Erja Lyytinen: Another World – uuden aikakauden taitteessa

Another World | Tuohi Records 2019

Maailman parhaiden blueskitaristien äänestyksissä menestyvien ei enää tarvitse olla ikonisia, mieluiten kuolleita britti- tai amerikkalaismiehiä. Nykyisin arvostettu soittaja voi olla sellainen kuin Erja Lyytinen (s. 1976). Nainen Savosta.

Vaikuttaa jopa siltä, että ukkoutunut genre kaipaa Lyytisen kaltaisia freesejä tekijöitä. Hän on nimittäin niittänyt mainetta kautta modernin bluesuniversumin – muun muassa European Blues Awardsissa, Finnish Blues Awardsissa, Blues Matters– ja Guitar World -lehtien äänestyksissä sekä brittiläisen Independent Blues Broadcasters Associationin sekä kanadalaisen Blues Underground Networkin taholla.

Lyytinen on kerännyt ansioita blueskitaran hall of fameen pääsemiseksi jo vuosikymmeniä. 15-vuotiaana soittimeensa tarttuneen kitaristi-laulajan debyyttialbumi, jump blues -vaikutteinen Attention! ilmestyi vuonna 2002. Jo se oli aikamoinen harppaus maineessa: kakkosalbumi Wildflowerin (2003) julkaisukeikkana toimi Puistoblues, jonka pääkonsertin ainoa kotimainen esiintyjä Lyytinen oli.

Seuraavat vuodet vierähtivät kansainvälisissä kuvioissa. Sibelius-Akatemiassa maisterintutkintoa suorittanut Lyytinen opiskeli musiikkia Tanskassa ja Yhdysvalloissa ja teki ensimmäisen Suomen ulkopuolella julkaistun levynsä. Saksalaisen Ruf Recordsin kautta ilmestynyt Pilgrimage – Mississippi To Memphis (toinen kahdesta vuonna 2005 julkaistusta Lyytisen levystä) äänitettiin Amerikassa. Bluesin syntysijoilla valmistui myös seuraava julkaisu, slidesoittopainotteinen Dreamland Blues (2006). Sen seuraajaa The Grip Of The Bluesia Lyytinen on luonnehtinut ensimmäiseksi omaksi albumikseen, koska sillä hän esiintyy oman yhtyeensä kanssa.

Jos 2000-luku oli Lyytiselle uran alkusoittoa, 2010-luvulla hän ryhtyi tositoimiin: Lyytinen starttasi vuosikymmenen entistä laajemmilla Euroopan-kiertueilla. Noihin aikoihin havaittiin, ettei Lyytinen halunnut maalata itseään niché-artistiksi bluesnurkkaan. Voracious Lovella (2010) hän avarsi soundiaan muun muassa Nightwishistä (Marco Hietala) ja Apocalypticasta (Paavo Lötjönen) tuttujen muusikoiden avulla. Sama kehitys näkyi artistiprofiilissa. Lyytinen oli vuonna 2012 mukana Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa, joka teki hänet tutuksi suurelle yleisölle.

Mutta jotta totuus ei unohtuisi, Forbidden Fruit -levyä (2013) seurannut The Sky Is Crying (2014) oli tribuutti sähköisen slidesoiton uranuurtajalle Elmore Jamesille. Sitä seuraavan albuminsa The Stolen Heartsin Lyytinen teki klassikkorockin tunnelmissa: yhteistyökumppanina studiossa oli Rolling Stonesin ja Pink Floydin projekteissa kannuksensa ansainnut Chris Kimsey.

Erja Lyytisen uusin albumi Another World kertoo ensimmäiseksi sen, että häntä ei voi pitää kokeilevana muusikkona, vaihtoehtoartistina tai bluespuristina. Levyllä soi blues, mutta musiikissa on vaikutteita myös räväkästä hardrockista ja kiltistä aikuisrockista sekä vähäeleisempiä viitteitä moneen muuhunkin suuntaan popista funkin kautta progeen. Hänen soundissaan on jotakin hyvin suomalaista, mikä saa musiikin kuulostamaan täällä arkiselta ja kaiketi maailmalla eksoottiselta. Vierailevat tähdet tulevat bluesista ja sen tuolta puolen. Lyytisen kanssa soittavat louisianalainen slidekitaramestari Sonny Landreth sekä Michael Jacksonin bändissäkin soittanut Jennifer Batten.

