Classix Nouveaux: Night People – futuristisen uusi aalto

Night People | Liberty 1981

Popmusiikin ja rockmaailman viehätys ja ärsytystaso vaihtelevat ajassa ikuisesti, mutta eivät häviä. Elvis Presleyn lanneliike oli liikaa monelle 1950-luvun aikuiselle, ja The Beatlesin herättämä hysteria jätti monet varttuneemmat kylmäksi. Progen kaupallinen läpimurto 70-luvun alussa herätti niin voimakasta vastustusta nuorissa muusikoissa, että punk rockin ja uuden aallon oli ”pakko puhdistaa ilmaa”. Ajat olivat jälleen uudet kun 80-luku koitti. New Wave Of British Heavy Metalin rinnalla kummastusta herätti häpeilemätön syntetisaattoripop ja koneiden sävyttämä rock. Uudenlainen musiikillinen uskaliaisuus oli usein verhottu itseriittoisen pöyhkeään pukeutumiseen.

Uusromanttiselle musiikille ja muodille oli esikuvansa. Roxy Music ja David Bowie tuntuivat antavan kiinnekohdan meikatun ulkonäön sävyttämälle klangille. Heitä fanittivat esimerkiksi The Blitz Kids -klubin ultramuodikkaat visionäärit. Miten näkemyksellistä olikaan Visagen johtohahmo Steve Strangen ja ystävien vilahtaminen ’Ashes To Ashesin’ videolla.

Classix Nouveaux’n tyypit kävivät hyvin futupoppareista, mutta bändin alkukohta löytyy punkbändistä X-Ray Spex. Se teki klassikkolevyn Germfree Adolescents, vokalistina riemastuttava Poly Styrene, mutta hajosi jo vuonna 1979. Tuhkasta noustiin kun mukaan tuli biisintekijä/laulaja Sal Solo. Classix Nouveaux muovautui nopeasti: Wikipedian mukaan tuore kokoonpano oli lavalla jo elokuussa -80. Singlet ’The Robots Dance’ ja ’Nasty Little Green Men’ herättivät jo jonkin verran huomiota.

Sal Solo (s. 1961) oli tähtiainesta. Pitkä ja hoikka olemus, tiukat asut ja viitat, totinen katse ja kalju… Hän ei ehkä ollut samalla tavalla mieleen jäävä kuin Duran Duranin laulaja Simon Le Bon,  mutta Solon ulkonäkö sopi täydellisesti yhteen viileitä ideoita pursuvaan musiikkiin. Solo johti hienoa settiä luovaa bändiä, joka tarttui kiinni ajan hengestä. Classixille oli itsestään selvää, että popsensibiliteetin lisäksi apokalyptisen yöllisen soundimaailman esille tuomiseen vaadittiin mustaa muotia ja paljon meikkiä.

Ja keväällä ’81 futufaneja hemmoteltiin. Muutaman viikon sisään julkaistiin ensimmäinen Duran-albumi, Kraftwerkin Computer World ja Classixin debyytti. Night Peoplen singlekärki ’Guilty’ ilmestyi jo aiemmin.

Night People istui teatraaliseen musiikkimaisemaan, missä esimerkiksi The Associates, The Human League, Yazoo, Talk Talk ja Ultravox hallitsivat karismaattisine laulajineen. Sal Solon ääniala vakuutti goottimurinasta lasia rikkovaan falsettiin. Mustiin pukeutuva pitkänhuiskea keulakuva otti tilan haltuun kuin Klaus Nomi tai Herra Ylppö.  

Klassikkoalbumien määrä kasvoi nopeasti. Uusimman aallon ’79–’82 luottotuottaja Colin Thurston muokkasi Magazinen, Duran Duranin ja Talk Talkin varhaisista levyistä komeita kokonaisuuksia, mutta Mik Sweeney ja Solo tekivät saman omin päin. Hyvä esimerkki tiukasta tuotantotyöstä on albumiraita ’No Sympathy, No Violins’.

Classix Nouveaux’n harkitun oloinen kansitaide, tekstuurit, valokuvat ja kirjailut antoivat kokonaisuuteen outoa tatsia – taiteen kosketuksen. Brittiläisestä pidättyväisyydestä kertoi perienglantilaisen aksentin lisäksi näyttävän bändivalokuvan piilottaminen sisäkanteen. Rohkea veto, joka ei mennyt läpi amerikanmarkkinoilla. 

