bob hund: Dödliga klassiker – luokan pelle ja priimus

bob hund: Dödliga klassiker (Woah Dad!, 2016)

bob hund: Dödliga klassiker (2016).Aika saattaa olla armoton. Kun tekee jotakin oikein pitkään, on vaikeaa pysytellä sopivasti ennallaan. Kuinka säilyttää tekemisissään alkuaikojen kirkassilmäinen into niin, ettei se vaikuta väkinäiseltä? Samalla pitäisi myös osoittaa jonkin verran kypsymisen merkkejä, jotta ei pelkästään toistaisi vanhaa temppua.

On vaikea sanoa kuinka ja miten, mutta ruotsalainen bob hund (joka tahtoo kirjoittaa nimensä pienellä) on onnistunut siinä. Sen syksyllä 2016 ilmestynyt Dödliga klassiker -albumi ilahduttaa yhtyeelle ominaisella leikkisällä teatraalisuudella ja poikamaisella charmilla. Samaan aikaan musiikista hohtaa keski-ikäisen indie-isukin setämäistä lämpöä ja kokeneisuutta.

Hjärtskärande rätt:

Vuonna 1991 perustettu bob hund julkaisi ensimmäisen ep:nsä pari vuotta toimittuaan ja lähti nousuun. Eponyymin ensialbumin ilmestyttyä 1994 bändi valittiin Ruotsin Grammisgalanissa vuoden parhaaksi rockyhtyeeksi. Toinen pitkäsoitto Omslag: Martin Kann (1996) nousi Ruotsin albumilistalla top tenin tuntumaan, ja vuonna 2001 ilmestynyt Stenåldern kan börja meni listaykköseksi.

Thomas Öberg, laulu. Kuva: Anna Brånhede.

Thomas Öberg, laulu. Kuva: Anna Brånhede.

Musiikin omintakeisuudesta saattoi jo varhain päätellä, että kovin suuri yleisö ei koskaan nousisi bob hundin kyytiin. Se tuskin oli yhtyeelle suuri yllätys tai pettymys. Hurmaavan indierockbändin pyrkimykset ovat olleet selkeästi enemmän taiteellisia kuin kaupallisia, ja kompromisseja tekemättäkin se ja sen englanninkielinen alter ego Bergman Rock ovat niittäneet kulttisuosiota myös Ruotsin ulkopuolella. Viihteellisimmillään ja yleistajuisimmillaan bob hund on livebändinä. Laulaja Thomas Öberg on lavalla ihana yhdistelmä rockjumalaa, poptaiteilijaa, indienörttiä ja supersankaria.

Rockabilligt:

Vinyylialbumin kaltaiseksi kaksiosaiseksi teokseksi rakennettu Dödliga klassiker on selväpiirteinen kokonaisuus. Sen hätkähdyttävimmät biisit ovat bowiemaisesti funkkaava Brooklyn Salsa ja meksikolaismausteinen Din Piñata – pirteitä poikkeuksia bändin yleisestä melodia- ja rytmilinjasta. Saattaa olla, että nykien kulkeva Underklassens clown rakentaa analogiaa juuri tästä kulmasta: luokan pelle voi olla myös luokan priimus, eli vaikka bob hundissa on humoristinen puoli, sitä ei kannata aliarvioida.

Johnny Essing, kitara. Kuva: Anna Brånhede.

Johnny Essing, kitara. Kuva: Anna Brånhede.

Rockabilligt on seitsemän minuutin mitastaan huolimatta Dödliga klassikerin intensiivisin biisi, jonka jälkeen loppulevy kuulostaa hillityltä. Matkan päättävät maanläheisesti Hollywood nästa ja siihen temaattisesti liittyvä After-work musik, joissa Öbergin aina vähän epävireinen lauluääni hehkuu inhimillisyyttä. Alun perin vuonna 2009 julkaistun Blommor på brinnande fartygin uutta, lämpöisempää versiota liidättää musiikkileirejä tytöille järjestävän Popkollon kuoro. Se ja Hjärtskärande rätt ovat kappaleita Dödliga klassikerin popeimmasta päästä.

Blommor på brinnande fartyg:

Vaikka bob hund on ahkeroinut julkaisurintamalla koko uransa ajan, Dödliga klassiker onnistuu yllättämään pelkällä olemassaolollaan. Vuonna 2015 ilmestynyt pompöösi konserttitaltiointi #bobhundopera olisi tavallaan ollut looginen ja osuva päätös teatraalisen bändin yli 20-vuotiselle matkalle. Malmön konserttitalossa suuren orkesterin kanssa toteutettuun spektaakkeliin taisi kuitenkin kulminoitua vain yksi puoli tästä taideprojektia muistuttavasta yhtyeestä.

Thomas Öberg – laulu
Johnny Essing – kitara
Conny Nimmersjö – kitara
Mats Hellquist – bassokitara
Jonas Jonasson – kosketinsoittimet
Christian Gabel – rummut

Dödliga klassiker on pitkän linjan bändin varmaotteinen paluu perusasioihin. Onneksi bob hundin viehättävän viisto asenne ja lapsenmielinen anarkistisuus eivät ole kadonneet ajan tuuliin.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

bob hund kotisivu

Levyhyllyt:
bob hund
bob hund (1994)
Omslag: Martin Kann (1996)
Jag rear ut min själ! Allt skall bort!!! (1998)
bob hund sover aldrig (1999, live)
Stenåldern kan börja (2001)
Ingenting (2002)
10 år bakåt och 100 år framåt (2002, singlekokoelma)
Folkmusik för folk som inte kan bete sig som folk (2009)
Det överexponerade gömstället (2011)
Låter som miljarder (2012)
#bobhundopera (2015, live)
Dödliga klassiker (2016)

Bergman Rock
Bergman Rock (2003)
Bonjour Baberiba Pt II (2005)
Monihaku Frank | Kysy musiikista

bob hundin musiikkia voi hakea suomalaisista kirjastoista Monihaun avulla.
Jos et löydä etsimääsi voit kysyä kirjastonhoitajalta.

bob hund: Dödliga klassiker (2016).

bob hund: Dödliga klassiker (2016).

