli hirviö levyksi”, Jerry Lee on itsekin kehaissut. Ja niinhän se on – pitelemätöntä draivia, syntistä svengiä, jumalaista henkeä ja nippu klassikkobiisejä, mausteeksi ripaus Jerry Leelle luontaista pölkkypäistä komiikkaa.

Livealbumi äänitettiin Hampurissa samalla klubilla, jolla The Beatles oli aiemmin hionut kynsiään. Kaikki kunnia Lennonin jengin saavutuksille, mutta syvästä etelästä saapunut maalaispoika sai liverpoolilaiset kuulostamaan kilteiltä. Jerry Leen paukuttaessaan pianoaan kiimalla, voimalla ja virtuositeetilla ja taustabändi The Nashville Teensin pysytellessä parhaansa mukaan pomonsa kintereillä saksalainen bierkeller muuttui louisianalaiseksi juke jointiksi.

’High School Confidentialin’ soidessa ei ihmetytä yhtään, että juuri tätä levyä pidetään Lewisin laajan tuotannon terävimpänä kärkenä. Eikä myöskään tule mieleen kysyä, miksi Jerry Lee Lewisin lempinimi on Killer.

Äänitteenä Live At The Star Club, Hamburg on sopivan rosoinen, hikinen ja räkäinen taltiointi, jossa ei ole mitään hienostelevaa tai kankeaa. Kolmekymppinen Jerry Lee on pianistina ja showmiehenä parhaimmillaan, ja biisilista on kiihkeydessään armoton. Ainoan hengähdystauon suo versio Hank Williamsin ’Your Cheatin’ Heartista’.

Jerry Lee Lewisin elämäntarina on yksi rock’n’rollin historian värikkäimmistä, ja hänen Hampurin-livensä on juuri oikeaa taustamusiikkia sen lukemiselle – sikäli, kun se taustamusiikiksi suostuu asettumaan. Viisikymmentäviisi vuotta julkaisunsa jälkeen Live At The Star Club, Hamburg menee edelleen tehokkaasti jalan alle ja tanssittaa.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Jerry Lee Lewis | kotisivu

Live At The Star Club, Hamburg
Jerry Lee Lewis – piano, laulu
Johnny Allen – kitara
Pete Shannon Harris – basso
Barry Jenkins – rummut

Hae Lerry Lee Lewisin ’Live At The Star Club’ kirjastosta.

Hae Live At The Star Club kirjastosta:
esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt 
Jerry Lee Lewis | Finna.fi
Live At The Star Club, Hamburg  | Philips 1964

Lue lisää | Finna.fi
Bragg, Rick: Jerry Lee Lewis – His Own Story, 498 sivua | Canongate 2015
Bragg, Rick & Väntänen, Ari (kääntäjä): Jerry Lee Lewis omin sanoin, 566 sivua | Like 2015
Kent, Nick: The Dark Stuff – Selected Writings On Rock Music, 468 sivua | Faber and Faber 2007
Lewis, Myra: Great Balls Of Fire – The Uncensored Story Of Jerry Lee Lewis, 373 sivua | St. Martins Press 1982
Palmer, Robert: Jerry Lee Lewis Rocks, 128 sivua | Delilah 1981
Tosches, Nick: Hellfire – The Jerry Lee Lewis Story | Grove Press 1982
Tosches, Nick: Helvetin tuli – Jerry Lee Lewisin tarina, 287 sivua | Johnny Kniga 2008

Jerry Lee Lewis: Live At The Star Club, Hamburg (1964).