Lepää rauhassa, Pete Shelley – Buzzcocksista ikuisuuteen

Pete Shelley 1955–2018

Pete Shelley: Homosapien (1981).Joulukuun kuudennen päivän iltana brittiläisen Buzzcocksin some-tileillä julkaistiin suru-uutinen. Bändin laulaja-kitaristi ja biisintekijä Pete Shelley oli kuollut sairauskohtaukseen 63-vuotiaana.

Shelley tuli tunnetuksi yhtenä punksukupolven lahjakkaimmista lauluntekijöistä ja myöhemmin muusikkona, joka ei arastellut uuden soundin etsimistä sen enempää kuin tärkeinä pitämistään arkaluontoisista asioista puhumista.

Pete Shelley perusti Buzzcocksin opiskelukaverinsa Howard Devoton kanssa vuonna 1975. Bändi soitti ensimmäisen keikkansa Boltonissa aprillipäivänä 1976. Asiat etenivät rivakasti kulttuurin uusien tuulten puskuvoimalla: jo saman vuoden syyskuussa Buzzcocks esiintyi Lontoossa punk-svengali Malcolm McLarenin järjestämässä 100 Club Punk Festival -tapahtumassa. Muita esiintyjiä olivat muun muassa Sex Pistols, Siouxsie & The Banshees, The Clash, The Vibrators ja The Damned.

Vuoden loppuun mennessä Buzzcocks oli jo levyttänyt ensimmäisen ep:nsä Spiral Scratchin, yhden ensimmäisistä punk-omakustanteista. Buzzcocks teki vaikutuksen tiukkana bändinä, jonka energisyys ei kärsinyt monille ajan bändeille tyypillisestä haparoivasta soitosta, sekä Shelleyn lauluntekijänlahjoilla. Paras esimerkki niistä on klassikko Ever Fallen In Love (With Someone You Shouldnt’ve).

Vuonna 1977 Buzzcocksin kokoonpano muuttui, kun Devoto erosi bändistä ja perusti oman yhtyeensä Magazinen. Shelleystä tuli Buzzcocksin kitaristi-laulaja ja hänen korkeasta, kirkkaasta ja melodisesta laulustaan bändin leimallisin piirre.

United Artists Records teki diilin Buzzcocksin kanssa elokuun kuudentenatoista 1977. Bändi levytti isolle yhtiölle Martin Rushentin tuottamat albumit Another Music In A Different Kitchen (1978), Love Bites (1978) ja A Different Kind Of Tension (1979). Neljäs albumi jäi demoasteelle, kun Buzzcocks hajosi vuonna 1981.

Sooloartistiksi alkanut Shelley debytoi albumilla, jollaista kukaan ei osannut odottaa mieheltä, joka oli tullut tunnetuksi melodisen punkbändin laulaja-kitaristina ja taitavana poplauluntekijänä. Soolodebyytti Sky Yen oli jo vuonna 1974 olkkarissa äänitetty levyllinen kokeellista elektronista musiikkia Tangerine Dreamin ja Clusterin hengessä. Sky Yenin vastaanotto oli aikanaan lähinnä hämmentynyt ja vihamielinen, mutta myöhemmin sen psykedeelistä hammasporanoisea on alettu pitää kokeellisuudessaan kiinnostavana. Shelleyn omasta mielestä levy sopi kuulokekuunteluun sekä niille, jotka halusivat saada vieraat poistumaan.

Sky Yenin piti alun perin olla soundtrack Devoton tekemään elokuvaan. Samankaltaiseen tarkoitukseen tehtiin myös Shelleyn seuraava projekti Hangahar, jonka hän levytti Sally Timmsin ja Lindsay Leen kanssa vuonna 1980.

Homosapien-single (ja samannimisen sooloalbumin nimibiisi vuodelta 1981) vei Shelleyn kappalerakenteen kannalta takaisin popmusiikin lähteille, mutta sekin oli sovitettu elektronisen musiikin soittimille eli syntetisaattoreille ja rumpukoneille. Kappaleen viittaukset homoseksuaalisuuteen saivat BBC:n kieltäytymään soittamasta sitä, mikä puolestaan sai Shelleyn kertomaan julkisuudessa omasta biseksuaalisuudestaan, johon hän oli viittaillut jo Buzzcocksille kirjoittamissaan kappaleissa.

Samankaltaista soundimaailmaa kartoitti myös vuoden 1983 XL1-albumi, jonka tunnetuin kappale on Telephone Operator. Aikaansa edellä olleen albumin mukana sai ZX Spectrum -tietokoneelle tehdyn ohjelman, jonka esittelemiä grafiikoita ja lyriikoita saattoi katsella levyä kuunnellessaan.

