Sylvain Sylvain – rockia roll-diggareille

Sylvain Sylvain | RCA 1979

Sylvain Sylvain (1979).Bändien räväkimmät jäsenet jättävät usein varjoonsa kiinnostavia tyyppejä. Näin on käynyt New York Dollsissa: vasta bändin hajottua Sylvain Sylvain osoitti olleensa kaiken aikaa enemmän kuin pelkkä komppikitaristi.

Sylvain Mizrahi (s. 1951) oli vasta lapsi muuttaessaan Egyptistä Ranskan kautta Yhdysvaltoihin. 1970-luvun alkupuolella hän loi New York Dollsin, joka uursi uraa glam-, trash- ja punkrockille. Kun pitkään päin seinää nilkuttanut kulttibändi hajosi vuonna 1977 tehtyään kaksi albumia, Sylvain perusti Criminalsin. Bändi oli lyhytikäinen, mutta sen single innosti RCA:n tarjoamaan hänelle mahdollisuuden sooloalbumin julkaisemiseen. New York Dollsissa vähälle huomiolle jäänyt laulaja-lauluntekijä tarttui tarjoukseen innokkaasti.

Sylvain Sylvainin vuonna 1979 ilmestynyt nimetön soolodebyytti on kovasti tekijänsä näköinen. Sen tunnelma on samalla tavoin hyväntuulinen, huoleton, innokas ja humoristinen kuin se kuva, jonka Sylvain Sylvain on itsestään julkisuudessa antanut. Musiikissa soi se angloamerikkalainen popkulttuuri, johon kiharatukkainen kairolaispoika New Yorkiin muutettuaan ihastui. 1950-luvun rock’n’rolliin, 1960-luvun tyttöbändeihin ja brittiläiseen tuontirockiin kiteytyi kokonainen jännittävä aikakausi, joka selvästikin teki Sylvainiin pysyvän vaikutuksen. Hän oli ensimmäistä omaa levyään tehdessään 28-vuotias, mutta ei kuulostanut päivääkään yli teini-ikäiseltä.

New Yorkin Power Station -studiossa äänitetyn albumin tuotti Sylvain itse yhdessä Tony Bongiovin ja Lance Quinnin kanssa. Pohjalla oli napakka rockbändi, jota Syl johti kitaristi-laulajan asemasta. Rumpali Lee Crystal (1956–2013) muistetaan Boyfriendsistä, Joan Jett & The Blackheartsista ja Michael Monroen Secret Chiefs -kokoonpanosta. Basisti Buz Verno ja kitaristi Johnny Ráo puolestaan ovat soittaneet muun muassa David Johansenin bändissä. Sylvainin simppeleihin, perinnetietoisiin sävellyksiin tehtiin huolellista ja luonnollista sovitustyötä. Jousiarrit olivat maukkaita, ja Jonathan Senator Gerberin saksofoni oli levyllä tärkeässä osassa. Olipa mukana amerikansuomalaistakin puhallusvoimaa mystisen (internet ei tiedä hänestä mitään) käyrätorvensoittajan Rodney Hytosen hahmossa.

Poikamaisesti laulavan Sylin levy on pirtsakkaa musaa, jota tekee mieli tanssia ja laulaa. Sulassa svengailun riemussa ei ole jälkeäkään ähkystä, tärkeilystä, patetiasta ja ummetuksesta, joka rockmusiikkia niin usein painaa. Sylin soundi kuulosti siltä kuin 1970-luvun areenarockia, progea, punkia tai ylipäänsä mitään Kinksin jälkeen tapahtunutta ei olisi koskaan syntynytkään. Paino on kokonaan sanalla ”roll”, ja sen enempäähän hyvältä rock’n’rollilta ei vaaditakaan.

Albumin kohtaloksi koitui huono ajoitus. Sylvainin rock’n’roll kuulosti auttamattoman vanhanaikaiselta ja väliin pudonneelta jo ilmestyessään. Ironista kyllä, punkille tietä raivannut rokkari oli omillaan aivan liian vanhan liiton mies kelvatakseen punkvallankumouksen lapsille, ja toisaalta vanha Dolls-friikki ei onnistunut vakuuttamaan myöskään rockabillyryhmää. Eikä Syl myöskään ollut hahmona kohtalokasta Thunders-sorttia, joka olisi voinut kerätä kulttikannatusta pelkällä maineellaan.

Sylvainin kunniaksi on sanottava, ettei hän muuttunut miellyttääkseen kohderyhmiä. Vuonna 1981 julkaistulla Sylvain Sylvain & The Teardropsin levyllä hän jatkoi aivan yhtä epämuodikkaalla linjalla, ja sen jälkeen hän enemmän tai vähemmän katosi tutkasta. Satunnaiset julkaisut – esimerkiksi vuoden 1998 sooloalbumi Sweet Baby Doll – ja pistokeikkailu siellä täällä eivät hahmottuneet menestystarinaksi. Vasta New York Dollsin paluu 2000-luvulla palautti Sylin kartalle. Uudessa New York Dollsissa Sylvain Sylvain oli keskeinen hahmo jo pelkästään siksi, että häntä ja David Johansenia lukuun ottamatta kaikki klassisen kokoonpanon Dollit olivat kuolleet.

