Sylvain Sylvain – rockia roll-diggareille

Sylvain Sylvain | RCA 1979

Sylvain Sylvain (1979).Bändien räväkimmät jäsenet jättävät usein varjoonsa kiinnostavia tyyppejä. Näin on käynyt New York Dollsissa: vasta bändin hajottua Sylvain Sylvain osoitti olleensa kaiken aikaa enemmän kuin pelkkä komppikitaristi.

Sylvain Mizrahi (s. 1951) oli vasta lapsi muuttaessaan Egyptistä Ranskan kautta Yhdysvaltoihin. 1970-luvun alkupuolella hän loi New York Dollsin, joka uursi uraa glam-, trash- ja punkrockille. Kun pitkään päin seinää nilkuttanut kulttibändi hajosi vuonna 1977 tehtyään kaksi albumia, Sylvain perusti Criminalsin. Bändi oli lyhytikäinen, mutta sen single innosti RCA:n tarjoamaan hänelle mahdollisuuden sooloalbumin julkaisemiseen. New York Dollsissa vähälle huomiolle jäänyt laulaja-lauluntekijä tarttui tarjoukseen innokkaasti.

Sylvain Sylvainin vuonna 1979 ilmestynyt nimetön soolodebyytti on kovasti tekijänsä näköinen. Sen tunnelma on samalla tavoin hyväntuulinen, huoleton, innokas ja humoristinen kuin se kuva, jonka Sylvain Sylvain on itsestään julkisuudessa antanut. Musiikissa soi se angloamerikkalainen popkulttuuri, johon kiharatukkainen kairolaispoika New Yorkiin muutettuaan ihastui. 1950-luvun rock’n’rolliin, 1960-luvun tyttöbändeihin ja brittiläiseen tuontirockiin kiteytyi kokonainen jännittävä aikakausi, joka selvästikin teki Sylvainiin pysyvän vaikutuksen. Hän oli ensimmäistä omaa levyään tehdessään 28-vuotias, mutta ei kuulostanut päivääkään yli teini-ikäiseltä.

New Yorkin Power Station -studiossa äänitetyn albumin tuotti Sylvain itse yhdessä Tony Bongiovin ja Lance Quinnin kanssa. Pohjalla oli napakka rockbändi, jota Syl johti kitaristi-laulajan asemasta. Rumpali Lee Crystal (1956–2013) muistetaan Boyfriendsistä, Joan Jett & The Blackheartsista ja Michael Monroen Secret Chiefs -kokoonpanosta. Basisti Buz Verno ja kitaristi Johnny Ráo puolestaan ovat soittaneet muun muassa David Johansenin bändissä. Sylvainin simppeleihin, perinnetietoisiin sävellyksiin tehtiin huolellista ja luonnollista sovitustyötä. Jousiarrit olivat maukkaita, ja Jonathan Senator Gerberin saksofoni oli levyllä tärkeässä osassa. Olipa mukana amerikansuomalaistakin puhallusvoimaa mystisen (internet ei tiedä hänestä mitään) käyrätorvensoittajan Rodney Hytosen hahmossa.

Poikamaisesti laulavan Sylin levy on pirtsakkaa musaa, jota tekee mieli tanssia ja laulaa. Sulassa svengailun riemussa ei ole jälkeäkään ähkystä, tärkeilystä, patetiasta ja ummetuksesta, joka rockmusiikkia niin usein painaa. Sylin soundi kuulosti siltä kuin 1970-luvun areenarockia, progea, punkia tai ylipäänsä mitään Kinksin jälkeen tapahtunutta ei olisi koskaan syntynytkään. Paino on kokonaan sanalla ”roll”, ja sen enempäähän hyvältä rock’n’rollilta ei vaaditakaan.

Albumin kohtaloksi koitui huono ajoitus. Sylvainin rock’n’roll kuulosti auttamattoman vanhanaikaiselta ja väliin pudonneelta jo ilmestyessään. Ironista kyllä, punkille tietä raivannut rokkari oli omillaan aivan liian vanhan liiton mies kelvatakseen punkvallankumouksen lapsille, ja toisaalta vanha Dolls-friikki ei onnistunut vakuuttamaan myöskään rockabillyryhmää. Eikä Syl myöskään ollut hahmona kohtalokasta Thunders-sorttia, joka olisi voinut kerätä kulttikannatusta pelkällä maineellaan.