Christian Gabel, rummut. Kuva: Anna Brånhede.

Christian Gabel, rummut. Kuva: Anna Brånhede.

Jonas Jonasson, kosketinsoittimet. Kuva: Anna Brånhede.

Jonas Jonasson, kosketinsoittimet. Kuva: Anna Brånhede.

Mats Hellquist, bassokitara. Kuva: Anna Brånhede.

Mats Hellquist, bassokitara. Kuva: Anna Brånhede.

Conny Nimmersjö, kitara. Kuva: Anna Brånhede.

Conny Nimmersjö, kitara. Kuva: Anna Brånhede.

 

 

 

 

 

Marianne Faithfull: Broken English – uuden ajanlaskun alku

Marianne Faithfull: Broken English (Island Records, 1979)

Marianne Faithfull: Broken English (1979).Marianne Faithfull (s. 1946) on jo viettänyt 50-vuotistaiteilijajuhlansa ja julkaissut pitkällä urallaan paljon mielenkiintoista musiikkia. Kuten monen muunkin artistin, myös hänen tuotannossaan yksi albumi on merkkiteos ylitse muiden. Vuoden 1979 Broken English määritteli Marianne Faithfullin uudelleen laulajana ja taiteilijana.

Ennen sitä Faithfull oli julkaissut viidessätoista vuodessa kuusi albumia, näytellyt hiukan elokuvissa ja televisiossa ja tehnyt kuusi top ten -hittiä Englannissa. Julkisuudessa kaikki hänen saavutuksensa kuitenkin näyttivät The Rolling Stonesin pitopöydästä pudonneilta murusilta. Nuoren laulajattaren ura versoi niin lähellä tuota palvottua ja paheksuttua rock’n’roll-ilmiötä, että alun hedelmällisen symbioosivaiheen jälkeen Stones alkoi kuihduttaa häntä. Kun sen varjo sitten väistyi hänen päältään, hän melkein katosi sen mukana.

Manageri Andrew Loog Oldham kiinnostui Marianne Faithfullista ulkonäön perusteella Lontoossa The Rolling Stonesin bileissä vuonna 1964. Laulajattaren samana vuonna ilmestynyt debyyttisingle oli Stonesin voimakaksikon Mick Jaggerin ja Keith Richardsin ensimmäinen yhdessä tekemä biisi As Tears Go By. Pari vuotta myöhemmin, kun bändin vaarallisuudesta jo kohuttiin, poliisi teki huumeratsian Richardsin taloon ja löysi sieltä muun muassa nuoren Mariannen pelkkään turkisviittaan verhoutuneena. Otsikot ravistelivat kansakuntaa.

Sitä, miten Faithfull vaikutti The Rolling Stonesin musiikkiin, on pohdittu vasta jälkikäteen. Ainakin hän esitteli silloiselle puolisolleen Jaggerille Mihail Bulgakovin romaanin Saatana saapuu Moskovaan, joka innoitti laulajan kirjoittamaan Sympathy For The Devil -klassikon. Muutamien Stonesin kappaleiden, kuten You Can’t Always Get What You Wantin ja Wild Horsesin, arvellaan olevan Faithfullin inspiroimia. Stonesin Sticky Fingers -albumilleen myöhemmin levyttämä Sister Morphine on osin Faithfullin kirjoittama, joskin tekijätiedot saatiin kuntoon vasta oikeusteitse. Marianne Faithfullin alkuperäinen versio ilmestyi vuonna 1969.

Kun Faithfull erosi Jaggerista vuonna 1970, 1960-luvun svengaavan Lontoon iloista oli jäljellä enää haikea muisto ja jälkitauteja. Heroiiniriippuvuudesta ja anoreksiasta kärsinyt entinen tähti asui Lontoossa kaduilla ja vallatuissa taloissa ja sai tehdyksi töitä vain ajoittain. Muutamien tv-roolien näyttelemisen lisäksi Faithfull levytti countryvaikutteisen Dreamin’ My Dreams -albumin. Sen nimibiisi nousi yllättäen listaykköseksi Irlannissa vuonna 1976.

Noina ankeina aikoina Marianne Faithfullin lauluääni painui matalaksi ja karheutui, mikä on suuri osa Broken Englishin viehätystä. Kovan kohtalon ja kuluttavien valintojen karaisema nainen lauloi elämän repimällä äänellään kaikkien niiden puolesta, jotka olivat nousseet korkealle ja pudonneet tuhoonsa, mutta ennen kaikkea omasta puolestaan: Marianne Faithfull oli ensimmäistä kertaa löytänyt oman äänensä. Kun Broken English julkaistiin marraskuussa 1979, jo kannesta näki, että asiat olivat muuttuneet. Edellisten albumiensa kuvissa Faithfull oli ollut kaunis, herkkä ja eteerinen. Nyt hän oli salaperäinen, dekadentti, vahva ja kontrastinen.

Marianne Faithfull: Broken English (1979).

Marianne Faithfull: Broken English (1979).