2020-luku aloittaa jälleen uuden aikakauden Lyytisen uralla – tai siltä ainakin vaikuttaa, koska artisti päätti kymmenluvun julkaisemalla urastaan kirjan. Se on tarina (tai itse asiassa monta tarinaa) naisen elämästä bluesin miehisessä maailmassa, artistin luovimisesta musiikkialalla ja työn ja perhe-elämän ristiaallokossa, sekä Lyytisen muusikkouden ja uran kehityksestä. Musiikkitoimittaja Mape Ollilan kirjoittama välitilinpäätös Erja Lyytinen – Blueskuningatar ilmestyi samana vuonna kuin Another World.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Erja Lyytinen | kotisivu
Erja Lyytinen | Facebook
Erja Lyytinen | Instagram
Erja Lyytinen | Twitter

Levyhyllyt
Attention! | Bluelight Records 2002
Wildflower | Bluelight Records 2003
Pilgrimage – Mississippi To Memphis | Ruf Records 2005
It’s A Blessing | Ruf Records 2005
Dreamland Blues | Ruf Records 2006
Grip Of The Blues | Ruf Records 2008
Voracious Love | Ruf Records 2010
Forbidden Fruit | Ruf Records 2013
The Sky Is Crying | Tuohi Records 2014
Stolen Hearts | Tuohi Records 2017
Another World | Tuohi Records 2019

Katso DVD
Ruf’s Blues Caravan – The New Generation | 2006
Songs From The Road | 2012
Live In London | 2015
Erja Lyytinen & Heikki Silvennoinen: Live 2016 | 2016

Lue lisää 
Ollila, Mape: Erja Lyytinen – Blueskuningatar, 191 sivua | Docendo 2019

Erja Lyytinen: Another World (2019).

Billie Holiday: Lady Sings The Blues – esillä koko elämä

Lady Sings The Blues | Clef Records 1956

– Lady sings the blues
She got them bad
She feels so sad
Wants the world to know
Just what the blues is all about.

Jazzlaulaja Billie Holiday oli vuonna 1956 vasta 41-vuotias, mutta hänellä oli jo takanaan elämä ja elämäntyö. Joulun alla ilmestyneet Lady Sings The Blues -sisarteokset, elämäkertakirja ja äänilevy, kertoivat toisiaan tukien kuka hän oli, mistä hän oli tullut ja mitä hän oli tehnyt. Jälkikäteen katsoen tilinpäätös tehtiin oikeaan aikaan: joulukuussa 1959 Holidaylla oli elinaikaa enää kaksi ja puoli vuotta.

William Duftyn kanssa tehty, omaelämäkertagenrelle uraa uurtanut kirja on hyvä selitys sille, mistä Holidayn blues kumpusi. Rikkonaisen perheen tytär ajautui lastenkoteihin, vankiloihin ja ilotaloihin, kärsi ihmisarvoa alentavista rotuerottelukäytännöistä, hakeutui aikuisena yhä uusiin väkivaltaisiin suhteisiin ja tuli riippuvaiseksi heroiinista ja alkoholista.

Kaiken tuon keskellä hänen äänensä kasvoi kuin kukka saastuneen maan ahtaasta halkeamasta. Billie Holidaysta kehittyi ainutlaatuinen laulaja, joka ammensi tulkintatyylinsä jazzmuusikoiden soitosta ja jonka vaistonvarainen fraseeraus on vaikuttanut lukemattomiin myöhempiin laulajiin. Bessie Smithin ja Louis Armstrongin innoittama ”Lady Day” nousi Harlemin klubien hämäristä yhdeksi kaikkein suurimmista.

Lady Sings The Blues -levy on myös tavallaan elämäkerrallinen teos. Sen kahdestatoista kappaleesta osa on uusia, loput uusia versioita Holidayn uralle jo ennestään merkityksellisistä biiseistä.