Uuden New York Dollsin (jossa soittivat Michael Monroen kanssa nykyisin soittavat Sami Yaffa ja Steve Conte) hajottua Sylvain Sylvain levytti soolosinglen ’Leaving New Yorkin (2012). Hän keikkaili eri kokoonpanojen kanssa, kunnes keväällä 2019 julkisti sairastavansa syöpää, minkä jälkeen soittaminen ymmärrettävästi jäi vähemmälle. Kesäkuun 2020 lopulla Sylvain ilahdutti Facebook-ystäviään kertomalla työstävänsä uutta albumia, jonka nimi on Street. Ensimmäinen singlelohkaisu, instrumentaalinen ’Tears For Baby’, on jo julkaistu Youtubessa.

Toinen mukava viime vuosien uutinen on Sylvain Sylvainin muistelmien ilmestyminen. Tuotteliaan Dave Thompsonin kirjoittama teos There’s No Bones In Ice Cream – Sylvain Sylvain’s Story Of The New York Dolls (2018) on viihdyttävää luettavaa, mutta skarpisti rajattu elämäkerta kattaa herra Mizrahin elämästä vain legendaarisimman bändin legendaarisimmat vuodet. Kuten tapana on ollut, Sylvainin myöhempi tuotanto sivuutetaan pelkällä maininnalla. Rock- ja ennen kaikkea roll-diggareiden kannattaa kuitenkin perehtyä siihen.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Sylvain Sylvain | Facebook

Varaa Sylvain Sylvainin elämäkerrallinen kirjastosta.

Varaa Sylvain Sylvainin elämäkerrallinen kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Sylvain Sylvain

Sylvain Sylvain | RCA Victor 1979
Syl Sylvain And The Teardrops | RCA Victor 1981
(Sleep) Baby Doll | 1998

Sylvain Sylvain And The Criminal$

78 Criminals | 1985
Bowery Butterflies | 2000

New York Dolls | Finna.fi

New York Dolls | Mercury 1973
Too Much Too Soon | Mercury 1974
One Day It Will Please Us To Remember Even This | Roadrunner Records 2006
’Cause I Sez So | ATCO Records 2009
Dancing Backward In High Heels | 429 Records/Blast Records 2011

DVD | Finna.fi

Bob Gruen & Nadya Beck, ohjaajat: All Dolled Up – A New York Dolls Story, 230 min. | Music Video Distributors 2005

Hollywood Brats – kovan onnen kulttibändi
Johnny Thunders: So Alone – malja antisankarille
Michael Monroe: One Man Gang – jengi soittaa sydämestä
Peter Perrett: How The West Was Won – kulttisankarin voitokas paluu
Richard Hell & The Voidoids: Blank Generation – kaukana kliseisyydestä
Wilko Johnson & Roger Daltrey: Going Back Home – elämä vilisee silmissä

Lue lisää | Finna.fi

Sylvain, Sylvain & Thompson, Dave: There’s No Bones In Ice Cream – Sylvain Sylvain’s Story Of The New York Dolls, 248 sivua | Omnibus Press 2018
Antonia, Nina: Too Much Too Soon – The Makeup & Breakup Of The New York Dolls, 208 sivua | Omnibus 1998 & 2003 • New Edition 2005

Hell, Richard & Ilkka Salmenpohja, kääntäjä: Sopeutumattomien sukupolvi – punkin kummisedän muistelmat, 330 sivua | Like 2013
Hell
, Richard: I Dreamed I Was A Very Clean Tramp – An Autobiography, 293 sivua | HarperCollins 2013
Matheson, Andrew: Sick On You – The Disastrous Story Of Britain’s Great Lost Punk Band, 337 sivua | Ebury Press 2015
McNeil, Legs & McCain, Gillian & Ike Vil, kääntäjä: Please Kill Me  Punkin sensuroimaton esihistoria, 542 sivua | Like 2004
McNeil, Legs & McCain, Gillian & Dan Andersson, översättare: Please Kill Me – den ocensurerande historien om punken | Reverb 2006, 542 sidor  • Modernista 2016, 602 sidor
McNeil
, Legs & McCain, Gillian: Please Kill Me – The Uncensored Oral History Of Punk, 525 sivua | Little, Brown 1996 • Abacus 1997

Sylvain Sylvain (1979).

Sylvain Sylvain (1979).

