Yö: Varietee – porirockin alkuräjähdys

Varietee (Poko, 1983)

Yö: Varietee (1983).Kauan sitten erään länsisuomalaisen kaupungin kaduilla asteltiin tukka pystyssä asvalttiin särkyneiden enkelten joukossa. Kun ilmiö syntyi, aika oli 1980-luku ja paikka Pori. Sitä kutsuttiin porirockiksi, ja sen lähtölaukauksen ampui .

Yli kolmekymmentäviisi vuotta myöhemmin on sanottava, että ilmiöt tulivat ja menivät, mutta Yö pysyi. Laulaja Olli Lindholm johdatti bändinsä punkin kiihkeydestä iskelmärockin seesteisyyteen ja oman elämänsä loppuun saakka.

Vuonna 1981 perustettu Yö herätti tamperelaisen Poko Rekordsin kiinnostuksen syksyllä 1982. Heti ensimmäinen single, keväällä 1983 julkaistu ’Likaiset legendat I’ oli listamenestys. Ilmeisen hyvin valmistautunut ja lupaavasta alusta inspiroitunut kokoonpano (Lindholm, kosketinsoittaja-laulaja Jussi Hakulinen, kitaristi Jani Viitanen, basisti Juha Rauäng ja rumpali Veikko Lehtiranta) pani Varieteen purkkiin vajaassa viikossa MSL-studiossa Lempäälässä.

Heti Varieteen ensimmäisissä biiseissä ’Pieni ihminen suuressa maailmassa’ ja ’Ei voi elää rakkaudesta’ hahmottuu se, mikä alkuaikojen Yössä vetosi. Nuorten porilaisten paatoksellisessa rockissa oli vielä punkin ja uuden aallon kiihkeyttä, joka erottaa sen 2000-luvun Yöstä samalla tavalla kuin parikymppinen eroaa viisikymppisestä. Esimerkiksi ’Pro Patricia’ on ilahduttavan idealistinen isänmaallisuutta ja pasifismia pohdiskeleva laulu, jota olisi ollut vaikea kuvitella myöhempien aikojen Yön esittävän.

Kolmentoista biisin mittainen Varietee olisi voinut olla parempi kokonaisuus vähän lyhyempänä, tai ainakin se olisi pärjännyt ilman raskassoutuisia biisejä ’En saanut sua pilviin’ ja ’Vain varjot häntä seuraa’ sekä Reino Helismaan ’Päivänsäde ja menninkäinen’ -klassikon höpsöä rokkisovitusta. Sen sijaan singlebiisit ’Likaiset legendat I’ ja ’Särkynyt enkeli’, eteerisestä kiivaaksi kasvava ’Yhden illan varietee’, post-punkin ja suomirockin hybridi ’Rakkauden symbioosi’ ja jo mainitut avauskappaleet kestävät kuuntelua loputtomasti.

Jussi Hakulisen kirjoittamat biisit puhuttelivat väkevästi kahdeksankymmentäluvun suomalaisnuoria. Marraskuussa 1983 julkaistu Varietee oli välitön suurmenestys. Näyttävästi televisiossakin mainostettu debyyttialbumi myi vuoden loppuun mennessä timanttilevyyn oikeuttavat 50 000 kappaletta. Varietee oli lähtölaukaus paitsi Yön uralle, myös porirockille. Uusromanttisesta, hellyttävän suomalaisittain kimaltavasta alagenrestä tuli näyttävä ja suosittu osa 1980-luvun suomirockia. Kaikkien porirokkareiden ruumiinrakenteella ja tukkalaitteilla ei ehkä olisi päässyt Hanoi Rocksiin, mutta juuri heidän epätäydellisyyteensä oli helppoa samaistua.

Seuraavana vuonna porirockin kirkkaimmaksi tähdeksi nousi teinityttöjen palvoma Dingo, joka paloi loppuun kolme komeaa popalbumia levytettyään. Yö ei palanut. Se eli, vaikka vanha porirockskene kuoli ja vaikka suosio ei noussut Varieteen tasolle kahteenkymmeneen vuoteen. Ensialbumin tehnyt miehitys hajosi vähitellen. Hakulinen lähti bändistä vuonna 1985, Rauäng ja Lehtiranta 1990. Lindholm ja Viitanen luotsasivat bändiä yhdessä yli laihojen vuosien, kunnes kitaristi erosi yhtyeestä vuosituhannen vaihteessa.