Broken Englishillä ei ollut juuri tekemistä Marianne Faithfullin aiemman tuotannon kanssa. Nuoren tuottajan Mark Miller Mundyn kanssa Lontoon Matrix-studioilla tehty levy haki vaikutteita monesta suunnasta, mutta ei laulajattaren menneisyydestä. Sen määrittelyjä pakenevassa fuusiotyylissä oli kaikuja taiderockista, punkista, bluesista, uudesta aallosta, discosta ja reggaesta. Steve Winwoodin pulputtavat syntetisaattorit tekivät levystä aikanaan modernin, mutta nyttemmin ne soundaavat retrolta. Kokonaisuudesta tekivät ehyen tummasävyiset sävellykset ja Faithfullin savuinen ääni.

Marianne Faithfullin seitsemännellä studioalbumilla on kauneutta, joka ei synny sievistelystä vaan rehellisyydestä. Guiltissa Faithfull lauloi selittämättömistä syyllisyydentunteista ja bluesahtavassa Brain Drainissa narkkarielämästä. Runoilija Heathcote Williamsin sanoittama päätösraita Why’d You Do It? käsitteli uskottomuutta niin suorin sanoin, että se pudotettiin pois singlen b-puolelta Australiassa. Versio John Lennonin Working Class Hero -kappaleesta saa uusia ulottuvuuksia, kun tietää Marianne Faithfullin olevan äitinsä puolelta itävaltalaista Sacher-Masochin aatelissukua.
Broken English ei ollut pelkästään Marianne Faithfullin kunnianpalautus. Sitä voi pitää myös yleisempänä naiseuden voiman ylistyksenä, kauniiksi kasvosta luovaksi voimaksi kasvaneen naiseen feministisenä julistuksena. Derek Jarman ohjasi Faithfullille 12-minuuttisen lyhytelokuvan, eräänlaisen varhaisen musiikkivideon, jossa soivat kappaleet kertovat vahvoista naisista. Witches’ Song on laulu noidista. Shel Silversteinin kirjoittama ja Dr. Hook & The Medicine Show’n alun perin levyttämä The Ballad Of Lucy Jordan on kaunis tarina kotiäidistä, jonka unelma vapaudesta toteutuu kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti. Filmin päättää albumin sykkivä nimikappale, jonka sanoitusta inspiroi saksalaisen terrori-iskuja tehneen Punaisen armeijakunnan radikaaliaktivisti Ulrike Meinhof.

Historia kääntyi 1980-luvulle pian Broken Englishin julkaisun jälkeen, ja samalla alkoi uusi ajanlasku Marianne Faithfullin elämässä. Kriitikot innostuivat vahvasta paluualbumista, ja Broken English oli myös Faithfullin ensimmäinen Yhdysvalloissa listoille noussut levytys lähes viiteentoista vuoteen.

Liki neljäkymmentä vuotta taiteellisen uudestisyntymänsä jälkeen Faithfull laulaa edelleen. Myöhemmistä julkaisuista kiinnostavia ovat esimerkiksi Strange Weather (1987), jolla Faithfull löysi itsestään blues- ja jazztulkitsijan, säveltäjä Angelo Badalamentin kanssa tehty A Secret Life (1995) sekä Before The Poison (2005), jonka teossa olivat mukana PJ Harvey, Nick Cave ja Damon Albarn. Uusin studioalbumi Give My Love To London (2014) on osoittautunut arvostelumenestykseksi.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Marianne Faithfull kotisivu

Levyhyllyt:
Come My Way (1965)
Marianne Faithfull (1965)
Go Away From My World EP (1966)
North Country Maid (1966)
Faithfull Forever (1966)
Loveinamist (1967)
The World Of Marianne Faithfull (1969)
Dreamin’ My Dreams (1977)
Faithless (1978)
Broken English (1979)
Dangerous Acquaintances (1981)
A Child’s Adventure (1983)
Rich Kid Blues (1985)
Strange Weather (1987)
Blazing Away (livealbumi, 1990)
A Secret Life (1995)
20th Century Blues (1997)
The Seven Deadly Sins (1998)
Vagabond Ways (1999)
Kissin’ Time (2002)
Before The Poison (2005)
Easy Come, Easy Go (2008)
Give My Love To London (2014)

Jaana Kapari käänsi Marianne Faithfullin elämäkerran suomeksi. Elämäni rock 'n' roll julkaistiin vuonna 1995.

Jaana Kapari käänsi Marianne Faithfullin elämäkerran suomeksi. Elämäni rock ‘n’ roll julkaistiin vuonna 1995.

Lue lisää:
Faithfull, Marianne & Dalton, David (Jaana Kapari, kääntäjä): Elämäni rock’n’roll, 301 sivua. (Tammi, 1995).
Faithfull, Marianne (toim.) & Ravard, Francois (toim.): Marianne Faithfull – A Life On Record, 297 sivua. (Rizzoli, 2014).
Hodkinson, Mark: Marianne Faithfull – As Years Go By, 376 sivua. (Omnibus Press, 2013).

Nick Drake – lauluja suljettujen ovien takaa

Joskus onnellinen loppu koittaa vasta surullisen lopun jälkeen

Nick Drake: Five Leaves Left (1969).Tanworth-in-Arden on pieni kylä vähän matkaa Birminghamista kaakkoon. Siellä seisoo vanha kivitalo nimeltä Far Leys. Sen seinään kiinnitettiin tänä kesänä sininen kyltti, perinteinen ”Blue Plaque”, jollaisella Britanniassa osoitetaan kunnioitusta merkittäville ihmisille. Kyltissä lukee “Nicholas Rodney ‘Nick’ Drake, 1948–1974, laulaja/lauluntekijä/runoilija, varttui tässä talossa.”