Richard Hell & The Voidoids: Blank Generation – kaukana kliseisyydestä

Blank Generation | Sire 1977

Richard Hell & The Voidoids: Blank Generation (1977).Mitä yhteistä on Ramonesilla, Blondiella, Televisionilla, New York Dollsilla, Patti Smithillä ja Talking Headsilla? Eipä juuri muuta kuin New York ja CBGB’s-klubin legendaarinen skene, jonka merkitys rockmusiikille ja popkulttuurille on suunnaton. Yksi noiden 1970-luvun kuvioiden keskeisistä hahmoista oli Richard Hell, johon alakulttuurin inspiroitunut henki ruumiillistui.

Richard Meyersistä (s. 1949) tuli Richard Hell, kun hän muutti Kentuckysta New Yorkiin tullakseen runoilijaksi. Nähtyään New York Dollsin keikan Hell kiinnostui rockbändissä soittamisesta. Hän perusti Tom Verlainen kanssa Neon Boysin, josta tuli vuonna 1974 Television.

Keväällä 1975 Hell lähti Televisionista suivaantuneena Verlainen johtamistyyliin, joka ei jättänyt hänelle tilaa biisintekijänä eikä esiintyjänä, ja liittyi New York Dollsista eronneiden Johnny Thundersin ja Jerry Nolanin Heartbreakersiin. Vajaata vuotta myöhemmin basisti-laulaja käsitti, että niin hyvä rockbändi kuin Heartbreakers olikin, hän ei saisi sitä soittamaan biisejään haluamallaan tavalla. Hell erosi Heartbreakersista vuoden 1976 alussa. 

Richard Hell oli tutustunut päivätyöpaikassaan Robert Quineen, kolmevitoseen kaljupäähän, joka ei ollut onnistunut kampeamaan mukaan New Yorkin bändiympyröihin mutta joka osoittautui parhaaksi kitaristiksi, jota Hell oli koskaan kuullut. Quinen omalakinen kitaransoitto, jossa oli enemmän jazzin vapautta kuin rockin säännönmukaisuutta, hipoi neroutta. 

”Oli selvää, että Bob kykenisi soittamaan kitaralla mitä tahansa keksisin häneltä pyytää”, Hell kirjoitti Supeutumattomien sukupolvi -kirjaansa. ”Kävi ilmi, että hän soitti myös juttuja, joita en olisi osannut edes keksiä.”

Saatuaan Quinen soittamaan kanssaan Hell pyysi mukaan Marc Bellin, Dustissa ja Wayne Countyn bändissä soittanutta rumpalin, joka myöhemmin opittiin tuntemaan Marky Ramonena. Kun kitaristi Ivan Julian liittyi joukkoon, Richard Hell & The Voidoids oli koossa. Aika oli sille otollinen: Englannin nouseva punkskene oli saanut vaikutteita Amerikasta, ja se sai musiikkibisneksen kiinnostumaan myös New Yorkin bändeistä. Blondie, Television, Talking Heads ja Richard Hell & The Voidoids saivat levytyssopimuksen vuonna 1976.

Blank Generation äänitettiin kahdesti – maaliskuussa 1977 Electric Lady -studiolla ja kesäkuussa uudelleen Plaza Soundilla, koska julkaisua oli siirretty syksyyn, eikä bändi ollut tyytyväinen ensimmäiseen versioon. ”Blank Generationin” Hell oli tehnyt – tai pikemminkin sovittanut Rod McKuenin vuonna 1959 levyttämästä ”I Belong To The Beat Generationista” – ollessaan Televisionissa, ja ”Love Comes in Spurtsia” hän oli tarjonnut jo Heartbreakersille. Aavemaisen ja melankolisen ”Walking On The Waterin” Voidoids lainasi Creedence Clearwater Revivalin esiasteelta Golliwogsilta, joka oli julkaissut biisin singlenä vuonna 1966. ”Liars Bewaren” ja ”Betrayal Takes Twon” säveltämiseen osallistui myös Ivan Julian.

Richard Hellin tyyli vaikutti punkin estetiikkaan niin paljon, että hän näyttää Blank Generationin kannessa punkkliseeltä. Se on huvittavaa, sillä nimenomaan Hell on tuon piikikkään, kovan ja repaleisen lookin luoja tai vähintäänkin yksi heistä – Sex Pistolsin manageri ja vaatekauppias Malcolm McLaren oli hengannut Hellin kanssa New Yorkissa ja palannut Englantiin tämän tukasta ja asuvalinnoista innostuneena.

Blank Generationin musiikki saattaakin yllättää, jos tekee johtopäätöksiä kannen perusteella ja taustoja tuntematta. Se on vinkeässä rajattomuudessaan, säpsähtelevässä funkiudessaan ja runollisuudessaan kaukana tyypillisestä punk rockista. Samaan aikaan punkin henki on vahvasti läsnä levyn kaunistelemattomuudessa ja kiivaudessa.