’Tokyo’ julkaistiin Night Peoplen toisena singlenä, hengästyttävä ’Inside Outside’ kolmantena. Dramaattinen sovitus nojaa Sweeneyn nauhattoman bassokitaran ja kolkkojen perkussioiden varaan.

Magnum opus kuullaan viimeisenä. ’The Protector Of Night’ liikkuu gootahtavan hitaasti kohti majesteetillista loppua.

Classix Nouveaux teki nipun hyviä seiskoja ja kolme albumia. Kohtaloksi näytti lopulta koituvan se, että brittiyleisö ei ottanut bändiä täysin omakseen. Keikkasuosio Suomessa, Ruotsissa ja Keski-Euroopassa ei sittenkään riittänyt. Bändin toinen albumi La Verité oli esikoisen veroinen, hiotumpi kokonaisuus – omalla tavallaan jopa debyyttiä parempi levy. Tukholmassa tehty taltiointi sijoittuu loppuvuoteen 1981. Sal Solo kertoo bändin vierailleen Suomessa ja Jugoslaviassa.

Kitaristi Gary Steadman erosi bändistä, mutta suomalaisten kiinnostusta Classixiin lisäsi Jimi Sumén. Hän osallistui singlelle ’The End… Or The Beginning’ ja kolmosalbumille Secret, mutta se vilpittömin viehätys oli jo mennyttä. Tuo viehkous löytyy debyytiltä Night People.

Night People
Sal Solo [=Christopher Scott Stevens] – laulu, syntetisaattorit, kitara
Mik Sweeney – bassokitara, syntetisaattorit, taustalaulu
Gary Steadman – kitara, kitarasyntetisaattori
B.P. Hurding – rummut, saksofoni, taustalaulu
Tuottajat: Sal Solo & Mik Sweeney

Tuomas Pelttari

Classix Nouveaux | Facebook

Levyhyllyt 

Alkuperäisten vinyylien rinnalle toimitus suosittelee uusintajulkaisuja. Cherry Red Records julkaisi 2002–2006 Classix Nouveaux’n kolme studioalbumia CD-formaatissa, mukana tärkeitä lisäraitoja. Night People ei ole Spotifyssa (tilanne 2/2020).

Classix Nouveaux | Finna.fi

Night People | Liberty 1981
La Verité | Liberty 1982
Secret | Liberty 1983

David Sylvian: Brilliant Trees – sielukas vokalisti soolouran alussa
Duran Duran: Big Thing – iso juttu, unohdettu klassikko
Jean-Michel Jarre: Electronica 1 – The Time Machine
Jean-Michel Jarre: Electronica 2 – The Heart Of Noise
Maj Karma: 101 tapaa olla vapaa – ristiriitaisia tunteita kriisitilanteissa
Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree – pimeä tie kohti valoa
Nine Inch Nails: Pretty Hate Machine – loikka lähitulevaisuuteen
Ruusut: Kevätuhri – inhimillisyyttä ajankuvan alla

Classix Nouveaux: Night People (1981).

Riipinen: Itäistä pituutta – kollaasimainen kuulokuvataideteos

Itäistä pituutta | Gogh 1984 / Johanna

Kari Riipinen (s. 1952) on merkittävä tekijä suomalaisessa rockissa, vaikka ei muusikko olekaan. Hän valokuvasi ja suunnitteli satoja levynkansia, ja sen myötä hänestä tuli juhlittu poptaiteilija ja loppujen lopuksi myös levyttänyt artisti.

Riipisen kansitaiteilijan uran alku ajoittuu 1980-luvun taitteeseen. Kalevala oli käyttänyt hänen taidettaan Abraham’s Blue Refrainin (1978) kannessa, mutta varsinainen käännekohta oli tässä blogissakin käsitelty Dave Lindholmin Vanha ja uusi romanssi (1979). Lindholm ja Riipinen tunsivat toisensa jo kouluajoilta, ja juuri perustetun Johanna-levy-yhtiön Atte Blom valitsi Riipisen Davesta ottamista kuvista kanteen sen epätarkimman mutta tunnelmallisimman. Se oli aikamoinen mestariteos mieheltä, joka ei vielä tuolloin edes omistanut kameraa.

Dave Lindholm: Vanha & uusi romanssi (1979).

Dave Lindholm: Vanha & uusi romanssi (1979).