Nick Drake ei taatusti olisi ikinä uskonut, ettei häntä ja hänen musiikkiaan sittenkään ole unohdettu.

Drake koki klassisen taiteilijankohtalon: häntä alettiin arvostaa vasta, kun oli liian myöhäistä, kun hän oli jo mennyt. Drake kuoli 26-vuotiaana varmana siitä, että oli epäonnistunut kaikessa. Hän teki kolme albumia, joiden myynti jäi aikoinaan olemattomaksi, ja vietti lyhyen elämänsä viimeiset vuodet isänsä ja äitinsä hoivissa.

Black Eyed Dog Draken viimeistä studiosessioista vuodelta 1974:

Nick Draken kuolemasta oli kulunut muutama vuosi, kun hänen musiikkinsa nousi kulttisuosioon. Tuhoon tuomitun nuoren runoilijan romanttistraagisella tarinalla oli tietenkin osuutta asiaan, mutta niin oli musiikillakin. Kiehtova, surullinen hahmo kirjoitti maagisen kauniita kappaleita ja lauloi lämpimän melankolisella äänellään lyriikoita, joiden oikeita tulkintoja voi vain arvailla. Jälkikäteen havaittiin sekin, että Drake oli huomattavan taitava kitaristi, jonka erikoiset viritykset ja oikean käden näppäilytekniikka hämmentävät jälkipolvia.

Nick Drake opetteli soittamaan kitaraa ja tekemään omia kappaleita opiskeluvuosinaan. Hän oli teini-ikäisenä lupaava kilpaurheilija, mutta musiikki meni nopeasti kaiken muun edelle. Vuonna 1968 vielä tuntematon Drake esiintyi Lontoossa, kun folkyhtye Fairport Conventionin Ashley Hutchins sattui paikalle ja innostui kuulemastaan. Hutchins suositteli Drakea tuottaja Joe Boydille, jonka Witchseason-yhtiö teki yhteistyötä Chris Blackwellin levy-yhtiön Islandin kanssa. Allekirjoitettuaan sopimukset Witchseasonin ja Islandin kanssa Drake alkoi valmistella ensimmäistä albumiaan levy-yhtiön maksaman viikkorahan turvin.

Debyyttialbumi Five Leaves Left tehtiin Lontoossa verkkaiseen tahtiin: äänitykset alkoivat heinäkuussa 1968 ja albumi ilmestyi syyskuussa 1969. Draken ehdotuksesta sovitukset teki hänen ystävänsä Robert Kirby, joka ei ollut ennen tehnyt mitään ammattimaista musiikin saralla. Riskaabeli valinta osoittautui toimivaksi. Draken jokaisella albumilla oli oma luonteensa, ja Five Leaves Leftillä sen loivat juuri Kirbyn pastoraaliset jousisovitukset.

Way To Blue albumilta Five Leaves Left:

Kypsä ensialbumi sai kriitikoilta suopean vastaanoton, mutta lupaava lähtö tyssäsi yllättäen artistin ongelmiin. Aiemmin Drake oli esittänyt laulujaan jokseenkin vapautuneesti, mutta kun tuli aika lähteä tukemaan Five Leaves Leftiä keikoilla, hän ei enää kyennytkään olemaan lavalla. Esiintyjän olo oli niin silminnähden epämukava, että konsertit olivat vaivaannuttavia kaikille osapuolille. Siinä ei ollut kyse pelkästä esiintymisjännityksestä vaan jostakin paljon vakavammasta. Drake ei enää pystynyt olemaan normaalissa vuorovaikutuksessa edes läheistensä kanssa, ja ventovieraan yleisön kanssa se oli täysin mahdotonta.

Nick Draken mieli alkoi sulkeutua silloin, kun hän työsti Five Leaves Leftin materiaalia Lontoossa. Hän oli aiemmin ollut hiljaisenpuoleinen mutta sosiaalinen nuorukainen, mutta jostakin syystä hänen oli yhä vaikeampaa päästää ihmisiä lähelleen. Drakella oli kyllä ystäviä, mutta hän saattoi olla päiväkausia heidän seurassaan sanomatta sanaakaan. Ikkunasta kurkkineet kaverit huomasivat, että vaikka oveen koputti, Nick ei välttämättä avannut, vaan istui nojatuolissaan hievahtamatta ja tuijotti eteensä. Ovia sulkeutui elämän kaikilla alueilla: Drake oli pitkä ja komea mies, jolla ei ollut rakkaussuhteita. Yhteys hänen ja muun maailman välillä katkeili.

Vaikka Nick Drake osoittautui odotettua hankalammin myytäväksi artistiksi, Island uskoi hänen mahdollisuuksiinsa. Toinen albumi Bryter Layter tehtiin samalla työryhmällä kuin ensimmäinenkin (tuottajana oli Boyd, sovittajana Kirby ja äänittäjänä John Wood) mutta musiikki muokattiin toisenlaiseksi kuin Five Leaves Leftillä. Kaikki perustui yhä Draken folkin, bluesin ja jazzin perinteestä nouseviin biiseihin, mutta niitä ei enää väritetty kamarimusiikin ja klassisen sävyillä. Bryter Layterille hahmottui sähköisempi, jazzimpi ja urbaanimpi tekstuuri. Nick Draken henkilökohtaisten ja vaikeaselkoisten laulujen soidessa tuntuu oudolta puhua popmusiikista, mutta Bryter Layter oli hänen albumeistaan helpoimmin lähestyttävä ja eniten ajassa kiinni.