Kun Blank Generation julkaistiin 1977, Richard Hell & The Voidoids lähti The Clashin kanssa Englannin-kiertueelle. Matka osoittautui pettymykseksi. Brittiläinen maaperä oli sinänsä otollinen The Voidoidsin kiihkeälle soundille, mutta levy saatiin kauppoihin vasta rundin viimeisenä päivänä, ja keikkamatkat piti kulkea ahtaassa henkilöautossa. Heroiiniriippuvuuden itselleen kehittänyt Hell tuli jo ensimmäisen viikon jälkeen kodeiiniyskänlääkettä vieroitusoireisiin särpiessään siihen tulokseen, ettei halunnut jatkaa uraansa. Kaikki oli liian vaikeaa.

”Tunsin, että levyn tehtyäni olin saavuttanut sen mitä olin halunnut. En jaksanut lyödä päätäni seinään, jotta meitä olisi alettu arvostaa muuallakin kuin New Yorkissa. Se tuntui liian nöyryyttävältä ja raskaalta”, Hell kertoi Sopeutumattomien sukupolvessa. 

Vuoden 1977 lopulla Hell purki levytyssopimuksensa oikeusteitse. Hän päätti myös lopettaa bassonsoiton, mikä merkitsi The Voidoidsille kokoonpanomuutoksia, joiden jälkeen bändin henki ei ollut enää entisellään. Hell ei halunnut enää soittaa keikkoja muualla kuin New Yorkissa, mikä ei lainkaan edistänyt The Voidoidsin asioita. Kun yhtyeen johtajan arki alkoi vähitellen pyöriä yksinomaan heroiinin ympärillä, bändi vaipui horrokseen.

Viisi vuotta myöhemmin Hell ja Quine tekivät toisen Voidoids-albumin uudella kokoonpanolla. Destiny Streetillä on ansionsa, mutta edeltäjänsä merkittävyyttä se ei tavoittanut. Blank Generationia ei myyty paljon, mutta se jätti pysyviä jälkiä.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Hae Richard Hellin klassikoita kirjastosta!

Hae Richard Hellin klassikoita kirjastosta!

Hae Richard Helliä kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt | Finna.fi
The Heartbreakers

L.A.M.F. – The Lost ’77 Mixes | Jungle Records 2017
L.A.M.F. – Definitive Edition
• 4CD | Jungle Records 2012

Richard Hell & The Voidoids | Finna.fi

Blank Generation | 1977
Destiny Street | Red Star Records 1982 • Line Records 1987 • Razor & Tie Music 1995
Spurts – The Richard Hell Story | 2005

Hollywood Brats – kovan onnen kulttibändi
Lou Reed & Metallica: Lulu – nainen miesten maailmassa
Michael Monroe: One Man Gang – jengi soittaa sydämestä
Sylvain Sylvain – rockia roll-diggareille
The Velvet Underground: Squeeze – se näkymätön VU-levy

Lue lisää | Finna.fi

Hell, Richard & Ilkka Salmenpohja, kääntäjä: Sopeutumattomien sukupolvi – punkin kummisedän muistelmat, 330 sivua | Like 2013
Hell
, Richard: I Dreamed I Was A Very Clean Tramp – An Autobiography, 293 sivua | HarperCollins 2013

Antonia, Nina: Johnny Thunders – In Cold Blood, 257 sivua | Jungle Books 1987 | Cherry Red Books 2000
Antonia
, Nina: Too Much Too Soon – The Makeup & Breakup Of The New York Dolls, 208 sivua | Omnibus 1998 & 2003 • New Edition 2005
McNeil, Legs & McCain, Gillian & Ike Vil, kääntäjä: Please Kill Me  Punkin sensuroimaton esihistoria, 542 sivua | Like 2004
McNeil, Legs & McCain, Gillian & Dan Andersson, översättare: Please Kill Me – den ocensurerande historien om punken | Reverb 2006, 542 sidor  • Modernista 2016, 602 sidor
McNeil
, Legs & McCain, Gillian: Please Kill Me – The Uncensored Oral History Of Punk, 525 sivua | Little, Brown 1996 • Abacus 1997

Richard Hell & The Voidoids: Blank Generation (1977).

Richard Hell & The Voidoids: Blank Generation (1977).

Roky Erickson And The Aliens: The Evil One – kulttisankari mielensä armosta

The Evil One (415 Records, 1981)

Roky Erickson And The Aliens: The Evil One (1981).Sopeutumattomuus ja erilaisuus ovat olleet hyviä rockmusiikin myymisen välineitä. Niiden kapinahenki vetoaa nuoriin, jotka etsivät itseään ja paikkaansa maailmassa. Ironista on, että ne, joiden friikkiys on ollut sisäsyntyistä ja aitoa eikä julkisuutta varten luotua, ovat usein menestyneet kaikkein kehnoimmin. Hyvä esimerkki tästä on Roky Erickson, kulttisankari mielensä armosta.

Roky Erickson. Kuva: www.rokyerickson.com.

Roky Erickson. Kuva: www.rokyerickson.com.