Vuoden 1986 Heaven And The Sea -sooloalbumilla Shelley yhdisti elektronisen musiikin ja kitararockin piirteitä ajanmukaiseksi ja täyteläiseksi popiksi. Levyltä julkaistiin kaikkiaan neljä singleä, joista tässä kuullaan melankolinen Waiting For Love.

Ympyrä sulkeutui 1980-luvun lopulla, kun Buzzcocks teki paluun. Aluksi punklegenda julkaisi livelevyjä, mutta muutaman tunnusteluvuoden jälkeen myös uutta musiikkia. Vuonna 1993 julkaistu Trade Test Transmission -albumi käynnisti Buzzcocksin uran myöhemmät ajat, jotka jatkuivat aina Shelleyn kuolemaan saakka. Viimeiseksi jäi vuonna 2014 julkaistu yhdeksäs Buzzcocks-pitkäsoitto The Way.

Shelleyn viimeinen albumi Cinema Music And Wallpaper Sounds ilmestyi vuonna 2016. Se sulki hänen soolouransa ympyrän samalla tavalla kuin Trade Test Transmission oli sulkenut Buzzcocksin kehän: Cinema Music And Wallpaper Sounds oli vuonna 1976 äänitetty levyllinen kokeellista elektronista musiikkia ja siinä mielessä Sky Yenin sisarteos.

Pete Shelley kohtasi loppunsa kotonaan Virossa, jossa hän oli asunut vaimonsa Gretan kanssa vuodesta 2012 lähtien.

Peter Campbell McNeish 17.4.1955–6.12.2018

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Hae Buzzcocks-klassikoita kirjastosta!

Hae Buzzcocks-klassikoita kirjastosta!

Hae Bozzcocksia kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt | Buzzcocks
Another Music In A Different Kitchen (1978)
Love Bites (1978)
A Different Kind Of Tension (1979)
Trade Test Transmissions (1993)
All Set (1996)
Modern (1999)
Buzzcocks (2003)
Flat-Pack Philosophy (2006)
The Way (2014)

Pete Shelley
Sky Yen (1980)
Hangahar (1980)
Homosapien (1981)
XL1 (1983)
Heaven And The Sea (1986)
Cinema Music And Wallpaper Sounds (2016)

Lue lisää
Junttila, Jukka: 1977 – Punkvallankumous, 279 sivua. Like 2017.
McGartlandTony: Buzzcocks – The Complete History, 288 sivua. John Blake 1995.
Robb, John & Salmenpohja, Ilkka (kääntäjä): Punk! – Brittipunkin haastatteluhistoria. Like 2007.

Pete Shelley: XL1 (1983).

Pete Shelley: XL1 (1983).

 

Jane’s Addiction: Ritual De Lo Habitual – toisinajattelijoiden taidemanifesti

Ritual De Lo Habitual (Warner, 1990)

Jane's Addiction: Ritual De Lo Habitual (1988).1980-luvun lopulla Los Angelesissa raikasi hiuslakantuoksuinen pophevi. Glam metalista tuli niin suuri ilmiö, että Troubadourin, Rainbow Bar & Grillin ja Whisky a Go Go’n kaltaisten menomestojen nimet opittiin tuntemaan Suomessa asti.

Tuffin ja Wildsiden kaltaiset Sunset Stripin yhtyeet eivät kuitenkaan olleet koko totuus kaupungista. LA:ssa oli myös vahva underground-skene, jonka toiminta keskittyi Scream-klubille. Sen tunnetuin bändi oli Jane’s Addiction, jonka keikkojen ympärillä kävi niin kova kuhina, että levymogulitkin kiinnostuivat.

Laulaja Perry Farrellin, kitaristi Dave Navarron, basisti Eric Averyn ja rumpali Stephen Perkinsin vuonna 1985 perustama Jane’s Addiction julkaisi ensimmäisen levynsä, livenä Roxy Theatressa taltioidun Jane’s Addictionin vuonna 1987. Heti sen jälkeen bändi siirtyi riippumattomalta Triple X Recordsilta Warner Brosille. Vuoden 1988 Nothing’s Shocking, Jane’s Addictionin ensimmäinen studioalbumi, myi reilut parisataatuhatta kappaletta.

Ritual De Lo Habitual äänitettiin Hollywoodissa Track Record -studiolla vuoden 1989 loppupuoliskon aikana. Levyn tuotti Dave Jerden, joka oli tehnyt Jane’s Addictionin kanssa myös Nothing’s Shockingin. Toisen studioalbumin biisit olivat olleet olemassa jo pitkään: Jerden oli saanut jo ennen Nothing’s Shockingin äänityksiä Farrellilta kasetin, jolla oli kahdeksantoista biisiä. Niistä puolet äänitettiin Nothing’s Shockingille, loput päätyivät Ritual De Lo Habitualille.