2000-luku muutti kaiken. Yön ainoaksi alkuperäisjäseneksi jäänyt Lindholm käynnisti sivutoimekseen neljän albumin mittaisen soolouran, raitistui loppuiäkseen ja johdatti bändinsä ennennäkemättömään suosioon. Kaksikymmentä vuotta Varieteen julkaisun jälkeen sitkeys palkittiin: Rakkaus on lumivalkoinen (2003) ja sitä edeltänyt kokoelmalevy Legenda palauttivat Yön platinatasolle ja vieläpä korkealle Varieteen yläpuolelle.

Aika oli jälleen otollinen Yölle, koska Yö ei enää ollut se Varieteen tehnyt yhtye. Suomirock oli keski-ikäistynyt uudeksi iskelmäksi, ja se sopi oikein hyvin yhteen 2000-luvun seestyneen Yön kanssa. Rockuskottavuus, hipsterikredibiliteetti ja kriitikoiden kehut olivat kortilla, mutta levyt ja keikat pysyivät suosittuina. Vuonna 2008 Lindholm palkittiin Iskelmä-Finlandialla.

Olli Lindholmin mittava elämäntyö jäi kesken, kun hän menehtyi sairauskohtaukseen helmikuussa 2019. Suunnitelmissa oli muun muassa Yön suuri 40-vuotisjuhlakonsertti vuodelle 2021.

Olli Lindholm 19.3.1964 – 12.2.2019

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

kotisivu

Hae Yö-klassikko 'Varietee' kirjastosta.

Hae Yö-klassikko ’Varietee’ kirjastosta.

Varietee kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Yö | Studioalbumit
Varietee (1983)
Nuorallatanssija (1984)
Myrskyn jälkeen (1985)
Äänet (1986)
Lanka palaa (1988)
Toinen puoliaika (1989)
Antaa soittaa (1991)
Tänä yönä (1992)
Kymmenes kevät (1993)
Hyviä vuosia (1994)
Satelliitti (1996)
Pirstaleet (1997)
13. Yö (1999)
Valo (2000)
Rakkaus on lumivalkoinen (2003)
Kuolematon (2005)
Valtakunta (2007)
Loisto (2009)
Pelko ja rakkaus (2012)
Hyvässä ja pahassa (2014)
Puolet taivaasta – puolet helvetistä (2016)
Hyvän yön lauluja (2017)
Mitä jos mä rakastan (2018)

Yö | Livealbumit
…Ja tapahtui niinä päivinä (1984)
Täältä tulee Yö… Live (1993)
Yhden yön tarinoita (2003)
Kolmen illan varietee (2006)
Yön ensimmäinen keikka (2008)

Olli Lindholm | Sooloalbumit
Voima (2000)
Maailma on kaunis (2010)
Nukku-Matti ja Herra Kuu (2012)
Minun jouluni (2013)

Lue lisää
Lindholm, Olli & Kotro, Arno: Yhden miehen varietee, 204 sivua. Docendo 2017.
Lindholm, Olli & Rantanen, Ilpo: Yhden Yön tarina, 347 sivua. WSOY 2007.
Lindholm, Olli & Rantanen, Ilpo: Likaiset legendat – 30 vuotta Yötä, 287 sivua. Siltala 2011.

Yö: Varietee (1983).

Yö: Varietee (1983).

Joose Keskitalo: En lähde surussa – elämän kauneus kuoleman varjossa

En lähde surussa (Helmi Levyt, 2019)

Joose Keskitalo: En lähde surussa (2019).Joose Keskitalo tekee lauluja niille, jotka tahtovat kuunnella. Siis nimenomaan kuunnella, ei vain kuulla. Hänen biisinsä eivät ole muodoltaan monimutkaisia, mutta niiden verhona on outo mysteerin harso, joka tekee niistä kiehtovia haasteita – silloinkin, kun ne tuntuvat epämiellyttäviltä. Keskitalosta ei välttämättä pidä, mutta häntä on vaikea ohittaa tuntematta mitään.

En lähde surussa on Joose Keskitalon (s. 1982) toinen The Mystic Revelation of Teppo Repo -kokoonpanon kanssa levyttämä albumi. Halutessaan bändi saa laulut svengaamaan, ja juuri niin tapahtuu kappaleissa ’Kaktukset’ ja ’Vanhan miehen pojat’. Mutta vaikka siellä täällä välähtää melankolinen laulelma, vanha suomalainen tanssimusiikki, blues, funk ja jazz, on pohjalla vakavamielinen länsimainen folk, jollaista Leonard Cohenin ja Bob Dylanin taiteelliset perilliset säveltävät kehystämään pohdiskelevia lyriikoitaan. Cohenista muistuttaa myös Keskitalon viehtymys pyhän ja profaanin – henkisen ja lihallisen – kosketuspintojen tutkiskeluun.