Äidin kanssa syttyneestä riidasta alkunsa saaneen ’God Bless the Childin’, Paul Whiteman And His Orchestran kanssa äänitetyn ’Trav’lin Lightin’ ja Broadwaylta vuonna 1928 hitiksi nousseen ’Love Me or Leaven Men’ Holiday oli levyttänyt jo viisitoista vuotta aiemmin, 1940-luvun alussa. ’Good Morning Heartache’ ja ’No Good Man’ ilmestyivät saman, Holidaylle hyvin menestyksekkään vuosikymmenen puolivälissä.

’I Must Have That Man’ on ’Love Me or Leave Men’ lailla lähes 30 vuotta vanha kappale, yksi Blackbirds of 1928 -musikaalin hiteistä ja kenties yksi teini-ikäisen Billie Holidayn suosikeista. Kauhistuttavuudellaan sydämestä kouraisevan ’Strange Fruitin’ definitiivisen version Holiday tulkitsi jo vuonna 1939, mutta uusi versio mustien lynkkauksista kertovasta laulusta oli paikallaan myös elämäkerrallisella Lady Sings The Blues -levyllä – olihan rasismi sentään yksi eniten Holidayn elämään ja itsetuntoon vaikuttaneista asioista. Samalta vuodelta on peräisin hänen alkuperäinen versionsa ’Some Other Springistä’.

’Too Marvelous For Words’ oli soinut Ready, Willing, And Able -musikaalielokuvassa ja -näytelmässä jo vuonna 1937, mutta Holidaylle se oli uusi levytys. Niin oli myös Ann Ronellin 1932 kirjoittama ’Willow Weep For Me’. Uusista kappaleista kuvaavin oli Lady Sings The Bluesin nimikappale, johon tiivistyi se, miten Holiday oli taidettaan elänyt ja kuinka hän sitä nyt dokumentoi.

– Now the world will know
what the blues is about
Blues ain’t nothing but
a pain in your heart.

Lady Sings The Bluesilla Billie Holiday pysähtyy siihen hetkeen, jossa hän tietää takana olevan paljon enemmän elämää kuin edessä. Hänen äänessään on karheutta, haavoittuvuutta ja haurautta, jota siinä ei aiemmilla vuosikymmenillä ollut. Intiimit ja pienimuotoiset bändisovitukset luovat intiimin tunnelman, joka sopii täydellisesti levyn elämäkerralliseen luonteeseen.

Lady Sings The Blues ei ollut Billie Holidayn viimeinen levy, mutta siihen kulminoituu kokonainen elämä. Se ei ollut helppo eikä onnellinen elämä, mutta se jätti maailmaan kauniin jäljen.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Levyhyllyt
Billie Holidayn studioalbumit
Billie Holiday Sings | Mercury & Clef Records 1953
An Evening With Billie Holiday | Clef Records 1953
Billie Holiday | Clef Records 1954
Music For Torching | Clef Records 1955
Velvet Mood | Clef Records & Verve Records 1956
Lady Sings The Blues | Clef Records 1956
Body And Soul | Verve Records 1957
Songs For Distingué Lovers | Verve Records & Columbia 1958
Stay With Me | Verve Records & Columbia 1958
All Or Nothing At All | Verve Records 1958
Lady In Satin | Columbia & Fontana 1958
Last Recording | MGM 1959

Lue lisää | Finna.fi
Blackburn, Julia & Törngren, Erland (översättare) : Billie Holiday, 280 sidor | Norstedts 2006
Blackburn, Julia & Eerikäinen, Antti (kääntäjä): Billie Holiday – muistoja jazzin kuningattaresta, 317 sivua | Like 2007
Holiday, Billie & Dufty, William: Lady Sings The Blues | Doubleday 1956
Holiday, Billie & Dufty, William & Loponen, Seppo (kääntäjä): Lady laulaa bluesin, 196 sivua | WSOY 1956
Margolick, David & Als, Hilton: Strange Fruit – Billie Holiday, Cafe Society and an Early Cry for Civil Rights, 162 sivua | Payback Press 2001
Muñoz, José & Sampayo, Carlos: Billie Holiday, 62 sivua | New York 2017
Muñoz, José & Sampayo, Carlos & Heiskanen, Jukka (kääntäjä): Billie Holiday, 62 sivua | WSOY 1992
Nicholson, Stuart: Billie Holiday, 311 sivua | Victor Gollancz 1995
Szwed, John F: Billie Holiday – The Musician And The Myth, 230 sivua | Viking 2015

Billie Holiday: Lady Sings The Blues (1956).