Se ei kuulosta hyvältä lähtökohdalta levyn tekemiselle. Ensimmäiseltä levyltä yli jääneet kappaleet olisivat monien bändien tapauksessa olleet nimenomaan sitä itseään, ylijäämäkamaa, josta ei ollut levytettäväksi. Jane’s Addictionin tapauksessa niin ei kuitenkaan ollut. Jerden on jopa nimennyt Ritual De Lo Habitualin suosikikseen kaikista tuottamistaan levyistä. ”Siinä on outo viba, jota on vaikea määritellä… Se tuntuu tulleen jostakin muualta, enkä oikein tiedä, miten se tapahtui”, hän pohdiskeli LA Weeklyn haastattelussa vuonna 2015.

Sellainen viba syntyy, kun kaikki – sekä harkittu että sattumanvarainen – osuu kohdalleen. Nothing’s Shockingin aikaan Jane’s Addiction tuskin olisi vielä ollut valmis kaikkeen, mitä Ritual De Lo Habitual siltä vaati. Esimerkiksi eeppinen bakkanaalikuvaus Three Days, albumin suurteos, pantiin purkkiin yhdellä ainoalla otolla. Levyn tunnetuimman biisin Been Caught Stealingin svengi alkoi keinua vasta studiossa, ja biisillä kuultava koiran haukahtelu saatiin mukaan sattumalta, kun Farrellin rakas Annie intoutui räksyttämään juuri sopivassa kohdassa.

Ritual De Lo Habitualista tehtiin kaksiosainen, niin sanotusti takapainoinen kokonaisuus, melkein kuin kahdesta ep:stä niputettu albumi. Alkupuoli Stop!:ista Been Caught Stealingiin koostuu iskevistä ja tunnelmoivista rockbiiseistä, jollaisista myös Nothing’s Shocking oli tehty. Napakan funkyssa No One’s Leavingissa ja Ain’t No Rightissa (jonka rajusti sätkivää rockia värittävät hävittäjälentokoneen äänet) Jane’s Addiction kuulostaa suorastaan pitelemättömältä, mutta samalla Navarron, Perkinsin ja Averyn yhteistyö on äärimmäisen hallittua.

Teosmaiset kappaleet ovat levyn loppupuolella. Niihin tuovat juhlavuutta jousisovitukset – Then She Did… -kappaleessa ne luovat elokuvallista laajakangastunnelmaa, ja Of Coursessa ne vievät Lähi-itään Farrellin juutalaisen perhetaustan kautta. Vaikuttava, moniosainen Three Days ja albumin kansitaide saivat innoituksensa Farrellin ystävän kuolemasta. Herkkä päätöskappale Classic Girl tyynnyttelee albumia rajusti ravistelleet tunnemyrskyt, ja loppu on hyvin kaunis.

1990-lukua ei ehtinyt kulua kovinkaan monta vuotta, kun vaihtoehtorock jo kangistui tylsäksi ja kaavamaiseksi uusien kliseiden toisteluksi. Ritual De Lo Habitual oli vielä niistä rasitteista vapaa levy, uraauurtava albumi, jonka vaikutteita ei voinut nimetä kovin yksiselitteisesti. Siinä kuulee The Velvet Undergroundin näkemyksellistä piittaamattomuutta siitä, miten rockia saa soittaa, Jimi Hendrixistä ja psykedeliarockista kumpuavaa kitarankäsittelyä, progen eeppisyyttä ja punkin rosoisuutta, The Contortionsin kaltaisista punk funk- ja no wave -bändeistä periytyvää hallittua kaaosta ja vanhan Alice Cooper Groupin teatraalisuutta ja draamantajua.

Navarro on myöhemmin mytologisoinut Ritual De Lo Habitualin tekemistä sanomalla olleensa sen sessioissa niin aineissa, ettei muista niistä yhtään mitään. Tuottaja Jerden ei usko sen olevan totta. Hän kertoi LA Weeklyssä, ettei nähnyt yhdenkään Jane’s Addictionin jäsenen koskeneen huumeisiin levyä tehtäessä. Ritual De Lo Habitualia kuunnellessa tuottajaa on helpompi uskoa. Jane’s Addictionin läpimurtoalbumi on kaikessa outoudessaan, napakkuudessaan ja psykedeelisyydessään täysin fokusoitunut bändilevy. Navarron hyökyvä kitarismi on todella kaukana nuokkuvan narkkarin räpiköinnistä.