Northern Sky albumilta Bryter Layter:

Toisenlaisesta tulokulmasta huolimatta Bryter Layter ilmestyi ja katosi yhtä vähin äänin kuin Five Leaves Left. Drake oli satsannut uuteen musiikkiinsa paljon, mutta se ei yksin riittänyt tuomaan näkyvyyttä. Ammattiura edellytti Drakelta suorituksia, joihin hänellä ei ollut voimia. Muut artistit rakensivat menestystä tekemällä kiertueita ja antamalla haastatteluja, mutta Drakesta ei ollut sellaiseen. Hän soitti koko urallaan vain kourallisen keikkoja ja antoi vain yhden haastattelun, ja senkään aikana hän ei saanut sanotuksi juuri mitään.

Drake ei koskaan puhunut tunteistaan tai ajatuksistaan, mutta useat aikalaiset uskoivat hänen pettyneen pahasti siihen, ettei marraskuussa 1970 julkaistusta Bryter Layterista tullut kaupallista menestystä. Se satutti häntä luultavasti pahiten siksi, että hän tiesi seisovansa oman menestyksensä tiellä. Nick Drake ei ollut vaikea vaan sairas ihminen, mutta se ei estänyt häntä syyttämästä epäonnistumisesta itseään. Levy-yhtiö suhtautui Drakeen hyvin ymmärtäväisesti ja kannustavasti. Hän sai levyttää ja elää Islandin rahalla pitkään ilmeisesti vain siksi, että yhtiö arvosti hänen musiikkiaan.

Kolmatta ja viimeistä albumiaan Pink Moonia tehdessään Nick Drake oli entistä yksinäisempi. Joe Boyd oli ottanut vastaan Amerikasta saamansa työtarjouksen, mikä merkitsi Drakelle luottotuottajan ja lähimmän työtoverin menettämistä. Hän muuttui entistä introvertimmaksi ja eristäytyneemmäksi. Kommunikoinnin tasosta kertoo se, että kun Drake kävi puhua pukahtamatta jättämässä kolmannen albuminsa masternauhan Islandin vastaanottotiskille, koko levy tuli yhtiölle täytenä yllätyksenä.

Pink Moonin nimikappale:

Pink Moonin tekemisestä tiesivät vain Drake ja studiomies Wood. Kahdessa päivässä äänitetty ja helmikuussa 1972 julkaistu levy on Drakea paljaimmillaan. Nimikappaleen piano-osuutta lukuun ottamatta Pink Moonilla esiintyy vain akustista kitaraa soittava laulaja. Draken rakastamilta vanhoilta blueslevyiltä tuttu riisuttu toteutus teki musiikista entistäkin henkilökohtaisempaa ja intiimimpää. Tuntui kuin hän olisi päästänyt kuulijansa masennuksen, surun ja sulkeutuneisuuden muurin taakse katsomaan kaunista ja hiljaista sielunmaisemaansa, halunnut tulla kuulluksi puhtaasti omana itsenään. Vaikka Draken henkinen tila oli jatkuvasti huonontunut, Pink Moonin kappaleista ei välittynyt toivottomuutta ja painostavuutta.

Pink Moonin jälkeen Drake ei enää jaksanut pitää huolta itsestään, vaan joutui muuttamaan takaisin Tanworth-in-Ardeniin vanhempiensa luokse. Lopun lähestyessä hänen vointinsa vaihteli. Hän joutui viettämään muutamia viikkoja mielisairaalassa, mutta oli kesällä 1974 niinkin hyvässä kunnossa, että kävi vielä äänittämässä neljä biisiä Joe Boydin kanssa ja suunnitteli neljännen albumin levyttämistä. Saman vuoden marraskuussa hän kuitenkin kuoli masennuslääkkeen yliannostukseen. Viimeisinä aikoinaan hän oli maininnut äidilleen olevansa pahoillaan siitä, että oli epäonnistunut kaikessa, mitä oli yrittänyt tehdä.

From The Morning:

Nick Draken hauta on Tanworth-in-Ardenin kirkkomaalla. Hänen hautakiveensä on kaiverrettu lohduttava säe Pink Moon -levyn biisistä From The Morning: ”Now we rise and we are everywhere” (“Nyt nousemme ja olemme kaikkialla”). Se on osoittautunut ilahduttavan enteelliseksi. Toisin kuin Nick Drake luuli, hän ei epäonnistunut. Oma elämä oli hänelle liian raskas taakka kantaa, mutta hän elää musiikkinsa kautta lukemattomissa sydämissä joka puolella maailmaa. Nuori mies, jonka oli vaikeaa päästää muita ihmisiä maailmaansa, puhuttelee lauluillaan monia.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Nick Draken studioalbumit
Five Leaves Left (Island Records, 1969)
Bryter Layter (1970)
Pink Moon (1972)
Kokoelmalevyt
Time Of No Reply (Hannibal Records, 1986 | Uusintapainos 2012)
Way To Blue – An Introduction To Nick Drake, (Island Records, 1994 | Uusintapainos 2003)
Made To Love Magic (Island Records, 2004)
A Treasury (Island Records, 2004). LP- ja CD-painosten lisäksi A Treasury julkaistiin myös monikanavaisena SACD-laitoksena.

Muista boksit:
Toimitus suosittelee Nick Draken tuotannosta tehtyjä bokseja Fruit Tree ja Tuck Box. Moneen kertaan uudelleenjulkaistu levytysura toimii yhteen nivottuna erinomaisesti. 2007 julkaistu Fruit Treen uusintapainos sisältää 50-minuuttisen dokumentin Drakesta.
Nick Drake: Fruit Tree – The Complete Recorded Works, 3LP. (1979)
Nick Drake: Fruit Tree – The Complete Nick Drake Recordings, 4LP | 4CD. (Hannibal Records, 1986, 2000)
Nick Drake: Fruit Tree – The Complete Recorded Works, 3LP+DVD | 3CD+DVD. (Island Records, 2007). Sisältää 108-sivuisen liitevihkon A Much Updated Ruin From A Much Outdated Style sekä 50-minuuttisen dokumentti-DVD:n A Skin Too Few – The Days Of Nick Drake, Jeroen Berkvens, ohjaaja.
Nick Drake: Tuck Box, 5CD. (Island Records, 2013).