Vaikka kappaleet ovat melodisia ja The Mystic Revelation of Teppo Repo puskee syntistä rytmiä jalan alle, Keskitalon sävellykset ovat alisteisia hänen sanoituksilleen. Kristillisessä perheessä kasvaneen ja teologiaa opiskelleen lauluntekijän lyriikassa asiat tapahtuvat uskon muovaamassa todellisuudessa aivan yhtä luontevasti kuin maallisten popkappaleiden asiat eivät tapahdu. Hän laulaa toteavalla ja samettisella, parin viallisen äänteen särkemällä äänellään tarinoita, jotka tapahtuvat siellä, missä eletään arkea ja nähdään näkyjä. Maailmallisen ja mytologisen, erämaan ja kangastusten välisellä ei kenenkään maalla.

Tulkinnat ovat kuulijasta kiinni. Esimerkiksi levyn nimikappale, maallisen elämän päättymisen surua ja ylösnousemuksen iloa puntaroiva ’En lähde surussa’ ja kuninkaan paluun odotuksesta kertova ’Runoruhtinas’ voivat kuulostaa kriittisen uskonnottoman korvissa harhaisilta, mutta alttiista uskonnollisesta lohdullisilta. Toisaalta ’Sääli minua, naapuri’ on hyvin realistinen tutkielma armosta ja oikeudesta. Ahdistavimmat ovat ’Kaksi lähti, yksi palasi’ ja ’Luistelen kirkasta selkää’, joissa sama kauhea tarina saatetaan kertoa kahdesta eri näkökulmasta enemmän tai vähemmän metaforisesti, tai sitten ei.

En lähde surussa -albumin kiehtovin piirre on sama kuin Joose Keskitalon itsensä: lopullista totuutta ja sanomaa on vaikea ymmärtää, jos sellaisia onkaan. Viisitoista vuotta sitten ensimmäisen sooloalbuminsa julkaissut Keskitalo rikkoo stereotypioita ja kliseitä niin musiikillaan kuin hahmollaankin. Hän on todella outo, mutta hänen outoutensa on aitoa ja inhimillistä.

Päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää elämän kauneus. Se hehkuu varsinkin Nyt on sinun aikasi -kappaleesta: ”Kiinnitä huomiosi yksityiskohtiin, joita maalauksessa näet, niin huomaat merkitykset ja huomaat, kuka olet.”

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Helmi Levyt etusivu

Levyhyllyt
Luoja auta (2004)
Kaupungit puristuvat puristimissa (2006)
Joose Keskitalo ja Kolmas Maailmanpalo (2008)
Tule minun luokseni, kulta (2009)
Maan näkyjä (2011)
Vyötä kupeesi ja tule! (2012)
Ylösnousemus (2014)
Julius Caesarin anatomia (2017)
En lähde surussa (2019)

Lue lisää
Ainala, Lauri (toim.): Tuote, 319 sivua. Svart Publishing 2018.
Aho, Heini & Ketola, Sirkku & Piilola, Tamara & Nevanlinna, Tuomas & Granvik, Mikael & Kåhre, Markus & Rothenberg, David & Astala, Kari & Eriksson, Anna & Rantanen, Silja & Keskitalo, Joose & Kurtto, Marianna & Kortelainen, Anna: Bon Sauvage – luovuuden synty, 135 sivua. Taide 2014.

Joose Keskitalo: En lähde surussa (2019).

Joose Keskitalo: En lähde surussa (2019).

Paleface: Helsinki–Shangri-La – sanomaa suomen kielellä

Helsinki–Shangri-La (XO Records, 2010)

Paleface: Helsinki–Shangri-La (2010).Kieli ei ole mikään pikkujuttu. Räppäri Paleface eli Karri Miettinen (s. 1978) oli puhunut painavaa asiaa jo kolmella englanninkielisellä sooloalbumillaan, mutta vasta ensimmäisellä suomenkielisellä levyllään Helsinki–Shangri-La hänen viestinsä kirkastui ja välittyi. Sanomallisuus, joka oli aiemmilla levyillä tuntunut musiikkityyliin kuuluvalta yleisluonteiselta lisukkeelta, oli Helsinki–Shangri-La’lla homman ydin.