Vuonna 1947 syntyneen Roger Kynar Ericksonin asiat menivät ristiin 1960-luvun lopulla. The 13th Floor Elevators -yhtyeessä uransa aloittanut kitaristi-laulaja alkoi kärsiä mielenterveysongelmista, jotka ilmeisesti toi pintaan rankka LSD-kuuri. Hallusinogeenit ja psykedeelit kuuluivat ajan henkeen, mutta kuten Pink Floydin Syd Barrettin kaltaiset kohtalot todistavat, kaikille ne eivät sopineet.

Vaihtoehtoinen elämäntyyli johti myös kahnauksiin lain kanssa. Ericksonin konservatiivisessa kotiosavaltiossa Teksasissa The 13th Floor Elevatorsin jäsenten kaltaisia huumehippejä ei lainkaan arvostettu, ja vuonna 1969 Erickson joutui oikeuteen marijuanan hallussapidosta ja lain pakoilusta. Puolustus vetosi mielenterveysongelmiin sillä tuloksella, että Erckson määrättiin tahdonvastaiseen hoitoon. Seuraavien kolmen koppivuoden aikana hänelle tulivat tutuksi mielisairaalan arki, sähkösokkihoidot ja ankara lääkitys.

Siviiliin päästyään Erickson teki sen, mistä oli kaiken aikaa haaveillut: palasi musiikin pariin ja perusti bändin. Hänen uusi yhtyeensä Bleib Alien levytti Sir Douglas Quintetin Doug Sahm tuottajanaan singlen Two Headed Dog (Red Temple Prayer)//Starry Eyes (1975). Raaka sinkku esitteli Ericksonin uuden soundin. The 13th Floor Elevatorsin garagepsykedelia jäi 1960-luvulle, ja Erickson alkoi soittaa konstailematonta, synkeää, melodista ja kovaa rockia, joka oli yhdeltä laidalta kiinni punkin hengessä ja jossa pyöriteltiin b-luokan scifi- ja kauhuelokuvien kuvastoa.

Singlen tehtyään Erickson lähti Teksasista Kaliforniaan ja perusti siellä uuden yhtyeen. Studiossa soittaneesta kokoonpanosta mukana oli enää autoharpisti Billy Miller, joka keksi uudelle ryhmälle nimeksi Roky Erickson And The Aliens. Tehtyään pari pienempää levytystä bändi ryhtyi valmistelemaan albumia Creedence Clearwater Revivalin basistin Stu Cookin valvonnassa. Ericksonin bändi treenasi uutta materiaalia klassikkorockyhtyeen päämajassa Cosmo’s Factoryssa.

Roky Ericksonin tärkeimmät ja maineikkaimmat levytykset, jotka tunnetaan parhaiten nimellä The Evil One, olivat ensimmäinen Cookin tuottama kokonainen albumi. Creedence-basistin rooli noissa sessioissa oli merkittävä ja kasvoi loppua kohden. Studioon lähtiessään Erickson oli päättänyt lopettaa väsyttävien psyykenlääkkeiden syönnin, mikä piristikin häntä mutta samalla heikensi hänen henkistä tilaansa monin muin tavoin. Cookin tehtäväksi jäi jäsennellä Ericksonin sekavimmatkin ideat ehyiksi biiseiksi, joissa osat olivat oikeilla paikoillaan ja sanoituksissa tolkkua. Tuottajalla oli tapana pitää äänitys käynnissä jatkuvasti, koska milloinkaan ei voinut tietää, koska laulaja-kitaristi ja biisintekijä olisi parhaimmillaan. Ennen kuin studiotyöt oli tehty loppuun, Roky oli viety suljetulle jo kertaalleen. Osa lauluosuuksista taltioitiin mielisairaalan myöntämillä lyhyillä lomilla.

The Evil Onen kappaleissa seikkailevat zombit, vampyyrit, demonit ja aaveet. Nuo viihteellisen pelottavat teemat vaikuttavat halvalla tavalla hauskoilta, mutta vähänkin tarkemmin kuunnellessaan huomaa, että Erickson oli niiden suhteen tietyllä tasolla tosissaan. Huumehuuruisen 13th Floor Elevators -ajan ja kolmen mielisairaalassa lusitun vuoden jälkeen hän oli ihastunut kauhu- ja scifielokuviin, ja ne olivat polkaisseet hänen mielessään käyntiin todentuntuiset halloween-hipat. Sanoitusten olennot olivat Ericksonille toisaalta humoristisia ja kuvitteellisia hahmoja, mutta toisaalta ne symboloivat hänen sairauttaan, outoja ajatuksiaan ja psykoosien todellisuutta, jossa hän vietti yhä pidempiä aikoja kerrallaan.

Jos Ericksonin tavoitti täsmälleen oikealla hetkellä – kuten Cookin johtamissa sessioissa usein tapahtui – nauhalle tallentui primitiivistä priimaluokan rockia, jonka vaaran tuntu muuttui todeksi siinä missä biisien toismaailmalliset olennotkin. Sellaisella hetkellä mielisairaus antoi enemmän kuin otti. “If you have ghosts, then you have everything”, hän lauloi vilpittömällä äänellään kuin ilmoittaen löytäneensä mielensä syövereistä jotakin upeaa ja kertoakseen myös sen, että vaikka siltä ei ehkä vaikuta, ei häneltä mitään puutu.