Lue lisää:
Callomon, Cally & Drake, Gabrielle: Nick Drake Remembered For A While, 443 sivua. (John Murray, 2014).
Hogan, Peter: Nick Drake – The Complete Guide To His Music, 108 sivua. (Omnibus Press, 2009).
Humphries, Patrick: Nick Drake – The Biography, 280 sivua. (Bloomsbury, 1997).

Nick Drake: Five Leaves Left (1969).

Nick Drake: Five Leaves Left (1969).

Nick Drake: Bryter Layter (1970).

Nick Drake: Bryter Layter (1970).

Nick Drake: Pink Moon (1972).

Nick Drake: Pink Moon (1972).

 

 

 

Against Me! Transgender Dysphoria Blues – transnaisen tositarina

Against Me! – Transgender Dysphoria Blues (Total Treble Music, 2014)

Against Me! Transgender Dysphoria Blues (2014).Turun Sanomat kertoi kesäkuussa, että vuonna 2016 transsukupuolisuustutkimuksiin hakeutui kahdeksansataa suomalaista. Vielä vuonna 2003 heitä oli vain viisikymmentä. Se ei suinkaan johdu transsukupuolisuuden räjähdysmäisestä kasvusta vaan siitä, että yhä useammat uskaltavat hakea tilanteeseensa apua sen sijaan, että antaisivat pelon, itseinhon ja häpeän määrätä kohtalonsa. Se on erittäin hyvä uutinen.

Maailma muuttuu ja murtaa turhat tabut, ja julkisista esimerkeistä voi olla apua siinä. Amerikkalaisen punkrockbändin Against Me!:n laulaja-kitaristi ja lauluntekijä Laura Jane Grace eli 32-vuotiaaksi asti miehenä nimeltä Tom Gabel. Yksi rockin harvoista transnaisista tuli kaapista koko kansalle Rolling Stonen artikkelin kautta toukokuussa 2012. Pari vuotta sen jälkeen hän jatkoi aiheen käsittelyä Against Me!:n kuudennella albumilla Transgender Dysphoria Blues.

Levyn viimeinen kappale Black Me Out:

Eräässä arvostelussa Transgender Dysphoria Bluesia verrattiin Lou Reedin Berliniin, mutta se ei ole kovin osuva rinnastus. Molemmat levyt kyllä käsittelevät vaikeita ja kiisteltyjä asioita, mutta muuten niillä ei juuri ole yhteistä. Siinä missä Berlin on fiktiivinen teos, on Transgender Dysphoria Blues hyvin henkilökohtainen kuvaus Tom Gabelin kivuliaasta kasvusta Laura Jane Graceksi. Against Me!:n levyn kantava tunnetila on dysforia eli sukupuoliristiriita eli kokemus siitä, että on syntynyt väärän sukupuolen kehoon. Tom Gabel tiesi jo viisivuotiaana olevansa naispuolinen, mutta vasta kolmenkymmenen hampaat irvessä eletyn vuoden jälkeen hän oli valmis ryhtymään tarvittaviin toimenpiteisiin.

Transgender Dysphoria Blues on hieno nimi levylle. Se viittaa laulut tehneen henkilön minäsuhteeseen ja siitä nouseviin tunteisiin, mutta myös bluesperinteen tapaan käsitellä murheita musiikilla. Klassisessa bluesbiisissä mies herää aamulla ja huomaa surukseen naisen lähteneen. Se ei ole ongelma eikä mikään sen rinnalla, että mies herää elämänsä jokaisena aamuna toivoen epätoivoisesti, että nainen (siis se kätketty nainen, joka hänen sisimmässään asuu ja joka hän oikeasti on) olisi lähtenyt pois, jotta hän voisi elää kokonaisen ihmisen normaalia elämää. Blues viittaa suruun ja siitä elpymiseen musiikin kautta, ja siitäkin Transgender Dysphoria Bluesissa on kyse: niin kuin bluesmiehet laulavat murheensa pois, lauloi Laura Jane Grace tiensä elämään ja kaatoi samalla Tom Gabeliksi kutsutun julkisivun.

Albumin nimibiisin liveversio:

Transgender Dysphoria Bluesin äänitykset jäivät ensimmäisellä kierroksella kesken. Tomista Lauraksi muuttuvan muusikon sukupuolenvaihdosprosessi, hoitojen psykofyysiset vaikutukset, julkisuus, elämän ja identiteetin läpikotainen mullistuminen sekä huoli siitä, mitä siitä koituu itselle ja läheisille tekivät työskentelystä hyvin hankalaa. Samaan aikaan Against Me!:n kokoonpano muuttui perusteellisesti, mikä sekoitti pakkaa entisestään.

Keväällä 2013 Grace oli päässyt sinuiksi muutoksensa kanssa ja Against Me! saanut rivinsä järjestykseen. Gracen ja pitkäaikaisen kitaristin James Bowmanin seuraan liittyi tunnettu punkrumpali Atom Willard, ja niin Transgender Dysphoria Blues saatiin tehdyksi loppuun. Kiertueiden koittaessa bändiin liittyi ruotsalaisen The (International) Noise Conspiracyn basisti Inge Johansson.