Tom Waits: Bone Machine – läpimurto tuntemattomaan

Bone Machine | Island 1992

Tom Waits: Bone Machine (1992).Tom Waits on aina ollut hahmo, mutta samanlaisena hän ei ole pysynyt. Alkuaikojen kulkumiesromanttinen raspikurkku-lauluntekijä ja lätsäpäinen duunarirunoilija vääntyi vuosien mittaan oudommaksi artistiksi, joka lisäsi blues- ja jazzpohjaiseen musiikkiinsa kokeellisia elementtejä. Rehevä-ääninen jutunkertoja on nostanut silmilleen vääristävät lasit ja innostunut heittämään yhä ihmeellisempää legendaa. Häntä kuuntelee viihdytettynä ja kiinnostuneena silloinkin, kun tarinoista ei usko sanaakaan.

Waits ei niinkään muuttunut kuin mutatoitui. Hän alkoi sekoitella pohjimmiltaan vanhanaikaisiin ja nostalgisiin biiseihinsä teennäisyyden partaalle uskaltautuvaa teatraalisuutta, itsetarkoituksellista kummallisuutta, surrealismia ja itseironiaa. Työn jälki oli persoonallista, sielukasta ja monessakin mielessä satumaista jo Swordfishtrombonesilla (1983) ja Rain Dogsilla (1985). Vuoden 1992 Bone Machine oli kuitenkin Waitsin friikahtamiskehityksen kulminaatiopiste. Sillä levyllä hän teki läpimurron johonkin, missä kukaan ei ollut ennen käynyt.

Bone Machine äänitettiin kokonaisuudessaan Kalifornian Cotatissa sijaitsevan Prairie Sun Recording Studiosin kellarissa, C-studioksi nimetyssä huoneessa. Waits on kertonut ihastuneensa betoniseinäisen tilan kaikuun, joka onkin tärkeä osa Bone Machinen soundia. Albumi kuulostaa paikoin Tim Burtonin ohjaamalta jättimäiseen käkikelloon sijoittuvalta mörkömusikaalilta, paikoin työuupumuksesta seonneen pelto-orjan bluesilta ja paikoin ihan tavallisen sydämensä särkeneen miehen hauraalta viestiltä elämänsä naiselle tai itselleen elämälle.

Kolisten käynnistyvä ’Earth Died Screaming’ ja murheellisessa realismissaan oudon lohdullinen ’Dirt In The Ground’ ovat vaikuttava alku levylle. Tuntuu kuin Waits kuvaisi noilla kappaleilla havahtumistaan olemassaolon rajallisuuteen ja realiteetteihin (mikä onkin tyypillistä kehitystä tuolloin vähän päälle nelikymppisen artistin ikävaiheessa). Kuolema-aihetta pyöritellään eri kulmista pitkin Bone Machinea, etenkin spoken word -esitystä ja pienoisnovellia muistuttavassa ’The Ocean Doesn’t Want Messä’ ja pirullisessa ’Murder In The Red Barnissa’. ’I Don’t Wanna Grow Upissa’ Waits tuntuu pääsevän sinuiksi sen kanssa, miten keski-ikäistymiseen pitäisi suhtautua.

Vaikka Waitsin juuret ovat groovaavassa afrikanamerikkalaisessa musiikissa, perinteinen svengi ei ole hänelle mikään ainoa oikea vaihtoehto. Bone Machinen kappaleista säälimätön ’In The Colosseum’ ryskää nelikulmaisilla kivirattailla, kun taas ’Goin’ Out West’, ’All Stripped Down’ ja ’Jesus Gonna Be Here’ (jossa uskonnollinen ekstaasi kohtaa katumuksentäyteisen delirium-krapulan) svengaavat sulavammin, joskin brutaalisti. Lempeimmillään ja paljaimmillaan Bone Machine on sydämeenkäyvissä balladeissa ’Who Are You’, ’A Little Rain’ ja ’Whistle Down The Wind’. Niiden kaltaista irlantilaishenkistä vanhan maailman kaihoa on The Rolling Stones -legenda Keith Richardsin kanssa tehdyssä ja esitetyssä ’That Feelissä’, johon albumi päättyy.