Muuttuessaan paikallisemmaksi Palefacen musiikki muuttui todellisemmaksi: vaihtaessaan kieltä Paleface kiinnitti musiikkinsa tiettyyn aikaan ja paikkaan. Sarastavan 2010-luvun Suomi näyttäytyi hänen kriittisissä biiseissään pitkän kulttuurisen, poliittisen ja taloudellisen kehityksen lopputuotteena. Enemmän pahassa kuin hyvässä.

Kielenvaihto avasi uusia musiikillisia mahdollisuuksia. Helsinki–Shangri-La’n nimibiisi, ’Saapuu elokuun yö’ ja ’Talonomistaja’ poimivat melodiansa kotimaisista kansanlauluista ja liittivät siten Palefacen suomalaisen kansan- ja protestilaulun perinteeseen. Samalla vanhan ajan Suomen tunnelmista tuli säväyttävä kontrasti sille, mitä Paleface kertoi nykyajasta: maan pinta oli muuttunut mutta sen sisin oli ennallaan. Mikään suomifolklevy Helsinki–Shangri-La ei kuitenkaan ollut. ’Leijonakypärät’ ja aavikkoblues ’Karavaani kulkee’ veivät sen välillä Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan maisemiin, ja ’Sammuva soihtu’ nousi Wimme Saaren joiun siivillä tuntureille. Monikulttuurista albumia yhdistävä punainen lanka oli punottu empatiasta altavastaajia kohtaan.

Helsinki–Shangri-La oli tarpeellinen muistutus siitä, miten tehokas ase rap voi runouden ja protestin muotona olla. Palefacen rapit olivat yhtä täynnä asiaa kuin myöhempien aikojen mäkimontturap oli täynnä tyhjää. ”Peilari” (joksi häntä Merkit-kappaleessa Andy McCoyn äänellä kutsutaan) oli tosiaankin peilari eli peilaaja, jonka kuvastin heijasti ympäriltä suurin piirtein kaiken. Se teki Helsinki–Shangi-La’n biiseistä hengästyttäviä, herätteleviä mielikuvatulvia, joissa riitti sekä vertauskuvallisia visioita että tapahtuneita asioita. Heijastuskulma oli valittu sen perusteella, mitä sydän sanoi, mutta sen ei voinut väittää vääristävän todellisuutta.

Mukavan svengaava juopottelukuvaus ’Syntyny rellestää’ oli albumin biiseistä ainoa, jonka Paleface tuntui tehneen sekä ironisesti että kirjaimellisesti kuultavaksi: molemmat tulkinnat tuntuvat yhtä oikeilta. Rellestäminen tuntui laulunaiheena tyhmältä ja turhan kepeältä ördääjien kosiskelulta, mutta toisaalta sekin oli osa Helsinki-Shangri-La’lle maalattua inhorealistista kuvaa maan tilasta.

Palefacen kantaaottavuus ei nostanut päällimmäiseksi toimintaohjeistusta vaan kysymyksen: mitä me aiomme tehdä näille asioille? Helsinki–Shangri-La’n julkaisun jälkeen kulunut vuosikymmen on osoittanut, että emmepä juuri mitään.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Hae Paleface-klassikko 'Helsinki–Shangri-La' kirjastosta!

Hae Paleface-klassikko ’Helsinki–Shangri-La’ kirjastosta!

Hae Helsinki–Shangri-La kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Paleface
The Pale Ontologist (2001)
Quarter Past (2003)
Studio Tan (2007)
Helsinki–Shangri-La (2010)
Palaneen käryä (remixalbumi, 2011)
Maan tapa (Räjähtävän Nyrkin kanssa, 2012)
Food For The Gods (Matren kanssa, 2013)
Luova tuho (2014)

Conscious Youths
See Why (2008)

Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana
Burnaa (2013)
Korottaa panoksii (2015)
Pidä valot päällä (2018)

Lue lisää
Alanko, Tero & Silas, Petri: Neljäs sukupolvi – suomalainen rock nyt, 223 sivua. Johnny Kniga 2006.
Albany A. J. & Miettinen, Karri (kääntäjä): Tylympi totuus – Kamaa, jazzia ja muita satuja lapsuudesta, 201 sivua. Johnny Kniga 2004.
Happonen, Kaisa & Miettinen, Karri & Mendelin, Laura & Špaček, Daniel: Revi se – ja kokoa maailma uusiks!, 116 sivua. WSOY 2018.
Paleface: Rappiotaidetta – suomiräpin tekijät, 251 s. Like 2011.
Paleface & Leinonen, Jani: Viides Maamme-kirja eli Ajatuksia suomalaisuudesta, 246 sivua. Like 2017.
Williams, Saul & Miettinen, Karri (kääntäjä) & Pentikäinen Matti (kääntäjä): , sanoi haulikko päälle, 192 sivua. Like 2006.