Sylvainin kunniaksi on sanottava, ettei hän muuttunut miellyttääkseen kohderyhmiä. Vuonna 1981 julkaistulla Sylvain Sylvain & The Teardropsin levyllä hän jatkoi aivan yhtä epämuodikkaalla linjalla, ja sen jälkeen hän enemmän tai vähemmän katosi tutkasta. Satunnaiset julkaisut – esimerkiksi vuoden 1998 sooloalbumi Sweet Baby Doll – ja pistokeikkailu siellä täällä eivät hahmottuneet menestystarinaksi. Vasta New York Dollsin paluu 2000-luvulla palautti Sylin kartalle. Uudessa New York Dollsissa Sylvain Sylvain oli keskeinen hahmo jo pelkästään siksi, että häntä ja David Johansenia lukuun ottamatta kaikki klassisen kokoonpanon Dollit olivat kuolleet.

Uuden New York Dollsin (jossa soittivat Michael Monroen kanssa nykyisin soittavat Sami Yaffa ja Steve Conte) hajottua Sylvain Sylvain levytti soolosinglen ’Leaving New Yorkin (2012). Hän keikkaili eri kokoonpanojen kanssa, kunnes keväällä 2019 julkisti sairastavansa syöpää, minkä jälkeen soittaminen ymmärrettävästi jäi vähemmälle. Kesäkuun 2020 lopulla Sylvain ilahdutti Facebook-ystäviään kertomalla työstävänsä uutta albumia, jonka nimi on Street. Ensimmäinen singlelohkaisu, instrumentaalinen ’Tears For Baby’, on jo julkaistu Youtubessa.

Toinen mukava viime vuosien uutinen on Sylvain Sylvainin muistelmien ilmestyminen. Tuotteliaan Dave Thompsonin kirjoittama teos There’s No Bones In Ice Cream – Sylvain Sylvain’s Story Of The New York Dolls (2018) on viihdyttävää luettavaa, mutta skarpisti rajattu elämäkerta kattaa herra Mizrahin elämästä vain legendaarisimman bändin legendaarisimmat vuodet. Kuten tapana on ollut, Sylvainin myöhempi tuotanto sivuutetaan pelkällä maininnalla. Rock- ja ennen kaikkea roll-diggareiden kannattaa kuitenkin perehtyä siihen.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Sylvain Sylvain | Facebook

Varaa Sylvain Sylvainin elämäkerrallinen kirjastosta.

Varaa Sylvain Sylvainin elämäkerrallinen kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Sylvain Sylvain

Sylvain Sylvain | RCA Victor 1979
Syl Sylvain And The Teardrops | RCA Victor 1981
(Sleep) Baby Doll | 1998

Sylvain Sylvain And The Criminal$

78 Criminals | 1985
Bowery Butterflies | 2000

New York Dolls | Finna.fi

New York Dolls | Mercury 1973
Too Much Too Soon | Mercury 1974
One Day It Will Please Us To Remember Even This | Roadrunner Records 2006
’Cause I Sez So | ATCO Records 2009
Dancing Backward In High Heels | 429 Records/Blast Records 2011

DVD | Finna.fi

Bob Gruen & Nadya Beck, ohjaajat: All Dolled Up – A New York Dolls Story, 230 min. | Music Video Distributors 2005

Hollywood Brats – kovan onnen kulttibändi
Johnny Thunders: So Alone – malja antisankarille
Michael Monroe: One Man Gang – jengi soittaa sydämestä
Peter Perrett: How The West Was Won – kulttisankarin voitokas paluu
Richard Hell & The Voidoids: Blank Generation – kaukana kliseisyydestä
Wilko Johnson & Roger Daltrey: Going Back Home – elämä vilisee silmissä

Lue lisää | Finna.fi

Sylvain, Sylvain & Thompson, Dave: There’s No Bones In Ice Cream – Sylvain Sylvain’s Story Of The New York Dolls, 248 sivua | Omnibus Press 2018
Antonia, Nina: Too Much Too Soon – The Makeup & Breakup Of The New York Dolls, 208 sivua | Omnibus 1998 & 2003 • New Edition 2005

Hell, Richard & Ilkka Salmenpohja, kääntäjä: Sopeutumattomien sukupolvi – punkin kummisedän muistelmat, 330 sivua | Like 2013
Hell
, Richard: I Dreamed I Was A Very Clean Tramp – An Autobiography, 293 sivua | HarperCollins 2013
Matheson, Andrew: Sick On You – The Disastrous Story Of Britain’s Great Lost Punk Band, 337 sivua | Ebury Press 2015
McNeil, Legs & McCain, Gillian & Ike Vil, kääntäjä: Please Kill Me  Punkin sensuroimaton esihistoria, 542 sivua | Like 2004
McNeil, Legs & McCain, Gillian & Dan Andersson, översättare: Please Kill Me – den ocensurerande historien om punken | Reverb 2006, 542 sidor  • Modernista 2016, 602 sidor
McNeil
, Legs & McCain, Gillian: Please Kill Me – The Uncensored Oral History Of Punk, 525 sivua | Little, Brown 1996 • Abacus 1997

Sylvain Sylvain (1979).