Ritual De Lo Habitual oli tärkeä julkaisu Jane’s Addictionille (sitä on myyty tuplaplatinan verran yksin Yhdysvalloissa) ja rockille ylipäänsä. Farrellin proosarunolliset sanoitukset ja bändin kliseitä karttelevat sävellykset palauttivat uskon siihen, että pinnalliseksi ja tyhjänpäiväiseksi häntäheikkien hölinäksi latistunut suurten yhtiöiden rock voisi taas olla merkityksellinen taidemuoto. 1990-luvun alussa se olikin sitä hetken verran, ja se on osaltaan Jane’s Addictionin ansiota.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Jane’s Addiction kotisivu

Hae Jane's Addiction -klassikko 'Ritual De Lo Habitual' kirjastosta!

Hae Jane’s Addiction -klassikko ’Ritual De Lo Habitual’ kirjastosta!

Hae Ritual De Lo Habitual kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
Jane’s Addiction (live, 1987)
Nothing’s Shocking (1988)
Ritual De Lo Habitual (1990)
Strays (2003)
The Great Escape Artist (2011)

Muista myös kokoelmalevyt
Kettle Whistle (Warner Bros., 1997).
Perry Farrell (& Jane’s Addiction & Porno For Pyros): Rev (1999).
Up From The Catacombs – The Best Of Jane’s Addiction
(Rhino, 2006).
A Cabinet Of Curiosities, 3CD + DVD (Rhino, 2009).
Live In NYC, (Hypersonic/Universal, 2013).
Sterling Spoon, 6LP (Rhino, 2016).
Alive At Twenty-Five – Ritual De Lo Habitual 2016 Silver Spoon Anniversary Tour, CD + DVD + Blu-ray (Cleopatra, 2017).

Lue lisää
Mullen, Brendan: Whores – An Oral Biography Of Perry Farrell And Jane’s Addiction, 324 sivua. Da Capo 2005.
Navarro, Dave & Strauss, Neil: Don’t Try This At Home – A Year In The Life Of Dave Navarro, 253 sivua. Regan Books 2004.
Thompson, Dave: Perry Farrell – The Saga Of A Hypester, 244 sivua. St. Martin’s Griffin 1995.

Jane's Addiction: Ritual De Lo Habitual (1988).

Jane’s Addiction: Ritual De Lo Habitual (1990).

The Adverts: Crossing The Red Sea With The Adverts – uuden kulttuurin etulinjassa

Crossing The Red Sea With The Adverts (Bright, 1978)

The Adverts: Crossing The Red Sea (1978).Sanotaan, että mitä kirkkaammin liekki palaa, sen nopeammin se sammuu. Niin kävi ainakin The Advertsille, jonka kaari jäi vain kahden levyn mittaiseksi. Brittiläistä punkpioneeria ei kuitenkaan ole unohdettu, siitä on pitänyt huolen sen klassikoksi kohotettu debyyttialbumi Crossing The Red Sea With The Adverts.

Crossing The Red Sea With The Advertsin tehnyt alkuperäiskokoonpano syntyi vuonna 1976, kun Devonista Lontooseen muuttaneet T.V. Smith ja Gaye Advert lyöttäytyivät yhteen kitaristi Howard Pickupin ja rumpali Laurie Driverin kanssa. The Adverts syntyi uuden kulttuurin etulinjaan. Se soitti ensimmäiset keikkansa Lontoon Roxyssa tammikuussa 1977 – kuukautta ennen kuin ensimmäinen brittiläinen punkalbumi, The Damnedin Damned Damned Damned ilmestyi.

The Adverts julkaisi punkin vallankumousvuoden mittaan kolme singleä. Niistä ensimmäinen, kiivas ja itseironinen One Chord Wonders//Quick Step kiteytti punkin eetoksen hienommin kuin yksikään toinen aikakauden klassikko. Keskimmäinen, elokuussa julkaistu Gary Gilmore’s Eyes//Bored Teenagers kipusi singlelistalla kahdeksanneksitoista ja tuli bändin kaikkien aikojen tunnetuimmaksi kappaleeksi. (Yllättävää kyllä, hittibiisi ei ollut lainkaan mukana Crossing The Red Sea With The Adverts -albumin alkuperäisellä versiolla.) Punkilmiön laajenemisnopeudesta kertoo jotakin se, että lokakuussa 1977 julkaistu kolmas single Safety In Numbers//We Who Wait jo kritisoi skenen turvallisuushakuista laumasieluisuutta.

Abbey Road -studiolla tehty Crossing The Red Sea With The Adverts ilmestyi Iso-Britannian albumilistalle julkaisuviikollaan helmikuussa 1978. Mikään valtava myyntimenestys se ei ollut, mutta teki saman tien selväksi, että The Advertsilla oli valttinaan poikkeuksellisen hyvä biisintekijä. T.V. Smith kirjoitti melodisia ja iskeviä lauluja, joista monet olisivat toimineet millaisina sovituksina tahansa. Hänen bändinsä debyytti oli vahvasti ajassa kiinni, mutta sillä oli myös ikuisuusarvoa.