Paleface: Helsinki–Shangri-La (2010).

Paleface: Helsinki–Shangri-La (2010).

Iggy Pop: Lust For Life – tanssia muurin harjalla

Lust For Life (Virgin, 1977)

Iggy Pop: Lust For Life (1977).Köthener Straße 38 on yksi rockin historian maagisista osoitteista. Katu kulki aikoinaan siellä, missä itä erosi lännestä, aivan Berliinin muurin kupeessa, ja siellä sijaitsi legendaarinen Hansa by the Wall -studio. Kun siellä tehtiin klassikkoalbumeja 1970-luvun lopulla, niihin tuntui tihkuvan kylmän sodan kovettaman betoniseinän läpi tunnelmia, joita ei voinut löytää mistään muualta.

Noihin levyihin kuuluu Iggy Popin Lust For Life, yksi hänen ja David Bowien yhteistyön tuloksista ja parivaljakon neljästä vuonna 1977 julkaisemasta klassikosta – ne kolme muuta ovat Popin The Idiot ja Bowien Low ja ”Heroes”, ja puhtainta Hansa by the Wall -tuotantoa ovat ”Heroes” ja Lust For Life. Niiden tekemiseen liittyvien tarinoiden kautta berliiniläisstudiosta tuli popmytologian lähde.

Pop ja Bowie tekivät Lust For Lifen nopeasti, reilussa viikossa The Idiot -kiertueen päätyttyä vuonna 1977. Suurin osa biiseistä on Bowien säveltämiä ja Popin sanoittamia (tärkeimpänä poikkeuksena nerokkaan simppeli ’The Passenger’, yksi Iggyn klassikoista, jonka hän teki kitaristi Ricky Gardinerin kanssa). Bowien äänittämällä albumilla esiintyivät laulaja Popin ja kitaristi Gardinerin lisäksi rumpali Hunt Sales, basisti Tony Sales ja kitaristi Carlos Alomar. Pianoa soitti Bowie. Levyn tuottajiksi merkittiin pseudonyymi Bewlay Bros., joka tarkoitti Bowieta, Popia ja äänittäjä Colin Thurstonia.

Vaikka Iggy Popin (s. 1947) edellinen albumi The Idiot vastasi vieraantuneisuudessaan, synkässä hedonismissaan ja eurooppalaishenkisessä synteettisyydessään täysin mielikuvia Hansa by the Wallissa tehdystä uraauurtavasta rocklevystä, sen studiotyöt tehtiin enimmäkseen Ranskassa ja Münchenissa. Lust For Lifellä Pop taas ei palannut The Stoogesin raakaan soundiin eikä The Idiotin urbaaniin pimeyteen vaan teki perinteisemmän kitararocklevyn. Lust For Lifeä kannattelee innostava hetkessä elämisen tunnelma, jota bändin räiskyvä soitto ja Iggyn studiossa improvisoimat sanoitukset korostavat. Vaikka levy tehtiin muurin varjossa, se kuulostaa bileiltä muurin harjalla, elämänriemulta hetkeä ennen putoamista.

Bowien sävellysten ansiosta Lust For Life on melodisesti hyvin vahvaa Popia – ei ole mikään ihme, että siitä tuli hänen kaikkien aikojen myydyin albuminsa. Menestykseen vaikutti myös punkin nousu, jonka kummisetänä holtiton ja vaarallinen Iggy saattoi täysin oikeutetusti kukkoilla. Melodisuuden ja vetoavuuden vastapainoksi Lust For Life on rähjäinen, likainen, pelkistetty ja elinvoimainen levy eli jotakin juuri sellaista, jota nuori yleisö vuonna 1977 arvosti.