Sylvain Sylvain (1979).

Joan Jett & The Blackhearts: I Love Rock’n’Roll – kapinallisen läpimurto

I Love Rock’n’Roll (Boardwalk, 1981)

Joan Jett & The Blackhearts: I Love Rock'n'roll (1981).Joan Jett on lintu ja kala. Kun häntä katsoo eri kulmista, hänessä on näennäisen vastakohtaisia piirteitä, jotka kuitenkin määrittävät häntä sulassa sovussa. Hän ei ole mikään klisee, paitsi silloin kun tahtoo olla. Jett on yhtä aikaa kova ja kuuma rokkimisu, tiedostava feministi ja eläinten oikeuksia ajava vegaani, joka soittaa katuromanttista, perinteistä rock’n’rollia ja pysyy vaitonaisena seksuaalisesta suuntautumisestaan. Harva uskaltaa olla kaikkea tuota yhtä aikaa.

Tullessaan musiikkialalle 1970-luvulla Joan Larkin oli teinityttö, joka ei lukemattomista ikäisistään poiketen allekirjoittanut sitä sanatonta sopimusta, jonka mukaan rock on musiikkia, jota pojat soittavat ja tytöt kuuntelevat. Rock’n’rollin kiihkeys ja seksuaalisuus olivat asioita, joihin tyttöjen katsottiin voivan liittyä vain objekteina. Joan Jett kuitenkin halusi tehdä lauluja, ei olla niiden aiheena – hän mieluummin soitti kitaraa kuin palvoi kitaristia. Hänen yli neljäkymmentä vuotta kestäneen uransa ydinsanoma on se, ettei kenenkään tarvitse tyytyä hänelle osoitettuun paikkaan.

Kaikki olisi voinut jäädä tapahtumattakin. Kun Jettin ensimmäinen menestynyt bändi Runaways hajosi vuonna 1979, Amerikka ei uskonut häneen lainkaan. Euroopassa Jett sai solmittua levydiilin sooloalbumin julkaisemisesta, mutta kotimaassa yli kaksikymmentä eri levy-yhtiötä torjui hänet. Jett perusti tuottaja-biisintekijä Kenny Lagunan kanssa Blackheart Recordsin, jonka kautta hänen ensimmäinen, nimetön sooloalbuminsa julkaistiin Yhdysvalloissa keväällä 1980. Myös jakelu hoidettiin itse, toisinaan suoraan keikka-auton peräkontista.

Seuranneen vuoden aikana Amerikka antautui. Joan Jett & The Blackheartsista tuli suosittu livebändi klubitasolla, ja kun Jett ja Laguna eivät enää ennättäneet hoitaa kaikkia bisneksiä itse, he ryhtyivät yhteistyöhön Casablanca-levy-yhtiön perustajan Neil Bogartin kanssa. Joan Jett sainattiin Bogartin uudelle Boardwalk Recordsille, joka julkaisi hänen soololevynsä uudelleen nimellä Bad Reputation.

Marraskuussa 1981 ilmestynyt toinen levy muutti kaiken. Jett oli kuullut The Arrowsin I Love Rock’n’Roll -biisin ollessaan Runawaysin kanssa kiertueella Englannissa, soittanut sitä keikoilla ja äänittänyt siitä ensimmäisen oman versionsa Sex Pistolsin Paul Cookin ja Steve Jonesin kanssa. Nyt kappaleesta tehtiin uusi tulkinta, josta tuli Joan Jett & The Blackheartsin albumin nimibiisi ja ensimmäinen single.

Se avasi kaikki ovet. Keväällä 1982 I Love Rock’n’Roll oli pitkään Billboardin Hot 100 -listan kärjessä, ja albumia myytiin maailmanlaajuisesti yli kymmenen miljoonaa kappaletta. Joan Jettin toinen sooloalbumi on edelleen hänen suosionsa huippu, se levy, joka takasi hänen tulevaisuutensa.