Vaikka The Adverts aikalaistensa tavoin korosti sitä, että soittotaito oli pelkkä vähäpätöinen muotoseikka sisällön ja sanoman ympärillä, eivät Driver, Pickup ja Advert olleet lainkaan pöllömpi punkbändi, ja ennen kaikkea heillä oli keulillaan erinomainen rocklaulaja ja -lyyrikko. Tuleen bändin puhalsi juuri laulaja T.V. Smith, jonka kiihkeys ja intohimo puskivat läpi pitelemättöminä. The Adverts ei tavoitellut maailmaa ravistelevaa rankkuutta yhtä tietoisesti ja itsetarkoituksellisesti kuin Sex Pistols ja moni muu, mutta raju sen ensimmäinen albumi silti oli. Mitä vilpittömimmällä, realistisimmalla ja aidoimmalla tavalla.

Crossing The Red Sea With The Adverts oli vaikuttava levy sanan kaikissa merkityksissä. Se muokkasi käsityksiä siitä, mistä punkissa on kyse ja kuinka sitä tehdään. Kriitikoiden zeitgeistin tavoittaneeksi klassikoksi julistama levy olisi voinut olla lupaava alku pitkälle uralle, mutta toisin kävi. Pian alkuperäisestä kokoonpanosta olivat jäljellä enää Smith ja Advert, eikä bändin toinen albumi Cast Of Thousands ollut edeltäjänsä kaltainen menestys oikein millään tasolla. Yhtye soitti viimeisen keikkansa lokakuussa 1979.

Crossing The Red Sea With The Advertsilla soittaneesta kokoonpanosta kitaristi Howard Pickup (eli Howard Boak) kuoli vuonna 1997. Rumpali Laurie Driver (eli Laurie Muscat) asuu tätä nykyä Islannissa. Gaye Advert eli Gaye Black on työskennellyt Lontoossa sosiaalialalla ja taiteilijana.

Perustettuaan ja haudattuaan yhtyeet T.V. Smith’s Explorers ja Cheap Smith teki ensimmäisen sooloalbuminsa vuonna 1983, kunnes jäi vuosiksi viettämään hiljaiseloa musiikista. 1990-luvun alussa hän ryhtyi sooloartistiksi. Siitä lähtien hän on kiertänyt maailmaa kitaransa kanssa ja koonnut kiertuepäiväkirjoistaan valloittavan kirjasarjan. Smith on julkaissut toistakymmentä sooloalbumia ja useita livelevyjä. Viimeisin studiolevy Land Of The Overdose ilmestyi 2018.

Smith on tehnyt erinomaisia biisejä myös soololevyilleen, mutta The Advertsin klassikoilla on hänen faniensa sydämessä erityinen paikka. Niin taitaa olla myös hänen sydämessään, onhan hän sentään kirjoittanut aiheesta runonkin:

Punk Rock Poem

It was strange being in a punk rock band
People gobbed on us, then shook us by the hand
We played every toilet in this green and slimy land
First of all for fifteen quid, then – later on – a grand!

Thirty days of madness touring with the Damned
Turning up to soundcheck to find out we’d been banned
Driving back to London in the mini-van

Didn’t get to the U.S.A. as planned

And, looking back, we didn’t change the music scene a lot
But we did have one hit single, and supported Iggy Pop
And sometimes people tell me that the Adverts changed their lives
And that’s nice

It was great being in a punk rock band

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

T.V. Smithin kotisivu
Gaye Black kotisivu

Hae The Adverts -klassikko 'Crossing The Red Sea' kirjastosta!

Hae The Adverts -klassikko ’Crossing The Red Sea’ kirjastosta!

Hae The Advertsia kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
The Adverts
Crossing The Red Sea With The Adverts (1978)
Cast Of Thousands (1979)

T.V. Smithin sooloalbumit
Channel Five (1983)
March Of The Giants (1992)
Immortal Rich (1995)
Generation Y (1999)
Not A Bad Day (2003)
Misinformation Overload (2006)
In The Arms Of My Enemy (2008)
Coming In To Land (2011)
I Delete (2014), TVS
Land Of The Overdose (2018)

Lue lisää
Junttila, Jukka: 1977 – Punkvallankumous. 279 sivua. Like 2017.
Robb, John & Salmenpohja, Ilkka (suom.): Punk! – Brittipunkin haastatteluhistoria. Like 2007.

The Adverts: Crossing The Red Sea (1978).

The Adverts: Crossing The Red Sea (1978).