Vanha ja uusi romanssi toi Riipiselle lisää töitä, ja hänen nimensä kasvoi kansien myötä. 1980-luvun mittainen nousukausi oli alkanut, projekteja riitti, sponsorit kiinnostuivat, näyttelyitä järjestettiin ja rahaa liikkui runsaasti myös Riipisen suuntaan. Hänestä tuli eräänlainen kuvataiteen rocktähti.

Arvostetuksi poptaiteilijaksi noustuaan hän päätti ryhtyä myös muusikoksi: Riipinen hankki hienon kitaran ja ryhtyi tekemään singleä. Se levytettiin Finnvoxilla Jimi Suménin, Elisa Korjuksen, Keimo Hirvosen, Helena Lindgrenin ja Dave Lindholmin kaltaisten nimiartistien avustuksella. ”Eihän mun soittamisesta tullut hevonpaskaa”, Riipinen tunnusti Walter de Campin Riipinen Interview -kirjassa. ”En mä pysynyt missään rytmissä.”

Singlen ilmestyessä ristiriitaisten arvioiden saattamana Riipinen lähti Pelle Miljoonan kanssa Suosikin kustantamalle maailmanympärimatkalle, joka osoittautui osaksi hänen Itäistä pituutta -albuminsa tekoprosessia. Riipisen ensimmäinen ja hyvin luultavasti viimeinen albumi perustuu vahvasti maailmalla Walkman-kasettinauhurilla tehtyihin nauhoituksiin. Itäistä pituutta on pohjimmiltaan kuulokuvien sarja ja äänimatka, joka nimensä mukaisesti kulkee Aasian läpi. Riipinen teki kenttä-äänityksiä Pakistanissa, Intiassa, Thaimaassa, Hongkongissa, Filippiineillä, Taiwanissa ja Japanissa talvella 1982. Materiaalia kertyi kymmenen tuntia.

Matkan jälkeen Riipinen ryhtyi levyttämään albumia Helsingissä ja Lontoossa. Kapellimestarina toimi Jimi Sumén. Lopputulos oli erikoinen taidemusiikkikeitos dokumentaarisia nauhoituksia, uutta aaltoa, konerytmejä, Aasian maiden folkia ja länsipopin modernismia, blueskitaraa, sämpläystä ja livesoittoa. Itäistä pituutta on kollaasiteos, joka välittää kaikuja maailmalta ja luo nomaditunnelmia. Se on selvästi kuvataiteilijan tekemää musiikkia, jota kuuntelee vähän niin kuin muiden valokuvia katsellaan, ulkopuolelta tulkiten, usein kuulumattomuuden tunteen vallassa. Riipisen sävellykset ovat pelkkä sirpale kokonaisuudessa, melodiat menevät ja tulevat muiden elementtien lomassa.

Kuten singlelläkin, Riipisen albumilla esiintyy melkoinen kaarti. Lempeässä Kultaisessa kolmiossa laulavat Helena Lindgren ja Pelle Miljoona. Sillä, nimiraidalla ja ’Radio Hong Kongilla’ lyömäsoittimia käsittelee tunnettu jazzmuusikko Edward Vesala. Lasisen muurahaiskeon lailla kuhisevan kaupungin neonvalojen viileää hohdetta heijastelevalla ’Radio Hong Kongilla’ kitarasoolon soittaa Tuomari Nurmio, filippiiniläisen transnaisen yksinäisyydestä kertovalla ’Billyboy Anabelilla’ Dave Lindholm. Äänessä on myös Riipisen Aasiassa tapaama Richard, satunnainen britti, jonka myöhemmistä vaiheista ei ole tietoa. Suuressa roolissa on Sumén, joka soitti kitaraa, bassoa, syntetisaattoreita ja sitaria, ohjelmoi konerytmit ja sovitti musiikin eli ylipäänsä teki asioista mahdollisia. Riipinen sävelsi, sanoitti, lauloi ja suunnitteli kokonaisuuden.

Riipisen ohjaama dokumentti Pelle Miljoona Oy:n Berliinin-matkasta:

Itäistä pituutta ilmestyi vuonna 1984. Se ei ollut mikään hittilevy vaan taidetta eri muodossa. Riipisen uralla se on yksittäinen työ, toisenlainen teos, osa taiteilijan elämäntyötä. Hänen menestyksekäs uransa jatkui 1990-luvulle saakka, kunnes alkoholi otti vallan ja toi mukanaan monenlaisia ongelmia. Riipinen poistui julkisuudesta, ja se, mitä oli ollut ja mitä hän oli tehnyt, näytti hajoavan olemattomiin ikuisiksi ajoiksi. Pelle Miljoona Unitedin Kino Riviera -albumin (2015) ’Varjojen mailla’ saattaa kertoa Riipisestä.