Ericksonin hyväntuulisimpienkin rallien pohjavireenä on suru. Niistä aistii sellaista menetyksestä nousevaa kohtaloon alistumisen melankoliaa, jota tuntee silloin, kun ei usko enää voivansa palata takaisin sinne, missä kaikki oli paremmin. Ericksonin taudinkuva ja tyyli olivat hyvin toisenlaiset kuin Johnny Thundersilla, mutta kulttisankarien levyillä kaikui samankaltainen eksyneiden sielujen pelastuksenkaipuu. Thundersin So Alone ja The Evil One kuulostavat sukulaissielujen tekemiltä.

Roky Erickson And The Aliensin nimetön albumi julkaistiin ensin Englannissa kymmenen biisin mittaisena vuonna 1980. Seuraavana vuonna levystä ilmestyi Yhdysvalloissa toisenlainen versio nimellä The Evil One. Myöhempiin versioihin on koottu kaikki tuon aikakauden äänitykset.

Seuraavat kaksikymmentä vuotta Roky Erickson oli sairautensa vuoksi poissa pelistä. Vasta 2000-luvun alussa, kun hänen veljensä otti hoitaakseen lääkitykseen ja sopimuksiin liittyvät asiat, artisti alkoi toipua. Se kävi yllättävän nopeasti: jo vuosikymmenen puolivälissä Roky Erickson nousi lavalle kohtalaisen hyvässä kunnossa. Ohjaaja Kevin McAllister dokumentoi hänen paluunsa elokuvaksi You’re Gonna Miss Me, joka sai ensi-iltansa vuonna 2005.

Ruisrockissa vuonna 2007 esiintyneen Roky Ericksonin voiton sinetöi vuonna 2010 ilmestynyt True Love Cast Out All Evil, hänen ensimmäinen uutta materiaalia sisältänyt albuminsa neljääntoista vuoteen. Ericksonin tuotannon kulmakivet löytyvät silti edelleen The Evil Onelta. Sitä kuunnellessa tulee aina mieleen, että hulluus on pahasti aliarvostettua.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Roky Erickson kotisivu

Hae Roky Ericksonia kirjastosta!

Hae Roky Ericksonia kirjastosta!

Hae Roky Ericksonia kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt:
Roky Erickson And The Aliens: Roky Erickson And The Aliens [aka Five Symbols] (CBS Records, 1980)
The Evil One (415 Records, 1981)
Don’t Slander Me (Pink Dust, 1986 | laajennettu CD-painos: Restless Records, 2005)
Gremlins Have Pictures (Demon Records, 1986)
I Think Of Demons (Edsel Records, 1987)
All That May Do My Rhyme (Trance Syndicate Records, 1993)
Don’t Knock The Rok! (Norton Records, 2004)
Roky Erickson with Okkervil River: True Love Cast Out All Evil (Chemical Underground, 2010)

The 13th Floor Elevators
The Psychedelic Sounds Of The 13th Floor Elevators (International Artists, 1966)
Easter Everywhere (1967)
Live (1967)
Bull Of The Woods (1969)

Toimitus suosittelee lämpimästi myös 2CD-kokoelmaa I Have Always Been Here Before – The Roky Erickson Anthology. Se esittelee Rokyn monivaiheista uraa, ja sisältää 32-sivuisen tekstiliitteen.

Lue lisää:
DeRogatis, Jim: Turn On Your Mind – Four Decades Of Great Psychedelic Rock, 638 sivua. Hal Leonard 2003.
Drummond, Paul: Eye Mind – The Saga Of Roky Erickson And The 13th Floor Elevators, The Pioneers Of Psychedelic Sound, 423 sivua. Los Angeles 2007.
Erickson, Roky & Thirteenth Floor Elevators & Casey Monahan (toim.): Openers II – The Lyrics of Roky Erickson, Los Angeles 1995.
Erickson, Roky: I Have Always Been Here Before – The Roky Erickson Anthology (Shout! Factory, 2010), 2CD + 32-sivuinen tekstiliite.
Kent, Nick: The Dark Stuff – Selected Writings On Rock Music 1972–1995, 343 sivua. Da Capo Press 1995.

Roky Erickson And The Aliens: s/t (1980).

Roky Erickson And The Aliens: s/t (1980).