Transgender Dysphoria Bluesilla Laura Jane Grace on auki kuin viiltohaava. Hän päästää ulos kaiken, mitä joutui pitkään piilottelemaan. Jo suorasanainen avaus- ja nimiraita nostaa palan kurkkuun:

– You want them to notice the ragged ends of your summer dress.
You want them to see you like they see every other girl.
They just see a faggot.
They’ll hold their breath not to catch the sick.

True Trans Soul Rebelissä soi sama tuska, mutta sen sanoma on voimaannuttava. Kaikki tekstit eivät ole itsekeskeistä tilitystä ja uhmakasta uuden identiteetin lanseerausta. Grace kirjoitti Fuckmylife666:n vaimolleen, Two Coffinsin tyttärelleen ja Dead Friendin nuorena kuolleelle ystävälle.

Fuckmylife666:

Painavista sanoituksista huolimatta Transgender Dysphoria Blues ei ole mikään spoken word -levytys. Se on kipakasti potkiva punk rock -albumi, jolla on myös musiikillista arvoa. Laura Jane Grace on taitava biisintekijä, jota esimerkiksi Bruce Springsteen arvosti jo Tom Gabelin aikakaudella. Teini-ikäinen Tom löysi punkista kanavan tuoda julki tunteita, jotka muuten piti tukahduttaa. Vaikka tuo alakulttuuri ei lopulta ollutkaan sellainen hyväksyvä ja avarakatseinen perheyhteisö, jota hän erilaisuuden ja ulkopuolisuuden piinaamana etsi, punk kasvatti hänestä muusikon. Transgender Dysphoria Bluesilla kolmekymppisen Gracen sävellykset ovat tyylitajuisia ja jalostuneita.

Tärkeintä Transgender Dysphoria Bluesissa on silti se, kuinka suoraan, kainostelematta ja äänekkäästi se kertoo ilmiöstä, joka liian usein hyssytellään huomaamattomiin. Levyä kuunnellessa kannattaa lukea Laura Jane Gracen ja Dan Ozzin kirja Tranny – Confessions Of Punk Rock’s Most Infamous Anarchist Sellout, jonka suomennos ilmestyy ensi keväänä. Kirjastoista löytyy muutakin transsukupuolisuuteen liittyvää tietokirjallisuutta.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Against Me! kotisivu
Transtukipiste

Levyhyllyt:
Against Me! studioalbumit
Against Me! Is Reinventing Axl Rose (2002)
Against Me! As The Eternal Cowboy (2003)
Searching For A Former Clarity (2005)
New Wave (2007)
White Crosses (2010)
Transgender Dysphoria Blues (2014)
Shape Shift With Me (2016)

Lue lisää:

Laura Jane Grace & Dan Ozzi: Tranny – Confessions Of Punk Rock's Most Infamous Anarchist Sellout (2016).

Laura Jane Grace & Dan Ozzi: Tranny – Confessions Of Punk Rock’s Most Infamous Anarchist Sellout (2016).

Grace, Laura Jane & Ozzi, Dan: Tranny – Confessions Of Punk Rock’s Most Infamous Anarchist Sellout, 320 sivua. (Hachette Books, 2016).

Against Me! Transgender Dysphoria Blues (2014).

Against Me! Transgender Dysphoria Blues (2014).

Guns N’ Roses: Appetite For Destruction – hardrockin kunnianpalautus

Guns N’ Roses: Appetite For Destruction (Geffen, 1987)

Guns N' Roses: Appetite For Destruction (1987).Guns N’ Rosesin lauantaina 1.7.2017 Hämeenlinnaankin ulottuvaa Not In This Lifetime -kiertuetta myydään klassisen kokoonpanon paluuna. Sitä se onkin, jos lukee myös 1990-luvun alun tapahtumat klassisen GN’R:n tekosiksi. Kuten megalomaanisen Use Your Illusion -maailmankiertueen mellakka-alttiilla keikoilla aikoinaan, etulinjassa seisovat basisti Duff McKagan, laulaja Axl Rose ja soolokitaristi Slash. Taustalla on joukko taitavia taustalaulajia, kosketinsoittajia, komppikitaristeja ja muita statisteja, joiden avulla rockkonsertti kasvaa stadionmittoihin.

Meille puristeille Guns N’ Rosesin klassinen kokoonpano käsittää Slashin, Rosen ja McKaganin lisäksi kaksi muutakin korvaamatonta kaveria: komppikitaristi Izzy Stradlinin ja rumpali Steven Adlerin. Kumpikaan heistä ei soita paluukiertueella, mutta eipä sen väliä, koska he olivat paikalla silloin, kun Guns N’ Roses kirjoitti nimensä tähtiin. Se tapahtui Appetite For Destruction -debyyttialbumilla, jonka julkaisusta tulee heinäkuun 21. päivänä kuluneeksi kolmekymmentä vuotta.

Los Angelesissa tuottaja Mike Clinkin kanssa tehty Appetite For Destruction ei ollut välitön menestys. Kuukautta ennen albumin julkaisua ilmestynyt single It’s So Easy oli edustava näyte bändin rankasta repertoaarista, mutta ei mikään hitti. Toinen sinkku Welcome To The Jungle ilmestyi lokakuussa 1987, mutta sen video pääsi Music Television -kanavan rotaatioon vasta vuoden 1988 alussa. Guns N’ Roses oli ollut koossa kolme vuotta ja Appetite For Destruction kaupoissa kahdeksan kuukautta ennen kuin television mahti avasi bändille tien tähtiin.