Kotiteollisuus: Valtatie 666 – tie jatkuu itään

Valtatie 666 (Universal, 2018)

Kotiteollisuus: Valtatie 666 (2018).Vuosituhannen vaihde oli aikamoinen antikliimaksi. Sitä odotettiin huolensekaisella innolla ja siitä kirjoitettiin lauluja, mutta loppujen lopuksi se ei sitten sekoittanutkaan tietokoneita, pudottanut lentokoneita, sytyttänyt sotia tai muuttanut oikeastaan mitään, ei ainakaan käden käänteessä.

Jotkut jutut sentään sattuivat siirtymään 2000-luvulle juuri niihin aikoihin. Yksi niistä oli suomenkielinen rock. Siinä missä esimerkiksi Ultramariini toi siihen uudenlaisia vaikutteita 1990-luvun kitarapopista ja vaihtoehtorockista, sellaiset yhtyeet kuin Viikate, Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus ammensivat hevistä, ja Maj Karma(n Kauniit Kuvat), Mokoma sekä Stam1na metallista.

Halukkain lukemaan itsensä osaksi suomirockin jatkumoa oli Kotiteollisuus.

Lappeenrantalainen Kotiteollisuus alkoi hahmottua nykyiseen muotoonsa jo 1990-luvun alkupuolella. Bändin pitkä pohjatyö tuotti tulosta hitaasti mutta taatusti. Ensimmäinen albumilistasijoituksen toi Tomusta ja tuhkasta vuonna 2000, ja Helvetistä itään ponkaisi listaykköseksi heti ilmestyessään syyskuussa 2003.

Viisitoista vuotta läpimurron jälkeen ilmestynyt Valtatie 666 on Kotiteollisuuden kuudestoista albumi. Kitaristi-laulaja ja biisintekijä Jouni Hynynen on kuvaillut sitä ihmisen ja perkeleen vuoropuhelusta tehdyksi teemalevyksi. Kun ”perkeleen” ymmärtää sisäisiksi demoneiksi – lannistaviksi ääniksi pään sisällä, ikäviksi muistoiksi, olemisen tuskaksi ja kyynisiksi mielialoiksi – punainen lanka on selkeä. Valtatie 666 vie kauas kohti viimeistä auringonnousua, ja se tie on yhtä kuin elämä.

Mitä musiikkiin tulee, harva asia on muuttunut niin vähän kuin Kotiteollisuuden perusbiisi. Sitä voidaan toki kutsua myös omaksi tyyliksi. Esimerkiksi sellaiset Valtatie 666:n kappaleet kuin Kusipää, Vääräleuka ja Järjen ääni eivät sinänsä kohahduta ennenkuulemattomuudellaan, mutta ne kulkevat ja tarttuvat ja niiden kitararaidat lomittuvat toisiinsa maukkaasti.

Suuren osan levyn 71 minuutin kestosta selittävät (ja kuulijaa eniten yllättävät) jykevä Sädekehä, painavana vyöryvä Taakka ja Maailma nukahtaa, joista viimeinen kestää uskomattomat 18 minuuttia ja 23 sekuntia. Yli yhdeksänminuuttisen, paikoin ihastuttavan abstraktin Taakan tietyt kohdat kuulostavat aivan Timo Rautiaisen laulamilta, vaikka eivät ilmeisesti sitä ole (sattuvaa sinänsä, sillä Trio Niskalaukauksellakin on Taakka-niminen kappale). Selkein vastapaino noille suurteoksille ja samalla levyn virkistävin veto on pariminuuttinen Valtatie 666, jonka Hynynen duetoi Radiopuhelimien kiihkeän J.A. Mäen kanssa.

Muutama vuosi sitten nelimiehiseksi muuttunut Kotiteollisuus on jykevältä ja selkeältä soundaavalla Valtatie 666:lla hyvässä peruskunnossa, ja hetkittäin bändi onnistuu jopa yllättämään. Vaikka ensimmäisestä Kotiteollisuus-nimellä julkaistusta albumista Aamenesta tuli tänä vuonna kuluneeksi 20 vuotta, Valtatie 666:n biisit eivät kuulosta lopunaikojen lauluilta. Eedeniin ei ole paluuta ja helvetti on kaukana takana, mutta tie jatkuu itään.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Kotiteollisuus kotisivu

Valtatie 666
Miitri Aaltonen – kitara, taustalaulu
Janne Hongisto – bassokitara, taustalaulu
Jouni Hynynen – laulu, kitara
Jari Sinkkonen – rummut

Hae Kotiteollisuuden 'Valtatie 666' kirjastosta!

Hae Kotiteollisuuden ’Valtatie 666’ kirjastosta!