Johnny Thunders: So Alone – malja antisankarille

So Alone | Real Records Sire 1978

Johnny Thunders: So Alone (1978).Marraskuussa 2016 uutisoitiin, että Jonas Åkerlund ohjaa Johnny Thundersin tarinasta kokoillan elokuvan. Pari vuotta aiemmin ilmestyi Danny Garcian dokumentti Looking For Johnny – The Legend Of Johnny Thunders. 1990-luvulla Lech Kowalski teki hänestä Born To Lose: The Last Rock ’n’ Roll Movien. Brittiläinen toimittaja-kirjailija Nina Antonia on kirjoittanut Thundersin elämäkerran sekä kirjan New York Dollsin vaiheista. Muusikon muistoa on kunnioitettu artikkeleilla, biiseillä, tapahtumilla ja tribuuttilevyillä, ja sosiaalisessa mediassa toimii aktiivisia Thunders-faniyhteisöjä, jotka pitävät tulta yllä. Kulttihahmon kuolemasta on 25 vuotta, mutta hänen legendansa elää.

Koska Thundersista ei koskaan tullut suurta tähteä, kerrottakoon, että hän oli John Genzale, vuonna 1952 syntynyt newyorkilainen kitaristi, laulaja ja lauluntekijä, joka tuli tunnetuksi räikeässä ja räväkässä rock’n’roll-yhtyeessä nimeltä New York Dolls. Bändin levyt eivät myyneet paljoakaan, mutta inspiroivat lukemattomia bändejä ja artisteja Hanoi Rocksista Morrisseyhin ja Sex Pistolsista David Bowieen.

New York Dolls: Personality Crisis

Thunders ja rumpali Jerry Nolan erosivat New York Dollsista vuonna 1975 perustaakseen The Heartbreakersin. Uusi bändi muutti Englantiin, kun manageri Malcolm McLaren kutsui sen mukaan Sex Pistolsin, The Damnedin ja The Clashin legendaariselle Anarchy Tour -kiertueelle. Heartbreakers soitti Lontoon nousukkaat suohon, ja matka johti levytyssopimukseen englantilaisen Track Recordsin kanssa sekä kulttiklassikko LAMF:n julkaisuun lokakuussa 1977.

Kovien huumeiden ja karun kohtalon kirjavaksi kuvittama maine oli kulkenut Thundersin edellä. Hän huomasi olevansa nuorten brittirokkareiden puolijumala, tuhoon tuomittu ”Johnny Too Bad”, joka tuhlasi lahjansa ja saamansa saumat kuin ei olisi mahtanut itselleen mitään. Hän ei varsinaisesti taistellut tuota vaikutelmaa vastaan. Siinä missä Motörheadin Lemmy kirjoitti bassoonsa uhmakkaasti ”Born To Lose – Live To Win”, yksi Thundersin tunnetuimmista biiseistä oli simppelisti Born To Lose. Antisankarin suurin tragedia oli, ettei hän itsekään uskonut voittomahdollisuuksiinsa.

Mutta vaikka Thunders ymmärsi maineen olevan osa viehätystään ja vahvisti sitä tietoisesti, hän ei ollut mielissään tilanteestaan. ”Ammattini ei ole huumeaddikti. Olen viihdyttäjä. Tehtäväni on saada nuoret tanssimaan”, vakavasta päihderiippuvuudesta kärsinyt muusikko ilmoitti eräässä haastattelussa.

Heartbreakers: Born To Lose

Heartbreakers hajosi LAMF:n jälkeen, ja Thunders päätti tehdä sooloalbumin. Hän aikoi levyttää paitsi edellisiltä levytyksiltään tuttua raakaa rock’n’rollia, myös henkilökohtaisempia ja herkempiä kappaleita. Lontoolainen Real Records teki Thundersin kanssa sopimuksen yhden levyn julkaisusta.” Ajattelin, että tekisimme hienon levyn ja näyttäisimme, että Johnnylla oli tarjota paljon muutakin kuin rock’n’roll-häviäjän imago”, Real Recordsin perustaja Dave Hill kertoi Thundersin elämäkerrassa.

Thundersin soolodebyytti So Alone (1978) äänitettiin Lontoossa kolmessa viikossa. Levyllä vierailivat muun muassa Sex Pistolsin Steve Jones ja Paul Cook, Pretendersin Chrissie Hynde ja Thin Lizzyn Phil Lynott. Dave Hillin mukaan levy valmistui vaihtelevissa tunnelmissa: ”Joinakin päivinä kaikki sujui hienosti ja hommat valmistuivat nopeasti, mutta seuraavalla kerralla hänellä meni tuntikausia pelkästään kitaran virittämiseen.” Huonona päivänä äänitetty eeppinen nimikappale oli jätettävä pois albumilta, koska Thunders oli liian kehnossa kuosissa viimeistelläkseen sen. Hyvinä päivinä nauhalle saatiin potkivaa rockia sekä (She’s So) Untouchablen ja You Can’t Put Your Arms Around A Memoryn kaltaisia hauraita helmiä.