Kolmas single Sweet Child O’Mine ratkaisi pelin Guns N’ Rosesin eduksi. Kun se julkaistiin singlenä ja videona kesällä 1988, se nousi Billboardin listan kärkeen, eikä Guns N’ Rosesin mestaruudesta rockin raskaassa sarjassa ollut enää epäilystäkään. Sweet Child O’Mine oli herkkyydessään Appetite For Destructionin kaupallisin kappale, mutta pysyi kuitenkin linjassa – se on rakkauslaulu, mutta ei mikään sokerinen hituri. Slashin upeasti kasvava kitarasoolo on yksi hard rockin historian komeimpia.

Se, mitä muuta hard rockissa tapahtui Appetite For Destructionin aikaan, teki Guns N’ Rosesista tarpeellisen. Edellisenä vuonna oli julkaistu sellaisia pehmolevyjä kuin Europen The Final Countdown, Poisonin Look What The Cat Dragged In ja Bon Jovin Slippery When Wet, ja Appetiten ilmestymisvuoden satoa olivat Def Leppardin Hysteria, Aerosmithin Permanent Vacation ja Whitesnaken 1987. Noita julkaisuja yhdisti vain se, ettei niissä ollut nimeksikään vaaran tuntua. Uudet, rankat speed/thrash-bändit olivat tehneet vallankumouksen metallissa, mutta hardrockin valtavirrassa Guns N’ Roses oli ainoa yhtye, jossa oli uhmaa teini-ikäisen tarpeiksi. Sellaiselle on aina tilausta.

Toisin kuin Bon Jovin ja Aerosmithin ammattilauluntekijöiden kanssa laatimat levytykset, Appetite For Destruction on aidosti tekijänsä näköinen albumi. Se syntyi, kun sieltä täältä Los Angelesiin ajautuneet nuoret miehet (McKagan tuli Seattlesta, Stradlin ja Rose Indianasta, Slash on syntyjään britti) kohtasivat Sunset Stripin rockskenen sykkeessä ja perustivat bändin. Se bändi oli parhaimmillaan huumaavan hyvä. Sellaiset biisit kuin Mr. Brownstone ja Nightrain eivät olleet enempää kuin osiensa summia, mutta osat nivoutuivat toisiinsa niin saumattomasti, että musiikki heräsi henkiin omana olentonaan. Paljosta on kiittäminen myös tuottaja Clinkiä. 1980-luvun lopun läiskähteleviä muotisoundeja fiksusti vältelleessä tuotannossa on taikaa, johon ajan hammas ei pysty.

Appetite For Destructionin myynti käynnistyi hitaasti mutta kantoi kauas. Levy nousi Billboardin listan hännille elokuussa 1987, ja tasan vuotta myöhemmin se saavutti listan ykkössijan. Yhdysvalloissa listaviikkoja kertyi huimat 147. Kolmessakymmenessä vuodessa Appetite For Destructionia on myyty liki kolmekymmentä miljoonaa kappaletta, ja yli puolet sen biiseistä on edelleen mukana Guns N’ Rosesin ohjelmistossa.

Siinä missä Use Your Illusion -tuplalevypari on sekavuudessaan ja hahmottomuudessaan kuin rocktähteyden buffet-pöydässä itsehillintänsä menettäneen yhtyeen bulimiaoksentelua, on Appetite For Destruction kolme varttia jännittävää, jäntevää ja jännitteistä bändisoittoa. Juuri sitä silkkaa asiaa, mikä Guns N’ Rosesin hardrock & rollissa alun perin viehätti.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Guns N’ Rosesin studioalbumit
Appetite For Destruction (1987)
GN’R Lies (1988)
Use Your Illusion I (1991)
Use Your Illusion II (1991)
The Spaghetti Incident? (1993)
Chinese Democracy (2008)

Lue lisää:
Adler, Deanna & Spagnola, Lawrence J.: Sweet Child of Mine – How I Lost My Son To Guns N’ Roses, 265 sivua. (Monarch Publishing, 2016).
Adler, Steven & Spagnola, Lawrence J.: My Appetite For Destruction – Sex & Drugs & Guns N’ Roses, 286 sivua. (Harper Collins, 2010).
Canter, Mark & Porath, Jason & Lue, Jack: Reckless road – Guns N’ Roses And The Making Of Appetite For Destruction, 348 sivua. (Shoot Hip Press, 2007).
Davis, Stephen (Petri Silas, kääntäjä): Guns N’ Roses – Watch You Bleed – koko tarina, 486 sivua. (Johnny Kniga, 2009).
Guns N’ Roses & Putterford, Mark (Jukka Väänänen, kääntäjä): Guns N’ Roses omin sanoin, 96 sivua. (Tammi, 1994).
McCarthy, Jim & Olivent, Marc: Guns N’ Roses – Reckless Life – A Graphic Novel, 160 sivua. (Omnibus Press, 2015).
McKagan, Duff (Pekka Tuomisto, kääntäjä): It’s So Easy (ja muita valheita), 408 sivua. (Otava, 2012).
Slash & Bozza, Anthony: Slash, 481 sivua. (Like, 2009).
Wall, Mick: Guns N’ Roses – The Most Dangerous Band In The World, 147 sivua. (Sidgwick & Jackson, 1991).
Wall, Mick (Jorma-Veikko Sappinen, kääntäjä): W.A.R – W. Axl Rose, 365 sivua. (Like, 2011).
Wall, Mick (Petri Silas, kääntäjä): Viimeiset jättiläiset – Guns N’ Roses. (Johnny Kniga, 2017).

Guns N' Roses: Appetite For Destruction (1987).

Guns N’ Roses: Appetite For Destruction (1987).