Vuonna 2017 Riipinen kertoi Ylen Kulttuuricocktailin haastattelussa, ettei hänellä ole omasta tuotannostaan jäljellä mitään: ”Jos yksi teokseni saattaa koostua sadoista pienistä kuvista, samalla tavalla voi sanoa elämäntyöstäni: se on palasina pitkin maailmaa.” Hänen taiteensa sai fyysisen hahmon tietyssä ajassa ja paikassa, kunnes hajosi jälleen niiksi luovuuden ja ohikiitävien ajankuvien atomeiksi, joista oli syntynytkin.

Niin ei tarvitsisi olla. Riipisen elämäntyö ansaitsisi tulla suojelluksi. Itäistä pituutta -levyn kohdalla se voisi tarkoittaa hienon vinyylipainoksen ja digijulkaisujen ilmestymistä.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Levyhyllyt
RiipinenItäistä pituutta | LP Johanna Kustannus Oy/Gogh 1984
Dave Lindholm: Vanha & uusi romanssi | LP • Kasetti Johanna 1979 • CD Johanna 1989 • CD-uusintapainos Johanna Kustannus 2009

Dave Lindholm: Vanha & uusi romanssi – muun ohessa syntyi mestariteos
Pelle Miljoona & Rockers: Brooklyn–Dakar – ihmisyys yhdistää

Lue lisää
Walter de Camp: Riipinen Interview | Aquarian Publications 1996
Ylen haastattelu 27.11.2017, toim. Tuomas Karemo

Riipinen: Itäistä pituutta (1984).

Pete Malmi: Malmi – antisankarin tähtihetki

Malmi | Johanna 1981

”Mä Räkä-Malmin tänään näin / Sen smaili oli väärin päin / Se joi mun kaljaa salaa / kun mä käänsin pääni seinää päin”, kirjoitti Jaana Rinne Cliftersin ’Hyvä bore’ -hittiin vuonna 1987. Oli kulunut vuosikymmen siitä, kun Pete ”Räkä” Malmi oli jättänyt suurimman jälkensä suomalaisen rockin aikakirjoihin. Ne vuodet olivat epäilemättä olleet pitkiä.

Mika-Petteri Malmi teki historiaa heti ensimmäisellä levytyksellään: hänen Briard-yhtyeensä debyyttisingleä pidetään Suomen ensimmäisenä punklevynä.

Järvenpäässä vuonna 1960 syntynyt ja lapsena Englannissa asunut Malmi oli Suomeen palattuaan perustanut bändin Hulkon veljesten kanssa. (Heistä nuorempi ja tunnetumpi on toiminut pitkään taiteilijanimellä Andy McCoy). Tehtyään neljä singleä parissa vuodessa Briard hajosi. McCoy meni Pelle Miljoona Oy:n kautta Hanoi Rocksiin, ja Malmi jatkoi soolona. Hänen ensimmäinen oma singlensä ’Suicide Sue//Rock’n’Roll’ ilmestyi vuonna 1980. Se pohjusti sooloalbumia, joka oli jäävä hänen ainoakseen.

Ralf Örnin ja Pete Malmin tuottama Malmi äänitettiin kesäkuussa 1981 Helsingin Finnvoxilla todellisen all star -soittajajoukon voimin. Kitaraa soittavat Jukka Orma, Jimi Sumén, Andy McCoy ja Luumu Kaikkonen. Bassossa ovat Masa Maijanen, Mikko Saarela, Kim Wist ja Risto Hankala, rummuissa Keimo Hirvonen, Antti Snellman ja Kimmo Kosenius, koskettimissa Pekka Hedkrok ja Esko ”Ego” Toivonen. Albumin jälkeen julkaistulla singlellä ’Car//Can’t Say No’ kitaroivat Puka Oinonen ja Wigwam -legenda Rekku Rechardt.

Malmi on Pete Malmin suppean tuotannon helmi, jolla punkrääkyjä paljastui biisintekijäksi. Hän laulaa vähän keikkailleen 21-vuotiaan harjaantumattomalla äänellä, mutta potentiaalia ja kunnianhimoa ei voi olla huomaamatta. Vaikutteina kuuluvat sekä uusi aalto että rockin ikonit Bowie, Bolan ja Pop, ja onpa biiseissä myös jotakin springsteeniläistä ja reediläistä, vaikkei Malmi itse olisi sitä ehkä myöntänytkään.