Hansa Tonstudiosin sydän on 260-neliöinen tanssisali Meistersaal, jossa esitettiin klassista musiikkia jo 1900-luvun alussa. Suuren tilan soinnin voi kuulla Lust For Lifen rumpusoundeissa heti alussa, nimiraidan pompituttavan intron elämänjanoisessa kaiussa. ’Successin’ ja ’The Passengerin’ svengi, ’Some Weird Sinin’ ja ’Sixteenin’ kiihko ja ’Tonightin’ ja ’Turn Bluen’ kohtalokas kauneus ovat jotakin sellaista, jota tämän päivän setämiesvetoinen rokkirock ei kerta kaikkiaan voi tavoittaa.

Hansa ei ole enää ”by the Wall”, mutta se on edelleen toimiva ja aktiivisessa käytössä oleva studio. Paikka on uusittu ja remontoitu vastaamaan nykyajan vaatimuksia, mutta sen ilmassa tuoksuu vuosisatainen historia, aavemainen häivähdys kaikesta siitä, mitä talossa on aikojen saatossa tapahtunut – sata vuotta vanhoista performansseista natsiupseerien tanssiaisiin ja Iggy Popin sessioihin.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Iggy Pop kotisivu

Hae Iggy-klassikko 'Lust For Life' kirjastosta!

Hae Iggy-klassikko ’Lust For Life’ kirjastosta!

Hae Lust For Life kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
The Stooges (1969)
Fun House (1970)
Raw Power (1973)
Kill City (1977)
The Idiot (1977)
Lust For Life (1977)
New Values (1979)
Soldier (1980)
Party (1981)
Zombie Birdhouse (1982)
Blah-Blah-Blah (1986)
Instinct (1988)
Brick By Brick (1990)
American Caesar (1993)
Naughty Little Doggie (1996)
Avenue B (1999)
Beat ’Em Up (2001)
Skull Ring (2003)
The Weirdness (2007)
Préliminaires (2009)
Après (2012)
Ready To Die (2013)
Post Pop Depression (2016)

Lue lisää
Ambrose, Joe: Gimme Danger – The Story Of Iggy Pop, 308 sivua. Omnibus Press 2002.
Ambrose, Joe & Mäkelä, J. Pekka (kääntäjä): Iggy Pop – raakaa voimaa, 411 sivua. Johnny Kniga 2006.
Carson, David A: Grit, Noise, And Revolution – The Birth Of Detroit Rock’n’Roll, 376 sivua. University of Michigan Press 2005.
Gibbs, Alvin: Neighbourhood Threat – On Tour With Iggy Pop, 141 sivua. Codex 2001.
Kent, Nick: The Dark Stuff – Selected Writings On Rock Music, 468 sivua. Faber and Faber 2007.
Matheu, Robert: The Stooges – The Authorized And Illustrated Story, 191 s. Abrams 2009.
McNeil, Legs & McCain, Gillian: Please Kill Me – The Uncensored Oral History Of Punk, 525 sivua. (Abacus, 1997).
Montonen, Mikko: Uuden aallon tekijät, 184 sivua. Johanna 1979.
Pop, Iggy: I Need More, 123 sivua. Los Angeles 1997.
Sandison, David & Jones, Allan: Rock ’n’ Roll People – The Pioneers Of Pop In Their Own Words, 176 sivua. Octopus 2000.
Seabrook, Thomas Jerome: Bowie In Berlin – A New Career In A New Town, 272 sivua. Jawbone Press 2008.
Thompson, Dave: Your Pretty Face Is Going To Hell – The Dangerous Glitter Of David Bowie, Iggy Pop And Lou Reed, 320 sivua. Backbeat Books 2009.
Valentine, Gary: New York Rocker – My Life In The Blank Generation, With Blondie, Iggy Pop And Others 1974–1981, 276 sivua. Sidgwick & Jackson 2002.
Vanhakarhu, Samuli: Iggy Pop – Amerikan keisari, 145 sivua. Pop-lehti 2004.

Iggy Pop: Lust For Life (1977).

Iggy Pop: Lust For Life (1977).

Amorphis: Queen Of Time – metallin muodonmuuttaja

Queen Of Time (Nuclear Blast, 2018)

Amorphis: Queen Of Time (2018).Suomea ei ole turhaan sanottu hevimetallin luvatuksi maaksi. On arvioitu, että meillä on väkilukuun suhteutettuna eniten metallibändejä maailmassa. Raskas rockmusiikki on tärkeä kulttuurivientituote ja musiikkiviennin merkittävin osa-alue.