So Alonen jälkeen Thundersin ura jatkui tuttuun tapaan matalalentona. Albumia pohjustanut single Dead Or Alive myi niin hyvin, että sen painos loppui kesken. Thunders jäi ilman hittiä, kun levy-yhtiö ei ennättänyt teettää ajoissa lisää levyjä. Murheellisen hahmon ritari kulki valitsemaansa tietä läpi kahdeksankymmentäluvun. Häneltä julkaistiin puolenkymmentä studioalbumia ja livelevyjä, jotka kaikki jäivät pienen piirin suosikeiksi. Thunders oli vasta 39-vuotias, kun hänet löydettiin menehtyneenä hotellihuoneesta New Orleansissa huhtikuussa 1991. Kuolinsyytä ei ole koskaan selvitetty perusteellisesti.

Jos puhutaan musiikista ja perinnöstä, huhut Johnny Thundersin kuolemasta ovat vahvasti liioiteltuja. Hän on klassinen antisankari, jonka tarina puhuttelee edelleen. Tekniikkavirtuoosien mielestä Thunders ei tietenkään osannut edes soittaa, mutta toisin kuin salamasormisten kollegoidensa, Thundersin soiton tunnisti ensimmäisestä nuotista. Se nuotti oli aina ladattu luonteella ja tunteella; intohimolla, masennuksella, ärtymyksellä, hellyydellä tai millä tahansa, joka häntä sillä hetkellä ajoi. Koska hän ei kyennyt hallitsemaan itseään, hän oli arvaamaton musiikissa ja elämässä – luokaton tai loistava, rasittava tai rakastettava, mutta ei koskaan siisti tai turvallinen. Ja vaikka Johnnyn kitara saattoi joskus olla epävireessä, ainakin hän teki sillä biisejä, jollaisia kukaan muu ei tehnyt.

Koskettavinta ja vaikuttavinta Thundersin musiikissa on sen sisäsyntyinen suru. Jopa reippaiden rockbiisien yllä häilyy lohduton yksinäisyyden tuntu.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Johnny Thunders | Facebook

Varaa So Alone kirjastosta.

Varaa So Alone kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Johnny Thunders

So Alone | Real/Sire 1978
In Cold Blood | New Rose Records 1983 • Dojo Limited 1995 • Easy Action 2015
Diary Of A Lover | PVC Records 1983
Hurt Me | New Rose Records 1983
Que Sera, Sera | Jungle Records 1985
Copy Cats  Johnny Thunders & Patti Palladin | Jungle Records 1988

Hollywood Brats – kovan onnen kulttibändi
Mad Juana: Skin Of My Teeth – Sami Yaffa uudella mukavuusalueella
Michael Monroe: One Man Gang – jengi soittaa sydämestä
Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree – pimeä tie kohti valoa
Pelle Miljoona & Rockers: Brooklyn–Dakar – ihmisyys yhdistää
Pete Malmi: Malmi – antisankarin tähtihetki
Richard Hell & The Voidoids: Blank Generation – kaukana kliseisyydestä
Riipinen: Itäistä pituutta – kollaasimainen kuulokuvataideteos
Sielun Veljet: Softwood Music – Under Slow Pillars – unohdettu klassikko
Sylvain Sylvain – rockia roll-diggareille
Wilko Johnson & Roger Daltrey: Going Back Home – elämä vilisee silmissä

Lue lisää | Finna.fi

Antonia, Nina: Johnny Thunders – In Cold Blood, 257 sivua | Jungle Books 1987 | Cherry Red Books 2000

Antonia, Nina: Too Much Too Soon – The Makeup & Breakup Of The New York Dolls, 208 sivua | Omnibus 1998 & 2003 • New Edition 2005
Hell, Richard & Ilkka Salmenpohja, kääntäjä: Sopeutumattomien sukupolvi – punkin kummisedän muistelmat, 330 sivua | Like 2013
Hell
, Richard: I Dreamed I Was A Very Clean Tramp – An Autobiography, 293 sivua | HarperCollins 2013
Matheson, Andrew: Sick On You – The Disastrous Story Of Britain’s Great Lost Punk Band, 337 sivua | Ebury Press 2015
McNeil, Legs & McCain, Gillian & Ike Vil, kääntäjä: Please Kill Me  Punkin sensuroimaton esihistoria, 542 sivua | Like 2004
McNeil, Legs & McCain, Gillian & Dan Andersson, översättare: Please Kill Me – den ocensurerande historien om punken | Reverb 2006, 542 sidor  • Modernista 2016, 602 sidor
McNeil
, Legs & McCain, Gillian: Please Kill Me – The Uncensored Oral History Of Punk, 525 sivua | Little, Brown 1996 • Abacus 1997
Sylvain, Sylvain & Thompson, Dave: There’s No Bones In Ice Cream – Sylvain Sylvain’s Story Of The New York Dolls, 248 sivua | Omnibus Press 2018

DVD

Garcia, Danny: Looking for Johnny – The Legend Of Johnny Thunders, 98 min. (Chip Baker Films, Jungle Records, 2014).

Johnny Thunders: So Alone (1978).

Johnny Thunders: So Alone (1978).