Bone Machine, jonka kansikuvan otti Bob Dylanin poika Jesse Dylan, ilmestyi syyskuussa 1992. Aika ei ollut koskaan ennen ollut yhtä otollinen hänen musiikilleen – vanha tekijä tuli tavoittaneeksi vaihtoehtoisuuden eetosta ja lofistelua arvostaneen 1990-luvun alun hengen. Eikä hän edes ollut yrittänyt mukautua mihinkään. Bone Machine oli linjakasta ja loogista jatkoa sille 1980-luvun mittaan edenneelle kehitykselle, jonka myötä Waitsin ilmaisu oli muuttunut yhä jyrkemmäksi, kulmikkaammaksi ja hiomattomammaksi.

Bone Machine voitti julkaisuvuotensa parhaan vaihtoehtomusiikkilevyn Grammyn. Se tuntuu täysin merkityksettömältä, kun Bone Machinen panee soimaan vuonna 2018. Levy rätisee, paukkuu, ryskyy ja hyväilee yhtä tulisesti kuin ilmestyessään.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Tom Waits | kotisivu

Hae Waits-klassikko 'Bone Machine' kirjastosta!

Hae Waits-klassikko ’Bone Machine’ kirjastosta!

Hae Bone Machine kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt | Finna.fi
Closing Time | Asylum 1973
The Heart Of Saturday Night | Asylum 1974
Nighthawks At The Diner | Asylum 1975
Small Change | Asylum 1976
Foreign Affairs | Asylum 1977
Blue Valentine | Asylum 1978
Heartattack And Vine | Asylum 1980
One From The Heart – Music From The Motion Picture • soundtrack | CBS 1982
Swordfishtrombones | Island 1983
Rain Dogs | Island 1985
Franks Wild Years – un operachi romantico in two acts | Island 1987
Big Time • live | Island 1988
Night On Earth – Original Soundtrack Recording | Island 1992
Bone Machine | Island 1992
The Black Rider | Island 1993
Mule Variations | ANTI- 1999
Blood Money | ANTI- 2002
Alice | ANTI- 2002
Real Gone | ANTI- 2004
Orphans: Brawlers, Bawlers & Bastards | ANTI- 2006
Glitter And Doom • live | ANTI- 2009
Bad As Me | ANTI- 2011

Lue lisää | Finna.fi
Carroll, Cath: Tom Waits, 136 sivua | Unanimous 2000
Hoskyns, Barney: Lowside Of The Road – A Life Of Tom Waits, 609 sivua | Faber and Faber 2009
Humphries, Patrick: The Many Lives Of Tom Waits, 354 sivua | Omnibus Press 2007
Jacobs, Jay S: Wild Years – The Music And Myth Of Tom Waits, 276 sivua | ECW 2000
Waits, Tom & Maher, Paul: Tom Waits on Tom Waits – Interviews And Encounters, 466 sivua | Chicago Review Press 2011
Waits, Tom & Montandon, Mac & Sami Heino (kääntäjä): Tom Waits, takapihan taikuri, 381 sivua | Sammakko 2007 • Uusi painos 2013
Waits, Tom & Montandon, Mac: Innocent When You Dream – Tom Waits, the collected interviews, 394 sivua | Orion 2006 • pokkaripainos 2007

Tom Waits: Bone Machine (1992).

Tom Waits: Bone Machine (1992).

PJ Harvey: To Bring You My Love – himosta ja kaipauksesta

To Bring You My Love (Island, 1995)

PJ Harvey: To Bring You My Love (1995).1990-luvun popkulttuurin suuri paradoksi oli se, miten vaihtoehtomusiikista tuli valtavirtaa ja vanha mainstream ajautui marginaaliin ilman, että niiden tarvitsi vaihtaa nimikkeitä keskenään. Hullunkurisuudestaan huolimatta kehitys eteni hyvään suuntaan. Kun ”alternative” ja ”indie” alkoivat kuvata estetiikkaa aseman sijasta ja niistä tuli myyntivaltteja, suurelle yleisölle paljastui artisteja, jotka muuten olisivat olleet tuomittuja tai siunattuja levyttämään paljon pienemmissä ympyröissä.