Hae Valtatie 666 kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
Hullu Ukko ja Kotiteollisuus (1996)
Aamen (1998)
Eevan perintö (1999)
Tomusta ja tuhkasta (2000)
Kuolleen kukan nimi (2002)
Helvetistä itään (2003)
7 (2005)
Iankaikkinen (2006)
Sotakoira (2008)
Ukonhauta (2009)
Kotiteollisuus (2011)
Sotakoira II (2012)
Maailmanloppu (2013)
Kruuna / Klaava (2015)
Vieraan vallan aurinko (2016)
Valtatie 666 (2018)

Kotiteollisuuden laulaja-kitaristi-tekstintekijä Jouni Hynynen tunnetaan myös kirjailijana. Hynynen kertoo Turun Kirjamessuilta suoralähetetyssä haastattelussa kirjastaan Muistikuvia (Like, 2018). Kohtaamisessa kuullaan Hynysen tavasta kirjoittaa lyriikoita, tekstintekijöistä joita Hynynen ihailee sekä tunnustuksia Kotiteollisuuden sanoitusten takaa. Haastattelijana Pete Leppänen.

Jouni Hynynen: Muistikuvia (Like, 2018).

Jouni Hynynen: Muistikuvia (Like, 2018).

Lue lisää
Hynynen, Jouni: Rakkaudella, Hynynen, 166 sivua. Like 2009.
Hynynen, Jouni: Mies katoaa, 114 sivua. Like 2009.
Hynynen, Jouni: Kesämies, 239 sivua. Like 2010.
Hynynen, Jouni: Karjalainen ruletti, 254 sivua. Like 2012.
Hynynen, Jouni & Liimatta, Tommi & Hynynen, Vilja: Paskapuhetta, 151 sivua. Like 2013.
Hynynen, Jouni: Kadonnutta tavaraa etsimässä, 300 sivua. Like 2016.
Hynynen, Jouni: Muistikuvia – Tunnustuksia Kotiteollisuuden sanoitusten takaa, 283 sivua. Like 2018.
Hynynen, Jouni & Karmila, Mikko: Kotiteollisuus – Ukonhauta. Kenelle banjot soivat, 143 sivua. Like 2009.
Hynynen, Jouni & Sinkkonen, Jari: Kotiteollisuus.com – Vittuilua jo vuodesta 2001, 590 sivua. Like 2012.
Hämäläinen, Tuukka: Kirosäkeet – 20 uuden suomirockin sanoittajaa, 257 sivua. Idiootti 2011.
Kauppinen, Eetu (toim.): Miten lauluni syntyvät?, 243 sivua. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2017.
Liimatta, Tommi & Hynynen, Jouni: Rillipää ja läski – kirjeenvaihto 2007–2009, 270 sivua. Johnny Kniga 2010
Vuoto, Mika & Hynynen, Jouni: Kotiteollisuus munasillaan ja muutenkin, 136 sivua. Johnny Kniga 2015.

Kotiteollisuus: Valtatie 666 (2018).

Kotiteollisuus: Valtatie 666 (2018).

Disco Ensemble: First Aid Kit – hetki ennen räjähdystä

First Aid Kit (Fullsteam, 2005)

Disco Ensemble: First Aid Kit (2005).Disco Ensemble soittaa joulukuussa 2018 yhdeksän keikkaa Helsingin Tavastialla. Ne ovat pitkät jäähyväiset: rockbändi lopettaa toimintansa Last Nights Out -konserttisarjan jälkeen. Se tapahtuu ilman suurta draamaa ja todennäköisesti ihan oikeaan aikaan. Ulvilassa vuonna 1996 perustettu yhtye on tehnyt kuusi albumia ja luultavasti kaiken muunkin, mitä tehtävissä on.

Punkista, hardcoresta ja post-hardcoresta innoittunut Disco Ensemble teki läpimurron Suomessa vuonna 2005 julkaistulla toisella albumillaan First Aid Kitillä. Kultaa myyneen levyn alkuperäinen versio äänitettiin Örebrossa tuottaja Jens Bogrenin kanssa.

Suuri osa Disco Ensemblen vaikutteista tuli At The Drive-Inin ja Refusedin kaltaisilta bändeiltä. Se pyrki kanavoimaan esikuviensa aggression ja intensiteetin melodiseksi rockiksi, joilla ei ollut tarkkoja musiikillisia rajoja. Perinteinen kitarabändikokoonpano toki nikkaroi Disco Ensemblen ilmaisulle tietynmalliset raamit, mutta se ei pelännyt maustaa soundiaan vaikkapa kiinnostavilla elektronisilla soundeilla. First Aid Kitillä kuullaan ensi kertaa halpaa kosketinsoitinta, jonka laulaja Miikka Koivisto oli löytänyt porilaiselta kirpputorilta.