Jett lainasi puolet I Love Rock’n’Rollin biiseistä muilta bändeiltä. Tuorein niistä oli nimibiisi, jonka The Arrows julkaisi vuonna 1975. Hurmaava Nag on alun perin bronxilaisen doo wop -ryhmä The Halosin kappale vuodelta 1961. Jettin levyn kauniin kakkossinglen Crimson & Cloverin levytti ensin Tommy James & The Shondells vuonna 1968. Bits & Pieces oli Dave Clark Fiven helmikuussa 1964 ilmestynyt sinkku, ja levyn ensimmäinen painos päättyi joulumarkkinoille tähdättyyn Little Drummer Boyhin (joka myöhemmissa painoksissa korvattiin Oh Woe Is Me’llä). Omista biiseistä You’re Too Possessiven Jett oli levyttänyt jo kerran Runawaysin kanssa.

Jettillä oli kaksi keinoa ottaa toisten biisit omikseen. Toinen oli hänen tunnistettava, savuinen ja välinpitämätön äänensä, johon nousee rajuissa kohdissa lämmintä säröä. Toinen oli The Blackhearts, jonka tatsi oli hyvin konstailematon. Sovituksissa ei ollut mitään ylimääräistä ja eikä soitossa mitään ihmeellistä, ja täsmälleen se siinä niin ihmeellistä olikin. I Love Rock’n’Rollissa ei ehkä ollut loputtomasti analysoitavaa, mutta kaikessa simppeliydessään se kuulosti siltä, että Joan Jett & The Blackheartsin keikoilla oli kivaa.

Noiden aikojen jälkeen Joan Jett on tehnyt kymmenen albumia. Hänen myöhempi uransa ei ole ylittänyt I Love Rock’n’Rollin asettamaa menestyksen rimaa, eikä Jett ole yrittänyt nousta korkeammille huipuille muuttumalla helpommin sulatettavaksi. Se johtuu kai siitä, että hänen juttunsa on omana itsenään oleminen.

Sen sijaan Jett on kironnut abortinvastustajien tekopyhyyttä, jakanut New Yorkissa kasvissyöntiin kannustavia lehtisiä, kritisoinut Irakin sotaa, tukenut sotaveteraaneja, pitänyt henkilökohtaisen elämänsä visusti omana tietonaan, taistellut rajoittavia sukupuolirooleja vastaan, ajanut tasa-arvoa ja kertonut uskovansa jumalaan, mutta ei uskontoihin. Häneen on yhtä vaikea lyödä selkeitä leimoja kuin ennenkin.

Kun Joan Jett & The Blackhearts liitettiin Rock’n’Roll Hall of Fameen vuonna 2015, Jett mainitsi puheessaan, miksi hän rakastaa rock’n’rollia: ”Rock’n’roll on poliittista. Se on merkityksellinen keino ilmaista toisenlaisia ajatuksia, lietsoa vallankumousta ja puolustaa ihmisoikeuksia. Se on idea, ihanne. Joskus unohdetaan, millainen vaikutus sillä on ihmisiin ympäri maailman. Siellä, missä on poliittista agitointia, on myös pussyrioteja. Olemme niin tottuneita mittamaan musiikin vaikutusta dollareissa, että unohdamme, mistä siinä on oikeasti kysymys: musiikista, tunteesta ja ilmaisusta.” Hänen täytyi tiedostaa, että ilman I Love Rock’n’Rollin multiplatinamyyntilukuja häntä tuskin olisi Rock’n’Roll Hall of Fameen kutsuttu.

Joan Jett täytti kuusikymmentä vuotta syyskuussa 2018. Samassa kuussa julkaistiin hänestä tehty dokumentti Bad Reputation. Sen soundtrackilla julkaistiin uusi biisi nimeltä Fresh Start, jolla kaikki on ihanasti ennallaan. Se olisi hyvin voinut olla jo I Love Rock’n’Rollilla.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Hae Joan Jettiä kirjastosta!

Hae Joan Jettiä kirjastosta!

Hae Joan Jettiä kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Joan Jett (1980), julkaistiin uudelleen nimellä Bad Reputation (1981)
I Love Rock ’n Roll (1981)
Album (1983)
Glorious Results Of A Misspent Youth (1984)
Good Music (1986)
Up Your Alley (1988)
The Hit List (1990)
Notorious (1991)
Pure And Simple (1994)
Naked (2004)
Sinner (2006)
Unvarnished (2013)

Lue lisää
Pulkkanen
, Pertti: Naiset rokkaa kans! 73 sivua. Pertti Pulkkanen, 2006. 
Thompson
, Dave: Bad Reputation, 259 sivua. Backbeat Books, 2011.

Katso elokuva
Sigismondi, Floria (ohjaaja): The Runaways, 104 min. FS Film, 2010.

Joan Jett & The Blackhearts: I Love Rock'n'roll (1981).

Joan Jett & The Blackhearts: I Love Rock’n’roll (1981).