Yksi heistä on Polly Jean Harvey, lokakuussa 1969 syntynyt brittiläinen laulaja, muusikko ja lauluntekijä, joka teki läpimurtonsa vuoden 1995 mestarillisella To Bring You My Lovella.

PJ Harvey. Kuva: Maria Mochnacz.

PJ Harvey. Kuva: Maria Mochnacz.

To Bring You My Love on PJ Harveyn kolmas albumi mutta ensimmäinen soololevy. Vaikka myös Dry (1992) ja Rid Of Me (1993) oli julkaistu hänen nimellään, ne olivat vakiintuneen bändin levytyksiä. Kun PJ Harvey Trio hajosi Rid Of Men kiertueiden jälkeen, sen laulaja-kitaristi tuli tärkeään käännekohtaan. Hän päätti jatkaa uraansa sooloartistina ja tehdä seuraavan levynsä uudelta pohjalta. To Bring You My Loven tuottivat Mark ”Flood” Ellis ja Harveyn vanha kaveri John Parish, ja sillä soitti Nick Cave & The Bad Seedsin Mick Harvey. Kaikki kolme jäivät PJ Harveyn maailmaan enemmän tai vähemmän pysyvästi.

To Bring You My Loven soidessa on vaikea uskoa, että Harvey kirjoitti levyn biisit peribrittiläisissä peltomaisemissa ja äänitti ne syksyisessä Lontoossa. Se on hänen monitahoisen tuotantonsa ehdottomasti amerikkalaisin osa. Sen amerikanmeininki ei ole kaupallista, kosiskelevaa ja suurieleistä, vaan jotakin paljon juurevampaa, syvempää, synkeämpää ja eläimellisempää. Eurooppalaisuuden läpi suodatettua amerikkalaista gotiikkaa, kenties.

To Bring You My Loven kuuma alt.blues piirtää mielenmaisemiinsa tyhjyyttä huokuvia aavikoita, ukkospilvien peittelemiä maissipeltoja ja subtrooppisia alligaattorirämeitä. Painostavan vanhatestamentilliset laulut kertovat tuskallisesta kaipauksesta, himosta, piinaavasta yksinäisyydestä, menetyksestä ja vapahduksen tavoittelusta, siunatun pyhän henkisyyden ja kirotun syntisen ruumiillisuuden kamppailusta. Harvey ei sorru virttyneisiin kliseisiin tai kankeisiin kaavoihin vaan käyttää bluesin henkeä taitavasti siihen, mihin se on alun perinkin tarkoitettu: sisäisen kamppailun kuvastamiseen ja lohdun tavoitteluun.

Albumi on hyvin moni-ilmeinen, ja sen tunnelma vaihtelee biisistä toiseen mielialan lailla. To Bring You My Love ja Send His Love to Me jalostavat samaa tuhoavan ikävän teemaa, toinen hiipivään aavikkobluesiin, toinen tiukasti kompattuun ja jousien hyväilemään folk rockiin. Päällekäyvän Meet Ze Monstan ja kiimaisen Long Snake Moanin muriseva rock henkii toisenlaista uhkaa kuin hillityn painostavat Working For The Man ja Teclo tai utuinen, kiehtovasti nimetty I Think I’m A Mother. Miltei huomaamattomat viittaukset Captain Beefheartiin ja Leadbellyyn käyvät kunnianosoituksista.

Sinkuiksi levy-yhtiö lohkaisi levyn päällisin puolin helpoimmat biisit, mutta akustisen kitaran kuljettama melankolinen C’Mon Billy ja hivelevän hiljainen Down By The Water saattavat silti olla maailman ainoat yksinhuoltajan ikävästä ja lapsenmurhasta kertovat Top-40-singlet. To Bring You My Lovesta tuli PJ Harveyn suosituin albumi – sitä on myyty maailmanlaajuisesti yli miljoona kappaletta. Hänen tuotannossaan se onkin kaikesta itsetutkiskelustaan huolimatta helpoimmin lähestyttävästä päästä. Osansa menestykseen oli varmasti silläkin, että Harvey sai U2:n managerin Paul McGuinnessin hoitamaan asioitaan.