Tähän ei ole tultu yhdessä yössä vaan vuosikymmenten mittaan, pioneerien pohjatyöstä ponnistaen. Yksi tärkeimmistä on Amorphis, jonka ainutlaatuinen yhdistelmä itämaista ja kalevalaista mystiikkaa, brutaalia metallia, progressiivisuutta ja melodista riffittelyä on kumuloitunut maailmanlaajuiseksi menestykseksi. Ja mikä bändin itsensä kannalta tärkeintä, kehitys jatkuu edelleen.

Jos Amorphisin nykyisen aikakauden laskee alkaneen vuoden 2006 Eclipse-albumista, jolla laulaja Tomi Joutsen esittäytyi, Queen Of Timen kohdalla tätä vaihetta on jatkunut jo yli puolet bändin urasta. Vuonna 1990 perustetun yhtyeen tapauksessa se on pitkä aika, mutta Amorphis on onnistunut kiertämään urautumisen ankeimmat karikot. Kitaristi Esa Holopainen ja kosketinsoittaja Santeri Kallio etsivät sävellyksiinsä edelleen uusia ideoita, ja vuoden 2015 Under The Red Cloudilla kuvaan astunut ruotsalainen tuottaja Jens Bogren on onnistunut värittämään vanhan bändin soundia uudenlaiseksi. Hämmästyttävää kyllä, Amorphis kuulostaa nyt virkeämmältä kuin kymmenen vuotta sitten.

Amorphis. Kuva: Nuclear Blast.

Amorphis. Kuva: Nuclear Blast.

Vuonna 2018 julkaistulla Queen Of Timella ovat Bogren ja bändi iskeneet uutta kipinää esimerkiksi orkestraalisuudesta, sinfonisuudesta ja kuorolaulusta. Myös huilut, saksofonit, udit, nais- ja kurkkulaulut ja suomenkielinen lausuntataide virkistävät kuulijaa metallimyrskyn silmässä, ja hetkittäin Amorphis tavoittaa jotakin sellaista, mitä se ei ole ennen tehnyt – ja sitä ei juuri ole liikkeellä saman ikäluokan bändien keskuudessa. Mutta vaikka latvassa humisevat uudet tuulet, ovat Amorphisin juuret syvällä sen omassa pitkässä historiassa. Sen kuulee pistämättömästä, dynaamisesta bändisoitosta.

On vaikuttavaa, että basistin vaihtumisen myötä Amorphiksessa vaikuttaa nyt sen koko alkuperäinen kokoonpano: kitaristit Tomi Koivusaari ja Esa Holopainen, basisti Olli-Pekka Laine ja rumpali Jan Rechberger olivat bändissä jo vuonna 1990. Kallio liittyi mukaan vuonna 1998, ja Joutsenkin on ollut mukana jo neljätoista vuotta. Vaikuttavaa se on siksi, että kaiken jo koetun jälkeen Queen Of Timeltä löytyy paljon potkua. Se on kiinnostava, yksityiskohtainen albumi, joka avaa salojaan vähitellen.

Kolmannentoista albumin perusteella voi hyvinkin väittää, että syksyllä 2020 Amorphis viettää kolmekymmenvuotisjuhlaansa väsymättä. Salaisuus löytyy pyrkimyksestä amorfisuuteen eli siihen, ettei bändi anna elementtiensä jämähtää tuttuihin asemiin.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Amorphis Kotisivu | Homepage

Hae Amorphis-klassikko 'Queen Of Time' kirjastosta!

Hae Amorphis-klassikko ’Queen Of Time’ kirjastosta!

Hae Queen Of Time kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
The Karelian Isthmus (1992)
Tales From The Thousand Lakes (1994)
Elegy (1996)
Tuonela (1999)
Am Universum (2001)
Far From The Sun (2003)
Eclipse (2006)
Silent Waters (2007)
Skyforger (2009)
The Beginning Of Times (2011)
Circle (2013)
Under The Red Cloud (2015)
Queen Of Time, CD & 2LP. (2018)

Lue lisää
Kainulainen, Pekka & Virta, Erkki (kääntäjä), & Vil, Ike (kääntäjä): Amorphis – Taivaan rumpu, Heavenly Drum, 151 sivua. Otava 2017.
Laakso, Markus: Amorphis, 411 sivua. Like 2015.

Amorphis: Queen Of Time (2018).

Amorphis: Queen Of Time (2018).