En tiedä, onko First Aid Kit tietoisesti kirjoitettu tuhoutuvasta ihmissuhteesta kertovaksi teemalevyksi, mutta sellaiseksikin sen voi tulkita. Dramaattisin käänne kuullaan heti avausraidalla: This Is My Head Exploding kertoo mitä tapahtuu, kun paine kasvaa liian suureksi. We Might Fall Apart, Human Cannonball ja Drop Dead, Casanova kertovat räjähdyshetkeen johtavasta kehityksestä. Levyn nimibiisi First Aid Kit taas on kuin tragedian jälkinäytös, ja päätösraita Asleep On The Wheel dramaattisen rakkaustarinan haikean onnellinen loppu.

Musiikki tukee tekstien emotionaalisia teemoja erinomaisesti. Biiseissä on pakahduttava, melankolinen tunnelma, mutta tasapainoksi myös kiivautta ja kiihkeyttä sekä melodioita, joista saa helposti kiinni. First Aid Kit kuulosti ilmestyessään raikkaalta levyltä, joka voisi tavoittaa suurenkin yleisön. Disco Ensemble ei ollut Suomen ainoa post-hardcorevaikutteinen bändi, mutta se oli ensimmäinen, joka oli halukas jättämään marginaalin ja katsomaan, miten suurille lavoille voisi päästä. Bändin energisillä keikoilla ei ihmetellyt yhtään, että bändi puhutteli nollavuosikymmenen nuoria niin väkevästi.

First Aid Kit pani asioihin vauhtia. Disco Ensemble soitti loppuunmyytyjä keikkoja ja teki sopimuksen Saksan Universal Musicin kanssa vuonna 2006. Iso levy-yhtiö pani bändin äänittämään osan First Aid Kitin kappaleista uudelleen Tukholman Gröndahl-studiossa Michael Ilbertin ja Pelle Gunnerfeldtin kanssa. Kitaristi Jussi Ylikoski mainitsi Soundin 9/2018 haastattelussa, ettei pitänyt Drop Dead, Casanovan, Eyes Of A Ghostin, Black Euron ja Sleep On The Wheelin uusia versioita alkuperäisten veroisina. Ne kuitenkin julkaistiin First Aid Kitin uusintapainoksella tuoreeltaan vuonna 2006. Bändin ja ison saksalaisyhtiön yhteistyöstä kertonee eniten se, että se päättyi kahden albumin jälkeen.

First Aid Kitin jälkeen Disco Ensemblen asiat etenivät mukavasti myös ulkomailla. Se julkaisi uutta musiikkia parin vuoden välein, saavutti suosiota varsinkin Keski-Euroopassa ja testasi siipiään myös Yhdysvalloissa. Kahden viimeisen albumin välissä kuluneet viisi vuotta ja bändin jäsenten sooloprojektit kuitenkin kielivät siitä, että Disco Ensemblen voimat olivat käymässä vähiin. Viimeinen, enteellisesti nimetty albumi Afterlife ilmestyi vuonna 2017.

Edessä on elämä Disco Ensemblen jälkeen. Kitaristi Jussi Ylikoski pyörittää jo Artistilabra-nimistä projektia, jossa valmennetaan uusia artisteja, ja laulaja Miikka Koivisto vaikuttaa Ruusut-yhtyeessä, joka on kriitikkojen parissa vuoden kehutuin kotimainen tulokas. Rumpali Mikko Hakilan ja basisti Lasse Lindforsin uusista kuvioista ei vielä ole tietoa. Tämä nelikko tullaan joka tapauksessa aina muistamaan Disco Ensemblenä, sillä bändillä on ollut merkitystä monelle.

Jäähyväisten aikaan mieleen palaa kaikki se, mikä yhteisessä ajassa oli parasta. Luulen, että Disco Ensemblen viimeisillä keikoilla kuullaan monta biisiä First Aid Kitiltä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Disco Ensemble kotisivu

Hae Disco Ensemblen klassikko 'First Aid Kit' kirjastosta!

Hae Disco Ensemblen klassikko ’First Aid Kit’ kirjastosta!

Hae First Aid Kit kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
Viper Ethics (Fullsteam Records, 2003)
First Aid Kit (2005)
Magic Recoveries (2008)
The Island Of Disco Ensemble (2010)
Warriors (2012)
Afterlife (2017)

Lue lisää
Alanko, Tero & Silas, Petri: Neljäs sukupolvi – Suomalainen rock nyt, 223 sivua. Johnny Kniga 2006.

Disco Ensemble: First Aid Kit (2005).

Disco Ensemble: First Aid Kit (2005).

Disco Ensemblen jäähyväiskiertue vedetään loka-joulukuussa 2018. Last Nights Out!

Disco Ensemblen jäähyväiskiertue vedetään loka-joulukuussa 2018. Last Nights Out!