To Bring You My Lovesta ei löydä joka kuuntelulla jotakin uutta, mutta se huokuu ajattomuutta, josta ei voi kasvaa yli ja joka pitää sen vaikuttavana ihan ilman nostalgian apua. Vaikka To Bring You My Love tarvitsi 1990-lukua päästäkseen kuuluville, se on hyvin sielukas levy verrattuna moniin muihin saman aikakauden vaihtoehtojulkaisuihin, sellaisiin muotituotteisiin, joita määritti enemmän se, mitä ne yrittivät olla ja toisaalta eivät halunneet edustaa kuin se, mitä omaa sanottavaa niillä oli.

Itse asiassa To Bring You My Love on hyvin sielukas levy verrattuna ihan mihin tahansa.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

PJ Harvey kotisivu

Hae P. J. Harveyn klassikko 'To Bring You My Love' kirjastosta!

Hae P. J. Harveyn klassikko ’To Bring You My Love’ kirjastosta!

Hae To Bring You My Love kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
Dry (1992)
Rid Of Me (1993)
4-Track Demos (1993)
To Bring You My Love (1995)
Dance Hall At Louse Point (with John Parish) (1996)
Is This Desire? (1998)
Stories From The City, Stories From The Sea (2000)
Uh Huh Her (2004)
White Chalk (2007)
A Woman A Man Walked By (with John Parish) (2009)
Let England Shake (2011)
The Hope Six Demolition Project (2016)

Lue lisää
Blanford, James R.: PJ Harvey – Siren Rising, 280 sivua. Omnibus, 2004.
Fletcher, Guy: 100 Years Of British Music – A Photographic Tribute To Some Of The Greatest Songwriters And Composers Of All Time, 272 sivua. Omnibus, 2014.

PJ Harvey: To Bring You My Love (1995).

PJ Harvey: To Bring You My Love (1995).

Tinariwen: Elwan – aavikon blues

Elwan (Wedge, 2017)

Tinariwen: Elwan (2017).Blues tuli Afrikasta orjalaivoilla, kahleita raahaavien ihmisten rohtuneilla huulilla. Amerikkaan rantauduttuaan se mukautui uudenlaisiin hengellisiin, kulttuurisiin ja yhteiskunnallisiin oloihin tuodakseen lohtua niille, jotka sitä siellä tarvitsivat. Matkallaan 1700-luvulta 1900-luvulle blues kehittyi sellaiseksi kuin se nykyisin tunnetaan. Samalla se puhalsi hengen suureen osaan musiikista, jota länsimainen ihminen rakastaa ja kuluttaa, rockista räppiin.

2000-luvulla blues tuli Afrikasta uudelleen. Sillä kertaa se saapui vapaaehtoisesti ja lähellä alkuperäistä muotoaan ikään kuin muistuttaakseen, että lopulta kaikki jäljet katoavat Saharan hiekkaan.

Tinariwen. Kuva: Marie Planeille.

Tinariwen. Kuva: Marie Planeille.

Desert bluesiksi eli aavikkobluesiksi kutsutun suuntauksen tunnetuin bändi on Tinariwen. Se on Koillis-Malissa 1970-luvun lopulla perustettu kollektiivi, jonka musiikissa länsi- ja pohjoisafrikkalainen folk kohtaa tiheän afrikkafiltterin läpi suodatetut läntisen bluesin ja rockin vaikutteet. Sana ”tinariwen” on tamasheqin kieltä, aavikkoa tarkoittavan ”tenere”-sanan monikko. Se on osuvaa, sillä yhtyeen sanoitukset kertovat arkisesta elämästä autiomaassa ja kansan koettelemuksista siellä. Aavikko on Tinariwenin kappaleissa enemmän kuin miljöö. Se on olemassaolo itsessään, koko maailma ja eräänlainen jumaluus, kaiken alku ja loppu.