Malmilla oli kyky tulkita suuria tunteita kohtalokkaiksi tuokiokuviksi. ’Flight #1’-kertosäefraasi ”I feel the wind blow through” sanoo paljon muutamalla sanalla, ja vielä enemmän kertoo Sundayn “We’re going to the movies, and I’ll be feeling really sorry for the Indians”. Briardinkin kanavoimat punkin kyynisen laidan vaikutteet ovat Malmilla hienostuneemmassa muodossa, mutta vahvasti läsnä.

Malmi keikkaili sooloalbuminsa julkaisun jälkeen bändin kanssa, mutta siitä ei seurannut mitään sen ihmeempää. Vuonna 1983 hänen Fast Beethovens -yhtyeensä julkaisi singlen (joka löytyy Malmin CD-painokselta), ja Briard teki vanhojen biisiensä uusista versioista Miss World -albumin. Seuraavan kerran Malmi levytti vasta vuonna 1990 yhden sinkun tehneessä High Societyssa, ja pari vuotta sen jälkeen hän julkaisi vähälle huomiolle jääneen soolosinglen. Eniten julkisuutta sai hänen ja Andy McCoyn hanke Briard Revisited, joka teki albumin ja kiertueen 1990-luvun käännyttyä loppupuolelleen.

Pete Malmin musiikkiura ei vienyt menestykseen, mutta vähäinen huomio yhdistettynä lahjakkuuteen synnytti pienimuotoisen kulttisuosion. Pete Malmi tiedettiin ja tietyissä piireissä häntä arvostettiinkin, mutta musiikillista syytä jättää päiväduunia ei ikinä ilmennyt. Malmi työskenteli pitkään lihanleikkaajana HK:n tehtailla.

Pete Malmi menehtyi aivoverenvuotoon marraskuussa 2007. Harvoin on nähnyt niin monenlaisia mielipiteitä edesmenneestä kuin silloin, kun uutinen hänen kuolemastaan levisi netin keskustelupalstoille. Malmi oli antisankari, joka ei jättänyt kylmäksi. 47-vuotiaana edesmenneen kulttihahmon hautajaisissa kuvattiin kohtaus dokumenttiin Punk – tauti joka ei tapa.

Se ja ’Hyvä bore’ eivät ole ainoita Pete Malmin kuvajaisia populaarikulttuurissa. Kirjailija Ari Wahlsten ikuisti tutun hahmon kahden ensimmäisen romaaninsa Pete Maunulaan, ja Kyky Ahosen ja Pete Malmin sarjakuva-albumi Stadipunkin kuulustelupöytäkirja kertoo Pete Malmin elämästä ja kuolemasta.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Levyhyllyt | Finna.fi
Pete Malmi
Malmi | Johanna 1981. Vuonna 2005 julkaistu CD-uusintapainos sisältää myös Malmin myöhempää tuotantoa.

Briard
Miss World | Johanna 1983. Vuonna 2005 julkaistu CD-uusintapainos- sisältää myös Briardin varhaistuotannon.

Andy McCoy & Pete Malmi
Briard Revisited | BMG Finland 1996

CMX: Veljeskunta – uuden ajan airut
Hassisen Kone: Täältä tullaan Venäjä – estottoman rockin riemuvoitto
Pelle Miljoona & Rockers: Brooklyn–Dakar – ihmisyys yhdistää
Pää Kii: Pää Kii – suuri rock’n’roll -riemuvoitto
Pää Kii: Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan – punkbändi pelasti rockin
Ratsia: Ratsia – pirun harvinaista rock’n’rollia

Lue lisää | Finna.fi
Ahonen, Kyky & Malmi, Pete: Stadipunkin kuulustelupöytäkirja, 56 sivua. Books on Demand 2011
Bruun, Seppo & Lindfors, Jukka & Luoto, Santtu & Salo, Markku: Jee jee jee – suomalaisen rockin historia, 543 sivua | WSOY 1998
Kuivanen, Jarkko: Suomipunk 1977–1998, 339 sivua | J. Kuivanen 1999
Saastamoinen, Mika: Parasta lapsille – suomipunk 1977–1984, 429 sivua | Johnny Kniga 2007
Wahlsten, Ari: Kosteiden mestojen balladi, 300 sivua | Gummerus 2012 & 2013
Wahlsten, Ari: Jobikirja, 315 sivua | Gummerus 2014