Ibrahim Ag Alhabibin perustama Tinariwen heitti pitkään bilebändikeikkaa. Sen svengi ja sanoma puhuttelivat väkevästi Saharan armoilla asuvia, ja yhtyeen musiikkia jaeltiin c-kaseteilla jo kauan ennen kuin kukaan länsimaalainen oli siitä kuullutkaan. Tinariwen oli toiminut jo parikymmentä vuotta, kun se teki ensimmäisen ulkomaankiertueensa Ranskassa vuonna 1999. Pian sen jälkeen bändi levytti ensimmäisen albuminsa tuottaja Justin Adamsin kanssa. Siitä lähtien se on laajentanut reviiriään maailmalla tasaisen varmasti kuin aavikoituva alue. Tinariwenin rosoinen ja hypnoottisen toisteinen sähkökitarafolk on rytmisesti vahvaa ja jalan alle menevää. Länsimaiselle kuulijalle siinä on riittävästi vieraita ja tuttuja elementtejä.

Tinariwenin uusin ja seitsemäs albumi Elwan, ”Elefantit”, ilmestyi vuonna 2017. Jatkuvasti tien päällä oleva bändi äänitti sitä Pariisissa, Kalifornian Joshua Treessä ja Marokossa, mutta pysyi kiinni tuaregien todellisuudessa ja kohtalonkysymyksissä yhtä lujasti kuin ennenkin. Levyn nimi viittaa huoleen siitä, että uskonnollinen ja poliittinen ääriajattelu ja kahakointi polkee Tinariwenin kotiseudun kulttuurin ja luonnon jalkoihinsa kuin vauhkoontunut norsulauma.

Tinariwen on leimautunut lännessä tuaregien tulkiksi, ja sitä se tiettyyn rajaan asti onkin. Sen musiikkiin heijastuu tietyn sukupolven kokemus elämästä tietyllä alueella ja osana tiettyä kansaa. Se, miten tarkoin Tinariwen heijastaa tämän päivän tuareginuorten kokemusmaailmaa, on taas täysin eri asia, josta länsimaissa ei tiedetä eikä koskaan edes kysytä mitään. Mutta eipä kuusikymppisen Ibrahim Ag Alhabibin yhtyeen tarvitsekaan edustaa lastenlastensa sukupolvea. Ei sen enempää kuin samanikäisten suomalaismuusikoidenkaan.

Musiikillisesti Elwan on taattua, vahvaa, vuosikymmenten kypsyttämää Tinariweniä. Sen ornamenttimaisiin, kiemuraisiin riffeihin, notkahtelevaan poljentoon ja käheään, sanomalliseen lauluun perustuva monotoninen mutta värikylläinen ilmaisu on pysynyt osapuilleen ennallaan siitä lähtien, kun kanistereista kyhätyt kitarat vaihtuivat sähkiksiin, eikä Tinariwenilta osaa varsinaista musiikillista uudistumista odottaakaan. Luultavasti uudet elementit tuntuisivatkin väkinäisiltä lisukkeilta ja veisivät tilaa siltä, mikä yhtyeessä on olennaista.

Elwanilla vierailevat Kurt Vile, Alain Johannes, Mark Lanegan ja Matt Sweeney. Miesten pitkistä ansioluetteloista löytyy kaikenlaista Screaming Treesistä The Queens Of The Stone Ageen ja The War On Drugsiin, mutta Tinariwenin levyllä kyläillessään rocksankarit riisuvat kohteliaasti kenkänsä ja esiintyvät bändissä sen tavalla. Erottuvin rooli on Laneganilla, joka laulaa Nànnuflày-biisissä.

Olisi mielenkiintoista tietää, missä määrin länsimainen blues on vaikuttanut siihen, kuinka Tinariwen käsittelee kitaraa. Siinä kohdassa ympyrä nimittäin tuntuu sulkeutuvan niin tiukasti, että muuttuu uudelleen keksityksi pyöräksi. Joka tapauksessa aavikon blues soi aitona, ilmaisuvoimaisena ja katarttisena.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Tinariwen kotisivu

Hae Tinariwenin 'Elwan' kirjastosta!

Hae Tinariwenin ’Elwan’ kirjastosta!

Hae Elwan kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Tinariwenin albumit
The Radio Tisdas Sessions (2001)
Amassakoul (2004)
Aman Iman: Water is Life (2007)
Imidiwan: Companions (2009)
Tassili (2011)
Emmaar (2014)
Elwan (2017)

Tinariwen: Elwan (2017).

Tinariwen: Elwan (2017).